Hedelmöityshoitoja tarvitsevalle on lottovoitto muuttaa Bostoniin

Elämä on ihmeellistä arpapeliä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, en valinnut itse uutta kotikaupunkiani enkä tiennyt, että tarvitsisin joskus vielä hedelmöityshoitoja – puhumattakaan, että tarvitsisin niitä nimenomaan Yhdysvalloissa asuessani. Päädyin kuitenkin osavaltioon, jossa asuminen on hedelmöityshoitoja tarvitsevalle lottovoitto.

Se lottovoitto tuli tarpeeseen, sillä Yhdysvallat on lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivälle joko todella hyvä tai todella huono asuinpaikka. Kaikki riippuu siitä, missä osavaltiossa sattuu asumaan.

Jotkut maksavat hoidoistaan yli 20 000 dollaria kuussa. Toiset saavat ne lähes ilmaiseksi. Tämä johtuu amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka perustuu kokonaan sairausvakuutuksiin. Kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden hinnat ovat pilvissä, mutta onnekkaimpien laskun maksaa lähes kokonaan vakuutusyhtiö.

Me kuulumme Samulin kanssa niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka voivat käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön piikkiin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka määrittelee lapsettomuuden sairaudeksi ja velvoittaa vakuutusyhtiöt korvaamaan sen hoidon. Jopa kalliita koeputkihedelmöitys- eli ivf-hoitoja on korvattava niin monta kierrosta kuin potilas tarvitsee. Riittää, että lääkäri pystyy vakuuttamaan vakuutusyhtiön siitä, että hoidolla on riittävän hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

Massachusettsin laki on äärimmäisen poikkeuksellinen: vain 15 osavaltiossa 50:stä on minkäänlaista lakia hedelmöityshoitojen korvaamisesta, ja niissäkin missä laki on, se ei useinkaan velvoita yhtä kattaviin korvauksiin kuin Massachusettsissa.

Olemme onnekkaita myös sikäli, että sairaalat ovat Bostonin alueella todella hyviä. Yhdysvalloissa mikään ei ole tasalaatuista, ja oli kyse sitten korkeakouluista tai sairaaloista, tässä maassa on sekä maailman huippuja että luokattoman laaduttomia laitoksia.

Valitsemassamme sairaalassa ivf-hoitokierros maksaisi ilman vakuutusta 23 000 dollaria eli noin 19 000 euroa. Me maksoimme vakuutuksesta nelisen sataa kuussa, mutta sen lisäksi itse hoidoista vain muutamia kymppejä.

Fertility treatment ad Boston

Hedelmöityshoidot kattavan vakuutuksen hankkiminen ei silti ollut Massachusettsissa asuvallekaan mutkaton prosessi.

Kuten viime vuonna kerroin, kesken vuoden ei pysty hankkimaan minkäänlaista vakuutusta, jollei uuden vakuutuksen tarve johdu isosta elämänmuutoksesta kuten työttömäksi jäämisestä tai muutosta uuteen osavaltioon. Siksi päädyimme rekisteröimään parisuhteemme, jotta pääsin kesken vuoden Samulin työnantajan työsuhde-etuna tarjoaman vakuutuksen piiriin. Samulin työnantaja toimii kuitenkin useissa eri osavaltioissa, ja sen tarjoama vakuutus oli Kalifornian eikä Massachusettsin lakien mukainen. Se korvasi periaatteessa hedelmöityshoidot – mutta korvauksille oli säädetty elinikäiseksi ylärajaksi 2000 dollaria. Käytännössä vakuutuksesta ei siis ollut hoitojen suhteen mitään iloa.

Tämä ei ollut meille aluksi selvää. Kun kyselin vakuutusyhtiön asiakaspalvelussa hedelmöityshoitojen korvattavuudesta, asiakaspalvelija antoi minulle täysin virheellistä tietoa. Hän kuvitteli, että 2000 dollarin katto koskisi vain hedelmättömyyden syyn tutkimista, ja että kunhan diagnoosi olisi tehty ja hoitojen tarve todettu, itse hoitoja saisi ilman hintakattoa.

Olemme kuitenkin asuneet tässä maassa jo sen verran pitkään, ettemme luottaneet asiakaspalvelijaan sokeasti. Yhdysvalloissa on hyvin tavallista, ettei asiakaspalvelijoita perehdytetä työhönsä niin, että he oikeasti osaisivat auttaa asiakkaita. Täällä tunnutaan pitävän tärkeämpänä sitä, että puhelimeen vastataan nopeasti ja asiakkaan korvaa hivellään kaikin kuviteltavissa olevin kohteliaisuusfraasein kuin että asiakaspalvelija osaisi antaa asiakkaalle tämän tarvitsemaa tietoa. Minulle on käynyt aikaisemminkin ihan samalla tavalla: olen kysynyt tärkeää asiaa, jolla on ollut elämääni suoraa rahallista vaikutusta, ja asiakaspalvelija on puhunut täyttä puuta heinää.

Kun luin itse varsinaisen vakuutuskirjani, aloin heti epäillä asiakaspalvelijan sanaa. Selvitin asiaa lisää, ja hetkellinen riemumme vakuutusasian ratkeamisesta vaihtui synkkyyteen: joutuisimme odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausitolkulla.

