Kun kesälomasta tulee syyllinen olo

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa jo kohta kaksi vuotta, alan todella tuntea luissani sen, ettei täällä vietetä pitkiä lomia.

Viime vuonna se ei vielä tuntunut niin pahalta, mutta alkuvuoden Trump-kiireiden ja kevään kaikkien työmatkojen jälkeen kaipaisin kovasti lomalle. Koska en työskentele amerikkalaisyritykselle, loman pitäminen on minulle jopa mahdollista.

Se ei kuitenkaan tunnu sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Tähän asti olen lomaillut yhtä aikaa Samulin kanssa Samulin amerikkalaisen työpaikan sallimissa puitteissa. Lomamme ovat olleet tyypillisiä amerikkalaisen kaupunkilaisen uraihmisen lomia: lyhyitä mutta sitäkin intensiivisempiä.

Olemme ahtaneet muutaman päivän lomat täyteen matkustamista ja elämyksiä. Niistä lomista on tuntunut täysin luontevalta kertoa monille täkäläisille ystävillemme, jotka viettävät omat lomansa ihan samalla tavalla.

Tänäkin kesänä meillä oli reilun viikon mittainen yhteinen kesäloma, jonka vietimme Havaijilla. Matka oli todella ihana, mutta viikko kului todella nopeasti.

Infinity Pool Marriott South Maui

Kaipaisin lisäksi perisuomalaista lepolomaa. Pitkään nukkumista, rentoutumista, työvuodesta toipumista.

Sellainen ei kuitenkaan tähän kulttuuriin kuulu.

Kun yritin tällä viikolla lomailla, minua vaivasivat lähes kaiken aikaa syyllisyys ja häpeä. Niiden seurana oli vielä yksinäisyys.

Syyllisyyttä tunnen siksi, että Samuli ei pääse lomalle, vaikka olisi minua enemmän loman tarpeessa. Tuntuu epäreilulta viettää lomaa toisen nenän alla, kun toisella on stressaavat ajat töissä.

Häpeä puolestaan estää minua kertomasta amerikkalaisille, että olen lomalla. Juuri eilen sanoin ventovieraalle, että minulla oli vapaapäivä, kun en kehdannut puhua lomasta.

Pelkäsin hänen kysyvän, mitä aioin tehdä lomallani. Olisin hävennyt silmät päästäni, jos olisin joutunut myöntämään aikovani levätä ja rentoutua.

Ei lomaa saa sellaiseen haaskata. Siitä kuuluu ottaa kaikki irti.

Yksinäisyys tulee siitä, että tunnen olevani Bostonin ainoa lomalainen. Suomessa lomaillessani olen aina voinut viettää aikaa läheisten kanssa. Kesän lomakausi on niin lyhyt, lomat niin pitkiä ja sosiaalinen verkostoni sen verran laaja, että samaan aikaan lomailevia läheisiä on yleensä ollut helppo löytää.

Olen ollut yksinäisyyden tunteesta yllättynyt, sillä viihdyn yleensä hyvin itsekseni. Ainoana lapsena totuin nauttimaan yksin leikkimisestä, ja aikuisena ennen Samuliin tutustumista matkustelin yksin ympäri maailmaa.

Lepolomaa en kuitenkaan ole tottunut viettämään yksin. Suorittamiseen taipuvainen mielenlaatuni tuntuu pitävän rentoutumista hyväksyttävämpänä silloin, kun seuranani on läheisiä ihmisiä.

Se johtuu siitä, että minulla on voimakas tarve olla haaskaamatta aikaa.

Kaikkihan tiedämme, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan useimmin sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa rakkaittensa kanssa. Olen sisäistänyt tämän ja ajatellut, että tärkeän ihmisen kanssa vietetty aika on aina hyvin käytettyä aikaa, josta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Ennen osasin ajatella, että myös rentoutuminen ja lepääminen olivat hyvää ajankäyttöä. Siitä ajatuksesta on kuitenkin täällä amerikkalaisen kulttuurin keskellä vaikea pitää kiinni.

En kuitenkaan aio luovuttaa. Suomalaisella sisulla lomailen hammasta purren, vaikka kuinka hävettäisi.

 

Kun lastenhoito maksaa enemmän kuin äiti tienaa

Asun maassa, jossa pienten vauvojen äidit tekevät täysipäiväisesti töitä – vaikka siitä koituisi perheelle taloudellista tappiota. Pienituloiset äidit käytännössä maksavat siitä, että ovat päivät poissa vauvansa luota.

Heidän on pakko, sillä amerikkalainen työkultturi on kertakaikkisen armoton.

Vaikka olen asunut täällä jo kaksi vuotta, täkäläisestä työelämästä paljastuu edelleen jatkuvasti uusia asioita, jotka kauhistuttavat minua.

