Vapaiden maasta koronavankeuteen

Yhdysvaltojen kansallislaulussa ylistetään vapaiden maata. Yksi maan tunnetuimmista symboleista on Vapaudenpatsas. Entisen naapuriosavaltiomme New Hampshiren motto on Elä vapaana tai kuole.

Tosiasiassa on tietenkin suhteellista, miten vapaita nykyamerikkalaiset oikeastaan ovat. Amerikkalainen työelämä on monella tapaa orjuuttavaa. Jos kuuluu niihin onnekkaisiin, jotka tekevät unelmatyötään hyvällä palkalla, työnantaja edellyttää todennäköisesti täydellistä omistautumista työlle. Jos taas kuuluu niihin epäonnisiin, jotka tekevät kahta tai kolmea alipalkattua työtä elättääkseen perheensä, olosuhteet pakottavat raatamaan tauotta.

Minä olin kuitenkin suorastaan hävyttömän onnekas, ja minulle elämä Yhdysvalloissa toi mukanaan enemmän vapautta kuin moni kokee koko elämänsä aikana. Freelancetoimittajana vastasin itse työajoistani ja työtehtävistäni. Kaikki työ oli etätyötä, joten saatoin työskennellä vaikkapa bikineissä takapihalla tai bussissa reissatessani ympäri maata. Sain tehdä työmatkoja niin usein kuin halusin mihin halusin, kunhan vain keksin matkustamista vaativia juttuideoita, jotka asiakkaani halusivat minun toteuttavan. Sain elää luonnollisen vuorokausirytmini mukaisesti eli valvoa aamuyhteen tai -kahteen ja nukkua siitä aamukymmeneen.

Olin koko ajan hyvin tietoinen siitä, että kaikki tuo vapaus päättyisi aikanaan, ja kokisin tuskin enää koskaan mitään vastaavaa.

Luovuin vapaudesta omasta vapaasta tahdostani. Halusin nimittäin lapsia.

Ensimmäisen lapsen saaminen vaatii varmasti aina totuttelua vapaudesta luopumiseen. Minulla kontrasti lasten saamista edeltävän elämänvaiheen ja esikoisvauva-arjen välillä oli kuitenkin poikkeuksellisen raju – sekä yllä kuvaamani poikkeuksellisen vapauden vuoksi että siksi, että vauvoja tuli kerralla kaksi.

Juuri kun vauvavuodesta oli selvitty, iski korona. Sen myötä arjesta katosivat monet pienet asiat, jotka toivat kaksosvauvojen kotiäidille edes pientä vapauden tunnetta. Yksi lempiasioistani Suomeen muuton jälkeen oli pääkaupunkiseudun ilmainen julkinen liikenne rattaiden kanssa liikkuville. Asumme paikallisjuna-aseman vieressä, ja saatoin koska hyvänsä hypätä lasten kanssa junaan. Myös kauppakeskuksissa kuljeskeleminen keskellä päivää toi eräänlaisen vapauden tunteen. Tänä keväänä kaikki tuo tuntui yhtäkkiä lähes yhtä kaukaiselta ja epätodelliselta kuin muistot matkoistani ympäri Yhdysvaltoja. Jos asuisin Bostonissa, se olisi yhtä kaukaista edelleen.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten vaikealta pandemian aiheuttamien rajoitusten täytyy amerikkalaisista tuntua. Jos on oppinut ihailemaan iskulausetta Elä vapaana tai kuole, on varmasti äärimmäisen vaikea hyväksyä ajatusta, että viranomaiset rajoittaisivat oikeutta oman elinkeinon harjoittamiseen tai läheisten ihmisten tapaamiseen.

Välillä kaipaan vapaiden maata niin että sydämeen sattuu. Kaipuuni kohdetta ei kuitenkaan tällä hetkellä ole olemassa. Sitä kaipaavat korona-arjen keskellä varmasti nekin, jotka asuvat Yhdysvalloissa edelleen.

Advertisement

Hääpukuostoksilla Yhdysvalloissa

Kun valmistauduimme muuttamaan Bostonista Suomeen, kävin lähes viime töikseni sovittelemassa hääpukuja.
Vuodesta toiseen jatkunut kihlauksemme oli vihdoin ja viimein edennyt hääpäivän päättämiseen asti. Menisimme naimisiin heinäkuussa 2020, kun olisimme ehtineet saada muuton jälkeisen elämämme raiteilleen, kirjani olisi valmis ja kaksoset olisivat kasvaneet sen verran, että jaksaisin toivottavasti taas nauttia muistakin projekteista kuten häiden järjestämisestä.
Olin jo pitkään haaveillut ostavani hääpukuni Yhdysvalloista. Bostonilainen ystävämme Anna oli suositellut minulle liikettä, josta hän oli ostanut oman hääpukunsa, ja avannut muutenkin minulle amerikkalaista hääpukushoppailukulttuuria, joka kuulosti kiinnostavalta. En kuitenkaan saanut käytyä hääpukuliikkeissä ennen raskaaksi tuloani, eikä sovittelu vauvavatsan kanssa tietenkään onnistunut. Muuton lähestyessä aloin kuitenkin jo olla jälleen itseni muotoinen, ja päätin vauvakiireistä huolimatta ahtaa kalenteriini käynnin Annan suosittelemassa liikkeessä. Se onnistui, kun vanhempani olivat kuukauden vierailulla Bostonissa auttamassa vauvojen kanssa. Samuli ja isäni jäivät kotiin kaksosten kanssa, ja minä sain äitini mukaan hääpukuliikkeeseen.

Yhdysvalloissa häät ovat kaiken kaikkiaan suureellisempia kuin Suomessa, ja niihin käytetään usein enemmän rahaa. Monelle morsiamelle on tärkeää, että hänen hääpukunsa on tunnetun hääpukumuotitalon luomus. Kontrasti amerikkalaisten huomattavan rentoon ja mukavuutta korostavaan arkielämään on valtava.
Hääpukumuotitalojen upeat puvut lienevät suosittuja paitsi hääkulttuurin mahtipontisuuden vuoksi myös siksi, että niitä on saatavilla huomattavasti edullisemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Annan suosittelema hääpukuliike oli hääpukujen outlet-myymälä, joka oli erikoistunut myymään muotitalohääpukujen yksittäiskappaleita postohinnoin. Puvut ovat ilmeisesti alun perin palvelleet hääpukuliikkeissä sovituskappaleina tai muuten esittelykappaleina ja päätyneet sen jälkeen outlet-myymälän tangolle, josta ne myydään huomattavasti alennettuun hintaan. Vastaavanlaisia liikkeitä on muitakin, ja perinteisetkin hääpukuliikkeet myyvät alennuksella omia sovituskappaleitaan.

Tein jonkin verran taustatyötä ennen käyntiämme liikkeessä. Aloitin katselemalla hääpukujen kuvia isosta verkkokaupasta, josta olin nähnyt mainoksen Facebookissa. Poimin kiinnostavia kuvia Samulille näytettäväksi, ja kävimme niiden avulla yhdessä keskustelua siitä, minkälainen tyyli miellyttäisi meidän molempien silmää.
Kyseinen kauppa ei myynyt muotitalojen pukuja vaan edullisempia malleja. Anna oli kertonut minulle varoittavan esimerkin ystävästään, joka ei ollut tiennyt, että kyseinen kauppa ei myynyt sellaista laatua, mitä hän oli tottunut hääpuvuissa näkemään. Ystävä oli käynyt ketjun kivijalkamyymälässä sovittelemassa pukuja ja alkanut itkeä, kun ei pitänyt yhdestäkään puvusta. Ystävät olivat hellästi ohjanneet hänet muotitalopukuja myyvään liikkeeseen, josta hän oli helposti löytänyt unelmiensa puvun. Tarinan opetus ei jäänyt epäselväksi. Käytimme verkkokaupan kuvia vain alustavaan ideointiin.
Kun meillä oli yhteinen näkemys haluamastamme tyylistä, kävin läpi Annan suositteleman myymälän nettisivuilla olevia kuvia. Ne esittelivät heidän tilausvalikoimaansa eli täysihintaisia pukuja. Hintoja ei luonnollisestikaan kerrottu.

Myymälään varattiin sovitusaika samaan tapaan kuin Suomessakin, ja meille oli varattu oma myyjä palvelemaan ainoastaan meitä. Sain valitettavasti meidän myyjästämme alusta alkaen huonon kuvan.
Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu ylitsevuotava palvelualttius, ja meidänkin myyjämme oli toki kohtelias. Hän ei kuitenkaan tuntunut nauttivan työstään eikä olevan siinä erityisen hyvä, toisin kuin hänen paljon nuoremmat kollegansa, joiden näin palvelevan asiakkaita viereisissä sovituskopeissa.
Olin maininnut ajanvarauksen yhteydessä kaksi tilausvalikoiman pukua, joita aivan erityisesti halusin sovittaa. Toisin kuin odotin, niitä ei ollut otettu valmiiksi esiin minua varten. Kaiken huipuksi myyjällä oli vaikeuksia löytää niitä, ja hän tuntui pitävän etsimistä niin toivottomana, että yritti kierrellen saada minulta luvan luovuttaa.
Myyjämme kysyi heti sisään tullessamme hääpäivääni. Kun kerroin sen, hän vaikutti helpottuneelta ja selitti, että puvun tilaaminen tilausvalikoimasta kestäisi useita kuukausia. Silloin ymmärsin, että tilausvalikoiman selailu netissä ei välttämättä ollut ollut hyvä ajatus. Vaikka häihin oli vielä hyvin aikaa, muuttomme lähestyi uhkaavasti. Aikani ei enää riittäisi tilauspuvun teettämiseen. Se oli iso pettymys, sillä en ollut vauvaväsymyksen vallassa netissä pukuja selaillessani ymmärtänyt, että kuvissa näkemäni puvut eivät olisi ulottuvillani. En myöskään ollut ajatellut loppuun saakka sitä, etteivät kuvien puvut tietenkään olleet niitä poistohintaisia, joiden takia olin juuri tämän liikkeen valinnut.
Sovitusaikani ei siis millään muotoa alkanut hyvin. Olin pettynyt myyjään, palvelutasoon ja siihen, että olin itse käsittänyt väärin outlet-myymälän idean. Halusin silti kovasti sovitella pukuja, olinhan saanut harvinaislaatuisen hetken omaa aikaa poissa vauvojen luota ja vieläpä äitini kanssa, jota näin aivan liian harvoin.