Vakuutusta saa vaihtaa kerran vuodessa vuodenvaihteessa. Sain tietää kesäkuun alussa 2017, että minulla mitä todennäköisimmin on endometrioosi. Pettymykseksi osoittautuneen vakuutuksen saimme hankittua minulle kesäkuun lopussa, ja sen turvin menimme lapsettomuustutkimuksiin heinäkuussa. Elokuussa lääkäreillemme oli jo selvää, miten he haluaisivat meitä hoitaa. Loppuvuosi olikin sitten raastavaa uuden vakuutuksen odottelua.

Erityisen raastavaksi odottelun teki politiikka. Kuten viime syksynä kirjoitin, vallassa oleva republikaanipuolue pyrki pitkin syksyä uudistamaan terveydenhuoltoa tavoilla, jotka uhkasivat mahdollisuuksiani saada tälle vuodelle hyvä vakuutus. Jännitin koko syksyn, pääsisimmekö hoitoihin tänäkään vuonna. Onneksi republikaanit epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen terveydehuoltouudistuslainsäädännön läpi viemisessä.

 

Kun vakuutukset tulivat myyntiin, niiden vertailu oli todella iso urakka. Hankin käsiini ja luin eri vakuutusyhtiöiden määritelmiä siitä, kenen katsotaan tarvitsevan hedelmöityshoitoja ja millä ehdoin niitä voi saada. Onneksi sain projektissa tukea hedelmöitysklinikkamme vakuutuskoordinaattorilta, jolta saatoin varmistella, että olin ottanut kaiken olennaisen huomioon. Päädyin vakuutukseen, joka ei ollut hinta-korvaussummasuhteeltaan vertailuni voittaja, mutta joka oli pärjännyt vertailussani kohtuullisesti. Valintani ratkaisi se, miten yksiselitteisesti hedelmöityshoitojen tarve oli määritelty. Hinta-korvaussummasuhteeltaan parhaassa vakuutuksessa hoitojen tarpeen määritelmä oli niin kimurantti, että epäilin sen olevan täynnä sudenkuoppia. Pelkäsin, että kimurantin määritelmän kirjoittanut vakuutusyhtiö yrittäisi kaikin keinoin löytää porsaanreiän evätäkseen meiltä hoidot. Pelkäsin myös, että korvauspäätöksen saaminen heiltä kestäisi suhteettoman kauan. Yksinkertaisen määritelmän kirjoittanut yhtiö tuntui huomattavasti turvallisemmalta valinnalta – varsinkin, kun kyseistä yhtiötä olivat kehuneet hedelmöitysklinikallamme niin lääkärit kuin vakuutuskoordinaattorikin.

Kun valinta oli tehty, tarvitsi enää odottaa vuoden vaihtumista, jotta uusi vakuutus astuisi voimaan. Vasta sen jälkeen pääsimme näkemään käytännössä, minkälaista byrokratia valitsemani vakuutusyhtiön kanssa olisi.

 

Hoidoissa käyminen vakuutusyhtiön piikkiin oli todellakin byrokraattista. Ensin piti odottaa vakuutusyhtiön päätöstä hoitojen korvaamisesta. Hoidon tarpeen yksiselitteisen määritelmän ansiosta oli selvää, että päätös olisi myönteinen, mutta odottaminen oli silti kuluttavaa, sillä jännitin, tulisiko päätös sopivaan aikaan kuusta. Toisin kuin useimmissa terveydenhuollon palveluissa, hedelmöityshoidoissa on hyvin täsmällinen aikaikkuna, joka avautuu kerran kuussa hetkeksi ja sulkeutuu sitten taas. Jos vakuutusyhtiön päätös tulee liian myöhään, hoidon aloittamista joutuu odottamaan kuukauden. Puolen vuoden odottelun jälkeen ajatusta kuukauden lisäodotuksesta oli vaikea kestää.

Päätös tuli kuin tulikin juuri ja juuri ajoissa – ja kun sain sen, kävi ilmi, että se koski vain yhtä hoitokierrosta. Jos tarvitsisimme useita kierroksia, joutuisimme siis joka kerta odottamaan vakuutusyhtiön kirjettä ja jännittämään, ehtisikö se ajoissa. Opin, ettei uutta päätöstä voisi hakea ennen kuin edellinen hoitokierros olisi päättynyt negatiiviseen raskaustestiin, mikä merkitsi, että vakuutusyhtiölle jäisi vain pari viikkoa aikaa käsitellä uusi hakemus ja tehdä päätös ennen kuin olisi sen kuun osalta liian myöhäistä. Se tuntui siinä kohtaa musertavalta.

Vielä musertavampaa oli, kun sain tiedon ensimmäisen hoitokierroksen epäonnistumisesta epäpätevältä hoitajalta, joka töksäytti pian surullisen uutisen kerrottuaan, ettei vakuutusyhtiön pitkien odotusaikojen takia kannata kuvitellakaan pääsevänsä hoitoihin kuin joka toinen kuukausi. Tieto osoittautui myöhemmin perättömäksi ja kyseinen hoitaja niin osaamattomaksi, että häneltä saamissani tiedoissa oli aina asiavirhe – jopa silloin, kun hän vain antoi minulle oman klinikkansa viikonloppupäivystyksen puhelinnumeron. Mutta tuolloin uskoin häntä ja jouduin negatiivisen raskaustestin tuottaman suuren pettymyksen lisäksi käsittelemään turhautumistani siitä, miten hitaasti hoidot vakuutusbyrokratian vuoksi etenisivät.

