Periamerikkalainen jääpalanhimo

Olen amerikkalaistunut tavalla, jota en olisi koskaan uskonut mahdolliseksi: olen alkanut himoita jääpaloja juomiini.

Amerikkalaisille jääpalat ovat äärettömän tärkeitä. Jopa kaikkein hirveimmissä motellihuoneissa on tarjolla sanko, johon asiakas voi hakea jääpaloja käytävältä jääkoneesta. Kotiinkin voi ostaa erillisen jääpalakoneen.

Ulkomailla matkaillessa jääkulttuurierot voivat lähes pilata amerikkalaisen loman. Olin hiljattain mukana keskustelussa, jossa keski-iän ylittänyt amerikkalaisrouva kertoi Espanjan-matkastaan. Kaikki oli muuten ollut hienoa ja ihanaa, mutta yksi iso mieliharmi oli jäänyt kaivelemaan:

”Sieltä ei saanut jäitä!”

ice cubes

Jotta emme täysin amerikkalaistuisi, teemme kotona Aalto-maljakon muotoisia jäitä.

Oma suhteeni jäihin on aina ollut päinvastainen: olen pyrkinyt välttämään niitä kaikin keinoin.

Mieleeni iskostettiin jo lapsena, että jääpalat ovat matkailijalle iso vatsatautiriski, ja olen opetellut pitämään matkoilla huolta siitä, että saan varmasti kaikki juomani ilman jäitä.

Se ei ole tuntunut uhraukselta. En ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt jääpalojen viehätystä. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että ne tekevät ensin juomasta epämiellyttävän kylmän ja laimentavat sitten sulaessaan sen ikävän vetiseksi.

Nyt olen kuitenkin yhtäkkiä hurahtanut jäihin.

Syytän Coca-Colaa. Ennen en koskaan juonut sitä, mutta Atlantan Coca-Cola-maailma sai salakavalasti aivopestyä minut pitämään siitä. Ja Coca-Cola maistuu aivan selvästi paremmalta, jos lasissa on jäitä.

Sama pätee karpalomehuun, toiseen periamerikkalaiseen juomaan. Huomasin sen, kun olin ensin kiinnittänyt huomiota Coca-Colan maun muutokseen.

Näiden havaintojen jälkeen aloin kaivata jäitä kaikkiin kylmiin juomiini.

Jäänhimoni meni jopa niin pitkälle, että varmistin pienessä lautapelikahvilassa ennen juomien tilaamista, oliko jäitä tarjolla. Jos niitä ei olisi ollut, olisin vakavasti harkinnut koko tilaukseni muuttamista.

Puolalaistaustainen kahvilanpitäjä oli tunnistanut meidät eurooppalaisiksi ja katsoi minua hieman oudosti, kun eurooppalaisuudestani huolimatta kyselin jäiden perään.

”On meillä niitä – mutta nehän laimentavat juomasi”, hän ei malttanut olla huomauttamatta.

En oikein tiennyt, mitä sanoa. Juuri samaahan sanoin itse ennen muille, jotka kyselivät, miten pystyin elämään ilman jäitä.

Miten selittää vieraalle ihmiselle, että olin ennen itsekin jäänvastustajien leirissä, mutta nyt olen vaihtanut puolta? Miksi edes yrittää, kun kyse on vain muutamasta hassusta jääpalasta?

”Tiedän”, sanoin vain ja hymyilin hieman nolona.

Siinä hetkessä tunsin itseni auttamattoman amerikkalaiseksi.

Mainokset

Erilaiset morsiuskutsut

Viime viikonloppuna oli ystävämme Annan morsiuskutsut. Kyseessä on periamerikkalainen perinne, mutta Anna oli uudistanut sitä niin luovasti, ettei tilaisuudella ollut juuri mitään tekemistä perinteisten morsiuskutsujen kanssa.