Sovitusajan aluksi sain kasan paperilappuja, joilla minun oli määrä merkitä tangoilla roikkuvista puvuista ne, joita haluaisin sovitella. Oli tavallaan hauskaa kuljeskella vapaasti hyllyjen välissä, mutta olin pettynyt siihen, ettei myyjä kulkenut mukanamme ottamassa pukuja esiin ja vastailemassa mahdollisiin kysymyksiin. Poistohintaan myytävät puvut olivat läpinäkyvissä pukupusseissa, jotta ne eivät pölyyntyisi ostajaa odotellessaan, ja niistä oli vaikeampi saada käsitystä kuin tilausvalikoiman sovituspuvuista, joilla ei ollut pusseja. Myymälässä oli kymmeniä tai ehkä jopa satoja pukuja, mutta toisin kuin olin odottanut, vain pieni osa niistä oli poistohintaisia, heti mukaan myytäviä pukuja. Loput olivat senhetkisen tilausvalikoiman sovituskappaleita, jotka eivät olleet myynnissä.
En löytänyt omin neuvoin poistokappaleiden joukosta mitään erityisen kiinnostavaa. Päätin sovitella tilauspukuja siinä toivossa, että omat ajatukseni etsimästäni tyylistä varmistuisivat ja että myyjä saisi ajatuksistani kiinni ja osaisi auttaa etsimään poistokappaleiden joukosta jotain sopivaa.

Pukujen sovittelu oli hauskaa. Myyjä löysi lopulta jopa nekin sovituskappaleet, jotka olin yrittänyt tilata sovitettavaksi jo etukäteen. Toinen niistä oli hukassa siksi, että kyseisestä puvusta olikin sovitettavana vain XXL-koko. Kaupassa oli erillinen puoli isokokoisille morsiamille, eikä myyjämme ensin tajunnut käydä etsimässä sovituskappaletta sieltä.
Sovitellessani tulin koko ajan varmemmaksi siitä, että halusin juuri sen tyylisen puvun kuin olin kuvien perusteella ajatellut. Suoraan sanottuna halusin kiihkeästi juuri sen Pronovias-muotitalon puvun, jonka sovituskappaletta myyjä oli minulle etsinyt kissojen ja koirien kanssa. XXL-kokoinen sovituspuku oli kiinnitetty ylleni isoilla hauenleuoilla vuoronperään takaa ja edestä niin, että sain hyvän käsityksen siitä, miltä oikeankokoinen puku päälläni näyttäisi. Minulla ei ollut enää epäilystäkään. Se oli unelmieni puku.
Kysyin puvun hintaa ja vatsaani kouraisi odottaessani vastausta. Vastaus oli masentava. Puku oli tietenkin aivan järjettömän kallis. Vaikka uutena tilattavat muotitalohääpuvut ovat Yhdysvalloissa edullisempia kuin Suomessa, ovat ne silti hyvin kalliita.
Myyjä painosti minua tekemään kaupat heti. Saisin kahdenkymmenen prosentin alennuksen, jos tekisin päätöksen heti ensikäynnilläni. Selitin, että se ei missään nimessä tulisi kuuloonkaan. Minun olisi ensin keskusteltava sulhaseni kanssa budjetista. Emme olleet voineet käydä keskustelua etukäteen, koska meillä ei ollut ollut mitään käsitystä hinnasta. Myyjä oli kuitenkin taipumaton. Jos kävelisin ulos, en saisi koskaan enää heiltä alennusta.
Olisin halunnut sovittaa unelmapukuani vielä kerran, mutta myyjä ilmoitti tylysti, että aikamme oli lopussa. Hänelle tulisi seuraava asiakas.
Siinä vaiheessa uskalsin mainita muuttomme ja kysyin, voisiko puvun toimittaa Suomeen. Myyjä vakuutti että voisi mutta ei maininnut mitään kuljetuksen hinnasta.
Kävelin ulos. Mielialani oli lähinnä ahdistunut.

Tuskailin asian kanssa joitakin viikkoja. Katselin unelmapukuni kuvaa netistä ja kävin Samulin kanssa kovaa vääntöä budjetista. Selvitin, mitä saman puvun tilaaminen Suomesta maksaisi ja sain tietää, että hinta olisi vielä monta sataa kalliimpi. Mietin vaihtoehtoja puvun kuljettamiseksi Suomeen. Otin yhteyttä kaikkiin Pronoviasin sivuilla listattuihin lähiseudun jälleenmyyjiin ja kyselin, oliko heidän valikoimassaan unelmieni pukua ja jos oli, mitä se heillä maksoi. Monet kieltäytyivät kertomasta hintaa.
Yhdestä liikkeestä minulle soitettiin lähes saman tien. Soittaja lupasi kertoa hinnan puhelimessa, koska sillä tavoin hän ei jäisi kiinni lavertelustaan. Muotitalot kuulemma olivat kieltäneet jälleenmyyjiä kertomasta hintoja ennen kuin asiakas oli paikan päällä sovittamassa pukua.
Soittaja lupasi unelmapuvustani pienen alennuksen ja siihen päälle lisäalennuksen, jos ostaisin puvun ensikäynnilläni.
Puku oli edelleen hyvin kallis, mutta olin vakuuttunut, etten saisi sitä mistään sen halvemmalla. Jatkoin neuvotteluja Samulin kanssa ja lopulta Samuli antoi periksi. Iloitsin hetken mutta aloin pian ahdistua toisesta ongelmastani: en edelleenkään tiennyt, miten saisin puvun Suomeen maksamatta kuljetuksesta kohtuutonta lisähintaa. Selvittelin erilaisten pakettien hintoja ja mietin, voisiko joku ystäväni tai tuttavani tuoda puvun Suomeen. Se olisi kuitenkin iso pyyntö, vaikka löytäisinkin jonkun, joka olisi muutenkin aikeissa käydä Suomessa. Hääpuvut ovat isoja ja painavia ja kaikin puolin hankalia kuljettaa.

Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Olin edelleen hyvin epätietoinen siitä, mitä ihmettä kuvittelin olevani tekemässä, mutta muuttomme lähestyi. Sovin sovitusajan liikkeeseen, josta minulle oli soitettu. Äitini oli jo palannut Suomeen, mutta Anna lupautui seurakseni.
Suureksi ilokseni sovitusaika oli samalle myyjälle, joka oli tehnyt minuun erinomaisen vaikutuksen vastatessaan sähköpostiini soittamalla. Arvostin sitä, että hän oli valmis paljastamaan hinnan ja neuvottelemaan siitä puhelimessa. Toisin kuin ensimmäisen liikkeen myyjä, hän tuntui olevan minun puolellani.
Tälle myyjälle kerroin avoimesti lähestyvästä muutosta. Hän oli siinäkin asiassa minun puolellani ja sanoi suoraan, että heidän kauttaan puvun postittaminen tulisi kalliimmaksi, kuin jos Anna noutaisi puvun ja veisi sen yksityishenkilönä postiin. Olin jo etukäteen nähnyt, että yksityishenkilöiden lähettämät postipaketit olivat huomattavan kalliita. Myyjä kannusti lempeästi minua antamaan poistopuvuille mahdollisuuden, ja yritin työntää unelmapukuni hetkeksi pois mielestäni.
Asiassa auttoi se, että tässä myymälässä unelmapukuni sovituskappaleen värisävy oli eri kuin ensimmäisessä myymälässä. Vaikka tiesin, että tilauspuvun värin saisi itse valita, minun oli vaikeampi kuvitella pukua päälleni haluamassani valkoisen sävyssä, kun se oli ylläni eri sävyssä, joka ei ollut läheskään yhtä paljon minun makuuni. Tuijotin vääränsävyistä unelmapukua peilistä ja tunsin, miten unelma alkoi haalistua.
Vaikka kyseessä ei ollut outlet-myymälä vaan pieni morsiusboutique, poistohintaisia pukuja oli varsin hyvin tarjolla. Täällä niitä ei ollut piilotettu pusseihin, ja myyjä auttoi minua etsimään niiden joukosta pukuja, jotka muistuttaisivat jollain tapaa unelmapukuani. Toisin kuin isossa outletissa, myös tilausvalikoiman sovituspuvut olivat täällä kaupan. Pienessä liiketilassa ei ollut mahdollista säilyttää valtavaa määrää sovituspukuja, joten niistäkin kannatti hieroa tilaisuuden tullen kauppaa ja tehdä samalla tilaa uutuuksille.
Asiantuntevan ja omistautuneen myyjän kanssa poistohintaisten pukujen sovittelu oli paljon hauskempaa kuin mikään, mitä olin tehnyt toisessa myymälässä. Puvut olivat myynnissä toinen toistaan paremmalla alennuksella, ja monet niistä olivat haluamani tyylisiä ja muutenkin ihania. Mikä parasta, saisin minkä tahansa niistä heti mukaani, ja se ehtisi vielä merikonttiin, jossa suurin osa muuttokuormastamme matkaisi.
Tässä liikkeessä sain sovitella pukuja juuri niin pitkään kuin halusin. Kokeilin uudelleen kahta kaunista pukua ja sain selvyyden siitä, kummasta niistä pidin enemmän. Sen jälkeen pyysin myyjää käyttämään omaa ammattitaitoaan ja valitsemaan minulle jotain aivan toisenlaista kuin mitä olin itse tullut ajatelleeksi. Hänen valintansa sai minut vielä entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että nettikaupan kuvien perusteella valitsemani tyyli oli juuri se, minkä halusin.
Tuntui silti vaikealta tehdä päätös siltä seisomalta. Olin unelmoinut viikkokausia tietystä puvusta, eikä ole ollenkaan minun tapaistani muuttaa mieltäni, kun olen kerran valintani tehnyt. En kuitenkaan uskaltanut lykätä päätöksentekoa, sillä poistopukuja oli luonnollisestikin vain yksi kutakin. Lisäksi tiesin, että minun olisi vaikea ehtiä liikkeeseen uudestaan ennen muuttoa.
Päätin ostaa puvun.

