Vapaiden maasta koronavankeuteen

Yhdysvaltojen kansallislaulussa ylistetään vapaiden maata. Yksi maan tunnetuimmista symboleista on Vapaudenpatsas. Entisen naapuriosavaltiomme New Hampshiren motto on Elä vapaana tai kuole.

Tosiasiassa on tietenkin suhteellista, miten vapaita nykyamerikkalaiset oikeastaan ovat. Amerikkalainen työelämä on monella tapaa orjuuttavaa. Jos kuuluu niihin onnekkaisiin, jotka tekevät unelmatyötään hyvällä palkalla, työnantaja edellyttää todennäköisesti täydellistä omistautumista työlle. Jos taas kuuluu niihin epäonnisiin, jotka tekevät kahta tai kolmea alipalkattua työtä elättääkseen perheensä, olosuhteet pakottavat raatamaan tauotta.

Minä olin kuitenkin suorastaan hävyttömän onnekas, ja minulle elämä Yhdysvalloissa toi mukanaan enemmän vapautta kuin moni kokee koko elämänsä aikana. Freelancetoimittajana vastasin itse työajoistani ja työtehtävistäni. Kaikki työ oli etätyötä, joten saatoin työskennellä vaikkapa bikineissä takapihalla tai bussissa reissatessani ympäri maata. Sain tehdä työmatkoja niin usein kuin halusin mihin halusin, kunhan vain keksin matkustamista vaativia juttuideoita, jotka asiakkaani halusivat minun toteuttavan. Sain elää luonnollisen vuorokausirytmini mukaisesti eli valvoa aamuyhteen tai -kahteen ja nukkua siitä aamukymmeneen.

Olin koko ajan hyvin tietoinen siitä, että kaikki tuo vapaus päättyisi aikanaan, ja kokisin tuskin enää koskaan mitään vastaavaa.

Luovuin vapaudesta omasta vapaasta tahdostani. Halusin nimittäin lapsia.

Ensimmäisen lapsen saaminen vaatii varmasti aina totuttelua vapaudesta luopumiseen. Minulla kontrasti lasten saamista edeltävän elämänvaiheen ja esikoisvauva-arjen välillä oli kuitenkin poikkeuksellisen raju – sekä yllä kuvaamani poikkeuksellisen vapauden vuoksi että siksi, että vauvoja tuli kerralla kaksi.

Juuri kun vauvavuodesta oli selvitty, iski korona. Sen myötä arjesta katosivat monet pienet asiat, jotka toivat kaksosvauvojen kotiäidille edes pientä vapauden tunnetta. Yksi lempiasioistani Suomeen muuton jälkeen oli pääkaupunkiseudun ilmainen julkinen liikenne rattaiden kanssa liikkuville. Asumme paikallisjuna-aseman vieressä, ja saatoin koska hyvänsä hypätä lasten kanssa junaan. Myös kauppakeskuksissa kuljeskeleminen keskellä päivää toi eräänlaisen vapauden tunteen. Tänä keväänä kaikki tuo tuntui yhtäkkiä lähes yhtä kaukaiselta ja epätodelliselta kuin muistot matkoistani ympäri Yhdysvaltoja. Jos asuisin Bostonissa, se olisi yhtä kaukaista edelleen.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten vaikealta pandemian aiheuttamien rajoitusten täytyy amerikkalaisista tuntua. Jos on oppinut ihailemaan iskulausetta Elä vapaana tai kuole, on varmasti äärimmäisen vaikea hyväksyä ajatusta, että viranomaiset rajoittaisivat oikeutta oman elinkeinon harjoittamiseen tai läheisten ihmisten tapaamiseen.

Välillä kaipaan vapaiden maata niin että sydämeen sattuu. Kaipuuni kohdetta ei kuitenkaan tällä hetkellä ole olemassa. Sitä kaipaavat korona-arjen keskellä varmasti nekin, jotka asuvat Yhdysvalloissa edelleen.

Hääpukuostoksilla Yhdysvalloissa

Kun valmistauduimme muuttamaan Bostonista Suomeen, kävin lähes viime töikseni sovittelemassa hääpukuja.
Vuodesta toiseen jatkunut kihlauksemme oli vihdoin ja viimein edennyt hääpäivän päättämiseen asti. Menisimme naimisiin heinäkuussa 2020, kun olisimme ehtineet saada muuton jälkeisen elämämme raiteilleen, kirjani olisi valmis ja kaksoset olisivat kasvaneet sen verran, että jaksaisin toivottavasti taas nauttia muistakin projekteista kuten häiden järjestämisestä.
Olin jo pitkään haaveillut ostavani hääpukuni Yhdysvalloista. Bostonilainen ystävämme Anna oli suositellut minulle liikettä, josta hän oli ostanut oman hääpukunsa, ja avannut muutenkin minulle amerikkalaista hääpukushoppailukulttuuria, joka kuulosti kiinnostavalta. En kuitenkaan saanut käytyä hääpukuliikkeissä ennen raskaaksi tuloani, eikä sovittelu vauvavatsan kanssa tietenkään onnistunut. Muuton lähestyessä aloin kuitenkin jo olla jälleen itseni muotoinen, ja päätin vauvakiireistä huolimatta ahtaa kalenteriini käynnin Annan suosittelemassa liikkeessä. Se onnistui, kun vanhempani olivat kuukauden vierailulla Bostonissa auttamassa vauvojen kanssa. Samuli ja isäni jäivät kotiin kaksosten kanssa, ja minä sain äitini mukaan hääpukuliikkeeseen.

Yhdysvalloissa häät ovat kaiken kaikkiaan suureellisempia kuin Suomessa, ja niihin käytetään usein enemmän rahaa. Monelle morsiamelle on tärkeää, että hänen hääpukunsa on tunnetun hääpukumuotitalon luomus. Kontrasti amerikkalaisten huomattavan rentoon ja mukavuutta korostavaan arkielämään on valtava.
Hääpukumuotitalojen upeat puvut lienevät suosittuja paitsi hääkulttuurin mahtipontisuuden vuoksi myös siksi, että niitä on saatavilla huomattavasti edullisemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Annan suosittelema hääpukuliike oli hääpukujen outlet-myymälä, joka oli erikoistunut myymään muotitalohääpukujen yksittäiskappaleita postohinnoin. Puvut ovat ilmeisesti alun perin palvelleet hääpukuliikkeissä sovituskappaleina tai muuten esittelykappaleina ja päätyneet sen jälkeen outlet-myymälän tangolle, josta ne myydään huomattavasti alennettuun hintaan. Vastaavanlaisia liikkeitä on muitakin, ja perinteisetkin hääpukuliikkeet myyvät alennuksella omia sovituskappaleitaan.

Tein jonkin verran taustatyötä ennen käyntiämme liikkeessä. Aloitin katselemalla hääpukujen kuvia isosta verkkokaupasta, josta olin nähnyt mainoksen Facebookissa. Poimin kiinnostavia kuvia Samulille näytettäväksi, ja kävimme niiden avulla yhdessä keskustelua siitä, minkälainen tyyli miellyttäisi meidän molempien silmää.
Kyseinen kauppa ei myynyt muotitalojen pukuja vaan edullisempia malleja. Anna oli kertonut minulle varoittavan esimerkin ystävästään, joka ei ollut tiennyt, että kyseinen kauppa ei myynyt sellaista laatua, mitä hän oli tottunut hääpuvuissa näkemään. Ystävä oli käynyt ketjun kivijalkamyymälässä sovittelemassa pukuja ja alkanut itkeä, kun ei pitänyt yhdestäkään puvusta. Ystävät olivat hellästi ohjanneet hänet muotitalopukuja myyvään liikkeeseen, josta hän oli helposti löytänyt unelmiensa puvun. Tarinan opetus ei jäänyt epäselväksi. Käytimme verkkokaupan kuvia vain alustavaan ideointiin.
Kun meillä oli yhteinen näkemys haluamastamme tyylistä, kävin läpi Annan suositteleman myymälän nettisivuilla olevia kuvia. Ne esittelivät heidän tilausvalikoimaansa eli täysihintaisia pukuja. Hintoja ei luonnollisestikaan kerrottu.

Myymälään varattiin sovitusaika samaan tapaan kuin Suomessakin, ja meille oli varattu oma myyjä palvelemaan ainoastaan meitä. Sain valitettavasti meidän myyjästämme alusta alkaen huonon kuvan.
Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu ylitsevuotava palvelualttius, ja meidänkin myyjämme oli toki kohtelias. Hän ei kuitenkaan tuntunut nauttivan työstään eikä olevan siinä erityisen hyvä, toisin kuin hänen paljon nuoremmat kollegansa, joiden näin palvelevan asiakkaita viereisissä sovituskopeissa.
Olin maininnut ajanvarauksen yhteydessä kaksi tilausvalikoiman pukua, joita aivan erityisesti halusin sovittaa. Toisin kuin odotin, niitä ei ollut otettu valmiiksi esiin minua varten. Kaiken huipuksi myyjällä oli vaikeuksia löytää niitä, ja hän tuntui pitävän etsimistä niin toivottomana, että yritti kierrellen saada minulta luvan luovuttaa.
Myyjämme kysyi heti sisään tullessamme hääpäivääni. Kun kerroin sen, hän vaikutti helpottuneelta ja selitti, että puvun tilaaminen tilausvalikoimasta kestäisi useita kuukausia. Silloin ymmärsin, että tilausvalikoiman selailu netissä ei välttämättä ollut ollut hyvä ajatus. Vaikka häihin oli vielä hyvin aikaa, muuttomme lähestyi uhkaavasti. Aikani ei enää riittäisi tilauspuvun teettämiseen. Se oli iso pettymys, sillä en ollut vauvaväsymyksen vallassa netissä pukuja selaillessani ymmärtänyt, että kuvissa näkemäni puvut eivät olisi ulottuvillani. En myöskään ollut ajatellut loppuun saakka sitä, etteivät kuvien puvut tietenkään olleet niitä poistohintaisia, joiden takia olin juuri tämän liikkeen valinnut.
Sovitusaikani ei siis millään muotoa alkanut hyvin. Olin pettynyt myyjään, palvelutasoon ja siihen, että olin itse käsittänyt väärin outlet-myymälän idean. Halusin silti kovasti sovitella pukuja, olinhan saanut harvinaislaatuisen hetken omaa aikaa poissa vauvojen luota ja vieläpä äitini kanssa, jota näin aivan liian harvoin.

Sovitusajan aluksi sain kasan paperilappuja, joilla minun oli määrä merkitä tangoilla roikkuvista puvuista ne, joita haluaisin sovitella. Oli tavallaan hauskaa kuljeskella vapaasti hyllyjen välissä, mutta olin pettynyt siihen, ettei myyjä kulkenut mukanamme ottamassa pukuja esiin ja vastailemassa mahdollisiin kysymyksiin. Poistohintaan myytävät puvut olivat läpinäkyvissä pukupusseissa, jotta ne eivät pölyyntyisi ostajaa odotellessaan, ja niistä oli vaikeampi saada käsitystä kuin tilausvalikoiman sovituspuvuista, joilla ei ollut pusseja. Myymälässä oli kymmeniä tai ehkä jopa satoja pukuja, mutta toisin kuin olin odottanut, vain pieni osa niistä oli poistohintaisia, heti mukaan myytäviä pukuja. Loput olivat senhetkisen tilausvalikoiman sovituskappaleita, jotka eivät olleet myynnissä.
En löytänyt omin neuvoin poistokappaleiden joukosta mitään erityisen kiinnostavaa. Päätin sovitella tilauspukuja siinä toivossa, että omat ajatukseni etsimästäni tyylistä varmistuisivat ja että myyjä saisi ajatuksistani kiinni ja osaisi auttaa etsimään poistokappaleiden joukosta jotain sopivaa.

Pukujen sovittelu oli hauskaa. Myyjä löysi lopulta jopa nekin sovituskappaleet, jotka olin yrittänyt tilata sovitettavaksi jo etukäteen. Toinen niistä oli hukassa siksi, että kyseisestä puvusta olikin sovitettavana vain XXL-koko. Kaupassa oli erillinen puoli isokokoisille morsiamille, eikä myyjämme ensin tajunnut käydä etsimässä sovituskappaletta sieltä.
Sovitellessani tulin koko ajan varmemmaksi siitä, että halusin juuri sen tyylisen puvun kuin olin kuvien perusteella ajatellut. Suoraan sanottuna halusin kiihkeästi juuri sen Pronovias-muotitalon puvun, jonka sovituskappaletta myyjä oli minulle etsinyt kissojen ja koirien kanssa. XXL-kokoinen sovituspuku oli kiinnitetty ylleni isoilla hauenleuoilla vuoronperään takaa ja edestä niin, että sain hyvän käsityksen siitä, miltä oikeankokoinen puku päälläni näyttäisi. Minulla ei ollut enää epäilystäkään. Se oli unelmieni puku.
Kysyin puvun hintaa ja vatsaani kouraisi odottaessani vastausta. Vastaus oli masentava. Puku oli tietenkin aivan järjettömän kallis. Vaikka uutena tilattavat muotitalohääpuvut ovat Yhdysvalloissa edullisempia kuin Suomessa, ovat ne silti hyvin kalliita.
Myyjä painosti minua tekemään kaupat heti. Saisin kahdenkymmenen prosentin alennuksen, jos tekisin päätöksen heti ensikäynnilläni. Selitin, että se ei missään nimessä tulisi kuuloonkaan. Minun olisi ensin keskusteltava sulhaseni kanssa budjetista. Emme olleet voineet käydä keskustelua etukäteen, koska meillä ei ollut ollut mitään käsitystä hinnasta. Myyjä oli kuitenkin taipumaton. Jos kävelisin ulos, en saisi koskaan enää heiltä alennusta.
Olisin halunnut sovittaa unelmapukuani vielä kerran, mutta myyjä ilmoitti tylysti, että aikamme oli lopussa. Hänelle tulisi seuraava asiakas.
Siinä vaiheessa uskalsin mainita muuttomme ja kysyin, voisiko puvun toimittaa Suomeen. Myyjä vakuutti että voisi mutta ei maininnut mitään kuljetuksen hinnasta.
Kävelin ulos. Mielialani oli lähinnä ahdistunut.

Tuskailin asian kanssa joitakin viikkoja. Katselin unelmapukuni kuvaa netistä ja kävin Samulin kanssa kovaa vääntöä budjetista. Selvitin, mitä saman puvun tilaaminen Suomesta maksaisi ja sain tietää, että hinta olisi vielä monta sataa kalliimpi. Mietin vaihtoehtoja puvun kuljettamiseksi Suomeen. Otin yhteyttä kaikkiin Pronoviasin sivuilla listattuihin lähiseudun jälleenmyyjiin ja kyselin, oliko heidän valikoimassaan unelmieni pukua ja jos oli, mitä se heillä maksoi. Monet kieltäytyivät kertomasta hintaa.
Yhdestä liikkeestä minulle soitettiin lähes saman tien. Soittaja lupasi kertoa hinnan puhelimessa, koska sillä tavoin hän ei jäisi kiinni lavertelustaan. Muotitalot kuulemma olivat kieltäneet jälleenmyyjiä kertomasta hintoja ennen kuin asiakas oli paikan päällä sovittamassa pukua.
Soittaja lupasi unelmapuvustani pienen alennuksen ja siihen päälle lisäalennuksen, jos ostaisin puvun ensikäynnilläni.
Puku oli edelleen hyvin kallis, mutta olin vakuuttunut, etten saisi sitä mistään sen halvemmalla. Jatkoin neuvotteluja Samulin kanssa ja lopulta Samuli antoi periksi. Iloitsin hetken mutta aloin pian ahdistua toisesta ongelmastani: en edelleenkään tiennyt, miten saisin puvun Suomeen maksamatta kuljetuksesta kohtuutonta lisähintaa. Selvittelin erilaisten pakettien hintoja ja mietin, voisiko joku ystäväni tai tuttavani tuoda puvun Suomeen. Se olisi kuitenkin iso pyyntö, vaikka löytäisinkin jonkun, joka olisi muutenkin aikeissa käydä Suomessa. Hääpuvut ovat isoja ja painavia ja kaikin puolin hankalia kuljettaa.

Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Olin edelleen hyvin epätietoinen siitä, mitä ihmettä kuvittelin olevani tekemässä, mutta muuttomme lähestyi. Sovin sovitusajan liikkeeseen, josta minulle oli soitettu. Äitini oli jo palannut Suomeen, mutta Anna lupautui seurakseni.
Suureksi ilokseni sovitusaika oli samalle myyjälle, joka oli tehnyt minuun erinomaisen vaikutuksen vastatessaan sähköpostiini soittamalla. Arvostin sitä, että hän oli valmis paljastamaan hinnan ja neuvottelemaan siitä puhelimessa. Toisin kuin ensimmäisen liikkeen myyjä, hän tuntui olevan minun puolellani.
Tälle myyjälle kerroin avoimesti lähestyvästä muutosta. Hän oli siinäkin asiassa minun puolellani ja sanoi suoraan, että heidän kauttaan puvun postittaminen tulisi kalliimmaksi, kuin jos Anna noutaisi puvun ja veisi sen yksityishenkilönä postiin. Olin jo etukäteen nähnyt, että yksityishenkilöiden lähettämät postipaketit olivat huomattavan kalliita. Myyjä kannusti lempeästi minua antamaan poistopuvuille mahdollisuuden, ja yritin työntää unelmapukuni hetkeksi pois mielestäni.
Asiassa auttoi se, että tässä myymälässä unelmapukuni sovituskappaleen värisävy oli eri kuin ensimmäisessä myymälässä. Vaikka tiesin, että tilauspuvun värin saisi itse valita, minun oli vaikeampi kuvitella pukua päälleni haluamassani valkoisen sävyssä, kun se oli ylläni eri sävyssä, joka ei ollut läheskään yhtä paljon minun makuuni. Tuijotin vääränsävyistä unelmapukua peilistä ja tunsin, miten unelma alkoi haalistua.
Vaikka kyseessä ei ollut outlet-myymälä vaan pieni morsiusboutique, poistohintaisia pukuja oli varsin hyvin tarjolla. Täällä niitä ei ollut piilotettu pusseihin, ja myyjä auttoi minua etsimään niiden joukosta pukuja, jotka muistuttaisivat jollain tapaa unelmapukuani. Toisin kuin isossa outletissa, myös tilausvalikoiman sovituspuvut olivat täällä kaupan. Pienessä liiketilassa ei ollut mahdollista säilyttää valtavaa määrää sovituspukuja, joten niistäkin kannatti hieroa tilaisuuden tullen kauppaa ja tehdä samalla tilaa uutuuksille.
Asiantuntevan ja omistautuneen myyjän kanssa poistohintaisten pukujen sovittelu oli paljon hauskempaa kuin mikään, mitä olin tehnyt toisessa myymälässä. Puvut olivat myynnissä toinen toistaan paremmalla alennuksella, ja monet niistä olivat haluamani tyylisiä ja muutenkin ihania. Mikä parasta, saisin minkä tahansa niistä heti mukaani, ja se ehtisi vielä merikonttiin, jossa suurin osa muuttokuormastamme matkaisi.
Tässä liikkeessä sain sovitella pukuja juuri niin pitkään kuin halusin. Kokeilin uudelleen kahta kaunista pukua ja sain selvyyden siitä, kummasta niistä pidin enemmän. Sen jälkeen pyysin myyjää käyttämään omaa ammattitaitoaan ja valitsemaan minulle jotain aivan toisenlaista kuin mitä olin itse tullut ajatelleeksi. Hänen valintansa sai minut vielä entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että nettikaupan kuvien perusteella valitsemani tyyli oli juuri se, minkä halusin.
Tuntui silti vaikealta tehdä päätös siltä seisomalta. Olin unelmoinut viikkokausia tietystä puvusta, eikä ole ollenkaan minun tapaistani muuttaa mieltäni, kun olen kerran valintani tehnyt. En kuitenkaan uskaltanut lykätä päätöksentekoa, sillä poistopukuja oli luonnollisestikin vain yksi kutakin. Lisäksi tiesin, että minun olisi vaikea ehtiä liikkeeseen uudestaan ennen muuttoa.
Päätin ostaa puvun.

Iloitsin ensin puvusta, mutta illalla alkoi ahdistaa. Olinko hätiköinyt ja tuhlannut paljon rahaa pukuun, joka ei vastaisi unelmiani? Yritin kurkistella pukupussiin ottamatta pukua esiin, jotta Samuli ei näkisi sitä. Puku ei todellakaan päässyt oikeuksiinsa pussin raosta tiirailtuna ja ahdistukseni kasvoi kasvamistaan. Sitten löysin lapun, jossa kerrottiin puvun merkki ja malli.
Suljin pukupussin ja istuin tietokoneen ääreen. Google etsi minulle kuvia puvustani ammattimallin päällä. Ahdistus alkoi väistyä.
Juuri tällaisia ammattimaisia myyntikuvia olin katsellut alkuperäisestä unelmapuvustani, eivätkä morsiusboutiquen huonoissa valoissa räpsityt sovituskuvat ostamastani puvusta tietenkään pärjänneet vertailussa. Nyt asetelma oli toinen.
Puvut olivat hyvin samanlaiset. Molemmissa oli yksityiskohtia, joista pidin enemmän kuin toisen puvun vastaavasta yksityiskohdasta. En enää tiennyt, kumman olisin valinnut, jos olisin saanut kumman tahansa heti mukaan samalla hinnalla.
Oli aika sulkea alkuperäisen unelmapuvun kuvat. Olin tehnyt oikean ratkaisun. Elämä Yhdysvalloissa oli arjen keskelläkin aina tuntunut jollain tapaa hohdokkaalta, ja nyt saisin häihimme mukaan häivähdyksen amerikkalaista glamouria.

Häävalmisteluistamme ja häistämme voi lukea lisää uudesta hääblogistani Vihdoinkin häät. Tämäkään blogi ei kuitenkaan ole jäämässä tauolle, vaan aion jatkaa täällä Amerikan ja paluumuuttajan käänteisen kulttuurishokin ihmettelemistä.

Kuvat: Outlet-liikkeen sisustustyyli oli moderni, pikkuboutiquen taas vanhanaikainen. Molemmissa kuitenkin seisottiin jalustalla. Kumpikaan kuvissa näkyvistä puvuista ei tuntunut omalta vaikka ne kauniita olivatkin. Jälkimmäinen kuva on ystäväni Annan ottama.

Yhdysvalloissa alkionkin voi adoptoida

Jos hedelmöityshoidot onnistuvat toivotusti, voi käydä niin, että hoidoista jää yli pakastettuja alkioita. Yhdysvalloissa näille alkioille on paljon kysyntää – osin hieman yllättävistäkin syistä.

Yli jääneet alkiot voi säilyttää omaa myöhempää käyttöä varten tai antaa luvan niiden tuhoamiseen. Lisäksi ne voi lahjoittaa tieteelliseen tutkimukseen tai antaa toiselle ihmiselle luvan käyttää niitä hedelmöityshoidoissaan. Yhdysvalloissa alkiot saa antaa vaikka sukulaiselleen tai ystävälleen, mutta jos lähipiirissä kukaan ei satu tarvitsemaan alkioita, vastaanottajan etsimisen voi ulkoistaa lahjoittamalla alkiot klinikalle, jossa tehdään hedelmöityshoitoja lahjoitetuilla alkioilla.

Osa klinikoista ja niiden asiakkaista suhtautuu asiaan samalla tavoin kuin Suomessa suhtaudutaan mihin tahansa sukusolujen luovutukseen. Osa klinikoista ja asiakkaista puolestaan katsoo elämän alkavan hedelmöityksestä. Näin ajattelevat eivät välttämättä halua puhua alkionluovutuksesta vaan alkioiden adoptiosta.

Kysymys alkioiden kohtalosta liittyy Yhdysvalloissa tiiviisti keskusteluun abortista. Moni amerikkalainen pitää alkioita elävinä olentoina ja vastustaa siksi aborttia kaikissa muodoissaan. Näin ajattelevista ainakin osa pitää myös koeputkessa alkunsa saaneiden alkioiden tuhoamista murhana.

Haluan mainita jo tässä vaiheessa, että koska kyseessä on äärimmäisen henkilökohtainen asia, aion tavallisuudesta poiketen käsitellä tätä ilmiötä täällä blogissa vain yleisellä tasolla. Omasta elämästämme sanottakoon vain, että jouduimme hedelmöityshoidoissa ollessamme miettimään kaiken muun keskellä sitäkin, mitä mahdollisille ylimääräisille alkioille haluaisimme tehdä. Perehdyin siksi asiaan, ja tämä kirjoitus perustuu lukemiini tietoihin.

Luovutetuille alkioille on lukemani mukaan enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Ihmettelin pitkään, miten niin voi olla. Järkeilin, että useimmat luovutettuja sukusoluja tarvitsevat parit tarvitsisivat joko pelkkiä miehen tai pelkkiä naisen sukusoluja. Ajattelin, että niin hetero- kuin naisparitkin tarvitsisivat kokonaisia alkioita vain siinä tapauksessa, että kummankin omiin sukusoluihin liittyisi ongelmia. Lisäksi mietin, että luovutettuun alkioon saattaisi turvautua yksin lasta yrittävä nainen, jolle omien munasolujen käyttö ei syystä tai toisesta olisi vaihtoehto. Näistä mieleeni tulleista tilanteista tuntuisi äkkiseltään syntyvän aika vähän kysyntää.

Lähestyin kuitenkin asiaa aivan liian suomalaisesti. Kun luin aiheesta lisää, ymmärsin, miksi luovutetuille alkioille riittää Yhdysvalloissa ottajia.

Yksi hyvin olennainen asia on hedelmöityshoitojen hinta. Kuten olen aiemmin täällä kertonut, meidän kotiosavaltiomme Massachusetts on täysin poikkeuksellinen siinä, että vakuutusyhtiöt on velvoitettu korvaamaan lapsettomuushoidoista syntyviä kustannuksia siinä missä muidenkin sairauksien hoidon aiheuttamia kuluja. Vain pienenpienellä osalla amerikkalaisista on mahdollisuus käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön laskuun, eikä läheskään kaikilla hoitoja tarvitsevilla ole niihin varaa.

Luovutetuilla alkioilla hoidoissa käyminen maksaa murto-osan siitä, mitä hoitojen tekeminen omilla sukusoluilla maksaisi. Tämä johtuu siitä, että alkioiden tuottaminen on hoitojen ylivoimaisesti kallein osa. Se vaatii lukuisia hormonipistoksia, ultraäänikäyntejä ja huippuammattilaisten työtä laboratoriossa. Lääkkeet ovat Yhdysvalloissa niin kalliita, että jo pelkästään tarvittavat hormonit maksavat maltaita. Valmiilla alkioilla hoidoissa käyminen sen sijaan vaatii yksinkertaisimmillaan ainoastaan kotiovulaatiotestien tekemistä ja pari käyntiä klinikalla. Jos alkiot saa valmiina, hoitokierroksen hinta putoaa kymmenistä tuhansista muutamaan tuhanteen tai vieläkin alemmas.