Yleensä morsiuskutsuissa kuulemma istutaan ringissä ja katsotaan, kun morsian avaa vieraiden tuomia lahjoja.

”Tuskin kukaan tykkää morsiuskutsuista. Ihmiset vain kokevat, että kaikilla on oikeus saada sellaiset, kun muutkin ovat saaneet”, Anna totesi aivan suoraan, kun puhuimme asiasta.

Moni tuntuu kokevan samoin. Ainakin Annan amerikkalaiset ystävät vaikuttivat hyvin ilahtuneilta siitä, että tällä kertaa kutsut olivat aivan erilaiset.

Morsiamen lahjomisen sijaan annoimme lahjoja hyväntekeväisyyteen, ja itse juhlat olivat hyväntekeväisyystempaus, jossa lahjoitimme tavaroiden lisäksi aikaamme.

Kohteeksi oli valikoitunut Cradles to Crayons -järjestö, joka auttaa kodittomien ja muiden äärimmäisessä köyhyydessä elävien perheiden lapsia kotiosavaltiossamme Massachusettsissa. Koostimme lahjoituksina saaduista vaatteista asukokonaisuuksia eri-ikäisille lapsille.

Lopuksi söimme järjestön tiloissa kaasojen hankkiman lounaan.

Charity Bridal Shower at Cradles to Crayons

Sekä järjestössä että seurueessamme kaikki ihastelivat ääneen Annan luovaa ideaa. Morsiuskutsujen muuttaminen hyväntekeväisyystempaukseksi oli kaikille ennenkuulumaton ajatus

Se oli minusta yllättävää, sillä hyväntekeväisyys kuuluu kiinteästi amerikkalaiseen kulttuuriin, ja esimerkiksi työporukat käyvät usein yhdessä lahjoittamassa aikaansa Cradles to Crayonsille ja muille vapaaehtoisryhmien varassa toimiville järjestöille.

Toisaalta se on kuitenkin ymmärrettävää. Vaaditaan aikamoista laatikon ulkopuolelta ajattelua, että keksii tehdä hääperinteeseen niin ison muutoksen kuin Anna teki.

Perinteitä tulee usein noudatettua sellaisenaan, koska niihin on kasvanut pienestä pitäen, eikä niitä tule helposti edes ajatelleeksi kyseenalaistaa.

Morsiuskutsut tuntuvat kuitenkin todella aikansa eläneeltä perinteeltä. Kuten Anna totesi, on outoa, että saman tilaisuuden johdosta pitäisi antaa kaksi lahjaa.

Morsiuskutsut sopisivat mielestäni todella hyvin sellaiseen kulttuuriin, jossa nainen ei omista elämänsä aikana mitään muuta kuin kapionsa, ja hän muuttaa naimisiin mennessään kauas lapsuudenperheestään uuden sukunsa hoteisiin.

Siinä tilanteessa olisi luonnollista ja varmasti myös tarpeellista kerääntyä naisporukalla varmistamaan, että morsian saa uuteen elämäänsä mukaan kaiken tarvittavan. Jokaista lahjaa tutkailtaisiin yhdessä huolella, ja samalla työstettäisiin surua edessä olevasta vääjäämättömästä erosta.

Nyky-Amerikassa perinteisille morsiuskutsuille on hyvin vaikea nähdä vastaavanlaista tarvetta. Luin juuri Washington Postista, että amerikkalaiset nuoret kokevat olevansa valmiita avioliittoon vasta, kun heillä on korkeakoulututkinto, vakituinen työ, omistusasunto, säästöjä sekä kokemusta aiemmista parisuhteista ja avoliitosta tulevan aviopuolison kanssa.

Jos morsiamella on jo kaikki tuo, hänellä luulisi olevan aika hyvät materiaaliset edellytykset menestyksekkääseen avioliittoon ilman morsiuskutsujakin.