Vakuutusyhtiön byrokratia ei ollut ainoa ongelma. Myös klinikallamme oli prosessia hidastavia käytäntöjä. Hedelmöityshoitolääkäreillä oli kerran viikossa kokous, jossa he käsittelivät kaikki potilastapaukset, ja tapana oli, että kaikkien uutta hoitokierrosta tarvitsevien potilaiden korvauspyynnöt lähetettiin vakuutusyhtiöille yhtenä könttänä kokouksen jälkeen. Samanlainen käytäntö on kuulemani mukaan ainakin joillakin muillakin amerikkalaisilla hedelmöitysklinikoilla.

Meidän klinikkamme byrokratia ei kuitenkaan ollut kasvotonta eikä kiveen hakattua. Lääkärimme suostui lähettämään korvauspyyntömme eteenpäin jo ennen viikoittaista kokousta, koska tapauksessamme ei ollut mitään epäselvää ja koska odottaminen ahdisti minua niin paljon.

Kokonaisuudessaan klinikan toiminnasta jäi erittäin ammattimainen ja asiantunteva kuva. Joidenkin yksittäisten ihmisten (kuten yllä mainitun hoitajan) ammattitaidossa ja joissain oman lääkärimme ratkaisuissa olisi mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta tästä huolimatta tuntui, että olimme todella hyvissä käsissä.

Positive pregnancy test

Toisin kuin veronmaksajien rahoilla järjestetyssä terveydenhuollossa, kalliisiin vakuutuksiin perustuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä toimitaan rahaa säästämättä. Niin paljon epäkohtia kuin siitä seuraakin, joissain tilanteissa se on potilaan kannalta hieno asia. Suomessa hedelmöityshoidot aloitetaan ymmärtääkseni yleensä kevyemmillä, edullisemmilla vaihtoehdoilla, ja vasta jos ne epäonnistuvat, edetään vähitellen kalliimpiin testeihin ja hoitoihin. Täällä tehtiin saman tien kaikki tarkoituksenmukaiset testit, saatiin sen ansiosta heti täsmällinen ja oikea diagnoosi ja edettiin sen jälkeen suoraan juuri niihin kalliisiin hoitoihin, jotka todennäköisimmin johtaisivat toivottuun lopputulokseen.

Verrattuna monen muun kokemuksiin pääsimme hoidoista lopulta varsin helpolla, ja kiitos siitä kuuluu ainakin osin amerikkalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle. Vihaan tämän maan eriarvoistavia rakenteita sydämeni pohjasta ja muuttaisin ne heti jos voisin, mutta en voi kiistää, ettemmekö olisi itse hyötyneet niistä merkittävästi tilanteessa, jossa olimme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Lapsettomuuttamme hoiti hedelmöityshoitoyksikön johtava lääkäri yhdessä lääketieteen edelläkävijämaan parhaista sairaaloista, ja saimme heti alusta alkaen tehokkaimpia mahdollisia hoitoja, kun lääkärimme keskittyivät maksimoimaan nopean onnistumisen todennäköisyyksiä eivätkä optimoimaan parasta hinta-laatusuhdetta.

Tuntuu hyvin ristiriitaiselta tiedostaa, että yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa ja yksi elämämme suurimmista suruista väistymässä ainakin osin sen vuoksi, että satuimme pääsemään räikeän eriarvoistavassa järjestelmässä kaikkein  hyväosaisimpien joukkoon.

Mainokset

Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Statue of Liberty

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Pregnant butterfly at Harvard Square

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Mini Babymoon in New York City, enjoying the High Line park

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Baby bump and speed bump sign, Brooklyn, NYC

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Kihlajaiskuvaus Uuden-Englannin merenrantamaisemissa

Yksi rakkaimpia muistojani viime vuoden kesältä on kihlajaiskuvien ottaminen nykyisen kotiseutumme ihanissa merenrantamaisemissa.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Kun olimme joulukuussa 2015 julkistaneet kihlauksemme, Facebook alkoi heti mainostaa minulle kaikkea mahdollista häiden valmistelemiseen liittyvää. Kerrankin kohdennettu mainonta oli minusta hauskaa, ja luin mainoksia innolla, vaikka aiommekin viettää häät Suomessa emmekä Bostonissa, jonka ympäristön palveluita Facebook minulle mainosti. Eräänä päivänä silmiini osui kilpailu, jossa oli palkintona kihlajaiskuvaus ammattikuvaajan kanssa.

Emme olleet edes harkinneet kihlajaiskuvien otattamista, mutta kun näin mainoksen, aloin heti haaveilla kuvista Uuden-Englannin maisemissa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että meille jäisi ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi elämästämme Bostonissa, joka tulee aina olemaan ensimmäinen yhteinen kotikaupunkimme riippumatta siitä, mihin elämä meidät myöhemmin vie.

Osallistuin heti kilpailuun – ja suureksi ällistyksekseni voitin!