Iloitsin ensin puvusta, mutta illalla alkoi ahdistaa. Olinko hätiköinyt ja tuhlannut paljon rahaa pukuun, joka ei vastaisi unelmiani? Yritin kurkistella pukupussiin ottamatta pukua esiin, jotta Samuli ei näkisi sitä. Puku ei todellakaan päässyt oikeuksiinsa pussin raosta tiirailtuna ja ahdistukseni kasvoi kasvamistaan. Sitten löysin lapun, jossa kerrottiin puvun merkki ja malli.
Suljin pukupussin ja istuin tietokoneen ääreen. Google etsi minulle kuvia puvustani ammattimallin päällä. Ahdistus alkoi väistyä.
Juuri tällaisia ammattimaisia myyntikuvia olin katsellut alkuperäisestä unelmapuvustani, eivätkä morsiusboutiquen huonoissa valoissa räpsityt sovituskuvat ostamastani puvusta tietenkään pärjänneet vertailussa. Nyt asetelma oli toinen.
Puvut olivat hyvin samanlaiset. Molemmissa oli yksityiskohtia, joista pidin enemmän kuin toisen puvun vastaavasta yksityiskohdasta. En enää tiennyt, kumman olisin valinnut, jos olisin saanut kumman tahansa heti mukaan samalla hinnalla.
Oli aika sulkea alkuperäisen unelmapuvun kuvat. Olin tehnyt oikean ratkaisun. Elämä Yhdysvalloissa oli arjen keskelläkin aina tuntunut jollain tapaa hohdokkaalta, ja nyt saisin häihimme mukaan häivähdyksen amerikkalaista glamouria.

Häävalmisteluistamme ja häistämme voi lukea lisää uudesta hääblogistani Vihdoinkin häät. Tämäkään blogi ei kuitenkaan ole jäämässä tauolle, vaan aion jatkaa täällä Amerikan ja paluumuuttajan käänteisen kulttuurishokin ihmettelemistä.

Kuvat: Outlet-liikkeen sisustustyyli oli moderni, pikkuboutiquen taas vanhanaikainen. Molemmissa kuitenkin seisottiin jalustalla. Kumpikaan kuvissa näkyvistä puvuista ei tuntunut omalta vaikka ne kauniita olivatkin. Jälkimmäinen kuva on ystäväni Annan ottama.

”Onko teillä suvussa kaksosia” ja muita kysymyksiä ventovierailta

Amerikkalaisessa kulttuurissa ventovieraille jutellaan paljon enemmän kuin Suomessa, ja näkyvästi raskaana oleva nainen on tietystikin helppoa riistaa rupatteluseuraa etsiville. Omalle kohdalleni ei ole osunut erityisen tunkeilevia kommentteja, mutta ilmeisesti minulla on vain ollut hyvä onni; olen lukenut, että jotkut kommentoijat ovat hyvinkin röyhkeitä.

Minulta on esimerkiksi vain kerran kysytty suoraan, olimmeko hedelmöityshoidoissa tai ovatko kaksosemme ”luonnolliset”. Sitäkin useammin olen kuitenkin kuullut kysymyksen, jonka epäilen utelevan hienovaraisemmin samaa asiaa: ”Onko teillä suvussa kaksosia?” Siihen minun on helppo vastata, sillä meillä on: Mummillani oli identtinen kaksossisko. Välillä kerron silti kysyjälle hoidoistakin, sillä puheenaihe ei ole minulle millään tapaa kiusallinen tai vaikea.

Myöskään vatsani kokoa tai muotoa ei ole juurikaan kommentoitu. Kerron rupattelijoille yleensä jo heti alussa odottavani kaksosia; kenties osa heistä tiedostaa sen kuullessaan, etteivät heidän yleistyksensä vatsan ”oikeasta” koosta kussakin raskauden vaiheessa päde minuun. Yksi muuten sympaattinen keski-ikäinen rouva piti kesällä vatsaani pienenä, mutta se ei minua vaivannut, sillä tiesin vauvojen kasvaneen ja kehittyneen hyvässä tahdissa.

Ainoastaan yhdestä vartaloani koskevasta kommentista pahastuin, eikä sekään onneksi osunut itsellä erityisen arkaan paikkaan. Sen sanoi keski-iän ylittänyt nainen, ja kyseessä oli malliesimerkki sellaisesta amerikkalaisesta huumorista, jota en arvosta ollenkaan. Hän kysyi, olenko raskaana, ja kun vastasin myöntävästi, hän päätti vitsailla: ”Ajattelinkin, ettei tuo varmaan ole kasvain.”

En muista, mitä sanoin hänelle, mutta jälkikäteen kiehuin kiukusta ajatellessani, miten kamalalta tuollainen kommentti tuntuisi, jos itsellä tai jollakulla läheisellä olisi parhaillaan syöpä. En vain voi ymmärtää, miten niinkin kamala asia kuin kasvaimet voi jonkun mielestä olla hyvä vitsailun aihe – varsinkaan ventovieraiden välisessä keskustelussa, jossa ei voi tietää mitään siitä, minkälaisia suruja keskustelukumppani on joutunut kokemaan.

Kokonaisuudessaan olen kuitenkin päässyt todella vähällä. Yksikään ventovieras ei ole esimerkiksi yrittänyt koskettaa vatsaani, vaikka sekin on lukemani mukaan tässä maassa yleistä. Kenties tilanne on pahempi muualla maassa kuin Bostonissa, joka on Yhdysvaltojen pidättyväinen pohjola.

 

Henkilökohtaisesti ikävimmältä tuntui kommentti, jonka kuulin ruokakaupassa pienen tytön äidiltä. Tyttö kuljeskeli kaupan käytävällä omissa ajatuksissaan, enkä päässyt ostoskärryni kanssa hänen ohitseen. En tiennyt, mitä tehdä, ja yritin saada lapsen huomion toistelemalla ”excuse me”, kuten täällä tehtäisiin aikuisen tukkiessa tien. Se ei ilmeisesti ollut oikea tapa puhutella lasta, sillä lapsen äiti puuttui tilanteeseen, kutsui tyttärensä pois tieltä ja kysyi sitten vatsaani katsellen: ”Ensimmäinen lapsi tulossa?” Äänestä, ilmeestä ja asiayhteydestä yhteensä oli selvää, että hän oikeastaan tarkoitti, etten hänen mielestään ollut osannut puhua lapselle tai hoitaa tilannetta oikein.

Vastasin ystävällisesti kertomalla kaksosista, mutta jälkikäteen mietin, mitä olisin oikeastaan halunnut sanoa: ”Joo, mutta vaikka minulla olisi jo lapsia, en silti maahanmuuttajana tietäisi, miten tässä maassa uskaltaa puhutella ventovierasta lasta, kun tiedän, miten huolissanne/paranoideja/hysteerisiä te amerikkalaisvanhemmat olette, jos joku vieras aikuinen puhuu lapsellenne.”

Tajusin nimittäin, että siitä pohjimmiltaan oli kyse. Tiedän, että tässä kulttuurissa nainen voisi yrittää saada lapsen huomion sanomalla vaikkapa ”sweetie” tai ”honey”, mutta en todellakaan osaa arvioida, pitäisikö osa vanhemmista minua mahdollisena lapsensieppaajana, jos puhuisin heidän lapselleen tuollaisia sanoja. Mieluummin haluan vieraan äidin ajattelevan, etten osaa ottaa kontaktia lapsiin, kuin että yritän siepata heidän pienokaisensa.

Asiaa miettiessäni huomasin, etten kyllä tiedä, miten hoitaisin vastaavanlaisen tilanteen Suomessakaan. Tutun lapsen huomion yrittäisin saada ensisijaisesti kutsumalla häntä nimeltä, mutta se ei tietenkään vieraan lapsen kanssa onnistu.  Ehkäpä uskaltaisin Suomessa koskettaa lapsen olkapäätä tai käsivartta.

 

Kenties mielenkiintoisin kysymyksistä paljastuva kulttuuriero on, että täällä kysellään jo raskauden aikana lapsen nimeä. Bostonissa sekin kysymys on yleensä hienotunteisesti muotoiltu: ”Oletteko jo valinneet nimen (tai kaksosten tapauksessa nimet)?” Vastaan aina, että nimet on valittu, mutta suomalaisessa kulttuurissa niitä ei kerrota edes tuleville isovanhemmille. Se on yleensä amerikkalaisista eksoottista, mutta moni reagoi ajatukseen innostuneesti. Kyse ei vaikuta olevan pelkästään kohteliaisuudesta; joidenkin toisten kulttuurierojen kohdalla amerikkalaisen kohteliaisuuspositiivisuudenkin läpi huomaa kyllä, että he pitävät parempana omaa tapaansa toimia. Mutta tässä asiassa moni tuntuu ajattelevan, että olisi hienoa, jos täälläkin tulevien vanhempien oletettaisiin pitävän nimet omana tietonaan siihen saakka, että niitä ei voi enää muuttaa. Kuulemma täällä on tavallista, että nimeä paitsi kysytään jo raskausaikana myös kommentoidaan estottomasti, eikä se yleensä tunnu tulevista vanhemmista mukavalta.

Onneksi meille on luontevaa pitää nimet salassa. En todellakaan haluaisi tietää, miten ventovieraat kommentoisivat nimiä, jotka meidän mielestämme tietysti ovat maailman parhaat ja kauneimmat.

Kuva: Teetimme amerikkalaiseen tapaan ammattikuvaajalla äitiyspotretteja varta vasten tähän tarkoitukseen tilatussa iltapukumaisessa kuvausmekossa. Kuvat otti Marina Baklanova, johon tutustuimme kihlajaiskuvauksen yhteydessä.

Ulkomailla asuminen ja perusturvallisuuden puute

Eräs ympäri maailmaa matkustellut ystäväni totesi vauvakutsuilla, että jos hän joskus olisi raskaana täällä synnyinmaassaan, hänen olisi helppo luottaa täkäläiseen elintarviketurvallisuuteen. Hän ei kuulemma kokisi tarvetta esimerkiksi kysellä ravintoloissa, ovatko siellä käytetyt maitotuotteet pastöroituja. Toinen ystäväni vastasi, ettei hänkään kysellyt sellaista raskaana ollessaan. Yllätyin, sillä muistan, miten tarkka hän kokonaisuudessaan oli raskautensa turvallisuuteen liittyvistä asioista.

Ystävieni kommentit auttoivat minua ymmärtämään jotain, mitä olin ihmetellyt koko raskauteni ajan.

Bostonin seudulla asuu paljon elämää ylisuorittavia uraihmisiä, jotka suhtautuvat raskauteen ja vanhemmuuteen yhtenä ylisuoritettavana tehtävänä muiden joukossa. Tästä huolimatta raskausajan elintarviketurvallisuuteen liittyvät kysymykseni ravintoloissa ja kahviloissa saavat usein henkilökunnan hämmentymään. Suuren osan ajasta vaikuttaa siltä, ettei kukaan muu ole koskaan kysynyt heiltä esimerkiksi maitojen tai mehujen pastöroinnista. Se on tuntunut minusta käsittämättömältä ottaen huomioon, miten paljon raskaana olevia asiakkaita täällä suuren maan suurkaupunkialueella on. Vaikka tiedänkin olevani tällaisten asioiden suhteen ylivarovainen, en mitenkään voi uskoa, etteikö ylivarovaisia tulevia äitejä olisi täällä pilvin pimein.

