Lumen keskelle tuli yhtäkkiä helle

This February we had thee days of over 70 degree weather in New England!

Kirjoitan tätä takapihalla bikineissä. Vielä viime viikolla meitä ympäröivät valtavat lumikasat, mutta toissapäivänä lämpötila kohosi yllättäen yli 20 asteeseen, ja eilen päästiin hetkeksi jopa hellerajan yläpuolelle.

Kevään tulosta ei kuitenkaan ole kyse. Huomiseksi on luvattu enimmillään noin seitsemää astetta.

Tiesin, että Bostonin seudun sää on eri tavalla vaihteleva kuin mihin olen Suomessa tottunut, mutta ihan tällaista en osannut odottaa.

Paikallisetkin vaikuttavat yllättyneiltä. Ilmeisesti ei ole ennennäkemätöntä mutta ei hirveän tavallistakaan, että talven keskelle tulee yhtäkkiä hetkeksi kesä.

Tuntuu todella omituiselta kävellä sulavien lumikasojen keskellä kesävaatteissa.

 

Amerikkalainen ystävänpäivä ja kaupallisuuden välttelemisen vaikeus

Pääsimme tänä vuonna Samulin kanssa ensimmäistä kertaa viettämään ystävänpäivää samassa paikassa.

Kuvittelin, että täällä Valentinen päivän synnyinmaassa olisi helppo löytää kivoja tapoja sen viettämiseen. Olin kuitenkin ilmeisesti väärässä.

Ystävänpäivän lähestyminen näkyy kyllä kaupoissa, jotka markkinoivat parhaansa mukaan kortteja, kukkia ja makeita herkkuja teemapakkauksissa. Juuri mitään mielenkiintoista tekemistä sen sijaan ei näyttänyt olevan tarjolla, vaikka kuinka yritin etsiä.

Ravintolat kyllä koristelevat salinsa sydämin, mutta muuten ne näyttävät juhlistavan ystävänpäivää lähinnä heikentämällä hinta-laatusuhdettaan. Tarjolla on kalliita ystävänpäivän erikoismenuja, joissa on kliseisiä romanttisina pidettyjä annoksia.

Yhdellä kalliilla hotellilla oli jazz-illalliskonsertti ravintolasalissa, josta on näkymä öisen kaupungin ylle. Sielläkin menu oli kliseinen, mutta tapahtumassa oli sentään jonkinlaista yritystä tehdä illasta erityinen. Meille sopivalta illalta sekään ei kuitenkaan kuulostanut.

Löysin ainoastaan yhden tapahtuman, joka ei vaikuttanut karkealta rahastusyritykseltä: Helsingin Elokuva-arkistoa muistuttava Brattle Theatre järjestäisi ystävänpäivän kunniaksi Casablanca-elokuvan erikoisnäytöksen.

Casablanca on suosikkiklassikkoni, mutta en ollut koskaan nähnyt sitä valkokankaalla. Elokuvia harrastava rakkaani ei ollut nähnyt sitä lainkaan ja lupasi tulla ystävänpäivän kunniaksi paikkaamaan aukon yleissivistyksessään.

Erikoisnäytöksiä oli kahtena päivänä, ja ostin liput ystävänpäivää seuraavaksi päiväksi. Kuvittelin, että löytäisin jotain muutakin, mitä haluaisimme tehdä itse ystävänpäiväiltana.

En kuitenkaan löytänyt mitään muuta kiinnostavaa. Amerikkalainen ystävänpäivä ei ainakaan täällä Bostonissa ollut alkuunkaan se toinen toistaan romanttisempien treffitapahtumien ihmemaa, jollaiseksi olin sen kuvitellut.

Valentine's Day mini cheesecakes from Whole Foods

Amerikassa myydään mielestäni tosi kauniita kortteja. Valikoimat ovat keskimäärin paljon hienompia kuin Suomessa. Lähdin innolla etsimään Samulille korttia lempikaupastani Papyruksesta, mutta sielläkään ystävänpäivän tarjonta ei vastannut odotuksiani.

Kaupassa oli kyllä iso hylly Valentinen päivän kortteja, mutta ne eivät tehneet minuun alkuunkaan samanlaista vaikutusta kuin vaikkapa joulukortit, joita voisin ostaa koko kaupan tyhjäksi.

Aika monissa korteissa oli seksuaalinen viesti. Sitä en ollenkaan odottanut. Olin luullut, että Valentinen päivä olisi herkkien ja kauniiden sanojen aikaa.

Näemmä kysyntää on kuitenkin myös korteille, joiden runollisuus on ”Hyvä perse, kultsi” -tasoa ja huumori amerikkalaista kuin American Pie. Vain amerikkalaisen mielestä voi olla hauskaa laittaa korttiin kuva hampurilaisesta ja teksti ”Nice buns, hun.”

Romanttisemmissa korteissa luki todella monissa ”vaimolle” tai ”aviomiehelle”. Ilmeisesti ennen avioliittoa ei sovi puhua rakkaudesta vaan pelkästään seksistä.

Olin vähällä luovuttaa, mutta kiertelin vielä kaupan muita hyllyjä ja löysin ympärivuotisen osaston, jossa oli parisuhdekumppanille tarkoitettuja kortteja. Vaikka osasto oli paljon pienempi kuin ystävänpäivähylly, sen valikoima oli minun makuuni huomattavasti parempi.

Sieltä löysin kortin, joka korosti hetkien jakamista yhdessä ja yhteisiä elämyksiä. Siinä oli vihdoin sanoma, joka tuntui oikealta ja meille sopivalta.

Valentine's Day Card from Papyrus: Things We Should Totally Do

Vietimme lopulta varsinaisen ystävänpäiväillan kotona.

Ostimme lähikauppamme valtavasta herkkuhyllystä pieniä ystävänpäiväteemaisia minijuustokakkusia, jotka olivat suloisen näköisiä mutta tuottivat muuten pettymyksen.

Vaikka minikakut oli selvästi tarkoitettu ystävänpäiväksi ja ostin ne samana päivänä, kaksi kolmesta kakusta ei selvästikään ollut tuoreita. Vaikka lähikauppamme kuuluu laatua korostavaan ketjuun, Valentinen nimissä oli sielläkin myyty luokatonta laatua.