Engagement photo in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Palkinnon ansiosta Samulikin oli helppo suostutella kuvaukseen, vaikka rakkaani viihtyykin yleensä paremmin kameran toisella puolella. Sovimme kuvaajan kanssa, että kuvat otettaisiin kesällä ulkona meren rannalla. Halusimme kuviin Atlantin, jonka eri puolilla asuessamme olimme toisiimme rakastuneet ja jonka keskelle Islantiin matkustimme meren eri laidoilta ensitreffejämme varten.

Haaveilin lisäksi, että kuvissa näkyisi majakka. Majakat ovat tunnusmerkkisiä Uuden-Englannin rannikolle, ja ajattelin, että majakan ansiosta kuvat ankkuroituisivat paljon selvemmin juuri tähän seutuun kuin jos niissä näkyisi ainoastaan merta ja kallioita.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Yllätyksekseni kuvaaja ei tiennyt ennalta yhtään hyvää majakkakuvauspaikkaa. Olin luullut, että majakkaromantiikka olisi täälläpäin kihlajais- ja hääkuvissa niin yleistä, että kuvaajalla olisi ollut sopivia paikkoja valmiiksi listattuna.

Engagement photo with New England coastal theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Samuli otti kuitenkin asiakseen etsiä unelmieni kuvauspaikan ja onnistui löytämään aivan täydellisen rannan. Fort Pickering -majakka Salemissa oli riittävän lähellä Bostonia ja sekä majakka että sen ympäristö vastasivat kaikin puolin haaveitani. Paikassa oli voimakas vuorovesi, mutta Samuli ymmärsi ottaa senkin huomioon, ja sovimme kuvaajan kanssa huolella kuvausajan niin, että vesi olisi sopivan korkealla ja saisimme kuvaan vielä auringonlaskunkin. Onni suosi, ja valitsemanamme päivänä sää oli aurinkoinen.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Kuvaajamme oli venäläistaustainen bostonilainen Marina Baklanova, jonka seurassa viihdyimme alusta alkaen. Hän taustoitti kuvausta ennakkotapaamisella, jossa hän houkutteli meidät juttelemaan mukavia parisuhteestamme ja tarkkaili samalla ilmeitämme ja muuta ruumiinkieltämme saadakseen käsityksen siitä, minkälaisilla tavoilla romanttiset tunteemme ilmenevät.

Engagement photo with New England coastal theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Itse kuvauksessa oli niin rentoa ja hauskaa, ettei edes Samulia haitannut olla kuvattavana, ja minä linssilude nautin joka hetkestä. Hassuttelimme ja herkistelimme kameran edessä monin eri tavoin ja nautimme kauniista kesäillasta ihanissa maisemissa.

Pian kuvauksen jälkeen saimme Marinalta linkin salasanalla suojattuun nettialbumiin, jossa oli niin paljon ihania kuvia, että tuntui todella isolta urakalta etsiä niistä kaikkein parhaat. Palkintoomme kuului viiden käsitellyn digikuvan nettialbumi, ja lisäksi oli tietystikin mahdollista tilata Marinalta lisämaksusta muita tuotteita kuten useampia digikuvia tai laadukkaita kuvatulosteita. Tilasimme perheillemme joululahjaksi tulostettuja kuvia, mutta kesti näin pitkään saada tehtyä lopulliset valinnat siitä, mitkä kuvat mieluiten ottaisimme digitaaliseen albumiimme.

Engagement photo shoot Salem Massachusetts New England coast Marina Baklanova 8

Nyt vuotta myöhemmin valintojen tekeminen tuntui jostain syystä paljon helpommalta kuin heti kuvauksen jälkeen. Asia oli ilmeisesti jäänyt hautumaan alitajuntaan sen jälkeen, kun valitsimme perheillemme teetettävät kuvat, ja lopulta meillä oli aika selkeä näkemys siitä, mitkä 25 kuvaa halusimme säilyttää.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Olen todella onnellinen siitä, että pääsimme tutustumaan Marinaan ja saimme ihanan, pysyvän muiston yhteisistä vuosistamme Uudessa-Englannissa.

Engagement photo in Salem Massachusetts with New England coastal theme by Marina Baklanova Photography

 

Kaikki kuvat Marina Baklanova Photography

Kolme vuotta Bostonissa

Maanantaina tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Samuli oli muuttoni aikoihin asunut täällä aika tarkalleen yhtä pitkään kuin minä nyt. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että hän oli jo silloin jollain olennaisella tavalla kotiutuneempi tänne kuin minä nyt. Luulen, että se johtuu työstäni.

Ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan työssä toimittajalle on tärkeää pitää kiinni kyvystään tarkastella uutta kotimaataan ulkopuolisen silmin. On pidettävä mielessä, mitkä asiat kotiyleisölle ovat vieraita ja ihmeellisiä, jotta osaa tunnistaa suomalaislukijan kannalta kiinnostavan jutunaiheen ja selittää uutisaiheiden taustat lukijan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Toimittajalle vertailujen tekeminen uuden ja vanhan kotimaan välillä ei ole vain henkilökohtaista identiteettityötä vaan keskeinen osa ammattitaitoa.