Olen jo pitkään tiennyt Yhdysvaltojen olevan yksi maailman ainoista maista, jossa työnantajalla ei ole lakisääteistä velvoitetta myöntää työntekijälleen minkäänlaista äitiyslomaa. Senkin tiesin, että jos äitiyslomaa myönnetään, se on usein paljon lyhyempi kuin Suomessa, eikä se välttämättä ole palkallista. Korkeakoulutusta vaativaa työtä tekevä ystäväni esimerkiksi sai kolmen kuukauden äitiysloman, joka ymmärtääkseni oli palkaton.

Olen ymmärtänyt, että monen pienen vauvan äidin on pakko palata töihin siksi, että he menettäisivät muuten työpaikkansa. Nyt sain kuitenkin tietää, että pelissä ovat paljon isommat asiat.

Kuulemma äitiyslomalla olo voi vaarantaa naisen tulevan urakehityksen kokonaan.

Näin kertoi amerikkalainen ystäväni, joka muutti äitiyslomansa aikana miehensä ja lastensa kanssa uudelle paikkakunnalle. Hän joutui etsimään uuden työpaikan muuton vuoksi, eikä hänellä näin ollen ollut työnantajaa sanelemassa, milloin hänen tulisi palata äitiyslomalta töihin.

Tästä huolimatta hän ei uskaltanut olla tyttärensä kanssa kotona kuin pienen hetken. En tiedä tarkasti, milloin hän palasi töihin, mutta kun tutustuin häneen, hänellä oli noin kolmikuinen vauva ja käsitin hänen olevan ainakin osa-aikaisesti töissä.

En koskaan kysynyt ystävältäni, miksi hän etsi uuden työpaikan jo niin varhain, sillä vanhempien töihin palaamisen aikataulu on mielestäni jokaisen perheen oma asia. Kerroin kuitenkin hänelle taannoin suomalaisesta vanhempainvapaajärjestelmästä ja verovaroin tuetusta päivähoidosta.

Mainitsin, että suomalaisessa kulttuurissa kasvaneena koen hyvin ahdistavaksi ajatuksen, että jos meillä olisi lapsi, en pystyisi nykyisellä työlläni ansaitsemaan riittävästi kattamaan lastenhoidosta koituvat kustannukset. Jos siis olisin äiti ja asuisin täällä, tekisin työtä tappiolla.

”Ei sitä noin pidä ajatella”, ystäväni vastasi heti ja myönsi, ettei hänenkään nykyinen nettopalkkansa riitä heidän lastenhoitajansa palkkioihin.

”Ajattelen sen niin, että tämä on sijoitus myöhempään uraani. Jos en olisi nyt töissä, se vaikuttaisi myöhemmin siihen, minkälaisia töitä ja minkälaista palkkaa voisin saada.”

Onnistuin salaamaan ystävältäni, miten kamalalta se minusta kuulosti.

Ymmärrän vielä jotenkuten sen, että työnantajat eivät mielellään päästä työntekijöitään pitkille äitiyslomille. Se on mielestäni väärin, mutta jos asiaa ajatellaan puhtaasti yrityksen näkökulmasta, on kiistaton tosiasia, että työntekijän poissaolosta on työnantajalle riesaa.

Sitä en kuitenkaan mitenkään voi ymmärtää, että ihmiselle katsottaisiin lähtökohtaisesti miinukseksi se, jos hän on ollut vaikkapa vuoden kotona hoitamassa vauvaansa.

Ystäväni kuitenkin lähti siitä, että muutamaa kuukautta pidempi äitiysloma jättäisi työhistoriaan ruman aukon, joka heikentäisi naisen mahdollisuuksia saada uusia työpaikkoja, ylennyksiä tai palkankorotuksia myös sellaisissa yrityksissä, joiden palvelukseen hän hakeutuu vasta äitiyslomiensa jälkeen.

Se on minusta todella surullista.

lastenvaunut

Ulkomaille muuttamisesta, parisuhteesta ja ystävistä

Aina siitä lähtien kun teini-iässä olin muutaman vuoden ajan hyvin yksinäinen, ystävät ovat olleet yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.

Sen lisäksi, että ystäväni ovat minulle erittäin rakkaita ihmisiä, hyvin merkityksellistä on myös ajan viettäminen ystävien kanssa. Olen kaikissa elämäntilanteissa halunnut järjestää elämäni niin, että pystyn tapaamaan ystäviäni usein.

Kun muutin Bostoniin, pidin itsestään selvänä, että minun olisi saatava uudesta kotikaupungistani uusia ystäviä. En hetkeäkään ajatellut, että he korvaisivat vanhat ystäväni, mutta pidin yhtenä hyvän elämän keskeisennä rakennuspalikkana samassa kaupungissa kanssani asuvia ystäviä, joita voisin tavata säännöllisesti.

Nyt huomaan kuitenkin, että olen asunut Bostonissa jo kaksi vuotta, eikä minulla ole täällä läheskään niin paljon ystäviä kuin kuvittelin tarvitsevani ollakseni onnellinen.

Omituisinta on, että huomaan olleeni hyvin laiska luomaan uusia läheisiä ystävyyssuhteita. Olen kohdannut useita ihmisiä, joista olen aistinut, että meistä voisi tulla läheisiä – ja huomannut sitten viikkojen ja kuukausien kuluvan ilman, että olen saanut aikaiseksi sopia heidän kanssaan tapaamista.