Luovutetut alkiot voivat siis tuoda hedelmöityshoidot niidenkin ulottuville, jotka eivät voi käyttää monta kymmentä tuhatta yrittääkseen saada oman biologisen lapsen.

Suomen julkiseen terveydenhuoltoon tottuneesta tämä tuntui jo isolta kulttuurierolta, mutta vielä enemmän yllätyin toisesta ilmiöstä, joka saa jotkut amerikkalaisparit turvautumaan luovutettuihin alkioihin: jotkut kokevat hyväksyttäväksi käydä hedelmöityshoidoissa luovutetuilla alkioilla, vaikka heidän maailmankatsomuksensa ei salli omien alkioiden luomista koeputkessa.

Kyse on ymmärtääkseni siitä, että alkioiden luomisvaiheessa saatetaan joutua tuhoamaan joitakin alkioita. Hoitoihin käytetään vain alkioita, joilla klinikan henkilökunta arvioi olevan niin hyvät mahdollisuudet selviytyä, että hoitokierros kannattaa tehdä. Osa amerikkalaisista kristityistä arvokonservatiiveista kokee, että he tekisivät syntiä, jos yksikin heidän alkioistaan tuhottaisiin. Toisten hoidoista yli jääneitä alkioita he sen sijaan voivat käyttää hyvällä omallatunnolla, sillä he katsovat pelastavansa alkiot, jotka muuten saatettaisiin tuhota.

Jos alkioitaan päättää luovuttaa hedelmöityshoitokäyttöön, päätöksenteko ei lopu siihen.

Luovuttajat saavat päättää, haluavatko luovuttaa alkionsa anonyymisti vai pitää yhteyttä vastaanottajan kanssa. Yhteydenpitomuotoja voi olla tarjolla monia erilaisia klinikasta riippuen, mutta jotkut tarjoavat jopa niin kutsuttua avointa adoptiota, jossa alkionluovuttajat kuulevat säännöllisesti vastaanottajien kuulumisia. Jos heidän alkiostaan saa alkunsa lapsi, luovuttajat saavat nähdä biologisesta jälkeläisestään valokuvia ja kuulla tämän kuulumisia eri ikävaiheissa. (Tällainen avoin adoptio on muuten mahdollinen myös silloin, kun Yhdysvalloissa syntynyt lapsi annetaan adoptoitavaksi kotimaassa. Eräs amerikkalainen ystäväni antoi oman lapsensa adoptoitavaksi ja pitää nyt yhteyttä tämän adoptiovanhempiin jopa tapaa biologista lastaan silloin tällöin.)

Jos luovuttajat eivät halua pitää yhteyttä vastaanottajiin, klinikka saattaa silti tarjota heille mahdollisuuden jakaa anonyymisti keskenään tietoa siinä tapauksessa, että joltakulta asianosaiselta todetaan geneettinen sairaus. Luovuttaja voisi esimerkiksi kertoa klinikalle, että alkion geneettiseltä äidiltä on löydetty rintasyöpägeeni, ja vastaanottajaperhe voisi sen perusteella päättää tutkituttaa tyttärensä syöpägeenin varalta.

Joillain klinikoilla luovuttajalta kysytään myös, saako luovutetusta alkiosta mahdollisesti syntynyt lapsi halutessaan täysi-ikäisenä tietoonsa geneettisten vanhempiensa yhteystiedot voidakseen ottaa heihin yhteyttä.

Lisäksi luovuttajan täytyy tietenkin valita, mille klinikalle hän alkionsa lahjoittaa. Eri osavaltioissa on osin eri lainsäädäntö, mikä vaikuttaa siihen, minkälaisia kysymyksiä luovuttajalta kysytään. Alkiot voi luovuttaa muuallekin kuin omaan kotiosavaltioon, eikä omassa kotiosavaltiossa välttämättä edes toimi klinikkaa, jolle ne voisi antaa.

Lisäksi klinikoiden välillä on isoja eroja siinä, minkälainen maailmankatsomus toimintaa ohjaa. Arvokonservatiivinen klinikka saattaa esimerkiksi tarjota palveluitaan ainoastaan naimisissa oleville heteropareille, kun taas avoliberaali klinikka toivottaa tervetulleeksi myös samaa sukupuolta olevat parit, avoparit ja yksin lasta yrittävät naiset. Jollain klinikalla luovuttajan annetaan määritellä hyvinkin tarkasti, minkälaiselle vastaanottajalle luovutetut alkiot saa antaa. Jotkut antavat mahdollisuuden rajata maantieteellisen alueen, jossa alkioiden vastaanottaja saa asua; näin pyritään välttämään tilanne, jossa biologiset sisarukset törmäisivät toisiinsa sattumalta.

Mitä enemmän asiasta luin, sitä luonnollisemmalta minusta alkoi tuntua se, että luovutetuista alkioista on liian vähän tarjontaa. Asia herättää niin paljon tunteita ja vaatii niin paljon perehtymistä ja vaikeiden päätösten tekemistä, ettei ole mikään ihme, jos moni pari päätyy lykkäämään asian miettimistä ja säilyttämään alkioitaan oman klinikkansa pakkasessa vuodesta toiseen.

Kuvat Marina Baklanova.

Korjattu kirjoituksen alkua 21.2.2020 kello 23. Alkuperäinen kirjoitus sisälsi väärää tietoa Suomen tilanteesta. Toisin kuin luulin, alkoiden luovutus on mahdollista Suomessakin. Lääkärilehdessä kesällä 2019 julkaistun artikkelin mukaan alkioluovutuksia tehdään korkeintaan muutamia kymmeniä vuodessa.

Suuri unelmani toteutui: Minusta tuli kirjailija!

Vuosi 2018 oli elämässäni ihmeellinen ennen kaikkea siksi, että elinikäinen unelmani äitiydestä toteutui viimein, kun saimme loppuvuodesta kaksoset. Hämmästyttävää kyllä lähes samaan aikaan kävi toteen myös toinen unelma, jota olin hellinyt lapsuudesta saakka: sain kustannussopimuksen kirjoittaakseni kirjan.

Kirja kertoo tietystikin Yhdysvalloista. Se ei kuitenkaan perustu blogiini, vaan sen aihe kumpuaa uutistoimittajan työstäni. Kyseessä on tietokirja Trumpin kannattajista.

Lapsuuden unelmani oli kirjoittaa kaunokirjallisuutta, ja olen edelleen erittäin kiinnostunut vetoavista tarinoista sekä kaunokirjallisuuden kielenkäytöstä ja kerrontakeinoista. Niinpä kirjani onkin kerronnallinen tietokirja, eli siinä kerrotaan tositarinoita kaunokirjallisuudesta lainatulla tyylillä.

Kerron kirjassa kolmesta Trumpin intohimoisesta kannattajasta, jotka omistavat koko elämänsä Trumpin puolesta kampanjoimiselle vuoden 2016 vaaleissa. Tarinat perustuvat lukuisiin haastatteluihin, päähenkilöiltäni saamiini kuviin ja videoihin sekä netissä julkaistuihin uutisvideoihin. Tarinan lomassa esittelen tutkimustietoa siitä, minkälaiset syyt saivat Trumpin äänestäjät valitsemaan juuri hänet.

Kirja sai alkunsa sattumalta. Olin Harvardin yliopistossa yleisölle avoimessa työpajassa, jossa opetettiin, minkälaisella kirjeellä kustantamoille kannattaa tarjota kirjaideoitaan. Yllättäen opettaja sanoi, että jokainen saisi vuorollaan kertoa ryhmälle oman kirjaideansa. Minulla ei ollut mielessä kirjaideaa, mutta onneksi opettaja aloitti kierroksen luokkahuoneen päinvastaiselta laidalta. Kuuntelin muiden ideoita ja mietin kuumeisesti, mitä sanoisin. Harvardissa olisi sopimatonta myöntää, ettei itsellä ollut kirjaideaa mietittynä.

Silloin keksin idean, josta myöhemmin syntyi esikoiskirjani.

Tajusin nopeasti, että olin aidosti todella innostunut ideastani. Kun vuoroni tuli, selitin vakuuttavasti, miksi ideani oli sekä hyvä että tärkeä ja vieläpä toteuttamiskelpoinenkin. Kukaan ei taatusti arvannut, että olin juuri keksinyt koko jutun.

Halusin tehdä kirjan Trumpin kannattajista, sillä koin ja koen yhä, että heitä on käsitelty tiedotusvälineissä stereotyypittelevästi ja vähättelevästi. Aihe on mielestäni tärkeä, sillä oli Trumpista mitä mieltä hyvänsä, hänen kannattajansa ja äänestäjänsä ovat merkittävä äänestäjäryhmä, jolla on merkitystä tulevissakin vaaleissa vielä pitkään senkin jälkeen, kun Trumpin aika Valkoisessa talossa on päättynyt. Tätä ryhmää olisi mielestäni tärkeää ymmärtää.

Lisäksi halusin kirjallani muistuttaa Trumpin vastustajille, että myös Trumpin kannattajat voivat olla samaistuttavia ihmisinä, vaikka heidän poliittisista mielipiteistään ei pitäisikään. Kannan huolta siitä, että nykyaikana moni tuntuu unohtavan, että toisen ihmisen kanssa voi olla paljon muuta yhteistä, vaikka poliittiset näkemykset eivät kohtaisi. Se huolettaa minua niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.

 

Kokonaisen kirjan arvoisten tositarinoiden kertominen vaatii kuitenkin sen, että löytää todellisesta maailmasta ihan oikeita ihmisiä, joiden tarina on kuin suoraan kaunokirjallisuudesta. Kaiken huipuksi näiden ihmisten pitäisi suostua olemaan mukana kirjassa ja pystyä antamaan tuntikausia aikaansa haastatteluille.

Aloitin kirjani päähenkilöiden etsimisen jo vuoden 2017 alkupuolella, mutta vasta marraskuun lopulla tärppäsi. Seitsemänkymppinen isoäiti Alice oli juuri sitä, mitä olin etsinyt. Hän oli palavasieluisen intohimoinen Trumpin kannattaja mutta ei istunut median toistelemiin stereotypioihin. Lisäksi hänellä oli hyvä tarina, joka noudatti klassista tarinan kaarta ja jossa oli niin vastoinkäymisiä kuin onnistumisiakin. Hän oli myös aivan ihana ihminen: karismaattinen, valovoimainen, ystävällinen ja avulias. Rakastan kirjoja, joiden päähenkilö on vahva nainen, ja Alice oli juuri sellainen päähenkilö, josta itse haluaisin lukea.

Alice tarjoutui auttamaan minua etsimään muita päähenkilöitä, ja tartuin tarjoukseen kiitollisena. Laskeskelin, että mahdolliset haastateltavat luottaisivat minuun enemmän ja suostuisivat mukaan helpommin, kun kuulisivat ystävänsä Alicen jo lupautuneen projektiin. Lisäksi saisin nivottua kaunokirjallisuuden tapaan päähenkilöiden tarinat yhteen, kun he kaikki tuntisivat toisensa. Kaunokirjallisuutta kirjoittaessa voi kertoa ensin useampaa erillistä tarinaa ja tuoda kirjan loppupuolella päähenkilöt yhteen kuin ohimennen, mutta kerronnallisen tietokirjan kirjoittajalle sellainen olisi aika mahdotonta, kun mitään ei voi keksiä omasta päästään.

Muiden päähenkilöiden löytäminen ei Alicen avullakaan ollut helppoa. Aloin kirjoittaa kirjaa pelkästään Alicen tarinan pohjalta ja jatkoin muiden päähenkilöiden etsimistä.

 

Vuodesta 2018 tuli elämässäni täysin poikkeuksellinen. Elämäni pyöri lähes kokonaan kahden ison projektin ympärillä: äitiyden tavoittelun ja kirjan kirjoittamisen. Tammikuussa tapasin Alicen kasvokkain ja keräsin yhden intensiivisen viikonlopun aikana lähes kaiken haastattelumateriaalin, jonka pohjalta kerron kirjassa hänen tarinansa. Samassa kuussa aloitimme lapsettomuushoidot.

Tiesin kirjoittavani kirjaa, jonka aika olisi nyt tai ei koskaan. Jotta aihe ei ehtisi vanhentua, kirja tulisi saada kauppoihin viimeistään vuoden 2020 presidentinvaalin aikaan.

Kun keväällä sain tietää olevani raskaana, tuli kirjan kanssa kova kiire. Minulla ei edelleenkään ollut kuin yksi päähenkilö, enkä ollut vielä lyönyt lukkoon, kuinka paljon ja minkälaista asiatietoa kirjassa olisi kerronnallisten osuuksien lisäksi.

Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja kyselin Alicelta uusia mahdollisia päähenkilöitä. Lopulta löysin etsimäni. Alle kaksikymppinen Christianné oli ollut Trumpin vaalikampanjan aikana vasta 16-vuotias koululainen, jolla ei edes ollut vielä äänioikeutta. Hänellä oli tarua ihmeellisempi tositarina siitä, miten hän onnistui ujuttautumaan mukaan Trumpin kampanjaan. Meillä oli hauskaa, kun hän muisteli minulle vaiheitaan vaalikampanjassa, ja tulin aina hyvälle tuulelle kuullessani hänen äänensä.

Christiannén kautta tutustuin parikymppiseen Brianiin, joka oli Christiannén ja Alicen yhteinen ystävä. Brianin tarina ei ollut yhtä erikoislaatuinen kuin naispäähenkilöitteni, mutta hän teki minuun suuren vaikutuksen sivistyneen älykkäällä, rauhallisen harkitsevalla puhetyylillään ja osuvilla analyyseillään. Hänenkin kanssaan oli aina ilo jutella. Vaikka olimme usein eri mieltä politiikasta, olimme liikuttavan yksimielisiä siitä, millä tavalla politiikasta olisi parasta keskustella.

 

Syksyllä minulla oli viimein selkeä käsitys siitä, minkälaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. Tutustuin ajatuksella suomalaiskustantamoiden kirjavalikoimiin ja tulin siihen tulokseen, että Into Kustannus olisi kirjalleni paras koti. Kirjani sopi mielestäni aiheensa puolesta aivan erityisen hyvin juuri heille, ja kaiken lisäksi he olivat kustantaneet journalisti Kalle Kniivilän kirjan Putinin väkeä, joka myös kertoo Suomessa epäsuositun, maailmanpoliittisesti tärkeän presidentin kannattajista.

Innolla pidettiin ideastani, ja pian minulla oli kustannussopimus. Aloin olla varma siitä, että todella onnistuisin toteuttamaan unelmani kirjan kirjoittamisesta.

Sitten jouduin sairaalaan.

Pian sain kuulla, etten pääsisi kotiin ennen kuin kaksoset olisivat syntyneet. Raskaus oli sujunut lähes täydellisesti, kunnes ongelmat alkoivat eräänä iltana istuessani – kuinka ollakaan – tietokoneeni ääressä kirjaani syventyneenä. Nyt oltiin kuitenkin yhtäkkiä tilanteessa, jossa lapset olivat syntymässä viikkoja ennen laskettua aikaa.

 

Olin päässyt kirjoittamisessa pitkälle, mutta paljon oli vielä tekemättä. En kuitenkaan aikonut antaa periksi.

Kerroin edellisessä blogikirjoituksessani, kuinka vuosi 2019 oli minulle aivan poikkeuksellisen kuormittava. Kaiken muun tuona vuonna kokemani lisäksi minun oli kirjoitettava kirjani loppuun. Muuten aika ajaisi sen ohi.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuin. Suuri kiitos siitä kuuluu ihanalle puolisolleni Samulille, joka viime syksynä kantoi kerran toisensa jälkeen lapset autoon ja ajoi mummolaan tai ystävien luo, jotta sain käyttää kokonaisen sunnuntain kirjoittamiseen.

Kirjaprojekti oli kaiken keskellä sekä ylimääräinen taakka että tärkeä henkireikä. Sen ansiosta minun oli pakko ottaa omaa aikaa ilman lapsia, eikä äitiydestä tullut minulle kaikennielevä identiteetin määrite, vaan ammatillinen identiteettini säilyi äitiyslomallakin vahvana.

Marraskuussa 2019 lapsemme oppivat sairaalaunikoulun ansiosta kertaheitolla menemään illalla ajoissa nukkumaan ja nukkumaan läpi yön. Samana iltana sain oikoluettua kirjani oikovedoksen.

Tammikuussa kirjani Trumpin kansa tuli kauppoihin, ja pääsin pitämään käsissäni lähes kolmen vuoden työn tulosta. Vuodesta 2020 oli tulossa aivan erilainen kuin kahdesta edellisestä.

Anteeksi, että katosin!

Olen vihdoin taas täällä, ja ihan ensimmäiseksi haluaisin pyytää kaikilta teiltä lukijoilta anteeksi äkillistä katoamistani täältä blogista ja yli vuoden mittaiseksi venynyttä blogitaukoa ilman ennakkovaroitusta. Toivottavasti en huolestuttanut teitä! Huoleen ei ole syytä, vaikka kuluneet 14 kuukautta olivatkin minulle äärimmäisen kuormittavia niin hyvässä kuin pahassakin.

Lakkasin bloggaamasta siinä vaiheessa, kun kaksosemme syntyivät odottamatta yhdeksän viikkoa etuajassa kaksikiloisina keskosina. Joulu-tammikuu 2018-2019 kului keskossairaalassa aikamoisessa shokkitilassa. Emme pitkään aikaan kertoneet poikamme ja tyttäremme syntymästä kuin kaikkein lähimmille. Minusta tuntui, etten kestäisi onnitteluja ennen kuin tietäisimme enemmän siitä, jäisikö lapsillemme keskosuudesta pysyviä terveyshaittoja. Luojan kiitos he olivat ja ovat kuitenkin terveitä, ja heidän kehityksensä on edennyt normaalisti. Meillä asuu nyt kaksi uteliasta, iloista ja sosiaalista taaperoa.

Kaksosvauva-arjen keskellä aloimme valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Oli haikeaa lähteä Bostonista, mutta varsinkin minä koin voimakkaasti, että tarvitsisimme tässä uudessa elämäntilanteessa kaiken sen avun, jota voisimme Suomessa perheiltämme saada. Lisäksi minulle oli tärkeää, että lapseni saisivat kasvaa lähellä vanhempiani ja Samulin puolen sukulaisiaan.

Muutto oli sanalla sanoen hirveä. Meillä oli Bostonissa hyvin ohuet tukiverkostot, emmekä osanneet pyytää ketään vahtimaan lapsia, jotta saisimme pakattua. Pakkasimme tavaroitamme öisin; päivisin Samuli kävi töissä ja minä olin yksin kahden vauvan kanssa.

Jouduimme luopumaan isosta osasta tavaroitamme, ja koska en halunnut heittää hyvää tavaraa pois, etsimme kaiken muun keskellä uutta kotia huonekaluillemme ja muille käyttötavaroille. Olimme onneksi muuttamassa pois jätteidenkeräysaamua edeltävänä iltana, mikä merkitsi, että saisimme lähtiessämme kasata kadun varteen kaikki tavarat, jotka yhä etsivät uutta kotia. Ohikulkijat saisivat poimia siitä mukaansa kaiken haluamansa, ja loput veisi seuraavana aamuna jäteauto.

Lähtöpäivänämme Bostoniin iski myrsky, ja satoi niin rankasti, että kadunvarteen kantamamme tavarat huuhtoutuivat pois. Tulvavesi vei jopa aika painavia esineitä kuten Ikean kenkähyllyjä. Myrsky sekoitti luonnollisestikin myös lentoliikenteen. Viime hetken järjestelyihin kotona meni odotettua enemmän aikaa, ja pääsimme lentokentälle vasta kaksi tuntia ennen lennon lähtöä. Kenttä oli kuitenkin täydessä kaaoksessa, ja näytti jo siltä, ettei meillä olisi toivoakaan ehtiä koneeseen. Lopulta pääsimme kuitenkin etuilemaan niin, että ehdimme juosta portille viime hetkellä – vain kuullaksemme, että lentomme oli tuntuvasti myöhässä.

Meillä oli vaihto Lontoon Gatwickissä, ja koska lentomme oli lähtenyt myöhässä, olimme luonnollisestikin vaarassa myöhästyä myös jatkolennoltamme. Koneemme saapui aivan eri puolelle lentokenttää kuin mistä jatkolentomme oli lähdössä, eikä Norwegianin henkilökunta osannut tehdä hyväksemme muuta kuin kehottaa meitä juoksemaan. Lastenrattaamme oli pantu ruumaan vasta lennon lähtöportilla, jotta saisimme ne käyttöömme lentoa vaihtaessamme, mutta Gatwickissä saimme kuulla, ettei kyseisellä lentokentällä anneta matkustajille lastenrattaita saapumisportilla. Kukaan ei edes osannut kertoa, olivatko rattaat tallessa.

Meillä olisi ollut vauvoillemme myös kantoreput, mutta emme kaikessa kiireessä uskaltaneet käyttää aikaa siihen, että olisimme kiinnitelleet kaikki niiden hihnat ympärillemme. Niinpä otimme kumpikin yhden vauvan syliin ja juoksimme kieli vyön alla isolla lentokentällä käsimatkatavaroita mukanamme raahaten. Osa tavaroista oli viime hetken hädässä huonosti pakattu, ja kaiken huipuksi pyörillä kulkevasta laukustani alkoivat saumat rakoilla, ja tavarani olivat kaiken aikaa vaarassa pudota. Käsivoimani olivat vähällä loppua kesken ja pelkäsin koko ajan pudottavani poikamme. Emme kuitenkaan voineet lakata juoksemasta. Jos myöhästyisimme lennolta, joutuisimme jäämään yöksi Gatwickiin, ja se ajatus tuntui kaiken jälkeen kestämättömältä.

Pääsimme kuin pääsimmekin jatkolentomme lähtöportille ennen kuin se suljettiin. Meitä oli selvästikin jääty odottamaan. Portilla kuulimme, että kaikki matkatavaramme olivat kadoksissa, mukaan lukien lastenistuimet, joissa lasten oli ollut tarkoitus istua autossa kotimatkalla Helsinkiin saavuttuamme. Ehdin ennen lennon lähtöä lähettää asiasta tekstiviestin isälleni ja pyytää, että vanhempani ja Samulin perhe miettisivät yhdessä, miten lapset saataisiin kuljetettua lentokentältä. He ehtivät vuokrata meille istuimet sillä välin, kun lensimme Lontoosta Helsinkiin.

Matkatavaramme olivat kateissa useita päiviä, ja jouduimme aloittamaan uuden elämämme Suomessa ilman kaikkia niitä välttämättömiksi katsomiamme tavaroita, joilla olimme laskeneet selviävämme siihen saakka, että merikonttimme saapuisi. Meillä ei ollut lapsille sänkyjä eikä edes tuttipulloja. Lastenrattaamme olivat yllättäen kuitenkin saapuneet Helsinki-Vantaalle samalla lennolla kuin mekin, joten saimme sentään jotain hyötyä siitä, että olimme antaneet ne ruumaan vasta lähtöportilla. Onneksi olimme nyt kuitenkin perheittemme parissa, ja heidän avullaan selvisimme uuden elämämme tylystä alusta.

Vauvamme olivat sairaalasta kotiutumisen jälkeen nukkuneet huonosti, enkä saanut öisin juurikaan unta, kun he heräilivät jatkuvasti. Kukaan muu kuin äiti ei heille yöllä kelvannut; molemmat halusivat syliin imetettäväksi ja suuttuivat, jos Samuli yritti tulla lohduttelemaan.

Olimme muuttaneet Suomeen kesä-heinäkuun vaihteessa. Olimme ehtineet olla täällä alle kaksi kuukautta, kun rakas isäni täysin yllättäen sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli.

Joulukuun puoliväliin saakka olin aikamoisessa sumussa. Vauvat eivät edelleenkään nukkuneet. Surutyöhön tai ylipäätään arjesta selviytymiseen oli erittäin vähän voimavaroja. Onneksi lapsemme olivat tuolloinkin aivan ihania, kuplivan iloisia ja hellän rakastavia, ja heidän ja muiden läheisten avulla selvisin päivästä toiseen. Myös hyvinvointivaltio tuli avuksi: saimme kotikunnastamme Espoosta lastenhoitoapua, jonka ansiosta sain kahdesti viikossa muutaman tunnin lepoa.

Joulukuun puolivälissä hyvinvointivaltio auttoi meitä lisää: lapset pääsivät kolmeksi yöksi Tammisaaren sairaalaunikouluun. Siellä tehtiin ihmeitä, ja lapset oppivat menemään ajoissa nukkumaan ja nukkumaan itsenäisesti läpi yön. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen saatoin nukkua keskeytyksettä illasta aamuun. Lisäksi minulla oli iltaisin omaa aikaa, kun molemmat lapset nukahtivat jo kahdeksalta sen sijaan, että tyttäremme olisi aikaisempaan tapaansa valvonut puoleen yöhön.

Vähitellen aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni, ja vuoden vaihtuessani osasin jo odottaa innolla vuotta 2020. Toistaiseksi vaikuttaa, että vaikka kaipaankin toki isääni edelleen syvästi, tästä vuodesta on tulossa ihana, onnentäyteinen vuoksi.

Koska vuodatin jo pitkästi, kerron tämän vuoden uusista tuulista lisää erillisessä postauksessa lähipäivinä.

Toivottavasti tämä kirjoitus tavoittaa mahdollisimman monet teistä lukijoista ja ymmärrette tämän luettuanne, miksi minulla ei koko viime vuonna riittänyt voimavaroja edes yhteen blogikirjoitukseen.

”Onko teillä suvussa kaksosia” ja muita kysymyksiä ventovierailta

Amerikkalaisessa kulttuurissa ventovieraille jutellaan paljon enemmän kuin Suomessa, ja näkyvästi raskaana oleva nainen on tietystikin helppoa riistaa rupatteluseuraa etsiville. Omalle kohdalleni ei ole osunut erityisen tunkeilevia kommentteja, mutta ilmeisesti minulla on vain ollut hyvä onni; olen lukenut, että jotkut kommentoijat ovat hyvinkin röyhkeitä.

Minulta on esimerkiksi vain kerran kysytty suoraan, olimmeko hedelmöityshoidoissa tai ovatko kaksosemme ”luonnolliset”. Sitäkin useammin olen kuitenkin kuullut kysymyksen, jonka epäilen utelevan hienovaraisemmin samaa asiaa: ”Onko teillä suvussa kaksosia?” Siihen minun on helppo vastata, sillä meillä on: Mummillani oli identtinen kaksossisko. Välillä kerron silti kysyjälle hoidoistakin, sillä puheenaihe ei ole minulle millään tapaa kiusallinen tai vaikea.