Nyt kuitenkin ymmärsin, mistä todennäköisesti on kyse: suurin osa muista ylivarovaisuuteen taipuvaisista odottavista äideistä ympärilläni asuu synnyinmaassaan.

 

Ulkomailla asuminen romuttaa ihmisen perusturvallisuuden tunteen tavalla, jota on vaikea huomata tai käsittää edes silloin, kun se tapahtuu itselle. Kaikki alkaa siitä, kun ensimmäisiä kertoja erehtyy pahemman kerran jonkin sellaisen asian suhteen, jota on synnyinmaassaan oppinut pitämään itsestäänselvyytenä.

Pidin itsestäänselvyytenä esimerkiksi sitä, että vapailta markkinoilta voi ostaa sairausvakuutuksen mihin aikaan vuodesta hyvänsä. Niin ei täällä ole, ja harhaluulostani seurasi isoja ongelmia.

Pidin itsestäänselvyytenä myös sitä, että yritysten asiakaspalvelunumeroon vastaavat tietävät, mistä puhuvat – tai myöntävät rehellisesti, jos eivät osaa vastata johonkin kysymykseen. Se kuvitelma tuli kalliiksi. Autovakuutusyhtiömme asiakaspalvelija vakuutti minulle kirkkain silmin, että vakuutuksemme korvaisi vuokra-autolla ajaessa tapahtuneen onnettomuuden ainoastaan siinä tapauksessa, että auto oli vuokrattu Samulin nimissä. Useita työmatkoja ja vuokra-autofirmoille maksettuja vakuutusmaksuja myöhemmin sain tietää, että itse asiassa autovakuutuksemme kattoi sittenkin myös minun yksinäni vuokraamani autot.

Tällaiset tilanteet opettavat, ettei ulkomailla asuessa voi pitää itsestäänselvyytenä asioita, joihin synnyinmaassaan kasvaessaan on oppinut luottamaan.

Pahinta asiassa on, ettei ulkomailla asuvalla ole mitään keinoa erottaa toisistaan niitä itsestäänselvyyksiä, jotka pätevät myös uudessa kotimaassa ja niitä, jotka eivät pädekään. Fysiikan lait toki toimivat täällä samoin kuin Suomessa, mutta kaikki ihmisten toimintaan liittyvä on yhtä kysymysmerkkiä.

Ainoa keino pysyä järjissään on, ettei sisäistä tätä asiaa kaikessa kauheudessaan. On parempi tehdä edes jonkin verran oletuksia ja erehtyä silloin tällöin kuin elää jatkuvassa epävarmuudessa tietoisena siitä, ettei mikään ihmisten luoma välttämättä toimi uudessa kotimassa niin kuin luulisi.

On kuitenkin asioita, jotka tuntuvat niin tärkeiltä, ettei niiden suhteen ole erehtymisen varaa. Jos on murehtivaista sorttia kuten minä, niitä on enemmän kuin huolettomammalla luonteella.

Minulle raskauteeni liittyvät asiat ovat juuri sellaisella tavalla tärkeitä. Kun kyse on sisälläni kasvavien pienten ihmisten turvallisuudesta, siedän paljon vähemmän epävarmuutta kuin silloin, kun kyse oli pelkästään minusta itsestäni.

Amerikkalaiset ystäväni osaavat ottaa itsestäänselvyytenä sen, ettei ravintolassa käytetä pastöroimatonta maitoa tai jugurttia. Se on ylellisyyttä, johon minulla maahanmuuttajalla ei ole varaa. Yhdysvaltojen terveysviranomaiset varoittavat verkkosivuillaan pastöroimattomien maitotuotteiden vaaroista, joten tiedän, että niitäkin on saatavilla. Miten minä voisin osata arvioida, missä tilanteissa niihin saattaa törmätä? Olin jo väärässä puhelinasiakaspalvelijoiden luotettavuuden suhteen; miksi arvioni tästä asiasta osuisi sen paremmin oikeaan?

 

Olen törmännyt samaan ilmiöön myös muissa kuin turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Tähän mennessä kaikkein ahdistavin kokemukseni raskauteni ajalta on se, kun yritin selvittää, miten vauvoillemme hankitaan sairausvakuutus.

Asiaan liittyi varmasti alitajuista ahdistusta alusta alkaen, olihan vakuutuksen hankkiminen juuri se ensimmäinen asia, jossa erehdyin pahemman kerran luottaessani maailman toimivan täällä samoin kuin Suomessa. Tilannetta ei helpottanut se, että olen oppinut kantapään kautta ja nähnyt kerran toisensa jälkeen, että asiakaspalvelussa saatetaan tässä maassa puhua puuta heinää.

Halusin olla varma siitä, että saamme vauvoillemme vakuutusturvan, joka alkaa heti heidän syntymänsä hetkellä. Asia on kaksosraskaudessa erittäin tärkeä, sillä vauvat saattavat hyvinkin syntyä ennen aikojaan ja tarvita elämänsä alussa keskoshoitoa. Kaikki lääkärinpalvelut ovat tässä maassa niin kalliita, että kahden vauvan monen viikon keskoshoidon maksaminen omasta pussista ajaisi taatusti hyvätuloisenkin pariskunnan elinikäiseen velkakierteeseen.

Oletin, että vauvat pitäisi siksi kirjata vakuutukseen hyvissä ajoin ennen syntymää. Olin kuitenkin – taas vaihteeksi – väärässä. Tämäkään asia ei toimisi niin kuin Suomessa. Sain heti alussa tietää, ettei vauvoja voisi kirjata vakuutukseen ennen kuin he olisivat syntyneet.

Ensimmäinen asiakaspalvelija selitti minulle, että vauvoilla olisi elämänsä alussa vanhempiensa vakuutuksen perusteella automaattinen vakuutusturva siihen saakka, kun he ensimmäisen kerran pääsisivät sairaalasta kotiin. Sitä ennen meidän tulisi kirjata heidät jommankumman meistä vakuutukseen, ja turva jatkuisi katkeamattomana siitä eteenpäinkin. Tämä kuulosti loogiselta ja hyvältä, mutta olin oppinut olemaan luottamatta yksittäisen asiakaspalvelijan sanaan. Halusin asiasta mustaa valkoisella, juridisesti sitovan vakuutusehtodokumentin, jossa tämä kerrottaisiin.

Kun yritin hankkia sellaista, seuraava asiakaspalvelija ilmoitti, että hänen kollegansa oli puhunut perättömiä. Vauvoilla ei ollut automaattista vakuutusturvaa. Jos häntä oli uskominen, vakuutus itse asiassa kattaisi vain terveiden vauvojen peruslääkärinpalvelut. Hänen viestistään sain sen käsityksen, ettemme saisi millään rahalla hankittua vakuutusta, joka kattaisi sairaana tai ennenaikaisesti syntyneen vauvan tarvitseman erikoissairaanhoidon kuten keskoshoidon.

Tässä vaiheessa raskaushormonit saivat ylivallan, ja jatkaessani asian selvittämistä itkin muutamia kertoja täysin hysteerisenä. Se voi tuntua ylireagoimiselta, mutta Yhdysvallat on sellaisella tavalla julma maa, etten kerta kaikkiaan voinut sivuuttaa saamaani viestiä naurettavana ja päivänselvästi virheellisenä. Tosiasia on, että tässä maassa ahkera ja työteliäs keskiluokkainen yhteiskunnan jäsen saattaa lyhyessä ajassa menettää kaiken kohtuuttomien lääkärinlaskujen vuoksi. Tarina voi mennä esimerkiksi niin, että ensin työnantaja supistaa toimintojaan ja itseltä lähtee työpaikka, jolloin työsuhde-etuna saatu sairausvakuutuskin lakkaa olemasta voimassa, eikä työttömällä välttämättä ole varaa ottaa vapailta markkinoilta uutta, kallista sairausvakuutusta. Jos pian tämän jälkeen sairastuu tai loukkaantuu vakavasti ja tarvitsee kallista lääkärinhoitoa, sen maksaminen saattaa viedä katon pään päältä. Asunnottomana on vaikea pysyä siistinä ja edustavana työhaastatteluja varten, eikä uutta työpaikkaa välttämättä koskaan enää löydy. Osalla amerikkalaiskaupunkien katuja asuttavista lukuisista kodittomista on tämänkaltainen taustatarina.

Minun kaikkea epäilevä maahanmuuttajan mieleni piti täysin mahdollisena, ettemme kerta kaikkiaan onnistuisi vakuuttamaan vauvojamme keskoshoidon tai muun erikoissairaanhoidon tarpeen varalta. Järjellä ajatellen se ei ollut todennäköistä, sillä tässä maassa tuskin olisi niin paljon niin hienoja keskososastoja, jos keskosia ei voisi hoidattaa vakuutusyhtiön rahoilla. Raskaushormonien vallassa minut kuitenkin riitti suistamaan raiteiltaan sen tiedostaminen, että elän niin julmassa maassa, että meidän oli arvioni mukaan mahdollista joutua valitsemaan, menettäisimmekö koko omaisuutemme vai jättäisimmekö vauvamme kuolemaan.

Vakuutusyhtiön asiakaspalvelijat eivät tietystikään ymmärtäneet hätääni. He ovat tottuneet syntyperäisiin amerikkalaisiin asiakkaisiin, jotka pitävät itsestään selvänä, että kunhan vauvalle ottaa vakuutuksen 30 vuorokauden sisällä syntymästä, hänellä on kattava vakuutusturva syntymästä alkaen.

Näin asia nimittäin vaikuttaa nyt lopulta olevan. Vauvoilla ei ole automaattista vakuutusturvaa elämänsä ensi metreille, mutta maan tapa on, että kunhan vakuutuksen ottaa 30 vuorokauden sisällä, se kattaa kaiken syntymästä saakka.