Patriots’ Day eli Isänmaanystävien päivä

Maanantaina oli taas yhden amerikkalaisen juhlapyhän aika: kotiosavaltiossamme Massachusettsissa vietettiin Patriots’ Daytä eli Isänmaanystävien päivää.

Päivän tarkoitus on muistaa Yhdysvaltojen vapaussodan kahta ensimmäistä taistelua, jotka käytiin tässä lähellä Lexingtonissa ja Concordissa. Historian elävöittämisen harrastajat esittävät sen kunniaksi yleisölle taistelupäivien tapahtumia.

Lisäksi on tietysti paraateja, sillä amerikkalaiset rakastavat paraateja.

Välillä amerikkalaisten into käyttää isänmaallisuuteen viittaavia sanoja on hyvin hämmentävää: Patriots’ Daytä ei pidä sotkea syksyllä vietettävään Patriot Day -juhlapyhään, jossa kunnioitetaan syyskuun 11. päivän terrori-iskujen uhrien muistoa.

Kaiken huipuksi Mainen osavaltiossa vietetään vielä hieman erinimistä juhlaa Patriot’s Daytä – joka on on sama asia kuin Massachusettsin Patriots’ Day.

Lexington Minutemen Ready for Paul Revere Ride Reenactment on Patriots' Day

Koska olen päättänyt tutustua amerikkalaisuuteen mahdollisimman monelta eri kantilta täällä asuessani, halusin tietystikin viettää Isänmaanystävän päivää jollain tavoin.

Lexington on vain vartin ajomatkan päässä kotoamme, Concord vähän kauempana. Minulla ei kuitenkaan valitettavasti ollut autoa käytössäni, sillä Samulin työnantaja ei ole niin isänmaallinen, että antaisi tätä pyhää työntekijöilleen vapaaksi.

Lexingtonissa olisi alkanut taistelunäytelmä puoli kuudelta aamulla, mutta niin isänmaalliseksi en itseäni tuntenut. Concordissa olisi ollut Isänmaanystävien päivän suurparaati puoli yhdeksältä, mutta olisin joutunut lähtemään kotoa seitsemän aikoihin ehtiäkseni sinne, ja sekin tuntui turhan aikaiselta.

Selasin iltapäivän ohjelmanumeroita, ja löysinkin jotain kiinnostavaa, johon voisin osallistua ilman aikaista herätystä tai pitkää matkantekoa: Yhdeltä iltapäivällä Lexingtonissa näyteltäisiin vapaussodan historiaan olennaisesti kuuluva lyhyt kohtaus, jossa isänmaanystävä Paul Revere ratsastaa kaupunkiin varoittamaan isänmaallisia joukkoja brittisotilaiden hyökkäysaikeista. Kahdelta alkaisi paraati.

Paul Revere re-enactor rides to Lexington on Patriots Day Massachusetts

Paul Reveren ratsastuskohtaus vastasi odotuksiani: historianelävöittäjä syöksyi hevosellaan kaupunkiin täyttä vauhtia ja kertoi tärkeän viestinsä Lexington Minutemen -joukoille, jotka olivat odottamassa häntä.

Kohtaus ei monta minuuttia kestänyt, mutta koska en ole suuri sotahistoriaintoilija, se riitti minulle vallan hyvin.

Paraati oli kuitenkin pettymys. Concordin paraati oli varmasti ollut hienompi ja suureellisempi, mutta Lexingtonin versio oli hyvin suppea ja kotikutoisen oloinen.

Lions Club cart with golden lion at Patriots Day Parade in Lexington Massachusetts

Paraatissa ajoi useita vanhuksia golfkärryillä. Lions Clubin kärry oli paraatin kenties vaikuttavin näky.

Yhtä kaikki oli hauskaa nähdä historiallisiin asuihin pukeutuneita amerikkalaisia juhlimassa isänmaallisuuttaan.