Myöskään vatsani kokoa tai muotoa ei ole juurikaan kommentoitu. Kerron rupattelijoille yleensä jo heti alussa odottavani kaksosia; kenties osa heistä tiedostaa sen kuullessaan, etteivät heidän yleistyksensä vatsan ”oikeasta” koosta kussakin raskauden vaiheessa päde minuun. Yksi muuten sympaattinen keski-ikäinen rouva piti kesällä vatsaani pienenä, mutta se ei minua vaivannut, sillä tiesin vauvojen kasvaneen ja kehittyneen hyvässä tahdissa.

Ainoastaan yhdestä vartaloani koskevasta kommentista pahastuin, eikä sekään onneksi osunut itsellä erityisen arkaan paikkaan. Sen sanoi keski-iän ylittänyt nainen, ja kyseessä oli malliesimerkki sellaisesta amerikkalaisesta huumorista, jota en arvosta ollenkaan. Hän kysyi, olenko raskaana, ja kun vastasin myöntävästi, hän päätti vitsailla: ”Ajattelinkin, ettei tuo varmaan ole kasvain.”

En muista, mitä sanoin hänelle, mutta jälkikäteen kiehuin kiukusta ajatellessani, miten kamalalta tuollainen kommentti tuntuisi, jos itsellä tai jollakulla läheisellä olisi parhaillaan syöpä. En vain voi ymmärtää, miten niinkin kamala asia kuin kasvaimet voi jonkun mielestä olla hyvä vitsailun aihe – varsinkaan ventovieraiden välisessä keskustelussa, jossa ei voi tietää mitään siitä, minkälaisia suruja keskustelukumppani on joutunut kokemaan.

Kokonaisuudessaan olen kuitenkin päässyt todella vähällä. Yksikään ventovieras ei ole esimerkiksi yrittänyt koskettaa vatsaani, vaikka sekin on lukemani mukaan tässä maassa yleistä. Kenties tilanne on pahempi muualla maassa kuin Bostonissa, joka on Yhdysvaltojen pidättyväinen pohjola.

 

Henkilökohtaisesti ikävimmältä tuntui kommentti, jonka kuulin ruokakaupassa pienen tytön äidiltä. Tyttö kuljeskeli kaupan käytävällä omissa ajatuksissaan, enkä päässyt ostoskärryni kanssa hänen ohitseen. En tiennyt, mitä tehdä, ja yritin saada lapsen huomion toistelemalla ”excuse me”, kuten täällä tehtäisiin aikuisen tukkiessa tien. Se ei ilmeisesti ollut oikea tapa puhutella lasta, sillä lapsen äiti puuttui tilanteeseen, kutsui tyttärensä pois tieltä ja kysyi sitten vatsaani katsellen: ”Ensimmäinen lapsi tulossa?” Äänestä, ilmeestä ja asiayhteydestä yhteensä oli selvää, että hän oikeastaan tarkoitti, etten hänen mielestään ollut osannut puhua lapselle tai hoitaa tilannetta oikein.

Vastasin ystävällisesti kertomalla kaksosista, mutta jälkikäteen mietin, mitä olisin oikeastaan halunnut sanoa: ”Joo, mutta vaikka minulla olisi jo lapsia, en silti maahanmuuttajana tietäisi, miten tässä maassa uskaltaa puhutella ventovierasta lasta, kun tiedän, miten huolissanne/paranoideja/hysteerisiä te amerikkalaisvanhemmat olette, jos joku vieras aikuinen puhuu lapsellenne.”

Tajusin nimittäin, että siitä pohjimmiltaan oli kyse. Tiedän, että tässä kulttuurissa nainen voisi yrittää saada lapsen huomion sanomalla vaikkapa ”sweetie” tai ”honey”, mutta en todellakaan osaa arvioida, pitäisikö osa vanhemmista minua mahdollisena lapsensieppaajana, jos puhuisin heidän lapselleen tuollaisia sanoja. Mieluummin haluan vieraan äidin ajattelevan, etten osaa ottaa kontaktia lapsiin, kuin että yritän siepata heidän pienokaisensa.

Asiaa miettiessäni huomasin, etten kyllä tiedä, miten hoitaisin vastaavanlaisen tilanteen Suomessakaan. Tutun lapsen huomion yrittäisin saada ensisijaisesti kutsumalla häntä nimeltä, mutta se ei tietenkään vieraan lapsen kanssa onnistu.  Ehkäpä uskaltaisin Suomessa koskettaa lapsen olkapäätä tai käsivartta.

 

Kenties mielenkiintoisin kysymyksistä paljastuva kulttuuriero on, että täällä kysellään jo raskauden aikana lapsen nimeä. Bostonissa sekin kysymys on yleensä hienotunteisesti muotoiltu: ”Oletteko jo valinneet nimen (tai kaksosten tapauksessa nimet)?” Vastaan aina, että nimet on valittu, mutta suomalaisessa kulttuurissa niitä ei kerrota edes tuleville isovanhemmille. Se on yleensä amerikkalaisista eksoottista, mutta moni reagoi ajatukseen innostuneesti. Kyse ei vaikuta olevan pelkästään kohteliaisuudesta; joidenkin toisten kulttuurierojen kohdalla amerikkalaisen kohteliaisuuspositiivisuudenkin läpi huomaa kyllä, että he pitävät parempana omaa tapaansa toimia. Mutta tässä asiassa moni tuntuu ajattelevan, että olisi hienoa, jos täälläkin tulevien vanhempien oletettaisiin pitävän nimet omana tietonaan siihen saakka, että niitä ei voi enää muuttaa. Kuulemma täällä on tavallista, että nimeä paitsi kysytään jo raskausaikana myös kommentoidaan estottomasti, eikä se yleensä tunnu tulevista vanhemmista mukavalta.

Onneksi meille on luontevaa pitää nimet salassa. En todellakaan haluaisi tietää, miten ventovieraat kommentoisivat nimiä, jotka meidän mielestämme tietysti ovat maailman parhaat ja kauneimmat.

Kuva: Teetimme amerikkalaiseen tapaan ammattikuvaajalla äitiyspotretteja varta vasten tähän tarkoitukseen tilatussa iltapukumaisessa kuvausmekossa. Kuvat otti Marina Baklanova, johon tutustuimme kihlajaiskuvauksen yhteydessä.

Ulkomailla asuminen ja perusturvallisuuden puute

Eräs ympäri maailmaa matkustellut ystäväni totesi vauvakutsuilla, että jos hän joskus olisi raskaana täällä synnyinmaassaan, hänen olisi helppo luottaa täkäläiseen elintarviketurvallisuuteen. Hän ei kuulemma kokisi tarvetta esimerkiksi kysellä ravintoloissa, ovatko siellä käytetyt maitotuotteet pastöroituja. Toinen ystäväni vastasi, ettei hänkään kysellyt sellaista raskaana ollessaan. Yllätyin, sillä muistan, miten tarkka hän kokonaisuudessaan oli raskautensa turvallisuuteen liittyvistä asioista.

Ystävieni kommentit auttoivat minua ymmärtämään jotain, mitä olin ihmetellyt koko raskauteni ajan.

Bostonin seudulla asuu paljon elämää ylisuorittavia uraihmisiä, jotka suhtautuvat raskauteen ja vanhemmuuteen yhtenä ylisuoritettavana tehtävänä muiden joukossa. Tästä huolimatta raskausajan elintarviketurvallisuuteen liittyvät kysymykseni ravintoloissa ja kahviloissa saavat usein henkilökunnan hämmentymään. Suuren osan ajasta vaikuttaa siltä, ettei kukaan muu ole koskaan kysynyt heiltä esimerkiksi maitojen tai mehujen pastöroinnista. Se on tuntunut minusta käsittämättömältä ottaen huomioon, miten paljon raskaana olevia asiakkaita täällä suuren maan suurkaupunkialueella on. Vaikka tiedänkin olevani tällaisten asioiden suhteen ylivarovainen, en mitenkään voi uskoa, etteikö ylivarovaisia tulevia äitejä olisi täällä pilvin pimein.

Nyt kuitenkin ymmärsin, mistä todennäköisesti on kyse: suurin osa muista ylivarovaisuuteen taipuvaisista odottavista äideistä ympärilläni asuu synnyinmaassaan.

 

Ulkomailla asuminen romuttaa ihmisen perusturvallisuuden tunteen tavalla, jota on vaikea huomata tai käsittää edes silloin, kun se tapahtuu itselle. Kaikki alkaa siitä, kun ensimmäisiä kertoja erehtyy pahemman kerran jonkin sellaisen asian suhteen, jota on synnyinmaassaan oppinut pitämään itsestäänselvyytenä.

Pidin itsestäänselvyytenä esimerkiksi sitä, että vapailta markkinoilta voi ostaa sairausvakuutuksen mihin aikaan vuodesta hyvänsä. Niin ei täällä ole, ja harhaluulostani seurasi isoja ongelmia.

Pidin itsestäänselvyytenä myös sitä, että yritysten asiakaspalvelunumeroon vastaavat tietävät, mistä puhuvat – tai myöntävät rehellisesti, jos eivät osaa vastata johonkin kysymykseen. Se kuvitelma tuli kalliiksi. Autovakuutusyhtiömme asiakaspalvelija vakuutti minulle kirkkain silmin, että vakuutuksemme korvaisi vuokra-autolla ajaessa tapahtuneen onnettomuuden ainoastaan siinä tapauksessa, että auto oli vuokrattu Samulin nimissä. Useita työmatkoja ja vuokra-autofirmoille maksettuja vakuutusmaksuja myöhemmin sain tietää, että itse asiassa autovakuutuksemme kattoi sittenkin myös minun yksinäni vuokraamani autot.

Tällaiset tilanteet opettavat, ettei ulkomailla asuessa voi pitää itsestäänselvyytenä asioita, joihin synnyinmaassaan kasvaessaan on oppinut luottamaan.

Pahinta asiassa on, ettei ulkomailla asuvalla ole mitään keinoa erottaa toisistaan niitä itsestäänselvyyksiä, jotka pätevät myös uudessa kotimaassa ja niitä, jotka eivät pädekään. Fysiikan lait toki toimivat täällä samoin kuin Suomessa, mutta kaikki ihmisten toimintaan liittyvä on yhtä kysymysmerkkiä.

Ainoa keino pysyä järjissään on, ettei sisäistä tätä asiaa kaikessa kauheudessaan. On parempi tehdä edes jonkin verran oletuksia ja erehtyä silloin tällöin kuin elää jatkuvassa epävarmuudessa tietoisena siitä, ettei mikään ihmisten luoma välttämättä toimi uudessa kotimassa niin kuin luulisi.

On kuitenkin asioita, jotka tuntuvat niin tärkeiltä, ettei niiden suhteen ole erehtymisen varaa. Jos on murehtivaista sorttia kuten minä, niitä on enemmän kuin huolettomammalla luonteella.

Minulle raskauteeni liittyvät asiat ovat juuri sellaisella tavalla tärkeitä. Kun kyse on sisälläni kasvavien pienten ihmisten turvallisuudesta, siedän paljon vähemmän epävarmuutta kuin silloin, kun kyse oli pelkästään minusta itsestäni.

Amerikkalaiset ystäväni osaavat ottaa itsestäänselvyytenä sen, ettei ravintolassa käytetä pastöroimatonta maitoa tai jugurttia. Se on ylellisyyttä, johon minulla maahanmuuttajalla ei ole varaa. Yhdysvaltojen terveysviranomaiset varoittavat verkkosivuillaan pastöroimattomien maitotuotteiden vaaroista, joten tiedän, että niitäkin on saatavilla. Miten minä voisin osata arvioida, missä tilanteissa niihin saattaa törmätä? Olin jo väärässä puhelinasiakaspalvelijoiden luotettavuuden suhteen; miksi arvioni tästä asiasta osuisi sen paremmin oikeaan?

 

Olen törmännyt samaan ilmiöön myös muissa kuin turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Tähän mennessä kaikkein ahdistavin kokemukseni raskauteni ajalta on se, kun yritin selvittää, miten vauvoillemme hankitaan sairausvakuutus.

Asiaan liittyi varmasti alitajuista ahdistusta alusta alkaen, olihan vakuutuksen hankkiminen juuri se ensimmäinen asia, jossa erehdyin pahemman kerran luottaessani maailman toimivan täällä samoin kuin Suomessa. Tilannetta ei helpottanut se, että olen oppinut kantapään kautta ja nähnyt kerran toisensa jälkeen, että asiakaspalvelussa saatetaan tässä maassa puhua puuta heinää.

Halusin olla varma siitä, että saamme vauvoillemme vakuutusturvan, joka alkaa heti heidän syntymänsä hetkellä. Asia on kaksosraskaudessa erittäin tärkeä, sillä vauvat saattavat hyvinkin syntyä ennen aikojaan ja tarvita elämänsä alussa keskoshoitoa. Kaikki lääkärinpalvelut ovat tässä maassa niin kalliita, että kahden vauvan monen viikon keskoshoidon maksaminen omasta pussista ajaisi taatusti hyvätuloisenkin pariskunnan elinikäiseen velkakierteeseen.

Oletin, että vauvat pitäisi siksi kirjata vakuutukseen hyvissä ajoin ennen syntymää. Olin kuitenkin – taas vaihteeksi – väärässä. Tämäkään asia ei toimisi niin kuin Suomessa. Sain heti alussa tietää, ettei vauvoja voisi kirjata vakuutukseen ennen kuin he olisivat syntyneet.

Ensimmäinen asiakaspalvelija selitti minulle, että vauvoilla olisi elämänsä alussa vanhempiensa vakuutuksen perusteella automaattinen vakuutusturva siihen saakka, kun he ensimmäisen kerran pääsisivät sairaalasta kotiin. Sitä ennen meidän tulisi kirjata heidät jommankumman meistä vakuutukseen, ja turva jatkuisi katkeamattomana siitä eteenpäinkin. Tämä kuulosti loogiselta ja hyvältä, mutta olin oppinut olemaan luottamatta yksittäisen asiakaspalvelijan sanaan. Halusin asiasta mustaa valkoisella, juridisesti sitovan vakuutusehtodokumentin, jossa tämä kerrottaisiin.

Kun yritin hankkia sellaista, seuraava asiakaspalvelija ilmoitti, että hänen kollegansa oli puhunut perättömiä. Vauvoilla ei ollut automaattista vakuutusturvaa. Jos häntä oli uskominen, vakuutus itse asiassa kattaisi vain terveiden vauvojen peruslääkärinpalvelut. Hänen viestistään sain sen käsityksen, ettemme saisi millään rahalla hankittua vakuutusta, joka kattaisi sairaana tai ennenaikaisesti syntyneen vauvan tarvitseman erikoissairaanhoidon kuten keskoshoidon.

Tässä vaiheessa raskaushormonit saivat ylivallan, ja jatkaessani asian selvittämistä itkin muutamia kertoja täysin hysteerisenä. Se voi tuntua ylireagoimiselta, mutta Yhdysvallat on sellaisella tavalla julma maa, etten kerta kaikkiaan voinut sivuuttaa saamaani viestiä naurettavana ja päivänselvästi virheellisenä. Tosiasia on, että tässä maassa ahkera ja työteliäs keskiluokkainen yhteiskunnan jäsen saattaa lyhyessä ajassa menettää kaiken kohtuuttomien lääkärinlaskujen vuoksi. Tarina voi mennä esimerkiksi niin, että ensin työnantaja supistaa toimintojaan ja itseltä lähtee työpaikka, jolloin työsuhde-etuna saatu sairausvakuutuskin lakkaa olemasta voimassa, eikä työttömällä välttämättä ole varaa ottaa vapailta markkinoilta uutta, kallista sairausvakuutusta. Jos pian tämän jälkeen sairastuu tai loukkaantuu vakavasti ja tarvitsee kallista lääkärinhoitoa, sen maksaminen saattaa viedä katon pään päältä. Asunnottomana on vaikea pysyä siistinä ja edustavana työhaastatteluja varten, eikä uutta työpaikkaa välttämättä koskaan enää löydy. Osalla amerikkalaiskaupunkien katuja asuttavista lukuisista kodittomista on tämänkaltainen taustatarina.

Minun kaikkea epäilevä maahanmuuttajan mieleni piti täysin mahdollisena, ettemme kerta kaikkiaan onnistuisi vakuuttamaan vauvojamme keskoshoidon tai muun erikoissairaanhoidon tarpeen varalta. Järjellä ajatellen se ei ollut todennäköistä, sillä tässä maassa tuskin olisi niin paljon niin hienoja keskososastoja, jos keskosia ei voisi hoidattaa vakuutusyhtiön rahoilla. Raskaushormonien vallassa minut kuitenkin riitti suistamaan raiteiltaan sen tiedostaminen, että elän niin julmassa maassa, että meidän oli arvioni mukaan mahdollista joutua valitsemaan, menettäisimmekö koko omaisuutemme vai jättäisimmekö vauvamme kuolemaan.

Vakuutusyhtiön asiakaspalvelijat eivät tietystikään ymmärtäneet hätääni. He ovat tottuneet syntyperäisiin amerikkalaisiin asiakkaisiin, jotka pitävät itsestään selvänä, että kunhan vauvalle ottaa vakuutuksen 30 vuorokauden sisällä syntymästä, hänellä on kattava vakuutusturva syntymästä alkaen.

Näin asia nimittäin vaikuttaa nyt lopulta olevan. Vauvoilla ei ole automaattista vakuutusturvaa elämänsä ensi metreille, mutta maan tapa on, että kunhan vakuutuksen ottaa 30 vuorokauden sisällä, se kattaa kaiken syntymästä saakka.

Täysin varmaa tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole, sillä eräässä amerikkalaisessa raskausartikkelissa neuvottiin varmistamaan ennen vauvojen vakuutuksen ottamista, että turva todellakin alkaa jo syntymän hetkeltä. Ymmärtääkseni ei ole olemassa esimerkiksi valtakunnallisesti sitovaa lakia, joka velvoittaisi kaikki vakuutusyhtiöt määrittelemään vakuutusehdot näin. Jos näin ei vielä ole tapahtunut, jonain päivänä joku saattaa vielä ottaa vauvalleen vakuutuksen, jonka turva alkaakin vasta siitä hetkestä, kun vakuutusyhtiö on saanut käsiteltyä paperit vauvan liittämisestä vanhempansa vakuutukseen. Kuten tunnettu amerikkalainen kirjallisuussitaatti kuuluu, “Just because you’re paranoid doesn’t mean they aren’t after you.”

Useimmat amerikkalaiset eivät kuitenkaan selvästikään varmista tätä asiaa vakuutusyhtiöstään, ja oli todella työläs prosessi saada epäpätevät asiakaspalvelijat hankkimaan minulle vakuutusdokumentit, joista pystyin itse tarkistamaan, että vakuutuksen alkaminen syntymästä tosiaankin oli kirjattu vakuutusehtoihin eikä ollut pelkkä maan tapa, jota vakuutusyhtiö voisi muuttaa koska hyvänsä.

 

Jatkuva epävarmuus on raskasta, eivätkä raskaushormonit auta asiaa. Välillä mieleni suojamekanismit ovat murtuneet sellaistenkin asioiden suhteen, joissa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta tai edes koko omaisuuden menettämisen uhasta.

Kun tilasimme lastenrattaita valmistavan yrityksen nettikaupasta kalliit kaksosrattaat, tapahtui jotain, mitä kummallekaan meistä ei ole koskaan edullisempien ostosten kohdalla tapahtunut: Paketti vaurioitui matkalla ja kuljetuspalvelu palautti lähettäjälle. Sekä kuljetuspalvelu että rattaiden valmistaja hoitivat asiasta tiedottamisen todella surkeasti. Paketin piti saapua meille perjantaina, ja kuljetuspalvelun paketinseurantapalvelun mukaan se oli myös toimitettu perille juuri sinä samaisena perjantaina. Pakettia ei kuitenkaan näkynyt missään. Tutkiessani seurantapalvelun tietoja tarkasti huomasin, että vastaanottajan kotipaikaksi ei ollutkaan merkitty meidän kotikaupunkimme vaan Kaliforniassa sijaitseva Mira Loma, josta paketti oli alun perin lähtenyt matkaan. Vasta kun loin ilmaistunnukset kuljetuspalvelun asiakasportaaliin, pääsin näkemään paketin matkan vaihe vaiheelta, ja sain tietää, että tilanne johtui paketin vaurioitumisesta.

Otin yhteyttä rattaiden valmistajaan, ja he kuulivat asiasta ensimmäistä kertaa minulta. Vaikka vaurioitunut paketti oli jo palautettu heidän varastolleen, vielä tässäkään vaiheessa tieto ei ollut kulkeutunut heidän asiakaspalveluunsa, jotta he osaisivat ottaa asiakkaaseen yhteyttä. Viestini päätyi asiakaspalvelijalle, joka oli täysin päinvastainen kuin amerikkalaiset asiakaspalvelijat yleensä: hän osasi asiansa mutta ei osannut viestiä asiakkaalle kohteliaasti ja ystävällisesti. Asiakaspalvelijan viesteistä kuuli alusta alkaen, ettei hän aikonut uskoa minua ennen kuin saisi varastolta vahvistuksen tarinalleni. Taitava asiakaspalvelija olisi tietenkin viestinyt asiakkaalle päin, että tämä on aina oikeassa, vaikka olisikin kulissien takana varmistanut, ettei asiakas yritä huijata itselleen toisia rattaita. Taitava asiakaspalvelija olisi rauhoittanut asiakkaan mieltä ryhtymällä heti alusta alkaen toimiin tilanteen korjaamiseksi, vaikka olisikin varonut lähettämästä asiakkaalle uutta pakettia ennen kuin olisi varmaa, että vanha tosiaankin oli palautettu varastolle.

Minun kohdalleni osunut asiakaspalvelija ei toiminut näin. Jouduin odottamaan useita päiviä, että hän saisi tarinani vahvistettua varastolta. Aluksi pelkäsin vain, että tilaamamme tuote loppuisi sillä välin varastosta, ja joutuisimme odottamaan korvaavaa tuotetta monta kuukautta. Eräänä unettomana yönä tajusin kuitenkin, ettei minulla oikeastaan ollut mitään painavaa järkiperustetta luottaa edes siihen, että rattaiden valmistaja ikinä lähettäisi meille korvaavaa tuotetta. Kuljetusfirman sivuilla todettiin, ettei kirjallisia dokumentteja paketin matkasta annettaisi paketin vastaanottajalle vaan ainoastaan lähettäjälle. Jos todistustaakka sysättäisiin minun harteilleni, minulla ei oikeastaan ollut mitään keinoa todistaa, ettemme olleet saaneet pakettiamme. Kuljetuspalvelu antaisi sen tiedon ainoastaan rattaiden valmistajalle, ja jos valmistaja päättäisi väittää meidän saaneen paketin, he voisivat vain pitää maksamamme rahat, enkä voisi tehdä mitään saadakseni oikeutta.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että toisin kuin Suomessa ja EU:ssa, Yhdysvalloissa ei juurikaan ole kuluttajansuojaa. Useimmat kuluttajansuojaan liittyvät asiat, joita olen kasvanut pitämään itsestään selvinä, eivät päde täällä.

Arvaatte varmaan, millainen vaikutus tämän kaiken tiedostamisella oli unettoman yön pimeinä tunteina raskaushormonien vallassa sängyssä kieriskelevään murehtijaluonteeseen.

Saimme tietystikin ennen pitkää kaksosrattaamme, vauvojen vakuutuskin vaikuttaa järjestyvän, ja todennäköisesti olen kieltänyt itseltäni turhaan monta herkullista ravintola-annosta, joiden ainekset olisivat kaikki olleet pastöroituja, vaikka kukaan ei osannutkaan kertoa minulle asiasta.

Kaiken tämän läpi käytyäni olin todella helpottunut ymmärtäessäni viimein, etten ole sekoamassa, vaan ahdistukseni on johtunut pohjimmiltaan järkiperäisestä kokemuksestani ulkomailla asumisesta. Ulkomailla asuminen vaatii sen sietämistä, ettei pohjimmiltaan voi luottaa juuri mihinkään. Minulla vain sattuu olemaan sentyyppinen mielenlaatu, etten raskaana ollessani siedä sitä erityisen hyvin.

Kuva: Bostonissa raskaana olemisen hyviä hetkiä: ruskaretki Walden Pond -järvelle.

Halloween-naamiaisasuja raskaana olevalle

Halloween-naamiaisasut ovat amerikkalaisessa kulttuurissa iso asia, ja raskaana olevan naisen vauvamasulla leikittelevät asut ovat vielä ihan oma lukunsa.

Tajusin kesällä, että vatsani kasvaisi halloweeniin mennessä näyttäväksi palloksi, ja innostuin heti: saisin ainutlaatuisen tilaisuuden kehitellä vauvakuplan ympärille rakentuvan naamiasasun täällä halloweenin kotimaassa.

Tutkin netistä, minkälaisia äitiysnaamiasasujen amerikkalaiset klassikot ovat. Monissa niistä oli pallopeliteema: vatsan saattoi naamioida esimerkiksi pesäpalloksi, jalkapalloksi tai biljardipalloksi ja rakentaa sen ympärille valittuun urheilulajiin sopivan asun. Huomasin kuitenkin pian, että suhtaudun vatsaani aivan liian suojelevasti pukeakseni sen edes vitsillä palloksi. Minua vaivasi aivan liikaa ajatus, että palloa kuuluu potkia, lyödä mailalla tai tökkiä biljardikepillä.

Kurpitsalyhty vaikutti myös suositulta mamma-asulta. Se olisi ollut halloweeniin hyvin sopiva vaihtoehto, mutta se ei tuntunut omalta, sillä en ole koskaan pitänyt oranssista väristä.

Ruuaksi pukeutuminen on amerikkalaisessa naamiaiskulttuurissa tavallista, ja raskaana olevalle ehdotettiin esimerkiksi kananmuna- tai avokadoasua, jossa vatsa esittäisi munankeltuaista tai avokadon kiveä. Itse en kuitenkaan ole vielä riittävän amerikkalainen halutakseni pukeutua ruuaksi.

Vatsan olisi voinut naamioida myös lankakeräksi ja itsensä sitä mukana kanniskelevaksi kissaksi.

Useita kuvakoosteita selailtuani huomasin, että eräs asu kiinnitti huomioni kerran toisensa jälkeen ja tuntui koko ajan enemmän omalta. Se oli purkkapallokone.

Pidän naisellisen seksikkäistä naamiaisasuista, ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, purkkapallokoneasut olivat juuri sellaisia. Amerikkalaisessa kulttuurissa seksikäs naamiaisasu merkitsee aivan liian usein mautonta paljaan pinnan maksimoimista, jota itse en pidä alkuunkaan seksikkäänä, mutta purkkapallokoneiden seksikkyys vetosi minuun tyylikkäällä vihjailevuudellaan. Lisäksi vauvakupla oli niissä keskeisessä osassa juuri niin kuin olin halunnutkin.