Lisäksi työni vaikuttaa kotiutumiseen ihan yksinkertaisesti sitä kautta, että en ole osa paikallista työyhteisöä. Työyhteisöni muodostavat edelleen suomalaiset kollegat, joiden kanssa teen tiivistä yhteistyötä chatin, nettipuheluiden ja sähköpostin välityksellä. Kun täällä vaikkapa sataa lunta, se ei vaikuta yhdenkään työkaverini elämään kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että lumimyrskyn rajuus ylittää Suomessa asti uutiskynnyksen. He eivät jaa kanssani kokemusta etäpäivän kotoilusta ulkona riehuvan myräkän keskellä.

Välillä teen kotona töitä aamusta iltaan enkä tapaa koko päivän aikana ensimmäistäkään amerikkalaista.

Suomalaisen puolison kanssa asuminen vähentää varmasti myöskin uuteen kotimaahan sulautumista. Aikoinaan vaihto-opiskelijana asuin Espanjassa vain muutamia kuukausia, mutta silloin mukanani ei ollut läheisiä Suomesta, ja välttelin aktiivisesti tutustumassa yhteenkään lähistöllä asuvaan suomalaiseen. Se teki lyhyestäkin ulkomailla asumisen kokemuksesta selvästi intensiivisemmän. Nyt elämme Samulin kanssa omassa amerikansuomalaiskuplassamme, jossa paitsi puhumme (englannin sekaista) suomea myös viittaamme keskusteluissamme vapaasti suomalaiseen kulttuuriin ja elämäämme Suomessa tietäen, että viittaukset ovat toiselle tuttuja.

Kaiken tämän vuoksi tunnen edelleen hyvin selkeästi olevani Amerikassa asuva suomalainen, en amerikkalaistunut suomalainen tai varsinkaan amerikkalainen. Kun jokin amerikkalaisen yhteiskunnan piirre turhauttaa tai suututtaa minua, oletan ensimmäiseksi sen johtuvan ulkopuolisuudestani ja olevan merkki sopeutumiskyvyttömyydestäni ennen kuin muistan, että sama seikka saattaa raivostuttaa myös täällä syntyneitä ystäviäni.

Samaan aikaan tiedän kuitenkin, etten ole enää täysin suomalainenkaan. En juurikaan käy enää kaupoissa ruokakauppoja lukuun ottamatta, koska minulle on itsestään selvää, että netistä voi tilata kaiken, mitä ihmiskunta on keksinyt tehtaissaan valmistaa. Käytän sujuvasti ja turhautumatta puhelinkeskustelun alussa ja lopussa monta minuuttia tyhjänpäiväisiin kohteliaisuuksiin sen sijaan, että menisin suoraan asiaan. Mutisen vaistomaisesti pahoittelut jokaiselle ihmiselle, jonka ohitan kadulla. Brunssilla ja buffetilla ei mielestäni ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Välillä mietin, tekeekö useamman vuoden ulkomailla asuminen ihmisestä ikuisen ulkopuolisen, joka ei ole enää täysin kotonaan sen enempää synnyinmaassaan kuin missään muuallakaan. Omalla kohdallani luotan kuitenkin varsin paljon siihen, ettei Suomi lakkaa tuntumasta kodilta, vaikka joistain suomalaisen kulttuurin piirteistä vieraantuisinkin. Lisäksi olen siitä onnekas, että vaikka mikään maa ei enää tuntuisi täysin kodilta, rinnallani on puoliso, jonka kanssa voin elää yhteisessä kulttuurisekamelskakuplassa.

Kieli-ihmisenä en olisi koskaan ennen uskonut, että voisin olla näin onnellinen siitä, ettei puolisoni hätkähdä yhtään kuullessaan minun sanovan, että paketti pitää viedä FedExin laatikkoon tänään, koska muuten sen shipping leibeli ekspairaa. Tähän on kuitenkin tultu.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Minä kolme vuotta sitten elämäni suurimman seikkailun kynnyksellä

Martha’s Vineyardin piparkakkutalot

Suomen kaltaisia pitkiä kesälomia ei täällä Yhdysvalloissa harrasteta, mutta kuluneella viikolla pidimme Samulin kanssa kolmen päivän miniloman ja vierailimme kotiseutumme kuuluisimmilla lomasaarilla Martha’s Vineyardissa ja Nantucketissa.

Gingerbread houses in the town of Oak Bluffs at Martha's Vineyard

Emme olleet käyneet kummallakaan saarella aikaisemmin, vaikka ne ovat alle kahden tunnin automatkan ja tunnin lauttamatkan päässä kotoamme. Ne ovat niin suosittuja, ettei niihin noin vain lähdetä spontaanille viikonloppureissulle: kesäviikonlopun majoitus pitäisi varata monta kuukautta etukäteen, eikä tarjolla silloinkaan ole kovin edullisia vaihtoehtoja. Kummallakin saarella on yksi hostelli, josta saisimme minulle sängyn isosta naisten makuusalista ja Samulille miesten makuusalista, mutta jos haluaa yhteisen huoneen, yöstä joutuu väkisinkin maksamaan kolminumeroisen summan, joka ei todennäköisesti ala ykkösellä.

Ei siis ihme, että moni tutustuu saariin päiväretkellä. Sekään ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa tai halpaa, sillä lautat saarille kulkevat Cape Codin niemeltä, joka on itsessäänkin yksi manner-Yhdysvaltojen tunnetuimpia ja ruuhkaisimpia kesälomailualueita.