Onneksi seuraavan päivän Casablanca-erikoisnäytös sentään täytti odotukset.

50-luvulta lähtien toiminut Brattle Theatre oli tunnelmallinen ja teeskentelemätön. Popcorniin sai voiaromikastikkeen sijaan oikeaa voita.

Itse elokuvasta pidin ihan yhtä paljon kuin nuorena.

Samuli oli käynyt ostamassa minulle yllätyslahjaksi suklaamunkkeja, jotka olivat tuoreita ja hyviä – kenties siksi, että ne eivät olleet sydämen muotoisia eivätkä sydämin tai suukonkuvin koristellussa pakkauksessa.

Alan epäillä, että paras tapa juhlistaa ystävänpäivää Amerikassa on viettää sitä jonain muuna päivänä kuin 14. helmikuuta ja välttää mahdollisuuksien mukaan kaikkea, mitä kaupitellaan nimenomaisesti ystävänpäivän varjolla.

Lumipäivä on hyggepäivä

Kun Bostonin seudulla tulee lunta, sitä tulee yleensä kunnolla. Tuuli puhaltaa kaupunkiin käytännössä aina joko lämpimästä kaakosta tai hyisestä Grönlannista, ja Grönlannista tullessaan se tuo lumimyrskyt mukanaan.

Lumimyrskyn sattuessa julistetaan niin sanottu lumihätätila, joka saa koko alueen enemmän tai vähemmän kaaokseen. Koulut ovat kiinni ja liikenne takkuaa. Pysäköintipaikat ovat kortilla, sillä pysäköintiä rajoitetaan lumiaurojen työn helpottamiseksi. Arjen aikataulut menevät täysin sekaisin.

Kuten viime talvena tekemässäni lehtijutussa kirjoitin, lumikaaos on pahimmillaan niin ahdistavaa, että ihmiset hakeutuvat terapiaan sen vuoksi.

Me olemme Samulin kanssa kuitenkin onnekkaita.

Useimpina lumipäivinä voimme nököttää kaikessa rauhassa kotona, sillä Samulin työantaja sallii lumipäivinä etätyön, ja minä teen normaalistikin töitä kotoa käsin. Koska meillä ei ole lapsia, emme joudu etsimään paniikissa lastenhoitajaa, kun koulut ovatkin yhtäkkiä kiinni. Samuli on vahva ja liikunnallinen ja jaksaa kaivaa auton lumesta ja sille paikan kinosten seasta.

Meille lumipäivät ovat parhaimmillaan ihania hyggepäiviä. Kello soi aamulla vähän myöhemmin, koska Samulin ei tarvitse varata aikaa työmatkaan. Saamme olla koko päivän kotona kahdestaan. Töiden lomassa voimme katsella, kuinka tuuli pyörittää lunta vimmaisesti ikkunan takana, ja nauttia siitä, ettei tänään tarvitse lähteä mihinkään.

Töiden jälkeen on kotoisaa polttaa tuikkuja ja katsella kotisohvalla televisiota tuulen ulvoessa edelleen nurkissa.

En muista kuulleeni kenenkään amerikkalaisen sanovan nauttivansa lumipäivistä. Ehkä se johtuu siitä, että hyggen käsite ei ole lyönyt täällä itseään läpi yhtä tehokkaasti kuin Suomessa.

Aiheesta kirjoitettiin kyllä täkäläisissä lehdissä joulukuussa, ja luulin hyggeinnostuksen rantautuneen jo tännekin. Viime viikolla termi tuli kuitenkin sattumalta puheeksi luennolla Harvardissa, ja se vaikutti olevan tuntematon paitsi luennoitsijalle myös suurelle osalle opiskelijoista.

Luennon aiheena oli analysoida arvostettujen amerikkalaislehtien New Yorkerin ja Atlanticin teksteissään käyttämiä tyylikeinoja, ja luennoitsija heijasti valkokankaalle lehtien verkkoversioiden etusivut. New Yorkerin etusivulla oli otsikko Is this hygge?, ja luennoitsija hämmentyi, kun ei osannut ääntää sitä.

Hän kyseli, tietäisikö joku, miten sana lausutaan.

Yksi opiskelijoista arveli ääneen, että se ääntyisi kuin englannin sana ”hug”.

Levitin hyggen ilosanomaa kertomalla ryhmälle, miten sana äännetään, mitä kieltä se on ja mitä se suunnilleen tarkoittaa.

Myöhemmin luin New Yorkerin humoristisen hyggekolumnin ja huomasin, että koko Amerikan kenties elitistisimmän älykkölehden kolumnisti opettaa lukijoilleen virheellisesti sanan ääntyvän ”huuga”. Aiemmin hän kuulemma äänsi sen ”higgi”.

Ei ihme, että hygge löi itsensä helpommin läpi Suomessa kuin Amerikassa!

Tosiasiassa kyse on tuskin pelkästään siitä, että hygge-sana saa amerikkalaisten kielet solmuun. Kotoilusta nautiskelemisen käsite lienee heille myös kulttuurisesti vaikea.

Täällä arvostetaan ympärivuorokautista raatamista vaativia opintoja ja pitkiä työpäiviä. Vähällä vapaa-ajalla on tärkeää olla sosiaalinen, nähdä ihmisiä ja verkostoitua. Lyhyet lomat pumpataan täyteen elämyksiä.

Me olemme Samulin kanssa sen verran suomalaisia, ettemme jaksa sellaista kaiken aikaa. Onneksi lumipäivinä saa eristäytyä muusta maailmasta hyvällä omallatunnolla.

Car covered in snow during a snow emergency at Somerville MA

Urheilijoiden voitonparaati eli amerikkalaisten ”torilla tavataan”

Julian Edelman #11 at Patriots' Victory Parade 2017 Super Bowl LI champions

Amerikkalaisia on ihan hirveän paljon.

On ihan eri asia tietää, että suomalaiset ovat pieni kansa kuin elää aivan valtavan kansan keskellä ja nähdä, mihin kaikkeen ihmisten määrä vaikuttaa.

Tällä viikolla pääsin näkemään, miten se vaikuttaa voitokkaiden urheilijoiden kunniaksi järjestettävään kansanjuhlaan.