Pidin myös siitä, miten ikonisen amerikkalaisia purkkapallokoneet ovat. Värikkäillä purkkapalloilla täytetty suuri lasikupla punaisessa metallisessa rungossa tuo heti mieleen vanhan ajan Amerikka-nostalgian.

Valinta oli siis lopulta helppo.

Purkkapallokoneasun askarteleminen oli varsin yksinkertaista, mutta vei ainakin allekirjoittaneelta huomattavasti enemmän aikaa kuin olin luullut.

Askarteluohjeissa neuvottiin kiinnittämään valkoiseen äitiystoppiin askartelutupsuja liimalla, yhdessä ohjeessa jopa kuumaliimapyssyllä. Kuumaliimapyssyn ostamista en edes harkinnut, joten yritin tavallista liimaa. Kuvittelin, että saisin asian hoidettua lasten myrkyttömällä askarteluliimalla, jonka käsitteleminen raskaana ollessa tuntui vähemmän ikävältä ajatukselta kuin tehopikaliimojen, mutta kun aloin koostaa asua huomasin, ettei lasten askarteluliima riittänyt pitämään tupsuja paikoillaan. Olin jättänyt tupsujen kiinnittämisen viime tippaan, jotta tietäisin mahdollisimman hyvin vatsani koon, enkä siinä vaiheessa enää ehtinyt etsiä kaupoista toisenlaista liimaa. Päätin siis ommella tupsut paikoilleen.

Ompeleminen toimi hyvin mutta oli huomattavasti liimaamista hitaampi keino, ja päädyinkin viettämään useita tunteja television ääressä ompelus sylissä. Onneksi se oli kuitenkin varsin rentouttavaa puuhaa; en ole aikoihin tehnyt käsitöitä, ja tässä käsityöprojektissa sai olla huolettoman huolimaton, mikä sopii käsitöitä tehdessä minulle hyvin.

Muilta osin asun koostaminen ei vaatinut kuin punaisen baretin ja punaisen hameen hankkimista. Baretin ostin hyvissä ajoin Amazonista muutamalla dollarilla, mutta hame oli vauvavatsani vuoksi vaikea. Sen suhteen kävi kuitenkin tuuri: löysin halloweenin alla Goodwill-kierrätyskirpputorilta hameen, joka oli kuin tehty tämänhetkisen vatsani päälle.

Nyt kun halloween on ohi, en tiedä mitä asulla tekisin. Yleensä itselle mieluista naamiaisasua pääsee käyttämään useita kertoja eri juhlissa, mutta tässä asussa on sama ongelma kuin muissakin äitiysvaatteissa: niiden käyttöikä on surullisen lyhyt. Olen silti iloinen, että tein asun. Arkielämä kaksosmahan kanssa ei varsinkaan nyt kolmannella raskauskolmanneksella ole erityisen riemukasta, joten kannattaa ottaa kaikki irti niistä asioista, joissa vatsasta voi olla itselle iloa.

Baby shower – amerikkalainen vastine äitiyspakkaukselle

Yhdysvalloissa raskaana olemiseen kuuluu olennaisesti baby shower eli vauvakutsut. Kun kävi selväksi, että olisin Bostonissa asuessani raskaana, halusin kovasti päästä tutustumaan tähänkin osaan amerikkalaista kultturia.

Matkassa oli kuitenkin pieni mutka: minulla ei ollut Bostonissa ketään, joka olisi tarjoutunut järjestämään kutsut minulle.

Amerikkalaiset vauvakutsut ovat kuin polttarit: niitä ei ole tapana järjestää itse itselleen. Yleensä ne järjestävät tulevan äidin läheiset naispuoliset sukulaiset tai ystävät. Toisin kuin polttareissa, järjestäjä voi ymmärtääkseni olla aivan eri sukupolvea kuin juhlittava, esimerkiksi äiti, mummi tai kummitäti.

Suomessa minulla olisi monia läheisiä, jotka varmasti olisivat mielellään järjestäneet vauvakutsuni, mikäli sellaiset kuuluisivat suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Täällä tilanne on kuitenkin aivan toinen.

Kysyin neuvoa kaikkitietävältä Googlelta ja keksin ratkaisun. Vauvakutsut saattoi lukemani mukaan järjestää ja maksaa itsekin, mikäli pyysi jonkun kutsujen viralliseksi emännäksi. Tärkeintä etiketissä tuntui olevan, etten lähettäisi kutsuja itse, sillä kutsujen lähettäminen tulkittaisiin lahjojen pyytämiseksi.

Se tuntui minusta hieman oudolta, onhan täysin normaalia kutsua ihmisiä esimerkiksi omiin syntymäpäiväjuhliin tai valmistujaisiin, joihin niihinkin on tapana tuoda lahjoja. Jopa hääkutsut lähettää nykyään yleensä hääpari itse, vaikka kutsun liitteenä olisi niinkin selkeä lahjapyyntö kuin häälahjalista.

Sittemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, miksi vauvakutsut ovat eri asia. Toisin kuin syntymäpäivillä, valmistujaisissa tai häissä, lahjat ovat vauvakutsujen koko olemassaolon tarkoitus.

Vauvakutsut ovat amerikkalainen äitiyspakkaus.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei uskota suomalaisen hyvinvointivaltion tapaan yhteiskunnan tukiverkkoihin. Sen sijaan tukiverkkoja ovat perinteisesti olleet sukulaiset, ystävät, naapurit ja seurakunta. Tällaisessa kulttuurissa tuleva äiti ei tietenkään saa verovaroilla hankittuja vauvatarvikkeita sosiaalivirastosta, vaan hänen henkilökohtaiset tukiverkkonsa hankkivat ne hänelle.

Amerikkalaisia televisiosarjoja katsoessa ei tule ensimmäisenä mieleen, että vauvakutsujen tarkoitus olisi kartuttaa tuleville vanhemmille hyödyllisiä vauvanhoitovarusteita. Todellisten amerikkalaisten arkielämässä tästä on kuitenkin hyvin pitkälle kyse.

Tämän vuoksi vauvakutsuja varten tehdään nykyään usein lahjalista vauvatarvikekauppaan tai vaikkapa postimyyntijätti Amazoniin. Toisin kuin useimmilla häälahjalistoilla, vauvakutsujen lahjalistalla voi olla mitä proosallisimpia asioita kuten vaippoja ja pyllynpyyhkimissavetteja. Tällaisten lahjojen proosallisuuden vähentäminen on ihan oma taiteenlajinsa. Vaipoista esimerkiksi askarrellaan niin kutsuttuja vaippakakkuja, joissa vaipoista rakennetaan hääkakun näköinen koristeellinen keko. Jos lahjan antaja ei halua askarrella, vaippakakun voi luonnollisestikin ostaa myös valmiina.

Yksi läheisimmistä amerikkalaisista ystävistämme, puolitoista vuotta sitten itse lapsen saanut Anna ehdotti meillekin lahjalistan laatimista ja tarjoutui ajamaan kanssamme kaupungin ulkopuolelle suureen vauvatarvikemyymälään auttaakseen meitä miettimään, mitä kaikkea listalla kannattaisi olla.

Päätin, että kauppareissulla olisi luontevaa pyytää Annaa vauvakutsujemme nimelliseksi emännäksi, ja niin myös tein. Huomasin, että Anna aluksi vähän säpsähti pyyntöäni ennen kuin selitin, että hoitaisin itse järjestelyt ja maksaisimme itse tarjottavat. Ymmärsin täysin hänen säpsähdyksensä. Anna ja hänen miehensä Kevin ostivat hiljattain omakotitalon, jonka remontoimiseen he ovat käyttäneet kaiken sen ajan, mikä töiltä ja puolitoistavuotiaan tyttären vanhemmuudelta liikenee. Vauvakutsujen järjestäminen itsenäisesti olisi varmasti kaiken sen keskellä ollut ylimääräinen taakka. Lisäksi täytyy muistaa, että vaikka Anna ja Kevin tiedostavatkin olevansa harvoja läheisiä ystäviämme tällä mantereella, heillä itsellään on luonnollisestikin tässä maassa suuri joukko paljon läheisempiäkin ihmisiä kuin me.

Kutsujen nimelliseksi emännäksi Anna kuitenkin vaikutti suostuvan ihan mielellään. Pyrin pitämään huolta siitä, että kutsut olisivat hänelle mahdollisimman pieni taakka. Pidimme kutsut omassa kodissamme emmekä Annan ja Kevinin luona, vaikka he olivat ystävällisesti tarjonneet kotiaan juhlapaikaksi. En lopulta pyytänyt Annalta muuta apua kuin sen, että hän lähetti tekemäni sähköiset kutsut koostamani listan mukaisiin sähköpostiosoitteisiin. Lisäksi hän tarjoutui itse hankkimaan juhliin toiveittemme mukaiset kakut ja suunnitteli niiden koristelun.

Puhuin yllä meidän vauvakutsuistamme, sillä olimme Samulin kanssa päättäneet pitää yhteiset unisex-vauvakutsut perinteisempien vain naisille suunnattujen kutsujen sijaan. Vauvakutsut olivat pitkään vain naisten valtakunta, eikä niihin ollut asiaa sen paremmin tulevalla isällä kuin tulevan äidin miespuolisilla sukulaisilla tai ystävilläkään. Nykyään unisex-vauvakutsut ovat kuitenkin koko ajan yleisempiä.

Meille unisex-kutsut olivat kaikin tavoin paljon luontevampi vaihtoehto kuin pelkät naisten kutsut. Ensinnäkin haluamme Samulin kanssa kumpikin pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta sellaisesta ajattelusta, että vanhemmuus olisi jonkinlainen naisten valtakunta, jossa miehellä voi olla korkeintaan pieni sivurooli. Olemme molemmat unelmoineet vanhemmuudesta koko elämämme, ja haluamme jakaa siihen kuuluvat asiat niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäksi amerikkalaiset ystävämme eivät ole valikoituneet perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti niin, että minulla olisi tyttökavereita ja Samulilla äijäporukka. Samulin läheisimmät amerikkalaiset ystävät ovat naisia, kun taas minun kahdesta läheisimmästä täkäläisestä ystävästä toinen on mies.

Muutenkin vauvakutsuistamme tuli lopulta aika modernit siinä mielessä, että ne eivät noudattaneet perinteisiä kaavoja. Se oli osin tahatonta ja johtui ihan vain siitä, että pääjärjestäjä olin minä, maahanmuuttaja, joka en koskaan edes ollut ollut vieraana vauvakutsuilla. Annan vauvakutsuille minut oli kyllä kutsuttu, mutta valitettavasti olimme niiden aikaan joululomalla Suomessa, enkä päässyt paikalle. Se harmitti aikoinaan kovasti, sillä arvelin silloin, että se jäisi ainoaksi tilaisuudekseni osallistua täkäläiseen baby showeriin.

Yksi vieraistamme sanoi kutsuilla suoraan, että perinteistä poikkeaminen oli hänen mielestään pelkästään hyvä asia. Hän kertoi kuulleensa useita osanottokommentteja, kun oli maininnut olevansa menossa vauvakutsuille. Hänen mukaansa moni inhoaa vauvakutsuille osallistumista ja käy niissä vain pakosta.

Kyselin tietysti, miksi vauvakutsut ovat niin kamalia, ja hän kertoi, että perinteisillä naisten vauvakutsuilla on usein aivan valtavasti ihmisiä, ja vieraat pakotetaan istumaan paikoillaan kuin tatit ja tuijottamaan tuntikausia, kun tuleva äiti avaa lahjan toisensa perään. Pahimmassa tapauksessa hän teeskentelee joka paketin avatessaan yllättynyttä ja ihmettelee lahjan antajan kekseliäisyyttä, vaikka on tosiasiassa itse määritellyt lahjalistaansa laatiessaan tarkoin, minkä merkkisen ja näköisen kapalon ja tutin haluaa. Ruokaa tai juomaa ei välttämättä saa ennen kuin kaikki lahjat on avattu.

Meidän kutsuillamme vieraita oli yhteensä vajaat viisitoista, koska emme tunne täällä kovin monia ihmisiä. Vieraat tulivat ja menivät eri aikoina oman aikataulunsa mukaan, eikä kukaan joutunut istumaan paikoillaan odottamassa, että jokin virallinen osuus saataisiin päätökseen. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla ylenpalttisesti, kuten pohjalainen verenperintöni velvoittaa, ja sitä sai ottaa noutopöydästä kun itse halusi, vaikka kesken lahjojen avaamisen. Annan ehdottaman kolmetuntisen päivätilaisuuden sijasta pidimme avoimia ovia pitkälle iltaan niin, että paikalle pääsivät nekin ystävämme, joilla oli päivällä muuta menoa.

Lahjalista osoittautui meidän tapauksessamme lopulta lähes turhaksi; saimme vain kaksi listalta valittua lahjaa. Niistäkin toisen antoivat Anna ja Kevin, jotka olisivat osanneet valita saman lahjan ilman listaakin; kyseessä oli nimittäin vaipparoskis, joka päätyi listalle alun perinkin Annan suosituksesta. Lahjalistasta on varmasti paljon enemmän hyötyä silloin, kun kaikki vauvasta kiinnostuneet sukulaiset ja ystävät asuvat täällä ja toimivat täkäläisen kulttuurin mukaisesti.

Lahjoja avatessamme ymmärsin, että olimme tehneet Annan ja Kevinin tyttären syntyessä pahan etikettivirheen ja antaneet aivan liian vaatimattoman lahjan. Läheisten ihmisten vauvalahjoihin on näemmä tässä maassa tapana käyttää kolminumeroisia summia. Läheiselle annettavan vauvalahjan ei selvästikään kuulu olla yksittäinen pikkuesine vaan runsaudensarvi, jossa on vaikka kuinka monta erillistä esinettä.

Anna oli maininnut, että moni heidän vauvakutsujensa vieras antoi lahjaksi sekä jotain lahjalistalta että jotain listan ulkopuolelta, mutta en siinä kohtaa jäänyt miettimään, minkälaisia nämä moniosaiset lahjat oikein ovat. Annan ja Kevinin lahjan perusteella vaikuttaa siltä, että tapana on yhdistellä arkisen käytännöllisiä esineitä ja söpöjä ihanuuksia, koska jälkimmäisiä on hauskempaa antaa, mutta ensiksi mainituista on todennäköisesti saajalle vielä enemmän iloa. Heidän lahjassaan oli vaipparoskis ja tietynlaisia harsoliinoja, joiden molempien tarkoitus oli jakaa kanssamme tietoa, jota heille oli kertynyt omaa vauvaa hoitaessa. Paketissa oli myös bodyjä ja kummallekin vauvalle oma unilelu. Näiden kaikkien ostolahjojen lisäksi saimme vielä kierrätyslahjana kaksi Annan ja Kevinin tyttären vanhaa purulelukirahvia, joiden opimme olevan täällä kulttimaineessa ja siksi uutena varsin kalliita.

Voin vain kuvitella, minkälaisen lahjavuoren moni amerikkalaisperhe saa, kun vauvakutsuilla on kymmeniä tai jopa satoja vieraita, joista monet ovat riittävän läheisiä ostaakseen noin isoja lahjoja. Kun kutsujen tarjottavat ja järjestelyt vielä hoitaa joku muu kuin odottava äiti itse, vauvakutsut todellakin auttavat tulevia vanhempia lapsen tuloon valmistautumisessa.

 

Hedelmöityshoitoja tarvitsevalle on lottovoitto muuttaa Bostoniin

Elämä on ihmeellistä arpapeliä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, en valinnut itse uutta kotikaupunkiani enkä tiennyt, että tarvitsisin joskus vielä hedelmöityshoitoja – puhumattakaan, että tarvitsisin niitä nimenomaan Yhdysvalloissa asuessani. Päädyin kuitenkin osavaltioon, jossa asuminen on hedelmöityshoitoja tarvitsevalle lottovoitto.

Se lottovoitto tuli tarpeeseen, sillä Yhdysvallat on lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivälle joko todella hyvä tai todella huono asuinpaikka. Kaikki riippuu siitä, missä osavaltiossa sattuu asumaan.

Jotkut maksavat hoidoistaan yli 20 000 dollaria kuussa. Toiset saavat ne lähes ilmaiseksi. Tämä johtuu amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka perustuu kokonaan sairausvakuutuksiin. Kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden hinnat ovat pilvissä, mutta onnekkaimpien laskun maksaa lähes kokonaan vakuutusyhtiö.

Me kuulumme Samulin kanssa niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka voivat käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön piikkiin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka määrittelee lapsettomuuden sairaudeksi ja velvoittaa vakuutusyhtiöt korvaamaan sen hoidon. Jopa kalliita koeputkihedelmöitys- eli ivf-hoitoja on korvattava niin monta kierrosta kuin potilas tarvitsee. Riittää, että lääkäri pystyy vakuuttamaan vakuutusyhtiön siitä, että hoidolla on riittävän hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

Massachusettsin laki on äärimmäisen poikkeuksellinen: vain 15 osavaltiossa 50:stä on minkäänlaista lakia hedelmöityshoitojen korvaamisesta, ja niissäkin missä laki on, se ei useinkaan velvoita yhtä kattaviin korvauksiin kuin Massachusettsissa.

Olemme onnekkaita myös sikäli, että sairaalat ovat Bostonin alueella todella hyviä. Yhdysvalloissa mikään ei ole tasalaatuista, ja oli kyse sitten korkeakouluista tai sairaaloista, tässä maassa on sekä maailman huippuja että luokattoman laaduttomia laitoksia.

Valitsemassamme sairaalassa ivf-hoitokierros maksaisi ilman vakuutusta 23 000 dollaria eli noin 19 000 euroa. Me maksoimme vakuutuksesta nelisen sataa kuussa, mutta sen lisäksi itse hoidoista vain muutamia kymppejä.

Hedelmöityshoidot kattavan vakuutuksen hankkiminen ei silti ollut Massachusettsissa asuvallekaan mutkaton prosessi.

Kuten viime vuonna kerroin, kesken vuoden ei pysty hankkimaan minkäänlaista vakuutusta, jollei uuden vakuutuksen tarve johdu isosta elämänmuutoksesta kuten työttömäksi jäämisestä tai muutosta uuteen osavaltioon. Siksi päädyimme rekisteröimään parisuhteemme, jotta pääsin kesken vuoden Samulin työnantajan työsuhde-etuna tarjoaman vakuutuksen piiriin. Samulin työnantaja toimii kuitenkin useissa eri osavaltioissa, ja sen tarjoama vakuutus oli Kalifornian eikä Massachusettsin lakien mukainen. Se korvasi periaatteessa hedelmöityshoidot – mutta korvauksille oli säädetty elinikäiseksi ylärajaksi 2000 dollaria. Käytännössä vakuutuksesta ei siis ollut hoitojen suhteen mitään iloa.

Tämä ei ollut meille aluksi selvää. Kun kyselin vakuutusyhtiön asiakaspalvelussa hedelmöityshoitojen korvattavuudesta, asiakaspalvelija antoi minulle täysin virheellistä tietoa. Hän kuvitteli, että 2000 dollarin katto koskisi vain hedelmättömyyden syyn tutkimista, ja että kunhan diagnoosi olisi tehty ja hoitojen tarve todettu, itse hoitoja saisi ilman hintakattoa.

Olemme kuitenkin asuneet tässä maassa jo sen verran pitkään, ettemme luottaneet asiakaspalvelijaan sokeasti. Yhdysvalloissa on hyvin tavallista, ettei asiakaspalvelijoita perehdytetä työhönsä niin, että he oikeasti osaisivat auttaa asiakkaita. Täällä tunnutaan pitävän tärkeämpänä sitä, että puhelimeen vastataan nopeasti ja asiakkaan korvaa hivellään kaikin kuviteltavissa olevin kohteliaisuusfraasein kuin että asiakaspalvelija osaisi antaa asiakkaalle tämän tarvitsemaa tietoa. Minulle on käynyt aikaisemminkin ihan samalla tavalla: olen kysynyt tärkeää asiaa, jolla on ollut elämääni suoraa rahallista vaikutusta, ja asiakaspalvelija on puhunut täyttä puuta heinää.

Kun luin itse varsinaisen vakuutuskirjani, aloin heti epäillä asiakaspalvelijan sanaa. Selvitin asiaa lisää, ja hetkellinen riemumme vakuutusasian ratkeamisesta vaihtui synkkyyteen: joutuisimme odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausitolkulla.

Vakuutusta saa vaihtaa kerran vuodessa vuodenvaihteessa. Sain tietää kesäkuun alussa 2017, että minulla mitä todennäköisimmin on endometrioosi. Pettymykseksi osoittautuneen vakuutuksen saimme hankittua minulle kesäkuun lopussa, ja sen turvin menimme lapsettomuustutkimuksiin heinäkuussa. Elokuussa lääkäreillemme oli jo selvää, miten he haluaisivat meitä hoitaa. Loppuvuosi olikin sitten raastavaa uuden vakuutuksen odottelua.

Erityisen raastavaksi odottelun teki politiikka. Kuten viime syksynä kirjoitin, vallassa oleva republikaanipuolue pyrki pitkin syksyä uudistamaan terveydenhuoltoa tavoilla, jotka uhkasivat mahdollisuuksiani saada tälle vuodelle hyvä vakuutus. Jännitin koko syksyn, pääsisimmekö hoitoihin tänäkään vuonna. Onneksi republikaanit epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen terveydehuoltouudistuslainsäädännön läpi viemisessä.

 

Kun vakuutukset tulivat myyntiin, niiden vertailu oli todella iso urakka. Hankin käsiini ja luin eri vakuutusyhtiöiden määritelmiä siitä, kenen katsotaan tarvitsevan hedelmöityshoitoja ja millä ehdoin niitä voi saada. Onneksi sain projektissa tukea hedelmöitysklinikkamme vakuutuskoordinaattorilta, jolta saatoin varmistella, että olin ottanut kaiken olennaisen huomioon. Päädyin vakuutukseen, joka ei ollut hinta-korvaussummasuhteeltaan vertailuni voittaja, mutta joka oli pärjännyt vertailussani kohtuullisesti. Valintani ratkaisi se, miten yksiselitteisesti hedelmöityshoitojen tarve oli määritelty. Hinta-korvaussummasuhteeltaan parhaassa vakuutuksessa hoitojen tarpeen määritelmä oli niin kimurantti, että epäilin sen olevan täynnä sudenkuoppia. Pelkäsin, että kimurantin määritelmän kirjoittanut vakuutusyhtiö yrittäisi kaikin keinoin löytää porsaanreiän evätäkseen meiltä hoidot. Pelkäsin myös, että korvauspäätöksen saaminen heiltä kestäisi suhteettoman kauan. Yksinkertaisen määritelmän kirjoittanut yhtiö tuntui huomattavasti turvallisemmalta valinnalta – varsinkin, kun kyseistä yhtiötä olivat kehuneet hedelmöitysklinikallamme niin lääkärit kuin vakuutuskoordinaattorikin.

Kun valinta oli tehty, tarvitsi enää odottaa vuoden vaihtumista, jotta uusi vakuutus astuisi voimaan. Vasta sen jälkeen pääsimme näkemään käytännössä, minkälaista byrokratia valitsemani vakuutusyhtiön kanssa olisi.

 

Hoidoissa käyminen vakuutusyhtiön piikkiin oli todellakin byrokraattista. Ensin piti odottaa vakuutusyhtiön päätöstä hoitojen korvaamisesta. Hoidon tarpeen yksiselitteisen määritelmän ansiosta oli selvää, että päätös olisi myönteinen, mutta odottaminen oli silti kuluttavaa, sillä jännitin, tulisiko päätös sopivaan aikaan kuusta. Toisin kuin useimmissa terveydenhuollon palveluissa, hedelmöityshoidoissa on hyvin täsmällinen aikaikkuna, joka avautuu kerran kuussa hetkeksi ja sulkeutuu sitten taas. Jos vakuutusyhtiön päätös tulee liian myöhään, hoidon aloittamista joutuu odottamaan kuukauden. Puolen vuoden odottelun jälkeen ajatusta kuukauden lisäodotuksesta oli vaikea kestää.

Päätös tuli kuin tulikin juuri ja juuri ajoissa – ja kun sain sen, kävi ilmi, että se koski vain yhtä hoitokierrosta. Jos tarvitsisimme useita kierroksia, joutuisimme siis joka kerta odottamaan vakuutusyhtiön kirjettä ja jännittämään, ehtisikö se ajoissa. Opin, ettei uutta päätöstä voisi hakea ennen kuin edellinen hoitokierros olisi päättynyt negatiiviseen raskaustestiin, mikä merkitsi, että vakuutusyhtiölle jäisi vain pari viikkoa aikaa käsitellä uusi hakemus ja tehdä päätös ennen kuin olisi sen kuun osalta liian myöhäistä. Se tuntui siinä kohtaa musertavalta.

Vielä musertavampaa oli, kun sain tiedon ensimmäisen hoitokierroksen epäonnistumisesta epäpätevältä hoitajalta, joka töksäytti pian surullisen uutisen kerrottuaan, ettei vakuutusyhtiön pitkien odotusaikojen takia kannata kuvitellakaan pääsevänsä hoitoihin kuin joka toinen kuukausi. Tieto osoittautui myöhemmin perättömäksi ja kyseinen hoitaja niin osaamattomaksi, että häneltä saamissani tiedoissa oli aina asiavirhe – jopa silloin, kun hän vain antoi minulle oman klinikkansa viikonloppupäivystyksen puhelinnumeron. Mutta tuolloin uskoin häntä ja jouduin negatiivisen raskaustestin tuottaman suuren pettymyksen lisäksi käsittelemään turhautumistani siitä, miten hitaasti hoidot vakuutusbyrokratian vuoksi etenisivät.

Vakuutusyhtiön byrokratia ei ollut ainoa ongelma. Myös klinikallamme oli prosessia hidastavia käytäntöjä. Hedelmöityshoitolääkäreillä oli kerran viikossa kokous, jossa he käsittelivät kaikki potilastapaukset, ja tapana oli, että kaikkien uutta hoitokierrosta tarvitsevien potilaiden korvauspyynnöt lähetettiin vakuutusyhtiöille yhtenä könttänä kokouksen jälkeen. Samanlainen käytäntö on kuulemani mukaan ainakin joillakin muillakin amerikkalaisilla hedelmöitysklinikoilla.

Meidän klinikkamme byrokratia ei kuitenkaan ollut kasvotonta eikä kiveen hakattua. Lääkärimme suostui lähettämään korvauspyyntömme eteenpäin jo ennen viikoittaista kokousta, koska tapauksessamme ei ollut mitään epäselvää ja koska odottaminen ahdisti minua niin paljon.