Läheisimmät bostonilaiset ystäväni olen tavannut Samulin kautta. Heidän kanssaan läheisyys syntyi kuin itsestään sitä kautta, että he olivat Samulille tärkeitä.

Olennaista oli todennäköisesti myös se, että minun ei tarvinnut tuttavuuden alussa olla aktiivinen tapaamisten sopimisessa, vaan riitti, että tulin mukaan heidän Samulin kanssaan sopimiin tapaamisiin. Huomaan nimittäin, että toisin kuin aina ennen, minulla on iso kynnys täyttää kalenteriani tapaamisilla ystävien kanssa.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu. Sen hahmottaminen ei ole helppoa, koska elämässäni muuttui muuton yhteydessä kerralla niin monta isoa asiaa.

Yksi iso syy on varmastikin se, että vietän niin mielelläni aikaa Samulin kanssa. Kun kyse ei ole vanhoista, rakkaista ystävistä vaan uusista tuttavuuksista, heidän on vaikea kilpailla ajastani Samulin kanssa.

Toinen yksinkertainen syy on se, että saman katon alla Samulin kanssa oleminen tuntuu kotoisalta silloinkin, kun emme varsinaisesti tee mitään yhdessä. En ole päässyt kokemaan vastaavanlaista yhteisen kodin tuntua aiemmissa parisuhteissani, joten siinä on minulle uutuudenviehätystä.

Lisäksi luulen, että olen ihan yksinkertaisesti iän myötä laiskistunut uusien ystävyyssuhteiden rakentamisen suhteen. Se tuntuu nykyään työltä ihan eri tavalla kuin parikymppisenä.

Useimmat parisuhteessa elävät kolmi-nelikymppiset taitavat viettää ystävien kanssa aikaa selvästi vähemmän kuin parikymppiset – tai kuusikymppiset. Olin ajatellut sen johtuvan ruuhkavuosien kiireestä ja stressistä, mutta se ei selitä minun tämänhetkistä tilannettani, kun meillä ei ole lapsia eikä työni ole pahasti kuormittavaa.

Mutta vaikka minulla ei ole samanlaista kiirettä ja stressiä kuin monilla ikäisilläni, elämässäni on tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon virikkeitä. Matkustan paljon, ja elämä Bostonissakin tuntuu yhä jossain määrin siltä kuin olisin matkoilla kiehtovassa kohteessa, jonka tarjoamista mahdollisuuksista haluan ottaa kaiken irti. Päivät, viikot ja kuukaudet täyttyvät mielenkiintoisella tekemisellä kuin itsestään.

Vasta kun vietän aikaa ystävien kanssa, huomaan yhtäkkiä, miten paljon sitä kaipaan.

Huhti-toukokuun pitkällä työmatkallani osallistuin kahteen konferenssiin, joiden aikana pääsin viettämään aikaa viimevuotisesta matkustavien naisten konferenssista tuttujen ystävien kanssa, joista alkaa tulla minulle läheisiä. Se tuntui valtavan hyvältä.

Sellaisilla hetkillä tuntuu, että olen luopunut osasta itseäni muuttaessani tänne, ja että niin ei tarvitsisi olla.

Olen ollut valmis työntämään sen osan itsestäni tilapäisesti taka-alalle saadakseni kokea tämän elämänvaiheen, joka on kenties onnellisin ajanjaksoni koskaan. Mutta kenties on tullut aika lakata tekemästä niin.

Olen aina tehnyt uudenvuodenlupauksia mieluummin elokuussa uuden kouluvuoden alkaessa kuin vuodenvaihteessa. Minulle vuodet alkavat syksystä ja päättyvät kesälomaan.

Ensi syksynä alkaa kolmas vuoteni Bostonissa. Taidan tietää, mikä on uudenvuodenlupaukseni tuolle kolmannelle vuodelle.

Mystery Room Room Escape at a Bachelorette Party

Amerikkalaisen ystävän polttarit viime vuoden keväällä nostivat todella voimakkaasti pintaan kaipuun siihen, että pääsisi viettämään säännöllisesti aikaa ystäväporikalla.

Kesken vuoden ei saa vakuutusta

Viime viikkoina olen joutunut perehtymään amerikkalaisiin sairausvakuutuksiin. Se on ollut projekti, jollaista ei toivoisi pahimmalle vihamieleenkään.

Yhdysvalloissahan ei ole lainkaan julkista terveydenhuoltoa. Koko terveydenhuoltojärjestelmä on rakennettu sairausvakuutusten varaan. Tämän ansiosta vakuutusyhtiöillä on paljon vaikutusvaltaa.

Täällä ei myöskään ole samanlaista kuluttajansuojaa kuin Euroopassa. Asiakasta saa johtaa harhaan jos huvittaa.

Kuten arvata saattaa, tämä yhtälö ei ole pienen ihmisen edun mukainen.