Myös paikalliset kiinalais- ja intialaisyhteisöt marssivat paraatissa, mikä oli hieno ele monikulttuurisuuden puolesta, vaikka he vaikuttivatkin nykyaikaisissa vaatteissaan olevan jotenkin väärässä paikassa 1700-luvun vetimiin sonnustautuneiden historianelävöittäjien seassa.

Paraatia katsomassa oli lähinnä lapsiperheitä ja vanhuksia, sillä vain heillä oli vapaata keskellä päivää. Arvelin heidän olevan paikallisia.

Mikäli Isänmaanystävän päivä houkuttelee Bostonin seudulle turisteja kauempaa, he varmaankin ovat valmiita heräämään aikaisin nähdäkseen aamuvarhain käytävät taistelut ja Concordin suurparaatin.

Vaikka itse paraati ei ollut kaksinen, kokemus oli kokonaisuudessaan hauska. Maanantaiksi osui kevään tähän mennessä lämpimin päivä, ja oli ihanaa olla ulkona kesämekossa. Oli myös hauskaa heilutella pientä Amerikan lippua yhdessä muun hyväntuulisen juhlakansan kanssa.

Omaa kolmikolkkahattua en sentään ostanut, vaikka sellaista sovitinkin- ja säikäytin se päässä ottamallani kuvalla Samulin luulemaan, että olin kartuttanut Murmelipäivästä alkanutta hattukokoelmaani.

Trying on Patriots Day Hat at Lexington Massachusetts

 

Washington DC, kirsikankukat ja presidentti

Päiväretkeä Washington DC:hen voinee pitää aika onnistuneena, jos onnistuu sen aikana sekä näkemään kaupungin kuulut kirsikankukat että tapaamaan presidentin.

cherry blossoms Washington DC Jefferson Memorial

Sellaisen työmatkan tein toissa viikolla. Presidentti tosin oli Suomen eikä Yhdysvaltojen, kuten tämän maan pääkaupungista puhuttaessa ensimmäiseksi ajattelisi.

Ennen Amerikkaan muuttoani olin kuullut monet kerrat puhuttavan Japanin kirsikankukkajuhlista, mutta vasta tänne tultuani sain tietää, että kirsikankukat ovat suuren juhlan aihe myös Washington DC:ssä.

Tokion pormestari lahjoitti viime vuosisadan alussa Yhdysvaltojen pääkaupungille kirsikkapuita, jotka ympäröivät kaupungin keskustassa muistomerkkien reunustamaa Tidal Basin -tekoallasta. Lahjaa ja Yhdysvaltojen ja Japanin suhteita kunnioitetaan vuotuisella kirsikankukkafestivaalilla, ja suuri määrä ihmisiä matkustaa ihailemaan kukkivia puita.

cherry blossoms Washington DC Tidal Basin Washington Monument

Olin jo joulukuisesta DC:n-vierailustani lähtien haaveillut matkustavani keväällä kaupunkiin kirsikankukkia katsomaan.

Kukkaloisto kestää vain muutamia päiviä, ja matka Japaniin juuri oikeaan aikaan olisi Suomessa asuessa aika hankala järjestää.  Bostonista DC:hen on huomattavasti helpompi matkustaa lyhyelläkin varoitusajalla.

Tänä vuonna kirsikkapuut kuitenkin puhkesivat täyteen loistoonsa viikolla, jolloin matka pääkaupunkiin ei mitenkään mahtunut kalenteriini. Olin jo alistunut ajatukseen, etten pääsisi näkemään niitä, mutta sitten minulle sattuikin tulemaan työmatka  DC:hen.

cherry blossoms Washington DC me at Tidal Basin Jefferson Memorial

Presidentti Sauli Niinistö oli Yhdysvalloissa presidentti Barack Obaman isännöimässä ydinturvakonferenssissa, ja minulle myönnettiin hänen kanssaan kahdenkeskinen haastattelu.