Kun Bostonin joukkue Patriots voitti sunnuntaina amerikkalaisen jalkapallon mestaruuden, Bostonin pormestari kutsui saman tien Twitterissä fanit kansanjuhlaan joukkueen kotiinpaluuta juhlimaan. Suuri voitonparaati järjestettäisiin arkipäivänä yhdeltätoista aamulla.

Olin ihmeissäni. Miksi työntekoa yli kaiken ihannoivat amerikkalaiset halusivat juhlia urheilijoitaan keskellä työpäivää?

Kenties siksi, että ihmisjoukon koko olisi millään tapaa hallittavissa.

Kun Patriotsin voitonjuhlaparaati järjestettiin keskellä päivää kammottavassa, kylmässä räntä- ja vesisadesäässä, siihen osallistui satojatuhansia ihmisiä.

Vertailun vuoksi: Kun suomalaiset vuonna 1995 kokoontuivat Kauppatorille juhlimaan historiansa ensimmäistä jääkiekon MM-kultaa virka-ajan jälkeen kauniissa kevätsäässä, paikalla oli kymmeniätuhansia ihmisiä.

Kansalaisten määrä saattaa selittää osaltaan myös sen, miksi amerikkalaiset juhlivat asiaa kuin asiaa järjestämällä paraatin: pitkän paraatireitin varrelle mahtuu paljon enemmän juhlijoita kuin yksittäiselle torille tai aukiolle.

Huge Crowd at Patriots' Victory Parade 2017 at Boston Common

Kun paikalle tulee satojatuhansia faneja, sekään ei toki riitä. Vain innokkaimmat ja onnekkaimmat saavat hyvän näkymän.

Boston Globen mukaan tuhansia innokkaita oli jo aamuyhdeksän aikaan asemissa paraatireitin varrella. Itse tulin paraatireitin loppupään tienoille vähän yhdentoista jälkeen, ja aluksi näytti siltä, etten pääsisi näkemään yhtään mitään.

Minulla on kuitenkin usein tuuria mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Löysin kohtalaisen siedettävän katselupaikan ja jäin siihen odottamaan. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen edestäni poistui iso seurue, ja pääsin monta askelta eteenpäin. Noin puoli tuntia sen jälkeen suoraan edessäni oleva pikkupoika pyysi äidiltään päästä kotiin. Siitä puolisen tuntia myöhemmin myös pojan isoveli luovutti, ja myös perheen isä joutui lähtemään ennen paraatin alkua.

Yhtäkkiä olinkin todella hyvällä paikalla rauta-aidan vieressä, jonka alapuomille saattoi kiivetä paraatin alkaessa.

Siinä vaiheessa olin odottanut ensin räntä- ja sitten vesisateessa puolitoista tuntia ja olin jokseenkin vakuuttunut, ettei kokemus olisi kaiken vaivan arvoinen. En kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan kesken, varsinkaan kun olin saanut niin hyvän paikan.

Kanssani aidan viereen oli päässyt suunnilleen ikäiseni nainen, joka myös oli paikalla yksin. Seuraava puolituntinen kului huomattavasti aiempia rattoisammin hänen kanssaan jutellen.

Sitten paraati vihdoin ajoi alas katua!

Amy Ducks at Patriots' Victory Parade 2017 Super Bowl LI champions

Bostonin perinteiden mukaisesti urheilusankarit ajoivat ankkoina tunnetuilla DUKW-mallisilla uivilla sotakuorma-autoilla. Ankat kuuluvat arjessakin Bostonin katukuvaan, sillä niillä järjestetään suosittuja turistikiertoajeluita.

Oli hienoa olla osa valtavaa, hurraavaa massaa, joka kohosi hurmokseen nähdessään palvomansa sankarit.

Tom Brady #12 close up at Patriots' Victory Parade 2017 Super Bowl LI champions

Silti täytyy sanoa, etten todennäköisesti menisi vastaavanlaiseen paraatiin enää uudestaan, vaikka siihen tarjoutuisi tilaisuus. Kahden tunnin odotus sietämättömässä kelissä oli kova hinta maksettavaksi muutamasta hurmioituneesta minuutista.

Tuntuisi varmasti erilaiselta, jos penkkiurheilu ylipäätänsä ja Patriots erityisesti olisivat minulle tärkeämpiä asioita.

Eräs fani selitti paraatin jälkeen metrossa kiihkeästi ystävilleen, että päivä oli ollut hänen elämänsä paras.

– Sain nähdä Tom Bradyn luonnossa ja hengittää samaa ilmaa kuin hän!

Itse en keksi ainuttakaan ihmistä, jonka näkeminen vilahdukselta paraatiauton lavalla tekisi päivästäni elämäni parhaan.

Patriots' fans going to Patriots' Victory Parade 2017 in bacon costume

Tämän Patriots-fanin pekonipuku sai paljon ihailua osakseen. ”Oletko rapeaa vai pehmeää pekonia”, aloitti moni ventovieras keskustelun pekonimiehen kanssa.

Super Bowl – amerikkalaisen jalkapallon tuskaa ja riemua

Kun Bostonin joukkue New England Patriots voitti amerikkalaisen jalkapallon mestaruuden helmikuussa 2015, olin juuri rakastunut Bostonissa asuvaan mieheen, joka seuraa lajia innokkaasti.

Laji oli minulle täysin vieras, mutta joukkueeseen minulla oli pienenpieni henkilökohtainen side: Ensitreffeillämme Islannissa rakkaani oli lahjoittanut minulle Patriots-fanipiponsa.

Elimme etäsuhteessa ja myötäelimme toistemme elämää minkä pystyimme. Loppuottelu Super Bowl pelattiin kuitenkin Suomen aikaa yöllä, mikä vaikeutti hengessä mukana olemista.

Lupasin nukkua Patriots-pipo päässä.

Pidin lupaukseni, ja heräilin pitkin yötä lukemaan viestejä, joissa rakkaani selosti minulle pelin kulkua. Ottelu oli hyvin tasainen, joten kummankin joukkueen fanit seurasivat sitä kiihkon vallassa alusta loppuun saakka.