Minun oli kuitenkin pakko perehtyä asiaan, sillä tarvitsin itselleni vakuutuksen. Tähän saakka olen pärjännyt suomalaisella matkavakuutuksella, mutta nyt olemme asuneet täällä jo niin pitkään, ettei se enää ole toimiva vaihtoehto.

Oli siis aika ottaa omakohtaista tuntumaa asiaan, josta tähän saakka olin vain kirjoittanut uutisjuttuja

 

Kun amerikkalaispoliitikot uudistavat tai yrittävät uudistaa terveydenhuoltoa, he tekevät sen vakuutusten kautta. Tällä hetkellä voimassa oleva presidentti Barack Obaman terveydenhuoltojärjestelmä pyrki tuomaan sairausvakuutuksen mahdollisimman monen amerikkalaisen ulottuville.

Nykyjärjestelmä on inhimillisempi kuin edeltäjänsä tai kuin republikaanien kaavailemat uudet järjestelmät, joilla he haluavat Obaman luomuksen korvata. Se ei silti tarkoita, että vakuutusviidakossa navigoiminen olisi helppoa.

Useimmat amerikkalaiset saavat sairausvakuutuksen työsuhde-etuna. Työnantaja saattaa tarjota useamman eri vakuutuksen, joista työntekijä saa valita, mutta valinta tehdään kuitenkin hyvin rajallisesta määrästä vaihtoehtoja.

Minä yritin ottaa vakuutusta itsenäisesti vapailta markkinoilta. Pelkäsin, että eri vaihtoehtojen vertaileminen olisi viikkokausien uuvuttava projekti.

Olin väärässä. Sainkin hyvin nopeasti selville, että vaihtoehtojen määrä oli pyöreä nolla.

Kesken vuoden ei nimittäin saa ottaa sairausvakuutusta.

Kun yritin pyytää tarjousta eri vaihtoehdoista, verkkolomake kysyi, oliko minulla ”qualifying life event” eli elämäntapahtuma, joka oikeuttaisi ottamaan vakuutuksen kesken vakuutuskauden. Kelvollisia elämäntapahtumia olisivat saattaneet olla esimerkiksi muutto uuteen osavaltioon, avioero tai työsuhteen päättyminen.

Varasin eräästä vakuutusyhtiöstä puhelinajan vakuutusneuvojalle selvittääkseni, voisiko matkavakuutuksen voimassaolon päättyminen olla kelvollinen elämäntapahtuma. Sovittuna aikana minulle soitti saksalaistaustainen vakuutusneuvoja.

On vaikea kuvailla sitä helpotuksen määrää, mitä tunsin kuullessani, että nainen oli saksalainen. Toki Suomen ja Saksankin välillä on kulttuurieroja, mutta tässä asiassa ne ovat todella pieniä verrattuna siihen, että olisin asioinut amerikkalaissyntyisen vakuutusneuvojan kanssa.

Amerikkalainen asiakaspalvelu on usein täysin asiantuntematonta. Yritykset palkkaavat ihmisiä neuvomaan asiakkaitaan, mutta eivät kouluta näitä riittävästi niin, että nämä osaisivat oikeasti vastata asiakkaiden kysymyksiin. Puhelusta tai chatista suurin osa kuluu kohteliaisuusfraasien latelemiseen, ja latteuksien välissä siirtyvä vähäinen määrä informaatiota saattaa olla täysin harhaanjohtavaa.

Saksalainen vakuutusneuvoja sen sijaan sanoi suoraan, kun ei tiennyt jotain, ja otti asiasta selvää. Hän myös tuntui arvostavan minun asennettani asiakkaana. Hänestä oli mukavaa eikä rasittavaa, että asiakas tiesi mitä halusi ja yritti perehtyä asioihin kunnolla.

Lopputulos oli kuitenkin selkeä: elämäntilanteeni ei oikeuttaisi ottamaan sairausvakuutusta kesken vuoden.

domestic parnership cards

Aloin jo olla epätoivoinen, mutta meillä oli vielä kaksi oljenkortta. Jos mikään muu ei auttaisi, voisimme mennä naimisiin. Silloin pääsisin Samulin työpaikan sairausvakuutuksen piiriin.

Toivoin kuitenkin todella, ettemme joutuisi tekemään niin, sillä haluaisin meidän menevän naimisiin vasta sitten, kun ehdimme järjestää häät.

Toinen oljenkorsi oli huterampi mutta houkuttelevampi. Olin jostain syystä jo viime vuonna selvittänyt, että Bostonissa heteroparinkin on mahdollista rekisteröidä parisuhteensa. Samuli yritti kysellä työpaikkansa henkilöstöhallinnosta, pääsisinkö mukaan hänen vakuutukseensa, mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa.

Vastaus viipyi ja viipyi, mutta kun se lopulta saatiin, meitä odotti iloinen yllätys: rekisteröity parisuhde oikeuttaisi kuin oikeuttaisikin minut tulemaan mukaan Samulin vakuutukseen.