Olin ainoa suomalaistoimittaja, joka oli tuona päivänä saamassa presidentiltä oman haastattelun, ja olin tietysti siitä todella innoissani. Innostustani matkasta ei lainkaan vähentänyt se, että oli mahdollista, että pääsisin samalla reissulla näkemään kirsikankukkiakin.

Matkani oli viikon sen jälkeen, kun puiden kukkiminen oli saavuttanut huippunsa. Oli täysin tuurista kiinni, ehtisivätkö kaikki herkät kukat pudota puista jo siihen mennessä, kun saapuisin kaupunkiin.

Minulla on kuitenkin usein aika hyvä onni. Säät suosivat siinä määrin, että kun pääsin Tidal Basinin luo, kukkia oli vielä aika hyvin jäljellä, vaikka monet niistä olivatkin jo pudonneet.

Cherry Blossoms Washington DC

Sää oli ihana, ja ehdin nautiskella kukkivasta kaupungista muutaman tunnin ennen kuin oli aika valmistautua illan haastatteluuni presidentin kanssa.

Haastattelukin meni mitä mainioimmin. Sen jälkeen koitti matkan stressaava vaihe, kun aloin kiireellä kirjoittaa juttuja samalla, kun tein matkaa lentokentälle ja lensin kotiin.

Tein presidentin haastattelusta Suomen aamuun nettijutun, jonka voi lukea täältä. Lisäksi kirjoitin seuraavan päivän lehtiin pidemmän juttupaketin, jonka pääsee lukemaan täältä.

Kaikkien tekstien piti olla valmiina Suomen aamupäivään mennessä, ja päätin lopulta kirjoittaa kaiken valmiiksi ennen kuin menisin nukkumaan. Työpäivästä tuli todella pitkä, mutta onneksi päivä oli myös kaiken vaivan arvoinen.

Amerikkalaisen ystävän polttarit

Viime viikonloppuna pääsin kurkistamaan suomalaisen ja amerikkalaisen polttarikulttuurin eroihin. Läheisin ystäväpariskuntamme täällä Bostonissa on menossa kuun lopussa naimisiin, ja minut oli kutsuttu morsiamen polttareihin.

Olin kutsusta todella iloinen, sillä Anna-morsiamesta on tullut minulle läheinen, ja sitä paitsi rakastan polttareita. Minulla on aina ollut polttareissa todella hauskaa, ja häihinkin on paljon mukavampi mennä, kun on tutustunut osaan häävieraista jo polttareissa.

Suomalaisessa polttarikulttuurissa on ikäviäkin piirteitä, mutta kaikki omat polttarikokemukseni ovat lämminhenkisistä tilaisuuksista, joihin joukko morsiamen tai sulhasen ystäviä on kokoontunut pitämään hauskaa yhdessä.

Näin jo kutsusta, että Annan polttareista tulisi samanhenkiset.

Suomessa ystävieni polttareissa on kaikissa ollut suunnilleen sama kaava: Olemme yleensä pyrkineet jollain tapaa varmistamaan, että polttaripäivä tulee päivänsankarille yllätyksenä. Aamulla olemme hakeneet polttarisankarin porukalla kotoa ja usein pukeneet hänet päivän teeman mukaiseen asuun. Päivän mittaan olemme kierrättäneet häntä paikasta toiseen, ja jokaisessa paikassa on ollut koko porukalle jokin ohjelmanumero. Ohjelmanumerot ovat vaihdelleet polttarisankarin kiinnostuksen kohteiden mukaan bollywoodtanssitunnista draamatyöpajaan, jossa esitettiin morsiamen nuoruudenaikaisia runoja. Päivänsankaria on yleensä pyydetty arvuuttelemaan kaupunkisuunnistushenkisesti seuraavia paikkoja ja ohjelmanumeroita. Ilta on huipentunut perinteiden mukaiseen morsiussaunaan taikoineen, yhteiseen illalliseen ja yleensä saunapaikassa yöpymiseen.

Annan polttarit eivät noudattaneet tätä kaavaa.