Kokonaisuudessaan klinikan toiminnasta jäi erittäin ammattimainen ja asiantunteva kuva. Joidenkin yksittäisten ihmisten (kuten yllä mainitun hoitajan) ammattitaidossa ja joissain oman lääkärimme ratkaisuissa olisi mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta tästä huolimatta tuntui, että olimme todella hyvissä käsissä.

Toisin kuin veronmaksajien rahoilla järjestetyssä terveydenhuollossa, kalliisiin vakuutuksiin perustuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä toimitaan rahaa säästämättä. Niin paljon epäkohtia kuin siitä seuraakin, joissain tilanteissa se on potilaan kannalta hieno asia. Suomessa hedelmöityshoidot aloitetaan ymmärtääkseni yleensä kevyemmillä, edullisemmilla vaihtoehdoilla, ja vasta jos ne epäonnistuvat, edetään vähitellen kalliimpiin testeihin ja hoitoihin. Täällä tehtiin saman tien kaikki tarkoituksenmukaiset testit, saatiin sen ansiosta heti täsmällinen ja oikea diagnoosi ja edettiin sen jälkeen suoraan juuri niihin kalliisiin hoitoihin, jotka todennäköisimmin johtaisivat toivottuun lopputulokseen.

Verrattuna monen muun kokemuksiin pääsimme hoidoista lopulta varsin helpolla, ja kiitos siitä kuuluu ainakin osin amerikkalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle. Vihaan tämän maan eriarvoistavia rakenteita sydämeni pohjasta ja muuttaisin ne heti jos voisin, mutta en voi kiistää, ettemmekö olisi itse hyötyneet niistä merkittävästi tilanteessa, jossa olimme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Lapsettomuuttamme hoiti hedelmöityshoitoyksikön johtava lääkäri yhdessä lääketieteen edelläkävijämaan parhaista sairaaloista, ja saimme heti alusta alkaen tehokkaimpia mahdollisia hoitoja, kun lääkärimme keskittyivät maksimoimaan nopean onnistumisen todennäköisyyksiä eivätkä optimoimaan parasta hinta-laatusuhdetta.

Tuntuu hyvin ristiriitaiselta tiedostaa, että yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa ja yksi elämämme suurimmista suruista väistymässä ainakin osin sen vuoksi, että satuimme pääsemään räikeän eriarvoistavassa järjestelmässä kaikkein  hyväosaisimpien joukkoon.

Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Kihlajaiskuvaus Uuden-Englannin merenrantamaisemissa

Yksi rakkaimpia muistojani viime vuoden kesältä on kihlajaiskuvien ottaminen nykyisen kotiseutumme ihanissa merenrantamaisemissa.

Kun olimme joulukuussa 2015 julkistaneet kihlauksemme, Facebook alkoi heti mainostaa minulle kaikkea mahdollista häiden valmistelemiseen liittyvää. Kerrankin kohdennettu mainonta oli minusta hauskaa, ja luin mainoksia innolla, vaikka aiommekin viettää häät Suomessa emmekä Bostonissa, jonka ympäristön palveluita Facebook minulle mainosti. Eräänä päivänä silmiini osui kilpailu, jossa oli palkintona kihlajaiskuvaus ammattikuvaajan kanssa.

Emme olleet edes harkinneet kihlajaiskuvien otattamista, mutta kun näin mainoksen, aloin heti haaveilla kuvista Uuden-Englannin maisemissa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että meille jäisi ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi elämästämme Bostonissa, joka tulee aina olemaan ensimmäinen yhteinen kotikaupunkimme riippumatta siitä, mihin elämä meidät myöhemmin vie.

Osallistuin heti kilpailuun – ja suureksi ällistyksekseni voitin!

Palkinnon ansiosta Samulikin oli helppo suostutella kuvaukseen, vaikka rakkaani viihtyykin yleensä paremmin kameran toisella puolella. Sovimme kuvaajan kanssa, että kuvat otettaisiin kesällä ulkona meren rannalla. Halusimme kuviin Atlantin, jonka eri puolilla asuessamme olimme toisiimme rakastuneet ja jonka keskelle Islantiin matkustimme meren eri laidoilta ensitreffejämme varten.

Haaveilin lisäksi, että kuvissa näkyisi majakka. Majakat ovat tunnusmerkkisiä Uuden-Englannin rannikolle, ja ajattelin, että majakan ansiosta kuvat ankkuroituisivat paljon selvemmin juuri tähän seutuun kuin jos niissä näkyisi ainoastaan merta ja kallioita.

Yllätyksekseni kuvaaja ei tiennyt ennalta yhtään hyvää majakkakuvauspaikkaa. Olin luullut, että majakkaromantiikka olisi täälläpäin kihlajais- ja hääkuvissa niin yleistä, että kuvaajalla olisi ollut sopivia paikkoja valmiiksi listattuna.

Samuli otti kuitenkin asiakseen etsiä unelmieni kuvauspaikan ja onnistui löytämään aivan täydellisen rannan. Fort Pickering -majakka Salemissa oli riittävän lähellä Bostonia ja sekä majakka että sen ympäristö vastasivat kaikin puolin haaveitani. Paikassa oli voimakas vuorovesi, mutta Samuli ymmärsi ottaa senkin huomioon, ja sovimme kuvaajan kanssa huolella kuvausajan niin, että vesi olisi sopivan korkealla ja saisimme kuvaan vielä auringonlaskunkin. Onni suosi, ja valitsemanamme päivänä sää oli aurinkoinen.

Kuvaajamme oli venäläistaustainen bostonilainen Marina Baklanova, jonka seurassa viihdyimme alusta alkaen. Hän taustoitti kuvausta ennakkotapaamisella, jossa hän houkutteli meidät juttelemaan mukavia parisuhteestamme ja tarkkaili samalla ilmeitämme ja muuta ruumiinkieltämme saadakseen käsityksen siitä, minkälaisilla tavoilla romanttiset tunteemme ilmenevät.

Itse kuvauksessa oli niin rentoa ja hauskaa, ettei edes Samulia haitannut olla kuvattavana, ja minä linssilude nautin joka hetkestä. Hassuttelimme ja herkistelimme kameran edessä monin eri tavoin ja nautimme kauniista kesäillasta ihanissa maisemissa.

Pian kuvauksen jälkeen saimme Marinalta linkin salasanalla suojattuun nettialbumiin, jossa oli niin paljon ihania kuvia, että tuntui todella isolta urakalta etsiä niistä kaikkein parhaat. Palkintoomme kuului viiden käsitellyn digikuvan nettialbumi, ja lisäksi oli tietystikin mahdollista tilata Marinalta lisämaksusta muita tuotteita kuten useampia digikuvia tai laadukkaita kuvatulosteita. Tilasimme perheillemme joululahjaksi tulostettuja kuvia, mutta kesti näin pitkään saada tehtyä lopulliset valinnat siitä, mitkä kuvat mieluiten ottaisimme digitaaliseen albumiimme.

Nyt vuotta myöhemmin valintojen tekeminen tuntui jostain syystä paljon helpommalta kuin heti kuvauksen jälkeen. Asia oli ilmeisesti jäänyt hautumaan alitajuntaan sen jälkeen, kun valitsimme perheillemme teetettävät kuvat, ja lopulta meillä oli aika selkeä näkemys siitä, mitkä 25 kuvaa halusimme säilyttää.

Olen todella onnellinen siitä, että pääsimme tutustumaan Marinaan ja saimme ihanan, pysyvän muiston yhteisistä vuosistamme Uudessa-Englannissa.

 

Kaikki kuvat Marina Baklanova Photography

Kolme vuotta Bostonissa

Maanantaina tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Samuli oli muuttoni aikoihin asunut täällä aika tarkalleen yhtä pitkään kuin minä nyt. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että hän oli jo silloin jollain olennaisella tavalla kotiutuneempi tänne kuin minä nyt. Luulen, että se johtuu työstäni.

Ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan työssä toimittajalle on tärkeää pitää kiinni kyvystään tarkastella uutta kotimaataan ulkopuolisen silmin. On pidettävä mielessä, mitkä asiat kotiyleisölle ovat vieraita ja ihmeellisiä, jotta osaa tunnistaa suomalaislukijan kannalta kiinnostavan jutunaiheen ja selittää uutisaiheiden taustat lukijan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Toimittajalle vertailujen tekeminen uuden ja vanhan kotimaan välillä ei ole vain henkilökohtaista identiteettityötä vaan keskeinen osa ammattitaitoa.

Lisäksi työni vaikuttaa kotiutumiseen ihan yksinkertaisesti sitä kautta, että en ole osa paikallista työyhteisöä. Työyhteisöni muodostavat edelleen suomalaiset kollegat, joiden kanssa teen tiivistä yhteistyötä chatin, nettipuheluiden ja sähköpostin välityksellä. Kun täällä vaikkapa sataa lunta, se ei vaikuta yhdenkään työkaverini elämään kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että lumimyrskyn rajuus ylittää Suomessa asti uutiskynnyksen. He eivät jaa kanssani kokemusta etäpäivän kotoilusta ulkona riehuvan myräkän keskellä.

Välillä teen kotona töitä aamusta iltaan enkä tapaa koko päivän aikana ensimmäistäkään amerikkalaista.

Suomalaisen puolison kanssa asuminen vähentää varmasti myöskin uuteen kotimaahan sulautumista. Aikoinaan vaihto-opiskelijana asuin Espanjassa vain muutamia kuukausia, mutta silloin mukanani ei ollut läheisiä Suomesta, ja välttelin aktiivisesti tutustumassa yhteenkään lähistöllä asuvaan suomalaiseen. Se teki lyhyestäkin ulkomailla asumisen kokemuksesta selvästi intensiivisemmän. Nyt elämme Samulin kanssa omassa amerikansuomalaiskuplassamme, jossa paitsi puhumme (englannin sekaista) suomea myös viittaamme keskusteluissamme vapaasti suomalaiseen kulttuuriin ja elämäämme Suomessa tietäen, että viittaukset ovat toiselle tuttuja.

Kaiken tämän vuoksi tunnen edelleen hyvin selkeästi olevani Amerikassa asuva suomalainen, en amerikkalaistunut suomalainen tai varsinkaan amerikkalainen. Kun jokin amerikkalaisen yhteiskunnan piirre turhauttaa tai suututtaa minua, oletan ensimmäiseksi sen johtuvan ulkopuolisuudestani ja olevan merkki sopeutumiskyvyttömyydestäni ennen kuin muistan, että sama seikka saattaa raivostuttaa myös täällä syntyneitä ystäviäni.

Samaan aikaan tiedän kuitenkin, etten ole enää täysin suomalainenkaan. En juurikaan käy enää kaupoissa ruokakauppoja lukuun ottamatta, koska minulle on itsestään selvää, että netistä voi tilata kaiken, mitä ihmiskunta on keksinyt tehtaissaan valmistaa. Käytän sujuvasti ja turhautumatta puhelinkeskustelun alussa ja lopussa monta minuuttia tyhjänpäiväisiin kohteliaisuuksiin sen sijaan, että menisin suoraan asiaan. Mutisen vaistomaisesti pahoittelut jokaiselle ihmiselle, jonka ohitan kadulla. Brunssilla ja buffetilla ei mielestäni ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Välillä mietin, tekeekö useamman vuoden ulkomailla asuminen ihmisestä ikuisen ulkopuolisen, joka ei ole enää täysin kotonaan sen enempää synnyinmaassaan kuin missään muuallakaan. Omalla kohdallani luotan kuitenkin varsin paljon siihen, ettei Suomi lakkaa tuntumasta kodilta, vaikka joistain suomalaisen kulttuurin piirteistä vieraantuisinkin. Lisäksi olen siitä onnekas, että vaikka mikään maa ei enää tuntuisi täysin kodilta, rinnallani on puoliso, jonka kanssa voin elää yhteisessä kulttuurisekamelskakuplassa.

Kieli-ihmisenä en olisi koskaan ennen uskonut, että voisin olla näin onnellinen siitä, ettei puolisoni hätkähdä yhtään kuullessaan minun sanovan, että paketti pitää viedä FedExin laatikkoon tänään, koska muuten sen shipping leibeli ekspairaa. Tähän on kuitenkin tultu.

Minä kolme vuotta sitten elämäni suurimman seikkailun kynnyksellä

Martha’s Vineyardin piparkakkutalot

Suomen kaltaisia pitkiä kesälomia ei täällä Yhdysvalloissa harrasteta, mutta kuluneella viikolla pidimme Samulin kanssa kolmen päivän miniloman ja vierailimme kotiseutumme kuuluisimmilla lomasaarilla Martha’s Vineyardissa ja Nantucketissa.

Emme olleet käyneet kummallakaan saarella aikaisemmin, vaikka ne ovat alle kahden tunnin automatkan ja tunnin lauttamatkan päässä kotoamme. Ne ovat niin suosittuja, ettei niihin noin vain lähdetä spontaanille viikonloppureissulle: kesäviikonlopun majoitus pitäisi varata monta kuukautta etukäteen, eikä tarjolla silloinkaan ole kovin edullisia vaihtoehtoja. Kummallakin saarella on yksi hostelli, josta saisimme minulle sängyn isosta naisten makuusalista ja Samulille miesten makuusalista, mutta jos haluaa yhteisen huoneen, yöstä joutuu väkisinkin maksamaan kolminumeroisen summan, joka ei todennäköisesti ala ykkösellä.

Ei siis ihme, että moni tutustuu saariin päiväretkellä. Sekään ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa tai halpaa, sillä lautat saarille kulkevat Cape Codin niemeltä, joka on itsessäänkin yksi manner-Yhdysvaltojen tunnetuimpia ja ruuhkaisimpia kesälomailualueita.

Saariloman varaaminen puoli vuotta etukäteen on jäänyt meiltä vuodesta toiseen tekemättä, mutta tänä vuonna päätimme tehdä saarille edes pienen tutustumisretken. Kun pidimme muutaman arkipäivän lomaa kesän lopulla, onnistuimme saamaan mantereelta kohtuuhintaisen Airbnb-majoituksen Hyannisin kaupungista, josta kulkee lautta sekä Martha’s Vineyardiin että Nantucketiin. Majoituksemme oli kävelymatkan päässä lauttasatamasta ja siihen sisältyi ilmainen pysäköinti, mikä oli todella olennaista. Lauttasatamaan pysäköinti päiväretken ajaksi maksaa nimittäin maltaita.

Ensimmäisen kokonaisen matkapäivän vietimme Martha’s Vineyardissa. Sää oli koko retken ajan pilvinen ja synkeä, mutta onneksi ei sentään satanut. Niin suosittuja kuin Cape Cod ja sen saaret ovatkin, läheskään kaikki lomailijat eivät pääse nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä säästä. Alueen ilmasto on kohtalaisen viileä, eikä täyspilvisyys tai sateisuus ole mitenkään harvinaista.

Martha’s Vineyard on sen verran iso, että siellä on uimarantojen lisäksi useita kyliä. Lautta toi meidät Oak Bluffsin kylään, joka tunnetaan piparkakkutaloiksi kutsutuista värikkäistä lomamökeistä. Piparkakkutalojen seassa kuljeskellessa tuntui kuin olisi hypännyt satukirjaan.

 

Kovin paljon ei muutaman tunnin päiväretkellä ehdi, mutta Oak Bluffsin lisäksi tutustuimme Edgartownin kylään, johon pääsi Oak Bluffsista helposti ja edullisesti paikallisbussilla. Edgartownissa oli varsin samannäköistä kuin missä tahansa Uuden-Englannin rannikkokylässä: viehättävää mutta meille täällä asuville sen verran tuttua, ettei sen takia maksa vaivaa matkustaa erikseen juuri Martha’s Vineyardiin.

Edgartownissa minua ilahdutti eniten kävelyretki majakalle. Majakat ovat keskeinen osa Uuden-Englannin rannikkokaupunkiromantiikkaa, ja niitä on Martha’s Vineyardissa runsain mitoin. Monia niistä on kuitenkin vaikea käydä katsomassa ilman autoa. Edgartownin majakka oli mukavan lyhyen kävelymatkan päässä kylän keskustasta keskustasta.

 

Toisen päivän vietimme Nantucketissa, joka on pienempi ja kauempana mantereesta kuin Vineyard. Siellä kyliä on vain yksi, ja loppuosa saaresta on rantoja ja luonnonsuojelualuetta.

Samuli oli aina haaveillut pyöräilystä ympäri Nantucketia, joka tunnetaan tasaisesta maastostaan ja kattavasta pyörätieverkostostaan. Meidän retkipäivällemme osui kuitenkin valitettavasti viileä ja sateinen sää, joka ei houkuttanut pyöräilemään.

Ilman pyörää tai autoa päädyimme kuljeskelemaan koko päivän saaren ainoassa kylässä. Olisin halunnut käydä lähettyvillä olevassa asutuskeskittymässä, joka tunnetaan kukkaköynnöksin koristelluista taloista, mutta sinne kulki busseja vain kerran tunnissa, emmekä uskoneet siellä riittävän huonolla säällä tekemistä ja nähtävää kokonaiseksi tunniksi paluubussia odotellessa.

Nantucketin-retkemme ei rehellisesti sanottuna ollut tekemisen arvoinen. Saari ei kerta kaikkiaan päässyt oikeuksiinsa huonolla säällä ilman minkäänlaista kulkuvälinettä. Kylän viehättävissä sisustus- ja vaatekaupoissa piipahtelu oli hetken aikaa hauskaa mutta ei missään nimessä niin erityinen elämys, että sen takia olisi kannattanut matkustaa Nantucketiin saakka. Ravintolatarjonta ei tehnyt vaikutusta, ja ravintolat olivat ylihinnoiteltuja.

Lomamme oli kokonaisuudessaan mukava, sillä emme olleet tänä kesänä juurikaan ehtineet viettää aikaa kahdestaan, ja oli kivaa olla matkalla yhdessä. Cape Codin saarien valtavaa suosiota emme kuitenkaan lopultakaan ymmärtäneet. Kauniilla säällä niistä olisi toki saanut aivan erilaisen vaikutelman, mutta läheskään kaikille lomailijoille ei kaunista säätä osu kohdalle.

Taidamme jättää vastedes Vineyardin ja Nantucketin suosiolla muiden käyttöön. Uuden-Englannin rannikolla on paljon muitakin viehättäviä kohteita, joissa säät ovat paremmat ja jotka eivät ole yhtä pahasti oman suosionsa uhreja.

Story Slam -tarinankerrontaklubilla

Sain tällä viikolla toteutettua pitkäaikaisen suunnitelmani, kun pääsin lavalle kaikille avoimella Story Slam -tarinankerrontaklubilla.

 

Täällä englanninkielisessä maailmassa tarinankerrontaklubit ovat varsin yleisiä. Minun ja täkäläisten ystävieni suosimalla The Moth -klubilla toimintaperiaate on, että kuka tahansa yleisön joukosta saa ilmoittaa haluavansa lavalle, ja halukkaiden joukosta arvotaan kymmenen tarinankertojaa, jotka pääsevät kukin vuorollaan yleisön eteen kertomaan korkeintaan viisiminuuttisen henkilökohtaisen tositarinan. Muistiinpanoja lavalle ei saa tuoda, vaan tarina täytyy kertoa vapaasti ulkomuistista tai improvisoiden. Joka klubi-illassa on eri teema, johon tarinan on tarkoitus liittyä. Yleisön joukosta sattumanvaraisesti valittu tuomaristo pisteyttää tarinat, ja heidän valitsemansa voittaja pääsee lavalle uudelleen myöhemmässä erikoisillassa, jossa kaikki kymmenen tarinankertojaa ovat aikaisempien iltojen voittajia.

Olin jo pitkään suunnitellut alkavani käydä Mothissa säännöllisesti ja yrittäväni ennen pitkää lavalle, mutta suunnitelma oli kerran toisensa jälkeen hautautunut muiden kiireiden jalkoihin. Nyt kuitenkin illan teemana oli Kohtalo, ja tiesin sen nähdessäni heti, että saisin sen ympärille todella helposti rakennettua version tarinasta, jota kaikkein useimmin täällä ihmisille kerron: tarinan siitä, miten päädyin asumaan Yhdysvalloissa.

Koska olin yrittämässä lavalle ensi kertaa, oikeanlaisen tarinan valitseminen tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mitä tutumpi tarina minulle itselleni olisi, mitä useammin olisin sen kertonut, sitä helpommalta uskoin lavalle nousemisen tuntuvan. Etua oli siitäkin, että tätä tarinaa olen kertonut pääasiassa amerikkalaisille, joten minulle on luontevaa kertoa se englanniksi ja amerikkalaisen kuulijan näkökulmasta.

Sovin kahden ystäväni kanssa klubille menosta ja kirjoitin tarinani valmiiksi, mutta ennen kuin ehdin alkaa tosissani harjoitella sitä, sain ystävältäni viestin: ilta olikin loppuunmyyty!

Olin todella pettynyt ja harmittelin sitä, etten ollut ostanut omaa lippuani heti, kun liput tulivat myyntiin. Seuraavana aamuna soitin klubin lipunmyyntiin ja kysyin, oliko meillä mitään toivoa saada lippuja ovelta. Lipunmyyjä pahoitteli ja sanoi, että ovella myytäisiin lippuja ainoastaan siinä tapauksessa, että joku halusi itse myydä ylimääräiset lippunsa tai että joku oli soittanut lipunmyyntiin kertoakseen, ettei pystyisikään käyttämään ennalta ostamiaan lippuja.

Jälkimmäistä en uskonut tapahtuvan. Liput maksavat vain kympin kappale, joten en uskonut kenenkään myöskään tulevan erikseen paikalle pelkästään kaupittelemaan lippuja. Ainoa toivo oli tavoittaa ovelta seurue, josta joku ei olisikaan päässyt tulemaan. Onnistumisen todennäköisyydet tuntuivat pieniltä.

Päätimme ystävieni kanssa luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni kuiski, että minun kannattaisi silti käydä ovella. Kohtalo-teemaan tuntui sopivan, että jos minun olisi Tarkoitus päästä lavalle, lippukin järjestyisi. Ajattelin, että jos saan näissä olosuhteissa lipun, hyvä onni varmaankin jatkuu, ja minut myös arvotaan yhdeksi illan tarinankertojista.

Bostonin keskustassa oli aikaisemmin illalla ilmainen puistozumba, jossa käyn aina, kun työvuorot sallivat. Päätin, etten jättäisi zumbaa väliin seisoakseni ovella kyselemässä lippua jokaiselta sisääntulijalta, mutta piipahtaisin klubin ovella kotimatkalla. Klubi on eri kerroilla eri paikoissa, ja tällä kertaa se sattui sopivasti olemaan lähellä metroasemaa, jonka ohi ajaisin joka tapauksessa zumbasta palatessani.

Otin zumbaan mukaan vaihtovaatteet, meikit ja pyyhkeen, ja käytin ennen klubin ovelle menoa röyhkeästi hyväkseni tutun hipsterimaailmanparannuspikaruokalan vessaa, jossa muuntauduin hikisestä puistoliikkujasta klubi-iltaan valmistautuneeksi kukkamekkotytöksi. Käyn kyseisessä pikaruokapaikassa sen verran usein, etten kokenut tekeväni heille suurta vääryyttä, vaikka pidinkin heidän vessaansa varattuna hieman tavallista pidempään, enkä edes ostanut sillä kertaa heidän tuotteitaan.

Kun saavuin ovelle, sisään jonotti vain muutama seurue. Kysyin, sattuisiko kenelläkään olemaan lippua myynnissä – ja nainen jonon keskeltä huudahti heti, että hänellä on!

Nainen oli suunnilleen ikäiseni ja paikalla yksin, sillä hänen poikaystävänsä oli tullut kipeäksi. Hän selitti, ettei ollut kehdannut alkaa kaupitella ylimääräistä lippuaan ja että oli jo hyväksynyt sen, että se menisi hukkaan. Riemuitsimme molemmat hyvästä onnestamme – tai Kohtalosta, jos asian niin haluaa tulkita.

Kävin ilmoittautumassa lavalle ja etsimme uuden kaverini kanssa yhdessä istumapaikat. Saimme hyvät paikat varsin läheltä lavaa. Sitten ei ollut enää tehtävissä muuta kuin kuunnella tarinoita ja jännittää jokaisen arvonnan aikana, nousisiko kangaskassista minun nimeni. Ilmoittautumislappuni kassiin laittanut vapaaehtoinen oli kertonut, että lavalle mieliviä oli sinä iltana varsin vähän. Mahdollisuudet olivat siis hyvät.

Olin ollut ystävieni kanssa Mothissa yhden kerran aikaisemmin, ja tiesin sen perusteella, että tarinankertojien taso vaihtelisi todennäköisesti suuresti. Jotkut käyvät klubeilla säännöllisesti ja ovat hioneet taitojaan pitkään, toiset nousevat lavalle kerran elämässään. Jotkut ovat luontaisia tarinankertojia. Jotkut tuntevat työnsä, koulutuksensa tai muun kiinnostuksen ansiosta hyvän tarinan rakenteen peruspalikat ja osaavat käyttää niitä rakentaakseen toimivan tarinan – ja toiset eivät. Ensikertalaisista jotkut haluavat lavalle siksi, että juuri senkertainen teema puhuttelee heitä aivan erityisellä tavalla, ja he saattavat siksi olla sokeita sille, miten tarinasta saisi yleisön kannalta kiinnostavan. Yhdysvalloissa lavalle nousee lisäksi myös niitä, joille yleisön edessä itsestään puhuminen on eräänlaista terapiaa.

Heti alussa lavalle pääsi keski-ikäinen nainen, jonka tarina oli todella hyvä ja kerrontatyyli mukaansatempaava. Hänen jälkeensä mikrofonin ääreen nousi nuorehko mies, joka paljasti tarinankerrontaklubilla puhumisen olevan hänelle pelonvoittamisharjoitus. Hän oli selvästi lavalla itseään eikä yleisöään varten, ja hänen esityksensä jälkeen oli helppo sanoa itselleen, ettei lavalle menemisestä tarvitsisi ottaa paineita.

Minun nimeni arvottiin hieman ennen illan puoliväliä. Puhujat arvotaan yksi kerrallaan, ja kun oma nimi sanotaan, lavalle on mentävä heti. Minun mielenlaadulleni se sopii paremmin, kuin että tietäisin illan alusta alkaen puhuvani vaikkapa viidentenä. Silloin ehtisin alkaa jännittää.

Nousin lavalle amerikkalaistyylisten rohkaisuaplodien saattelemana ja huomasin ilokseni, ettei minua jännittänyt juuri lainkaan. En ollut harjoitellut tarinaani kovin paljon, koska oli epäselvää, pääsisinkö koko klubille, enkä siksi halunnut käyttää harjoitteluun kohtuuttomasti aikaa. En myöskään halunnut tarinani kuulostavan ulkoa opetellulta. Muistin kuitenkin ongelmitta hahmottelemani rungon, eikä se kadonnut missään vaiheessa mielestäni.