Kävimme kunnantalolla rekisteröitymässä jo samana päivänä.

Vakuutusviidakossa kahlaaminen ei kuitenkaan loppunut vielä siihen. Samulin työnantaja tarjosi kahta erilaista vakuutusta, joista meidän piti valita toinen.

Valinta oli lyötävä lukkoon loppuvuodeksi, sillä vakuutusta ei saa myöskään vaihtaa kesken vuoden ilman erityistä syytä. Parisuhteen rekisteröiminen laskettiin Samulille vakuutustyypin vaihtoon oikeuttavaksi elämäntapahtumaksi, joten meidän oli määrä valita kerralla vakuutustyyppi meille molemmille.

Firman henkilöstöetujärjestelmässä oli kerrottu kahdesta vakuutustyypistä perustiedot kuten omavastuun suuruus, kuukausimaksun suuruus ja esimerkkejä korvauksista eri tilanteissa. Emme kuitenkaan löytäneet sieltä varsinaisia pienellä painettuja vakuutusehtoja, joista käy ilmi tarkasti, mitä vakuutus kattaa ja mitä ei.

Kaikki vaikutti siltä, että kyseessä oli saman vakuutuksen kaksi eri versiota, joiden väliset erot oli kerrottu asiakkaalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Kaikki vaikutti järkeenkäyvältä: pienemmällä kuukausimaksulla tulisi korkeampi omavastuu ja saisi huonompia korvauksia. Jos olisi valmis maksamaan isompaa kuukausimaksua, saisi paremman vakuutuksen, jossa omavastuu olisi pienempi ja korvaukset parempia.

Olin kuitenkin epäluuloinen ja halusin selvittää asiaa lisää.

Epäluuloni osoittautui perustelluksi. Kun kyselin asiasta vakuutusyhtiön asiakaspalvelusta, kävi ilmi, että kahdella vakuutuksella oli muitakin hyvin olennaisia eroja. Esimerkiksi lista tilanteista, joissa korvauksia ei saisi lainkaan, oli merkittävästi erilainen.

Suurin osa firman työntekijöistä tekee taatusti valintansa pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä kerrottujen tietojen perusteella. Näin he saattavat päätyä tilanteeseen, jossa heidän valitsemansa vakuutus ei kata juuri sitä sairautta, jonka vuoksi he useimmin lääkäriä tarvitsevat. He saattavat käyttää samaa huonoa vakuutusta vuodesta toiseen tulematta edes ajatelleeksi, että työnantajan tarjoama toinen vakuutus saattaisi kattaa heidän sairautensa.

Paljon lääkäriä tarvitsevat valitsevat varmastikin usein sen vakuutuksen, jossa kuukausimaksu on isompi mutta korvaukset parempia. Täsmäkysymyksiä kyselemällä löysin kuitenkin esimerkkitilanteita, joissa kalliimpi, näennäisesti parempi vakuutus ei korvaisi yhtään mitään, kun taas halvempi vakuutus antoi varsin hyvän suojan.

Vakuutusyhtiö on todennäköisesti laittanut kalliimman vakuutuksen tahallaan täyteen porsaanreikiä siinä toivossa, että useammin sairastavat ihmiset ottaisivat sen, ja vakuutusyhtiö säästyisi korvauksilta.

Olin todella helpottunut siitä, että ymmärsin ottaa asioista kunnolla selvää. Pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä olevien tietojen perusteella olisimme valinneet väärin.

Oli hyvin lähellä, että kaiken vaivannäön ja tunnemyrskyjen jälkeen minulle olisi jäänyt käteen vakuutus, josta en saisi käytännössä juuri minkäänlaisia korvauksia.

Nyt sen sijaan voin olla puoli vuotta rauhallisin mielin tietäen, että olemme tehneet kaikkemme. Minulla on nyt paras vakuutus, mikä tälle loppuvuodelle oli mahdollista saada. Mikäli vastaan tulee ikäviä yllätyksiä siitä, ettei vakuutus katakaan sitä mitä luulimme, ainakin tiedän, ettei parempaakaan ollut tarjolla.

Loppuvuodesta asiaa täytyy miettiä taas uudelleen. Silloin vapaiden markkinoiden vakuutukset ovat hetken aikaa myynnissä kaikille. Silloin voin halutessani irtaantua Samulin vakuutuksesta ja yrittää etsiä kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista juuri sen, joka parhaiten soveltuu juuri minun tarpeisiini.

Saksalainen vakuutusneuvoja lupasi merkitä kalenteriinsa, että soittaisi minulle vuoden lopussa, jotta voimme keskustella vaihoehdoista. Koska hän on saksalainen, pidän todennäköisenä, että hän jopa tekee niin.

Heteroparin rekisteröity parisuhde

Suomalaisena heterona en odottanut koskaan päätyväni rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta niin vain kävi, että rekisteröimme Samulin kanssa parisuhteemme tällä viikolla.