Arvasin tietenkin jo etukäteen, ettei morsiussauna kuuluisi amerikkalaiseen kulttuuriin. Ajattelin kuitenkin, että morsiamen yllättäminen ja pukeminen hassuun asuun, kaupunkisuunnistustyyppinen paikasta toiseen kiertely ja porukan yhteiset ohjelmanumerot voisivat hyvin olla kulttuureillemme yhteisiä.

Saamani kutsun perusteella arvelin jopa, että jotain saunaa vastaavaakin olisi luvassa. Siinä mainittiin kylpylähenkinen ohjelmanumero, ja meitä kehotettiin ottamaan uimapuvut mukaan, sillä yöpymispaikkamme pihassa olisi palju.

toilet paper wedding dress making at bachelorette party

Hääpukuaskartelua vessapaperista.

Kulttuurieroja oli enemmän kuin odotin. Samaan aikaan yhtäläisyyksiäkin oli kuitenkin paljon.

Polttarit alkoivat vasta iltapäivällä. Kukaan ei hakenut Annaa kotoa, vaan häntä oli pyydetty ajamaan itse lapsuudenystävänsä kotiin, johon meidän oli määrä kokoontua – ja antamaan samalla kyyti parille osallistujalle.

Ensimmäisen päivän eli lauantain kaikki ohjelma tapahtui lapsuudenystävän kotona. Suurin osa siitä oli vapaamuotoista yhdessäoloa ja juttelua. Annan kolme kaasoa olivat valmistaneet etukäteen alkupaloja ja jälkiruokaa, ja pääruuaksi teimme yhdessä pitsaa.

Kylpylähenkisessä ohjelmanumerossa valmistimme luonnonkosmetiikkaa ruokakaupasta saatavista yksinkertaisista raaka-aineista. Samaa olen tehnyt suomalaisissakin polttareissa, mutta niissä olemme aina käyttäneet valmistamamme seokset heti saman tien morsiussaunassa. (Eräissä ikimuistoisissa polttareissa kokeilimme ruokaöljypohjaista hiushoitoa, jonka pois peseminen osoittautui erittäin hankalaksi – varsinkin kun omakotitalon kuumavesivaraaja oli mitoitettu vähän pienemmälle seurueelle.)

Täällä jokainen sai valmistamansa sokerikuorinnan mukaansa kauniissa lasipurkissa. Muita varsinaisia ohjelmanumeroita ei ensimmäisenä päivänä ollut.

Paljukin jäi lopulta kuitenkin kokonaan käyttämättä, eikä kukaan tuntunut sitä edes muistavan.

Seuraavana päivänä ohjelmaa oli enemmän. Morsiamen omasta toiveesta olimme menossa pelaamaan room escape -pakohuonepeliä. Aamulla ennen pakohuoneeseen lähtöä askartelimme vessapaperista hääpuvun Annan ja yhden hänen ystävänsä ylle.

Pakohuonepeli oli kauppakeskuksessa, ja sen päätyttyä söimme siellä vielä yhdessä pikaruokaa. Sitten hajaannuimme eri suuntiin.

Mystery Room Room Escape at a Bachelorette Party

Ryhmämme selviytyi hyvissä ajoin ulos Sherlock Holmes -teemaisesta pakohuoneesta.

Juttelin Annan ja hänen ystäviensä kanssa siitä, olivatko nämä polttarit samanlaiset kuin hänen ystäviensä polttarit, joissa hän on vuosien varrella ollut mukana. Minulle jäi se kuva, ettei polttariperinteitä ole täällä läheskään yhtä paljon kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Kuulemma polttarit ovat usein jonkinlainen baari-ilta. Anna kertoi esimerkin polttareista, joissa seurue oli vuokrannut limusiinin ja kierrellyt sillä baarista toiseen.

Hänen ystäviltään kuulin, että monissa polttareissa on penisvitsejä ja joissain myös strippareita. Morsiamelle saatetaan esimerkiksi pukea peniksen muotoiset korvakorut.