Olin todella tyytyväinen siihen, miten ensimmäinen kertani tarinankerrontalavalla meni. En ollut hermostunut ja pystyin nauttimaan olostani. Tunsin kertovani luontevasti, en ladellut ulkoa opeteltua litaniaa ja pysähdyin välillä vitsailemaan yleisölle, joka palkitsi minut pienillä nauruilla.

Tuomariston pisteytyksestä olin hyvin pitkälle samaa mieltä. Minua enemmän pisteitä saivat ainoastaan kertojat, jotka olivat omastakin mielestäni minua parempia. Ilokseni päädyin pisteitteni puolesta selkeästi siihen kertojajoukkoon, jotka tiesivät, mitä tekivät, ja joiden väliset piste-erot eivät olleet suurensuuria. Hieman närkästynyt olin yhdelle tuomariksi päässeelle kaveriporukalle, joka antoi minulle samat pisteet kuin pelkoterapiamiehelle. Heidän arvionsa olivat kuitenkin lähes joka kertojan kohdalla aivan erilaiset kuin kahden muun tuomaristoporukan, jotka puolestaan olivat linjassa keskenään – ja linjassa omien henkilökohtaisten arvioitteni kanssa. Päätin siis jättää muiden kanssa jatkuvasti eri linjoilla olleen porukan näkemykset omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan ilta oli todella mukava, ja tiesin heti, että haluan yrittää uudemmankin kerran lavalle. Toivottavasti saan tämän Kohtalon väliintulon ansiosta nyt vihdoin todella otettua tavaksi käydä tarinaklubeilla säännöllisesti.

Uusi koti Bostonissa

Meillä on nyt uusi koti. Asunnonvaihto on vienyt parin viime kuukauden aikana paljon aikaa ja energiaa, mutta nyt stressi alkaa helpottaa ja ehdin toivottavasti taas kirjoittaa blogiakin. Pahoittelut pitkästä bloggaustauosta!

Tulimme keväällä siihen tulokseen, että meidän oli aika muuttaa. Olimme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta viimeinen pisara oli vuokraisännän ilmoitus, että hän oli päättänyt aloittaa yläkerrassa omassa asunnossaan meluisan remontin. Meluhaitasta huolimatta hän aikoi jälleen kerran nostaa vuokraa.

Entinen vuokraisäntämme on melkoinen mörkö, ja epäilen, että hän halusi meistä eroon. En ihmettelisi, vaikka hän ei koskaan aloittaisi koko remonttia. Kertoessaan remontista hän teeskenteli unohtaneensa, että teen töitä kotoa, eikä minulla ole toimistoa, johon paeta meteliä työpäivän ajaksi. En uskonut hetkeäkään hänen oikeasti unohtaneen, sillä vain viikkoa aikaisemmin hän oli muistanut tilanteeni aivan hyvin, kun hän pyysi minua menemään töihin kahvilaan, jotta hän pääsisi korjaamaan lämpöpatteria.

Nyt kun pääsimme möröstä eroon, huomaan todella selvästi, miten painostavalta hänen kattonsa alla eläminen tuntui. Hänen tapansa suhtautua minuun kuin Samulin lemmikkieläimenä eikä tasavertaisena vuokralaisena, hänen raskaiden askeltensa lähes ympärivuorokautinen narina yläkerrassa, hänen likaiset ulkokenkänsä, jotka jalassa hän talsi matoillamme… Vanhan kodin oven sulkeminen viimeistä kertaa ei ole koskaan aikaisemmin tuntunut minusta vapauttavalta, mutta mörön luota oli ihanaa lähteä.

Vanha kotimme ulkoa.

Uuden kodin löytäminen onnistui helpommin kuin pelkäsimme. Vuokra-asuntomarkkinat ovat täällä varsin erilaiset kuin Suomessa, ja meidän vähäisellä kokemuksellamme oli vaikea arvioida, miten tuskallista uuden asunnon etsiminen olisi.

Koska Boston on täynnä yliopistoja, vuokra-asuntomarkkinat elävät täällä kouluvuoden rytmissä. Vuokrasopimuksia on tarjolla vain vuodeksi kerrallaan, yleensä kesästä kesään. Vuokrat ovat korkeita, mutta niin ovat täällä ostoasuntojen hinnatkin.

Halusimme ensisijaisesti pysyä samassa kaupungissa ja kaupunginosassa kuin tähänkin asti, koska olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Huomasin hyvin nopeasti muuton jälkeen, että vaikka sisällä asunnossa ei oikein tuntunut kodilta, kotiutumisen tunne oli sitäkin voimakkaampi asuntomme lähiympäristössä. Esimerkiksi kävely kotoa metroasemalle täytti jo hyvin varhaisessa vaiheessa muuton jälkeen minut onnentunteella, että olin kotona ja kuuluin tänne. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tai edes laimentunut.

Kyselin Facebookissa täkäläisiltä ystäviltäni, mistä nettipalvelusta asuntoa kannattaisi etsiä. Kaikki antoivat eri vastauksen. Olin toivonut löytäväni yksittäisen nettisivuston, joka olisi laajalti kaikkien ystäviemme käytössä ja suosiossa, mutta todellisuus vaikutti olevan aivan toinen. Useimmat suosittelivat Oikotien tyyppisiä, nimenomaan asunnon etsimiseen keskittyviä nettisivustoja, mutta joku ehdotti myös Craigslistiä, jossa julkaistaan kaikkia mahdollisia luokiteltuja ilmoituksia.

Asuntoihin keskittyvät palvelut tuntuivat minusta tutummilta ja turvallisemmilta kuin epämääräisenä pitämäni Craigslist, joten aloin selata niitä. Samuli oli kuitenkin ennakkoluulottomampi ja kävi läpi Craigslistin ilmoituksia. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että ensimmäinen sopimamme asuntonäyttö oli asuntoon, jonka Samuli oli bongannut Craigslistiltä.

Asunto oli vain muutaman korttelin päässä vanhalta asunnoltamme ja vieläpä toivomaani suuntaan eli metroasemalle päin. Se vaikutti ilmoituksen puolesta kaikin puolin meille sopivalta, ja kun Samuli otti yhteyttä välittäjään, tämä kertoi vuokraemännän etsivän asuntoon vain ja ainoastaan pariskuntaa. Yksin tai kämppäkavereina asuvista vuokralaisista hän ei ollut kiinnostunut. Se kuulosti erittäin lupaavalta. Olin nimittäin pelännyt, että monen vuokra-asunnon saaminen kaatuisi nimenomaan siihen, että olemme lapsentekoikäinen pariskunta.

Eräs täkäläinen kaverini etsi vuokra-asuntoa ollessaan näkyvästi raskaana, ja hän ja hänen miehensä olivat aika varmoja, että heitä syrjittiin vuokralaisvalinnoissa raskauden vuoksi. Kaverini tiesi syrjintään mahdollisen syynkin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka saattaa velvoittaa vuokranantajan tekemään asunnossa kalliin remontin, mikäli vuokralainen on raskaana tai asunnossa asuu pieni lapsi.

Kyse on lyijymaalista, jota täälläpäin käytettiin ennen 70-lukua runsaasti asuntojen ulko- ja sisäpintojen maalaamiseen. Sittemmin lyijymaali on kielletty, mutta useimmat alueen talot ovat vanhoja, ja seinien pohjimmissa maalikerroksissa on sitä edelleen. Aikuiselle lyijymaalista ei tiettävästi ole terveyshaittoja kuin siinä tapauksessa, että maalia poistaa ilman asianmukaisia suojauksia ja päätyy hengittämään lyijypölyä. Pienelle lapselle kuitenkin pienikin maalinpala voi olla vaarallinen, jos lapsi päätyy panemaan sen suuhunsa ja nielaisemaan.

Lasten suojelemiseksi on säädetty laki, joka oikeuttaa vuokralaisen vaatimaan vuokranantajaa teettämään lyijyvaaran poistamisremontin, mikäli asunnossa asuu tai sinne on syntymässä pieni lapsi. Moni vuokranantaja tietysti toivoo, ettei joutuisi tällaista remonttia koskaan teettämään, ja siksi osa heistä todennäköisesti suosii kylmästi vuokralaisia, joiden he eivät usko saavan lähiaikoina lapsia.

Samulin löytämän asunnon vuokraemäntä kuitenkin etsi nimenomaan pariskuntaa, ja saimme sovittua asuntonäytön muutaman päivän päähän. Tykkäsimme asunnosta kovasti, ja sitä näyttänyt välittäjä hehkutti amerikkalaiseen tapaan, miten kovasti tykkäsi meistä ja miten painokkaasti aikoi meitä vuokraemännälle suositella. Oli mahdotonta tietää, sanoiko hän saman kaikille, mutta mahdollisuutemme saada asunto vaikuttivat silti lupaavilta, sillä osa sitä kyselleistä ei välittäjän mukaan ollut täyttänyt pariskuntaehtoa.

Jätimme vuokrahakemuksen – ja saimme asunnon. Emme ikinä edes ehtineet minkään toisen asunnon näyttöön. Olin alun perin toivonut, että muutamassa asuntonäytössä käytyäni alkaisin hahmottaa tämän alueen talojen pohjapiirustuskulttuuria paremmin, mutta sitä yleissivistystä minulle ei nyt karttunut. Se oli kuitenkin pientä. Ennen kaikkea olimme tietysti todella iloisia siitä, ettei asunnon etsimiseen mennyt enempää aikaa ja vaivaa.

Uusi asuntomme on monella tapaa erilainen kuin vanha, vaikka molemmat ovat vanhoissa Uuden-Englannin arkkitehtuurille tunnusmerkkisissä vaakalautapuutaloissa. Vanha asuntomme oli kaksikerroksisessa kahden asunnon talossa pohjakerroksessa, uusi taas on kolmikerroksisessa kolmen asunnon talossa ylimmässä kerroksessa. Kummassakin talossa asunnot ovat koko kerroksen levyisiä.

Vanhassa asunnossamme mörön luona pohja oli Suomalaiseen makuun aika erikoinen. Asunnon kirkkaasti suurin huone oli heti ulko-ovesta sisään tultaessa. Siitä kuljettiin huomattavasti pienempään, kapeampaan huoneeseen, joka kapeni keittiöön vieväksi käytäväksi. Kapeasta huoneesta oli ovi yhteen makuuhuoneeseen, käytävästä keittiön lisäksi toiseen makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Keittiössä ei ollut ovea, vaikka se ei millään muotoa ollut avokeittiötyyppinen, vaan käytävä erotti sen muista huoneista.

Suurin huone oli meillä hyvin vähällä käytöllä. Olimme sisustaneet oven lähellä olevan osan kuin eteiseksi, vaikka pohjapiirustuksessa ei minkäänlaista eteistä ollut, ja toinen puoli huoneesta oli ruokailuhuoneena. Olohuoneena käytimme kapeaa huonetta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu ruokailuhuoneeksi. Amerikkalaiset olisivat todennäköisesti tehneet olohuoneen isoimpaan huoneeseen. Heille ei ole mitenkään outoa, että ulko-ovesta päätyy suoraan olohuoneeseen.

Uuden kotimme pohja on mielestäni eurooppalaisempi kuin vanhan. Siinä on kapea eteiskäytävä, josta on kulku useimpiin huoneisiin. Huoneiden väliset kokoerot eivät ole niin isoja kuin vanhassa asunnossamme. Olohuoneeksi suunniteltu huone tuntuu meistäkin luontevasti olohuoneelta ja siinä on kaunis pieni erkkeri.

Pienenä erikoisuutena uuteen asuntoomme kuuluu lämmittämätön huone, johon päästäkseen täytyy kulkea asunnon ulko-oven ja eteiskäytävän kautta. Asuntomme edelliset asukkaat ja alakerran naapurit näyttävät tulleen siihen tulokseen, että huoneesta on eniten hyötyä varastona. Se on sääli, sillä siellä on kivat isot ikkunat ja viihtyisä näköala, ja alun perin toivoimme istuskelevamme siellä. Nyt kesällä siellä on kuitenkin ollut tukahduttavan kuuma, ja talvella siellä on tietystikin liian kylmä. Aika näyttää, onko siellä syksyllä ja keväällä miellyttävä lämpötila.

Uusi asunto alkoi tuntua kodilta heti muutosta alkaen. Uusi vuokraemäntämme on sympaattinen iäkäs rouva, ja vaikka hän asuu ensimmäisessä kerroksessa, hänen läsnäolonsa ei hallitse elämäämme henkisesti samalla tavalla kuin mörön askelet yläkerrassa. Hänen kanssaan minäkin voin hoitaa asuntoon liittyviä asioita, kun mörkö suostui asioimaan vain Samulin kanssa.

Nyt asunto alkaa pikkuhiljaa myös näyttää kodilta, ja toivottavasti sen myötä ehtisin tosiaan päivittää blogiakin taas useammin.

”Hymyile alahampailla” – kulttuurieroja hammaslääkärissä

Hammaslääkäri käski hymyillä, ja yritin parhaani mukaan väläyttää periamerikkalaisen hammashymyn. En selvästikään onnistunut, sillä hän näytti tyytymättömältä. ”Näytä alahampaat”, hän komensi.

Olimme hampaisiin liittyvän kulttuurieron ytimessä.

Tiesin jo ennen Bostoniin muuttoani, että amerikkalaisessa kulttuurissa hymyillään hampaita väläytellen. En kuitenkaan olisi uskonut, että edes amerikkalainen hammashymy voisi olla niin leveä, että se paljastaisi alahampaiden yläosan.

Hammaslääkäri oli kuitenkin hyvin huolissaan siitä, että alaetuhampaani yläreunasta lohjennut pala rumentaisi hymyäni. Vakuutin hänelle, että koska olen suomalainen, minulla ei ollut aikomustakaan hymyillä niin, että lohkeama näkyisi.

Myöhemmin kokeilin uteliaisuudesta peilin edessä, minkälainen hymy vaadittaisiin, jotta saisin alaetuhampaiden yläreunat näkyviin. Näytin hevoselta. Jos koskaan erehdyn hymyilemään sillä tavoin toisten ihmisten nähden, minulla on paljon suurempia ongelmia kuin etuhampaasta puuttuva pala.

Tällainen hammashymy minulta tulee nykyään jo luonnostaan.

Ensimmäinen käyntini amerikkalaisella hammaslääkärillä osoitti muutenkin selvästi, miten valtavan erilainen suomalaisten ja amerikkalaisten suhde hampaisiin on. Kun hampaiden väläyttely on jatkuva osa sosiaalista kanssakäymistä, hampaiden ulkonäköön kohdistuu paljon suurempia paineita kuin meillä suppusuusuomalaisila.

Suomalainen hammaslääkärini on kehunut hampaitani poikkeuksellisen kauniiksi, mutta amerikkalaisella mittapuulla ne ovat ilmeisesti pahasti vajavaiset. Ainakin amerikkalainen hammaslääkäri katsoi tarpeelliseksi painostaa minua suoristamaan alahampaani hammasraudoilla.

Omaa lehmää hänellä ei ollut ojassa, sillä olin heti aikaa varatessani ja uudelleen tapaamisen alussa tehnyt selväksi, että koska minulla ei ole amerikkalaista hammassairausvakuutusta, halusin ostaa hammaslääkäriltä niin vähän palveluita kuin mahdollista. Valitsemani hammaslääkäri uskoi ja ymmärsi tämän, teki pelkän pintapuolisen tarkastuksen ja sanoi suoraan, ettei lohjennutta hammasta tarvitsisi paikata. Hänen toimintansa oli aivan toisenlaista kuin monilla amerikkalaisklinikoilla, joissa hammaslääkäri ei suostu edes kurkistamaan asiakkaan suuhun ennen kuin tämä on sitoutunut kalliisiin röntgenkuviin.

Raudoistakaan hän ei puhunut kaupitellakseen minulle palveluitaan. Hän vain sattui olemaan painokkaasti sitä mieltä, että kun kerran minulla oli Suomessa julkinen hammashuolto, minun kannattaisi selvittää sen kautta mahdollisuutta alahampaitteni suoristamiseen.

Yritin selittää, ettei julkista hammashuoltoa voi saada puhtaasti kosmeettisin perustein, vaan purentavian pitäisi aiheuttaa terveyshaittoja kuten päänsärkyä. Hammaslääkäri ei tästä lannistunut. ”Mutta sinullahan on ihan kamalia päänsärkyjä tuon purentavian vuoksi eikö niin”, hän ehdotti silmää iskien.

Se siitä ilosta, jota olin suomalaisen hammaslääkärin kommentin jälkeen tuntenut kauniista hampaistani.

Taas kerran saan olla kiitollinen siitä, että puolisoni on suomalainen. Samuli kiinnitti hampaisiini huomiota ensimmäistä kertaa vasta, kun kerroin tämän tarinan hammaslääkärikäynnistäni. Eipähän ainakaan tarvitse pelätä, että kumppani häpeäisi salassa epätäydellisiä alahampaitani.

Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.

Vähemmän tasa-arvoista kuin Nicaraguassa

Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.

Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.

Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.

Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.

Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.

Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.

Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.

 

Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.

Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.

Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.

Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.

Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.

Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.

Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.

Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.

 

Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.

Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.

Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.

Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.

 

Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.

Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.

Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.

Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.

Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.

Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.

Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:

”Voi Luoja, ei todellakaan.”

Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.

Robotti soittaa

Kun amerikkalainen kännykkäni soi, mietin ensimmäiseksi, onkohan soittaja robotti.

Robotit soittelevat minulle usein. Osa niistä on hyväntahtoisia ja muistuttelee esimerkiksi lääkäriajasta tai siitä, että reseptilääkkeeni on noudettavissa apteekista. Osa on kuitenkin kieroja huijareita.

Huijarirobotit soittavat joka kerta eri numerosta. Ne ovat naamioineet valheellisen suuntanumeron avulla numeronsa näyttämään siltä, että puhelu tulisi kotipaikkakunnaltani. Jos vastaan, ne alkavat syytää suustaan valheita heti ensimmäisestä lauseesta alkaen.

”Kiitos, kun valitsit Marriott-hotellit”, yksi niistä tapaa aloittaa.

En ole koskaan varannut huonetta Marriottista.

Seuraavaksi huijarirobotti väittää, että sillä on minulle palkinto. Yleensä en kuuntele sitä paria ensimmäistä lausetta pidemmälle, mutta kerran kun yritin uteliaisuudesta selvittää mistä on kyse, se vain jatkoi höpöttämistä niin kauan, että lopulta kyllästyin.

Minua kieroilijarobotit eivät yleensä onnistu huiputtamaan. Minulla sattuu onnekseni olemaan sen verran erikoinen puhelinnumero, että robottien juonet kääntyvät niitä itseään vastaan.

Yleensä amerikkalaisilla on kännykkänumeroissaankin suuntanumerot, jotka kertovat, mistä päin maata liittymä on hankittu. Kännykkänumeron alkuosa ei siis ole Suomen tapaan operaattorin tunnus vaan suuntanumero. Minun kännykkänumeroni alku ei kuitenkaan ole Bostonin, kotikaupunkini Somervillen tai edes sitä ympäröivien Bostonin ympäryskuntien suunta. Se on käytössä vähän kauempana Bostonista olevissa kunnissa, joista en tunne ketään.

Samuli valitsi minulle aikoinaan numeron, joka on esteettisesti miellyttävä ja helppo muistaa. Tuohon aikaan en edes tiennyt, että kolmella ensimmäisellä numerolla oli jokin merkitys.

Nykyään suuntanumerosta on kuitenkin minulle paljon iloa. Aina kun puhelimen näytöllä välkkyy omalla suuntanumerollani alkava tuntematon numero, kuvittelen mielessäni häijyn robotin, joka hieroo käsiään yhteen ja myhäilee ylpeänä hienosta huijauksestaan. On hyvin tyydyttävää jättää vastaamatta puheluun ja pilata robotin katalat juonet.

 

Myös hyvää tarkoittavat robotit ovat välillä ärsyttäviä. Jokainen, joka on joskus soittanut asiakaspalvelun automaattiseen puhelinvastaajaan, pystyy varmasti kuvittelemaan miksi.

Hiljattain apteekin robotti soitti kertoakseen, että eräs reseptini oli uusittavissa. En halunnut uusia sitä ja tein mielestäni sen selväksi, mutta robotti ei uskonut minua. Se alkoi soitella päivästä toiseen ja kysellä aina uudelleen saman reseptin perään. En jaksanut jankata sen kanssa, joten aloin lyödä sille luurin korvaan heti puhelun alkumetreillä.

Lopulta apteekista soitti ihan oikea ihminen. Se tuntui todella hyvältä.

”Onpa ihanaa puhua oikean ihmisen kanssa! Teidän robottinne soittelee ja soittelee minulle eikä millään usko, kun yritän sanoa, etten halua uusia reseptiä”, huudahdin ilahtuneena.

Soittajaa vähän nauratti. Hän kuitenkin pystyi heti korjaamaan asian. Sen puhelun jälkeen apteekkirobotti ei ole enää soitellut.

En selvästikään ole tässäkään maassa ainoa, joka ei tykkää puhua roboteille. Kerran minulla meni yhteen robottiin hermo ja tiuskaisin sille tosi inhottavasti ”Haluan puhua oikean ihmisen kanssa!” Samuli yritti vierestä auttaa, että sano sille ”Haluan puhua asiakaspalvelijan kanssa”, se on se termi jonka robotit yleensä ymmärtävät. Mutta kappas kummaa, senkertainen keskustelukumppanini ymmärsi myös turhautuneen tiuskaisuni ja yhdisti minut saman tien ihan oikealle ihmiselle.

Se on robottien kunniaksi sanottava, että ne eivät pahastu ikävästäkään äänensävystä eivätkä kanna kaunaa. Se on joskus terapeuttista maassa, jossa oikeille asiakaspalvelijoille kuuluu puhua hymyilevällä äänellä silloinkin, kun tilanne tosissaan koettelee kärsivällisyyttä.

Ensi kerralla kun on huono päivä, voisinkin kokeilla vastata Marriottin robotin puheluun ja purkaa huonon tuuleni kiukuttelemalla sille. Se on taatusti niin teflonia, ettei se olisi moksiskaan, vaan soittaisi heti seuraavana päivänä uudestaan.

Vakuutusyhtiön ihana byrokratia

Vaikka asun Yhdysvalloissa jo kolmatta vuotta, ahdistun edelleen joka kerta, jos minun täytyy todistaa asuinpaikkani viranomaisille. En ole edelleenkään kiinnittynyt täkäläiseen yhteiskuntaan niin täysin, että voisin vain helposti kaivaa esille dokumentit, joita viranomaiset kulloinkin vaativat.

Viimeksi jouduin todistelemaan asuinpaikkaani sairausvakuutusyhtiölle, kun olin ottamassa tälle vuodelle sairausvakuutusta uudesta yhtiöstä.

Todistusaineistoksi vaadittiin yksi seuraavista: kuitti asuntolainan viimeisimmän erän maksusta, kuitti viime vuoden kiinteistöverosta, vuokrasopimus ja kuitti viimeisimmästä vuokrasta, notaarin vahvistama vuokraisännän todistuskirje vuokralla asumisesta ja kuitti viimeisimmästä vuokrasta, kotivakuutussopimus tai tuore lasku kaasusta, öljystä, sähköstä, kaapelitelevisiosta tai vedestä ja viemäriverkon käytöstä.

Suurinta osaa noista minun ei ollut mitenkään mahdollista hankkia. Laskumme tulevat edelleen Samulin nimellä, asuntolainaa minulla ei tässä maassa ole emmekä me vuokralla asuvat maksa kiinteistöveroakaan. Olin todella helpottunut, kun näin listalla vuokrasopimuksen. Helpotus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi.

Yleensä vuokrasopimus ei tässä maassa kelpaa todisteeksi asuinpaikasta yhtään mihinkään. Vuokrasopimusta näyttämällä ei saa edes kirjastokorttia ajokortista puhumattakaan. Tiesin kuitenkin, että nimeni oli vuokrasopimuksessa. Kun aikoinaan muutin Samulin luo, kärttyinen vuokraisäntämme painotti, että nimeni oli ehdottomasti kirjattava vuokrasopimukseen.

Etsin siis käsiini vuokrasopimuksen ottaakseni siitä kopion vakuutusyhtiötä varten. Se ei näyttänytkään ihan siltä kuin olin kuvitellut.

Naiivina suomalaisena odotin, että Samulin ja minun nimet olisivat perä perää sopimuksen kohdassa, jossa listattaisiin asunnon vuokralaiset. Siinä lukikin kuitenkin vain Samulin nimi. Hämmentyneenä jatkoin etsimistä, ja löysin lopulta omankin nimeni: yhdessä sopimuksen pienellä painetuista lisäehdoista oli maininta, että vuokralaisen lisäksi asunnossa saa halutessaan asua myös Maria Annala.

Minuun viittaavan lisäehdon yläpuolella oli tärkeämpiä lisäehtoja, joista osa oli korostettu alleviivaustussilla – kuten kielto käyttää asunnossa kannabistuotteita.

Tunsin oloni lemmikkieläimeksi. Juuri tuolla tavoin vuokrasopimuksessa voitaisiin todeta, että vuokralaisella on oikeus pitää asunnossa lemmikkiään.

Tunnettani voimisti se, että vuokraisäntämme on arvioilta viisi-kuusikymppinen italialais-amerikkalainen aikamiespoika, jonka käytös vaikuttaa minusta jokseenkin sovinistiselta. Jos esimerkiksi soitan hänelle suihkun rikkoontumisesta, hän ei halua keskustella asiasta minun kanssani vaan pyytää, että Samuli soittaisi hänelle.

Ajatellessani asiaa tarkemmin tajusin kuitenkin, että Samuli oli meistä kahdesta se, jonka puolesta vuokrasopimuksen muotoilusta pitäisi olla vihainen. Kun alun perin muutimme yhteen, olimme asuneet koko siihenastisen parisuhteemme ajan eri mantereilla ja tavanneet vain muutamia kertoja. Jos olisinkin osoittautunut kammottavaksi kumppaniksi, josta Samuli olisi halunnut eroon, hän olisi ollut kokonaisen vuoden ajan sidoksissa sietämään minua kattonsa alla ja maksamaan vuokraa meidän molempien puolesta. Jos olisin ollut se inhottava tyyppi, olisin hyvinkin saattanut päättää elää vielä eronkin jälkeen Samulin siivellä niin pitkään kuin mahdollista.

Minä puolestani olisin koska hyvänsä voinut muuttaa pois pelkäämättä, että Samuli karhuaisi minulta vuokria jälkikäteen.

Niin vaikealta kuin lemmikkieläimen tai elättiavovaimon asema henkisesti tuntuukin, se on pientä verrattuna siihen, miten ahdistavaa olisi olla eron jälkeen kuukaudesta toiseen epämiellyttävän eksän elättäjä ja sietää tätä kotonaan.