Täällä Bostonin seudulla sekä rekisteröity parisuhde että avioliitto ovat tasavertaisesti mahdollisia kaikille pareille seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Monelle parille riittää jompikumpi, mutta harvinaista ei ole sekään, että suhde ensin rekisteröidään ja sinetöidään myöhemmin vielä avioliitolla.

Mekin olemme yhä kihloissa ja suunnittelemme häitä. Niitä odotellessa on kuitenkin käytännöllistä olla rekisteröidyssä parisuhteessa, sillä avoliitolla ei ole Yhdysvalloissa senkään vertaa yhteiskunnallista asemaa kuin Suomessa.

 

Rekisteröidyt parisuhteet ovat eri osavaltioissa erilaisia. Massachusettsissa niitä ei ole osavaltion tasolla edes olemassa, mutta Boston ja sen kyljessä oleva yliopistokaupunki Cambridge rekisteröivät myös meidän naapurikaupunkien asukkaiden parisuhteita.

Prosessi oli käsittämättömän helppo ja kevyt. Meiltä ei kysytty edes henkilötodistuksia.

Olen törmännyt tässä maassa niin monta kertaa mitä ärsyttävimpään byrokratiaan, etten millään meinaa uskoa, miten yksinkertaista parisuhteen rekisteröiminen oli.

Marssimme Cambridgen kaupungintalolle ilman ajanvarausta. Jonossa ei ollut ensimmäistäkään ihmistä.

Täytimme lomakkeen, jossa vakuutimme, ettemme ole kenenkään kanssa naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa, että asumme yhdessä ja että olemme ”vastavuoroisesti toisiamme tukevassa, toistamme välittävässä ja sitoutuneessa” suhteessa ja katsomme olevamme perhe. Lisäksi meidän piti vakuuttaa, että olemme täysi-ikäisiä emmekä ole toisillemme sukua.

Kun lomake oli täytetty ja allekirjoitettu, kumpikin nosti oikean kätensä ylös samaan tapaan kuin todistajat amerikkalaisissa lakisarjoissa tekevät ennen todistajanaitioon nousemista. Vasenta kättä ei kuitenkaan tarvinnut pitää Raamatulla. Kaupungin virkailija kysyi, vakuutammeko vastanneemme lomakkeen kysymyksiin totuudenmukaisesti, ja kun vastasimme myöntävästi, rekisteröinti oli sillä selvä.

Lopuksi piti vielä maksaa 35 dollarin toimistomaksu. Kun maksoin sen kortilla, minulta kysyttiin henkilöllisyystodistusta. Jos olisimme maksaneet käteisellä, kummankaan henkilöpapereita ei olisi tarvittu.

 

Rekisteröinnin helppouden kääntöpuoli on, että rekisteröitymisellä ei ole samanlaista juridista merkitystä kuin avioliitolla tai kuin suomalaisella rekisteröidyllä parisuhteella. Bostonissa tai Cambridgessa parisuhteensa rekisteröineet eivät esimerkiksi peri toisiaan.

Joissakin muissa osavaltioissa rekisteröity parisuhde muistuttaisi paljon enemmän avioliittoa. Osa osavaltioista puolestaan ei tunne koko käsitettä.

Erot kumpuavat rekisteröidyn parisuhteen historiasta. Samaa sukupuolta olevien parien avioliitot on sallittu Yhdysvalloissa vasta tällä vuosituhannella, ja ennen kuin ne sallittiin, osa osavaltioista halusi tarjota homo- ja lesbopareille edes jonkin tavan sitoutua toisiinsa yhteiskunnan silmissä.

Osavaltiot etenivät asian suhteen eri tahdissa ja eri tavoin. Liittovaltion tasolla rekisteröityä parisuhdetta ei koskaan ollut olemassa, ja kukin osavaltio kehitti omia ratkaisujaan.

Massachusetts salli samaa sukupuolta olevien parien avioliitot ensimmäisenä Yhdysvaltojen osavaltiona vuonna 2004. Osa osavaltioista salli ne vasta toissa vuonna, kun korkein oikeus linjasi, että niiden tulee olla laillisia koko maassa.

Koska Massachusetts oli edelläkävijä tasa-arvoisessa avioliittolaissa, parisuhteen rekisteröiminen ei ehtinyt kehittyä samanlaiseksi avioliittoa muistuttavaksi instituutioiksi kuin joissakin muissa osavaltioissa.

Rekisteröidyille parisuhteille on eri osavaltioissa jopa eri nimiä. Meidän solmimamme kevyt järjestely on tyypillisesti nimeltään domestic partnership. Paljon enemmän avioliittoa muistuttava liitto puolestaan kulkee usein nimellä civil union.

Just Registered a domestic partnership at Cambridge City Hall Massachusetts

Vastarekisteröityneet parit voivat ottaa itsestään kuvan kaupungintalon edessä olevilla sateenkaaripenkeillä.

Tässä maassa naimisiin meneminen on helppoa. Avioeron saaminen sen sijaan on huomattavan vaikeaa, ja vaatii usein läsnäoloa oikeudessa siinäkin tapauksessa, että kumpikin haluaisi erota ja kaikki yhteiset asiatkin olisi sovittu ilman riitoja.