Kun minun oli aika herätä töihin, Patriots oli hallitseva mestari. Oli aika lunastaa toinenkin lupaukseni: Kulkisin fanipipo päässä koko päivän.

Pipoa ihmetteli päivän mittaan moni – sekä ne, jotka eivät tienneet mitään amerikkalaisesta jalkapallosta, että ne, jotka tunsivat lajin mutta eivät olisi uskoneet minun piittaavan siitä.

Ruokakaupassa kohtasin lajin innokkaan fanin, joka tuli onnellisena juttelemaan minulle.

first-date-in-iceland

Kun muutin Bostoniin, yritin oppia ymmärtämään, mistä lajissa oli kyse. Se oli todella vaikeaa. En millään meinannut päästä sisään sen saloihin, vaikka Samuli selitti minulle kärsivällisesti kerran toisensa jälkeen, mitä ruudulla kulloinkin tapahtui.

Vasta tällä kaudella alkoi tuntua, että ymmärsin lajista edes jonkin verran.

Ensimmäisen helmikuuni Amerikassa vietin matkoilla, enkä päässyt katsomaan Super Bowlia Samulin kanssa. Olin tavallaan helpottunut, kun Patriots ei päässyt loppuotteluun lainkaan. Muuten olisi tuntunut, että olisin jäänyt paitsi jostain olennaisesta.

super-bowl-li-at-tony-cs-burlington

Tänä sunnuntaina näin ensimmäisen Super Bowl -otteluni. Patriots oli mukana – ja vahva ennakkosuosikki.

Menimme Samulin kanssa hyvissä ajoin kivaan sporttibaariin, jossa on hyvä ruoka ja aivan käsittämättömän kokoiset, useista näytöistä rakennetut tv-ruudut.

Olimme baarissa kaksi tuntia ennen ottelun alkua – ja jouduimme jonottamaan pöytää. Oli epäselvää, saisimmeko pöytää ainakaan ennen ensimmäisen puoliajan päättymistä, olivathan useimmat ihmiset baarissa nimenomaan Super Bowlia varten.

Onnistuimme kuitenkin saamaan baarista viimeiset istumapaikat, ja baaritiskille saattoi tilata ruokaakin. Jättiruudut eivät näkyneet baarituoleiltamme hirveän hyvin, mutta pelin alkaessa ne olisi luultavasti voinut siirtää parempaan paikkaan.

Meillä oli kuitenkin onnea. Juuri kun ruokamme tuli, sain myös tiedon, että pöytämme oli vapaana. Paikka oli yksi baarin parhaista: pöydästä oli suora näkymä jättiruutujen täyttämälle seinälle, ja se sijaitsi sopivan kaukana ruuduista niin, että niiden valtava koko ei häirinnyt.

Ruoka oli todella hyvää. Monissa amerikkalaisissa sporttibaareissa on monipuolinen ruokalista, jossa on paljon muutakin kuin pubiruokaa. Söimme syksyistä punajuuri-bataatti-omenasalaattia ja thaityylisiä mustekalarenkaita.

Not your average Super Bowl food: Thai calamari and a fall salad

Pelin alkaessa yleisö oli hurmoksessa. Suosionosoitukset täyttivät baarin aina, kun Patriotsin sankari, pelinrakentaja Tom Brady vilahti ruudussa.

Ottelun kunniavieraana oli presidentti George Bush vanhempi vaimonsa Barbaran kanssa. Presidentti heitti kolikon, joka ratkaisi, kumpi joukkue aloittaisi pelin.

Pian tunnelma kuitenkin synkkeni. Patriotsin peli kulki huonommin kuin miesmuistiin. Nuorista ja kokemattomista pelaajista koostuva vastustajajoukkue Atlanta Falcons rökitti kokeneista konkareista koostuvaa Patriotsia oikein olan takaa.

Puoliajan lähestyessä totesimme, että peli oli jo menetetty. Falcons johti niin monella pisteellä, ettei koko Super Bowlin historiassa yksikään niin vahvaan johtoasemaan päässyt joukkue ollut hävinnyt ottelua.

Päätimme lähteä kotiin.

Halusin kuitenkin nähdä vielä puoliaikashown, joka on tärkeä osa SuperBowl -instituutiota. Tänä vuonna esiintyjänä oli Lady Gaga.

Lady Gaga veti samantyyppisen näyttävän erikoistehosteshown, joista hänen konserttinsakin tunnetaan. Hän muun muassa lenteli paikasta toiseen katosta roikkuvien vaijerien varassa.

Toisen puoliajan alkaessa ajoimme synkkinä kotiin. Kuuntelimme autoradiosta otteluselostusta ja kuulimme Falconsin kasvattavan johtoaan entisestään.

Kotona emme enää seuranneet peliä lainkaan. Olin kirjoittamassa blogikirjoitusta presidentin virkaanastujaistanssiaisista, kun ulkoa yhtäkkiä kuului äänekästä huutoa. Se kuulosti riemunkiljahduksilta.

Katsoin äkkiä netistä uutiset. Peli oli mennyt jatkoajalle!

Emme ole tilanneet kotiin kaapelikanavia, joten emme voineet vain avata televisiota ja katsoa pelin viimeisiä minuutteja. Samuli etsi ottelulähetyksen netistä, mutta kun saimme sen näkyviin, jatkoaika oli juuri päättynyt.

Patriots oli voittanut.

Aluksi harmitti ihan hirveästi. Jos olisimme sinnitelleet baarissa, olisimme päässeet näkemään historiallisen ottelun suorana ja riemuitsemaan voitosta ison fanijoukon ympäröimänä. Olisin kovasti halunnut kokea sen.

Pääsin harmistani yli, kun perehdyimme netin uutissivustojen ja pelivideoiden kautta toisen puoliajan kulkuun. Peli oli kääntynyt Patriotsin eduksi vasta aivan viime metreillä.

Jos olisimme katsoneet pelin baarissa, olisi suurin osa illasta kulunut koko ajan kasvavan synkkyyden vallassa. Riemun hetki olisi ollut todella lyhyt. Toki epäuskoisten fanien riemu olisi ollut sitäkin suurempaa, mutta kokonaisuudessaan ilta olisi silti ollut synkkä.