Gingerbread houses in the town of Oak Bluffs at Marthas Vineyard

Saariloman varaaminen puoli vuotta etukäteen on jäänyt meiltä vuodesta toiseen tekemättä, mutta tänä vuonna päätimme tehdä saarille edes pienen tutustumisretken. Kun pidimme muutaman arkipäivän lomaa kesän lopulla, onnistuimme saamaan mantereelta kohtuuhintaisen Airbnb-majoituksen Hyannisin kaupungista, josta kulkee lautta sekä Martha’s Vineyardiin että Nantucketiin. Majoituksemme oli kävelymatkan päässä lauttasatamasta ja siihen sisältyi ilmainen pysäköinti, mikä oli todella olennaista. Lauttasatamaan pysäköinti päiväretken ajaksi maksaa nimittäin maltaita.

Ensimmäisen kokonaisen matkapäivän vietimme Martha’s Vineyardissa. Sää oli koko retken ajan pilvinen ja synkeä, mutta onneksi ei sentään satanut. Niin suosittuja kuin Cape Cod ja sen saaret ovatkin, läheskään kaikki lomailijat eivät pääse nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä säästä. Alueen ilmasto on kohtalaisen viileä, eikä täyspilvisyys tai sateisuus ole mitenkään harvinaista.

Martha’s Vineyard on sen verran iso, että siellä on uimarantojen lisäksi useita kyliä. Lautta toi meidät Oak Bluffsin kylään, joka tunnetaan piparkakkutaloiksi kutsutuista värikkäistä lomamökeistä. Piparkakkutalojen seassa kuljeskellessa tuntui kuin olisi hypännyt satukirjaan.

 

Pink gingerbread house in the town of Oak Bluffs at Marthas Vineyard

Kovin paljon ei muutaman tunnin päiväretkellä ehdi, mutta Oak Bluffsin lisäksi tutustuimme Edgartownin kylään, johon pääsi Oak Bluffsista helposti ja edullisesti paikallisbussilla. Edgartownissa oli varsin samannäköistä kuin missä tahansa Uuden-Englannin rannikkokylässä: viehättävää mutta meille täällä asuville sen verran tuttua, ettei sen takia maksa vaivaa matkustaa erikseen juuri Martha’s Vineyardiin.

City view of Edgartown, Marta's vineyard, with Edgartown lighthouse

Edgartownissa minua ilahdutti eniten kävelyretki majakalle. Majakat ovat keskeinen osa Uuden-Englannin rannikkokaupunkiromantiikkaa, ja niitä on Martha’s Vineyardissa runsain mitoin. Monia niistä on kuitenkin vaikea käydä katsomassa ilman autoa. Edgartownin majakka oli mukavan lyhyen kävelymatkan päässä kylän keskustasta keskustasta.

Edgartown lighthouse at Marthas Vineyard

 

Toisen päivän vietimme Nantucketissa, joka on pienempi ja kauempana mantereesta kuin Vineyard. Siellä kyliä on vain yksi, ja loppuosa saaresta on rantoja ja luonnonsuojelualuetta.

New England style houses in Nantucket

Samuli oli aina haaveillut pyöräilystä ympäri Nantucketia, joka tunnetaan tasaisesta maastostaan ja kattavasta pyörätieverkostostaan. Meidän retkipäivällemme osui kuitenkin valitettavasti viileä ja sateinen sää, joka ei houkuttanut pyöräilemään.

Ilman pyörää tai autoa päädyimme kuljeskelemaan koko päivän saaren ainoassa kylässä. Olisin halunnut käydä lähettyvillä olevassa asutuskeskittymässä, joka tunnetaan kukkaköynnöksin koristelluista taloista, mutta sinne kulki busseja vain kerran tunnissa, emmekä uskoneet siellä riittävän huonolla säällä tekemistä ja nähtävää kokonaiseksi tunniksi paluubussia odotellessa.

Nantucketin-retkemme ei rehellisesti sanottuna ollut tekemisen arvoinen. Saari ei kerta kaikkiaan päässyt oikeuksiinsa huonolla säällä ilman minkäänlaista kulkuvälinettä. Kylän viehättävissä sisustus- ja vaatekaupoissa piipahtelu oli hetken aikaa hauskaa mutta ei missään nimessä niin erityinen elämys, että sen takia olisi kannattanut matkustaa Nantucketiin saakka. Ravintolatarjonta ei tehnyt vaikutusta, ja ravintolat olivat ylihinnoiteltuja.

Nantucket shopping

Lomamme oli kokonaisuudessaan mukava, sillä emme olleet tänä kesänä juurikaan ehtineet viettää aikaa kahdestaan, ja oli kivaa olla matkalla yhdessä. Cape Codin saarien valtavaa suosiota emme kuitenkaan lopultakaan ymmärtäneet. Kauniilla säällä niistä olisi toki saanut aivan erilaisen vaikutelman, mutta läheskään kaikille lomailijoille ei kaunista säätä osu kohdalle.

Taidamme jättää vastedes Vineyardin ja Nantucketin suosiolla muiden käyttöön. Uuden-Englannin rannikolla on paljon muitakin viehättäviä kohteita, joissa säät ovat paremmat ja jotka eivät ole yhtä pahasti oman suosionsa uhreja.