Täysin varmaa tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole, sillä eräässä amerikkalaisessa raskausartikkelissa neuvottiin varmistamaan ennen vauvojen vakuutuksen ottamista, että turva todellakin alkaa jo syntymän hetkeltä. Ymmärtääkseni ei ole olemassa esimerkiksi valtakunnallisesti sitovaa lakia, joka velvoittaisi kaikki vakuutusyhtiöt määrittelemään vakuutusehdot näin. Jos näin ei vielä ole tapahtunut, jonain päivänä joku saattaa vielä ottaa vauvalleen vakuutuksen, jonka turva alkaakin vasta siitä hetkestä, kun vakuutusyhtiö on saanut käsiteltyä paperit vauvan liittämisestä vanhempansa vakuutukseen. Kuten tunnettu amerikkalainen kirjallisuussitaatti kuuluu, “Just because you’re paranoid doesn’t mean they aren’t after you.”

Useimmat amerikkalaiset eivät kuitenkaan selvästikään varmista tätä asiaa vakuutusyhtiöstään, ja oli todella työläs prosessi saada epäpätevät asiakaspalvelijat hankkimaan minulle vakuutusdokumentit, joista pystyin itse tarkistamaan, että vakuutuksen alkaminen syntymästä tosiaankin oli kirjattu vakuutusehtoihin eikä ollut pelkkä maan tapa, jota vakuutusyhtiö voisi muuttaa koska hyvänsä.

 

Jatkuva epävarmuus on raskasta, eivätkä raskaushormonit auta asiaa. Välillä mieleni suojamekanismit ovat murtuneet sellaistenkin asioiden suhteen, joissa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta tai edes koko omaisuuden menettämisen uhasta.

Kun tilasimme lastenrattaita valmistavan yrityksen nettikaupasta kalliit kaksosrattaat, tapahtui jotain, mitä kummallekaan meistä ei ole koskaan edullisempien ostosten kohdalla tapahtunut: Paketti vaurioitui matkalla ja kuljetuspalvelu palautti lähettäjälle. Sekä kuljetuspalvelu että rattaiden valmistaja hoitivat asiasta tiedottamisen todella surkeasti. Paketin piti saapua meille perjantaina, ja kuljetuspalvelun paketinseurantapalvelun mukaan se oli myös toimitettu perille juuri sinä samaisena perjantaina. Pakettia ei kuitenkaan näkynyt missään. Tutkiessani seurantapalvelun tietoja tarkasti huomasin, että vastaanottajan kotipaikaksi ei ollutkaan merkitty meidän kotikaupunkimme vaan Kaliforniassa sijaitseva Mira Loma, josta paketti oli alun perin lähtenyt matkaan. Vasta kun loin ilmaistunnukset kuljetuspalvelun asiakasportaaliin, pääsin näkemään paketin matkan vaihe vaiheelta, ja sain tietää, että tilanne johtui paketin vaurioitumisesta.

Otin yhteyttä rattaiden valmistajaan, ja he kuulivat asiasta ensimmäistä kertaa minulta. Vaikka vaurioitunut paketti oli jo palautettu heidän varastolleen, vielä tässäkään vaiheessa tieto ei ollut kulkeutunut heidän asiakaspalveluunsa, jotta he osaisivat ottaa asiakkaaseen yhteyttä. Viestini päätyi asiakaspalvelijalle, joka oli täysin päinvastainen kuin amerikkalaiset asiakaspalvelijat yleensä: hän osasi asiansa mutta ei osannut viestiä asiakkaalle kohteliaasti ja ystävällisesti. Asiakaspalvelijan viesteistä kuuli alusta alkaen, ettei hän aikonut uskoa minua ennen kuin saisi varastolta vahvistuksen tarinalleni. Taitava asiakaspalvelija olisi tietenkin viestinyt asiakkaalle päin, että tämä on aina oikeassa, vaikka olisikin kulissien takana varmistanut, ettei asiakas yritä huijata itselleen toisia rattaita. Taitava asiakaspalvelija olisi rauhoittanut asiakkaan mieltä ryhtymällä heti alusta alkaen toimiin tilanteen korjaamiseksi, vaikka olisikin varonut lähettämästä asiakkaalle uutta pakettia ennen kuin olisi varmaa, että vanha tosiaankin oli palautettu varastolle.

Minun kohdalleni osunut asiakaspalvelija ei toiminut näin. Jouduin odottamaan useita päiviä, että hän saisi tarinani vahvistettua varastolta. Aluksi pelkäsin vain, että tilaamamme tuote loppuisi sillä välin varastosta, ja joutuisimme odottamaan korvaavaa tuotetta monta kuukautta. Eräänä unettomana yönä tajusin kuitenkin, ettei minulla oikeastaan ollut mitään painavaa järkiperustetta luottaa edes siihen, että rattaiden valmistaja ikinä lähettäisi meille korvaavaa tuotetta. Kuljetusfirman sivuilla todettiin, ettei kirjallisia dokumentteja paketin matkasta annettaisi paketin vastaanottajalle vaan ainoastaan lähettäjälle. Jos todistustaakka sysättäisiin minun harteilleni, minulla ei oikeastaan ollut mitään keinoa todistaa, ettemme olleet saaneet pakettiamme. Kuljetuspalvelu antaisi sen tiedon ainoastaan rattaiden valmistajalle, ja jos valmistaja päättäisi väittää meidän saaneen paketin, he voisivat vain pitää maksamamme rahat, enkä voisi tehdä mitään saadakseni oikeutta.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että toisin kuin Suomessa ja EU:ssa, Yhdysvalloissa ei juurikaan ole kuluttajansuojaa. Useimmat kuluttajansuojaan liittyvät asiat, joita olen kasvanut pitämään itsestään selvinä, eivät päde täällä.

Arvaatte varmaan, millainen vaikutus tämän kaiken tiedostamisella oli unettoman yön pimeinä tunteina raskaushormonien vallassa sängyssä kieriskelevään murehtijaluonteeseen.

Saimme tietystikin ennen pitkää kaksosrattaamme, vauvojen vakuutuskin vaikuttaa järjestyvän, ja todennäköisesti olen kieltänyt itseltäni turhaan monta herkullista ravintola-annosta, joiden ainekset olisivat kaikki olleet pastöroituja, vaikka kukaan ei osannutkaan kertoa minulle asiasta.

Kaiken tämän läpi käytyäni olin todella helpottunut ymmärtäessäni viimein, etten ole sekoamassa, vaan ahdistukseni on johtunut pohjimmiltaan järkiperäisestä kokemuksestani ulkomailla asumisesta. Ulkomailla asuminen vaatii sen sietämistä, ettei pohjimmiltaan voi luottaa juuri mihinkään. Minulla vain sattuu olemaan sentyyppinen mielenlaatu, etten raskaana ollessani siedä sitä erityisen hyvin.

Kuva: Bostonissa raskaana olemisen hyviä hetkiä: ruskaretki Walden Pond -järvelle.

Halloween-naamiaisasuja raskaana olevalle

Halloween-naamiaisasut ovat amerikkalaisessa kulttuurissa iso asia, ja raskaana olevan naisen vauvamasulla leikittelevät asut ovat vielä ihan oma lukunsa.

Tajusin kesällä, että vatsani kasvaisi halloweeniin mennessä näyttäväksi palloksi, ja innostuin heti: saisin ainutlaatuisen tilaisuuden kehitellä vauvakuplan ympärille rakentuvan naamiasasun täällä halloweenin kotimaassa.

Tutkin netistä, minkälaisia äitiysnaamiasasujen amerikkalaiset klassikot ovat. Monissa niistä oli pallopeliteema: vatsan saattoi naamioida esimerkiksi pesäpalloksi, jalkapalloksi tai biljardipalloksi ja rakentaa sen ympärille valittuun urheilulajiin sopivan asun. Huomasin kuitenkin pian, että suhtaudun vatsaani aivan liian suojelevasti pukeakseni sen edes vitsillä palloksi. Minua vaivasi aivan liikaa ajatus, että palloa kuuluu potkia, lyödä mailalla tai tökkiä biljardikepillä.

Kurpitsalyhty vaikutti myös suositulta mamma-asulta. Se olisi ollut halloweeniin hyvin sopiva vaihtoehto, mutta se ei tuntunut omalta, sillä en ole koskaan pitänyt oranssista väristä.

Ruuaksi pukeutuminen on amerikkalaisessa naamiaiskulttuurissa tavallista, ja raskaana olevalle ehdotettiin esimerkiksi kananmuna- tai avokadoasua, jossa vatsa esittäisi munankeltuaista tai avokadon kiveä. Itse en kuitenkaan ole vielä riittävän amerikkalainen halutakseni pukeutua ruuaksi.

Vatsan olisi voinut naamioida myös lankakeräksi ja itsensä sitä mukana kanniskelevaksi kissaksi.

Useita kuvakoosteita selailtuani huomasin, että eräs asu kiinnitti huomioni kerran toisensa jälkeen ja tuntui koko ajan enemmän omalta. Se oli purkkapallokone.

Pidän naisellisen seksikkäistä naamiaisasuista, ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, purkkapallokoneasut olivat juuri sellaisia. Amerikkalaisessa kulttuurissa seksikäs naamiaisasu merkitsee aivan liian usein mautonta paljaan pinnan maksimoimista, jota itse en pidä alkuunkaan seksikkäänä, mutta purkkapallokoneiden seksikkyys vetosi minuun tyylikkäällä vihjailevuudellaan. Lisäksi vauvakupla oli niissä keskeisessä osassa juuri niin kuin olin halunnutkin.

Pidin myös siitä, miten ikonisen amerikkalaisia purkkapallokoneet ovat. Värikkäillä purkkapalloilla täytetty suuri lasikupla punaisessa metallisessa rungossa tuo heti mieleen vanhan ajan Amerikka-nostalgian.

Valinta oli siis lopulta helppo.

Purkkapallokoneasun askarteleminen oli varsin yksinkertaista, mutta vei ainakin allekirjoittaneelta huomattavasti enemmän aikaa kuin olin luullut.

Askarteluohjeissa neuvottiin kiinnittämään valkoiseen äitiystoppiin askartelutupsuja liimalla, yhdessä ohjeessa jopa kuumaliimapyssyllä. Kuumaliimapyssyn ostamista en edes harkinnut, joten yritin tavallista liimaa. Kuvittelin, että saisin asian hoidettua lasten myrkyttömällä askarteluliimalla, jonka käsitteleminen raskaana ollessa tuntui vähemmän ikävältä ajatukselta kuin tehopikaliimojen, mutta kun aloin koostaa asua huomasin, ettei lasten askarteluliima riittänyt pitämään tupsuja paikoillaan. Olin jättänyt tupsujen kiinnittämisen viime tippaan, jotta tietäisin mahdollisimman hyvin vatsani koon, enkä siinä vaiheessa enää ehtinyt etsiä kaupoista toisenlaista liimaa. Päätin siis ommella tupsut paikoilleen.