 

Kun olin saanut käsiteltyä vuokrasopimuksen muotoilun herättämät tunteet, aloin murehtia siitä, kelpaisiko elättivaimopaperi vakuutusyhtiölle. Omissa silmissäni vuokrasopimuksemme ei tuntunut todistavan asuinpaikkaani. Sen mukaan liitettävä vuokrakuitti ei auttanut asiaa, sillä vuokraisäntämme on ilmoittanut yksiselitteisesti, että vuokran voi maksaa ainoastaan Samulin nimissä olevalla shekillä, eivätkä minun nimissäni olevat kelpaa. Kuiteissakin on tietysti vain Samulin nimi.

Mikäli vuokrasopimuksemme ei kelpaisi, ainoaksi vaihtoehdokseni jäisi pyytää vuokraisännältä erillinen todistus asumisjärjestelystämme ja maksaa notaarille sen vahvistamisesta. En yhtään tiennyt, mitä se maksaisi, mutta lähdin siitä oletuksesta, että asian järjestämiseen uppoaisi turhauttava määrä aikaa ja rahaa.

Päätin kokeilla kepillä jäätä ja lähettää vakuutusyhtiölle ensin kokeeksi vuokrasopimuksemme ja Samulin nimissä olevan kuitin. Olin liikkeellä hyvissä ajoin, ja vuodenvaihteeseen oli vielä aikaa. Luotin siihen, että vakuutusyhtiöstä otettaisiin yhteyttä, mikäli he vaatisivat minulta lisää dokumentteja.

 

Vuokrasopimuksen lisäksi vakuutusyhtiölle piti lähettää toinenkin todistuskappale, joka piti valita eri listalta. Yllätyksekseni toinen lista ei tuottanutkaan minulle minkäänlaisia vaikeuksia. Listalla olivat vaihtoehtoina Massachusettsin osavaltion ajokortti, auton rekisteriote, autoveron maksukuitti, veronpalautusilmoitus, ennakkoverojen maksutosite, todiste kirjoilla olosta oppilaitoksessa tai palkkakuitti.

Ensimmäistä kertaa koskaan pystyin valitsemaan asuinpaikkani todistavan dokumentin useammasta vaihtoehdosta. Se tuntui tosi mukavalta. En ole enää aivan niin irrallani minua ympäröivästä yhteiskunnasta kuin joskus ennen.

Vaikka vakuutuksen saattoi ottaa netissä, hakemuksen liitteeksi vaadittava paperipino piti lähettää vakuutusyhtiöön paperipostilla. Tarvitsin siis valokopion ajokortistani, elättivaimovuokrasopimuksesta ja vuokranmaksukuitista. Lisäksi minun piti tulostaa nettilomakkeen täyttämisen jälkeen ruudulle tullut saatekirjesivu ja lomake, jolla valtuuttaisin vakuutusyhtiön perimään vakuutusmaksuni suoraveloituksena.

Minulla ei ole kotitoimistossani tulostinta, mutta onneksi kohtalaisen lähellä kotiamme on pieni valokopioliike, jossa voin käydä hoitamassa tämän tyyppiset asiat. Olin lähdössä kävelemään kopioliikkeeseen, mutta kun katsoin netistä sen aukioloaikoja, Google huomautti minulle, että veteraanien päivä voisi vaikuttaa aukioloaikoihin.

Sitä en ollut osannut odottaa. Ensinnäkin veteraanien päivä oli ollut sunnuntaina, ja olin menossa kopioliikkeeseen maanantaina. Toisekseen liikeyritykset sulkevat tässä maassa ovensa vain hyvin harvojen juhlapyhien takia. Useimmat pyhät eivät näy arjessa juuri millään tavoin.

Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi soittaa kopioliikkeeseen ennen kuin lähtisin kävelemään. Sieltä ei vastattu. Soitin useita kertoja muutaman tunnin aikana, mutta en edelleenkään saanut ketään langan päähän.

Lopulta soitin saman yrityksen toiseen, isompaan toimipisteeseen Harvardin kampuksella. Sieltä vastattiin heti ja osattiin kertoa, että pienen sivukonttorin työntekijöille oli todellakin myönnetty veteraanien päivän johdosta vapaapäivä. Koska pyhä oli osunut sunnuntaille, vapaapäivä oli siirretty sinä vuonna maanantaille.

Se oli ongelma, sillä paperit piti lähettää kahden viikon kuluessa nettilomakkeen täyttämisestä, ja olin liikkeellä viime tipassa. Minun ei auttanut kuin körötellä metrolla Harvardiin tulostamaan ja kopioimaan.

Kopioiden ottaminen maksaa kyseisessä firmassa vain kymmenen sentin luokkaa per sivu, mutta jostain syystä tulostamisen hinnat ovat aivan eri suuruusluokkaa. Jokainen tulostettu sivu maksaa yli dollarin. Valokopiofirma perustelee tätä sillä, että heille koituu työtä, kun he auttavat asiakkaita tulostamisessa. Sitä on vaikea ymmärtää, sillä valokopiokonetta käyttää asiakkaan puolesta firman työntekijä, kun taas tulostaminen pitää hoitaa itse asiakaspäätteellä.

Metromatkoineen kopiointireissu maksoi yli kympin ja kesti noin puolitoista tuntia. Tulin kopiointireissun aikana miettineeksi muutamaan otteeseen, miten kätevää sähköinen asiointi on.

Vaivannäköni kuitenkin palkittiin: elättivaimopaperini kelpasivat, eikä kukaan kysellyt perään notaarin vahvistamaa lausuntoa asumisjärjestelyistämme. Vakuutusyhtiö suostui armollisesti ottamaan minut asiakkaakseen.

Yksi stressaava asia oli hoidettu – ainakin vuodeksi eteenpäin.

Huonojen joululahjojen vaihtajaiset

Toiko joulupukki suklaarakeita kakkaavan kävelevän muovipingviinin? Amerikassa näin voi hyvin käydä, mutta onneksi ongelmaan on ratkaisu: huonojen joululahjojen vaihtajaiset.

Huonoille joululahjoille naureskeleminen kuuluu amerikkalaiseen kulttuuriin, ja epämieluisat lahjat pannaan kiertoon asiasta sen kummemmin nolostumatta. Huonojen joululahjojen vaihtajaisjuhlia voivat järjestää niin ystäväporukat kuin vaikkapa työyhteisötkin.

Tyypillisesti epäonnistuneita lahjoja jaetaan eteenpäin jo pian joulun jälkeen, mutta kuulemma jotkut järjestävät myös juhannuksen aikoihin lahjanvaihtajaisia, joissa voi viimeinkin päästä eroon niistä paketeista, jotka itselle jäivät käteen joulun jälkeisissä vaihtojuhlissa.

Ystäväpariskuntamme järjestää usein lahjanvaihtajaiset uudenvuodenjuhlien yhteydessä. Vietin tänä vuonna ensimmäistä kertaa uudenvuodenaattoa Bostonissa ja pääsin näkemään, minkälaisia lahjoja vaihtajaisiin oikein tuodaan.

Suklaarakeita kakkaava muovipingviini oli erään ystävämme äidin mielestä niin hyvä joululahjaidea, että hän hankki sellaisen sekä aikuiselle tyttärelleen että tämän puolisolle. Liekö hän pelännyt, että muuten syntyisi tappelu, kun kolmekymppinen pariskunta juoksisi yhden pingviinin perässä ja yrittäisi napata suklaarakeita toistensa nenän edestä.

Eräs hyvää tarkoittava sukulainen puolestaan näytti noudattaneen vanhaa ohjetta, jonka mukaan lahjaksi kannattaa antaa jotain, mistä itse ilahtuisi. Lieden vieressä pöydällä pidettävä kauhanlaskulautanen olisi helposti voinut olla käyttökelpoinen lahja, jollei lahjan antajalla olisi sattunut olemaan jokseenkin persoonallinen maku. Riemunkirjava keraaminen sammakkolautanen ei valitettavasti osunut aivan kohdalleen lahjan saajan sisustukseen.

Omasta mielestäni mielenkiintoisin hyljeksitty lahja oli puolen litran jäätelöpakkaukselle suunniteltu kylmälaukkukotelo, jonka ansiosta jäätelöä voi mässäillä suoraan pakkauksesta sormiaan palelluttamatta ja jäätelöä sulattamatta. Tuotteen designin huipensi magneetti, jolla kotelon voi kiinnittää pakastimen oveen odottamaan seuraavaa herkutteluhetkeä.

Ei-toivottujen lahjojen valikoimaa katsellessani tunsin suurta kiitollisuutta siitä, ettei suomalaisessa kulttuurissa ainakaan minun lähipiirissäni anneta lahjaksi järjetöntä krääsää. Kun ystävämme olivat kaivelleet kakkaavia pingviinejä joulusukistaan, me olimme Samulin kanssa löytäneet kuusen alta pelkästään mieluisia lahjoja, eikä meillä ollut mitään, mistä olisimme halunneet päästä eroon.

Lahjanvaihtajaisissa käytetään usein Yankee Swap -lahjapelin sääntöjä, ja luulimme pitkään Samulin kanssa, että koko Yankee Swap -käsite viittaa nimenomaan ei-toivottujen lahjojen kierrätykseen. Sittemmin olemme kuitenkin oppineet, että Yankee Swapia eli jenkkivaihtajaisia pelataan myös varta vasten hankituilla lahjoilla, jolloin tarkoitus on, että jokainen osallistuja saisi itselleen mieluisan lahjan.

Pelin säännöt ovat mielestäni aika omituiset: Lahjat paketoidaan ja paketit asetetaan esille. Jokaiselle palaajalle arvotaan vuoronumero, ja ensimmäisen numeron saanut saa valita ensimmäisenä itselleen paketin avattavaksi. Kun hän on avannut lahjan ja esitellyt sitä kaikille, seuraavan numeron saanut valitsee paketin. Hänen ei kuitenkaan ole pakko avata valitsemaansa pakettia, vaan hän voi sen sijaan varastaa ensimmäisen pelaajan avaaman lahjan ja antaa tälle hyvitykseksi avaamattoman pakettinsa, jonka tämä avaa ja esittelee kaikille. Myöhemmät pelaajat saavat halutessaan varastaa minkä tahansa siihen mennessä avatuista lahjoista. Ensimmäisenä paketin valinneelle pelaajalle annetaan usein lopuksi vielä mahdollisuus vaihtaa hänelle käteen jäänyt lahja kenen tahansa pelaajan hallussa olevaan lahjaan.

Peli kuulostaa mielestäni hermoja raastavalta – ja siltä, että se voi helposti kiristää osallistujien välejä. Erityisen riskialttiilta tuntuu ajatus sen pelaamisesta työpaikalla.

Parhaassa tapauksessa toki osallistujat kiinnostuvat eri esineistä ja pystyvät pelin päätteeksi jatkamaan lahjojen vaihtelua hyvässä hengessä niin kauan, että jokainen voi olla tyytyväinen siihen, mitä hänelle jäi käteen. Huonojen lahjojen vaihtajaisissa lienee kuitenkin usein pelissä ainakin muutama tavara, jota kukaan osallistujista ei halua.

Onneksi Suomessa ei tarvitse töihin mennessä koskaan jännittää, joutuuko päivän päätteeksi tulemaan kotiin monivärisen keraamisen sammakon kanssa.

Amerikkalaisten sairausvakuutusten viidakko

On taas se aika vuodesta, kun meidän Yhdysvalloissa asuvien on lyötävä lukkoon, hankimmeko sairausvakuutuksen ensi vuodelle.

Amerikkalainen terveydenhuoltopolitiikka on ollut viime kuukausina paljon uutisotsikoissa, ja olen itsekin kirjoittanut siitä lehtijuttuja sellaisista näkökulmista, joiden arvelen kiinnostavan suomalaisia. Samaan aikaan olen kuitenkin seurannut tilannetta sydän syrjällä kuin vain ihminen, jonka arkea poliitikkojen päätökset koskettavat henkilökohtaisesti.

Republikaanit yrittivät kerran toisensa jälkeen tehdä dramaattisia muutoksia terveydenhuoltoon. Joka kerta oli vaarana, etten saisi ensi vuonna tarvitsemiani terveyspalveluita. He epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen. Olin joka kerta yhtä helpottunut.

Kenties kaikkein suurin ero kohdemaassa asuvan ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan ja kotimaasta käsin jonkin maan asioita tiiviisti seuraavan ulkomaantoimittajan välillä tiivistyy juuri tähän: kun asuu kohdemaassa, uutisotsikoissa on kyse omasta elämästä.

Nyt ollaan kuitenkin siinä onnekkaassa tilanteessa, että ensi vuoden vakuutukset ovat myynnissä, eikä kukaan poliitikko voi enää riistää lähikuukausien terveydenhuoltoa minulta tai muilta täällä asuvilta. Republikaanien tuore verouudistus tulee vaikuttamaan vakuutuksiin lähivuosina, mutta ensi vuoden osalta olemme suojassa sen vaikutuksilta.

Kun vakuutukset tulivat myyntiin marraskuun alussa, olin yhtä aikaa todella helpottunut ja hyvin stressaantunut. Poliittinen vaara oli ohi, mutta työläs ja epämiellyttävä urakka oli alkamassa: Oli aika perehtyä vakuutustarjontaan ja valita, minkä niistä ostaisin. Oli selvää, että tie olisi täynnä sudenkuoppia.

Olin varma, että haluaisin vaihtaa vakuutusta. Kuten osa teistä varmasti muistaakin, onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan kesken vuotta itselleni vakuutuksen tälle vuodelle sen ansiosta, että rekisteröimme Samulin kanssa parisuhteemme. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut juurikaan valinnanvaraa. Samulin työnantaja tarjoaa työntekijöilleen kahta vakuutusta, jotka ovat molemmat huonoja.

Opin kuitenkin huonosta vakuutuksestani paljon – ennen kaikkea suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen, mikä liittyy amerikkalaisiin sairausvakuutuksiin tai terveyspalveluista laskuttamiseen.

 

Tämänvuotisessa vakuutuksessani on prosentuaalinen omavastuu. Se ei kuulosta pahalta, mutta käytännössä se on katastrofi. Amerikkalaiset lääkärit ja sairaalat laskuttavat palveluistaan aivan järkyttäviä summia, koska oletus on, että laskun maksaa vakuutusyhtiö eikä asiakas. Vakuutukseni omavastuu on 20 prosenttia, ja siitä tulee helposti todella paljon maksettavaa.

Suolaisten laskujen lisäksi prosentuaalinen omavastuu merkitsee suurta epävarmuutta. Kun lääkäri suositteli minulle loppukesästä kiireetöntä, ei-välttämätöntä toimenpidettä, yritin selvittää, paljonko omavastuuosuuteni minulle maksaisi. Kävi ilmi, ettei tähän kysymykseen ollut mahdollista saada suoraa vastausta.

Ensin sairaalan edustaja yritti johtaa minua harhaan. Hän kertoi minulle summan, joka oli kohtuullisempi kuin odotin. Ihmettelin asiaa ääneen Samulille, joka täällä pidempään asuneena oivalsi heti, mistä oli kysymys: Minulle oli kerrottu pelkästään lääkärinkulut, vaikka ne muodostavat vain murto-osan kokonaiskustannuksista. Suurempi osa kuluista koostuu sairaalan perimistä maksuista, joita voidaan periä yhtä lailla sairaalasängyn tai leikkaussalin käytöstä kuin vaikkapa nukutusaineesta.

Soitin sairaalan edustajalle uudelleen ja kysyin sairaalamaksuista. Hän lupasi ilmiselvästi harmistuneena selvittää asian ja voivotteli, että asian selville saaminen olisi hänelle hirvittävän työlästä ja vaikeaa ja kestäisi monta päivää. Tiukkasin, oliko vielä muitakin kustannuksia, joista en ollut ymmärtänyt kysyä mutta jotka tulisivat minun maksettavikseni. Hän ei salannut, miten hankalana asiakkaana minua piti vakuutellessaan, ettei muita kustannuksia tulisi.

Kun sairaalan edustaja lopulta soitti minulle takaisin, hänellä oli antaa minulle kustannuksista epämääräinen arvio. Terveyspalveluilla ei täällä ole listahintoja, vaan asiakkaan maksama hinta riippuu siitä, miten vaikutusvaltainen vakuutusyhtiö hänellä on.

Kun asiakas käy lääkärillä, lääkäriasema lähettää vakuutusyhtiölle käynnistä laskun. Vakuutusyhtiö ei kuitenkaan tätä laskua maksa vaan tekee vastatarjouksen. Jos lääkäriasema on laskuttanut käynnistä vaikkapa 400 dollaria, vakuutusyhtiö saattaa ilmoittaa takaisin, ettei käynti heidän mielestään saa maksaa kuin 250 dollaria. Lääkäriaseman on käytännössä pakko hyväksyä vakuutusyhtiön vastatarjous, sillä muuten vakuutusyhtiö voi lakata tekemästä kyseisen lääkäriaseman kanssa yhteistyötä, jolloin kaikki kyseisen yhtiön vakuuttamat potilaat vaihtavat lääkäriasemaa. Mitä isompi vakuutusyhtiö on, sitä isompi ongelma sen vakuuttamien potilaiden menettäminen lääkäriasemalle on, ja sitä alemmas vakuutusyhtiö onnistuu ilmeisesti hinnat neuvottelemaan.

Jos asiakkaalla on prosentuaalinen omavastuu, hän maksaa oman osuutensa vakuutusyhtiön neuvottelemasta hinnasta eikä lääkäriaseman alun perin laskuttamasta hinnasta. Siksi sairaaloilla on vain hyvin epämääräinen käsitys siitä, paljonko potilas joutuisi prosentuaalista omavastuuta maksamaan.

Mainitsemani 400 dollaria ei muuten ole tuulesta temmattu esimerkki. Kun aluksi tänne muutettuani käytin sairausvakuutuksen sijaan suomalaista matkavakuutusta, sain käsityksen täkäläisten terveyspalveluiden hinnoista. Lyhyt keskustelukäynti erikoislääkärillä voi hyvin maksaa 400 dollaria, mikäli välissä ei ole amerikkalaista sairausvakuutusyhtiötä pakottamassa hintaa alemmas.

 

Kiireetön toimenpide sai jäädä tällä vakuutuksella tekemättä. Jotta en enää joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin, päätin hankkia ensi vuodelle kunnon vakuutuksen.

Hyvissä vakuutuksissa omavastuu on kiinteä summa eikä prosenttiosuus. Tuolloin potilaan ei tarvitse edes miettiä, mitä lääkäriasema tai sairaala vakuutusyhtiöltä laskuttaa ja kuinka paljon vakuutusyhtiö saa painettua hintaa alas. Tällaisella vakuutuksella erikoislääkärikäynti maksaa vakuutetulle aina saman summan, esimerkiksi 50 dollaria.

Tiesin haluavani tällaisen vakuutuksen, mutta oli vielä paljon muutakin, mitä ottaa huomioon vakuutuksia vertaillessa.

Käyntikertaisen omavastuun lisäksi vakuutuksissa on vuotuinen omavastuu, esimerkiksi 2000 dollaria. Vuoden ensimmäiset lääkärikäynnit asiakas maksaa kokonaan itse siihen saakka, että hän on maksanut vuotuisen omavastuunsa täyteen. Tuolloinkin hän hyötyy silti vakuutuksesta, sillä hän maksaa vakuutusyhtiön neuvottelemia hintoja eikä vakuuttamattoman hintoja. Kun vuotuinen omavastuu on täynnä, vakuutus alkaa korvata kaiken paitsi käyntikertaiset omavastuut.

Osassa vakuutuksista on korkea vuotuinen omavastuu mutta alhaiset kuukausimaksut. Sellainen vakuutus on hyvä asiakkaalle, joka ei todennäköisesti tarvitse ensi vuonna kovin paljon lääkäripalveluita. Toisissa vakuutuksissa on korkeat kuukausimaksut mutta alhainen vuotuinen omavastuu ja paremmat korvaukset. Oikean vakuutuksen valitseminen vaatii siis sen arvioimista, kuinka kalliita lääkärinpalveluita uskoo seuraavana vuonna tarvitsevansa.

Käytin tuntikausia vakuutusten vertailuun ja laskelmien tekemiseen. Kyseessä ovat sen verran isot rahat, että vertaileminen on siihen käytetyn ajan arvoista.

Lopulta sain vakuutuksen valittua, mutta se oli vasta alkua. Seuraavaksi täytyisi kohdata vakuutuksen ostamiseen vaadittava byrokratia. Kirjoitan siitä lisää seuraavalla kerralla.

Kiitospäivän kokkailua: Kermainen papu-sienivuoka

Vietämme Samulin kanssa tänä vuonna ensimmäistä kertaa kiitospäivää kahdestaan.

Ensimmäisenä Amerikan-syksynäni meidät oli kutsuttu ystäväporukan kiitospäiväjuhliin eli friendsgivingiin. Viime vuonna pääsimme osallistumaan ystäväpariskuntamme perheen kiitospäivään. Nyt kuitenkin lähimmillä ystävillämme oli kaikilla kiitospäiväksi sellaisia suunnitelmia, johon meidän ei ollut mahdollista osallistua.

Meille tilanne ei ollut mikään ongelma, vaikka amerikkalaiset ystävämme olivatkin kovin pahoillaan ajatuksesta, että joutuisimme olemaan kahdestaan. Heidän korvissaan se kuulosti samalla tavalla surkealta kuin miltä minusta tuntuisi viettää joulua kaukana vanhemmistani. Meille kiitospäivä ei kuitenkaan tietenkään ole samalla tavalla tärkeä kuin jos olisimme viettäneet sitä perheittemme kanssa lapsesta saakka.

Olin suorastaan innoissani ajatuksesta, että saisimme itse valita, mitä kiitospäivän aterialla söisimme. Kuten suomalaisperheillä jouluna, jokaisella amerikkalaisperheellä on omat kiitospäivän perinneruokansa, joita he ehdottomasti haluavat juhla-ateriallaan nauttia. Jouluruokien tekeminen on aina ollut minun ja äitini rakas yhteinen harrastus, ja olemme vuosien varrella muokanneet jouluaterian ruokalistaa yhdessä niin pitkään, että jokainen laji on juuri sellainen kuin haluamme. Nyt voisin aloittaa täydellisten kiitospäivän reseptien etsinnän.

Kahden kiitospäivän kokemuksella minulle oli alkanut muodostua jonkinlainen käsitys siitä, minkälaiset ruuat kiitospäiviin kuuluvat, ja selasin innoissani reseptejä löytääkseni juuri sellaiset kiitospäivän tarjoilut, jotka olisivat eniten meidän makuumme.

Aterian perusrakenne on selkeä: Kiitospäivän päätähti on tunnetusti kalkkuna, jonka kanssa syödään kermaista kastiketta (gravy) ja karpalohilloa. Kalkkunan kanssa voi tarjota monenmoisia lisukkeita, joista ikonisin lienee niin kutsuttu kalkkunan täyte (stuffing). Aterian päätteeksi syödään piirakkaa.

Olin tänä vuonna eniten kiinnostunut lisukkeista, joista en ollut vielä onnistunut muodostamaan selkeää kokonaiskuvaa. Food Network oli listannut sata klassista kiitospäivän lisukereseptiä, ja listan läpi luettuani tunsin ymmärtäväni lisukekulttuuria jo paljon paremmin. Tiesin myös, minkä lisukkeen kaikkein mieluimmin haluaisin omaan juhlapöytäämme: kermaisen papu-sienivuuan, joka täällä kulkee nimellä green bean casserole.

Muistan papu-sienivuuan ensimmäiseltä kiitospäivän aterialtamme, jolla se oli lempiruokaani. Food Networkin listaa selatessani huomasin, että heidän koostamastaan sadasta reseptistä yksi houkutteli minua selvästi enemmän kuin mikään muu. Resepti osoittautui täsmälleen samaksi, jota ystävämme olivat toissa vuonna käyttäneet.

Kun sain kutsun kiitospäivää edeltävänä viikonloppuna järjestettyihin friendsgiving-juhliin, tarjouduin tekemään vuokaa sinne. Näin pääsin kokeilemaan reseptiä jo ennen varsinaista kiitospäivää.

Vuuasta tuli juuri niin hyvää kuin toivoinkin. Sen valmistamiseen meni kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin reseptissä oli sanottu, ilmeisesti siksi ettei papujen siistimistä ja aineisten pilkkomista ollut laskettu mukaan valmistusaikaan.

Juhlissa huomasin, että kuten sieniruuat usein, vuokani jakoi mielipiteet. Juhlien isäntä riemastui nähdessään, mitä olin tuonut, kun taas osa vieraista jätti lisukkeeni kokonaan väliin. Paikalla olleista ystävistäni läheisin maistoi sitä urheasti ja kehui vuuan makua – mutta jätti puolet sienikuutioista syömättä ja tunnusti kotimatkalla, ettei yrittää vasta nyt kolmekymppisenä vähitellen opetella sietämään sienien rakennetta. Koska itse rakastan sieniä, minun versiossani vuuasta oli runsaasti portobellosienikuutioita.

Osa vieraista saattoi välttää vuokaani siksikin, että osa perheistä tekee kyseisen ruuan tölkkisienikeitosta ja tölkkipavuista. Siinä muodossa se tuskin on kaikkien makuun.

Minua ei haitannut lainkaan, etteivät kaikki ottaneet vuokaa. Sen ansiosta herkkuani säästyi edes hieman kotiin vietäväksi.

Tässä on teille minun versioni kiitospäivän papu-sienivuuasta Alton Brownin reseptiä mukaillen. Kuvassa yllä on ystävieni versio kahden vuoden takaa, sillä unohdin kuvata oman valmiin luomukseni ennen ystävieni juhliin lähtemistä, ja juhlissa se ei ollutkaan kuvauksellisesti esillä.

Leivitetyt sipulit:
2 isoa sipulia
reilu 0,5dl vehnäjauhoa
leivänmuruja maun mukaan
ruokaöljyä

Pavut ja sienikastike:
0,5kg vihreitä papuja
2 rkl voita
350g portobellosieniä tai tuoreita herkkusieniä
2 valkosipulinkynttä
suolaa
mustapippuria
¼ teelusikallinen muskottia
2 rkl jauhoja
2,5 dl sienifondista tehtyä sienilientä
1,5 dl kermaa (tai ruokakermaa)
1 dl maitoa (tai ruokakermaa)

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Pilko sipulit ohuiksi siivuiksi ja pyörittele ne jauhoissa, joiden seassa on suolaa makusi mukaan. Ripottele halutessasi sekaan leivänmuruja. Sivele leivinpaperille ruokaöljyä ja paista sipuleita öljytyn leivinpaperin päällä uunin keskitasolla noin 30 minuutin ajan. Sekoittele pari kertaa paistumisen aikana.