Ulkoa kuului kovaäänistä riemunmylvintää, ja kävin katsomassa ikkunoista, olisiko kansaa kaduilla samaan tapaan kuin Helsingissä silloin, kun Suomi viimeksi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Asuin silloin Kalliossa, eikä minun tarvinnut kuin astua kerrostaloni alaovesta ulos, niin olin osa riemukasta kansanjuhlaa.

En kuitenkaan nähnyt kadulla ketään. Kaikki mylvintä tuli erään naapuritalon takapihan puoleiselta parvekkeelta, jonne on suora näkymä meidän takapihamme parvekkeelta. Naapureilla oli ollut ottelunkatselujuhlat, ja koko porukka näytti kerääntyneen parvekkeelle juhlimaan.

Astuin ulos parvekkeelle ja huusin hetken riemunhuutoja yhteen ääneen humalaisten naapureiden kanssa. He kutsuivat minua liittymään seuraan, mutta en tunne talon asukkaita enkä halunnut mennä vieraiden ihmisten kotiin. Palasin sisään.

Yritin selvittää netistä, kokoontuvatko bostonilaiset tällaisissa tilanteissa kaupungille samaan tapaan kuin helsinkiläiset Kauppatorille. Ilmeisesti sellaista perinnettä ei täällä ole. Paikallismedian jutut juhlivasta kansasta oli kaikki tehty sporttibaareissa.

Tiistaina luvassa on täkäläinen versio torilla tapaamisesta: paraati kotiin palaavan joukkueen kunniaksi. Käsittämätöntä kyllä se on kello 11 aamulla, jolloin suurin osa ihmisistä on töissä.

Kirjoitin juuri eilen, että amerikkalaiset ovat todella hyviä rakentamaan historialliselta tuntuvia hetkiä ja kokemaan kollektiivista hurmosta. Olin kuvitellut, että tämä taito näkyisi paitsi politiikassa myös urheilussa.

Minusta alkaa kuitenkin vaikuttaa vahvasti siltä, ettei täällä oteta merkittävästä urheiluvoitosta irti yhtään niin paljon kuin Suomessa.

Amerikkalaiset taitavat olla liian tottuneita voittamaan.

Presidentin virkaanastujaisseremonia

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaisiin osallistuminen vaatii todellista omistautumista.

Ensin kansalaiset kärttävät lippuja oman osavaltionsa senaattorilta tai kongressiedustajalta. Sitten he hankkivat itselleen majoituksen kaupungista, jonka hotellit ovat yhdeksänkertaistaneet hintansa tapahtuman kunniaksi. He matkustavat pääkaupunkiin.

Virkaanastujaispäivän aamuna he heräävät keskellä yötä ja matkustavat julkisilla kulkuvälineillä – jotka ovat monelle autoilua rakastavalle amerikkalaisille kauhistus – keskustaan jonottamaan lippuaan vastaavalle portille.

Jos heillä ei ole lippua, he heräävät vähintään yhtä aikaisin saadakseen hyvän paikan National Mall -puistosta. Siellä seremoniaa voi seurata liputta jättinäytöiltä.

Portit avataan aamukuudelta – tai kenties puoli seitsemältä, kuten portti, jolla itse jonotin. Seuraa turvatarkastus.

Fiksuimmat ovat ottaneet eväät mukaan, mutta jos he eivät ole lukeneet ohjeita tarkasti, luvassa voi olla ikäviä yllätyksiä. Kokonaiset hedelmät takavarikoidaan, jotta kukaan ei heittäisi niitä presidenttiä päin.

Turvatarkastuksen jälkeen virkaanastujaisvieraat joutuvat vielä kävelemään. Turvallisuussyistä portit ovat usean korttelin päässä Yhdysvaltojen eduskuntatalosta Capitolista, jonka edustalla seremonia pidetään.

Onnekkaimmilla on istumapaikkalippu. Loput ohjataan seisomakarsinoihin.

Sitten odotellaan talvisäässä. Vaikka Washington DC:n talvet eivät ole läheskään yhtä kylmät kuin Suomen, tammikuu on sielläkin kylmin kuukausi. Lämpöasteita on todennäköisesti muutama. Koko päivän saattaa sataa.

Vieraille ei ole minkäänlaista katosta.

Muutamaan tuntiin ei tapahdu juuri mitään. Jättinäytöillä pyörii videoita, joissa kerrotaan muun muassa virkaanastujaisten historiasta.

Itse seremonia kestää pari tuntia. Ohjelmassa on musiikkiesityksiä ja poliitikkojen puheita. Entiset presidentit puolisoineen saapuvat paikalle seremoniallisesti kuin Linnan juhlien kättelyyn.

Tapahtuma huipentuu virkavalan vannomiseen ja uuden presidentin puheeseen.

Kansallislaulun jälkeen kaikki on yhtäkkiä ohi.

Witnessing the Presidential Inauguration of Donald Trump

Rakastan sitä, että pääsen työni ansiosta olemaan läsnä historiallisina hetkinä. Virkaanastujaiset eivät kuitenkaan olleet työpäivänä helpoimmasta päästä.

Olin saanut tietää vasta viime tipassa, että ylipäänsä saisin lipun tilaisuuteen, enkä ollut edes saanut auki minulle niin ikään viime tipassa lähetettyä tiedostoa, jossa annettiin ohjeita osallistujille. Tajusin vasta karsinassani, että tapahtumassa ei tietenkään myytäisi minkäänlaista ruokaa.

Työmatkaan valmistautuessani olin luullut olevani liputtoman kansan seassa puistossa. Siellä olisi ollut ruokakojuja. Lipun saatuani en enää muistanut ajatella uusiksi ruokahuoltoani.

Siinä vaiheessa oli myöhäistä tehdä asialle enää mitään.

En ollut syönyt tai juonut aamulla mitään. Luvassa oli pitkä päivä.

Sääennuste oli uhkaillut sadekuuroilla, ja lämpötila oli vain muutamia asteita nollan yläpuolella. Olin pukeutunut lukuisiin lämpimiin kerroksiin, joista päällimmäiset pitivät vettä.

Olin aikonut pakata mukaan myös muovipussin, jolla voisin tarvittaessa suojata tietokoneen ja kameran – mutta se oli kaikessa kiireessä unohtunut.