Ompeleminen toimi hyvin mutta oli huomattavasti liimaamista hitaampi keino, ja päädyinkin viettämään useita tunteja television ääressä ompelus sylissä. Onneksi se oli kuitenkin varsin rentouttavaa puuhaa; en ole aikoihin tehnyt käsitöitä, ja tässä käsityöprojektissa sai olla huolettoman huolimaton, mikä sopii käsitöitä tehdessä minulle hyvin.

Muilta osin asun koostaminen ei vaatinut kuin punaisen baretin ja punaisen hameen hankkimista. Baretin ostin hyvissä ajoin Amazonista muutamalla dollarilla, mutta hame oli vauvavatsani vuoksi vaikea. Sen suhteen kävi kuitenkin tuuri: löysin halloweenin alla Goodwill-kierrätyskirpputorilta hameen, joka oli kuin tehty tämänhetkisen vatsani päälle.

Nyt kun halloween on ohi, en tiedä mitä asulla tekisin. Yleensä itselle mieluista naamiaisasua pääsee käyttämään useita kertoja eri juhlissa, mutta tässä asussa on sama ongelma kuin muissakin äitiysvaatteissa: niiden käyttöikä on surullisen lyhyt. Olen silti iloinen, että tein asun. Arkielämä kaksosmahan kanssa ei varsinkaan nyt kolmannella raskauskolmanneksella ole erityisen riemukasta, joten kannattaa ottaa kaikki irti niistä asioista, joissa vatsasta voi olla itselle iloa.

Baby shower – amerikkalainen vastine äitiyspakkaukselle

Yhdysvalloissa raskaana olemiseen kuuluu olennaisesti baby shower eli vauvakutsut. Kun kävi selväksi, että olisin Bostonissa asuessani raskaana, halusin kovasti päästä tutustumaan tähänkin osaan amerikkalaista kultturia.

Matkassa oli kuitenkin pieni mutka: minulla ei ollut Bostonissa ketään, joka olisi tarjoutunut järjestämään kutsut minulle.

Amerikkalaiset vauvakutsut ovat kuin polttarit: niitä ei ole tapana järjestää itse itselleen. Yleensä ne järjestävät tulevan äidin läheiset naispuoliset sukulaiset tai ystävät. Toisin kuin polttareissa, järjestäjä voi ymmärtääkseni olla aivan eri sukupolvea kuin juhlittava, esimerkiksi äiti, mummi tai kummitäti.

Suomessa minulla olisi monia läheisiä, jotka varmasti olisivat mielellään järjestäneet vauvakutsuni, mikäli sellaiset kuuluisivat suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Täällä tilanne on kuitenkin aivan toinen.

Kysyin neuvoa kaikkitietävältä Googlelta ja keksin ratkaisun. Vauvakutsut saattoi lukemani mukaan järjestää ja maksaa itsekin, mikäli pyysi jonkun kutsujen viralliseksi emännäksi. Tärkeintä etiketissä tuntui olevan, etten lähettäisi kutsuja itse, sillä kutsujen lähettäminen tulkittaisiin lahjojen pyytämiseksi.

Se tuntui minusta hieman oudolta, onhan täysin normaalia kutsua ihmisiä esimerkiksi omiin syntymäpäiväjuhliin tai valmistujaisiin, joihin niihinkin on tapana tuoda lahjoja. Jopa hääkutsut lähettää nykyään yleensä hääpari itse, vaikka kutsun liitteenä olisi niinkin selkeä lahjapyyntö kuin häälahjalista.

Sittemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, miksi vauvakutsut ovat eri asia. Toisin kuin syntymäpäivillä, valmistujaisissa tai häissä, lahjat ovat vauvakutsujen koko olemassaolon tarkoitus.

Vauvakutsut ovat amerikkalainen äitiyspakkaus.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei uskota suomalaisen hyvinvointivaltion tapaan yhteiskunnan tukiverkkoihin. Sen sijaan tukiverkkoja ovat perinteisesti olleet sukulaiset, ystävät, naapurit ja seurakunta. Tällaisessa kulttuurissa tuleva äiti ei tietenkään saa verovaroilla hankittuja vauvatarvikkeita sosiaalivirastosta, vaan hänen henkilökohtaiset tukiverkkonsa hankkivat ne hänelle.

Amerikkalaisia televisiosarjoja katsoessa ei tule ensimmäisenä mieleen, että vauvakutsujen tarkoitus olisi kartuttaa tuleville vanhemmille hyödyllisiä vauvanhoitovarusteita. Todellisten amerikkalaisten arkielämässä tästä on kuitenkin hyvin pitkälle kyse.

Tämän vuoksi vauvakutsuja varten tehdään nykyään usein lahjalista vauvatarvikekauppaan tai vaikkapa postimyyntijätti Amazoniin. Toisin kuin useimmilla häälahjalistoilla, vauvakutsujen lahjalistalla voi olla mitä proosallisimpia asioita kuten vaippoja ja pyllynpyyhkimissavetteja. Tällaisten lahjojen proosallisuuden vähentäminen on ihan oma taiteenlajinsa. Vaipoista esimerkiksi askarrellaan niin kutsuttuja vaippakakkuja, joissa vaipoista rakennetaan hääkakun näköinen koristeellinen keko. Jos lahjan antaja ei halua askarrella, vaippakakun voi luonnollisestikin ostaa myös valmiina.

Yksi läheisimmistä amerikkalaisista ystävistämme, puolitoista vuotta sitten itse lapsen saanut Anna ehdotti meillekin lahjalistan laatimista ja tarjoutui ajamaan kanssamme kaupungin ulkopuolelle suureen vauvatarvikemyymälään auttaakseen meitä miettimään, mitä kaikkea listalla kannattaisi olla.

Päätin, että kauppareissulla olisi luontevaa pyytää Annaa vauvakutsujemme nimelliseksi emännäksi, ja niin myös tein. Huomasin, että Anna aluksi vähän säpsähti pyyntöäni ennen kuin selitin, että hoitaisin itse järjestelyt ja maksaisimme itse tarjottavat. Ymmärsin täysin hänen säpsähdyksensä. Anna ja hänen miehensä Kevin ostivat hiljattain omakotitalon, jonka remontoimiseen he ovat käyttäneet kaiken sen ajan, mikä töiltä ja puolitoistavuotiaan tyttären vanhemmuudelta liikenee. Vauvakutsujen järjestäminen itsenäisesti olisi varmasti kaiken sen keskellä ollut ylimääräinen taakka. Lisäksi täytyy muistaa, että vaikka Anna ja Kevin tiedostavatkin olevansa harvoja läheisiä ystäviämme tällä mantereella, heillä itsellään on luonnollisestikin tässä maassa suuri joukko paljon läheisempiäkin ihmisiä kuin me.

Kutsujen nimelliseksi emännäksi Anna kuitenkin vaikutti suostuvan ihan mielellään. Pyrin pitämään huolta siitä, että kutsut olisivat hänelle mahdollisimman pieni taakka. Pidimme kutsut omassa kodissamme emmekä Annan ja Kevinin luona, vaikka he olivat ystävällisesti tarjonneet kotiaan juhlapaikaksi. En lopulta pyytänyt Annalta muuta apua kuin sen, että hän lähetti tekemäni sähköiset kutsut koostamani listan mukaisiin sähköpostiosoitteisiin. Lisäksi hän tarjoutui itse hankkimaan juhliin toiveittemme mukaiset kakut ja suunnitteli niiden koristelun.

Puhuin yllä meidän vauvakutsuistamme, sillä olimme Samulin kanssa päättäneet pitää yhteiset unisex-vauvakutsut perinteisempien vain naisille suunnattujen kutsujen sijaan. Vauvakutsut olivat pitkään vain naisten valtakunta, eikä niihin ollut asiaa sen paremmin tulevalla isällä kuin tulevan äidin miespuolisilla sukulaisilla tai ystävilläkään. Nykyään unisex-vauvakutsut ovat kuitenkin koko ajan yleisempiä.

Meille unisex-kutsut olivat kaikin tavoin paljon luontevampi vaihtoehto kuin pelkät naisten kutsut. Ensinnäkin haluamme Samulin kanssa kumpikin pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta sellaisesta ajattelusta, että vanhemmuus olisi jonkinlainen naisten valtakunta, jossa miehellä voi olla korkeintaan pieni sivurooli. Olemme molemmat unelmoineet vanhemmuudesta koko elämämme, ja haluamme jakaa siihen kuuluvat asiat niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäksi amerikkalaiset ystävämme eivät ole valikoituneet perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti niin, että minulla olisi tyttökavereita ja Samulilla äijäporukka. Samulin läheisimmät amerikkalaiset ystävät ovat naisia, kun taas minun kahdesta läheisimmästä täkäläisestä ystävästä toinen on mies.

Muutenkin vauvakutsuistamme tuli lopulta aika modernit siinä mielessä, että ne eivät noudattaneet perinteisiä kaavoja. Se oli osin tahatonta ja johtui ihan vain siitä, että pääjärjestäjä olin minä, maahanmuuttaja, joka en koskaan edes ollut ollut vieraana vauvakutsuilla. Annan vauvakutsuille minut oli kyllä kutsuttu, mutta valitettavasti olimme niiden aikaan joululomalla Suomessa, enkä päässyt paikalle. Se harmitti aikoinaan kovasti, sillä arvelin silloin, että se jäisi ainoaksi tilaisuudekseni osallistua täkäläiseen baby showeriin.

Yksi vieraistamme sanoi kutsuilla suoraan, että perinteistä poikkeaminen oli hänen mielestään pelkästään hyvä asia. Hän kertoi kuulleensa useita osanottokommentteja, kun oli maininnut olevansa menossa vauvakutsuille. Hänen mukaansa moni inhoaa vauvakutsuille osallistumista ja käy niissä vain pakosta.

Kyselin tietysti, miksi vauvakutsut ovat niin kamalia, ja hän kertoi, että perinteisillä naisten vauvakutsuilla on usein aivan valtavasti ihmisiä, ja vieraat pakotetaan istumaan paikoillaan kuin tatit ja tuijottamaan tuntikausia, kun tuleva äiti avaa lahjan toisensa perään. Pahimmassa tapauksessa hän teeskentelee joka paketin avatessaan yllättynyttä ja ihmettelee lahjan antajan kekseliäisyyttä, vaikka on tosiasiassa itse määritellyt lahjalistaansa laatiessaan tarkoin, minkä merkkisen ja näköisen kapalon ja tutin haluaa. Ruokaa tai juomaa ei välttämättä saa ennen kuin kaikki lahjat on avattu.