Mikäli pavuissa on kantoja tai huonoja osia, leikkaa ne pois. Keitä keskisuuri kattilallinen vettä, jonka voit halutessasi maustaa suolalla. Kun vesi kiehuu, lisää pavut. Keitä papuja viisi minuuttia ja jäähdytä ne sen jälkeen mahdollisimman nopeasti esimerkiksi kylmällä vedellä. Mikäli ulkona on lunta, voit viedä ne lumeen jäähtymään. Jäähdyttämisen tarkoitus on saada papujen kypsyminen loppumaan, jotta niistä ei tule liian pehmeitä.

Pilko sienet noin sentin kokoisiksi kuutioiksi ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista sienet voissa ja mausta ne suolalla ja pippurilla. Noin viiden minuutin paistamisen jälkeen lisää pannulle valkosipulimurska ja muskotti. Paista pari minuuttia lisää. Lisää jauhot ja paista vielä minuutti. Lisää sieniliemi ja anna hautua minuutin verran. Lisää kerma ja maito tai ruokakerma. Keittele vielä kuutisen minuuttia tai kunnes kastike paksuuntuu.

Noin varttia ennen tarjoilua yhdistä uunivuuassa pavut ja sienikastike. Nostele päälle leivitetyt sipulit. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Kulttuurieroja kaupan kassalla

Ruokakaupan kassajonossa kaipaan yhä takaisin Suomeen. Moniin kulttuurieroihin olen kahdessa vuodessa jo tottunut, mutta amerikkalaiskauppojen kassat on kerta kaikkiaan järjestetty niin huonosti, ettei se lakkaa ärsyttämästä.

Lähtökohta on, ettei asiakas pakkaa kassejaan itse. Parhaassa tapauksessa kassan vieressä norkoilee pakkaaja, jonka työnkuvaan kuuluu ainoastaan ostosten siirtäminen muovi- tai paperikasseihin. Siirtäminen on ainoa oikea sana kuvaamaan useimpien pakkaajien toimintaa; jos sanoisin heidän järjestävän ostokset kasseihin, antaisin ymmärtää, että toiminta olisi edes jossain määrin järjestelmällistä.

Useimmilla meistä on varmastikin näkemyksiä siitä, mitkä tuotteet kannattaa pakata pohjimmaiseksi ja mitkä kassin päälle, mitkä vierekkäin ja mitkä kauaksi toisistaan. Osa näistä näkemyksistä on voimakkaasti mielipidekysymyksiä, osa taas tieteellisesti perusteltavissa. Kaikki ne vaikuttavat siihen, kannammeko kassia huolettomin mielin vai huolissamme ostostemme kohtalosta.

Kun kassin pakkaa kaupan pakkaaja, asiakas on lähes varmasti epävarma siitä, säilyvätkö ostokset hyvässä kunnossa kotiin saakka. Toisin kuin aluksi luulin, kauppojen pakkaajat eivät ole pakkaamisen ammattilaisia. He ovat alipalkattua halpatyövoimaa, eivätkä he ymmärtääkseni ainakaan useimmissa paikoissa saa minkäänlaista koulutusta pakkaamisen jalosta taidosta.

Pahimmassa tapauksessa pakkaajaa ei ole saatavilla. Tällöin kaupan kassa pakkaa ostokset hätäpäissään muun työnsä ohessa, mikä hidastaa kassajonon etenemistä merkittävästi ja takaa sen, että tavarat sullotaan kasseihin miten sattuu.

En tiedä, onko hirvittävä loukkaus pyytää saada pakata kassinsa itse. Joskus teemme Samulin kanssa niin, tai jos ostoksia on paljon, vähintäänkin autamme pakkaajaa ja pyrimme nappaamaan hihnalta nopeasti käsiimme ne tavarat, jotka aivan erityisesti haluamme pakata omalla tavallamme. Se saattaa olla sopimatonta käytöstä, mutta olen ajatellut, että ulkomaalaisuuteni vuoksi saan sen anteeksi.

Kun pakkaan itse, muistelen aina kaiholla Suomen kassojen kahteen tai kolmeen osaan jakaantuvia pakkaamishyllyjä, joiden ansiosta asiakas voi kaikessa rauhassa pakata kassejaan, kun seuraavan asiakkaan ostokset jo kulkevat hihnalla. Täällä sellaisia ei ole. Jos pakkaaminen ei suju riittävän ripeästi, alkaa hihnalta tulvia seuraavan asiakkaan ostoksia omien sekaan.

Tästä huolimatta pakkaisin täälläkin aina mieluummin itse.

Vaikka pakkaajat saisivat tehtäväänsä kunnollisen koulutuksen tai olisivat muuten taitavia ja järjestelmällisiä pakkaajia, he eivät mitenkään voi tietää, miten kukin yksittäinen asiakas haluaa kassinsa pakattavan. Sen lisäksi, että mieltymykset ovat erilaisia, myös asiakkaiden tilanteet ovat erilaisia. Itse käyn kaupassa usein kävellen, ja haluan pakata kaiken painavan selkäreppuun. Pakkaajat kuitenkin olettavat asiakkaan tulleen kauppaan autolla ja pyrkivät jakamaan painon tasaisesti eri kasseihin, jotta yksittäisten kassien nostaminen auton tavaratilaan ja pois olisi mahdollisimman helppoa.

Erityisen huonosti pakkaaminen toimii niillä alueilla, joissa on pyritty vähentämään muovipussijätettä kannustamalla asiakkaita tulemaan kauppaan omien kestokassien kanssa. Osaan Bostonin ympäryskaupungeista on Amerikassa asuessani tullut Suomen kaltainen muovipussimaksu, jossa asiakas säästää muutamia pennosia käyttäessään omaa kassia. Se tekee pakkaajien työstä merkittävästi vaikeampaa.

Asiakkaiden kassit ovat kaikki erilaisia. Ne ovat eri muotoisia ja niiden kahvat kestävät eri määriä painoa. Pakkaaja ei mitenkään voi tietää, mikä on paras tapa pakata juuri se tietty kassi, jonka kanssa tietty asiakas aina kaupassa käy.

Pakkaamisen on tarkoitus olla hyvää palvelua, mutta vaikka miltä kantilta asiaa mietin, se on yksinkertaisesti aivan surkea idea.

Kansainvälisten amerikkalaisnaisten yksinäisyydestä

Jos amerikkalainen nainen rakastaa matkustamista, hän on usein yksin intohimonsa kanssa. Lähipiiri ei ymmärrä häntä eikä kukaan ei halua kuulla hänen kertovan matkoistaan. Pahimmassa tapauksessa perhe ja ystävät jopa loukkaantuvat siitä, että hän viettää mieluummin aikaa maailmalla kuin kotona heidän kanssaan.

Matkustava amerikkalaisnainen on kummajainen, sillä suurin osa amerikkalaisista ei matkusta. Vaikka matkakohteissa ympäri maailmaa tapaa usein matkailijoita Yhdysvalloista, he edustavat amerikkalaisten pientä vähemmistöä. Useimmilla amerikkalaisilla ei ole passia. Hämmästyttävän moni ei ole koskaan edes poistunut synnyinosavaltiostaan.

Suomalaisena olin aluksi hyvin yllättynyt tajutessani, miten vierasta matkustaminen monille amerikkalaisille on. En tunne yhtäkään suomalaista, joka ei olisi koskaan elämässään käynyt ulkomailla. Asiaa tarkemmin ajateltuani keksin kuitenkin useita ilmiselviä syitä siihen, että amerikkalaisten suhde matkustamiseen on hyvin erilainen kuin suomalaisten.

Yhdysvaltojen valtava koko vaikuttaa luonnollisestikin amerikkalaisten ulkomaanmatkailuun monin tavoin. Ulkomaat ovat kaukana, ja omassakin maassa on monipuolinen valikoima kiinnostavia lomakohteita. Osa läheisistä sukulaisista tai ystävistä saattaa asua niin monen tunnin päässä, että heidän luonaan kylässä käyminen käy jo itsessään kaukomatkasta.

Kenties vielä olennaisempi syy matkailuhaluttomuuteen on kuitenkin amerikkalainen työkulttuuri. Lakisääteisiä vuosilomia ei ole, ja lomaa on tavallisesti vain muutamia päiviä vuodessa – jos sitäkään.

Suomessa asuessani pystyin olemaan vuosikausia vakituisessa työsuhteessa samassa yrityksessä, etenemään urallani ja tekemään vuosittain lomillani pitkän kaukomatkan. Amerikkalaisessa työkulttuurissa vastaavanlainen elämä ei ole mahdollista, ja intohimoinen matkailija joutuu sulkemaan monia mahdollisia urapolkuja pois voidakseen matkustaa. Jotkut tyytyvät lahjojaan mitättömämpään uraan malttaakseen irtisanoutua säännöllisin väliajoin lähteäkseen taas matkaan. Toiset rakentavat uransa freelancepohjaisen etätyön varaan voidakseen tehdä töitä missä milloinkin.

Oman osansa kokonaisuuteen tuo varmasti myös amerikkalainen kansallisylpeys, joka on tietoisesti ja taitavasti rakennettu sosiaalinen konstruktio. Amerikkalaisten keskinäiset kulttuurierot ovat valtavia, mutta heidän yhteiskuntansa pysyy silti koossa sen ansiosta, että kansalaisten kansallisylpeyttä pidetään yllä jatkuvasti. Amerikan lippuja ja lippukuviota näkee kaikkialla, kansallislaulu lauletaan jokaisissa kissanristiäisissä ja amerikkalaisten erinomaisuudesta puhutaan siekailematta.

Jos uskoo vilpittömästi oman maansa olevan paras, miksi kannattaisi käydä missään muualla?

Koska matkustaminen on todella monelle täysin vieras ajatus ja matkustavat ihmiset päätyvät usein epätyypillisiin ura- ja elämänvalintoihin, kuilu matkustavien ja kotona pysyvien välillä on syvä. Sen vuoksi moni intohimoinen matkailija on hyvin yksinäinen – mutta matkailijoiden keskinäinen side on sitäkin vahvempi.

Omista amerikkalaisista ystävistäni valtaosa rakastaa matkustamista. Se ei ole sattumaa. Matkailu on ollut tärkein yhdistävä tekijä, jonka varaan uudet ystävyyssuhteeni ovat rakentuneet.

Heti Bostoniin muutettuani löysin matkustavien naisten verkoston She’s Wanderfulin, jonka Bostonin-paikallisosasto kokoontuu yhteen vähintään kerran kuukaudessa. Kuka tahansa matkailusta tai ulkomailla asumisesta kiinnostunut nainen on tapaamisiin tervetullut. Kerhosta tuli minulle nopeasti hyvin tärkeä, ja tutustuin siellä merkittävään osaan amerikkalaisista ystävistäni.

Myös muuta kautta tapaamistani ystävistä moni on innokas matkailija. Hekin varmaankin kokevat minut läheiseksi ainakin osin juuri siksi, että olen käynyt monissa eri maissa ja asun kaukana synnyinseudultani.

Syyskuussa vietin viikonlopun Wanderfulin järjestämällä leirillä Poconos-vuorilla Pennsylvanian maaseudulla. Idyllinen leirikeskus oli pienen järven rannalla, jota reunustivat ruskan värittämät puut. Vielä idyllisempi oli kuitenkin viikonlopun tunnelma.

Meitä oli nelisenkymmentä, emmekä suurimmaksi osaksi tunteneet toisiamme etukäteen. Välillemme rakentui kuitenkin nopeasti syvä luottamus. Omaan mökkiini osuneen kuuden hengen ryhmän kanssa kävimme jo ensimmäisenä iltana niin avointa keskustelua, että meitä olisi luullut pyjamabileisiin kokoontuneeksi ystäväporukaksi.

Tällainen matkailijoiden välinen välitön ystävyys on minulle uutta, ja nautin siitä suunnattomasti.

Ennen Bostoniin muuttoani olin törmännyt maailmanmatkoillani matkailijoihin, joilla oli kova tarve todistaa jotain muille. Tällaiset reissaajat kehuskelevat omalla rohkeudellaan ja seikkailunhalullaan, vähättelevät toisiaan ja luokittelevat ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat riittävän cooleja heidän ystävikseen. Itse en yleensä heidän cooliustestiään läpäissyt. Yhdellä ryhmämatkalla minua suorastaan kiusattiin siksi, että pari matkaryhmäni jäsentä piti minua liian erilaisena kuuluakseni joukkoon. Aikuiset ihmiset käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin keskenkasvuiset koulukiusaajat.

Myös matkablogeja lukiessani olen välillä törmännyt kertojanääniin, joista on tullut sellainen olo, että jos tutustuisin tämän kirjoittajaan, hän varmaan katsoisi minua nenänvarttaan pitkin. Pitkään ajattelinkin, ettei missään olisi matkailijoiden yhteisöä, johon tuntisin kuuluvani. Olin riittävän seikkailunhaluinen pitääkseni itseäni seikkailumatkailijana mutta liian turvallisuushakuinen kelvatakseni muiden seikkailijoiden seuraan.

Wanderfulin leirillä kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut muiden tapaa matkustaa. Kaikki kannustivat toisiaan ja antoivat toisilleen vinkkejä ja neuvoja. Matkoista sei puhuttu kehuskellen vaan siinä toivossa, että kokemusten jakamisesta olisi muille hyötyä tai iloa.

Tapasin itseäni nuorempia naisia, jotka olivat jo vuosia sitten muuttaneet ulkomaille vailla työpaikkaa, paikallisen kielen taitoa tai suunnitelmaa siitä, miten elättää itsensä. Kuulin tarinoita käyttämättä jätetyistä paluulennoista ja viisuminhankintaseikkailuista. Heihin verrattuna oma elämänpolkuni oli kesy ja turvallisuushakuinen. He eivät kuitenkaan tällaista vertailua tehneet. He hyväksyivät alusta alkaen minut ystäväkseen, ja heidän silmissään olimme kaikki samaa itsenäisten, matkailevien naisten heimoa.

Se tuntui todella hyvältä.

Kuulin viikonlopun aikana myös monta tarinaa siitä, miten vaikeaa ja yksinäistä on olla itsenäinen maailmanmatkaajanainen, jos sattuu olemaan kotoisin pieneltä paikkakunnalta keskeltä Yhdysvaltoja.

Eräässä työpajassa keskustelimme siitä, miten vaikea omista matkoista on kertoa ihmisille, joilla ei ole matkustamiseen minkäänlaista kosketuspintaa. Työpajan vetäjä muistutti, etteivät tällaiset ihmiset edes tiedä, mitä kysyä matkalta palanneelta. Hämmentyneenä muistelin suomalaisia ystäviäni ja työtovereitani, jotka saattavat kysyä Etelä-Afrikasta safarimatkalta palanneelta esimerkiksi, kävikö tämä Cape Townissa katsomassa pingviinejä.

En ollut koskaan aiemmin tiedostanut, miten onnekas olen, kun rakkauteni matkailuun ei ole koskaan eristänyt minua läheisistäni. Niin sukulaisistani kuin vanhoista ystävistänikin monet ovat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Nekin, jotka ovat matkustelleet vähemmän, ovat kiinnostuneita maailmasta ja ulkomaiden tapahtumista.

Amerikkalaisten matkailijoiden yksinäisyys surettaa minua, mutta samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen siitä läheisyydestä, joka minun ja matkailijaystävieni välille on syntynyt osin juuri sen yksinäisyyden ansiosta.

Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta

Kauppojen kurpitsavalikoimat saivat minut pitkästä aikaa innostumaan ruuanlaitosta, ja päätin valmistaa heti samalla viikolla jonkinlaista kurpitsaruokaa. Erityisen kiinnostavalta näytti pienehkö, vihreä kurpitsa, josta puolitettuna tulisi osapuilleen sydämenmuotoinen.

Kurpitsan kylkeen liimatussa tarrassa luki acorn squash, suoraan käännettynä tammenterhokurpitsa, ja löysin netistä helposti useita reseptejä, joissa sitä käytettiin pääraaka-aineena. Erityisen hyvältä kuulosti Bev Cooks -blogin resepti, jossa tammenterhokurpitsan puolikkaat täytettäisiin kanasta, mustasta riisistä ja kasviksista valmistetulla yrttisellä täytteellä. Aloin hankkia reseptin mukaisia aineksia.

Kurpitsa oli tarttunut matkaani lähikaupasta, ja sain sieltä useimmat muutkin ainekset, mutta jouduin silti käymään vielä toisessakin kaupassa. Meillä on kaksi lähikauppaa, joista toinen on halvempi ja toinen laadukkaampi. Laadukkaampi kauppa kuuluu Whole Foods -ketjuun, josta hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ostavat luomua, lähiruokaa, eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja kaikkea muutakin sellaista, mitä nykyihminen suosii, mikäli hänellä on siihen varaa. Whole Foodsissa myydään ainoastaan heidän eettiset vaatimuksensa täyttäviä tuotteita, ja sen valikoimista puuttuvat kokonaan monien tunnettujen brändien tuotteet kuten ylikansallisten yritysten kolajuomat. Stop & Shop -ketjuun kuuluva halvempi kauppa on ihan tavallinen ruokakauppa, mutta se eroaa Suomen perusruokakaupoista siinä, ettemme luota kaikkien sen tuotteiden laatuun. Esimerkiksi lihan ostamme mieluummin Whole Foodsista. Sinne suuntasin nytkin kanaa hakemaan.

Illalla pyysin Samulia puolittamaan tammenterhokurpitsat. Blogissa oli varoitettu niiden halkaisemisen olevan vaikeaa, ja tiedän entuudestaan olevani kurpitsojen pilkkomisessa todella huono. Samuli suostui heti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut minun alkavan heilua kovakuoristen kurpitsojen lähellä veitsen kanssa. Bloggaaja-Bev oli oikeassa: tammenterhokurpitsat olivat jopa väkivahvalle siipalleni kova pala purtavaksi.

Seuraavana päivänä aloin tehdä ruokaa ohjeen mukaan. Nyt muistan taas, miksi ruuan laittaminen täällä uudessa kotimaassa ei ole tullut minulle tavaksi.

Projektiin meni paljon kauemmin kuin ennalta arvioin. Vaikka olin hoitanut aikaa vievät kaksi kauppareissua alta pois jo edellisenä päivänä ja Samuli oli tehnyt puolestani työlään halkaisemisvaiheen, olen kerta kaikkiaan hidas kokeillessani uusia reseptejä.

Hitaudestani seurasi, että meille ehti tulla todella kova nälkä ennen kuin pääsimme syömään.

Työvaiheet sujuivat sinänsä ongelmitta, ruoka tuoksui hyvältä ja musta riisi teki täytteestä hauskasti punertavaa. Valmiit kurpitsat olivat kauniita ja houkuttelevan näköisiä.

Kun maistoimme ruokaa, huomasimme heti kurpitsan olevan raakaa.

Huono uunimme oli taas kerran tehnyt minulle tepposet. Toisin kuin paremmissa amerikkalaisissa kaasu-uuneissa, meidän uunissamme ei ole minkäänlaista merkkivaloa tai muuta mittaria, joka kertoisi, milloin uuni on lämmennyt haluttuun lämpötilaan. Koska en ole koskaan aiemmin käyttänyt kaasu-uunia, minulla ei ole edes näppituntumaa siihen, kauanko uunin lämpenemiseen tulisi varata aikaa.

Tiedostin tämän ja yritin arvioida kurpitsojen kypsyyttä ottaessani ne uunista. Sekään ei kuitenkaan ollut helppoa, kun en ollut koskaan aiemmin valmistanut tammenterhokurpitsaa. Kurpitsat oli tarkoitus panna vielä takaisin uuniin täytteen kanssa, ja jotenkin kuvittelin niiden olevan sopivia. Se arvio meni pahasti pieleen.

Jouduin lappamaan täytteen kurpitsoista rasiaan jääkaappiin ja jatkamaan kurpitsoiden kypsentämistä uunissa. Nälkä oli yltynyt jo lähes sietämättömäksi. Kun katsoin kurpitsoita tunnin päästä, ne vaikuttivat edelleen vähemmän kypsiltä kuin halusin.

Muistan nyt, että vastaavantyyppisiä tilanteita tuli vastaan pian muuttoni jälkeen, kun yritin laittaa uudessa kodissamme ruokaa. Silloin ne aiheuttivat niin voimakasta mielipahaa, että ruuanlaittohalut karisivat nopeasti.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ruuanlaitto on aina ollut merkittävä osa elämääni. Se on myös osa identiteettiäni: ajattelen olevani hyvä laittamaan ruokaa. Samuli ei kuitenkaan ole päässyt maistamaan juuri mitään niistä herkuista, joita Suomessa osaisin valmistaa. Hänen käsityksensä ruuanlaittotaidoistani on tähän mennessä muotoutunut pääasiassa Amerikan-kokkailukokeilujeni perusteella – joista useimmat ovat menneet tavalla tai toisella pieleen.

Se tuntui yhteiselämän alkutaipaleella täysin kestämättömältä.

Halusin Samulin saavan minusta mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen – käsityksen, joka vastaisi omaa minäkuvaani. Pieleen menneet kokkailukokeilut tuntuivat täyskatastrofeilta ennen kaikkea siksi, että pelkäsin Samulin käsityksen ruuanlaittotaidoistani muodostuvan peruuttamattomasti aivan erilaiseksi kuin olisin halunnut ja mielestäni ansainnut.

Asiaa ei auttanut se, että kuten tälläkin kertaa, vastoinkäymiset joutui kohtaamaan kiljuvan nälkäisenä. Minulla on nälkäisenä usein pinna todella kireällä, eikä suhteellisuudentajukaan aina ole ihan sillä tasolla kuin muulloin.

Nyt oli kuitenkin ihana huomata, että kahden vuoden yhteiselon jälkeen raaka kurpitsa ei enää tuntunut samanlaiselta maailmanlopulta kuin avoliiton alussa. Olemme myös oppineet tuntemaan toisemme niin paljon paremmin, että osasimme luovia tilanteen läpi aiheuttamatta toisillemme enempää mielipahaa.

Reilun tunnin jatkokypsennyksen jälkeen kurpitsat olivat viimein niin kypsiä kuin halusin. Alkuperäisessä reseptissä mainittu kypsennysaika oli kokonaisuudessaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä sai minut miettimään, onko uunimme vielä huonompi kuin olin tajunnutkaan. Kun panin kurpitsat takaisin uuniin, se oli ollut päällä jo ainakin kaksi tuntia ja poissa päältä vain pienen hetken. Liian lyhyestä esilämmitysajasta ei siis tällä kertaa ollut kyse. Kenties uuni ei pitkälläkään esilämmityksellä lämpene valittuun lämpötilaan.

Kun ruoka viimein oli valmista, se oli hyvää, mutta ei missään nimessä kaiken sen vaivannäön ja odottamisen arvoista.

Ruokaa jäi toiseksikin päiväksi, ja yön yli jääkaapissa odottaessaan täyte oli maustunut lisää niin, että yrttiseoksen maku oli voimistunut. Maustoin täytettä Samulin ehdotuksesta vielä soijakastikkeella, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi.

Jos teen ruokaa uudelleen, teen täytettä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kurpitsojen sisään se ei kaikki mahdu, mutta kaavailimme, että lisätäytettä voisi olla erillisessä tarjoilukulhossa, jotta omaa kurpitsaansa voisi syömisen edetessä täyttää uudelleen.

Bloggaaja-Bev oli kuvaillut reseptiään näin: ”Kun tammenterhokurpitsan paahtaa, se muuttuu voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. Kun sen täyttää suolaisella kanariisiyrttikasvistäytteellä, muuttuu itse voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. En immoisina ikinä syö mitään muuta ikinä ikinä koskaan enää koko loppuelämäni aikana.”

Bevin bloggaajaääni on selvästikin omaleimainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin sopivan hyperbolinen, mutta tulkitsin hänen aidosti pitäneen ruuasta todella paljon. Siihen nähden oma kokemukseni oli pettymys.

Tässä kaikesta huolimatta teille Bevin reseptistä muokkaamamme resepti, jos tahdotte kokeilla, muuttuisiko se teidän käsissänne voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi.

Tammenterhokurpitsat ovat Pohjois-Amerikalle omaleimainen kurpitsalaji. Jos niitä ei ole saatavilla, ne voisi varmaankin korvata esimerkiksi spagettikurpitsalla, joita Suomestakin kuulemma nykyään saa ainakin joistain ruokakaupoista.

Tammenterhokurpitsaa kanamustariisitäytteellä

2 tammenterhokurpitsaa
voita ja ruokaöljyä paistamiseen
650 g kanan fileesuikaleita
puolikas iso sipuli tai kaksi pientä
1-3 valkosipulinkynttä maun mukaan
150 g portobellosieniä
1 oranssi paprika
3 rkl Provencen yrtit -mausteseosta
2,5 kana- tai kasvisliemikuutiota
soijakastiketta
merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Esikeitä mustaa riisiä 30 minuutin ajan pakkauksen ohjeen mukaan kattilassa tai riisinkeittimessä.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Halkaise kurpitsat sydämenmuotoisiksi puolikkaiksi ja poista sisältä siemenet. Voit halutessasi säästää siemenet ja paahtaa niistä suolaista naposteltavaa esimerkiksi tämän The Kitchn -blogin ohjeen mukaan. Levitä uunipellille leivinpaperi ja kumoa kurpitsanpuolikkaat pellille hedelmälihapuoli alaspäin. Kaada pellille pari desiä vettä ja nosta pelti uuniin. Kypsennä kurpitsoita kunnes ne ovat kypsiä ja pehmeitä. (Kypsennysaikaa suomalaisessa uunissa on tähänastisten kokemusteni perusteella mahdotonta arvioida, mutta veikkaisin 30-60 minuuttia kurpitsoiden koosta riippuen.)

Pilko sipuli pieniksi kuutioiksi, valkosipuli pieneksi survokseksi ja paprika ja sienet keskikokoisiksi kuutioiksi.  Ruskista kanan fileesuikaleet voi-ruokaöljyseoksessa. Lisää pannulle kasvikset, yrttimausteseos, suolaa ja pippuria. Paista muutama minuutti.

Lisää pannulle esikeitetty musta riisi, liemikuutiot ja 2,5 desiä vettä. Hauduta 15 minuuttia säännöllisesti sekoitellen. Maista. Mikäli täyte kaipaa suolaisuutta ja lisämakua, lisää soijakastiketta maun mukaan.

Lusikoi kypsiin kurpitsanpuolikkaisiin sopiva määrä täytettä. Lopun täytteen voit tuoda pöytään erillisessä tarjoiluastiassa.

Sulata valmiiden kurpitsoiden päälle nokare voita.

Ihan oikeaa ruuanlaittoa

Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.

Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.

Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.

Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.

Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.

Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.

Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.

Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.

Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.

Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.

Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.

Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.

Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.

Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.