Täällä Massachusettsissa erolle täytyy jopa nimetä perustelu ja merkitä kirjoihin ja kansiin, oliko ero jommankumman osapuolen syytä.

Mikäli samaa sukupuolta oleva pari on solminut jossakin toisessa osavaltiossa juridisesti avioliittoa muistuttavan civil unionin ja muuttanut sittemmin Massachusettsiin, he voivat purkaa liittonsa ainoastaan täsmälleen saman avioeroprosessin kautta kuin avioparit.

Cambridgessa rekisteröity domestic partnership sen sijaan on vielä helpompi purkaa kuin aloittaa. Siihen riittää marssia uudestaan maistraattiin ja maksaa viiden dollarin toimistomaksu. Puolison ei tarvitse edes olla paikalla.

 

Aika näyttää, miten paljon käytännön hyötyä rekisteröitymisestä on. Päätimme marssia maistraattiin heti kun saimme tietää, että mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa, pääsisin osalliseksi Samulin työterveyshuollosta.

Se on merkittävä etu maassa, jossa ei tunneta lainkaan julkista terveydenhuoltoa.

Vaikka työterveyshuolto jäisi järjestelyn ainoaksi käytännön hyödyksi, rekisteröityminen olisi jo pelkästään sen vuoksi vaivansa arvoista.

Tunnetasolla olen todella iloinen siitä, että meidän oli mahdollista ottaa tällainenkin askel matkallamme kohti avioliittoa.

Jos asuisimme Suomessa, olisimme varmasti jo naimisissa. Ja vaikka emme olisi naimisissa, meitä ympäröivä yhteiskunta pitäisi tilannettamme täysin normaalina.

Amerikkalainen yhteiskunta sen sijaan tuntuu painostavan meitä naimisiin, ja minua satuttaa aina vähän, kun törmään taas uuteen asiaan, joka olisi toisin jos vain olisimme jo naimisissa.

Kenties rekisteröity parisuhde auttaa pitämään ainakin osan sellaisista tilanteista loitolla.

 

Vaikka seremonia ei ollut millään tavalla juhlallinen, tuntui silti mukavalta vakuuttaa ja vannoa ääneen, että välitämme toisistamme ja haluamme olla perhe.

Huomenna lähdemme reiluksi viikoksi lomalle Havaijille. Rekisteröitymisen ajoitus juuri matkan edelle oli sattumaa, mutta sattuma järjesti tällä kertaa asiat mitä mainioimmin.

Kun virallistaa parisuhteensa pieni askel kerrallaan, saa täydellisen tekosyyn käydä monta kertaa häämatkalla.

Ulkosuomalainen leipoo karjalanpiirakoita

Suomessa asuessani en koskaan leiponut itse karjalanpiirakoita. Se ei tuntunut vaivan arvoiselta, kun niitä oli niin helppo ostaa valmiina.

Söin usein välipalaksi ruokakaupassa paistettuja porkkanapiirakoita ja paistoin kotona vieraille kaupan pakastealtaan cocktailpiirakoita. Messuilta ja tapahtumista sai joskus itäsuomalaisten leipomoiden piirakoita, jotka olivat kaikkein herkullisimpia.

Bostonissa asuessani olen usein kaivannut karjalanpiirakoita, mutta kynnys yrittää leipoa niitä itse oli korkealla. Koulun kotitaloustunneilta oli jäänyt alitajuntaan muhimaan ajatus, että se olisi työlästä ja vaikeaa.

Sain kuitenkin sysäyksen kokeilla, kun yksi lempiharrastusryhmistäni matkustavien naisten kerho järjesti kansainväliset nyyttikestit. Jokaisen oli määrä tuoda tarjolle syötävää maasta, johon itsellä on syystä tai toisesta läheinen suhde.

Haluni tarjota matkusteleville amerikkalaisystävilleni karjalanpiirakoita voitti pelkoni siitä, että projekti ei olisi vaivan arvoinen.

Karelian Pie before oven Finnish traditional food

Kunnon ulkosuomalaiseen tapaan aloitin pyytämällä neuvoja muilta kotiseudullani asuvilta suomalaisilta. Kysyin Bostonin suomalaisnaisten Facebook-ryhmästä, minkälaista riisiä minun kannattaisi käyttää ja olisivatko ruisjauhot erilaisia kuin Suomessa.

Yllätyksekseni kuulin, että ruisjauhot ovat täällä ihan samoja kuin Suomessakin. Sitä ei uskoisi, kun on nähnyt leivät, joita täällä kutsutaan ruisleiviksi. Ne tehdään kuitenkin ilmeisesti pääasiassa vehnäjauhosta, ja ruista on vain vähän mausteena.

Riisiksi facebook-ryhmän naiset suosittelivat italialaista arborio-risottoriisiä. Puuroon tarkoitettu riisi ei ilmeisesti ole täkäläisille tuttu tuote.