Meidän kutsuillamme vieraita oli yhteensä vajaat viisitoista, koska emme tunne täällä kovin monia ihmisiä. Vieraat tulivat ja menivät eri aikoina oman aikataulunsa mukaan, eikä kukaan joutunut istumaan paikoillaan odottamassa, että jokin virallinen osuus saataisiin päätökseen. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla ylenpalttisesti, kuten pohjalainen verenperintöni velvoittaa, ja sitä sai ottaa noutopöydästä kun itse halusi, vaikka kesken lahjojen avaamisen. Annan ehdottaman kolmetuntisen päivätilaisuuden sijasta pidimme avoimia ovia pitkälle iltaan niin, että paikalle pääsivät nekin ystävämme, joilla oli päivällä muuta menoa.

Lahjalista osoittautui meidän tapauksessamme lopulta lähes turhaksi; saimme vain kaksi listalta valittua lahjaa. Niistäkin toisen antoivat Anna ja Kevin, jotka olisivat osanneet valita saman lahjan ilman listaakin; kyseessä oli nimittäin vaipparoskis, joka päätyi listalle alun perinkin Annan suosituksesta. Lahjalistasta on varmasti paljon enemmän hyötyä silloin, kun kaikki vauvasta kiinnostuneet sukulaiset ja ystävät asuvat täällä ja toimivat täkäläisen kulttuurin mukaisesti.

Lahjoja avatessamme ymmärsin, että olimme tehneet Annan ja Kevinin tyttären syntyessä pahan etikettivirheen ja antaneet aivan liian vaatimattoman lahjan. Läheisten ihmisten vauvalahjoihin on näemmä tässä maassa tapana käyttää kolminumeroisia summia. Läheiselle annettavan vauvalahjan ei selvästikään kuulu olla yksittäinen pikkuesine vaan runsaudensarvi, jossa on vaikka kuinka monta erillistä esinettä.

Anna oli maininnut, että moni heidän vauvakutsujensa vieras antoi lahjaksi sekä jotain lahjalistalta että jotain listan ulkopuolelta, mutta en siinä kohtaa jäänyt miettimään, minkälaisia nämä moniosaiset lahjat oikein ovat. Annan ja Kevinin lahjan perusteella vaikuttaa siltä, että tapana on yhdistellä arkisen käytännöllisiä esineitä ja söpöjä ihanuuksia, koska jälkimmäisiä on hauskempaa antaa, mutta ensiksi mainituista on todennäköisesti saajalle vielä enemmän iloa. Heidän lahjassaan oli vaipparoskis ja tietynlaisia harsoliinoja, joiden molempien tarkoitus oli jakaa kanssamme tietoa, jota heille oli kertynyt omaa vauvaa hoitaessa. Paketissa oli myös bodyjä ja kummallekin vauvalle oma unilelu. Näiden kaikkien ostolahjojen lisäksi saimme vielä kierrätyslahjana kaksi Annan ja Kevinin tyttären vanhaa purulelukirahvia, joiden opimme olevan täällä kulttimaineessa ja siksi uutena varsin kalliita.

Voin vain kuvitella, minkälaisen lahjavuoren moni amerikkalaisperhe saa, kun vauvakutsuilla on kymmeniä tai jopa satoja vieraita, joista monet ovat riittävän läheisiä ostaakseen noin isoja lahjoja. Kun kutsujen tarjottavat ja järjestelyt vielä hoitaa joku muu kuin odottava äiti itse, vauvakutsut todellakin auttavat tulevia vanhempia lapsen tuloon valmistautumisessa.

 

Hedelmöityshoitoja tarvitsevalle on lottovoitto muuttaa Bostoniin

Elämä on ihmeellistä arpapeliä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, en valinnut itse uutta kotikaupunkiani enkä tiennyt, että tarvitsisin joskus vielä hedelmöityshoitoja – puhumattakaan, että tarvitsisin niitä nimenomaan Yhdysvalloissa asuessani. Päädyin kuitenkin osavaltioon, jossa asuminen on hedelmöityshoitoja tarvitsevalle lottovoitto.

Se lottovoitto tuli tarpeeseen, sillä Yhdysvallat on lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivälle joko todella hyvä tai todella huono asuinpaikka. Kaikki riippuu siitä, missä osavaltiossa sattuu asumaan.

Jotkut maksavat hoidoistaan yli 20 000 dollaria kuussa. Toiset saavat ne lähes ilmaiseksi. Tämä johtuu amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka perustuu kokonaan sairausvakuutuksiin. Kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden hinnat ovat pilvissä, mutta onnekkaimpien laskun maksaa lähes kokonaan vakuutusyhtiö.

Me kuulumme Samulin kanssa niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka voivat käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön piikkiin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka määrittelee lapsettomuuden sairaudeksi ja velvoittaa vakuutusyhtiöt korvaamaan sen hoidon. Jopa kalliita koeputkihedelmöitys- eli ivf-hoitoja on korvattava niin monta kierrosta kuin potilas tarvitsee. Riittää, että lääkäri pystyy vakuuttamaan vakuutusyhtiön siitä, että hoidolla on riittävän hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

Massachusettsin laki on äärimmäisen poikkeuksellinen: vain 15 osavaltiossa 50:stä on minkäänlaista lakia hedelmöityshoitojen korvaamisesta, ja niissäkin missä laki on, se ei useinkaan velvoita yhtä kattaviin korvauksiin kuin Massachusettsissa.

Olemme onnekkaita myös sikäli, että sairaalat ovat Bostonin alueella todella hyviä. Yhdysvalloissa mikään ei ole tasalaatuista, ja oli kyse sitten korkeakouluista tai sairaaloista, tässä maassa on sekä maailman huippuja että luokattoman laaduttomia laitoksia.

Valitsemassamme sairaalassa ivf-hoitokierros maksaisi ilman vakuutusta 23 000 dollaria eli noin 19 000 euroa. Me maksoimme vakuutuksesta nelisen sataa kuussa, mutta sen lisäksi itse hoidoista vain muutamia kymppejä.

Hedelmöityshoidot kattavan vakuutuksen hankkiminen ei silti ollut Massachusettsissa asuvallekaan mutkaton prosessi.

Kuten viime vuonna kerroin, kesken vuoden ei pysty hankkimaan minkäänlaista vakuutusta, jollei uuden vakuutuksen tarve johdu isosta elämänmuutoksesta kuten työttömäksi jäämisestä tai muutosta uuteen osavaltioon. Siksi päädyimme rekisteröimään parisuhteemme, jotta pääsin kesken vuoden Samulin työnantajan työsuhde-etuna tarjoaman vakuutuksen piiriin. Samulin työnantaja toimii kuitenkin useissa eri osavaltioissa, ja sen tarjoama vakuutus oli Kalifornian eikä Massachusettsin lakien mukainen. Se korvasi periaatteessa hedelmöityshoidot – mutta korvauksille oli säädetty elinikäiseksi ylärajaksi 2000 dollaria. Käytännössä vakuutuksesta ei siis ollut hoitojen suhteen mitään iloa.

Tämä ei ollut meille aluksi selvää. Kun kyselin vakuutusyhtiön asiakaspalvelussa hedelmöityshoitojen korvattavuudesta, asiakaspalvelija antoi minulle täysin virheellistä tietoa. Hän kuvitteli, että 2000 dollarin katto koskisi vain hedelmättömyyden syyn tutkimista, ja että kunhan diagnoosi olisi tehty ja hoitojen tarve todettu, itse hoitoja saisi ilman hintakattoa.

Olemme kuitenkin asuneet tässä maassa jo sen verran pitkään, ettemme luottaneet asiakaspalvelijaan sokeasti. Yhdysvalloissa on hyvin tavallista, ettei asiakaspalvelijoita perehdytetä työhönsä niin, että he oikeasti osaisivat auttaa asiakkaita. Täällä tunnutaan pitävän tärkeämpänä sitä, että puhelimeen vastataan nopeasti ja asiakkaan korvaa hivellään kaikin kuviteltavissa olevin kohteliaisuusfraasein kuin että asiakaspalvelija osaisi antaa asiakkaalle tämän tarvitsemaa tietoa. Minulle on käynyt aikaisemminkin ihan samalla tavalla: olen kysynyt tärkeää asiaa, jolla on ollut elämääni suoraa rahallista vaikutusta, ja asiakaspalvelija on puhunut täyttä puuta heinää.

Kun luin itse varsinaisen vakuutuskirjani, aloin heti epäillä asiakaspalvelijan sanaa. Selvitin asiaa lisää, ja hetkellinen riemumme vakuutusasian ratkeamisesta vaihtui synkkyyteen: joutuisimme odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausitolkulla.

Vakuutusta saa vaihtaa kerran vuodessa vuodenvaihteessa. Sain tietää kesäkuun alussa 2017, että minulla mitä todennäköisimmin on endometrioosi. Pettymykseksi osoittautuneen vakuutuksen saimme hankittua minulle kesäkuun lopussa, ja sen turvin menimme lapsettomuustutkimuksiin heinäkuussa. Elokuussa lääkäreillemme oli jo selvää, miten he haluaisivat meitä hoitaa. Loppuvuosi olikin sitten raastavaa uuden vakuutuksen odottelua.

Erityisen raastavaksi odottelun teki politiikka. Kuten viime syksynä kirjoitin, vallassa oleva republikaanipuolue pyrki pitkin syksyä uudistamaan terveydenhuoltoa tavoilla, jotka uhkasivat mahdollisuuksiani saada tälle vuodelle hyvä vakuutus. Jännitin koko syksyn, pääsisimmekö hoitoihin tänäkään vuonna. Onneksi republikaanit epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen terveydehuoltouudistuslainsäädännön läpi viemisessä.