Marthas Vineyard Edgartown lighthouse selfie

Story Slam -tarinankerrontaklubilla

Sain tällä viikolla toteutettua pitkäaikaisen suunnitelmani, kun pääsin lavalle kaikille avoimella Story Slam -tarinankerrontaklubilla.

 

storytelling at the Moth Cambridge MA

Täällä englanninkielisessä maailmassa tarinankerrontaklubit ovat varsin yleisiä. Minun ja täkäläisten ystävieni suosimalla The Moth -klubilla toimintaperiaate on, että kuka tahansa yleisön joukosta saa ilmoittaa haluavansa lavalle, ja halukkaiden joukosta arvotaan kymmenen tarinankertojaa, jotka pääsevät kukin vuorollaan yleisön eteen kertomaan korkeintaan viisiminuuttisen henkilökohtaisen tositarinan. Muistiinpanoja lavalle ei saa tuoda, vaan tarina täytyy kertoa vapaasti ulkomuistista tai improvisoiden. Joka klubi-illassa on eri teema, johon tarinan on tarkoitus liittyä. Yleisön joukosta sattumanvaraisesti valittu tuomaristo pisteyttää tarinat, ja heidän valitsemansa voittaja pääsee lavalle uudelleen myöhemmässä erikoisillassa, jossa kaikki kymmenen tarinankertojaa ovat aikaisempien iltojen voittajia.

Olin jo pitkään suunnitellut alkavani käydä Mothissa säännöllisesti ja yrittäväni ennen pitkää lavalle, mutta suunnitelma oli kerran toisensa jälkeen hautautunut muiden kiireiden jalkoihin. Nyt kuitenkin illan teemana oli Kohtalo, ja tiesin sen nähdessäni heti, että saisin sen ympärille todella helposti rakennettua version tarinasta, jota kaikkein useimmin täällä ihmisille kerron: tarinan siitä, miten päädyin asumaan Yhdysvalloissa.

Koska olin yrittämässä lavalle ensi kertaa, oikeanlaisen tarinan valitseminen tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mitä tutumpi tarina minulle itselleni olisi, mitä useammin olisin sen kertonut, sitä helpommalta uskoin lavalle nousemisen tuntuvan. Etua oli siitäkin, että tätä tarinaa olen kertonut pääasiassa amerikkalaisille, joten minulle on luontevaa kertoa se englanniksi ja amerikkalaisen kuulijan näkökulmasta.

Sovin kahden ystäväni kanssa klubille menosta ja kirjoitin tarinani valmiiksi, mutta ennen kuin ehdin alkaa tosissani harjoitella sitä, sain ystävältäni viestin: ilta olikin loppuunmyyty!

Olin todella pettynyt ja harmittelin sitä, etten ollut ostanut omaa lippuani heti, kun liput tulivat myyntiin. Seuraavana aamuna soitin klubin lipunmyyntiin ja kysyin, oliko meillä mitään toivoa saada lippuja ovelta. Lipunmyyjä pahoitteli ja sanoi, että ovella myytäisiin lippuja ainoastaan siinä tapauksessa, että joku halusi itse myydä ylimääräiset lippunsa tai että joku oli soittanut lipunmyyntiin kertoakseen, ettei pystyisikään käyttämään ennalta ostamiaan lippuja.

Jälkimmäistä en uskonut tapahtuvan. Liput maksavat vain kympin kappale, joten en uskonut kenenkään myöskään tulevan erikseen paikalle pelkästään kaupittelemaan lippuja. Ainoa toivo oli tavoittaa ovelta seurue, josta joku ei olisikaan päässyt tulemaan. Onnistumisen todennäköisyydet tuntuivat pieniltä.

Päätimme ystävieni kanssa luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni kuiski, että minun kannattaisi silti käydä ovella. Kohtalo-teemaan tuntui sopivan, että jos minun olisi Tarkoitus päästä lavalle, lippukin järjestyisi. Ajattelin, että jos saan näissä olosuhteissa lipun, hyvä onni varmaankin jatkuu, ja minut myös arvotaan yhdeksi illan tarinankertojista.

Bostonin keskustassa oli aikaisemmin illalla ilmainen puistozumba, jossa käyn aina, kun työvuorot sallivat. Päätin, etten jättäisi zumbaa väliin seisoakseni ovella kyselemässä lippua jokaiselta sisääntulijalta, mutta piipahtaisin klubin ovella kotimatkalla. Klubi on eri kerroilla eri paikoissa, ja tällä kertaa se sattui sopivasti olemaan lähellä metroasemaa, jonka ohi ajaisin joka tapauksessa zumbasta palatessani.

Otin zumbaan mukaan vaihtovaatteet, meikit ja pyyhkeen, ja käytin ennen klubin ovelle menoa röyhkeästi hyväkseni tutun hipsterimaailmanparannuspikaruokalan vessaa, jossa muuntauduin hikisestä puistoliikkujasta klubi-iltaan valmistautuneeksi kukkamekkotytöksi. Käyn kyseisessä pikaruokapaikassa sen verran usein, etten kokenut tekeväni heille suurta vääryyttä, vaikka pidinkin heidän vessaansa varattuna hieman tavallista pidempään, enkä edes ostanut sillä kertaa heidän tuotteitaan.