American ingredients for Finnish Karelian Pies

Ryhdyin leipomaan Kinuskikissan ohjeella, mutta käytin suolaa säästellen, sillä monet terveystietoiset amerikkalaiset ovat tottuneita erittäin vähäsuolaiseen ruokaan.

Muistikuvani kotitaloustunnilta osoittautuivat osin oikeiksi ja osin vääräksi. Projektiin kului kokemattomalta leipurilta useita tunteja. Piirakoiden rypyttäminen ei kuitenkaan ollut alkuunkaan niin työlästä kuin olin pelännyt, kun sain tehdä sen omalla suurpiirteisellä tyylilläni enkä pikkutarkan opetusharjoittelijan valvovien silmien alla.

Projekti oli kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoinen. Piirakoista tuli todella hyviä.

Amerikkalaisten ystävieni mielipide suomalaisherkusta ei minulle selvinnyt. Kansainvälisessä nyyttäripöydässämme oli niin monenlaista tarjottavaa ja sen ympärillä niin paljon juttuseuraa, ettei suurin osa osallistujista muistanut kommentoida toistensa ruokia. Ainoastaan ranskalainen kaverini tuli erikseen kehumaan leipomuksiani.

Omasta mielestäni itse tehdyt piirakat olivat niin paljon maukkaampia kuin kaupan pakastealtaan versiot, että aloin jopa miettiä, että itse leipominen maksaisi vaivan jopa Suomessa asuessa.

Meille ulkosuomalaisille leipomusten tuottama riemu oli tietysti moninkertainen, kun joudumme yleensä elämään kokonaan ilman karjalanpiirakoita.

Olin hieman pettynyt, kun en saanut amerikkalaisilta ystäviltäni ensimmäistäkään kehua, mutta onneksi Samuli sentään oli leipomuksistani innoissaan.

Tuntui tosi hyvältä iloita karjalanpiirakoista yhdessä. Samuli on asunut Bostonissa jo niin pitkään ja kotiutunut sinne niin täysin, että suhteemme Suomeen on hyvin erilainen. Suomeen liittyvissä asioissa pystymme vain harvoin samaistumaan toistemme tunteisiin. Nyt pääsimme kuitenkin jakamaan kokemuksen Suomi-nostalgiasta.

Olin ajatellut, että suomalaista herkkua olisi hauskaa tarjota nimenomaan amerikkalaisille, mutta kenties leivonkin ensi kerralla karjalanpiirakat Bostonissa asuville suomalaisille ystävillemme. Tuskin kukaan muu osaa arvostaa niitä yhtä paljon kuin toiset ulkosuomalaiset.

Koti-ikävä Suomeen iski Alaskassa

Olin varautunut siihen, että vappu saisi minut ikävöimään Suomea. Vietin vappuviikonlopun yksin työmatkalla Yhdysvaltojen länsirannikolla, ja ajattelin etukäteen, että sosiaalinen media täyttyisi ystävieni keväisistä vappukuvista, jotka nostaisivat pintaan valtavan koti-ikävän.

Toisin kävi. Iloisimmissa näkemissäni vappukuvissa lapset tekivät lumiukkoja.

Suomen sijaan huomasin ikävöiväni kotiin Bostoniin. Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki valloitti toissa keväänä sydämeni, ja olin todella surullinen siitä, että koko kukkiva kevät jäi minulta tänä vuonna väliin pitkän työmatkani vuoksi.

En ole koskaan ennen tuntenut koti-ikävää mihinkään muuhun paikkaan kuin synnyinkaupunkiini Helsinkiin. Koti-ikävä Bostoniin Samulin luo tuntuikin käännekohdalta ulkomailla asumisessa. Viimeistään nyt on selvää, että myös Boston on minulle koti.

Charles_River_Esplanade_Boston

Ikävä Suomeen iski kuitenkin sekin pian vapun jälkeen – joskin yllättävästä syystä.

Toukokuun puolivälin tienoilla työmatkani vei minut muutamaksi päiväksi Alaskaan, jossa pääsin ensimmäistä kertaa aikoihin lähes yöttömän yön keskelle.

Olen asunut Bostonissa nyt reilut puolitoista vuotta, ja olen vieraillut Suomessa ainoastaan jouluisin. Olin kokenut pohjoisten kesien valon viimeksi kaksi vuotta sitten.

En ollut tajunnut, miten paljon tuota valoa kaipaan.

Helsinki Töölönlahti Sinisen Huvilan Kahvila Finlandia-talo Töölö Bay Finlandia House Kansallismuseo National Museum

Kohta pääsen onneksi nauttimaan Suomen yöttömistä öistä, sillä matkustan kuun vaihteessa pariksi viikoksi Helsinkiin viisumiani uusimaan.

Alun perin tuntui haikealta olla niin pitkään poissa Bostonin aurinkoisesta ja kuumasta kesästä, jota rakastan todella paljon. Nyt kuitenkin maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään vanhastaan tutut ja rakkaat paikat vuoden kauneimmassa valossa.