Iän myötä polttarit kuulemma rauhoittuvat. On helppo ymmärtää, että juomishalut vähenevät monella aikuistumisen myötä, ja että peniskorvakorut naurattavat enemmän kaksikymppisiä kuin kolmekymppisiä.

Tämän tajuaminen sai minut arvostamaan suomalaista polttarikulttuuria vielä enemmän.

Itse tulen olemaan naimisiin mennessäni lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kahdestakymmenestä puhumattakaan, ja minulle on tärkeää, että saisin saman kaavan mukaiset polttarit kuin minua nuorempana naimisiin menneet ystäväni. Muuten minusta tuntuisi, että jäin paitsi jostain olennaisesta, kun en päässyt (nimenomaan päässyt) naimisiin aiemmin.

Se ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma. Minulle tutussa suomalaisessa polttarikaavassa ei ole mitään sellaista, mistä nelikymppisetkin eivät voisi nauttia. En usko kenenkään ystäväni ajattelevan minun polttareitani suunnitellessaan, että olemme jo liian vanhoja tällaiseen, eikä tästä tule hauskaa.

Polttariperinteissä on myös se hyvä puoli, että niiden ansiosta polttarit tuntuvat varmasti polttareilta. Annan polttarit tuntuivat minusta ennemminkin ystäväporukan yökyläilyviikonlopulta

Silti minulla oli niissä todella mukavaa.

Vaikka kukaan Annaa lukuun ottamatta ei tuntenut etukäteen kaikkia muita osallistujia, seurueen välille muodostui nopeasti luottamuksellinen henki, ja keskustelimme yllättävänkin henkilökohtaisista aiheista.

Keskustelun syvyys yllätti minua erityisesti siksi, että kuten kampaamokirjoituksessani kerroin, keskustelukulttuuri on täällä pääsääntöisesti pinnallisempi kuin Suomessa.

Annan ystävien tapa keskustella polttari-iltana oli kuitenkin hyvin lähellä suomalaista tyttöjen iltaa. Minulla oli todella kodikas olo, ja minun oli helppo osallistua keskusteluun.

Olin kaivannut sitä tunnetta enemmän, kuin olin tajunnutkaan.

On vaikea sanoa, tuntuuko Boston onnistuneen polttariviikonlopun jälkeen enemmän vai vähemmän kodilta kuin aikaisemmin.

Oli mukavaa huomata, että voin olla amerikkalaisessa ison seurueen illanvietossa niin kotonani kuin polttareissa olin. Lisäksi tunnen täältäpäin nyt monta uutta mukavaa ihmistä, joita tulen näkemään lähiviikkoina useaan kertaan häihin liittyvissä tilanteissa.

Polttari-illan kaltaista tyttöjen iltaa ei tuolla porukalla kuitenkaan ole toista kertaa luvassa.

Lisäksi Annan vanhojen ystävien keskellä oleminen sai minut ikävöimään omia vanhoja ystäviäni ja muistutti siitä, miten kaukana he minusta ovat.

Luulen, että synnyinkaupunkini Helsinki tulee aina olemaan minulle koti jollain sellaisella tavalla, jota mikään muu paikka ei voi olla. Silti myös Boston on jollain toisenlaisella mutta hyvin olennaisella tavalla minulle koti.

Itsepalvelupesulassa

Pääsimme tällä viikolla kokemaan taas yhden periamerikkalaisen elämyksen: pyykinpesun itsepalvelupesulassa.

laundromat somerville massachusetts

Tähän saakka emme ollut pesulaa tarvinneet, onhan asunnossamme pyykinpesukone, jonka toimintaa pian muuton jälkeen täällä blogissakin ihmettelin.

Nyt kone on kuitenkin rikki, emmekä tiedä, koska pääsemme seuraavan kerran pesemään pyykkiä kotona. Vuokraisäntä on jo useamman viikon ajan yrittänyt korjailla sitä itse sen sijaan, että kutsuisi korjaajan tai ostaisi uuden koneen.