Onneksi sadekuurot jäivät lopulta vähäisiksi. Muovipussissa olevalla tietokoneella olisi aika vaikea kirjoittaa.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Monet heistä olivat uuden presidentin ihailijoita, mutta muutamalle tärkeintä oli itse seremonian näkeminen riippumatta siitä, kuka virkavalan vannoisi.

Amerikkalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että maan historiassa ei ole vallankaappauksia tai diktaattoreita. Valta on aina vaihtunut rauhanomaisesti, vaikka se on kaksipuoluejärjestelmässä usein merkinnyt vallan luovuttamista oppositiopuolueelle, joiden arvot poikkeavat omista merkittävästi.

 

Vaikka olen syntynyt Kekkosen aikana, huomasin amerikkalaista vallanvaihtohehkutusta kuunnellessani pitäneeni itsestäänselvyytenä, että länsimaisissa demokratioissa valta vaihtuu säännöllisin väliajoin ja rauhanomaisesti. Sydämeni ei ole koskaan pakahtunut ylpeydestä, kun suomalainen presidentti tai pääministeri on vaalien jälkeen sallinut vallan siirtyä toisen puolueen edustajalle.

Osin kyse on varmastikin siitä, että suomalaisessa monipuoluejärjestelmässä vallanvaihdokset eivät yleensä ole yhtä dramaattisia kuin amerikkalaisessa, jyrkästi kahtia jakaantuneessa kaksipuoluemaailmassa. Osin kyse on kuitenkin myös siitä, että amerikkalaiset ovat todella hyviä luomaan historialliselta tuntuvia hetkiä.

Täällä osataan pitää ikimuistoisia poliittisia puheita ja alleviivata hetkien tärkeyttä seremonioin. Täällä osataan tempautua mukaan tunnelmaan ja kokea kollektiivista hurmosta.

Se on yksi suosikkiasioistani amerikkalaisessa kulttuurissa, ja oli hienoa päästä näkemään vallan vaihtumisen seremonia.

Paikan päällä olemisessa ehdottomasti tärkeintä oli tunnelma. Vaikka minulla oli parempi paikka kuin monilla virkaanastujaisvierailla, näkymä kotisohvalta televisiosta olisi ollut parempi kuin paikan päältä, jossa saatoin katsella joko kaukana lavalla näkyviä minihahmoja tai puun taakse jäävää jättiruutua.

view-of-the-presidential-inaugurationdonald-trump-is-sworn-in-as-president-view-from-screen-at-the-inauguration

Kun kansallislaulu oli laulettu, penkkirivit ympärilläni tyhjenivät nopeasti. Itse en kuitenkaan voinut lähteä.

Juttu täytyi kirjoittaa loppuun ja lähettää kiireesti Helsinkiin.

Kun väki kaikkosi ympäriltäni, kännykkäni alkoi taas saada yhteyden nettiin. Naputin tekstiä valmiiksi niin nopeasti kuin pystyin. Vaikka puolilta päin alkanut seremonia oli vasta juuri päättynyt, aikaeron vuoksi Suomessa oli jo ilta.

Muutama kappale puuttui vielä, kun vartijan ääni katkaisi ensimmäisen kerran keskittymiseni.

”Ma’am, ma’am, teidän täytyy lähteä”, nainen komensi sillä amerikkalaisten turvatyöntekijöiden päättäväisen kohteliaalla vakionuotilla, joka on tullut työssäni minulle aivan liian tutuksi.

Kun lause alkaa ”ma’am”, olen yleensä aina tehnyt jotain kiellettyä.

Ensimmäisen ”ma’amin” kohdalla on useimmiten kuitenkin vielä vähän pelivaraa.

Pahoittelin vuolaasti ja selitin vetoavalla äänellä olevani toimittaja, jolla on deadline vartin sisällä, ja että minun olisi pakko lähettää juttuni ennen kuin lähtisin kävelemään turva-aitojen ulkopuolelle.

Jatkoin kirjoittamista.

”Ma’am! Meidän täytyy tyhjentää tämä tila.”

Sinnittelin paikoillani kunnes sain jutun lähetettyä ja lähdin sitten äkkiä kohti uloskäyntiä.

Oli aika saada ruokaa ja lämmintä juomaa.

Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

Capitol hill on the day before the Inauguration of President Donald Trump

Kolme vuorokautta pääkaupungissa lähes nukkumatta. Seremonioita ja mielenosoituksia, järkipuhetta ja palavaa kiihkoa. Jakaantuneen kansan molempia ääripäitä.

Työmatkani virkaanastujaisiin alkoi herätyksellä keskellä yötä ja aamuöisellä lennolla Washingtoniin. Koneen laskeuduttua otin saman tien uberin kirkkoon, jossa tiesin radikaalin mielenosoittajaryhmän majailevan.

Seitsemän tunnin aikaero on päivän uutisista raportoivalle toimittajalle julma: juttu täytyy saada valmiiksi jo alkuiltapäivästä, jotta se ehtisi painettuihin sanomalehtiin Suomen aikaa seuraavaksi aamuksi.

Oli presidentin virkaanastujaisia edeltävä päivä, ja DisruptJ20-mielenosoittajaryhmä oli valmistautumassa protesteihin. Ryhmä oli ilmoittanut verkkosivuillaan pyrkivänsä häiritsemään seremonioita niin paljon kuin mahdollista.

Kirkon pihassa tapasin suunnilleen ikäiseni Shannonin, joka olisi ulkoasunsa puolesta voinut olla vaikkapa seurakunnan työntekijä. Hän oli juuri saapunut kaupunkiin osallistuakseen protesteihin.

Shannon oli ystävällinen ja avulias. Aloimme tutkia yhdessä kirkkosaliin perustettua protestipäämajaa.

Shannon antoi mielihyvin haastattelun juttuani varten. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes otin hänestä valokuvan. Silloin paikalle säntäsi kaksi nuorta miestä, jotka tiukkasivat, oliko minulla lupa kuvaamiseen.

Kuvaaminen kirkon sisällä oli kuulemma kielletty mielenosoittajien yksityisyyden suojaamiseksi.

Ryhmä oli periaatteessa päättänyt, ettei media ollut tervetullutta paikalle.

Kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua ulos. Kuljeskelin sinne tänne ja kuuntelin mielenosoittajaporukoiden keskusteluja.

– Aluksi mietimme, että laittaisimme ilmastointiteippiä suun eteen, mutta totesin siihen, etten halua repiä partaani irti, eräs tuuheapartainen nuori mies naureskeli.

Löysin kaksi kolmekymppistä naista, jotka vaikuttivat kuuluvan DisruptJ20:n ydinryhmään. Toinen heistä lupasi minulle haastattelun. Kuvasin hänet ja Shannonin kirkon ulkopuolella niin, ettei kuvissa näkynyt ulkopuolisia.

Kysyin, saisinko jäädä seuraamaan väkivallattoman vastarinnan koulutusta, joka oli juuri alkamassa. Sain luvan jäädä paikalle ”ihmisenä mutta ei toimittajana”, kunhan lupaisin olla nauhoittamatta kuvaa tai ääntä.

Koska en ollut syönyt koko päivänä mitään, söin vähän mielenosoittajille lahjoitettua vegaanista pinaatti-tofuhöystöä. Haastattelemani ydinryhmäläinen hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ottavan ruokaa.

Seuraavat pari tuntia istuin kirkonpenkissä kirjoittamassa juttuani samalla, kun kirkkosalin keskelle raivatussa avoimessa tilassa harjoiteltiin väkivallatonta vastarintaa.

Kun sain juttuni valmiiksi ja lähetettyä, kiiruhdin majapaikkaani. Washington DC:n ja ympäröivien kaupunkien hotellihinnat oli nostettu virkaanastujaisten vuoksi yhdeksänkertaisiksi, mutta olin onnekseni löytänyt kohtalaisen läheltä keskustaa Airbnb-huoneen maltillisella hinnalla.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että huoneeni hyvä hinta-laatusuhde johtui todennäköisesti rasismista.

Kuten #airbnbwhileblack-liike on kerran toisensa jälkeen osoittanut, mustat Airbnb:n käyttäjät eivät saa muilta käyttäjiltä samanlaista kohtelua kuin valkoiset. On tuskin sattumaa, että musta Airbnb-isäntäni ei ollut nostanut hintojaan virkaanastujaisten vuoksi yhtä räikeästi kuin useimmat majoituksen tarjoajat.

Huomasin saman ilmiön myös Clevelandissa Republikaanien puoluekokouksen aikana.

Airbnb-isäntäni John oli todella mukava, ja kävi ilmi, että Suomi oli hänelle tuttu maa. Hän oli kerran viettänyt Helsingissä useita viikkoja – marraskuussa – ja pitänyt kaupungista. Kannustin lämpimästi häntä uuteen vierailuun jonain viehättävämpänä vuodenaikana.

Otin tunnin päiväunet ja lähdin uudelleen ulos. Keskustassa oli alkamassa uutta presidenttiä juhlistava ilmaiskonsertti, joka käynnistäisi virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Uberissä mieleeni juolahti yhtäkkiä, että voisin tarkistaa puhelimesta työsähköpostit. Tein niin – ja suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi.

Olin vain viisi minuuttia aiemmin saanut sähköpostin, jossa kyseltiin, olinko vielä aikeissa tulla hakemaan lehdistölippuni virkaanastujaisiin.

Kuulin silloin ensimmäistä kertaa, että olin saanut lipun.

Olin ilmoittautunut toimittajaksi tilaisuuteen marraskuussa hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen määräaikaa. Sen jälkeen en kuitenkaan ollut kuullut asiasta mitään. Olin yrittänyt kysellä perään mutta tuloksetta. Lopulta olin alistunut kohtalooni ja suunnitellut seuraavani seremoniaa liputta jääneiden kansalaisten parissa National Mall -puistossa.

Nyt minulle kuitenkin olikin lippu – jos vain ehtisin hakea sen ennen viittä. Kello oli kymmentä vaille neljä.

Lipunnoutopiste ei ollut kovin kaukana, ja olin jo valmiiksi uberissa. Asiassa oli kuitenkin kaksi suurehkoa Muttaa.

Minulla ei ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta, sillä olin varautunut konsertin turvatoimiin pakkaamalla mukaani vain kaikkein välttämättömimmän. Lipunnoutopiste oli kongressin rakennuksen Capitolin liepeillä, joka oli virkaanastujaisten turvatoimien vuoksi täynnä tiesulkuja.

Pyysin uber-kuskiani kääntymään takaisin kohti majapaikkaani ja aloitin kiihkeän sähköpostikirjeenvaihdon. Minulla ei ollut tiedossa numeroa johon soittaa, mutta onneksi sähköposteihini vastattiin nopeasti. Sain sovittua, että lippuni annettaisiin minulle ilman henkilöpapereita. Uber käänsi nokkansa kohti lipunnoutopistettä.

Lähetin äkkiä sähköpostia Helsinkiin kaikille, joiden oli tärkeää tietää, että pääsisin sittenkin raportoimaan suoraan itse virkaanastujaisjuhlasta.

Luulin jo, että ehtisimme perille hyvissä ajoin – mutta sitten yllättävä tiesulku pakottikin meidät tekemään pitkän koukkauksen naapuriosavaltion kautta. Paluumatkalla juutuimme ruuhkaan.

Uber-kuskini teki kaikkensa, ja onnistui saamaan minut parin korttelin päähän lipunnoutopisteestä viittä vaille viideksi. Juoksin loput ja olin pisteellä aika tarkalleen tasan viideltä.

Piste oli vielä auki.

Minulla oli lippu virkaanastujaisiin.

Minulla oli myös todella kova kiire ilmaiskonserttiin lupaamaani juttua tekemään. Kello oli jo yli viisi, ja konsertti loppuisi kuudelta. Konsertti oli Lincolnin muistomerkillä, ja minä olin valtavan National Mall -puiston toisessa päässä Capitolin takana.

Matkaa oli reilut kolme kilometriä – jotka olivat täynnä tiesulkuja. Päätin kävellä.

Jalan pääsin perille puolessa tunnissa. Konsertti jatkui vielä, ja vaikka väkeä poistui paikalta tasaisena virtana, moni oli jäänyt odottamaan loppuhuipennusta. Tulevan presidentin oli määrä puhua kannattajilleen.