Kun saavuin ovelle, sisään jonotti vain muutama seurue. Kysyin, sattuisiko kenelläkään olemaan lippua myynnissä – ja nainen jonon keskeltä huudahti heti, että hänellä on!

Nainen oli suunnilleen ikäiseni ja paikalla yksin, sillä hänen poikaystävänsä oli tullut kipeäksi. Hän selitti, ettei ollut kehdannut alkaa kaupitella ylimääräistä lippuaan ja että oli jo hyväksynyt sen, että se menisi hukkaan. Riemuitsimme molemmat hyvästä onnestamme – tai Kohtalosta, jos asian niin haluaa tulkita.

Kävin ilmoittautumassa lavalle ja etsimme uuden kaverini kanssa yhdessä istumapaikat. Saimme hyvät paikat varsin läheltä lavaa. Sitten ei ollut enää tehtävissä muuta kuin kuunnella tarinoita ja jännittää jokaisen arvonnan aikana, nousisiko kangaskassista minun nimeni. Ilmoittautumislappuni kassiin laittanut vapaaehtoinen oli kertonut, että lavalle mieliviä oli sinä iltana varsin vähän. Mahdollisuudet olivat siis hyvät.

Olin ollut ystävieni kanssa Mothissa yhden kerran aikaisemmin, ja tiesin sen perusteella, että tarinankertojien taso vaihtelisi todennäköisesti suuresti. Jotkut käyvät klubeilla säännöllisesti ja ovat hioneet taitojaan pitkään, toiset nousevat lavalle kerran elämässään. Jotkut ovat luontaisia tarinankertojia. Jotkut tuntevat työnsä, koulutuksensa tai muun kiinnostuksen ansiosta hyvän tarinan rakenteen peruspalikat ja osaavat käyttää niitä rakentaakseen toimivan tarinan – ja toiset eivät. Ensikertalaisista jotkut haluavat lavalle siksi, että juuri senkertainen teema puhuttelee heitä aivan erityisellä tavalla, ja he saattavat siksi olla sokeita sille, miten tarinasta saisi yleisön kannalta kiinnostavan. Yhdysvalloissa lavalle nousee lisäksi myös niitä, joille yleisön edessä itsestään puhuminen on eräänlaista terapiaa.

Heti alussa lavalle pääsi keski-ikäinen nainen, jonka tarina oli todella hyvä ja kerrontatyyli mukaansatempaava. Hänen jälkeensä mikrofonin ääreen nousi nuorehko mies, joka paljasti tarinankerrontaklubilla puhumisen olevan hänelle pelonvoittamisharjoitus. Hän oli selvästi lavalla itseään eikä yleisöään varten, ja hänen esityksensä jälkeen oli helppo sanoa itselleen, ettei lavalle menemisestä tarvitsisi ottaa paineita.

Minun nimeni arvottiin hieman ennen illan puoliväliä. Puhujat arvotaan yksi kerrallaan, ja kun oma nimi sanotaan, lavalle on mentävä heti. Minun mielenlaadulleni se sopii paremmin, kuin että tietäisin illan alusta alkaen puhuvani vaikkapa viidentenä. Silloin ehtisin alkaa jännittää.

Nousin lavalle amerikkalaistyylisten rohkaisuaplodien saattelemana ja huomasin ilokseni, ettei minua jännittänyt juuri lainkaan. En ollut harjoitellut tarinaani kovin paljon, koska oli epäselvää, pääsisinkö koko klubille, enkä siksi halunnut käyttää harjoitteluun kohtuuttomasti aikaa. En myöskään halunnut tarinani kuulostavan ulkoa opetellulta. Muistin kuitenkin ongelmitta hahmottelemani rungon, eikä se kadonnut missään vaiheessa mielestäni.

Olin todella tyytyväinen siihen, miten ensimmäinen kertani tarinankerrontalavalla meni. En ollut hermostunut ja pystyin nauttimaan olostani. Tunsin kertovani luontevasti, en ladellut ulkoa opeteltua litaniaa ja pysähdyin välillä vitsailemaan yleisölle, joka palkitsi minut pienillä nauruilla.

Tuomariston pisteytyksestä olin hyvin pitkälle samaa mieltä. Minua enemmän pisteitä saivat ainoastaan kertojat, jotka olivat omastakin mielestäni minua parempia. Ilokseni päädyin pisteitteni puolesta selkeästi siihen kertojajoukkoon, jotka tiesivät, mitä tekivät, ja joiden väliset piste-erot eivät olleet suurensuuria. Hieman närkästynyt olin yhdelle tuomariksi päässeelle kaveriporukalle, joka antoi minulle samat pisteet kuin pelkoterapiamiehelle. Heidän arvionsa olivat kuitenkin lähes joka kertojan kohdalla aivan erilaiset kuin kahden muun tuomaristoporukan, jotka puolestaan olivat linjassa keskenään – ja linjassa omien henkilökohtaisten arvioitteni kanssa. Päätin siis jättää muiden kanssa jatkuvasti eri linjoilla olleen porukan näkemykset omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan ilta oli todella mukava, ja tiesin heti, että haluan yrittää uudemmankin kerran lavalle. Toivottavasti saan tämän Kohtalon väliintulon ansiosta nyt vihdoin todella otettua tavaksi käydä tarinaklubeilla säännöllisesti.