Päätimme Samulin kanssa, että tilanteen harmittelemisen sijaan tekisimme pesulareissusta hauskan retken. Arvostan todella paljon Samulin elämänasennetta, joka mahdollisti tällaisen ajattelun. Moni olisi varmasti mennyt pesulaan huonotuulisena, jolloin reissu olisi ollut vain yksi rasite lisää kuormitetussa arjessa, mutta kun päätimme asennoitua toisella tavalla, siitä tuli suorastaan päivän kohokohta.

Ajatus retkestä oli Samulin, ja minä täydensin sitä keksimällä, että voisimme hakea eväsleivät pesulan lähettyvillä olevasta kivasta leipäkahvilasta.

Samuli ajoi minut ja pyykit pesulan ovelle ja lähti hakemaan leipiä. Olin koko paikan ainoa asiakas! Pyykkikoneita oli parikymmentä ja kuivausrumpujakin runsaasti.

Suureksi ilokseni pesukoneet olivat aivan eri maailmasta kuin päältä ladattava koneemme kotona. Ne muistuttivat hyvin paljon pyykinpesukonettani Suomessa: ne ladattiin sivusta ja niissä oli tutut lokerot pesu- ja huuhteluaineelle.

Olimme ottaneet mukaan vain yhden koneellisen pyykkiä, eikä siihen valitettavasti ollut tulossa huuhteluainetta. Minusta olisi ollut suurta luksusta päästä annostelemaan huuhteluaine omaan lokeroonsa pyykinpesun alussa sen sijaan, että vahtisin silmä kovana pesuohjelman etenemistä päästäkseni lisäämään huuhteluaineen käsin ensimmäiseen huuhteluveteen.

Koneellisen peseminen maksoi kolme dollaria, ylimääräisen huuhtelun lisääminen ohjelmaan neljännesdollarin siihen päälle.

Koko summa piti syöttää koneeseen neljännesdollarin kolikoina. Pesulassa oli rahanvaihtokone, mutta se oli epäkunnossa. Onneksi olin kerännyt oikeankokoisia kolikoita talteen ison kasan parkkimittareita varten, ja ne riittivät yhteen koneelliseen ongelmitta.

Seuraava iloinen yllätys oli pesuohjelman kesto: pyykki olisi valmista puolessa tunnissa!

Panin pyykit pyörimään, ja kohta Samuli tuli paikalle leipien kanssa. Pesulassa oli muovituoleja ja -pöytiä asiakkaita varten, ja iso, matala ikkunalauta oli pehmustettu intialaishenkisillä tyynyillä sohvaksi.

Vietimme oikein rattoisan piknikin sillä välin kun kone pyöri. Aika ei todellakaan ehtinyt tulla pitkäksi, kun ohjelma kesti vain puoli tuntia.

Aloimme miettiä, miten nopeasti pyykkipäivän voisi hoitaa tyhjässä itsepalvelupesulassa kuin kotona, kun kaikki eriväriset ja eri lämpötiloissa pestävät koneelliset saisi pyörimään vierekkäisiin koneisiin yhtä aikaa, ja ohjelmat kestäisivät vain puoli tuntia.

Kotona minulla menee pyykkäämiseen helposti kaksi päivää, joiden aikana toki teen töitä ja hoidan muita asioita sillä välin, kun kone pyörii. Pelkkään koneen luona kellarissa ramppaamiseen saa kuitenkin noina kahtena päivänä helposti kulumaan enemmän aikaa kuin pesulareissu autolla vaatisi.

Kokonaisuudessaan kolikkopesula oli erittäin positiivinen kokemus. Nyt ei harmita enää yhtään niin paljon, vaikka vuokraisäntä vitkuttelisi koneen korjaamisen kanssa vielä useita viikkoja lisää.