Pääsin vaivatta kävelemään lähelle lavaa. Väkeä oli nimittäin amerikkalaisella mittapuulla todella vähän. Konserttialueeksi raivattuun puiston osaan olisi mahtunut moninkertainen määrä ihmisiä.

Trump sanoi puheessaan olevansa riemuissaan siitä, että väkeä oli paikalla niin sankoin joukoin. ”Täällä ei ole yhtään tuolia tyhjänä”, hän sanoi. Kirjaimellisesti se oli totta, sillä puistossa ei ollut tuoleja.

Puhetta seurasi ilotulitus. Se ei ollut amerikkalaiseksi ilotulitukseksi erityisen iso tai näyttävä, mutta siinä oli yksi todella taidokas yksityiskohta: taivaalle onnistuttiin sytyttämään hetkeksi raketeista koostuvat jättikirjaimet USA. Olen nähnyt vuosien varrella aika monta hienoa ilotulitusta, mutta ilotulituskirjoitusta en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Toisin kuin kollegani Laura Saarikosken samassa tilaisuudessa haastattelemat ihmiset, minun haastateltavani olivat maltillisia ja järkeviä. He keskustelivat kanssani politiikasta asiallisesti ja kiihkottomasti. Eräs heistä muistutti, että valtaosa amerikkalaisäänestäjistä äänestää puoluetta eikä henkilöä. Se on mielestäni tärkeä näkökulma, joka on Trump-keskustelussa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uberöin majapaikkaani, kirjoitin jutun valmiiksi ja lähetin sen. Sen jälkeen aloin kiireellä laittautua edustuskuntoon. Minut oli kutsuttu kotiosavaltioni Massachusettsin republikaanipuolueen cocktail-tilaisuuteen.

Kesällä republikaanien puoluekokouksessa satuin tutustumaan kahteen ihmiseen, jotka ovat erittäin hyvin verkostoituneita republikaanipuolueessa. Toinen heistä asuu Bostonin seudulla, ja olemme pitäneet yhteyttä kokouksen jälkeenkin. Hän oli järjestänyt minulle kutsun juhliin.

Olin syönyt koko päivänä vain pienen määrän mielenosoittajien tofuhöystöä ja mukanani olleen palan tofua. Pelkäsin, että juhlissa olisi vain pienenpieniä cocktailpaloja.

Siellä oli hampurilaisia!

Buffet-pöydästä sai koota itselleen haluamansa määrän minihampurilaisia valitsemillaan täytteillä. Lämpöastioissa oli jauhelihapihvejä, rapukakkuja ja paistettuja isoja sieniä. Lisukkeita oli joka lähtöön.

Voin liioittelematta sanoa, että Massachusettsin republikaanipuolueen hampurilaiset pelastivat minut. Vaikka en syödessäni sitä vielä tiennytkään, seuraavan kerran saisin syödäkseni seuraavana iltapäivänä kahden aikoihin.

Söin sydämeni kyllyydestä, tutustuin muutamaan ihmiseen ja aloin sitten viestitellä republikaanituttavani kanssa. Hän on verkostoitumisen mestari, ja hänellä oli kutsu lukuisiin eri virkaanastujaisjuhliin eri puolille kaupunkia. Massachusettsin juhliin hän ei lopulta koskaan edes ehtinyt.

Suuri joukko erilaisia sidosryhmiä järjestää virkaanastujaisten yhteydessä Washingtonissa omia illallisiaan, ja tuttuni kutsui minut latinorepublikaanien loppuunmyytyyn gaalaan. Hänellä oli sinne ylimääräisiä lippuja.

Olin kutsusta innoissani. Gaalan pääjärjestäjä oli toinen puoluekokoustuttavani, jota en ollut nähnyt sitten kesän. Koska Latinalainen Amerikka on lempimaailmankolkkani, tutustun aina mielelläni sieltä päin kotoisin oleviin ihmisiin.

Valitettavasti gaala oli keskustassa paikassa, johon pääseminen oli tiesulkujen vuoksi lähes mahdotonta. Uberini kierteli ympäriinsä niin kauan, että sekä minä että kuski aloimme luopua toivosta. Lopulta pyysin kuskia vain jättämään minut siihen missä olimme. Korkokengistäni huolimatta aioin kävellä loppumatkan.

Olin jo eksymäisilläni, kun kohtasin tyylikkään rouvan, joka oli noussut taksista samasta syystä kuin minä. Kävi ilmi, että hän asui hotellissa, jonka yritin löytää. Hän tunsi tien, ja aloimme kävellä yhtä matkaa.

Rouva osoittautui entisen Suomen suurlähettilään vaimoksi. Hänen Suomen-vuosistaan oli jo reilusti aikaa, mutta hän muisteli Helsinkiä lämmöllä. Kävelymatka sujui oikein rattoisasti jutellen.

Kun pääsin hotelliin, gaala oli juuri päättynyt. Se oli sikäli hyvä, että kukaan ei kysellyt minulta lippua. Minut paikalle kutsunut bostonilaistuttuni oli nimittäin luovuttanut ja pyytänyt taksiaan ajamaan suoraan jatkoille.

Etsin gaalan järjestäneen miamilaistuttuni, joka yllättyi iloisesti nähdessään minut pitkästä aikaa. Liityin hänen seurueeseensa ja lähdimme yhdessä gaalan jatkoille.

Eräs hänen ystävistään oli paikalla autolla, mikä oli suuri onni, sillä taksit eivät edelleenkään päässeet tiesulkujen ohi. Näimme hotellin edessä taksijonossa ihmisiä, jotka kertoivat odottaneensa taksiaan jo yli tunnon.

Kuskimme ajotyyli oli varsin railakas. Pelkäsin kyydissä henkeni edestä, mutta pääsimme perille jatkopaikkaan ongelmitta.

Jatkot olivat hauskat ja jatkuivat aamuun. Kun lähdin nukkumaan aamukahden aikoihin, moni jäi vielä jatkamaan iltaa. Epäilen, ettei kellään heistä ollut herätystä aamuviideltä kuten minulla.

 

Kerron virkaanastujaispäivästä seuraavassa blogikirjoituksessani.