 

Kun vakuutukset tulivat myyntiin, niiden vertailu oli todella iso urakka. Hankin käsiini ja luin eri vakuutusyhtiöiden määritelmiä siitä, kenen katsotaan tarvitsevan hedelmöityshoitoja ja millä ehdoin niitä voi saada. Onneksi sain projektissa tukea hedelmöitysklinikkamme vakuutuskoordinaattorilta, jolta saatoin varmistella, että olin ottanut kaiken olennaisen huomioon. Päädyin vakuutukseen, joka ei ollut hinta-korvaussummasuhteeltaan vertailuni voittaja, mutta joka oli pärjännyt vertailussani kohtuullisesti. Valintani ratkaisi se, miten yksiselitteisesti hedelmöityshoitojen tarve oli määritelty. Hinta-korvaussummasuhteeltaan parhaassa vakuutuksessa hoitojen tarpeen määritelmä oli niin kimurantti, että epäilin sen olevan täynnä sudenkuoppia. Pelkäsin, että kimurantin määritelmän kirjoittanut vakuutusyhtiö yrittäisi kaikin keinoin löytää porsaanreiän evätäkseen meiltä hoidot. Pelkäsin myös, että korvauspäätöksen saaminen heiltä kestäisi suhteettoman kauan. Yksinkertaisen määritelmän kirjoittanut yhtiö tuntui huomattavasti turvallisemmalta valinnalta – varsinkin, kun kyseistä yhtiötä olivat kehuneet hedelmöitysklinikallamme niin lääkärit kuin vakuutuskoordinaattorikin.

Kun valinta oli tehty, tarvitsi enää odottaa vuoden vaihtumista, jotta uusi vakuutus astuisi voimaan. Vasta sen jälkeen pääsimme näkemään käytännössä, minkälaista byrokratia valitsemani vakuutusyhtiön kanssa olisi.

 

Hoidoissa käyminen vakuutusyhtiön piikkiin oli todellakin byrokraattista. Ensin piti odottaa vakuutusyhtiön päätöstä hoitojen korvaamisesta. Hoidon tarpeen yksiselitteisen määritelmän ansiosta oli selvää, että päätös olisi myönteinen, mutta odottaminen oli silti kuluttavaa, sillä jännitin, tulisiko päätös sopivaan aikaan kuusta. Toisin kuin useimmissa terveydenhuollon palveluissa, hedelmöityshoidoissa on hyvin täsmällinen aikaikkuna, joka avautuu kerran kuussa hetkeksi ja sulkeutuu sitten taas. Jos vakuutusyhtiön päätös tulee liian myöhään, hoidon aloittamista joutuu odottamaan kuukauden. Puolen vuoden odottelun jälkeen ajatusta kuukauden lisäodotuksesta oli vaikea kestää.

Päätös tuli kuin tulikin juuri ja juuri ajoissa – ja kun sain sen, kävi ilmi, että se koski vain yhtä hoitokierrosta. Jos tarvitsisimme useita kierroksia, joutuisimme siis joka kerta odottamaan vakuutusyhtiön kirjettä ja jännittämään, ehtisikö se ajoissa. Opin, ettei uutta päätöstä voisi hakea ennen kuin edellinen hoitokierros olisi päättynyt negatiiviseen raskaustestiin, mikä merkitsi, että vakuutusyhtiölle jäisi vain pari viikkoa aikaa käsitellä uusi hakemus ja tehdä päätös ennen kuin olisi sen kuun osalta liian myöhäistä. Se tuntui siinä kohtaa musertavalta.

Vielä musertavampaa oli, kun sain tiedon ensimmäisen hoitokierroksen epäonnistumisesta epäpätevältä hoitajalta, joka töksäytti pian surullisen uutisen kerrottuaan, ettei vakuutusyhtiön pitkien odotusaikojen takia kannata kuvitellakaan pääsevänsä hoitoihin kuin joka toinen kuukausi. Tieto osoittautui myöhemmin perättömäksi ja kyseinen hoitaja niin osaamattomaksi, että häneltä saamissani tiedoissa oli aina asiavirhe – jopa silloin, kun hän vain antoi minulle oman klinikkansa viikonloppupäivystyksen puhelinnumeron. Mutta tuolloin uskoin häntä ja jouduin negatiivisen raskaustestin tuottaman suuren pettymyksen lisäksi käsittelemään turhautumistani siitä, miten hitaasti hoidot vakuutusbyrokratian vuoksi etenisivät.

Vakuutusyhtiön byrokratia ei ollut ainoa ongelma. Myös klinikallamme oli prosessia hidastavia käytäntöjä. Hedelmöityshoitolääkäreillä oli kerran viikossa kokous, jossa he käsittelivät kaikki potilastapaukset, ja tapana oli, että kaikkien uutta hoitokierrosta tarvitsevien potilaiden korvauspyynnöt lähetettiin vakuutusyhtiöille yhtenä könttänä kokouksen jälkeen. Samanlainen käytäntö on kuulemani mukaan ainakin joillakin muillakin amerikkalaisilla hedelmöitysklinikoilla.

Meidän klinikkamme byrokratia ei kuitenkaan ollut kasvotonta eikä kiveen hakattua. Lääkärimme suostui lähettämään korvauspyyntömme eteenpäin jo ennen viikoittaista kokousta, koska tapauksessamme ei ollut mitään epäselvää ja koska odottaminen ahdisti minua niin paljon.

Kokonaisuudessaan klinikan toiminnasta jäi erittäin ammattimainen ja asiantunteva kuva. Joidenkin yksittäisten ihmisten (kuten yllä mainitun hoitajan) ammattitaidossa ja joissain oman lääkärimme ratkaisuissa olisi mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta tästä huolimatta tuntui, että olimme todella hyvissä käsissä.

Toisin kuin veronmaksajien rahoilla järjestetyssä terveydenhuollossa, kalliisiin vakuutuksiin perustuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä toimitaan rahaa säästämättä. Niin paljon epäkohtia kuin siitä seuraakin, joissain tilanteissa se on potilaan kannalta hieno asia. Suomessa hedelmöityshoidot aloitetaan ymmärtääkseni yleensä kevyemmillä, edullisemmilla vaihtoehdoilla, ja vasta jos ne epäonnistuvat, edetään vähitellen kalliimpiin testeihin ja hoitoihin. Täällä tehtiin saman tien kaikki tarkoituksenmukaiset testit, saatiin sen ansiosta heti täsmällinen ja oikea diagnoosi ja edettiin sen jälkeen suoraan juuri niihin kalliisiin hoitoihin, jotka todennäköisimmin johtaisivat toivottuun lopputulokseen.

Verrattuna monen muun kokemuksiin pääsimme hoidoista lopulta varsin helpolla, ja kiitos siitä kuuluu ainakin osin amerikkalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle. Vihaan tämän maan eriarvoistavia rakenteita sydämeni pohjasta ja muuttaisin ne heti jos voisin, mutta en voi kiistää, ettemmekö olisi itse hyötyneet niistä merkittävästi tilanteessa, jossa olimme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Lapsettomuuttamme hoiti hedelmöityshoitoyksikön johtava lääkäri yhdessä lääketieteen edelläkävijämaan parhaista sairaaloista, ja saimme heti alusta alkaen tehokkaimpia mahdollisia hoitoja, kun lääkärimme keskittyivät maksimoimaan nopean onnistumisen todennäköisyyksiä eivätkä optimoimaan parasta hinta-laatusuhdetta.

Tuntuu hyvin ristiriitaiselta tiedostaa, että yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa ja yksi elämämme suurimmista suruista väistymässä ainakin osin sen vuoksi, että satuimme pääsemään räikeän eriarvoistavassa järjestelmässä kaikkein  hyväosaisimpien joukkoon.

Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Kihlajaiskuvaus Uuden-Englannin merenrantamaisemissa

Yksi rakkaimpia muistojani viime vuoden kesältä on kihlajaiskuvien ottaminen nykyisen kotiseutumme ihanissa merenrantamaisemissa.

Kun olimme joulukuussa 2015 julkistaneet kihlauksemme, Facebook alkoi heti mainostaa minulle kaikkea mahdollista häiden valmistelemiseen liittyvää. Kerrankin kohdennettu mainonta oli minusta hauskaa, ja luin mainoksia innolla, vaikka aiommekin viettää häät Suomessa emmekä Bostonissa, jonka ympäristön palveluita Facebook minulle mainosti. Eräänä päivänä silmiini osui kilpailu, jossa oli palkintona kihlajaiskuvaus ammattikuvaajan kanssa.

Emme olleet edes harkinneet kihlajaiskuvien otattamista, mutta kun näin mainoksen, aloin heti haaveilla kuvista Uuden-Englannin maisemissa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että meille jäisi ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi elämästämme Bostonissa, joka tulee aina olemaan ensimmäinen yhteinen kotikaupunkimme riippumatta siitä, mihin elämä meidät myöhemmin vie.

Osallistuin heti kilpailuun – ja suureksi ällistyksekseni voitin!

Palkinnon ansiosta Samulikin oli helppo suostutella kuvaukseen, vaikka rakkaani viihtyykin yleensä paremmin kameran toisella puolella. Sovimme kuvaajan kanssa, että kuvat otettaisiin kesällä ulkona meren rannalla. Halusimme kuviin Atlantin, jonka eri puolilla asuessamme olimme toisiimme rakastuneet ja jonka keskelle Islantiin matkustimme meren eri laidoilta ensitreffejämme varten.

Haaveilin lisäksi, että kuvissa näkyisi majakka. Majakat ovat tunnusmerkkisiä Uuden-Englannin rannikolle, ja ajattelin, että majakan ansiosta kuvat ankkuroituisivat paljon selvemmin juuri tähän seutuun kuin jos niissä näkyisi ainoastaan merta ja kallioita.

Yllätyksekseni kuvaaja ei tiennyt ennalta yhtään hyvää majakkakuvauspaikkaa. Olin luullut, että majakkaromantiikka olisi täälläpäin kihlajais- ja hääkuvissa niin yleistä, että kuvaajalla olisi ollut sopivia paikkoja valmiiksi listattuna.

Samuli otti kuitenkin asiakseen etsiä unelmieni kuvauspaikan ja onnistui löytämään aivan täydellisen rannan. Fort Pickering -majakka Salemissa oli riittävän lähellä Bostonia ja sekä majakka että sen ympäristö vastasivat kaikin puolin haaveitani. Paikassa oli voimakas vuorovesi, mutta Samuli ymmärsi ottaa senkin huomioon, ja sovimme kuvaajan kanssa huolella kuvausajan niin, että vesi olisi sopivan korkealla ja saisimme kuvaan vielä auringonlaskunkin. Onni suosi, ja valitsemanamme päivänä sää oli aurinkoinen.

Kuvaajamme oli venäläistaustainen bostonilainen Marina Baklanova, jonka seurassa viihdyimme alusta alkaen. Hän taustoitti kuvausta ennakkotapaamisella, jossa hän houkutteli meidät juttelemaan mukavia parisuhteestamme ja tarkkaili samalla ilmeitämme ja muuta ruumiinkieltämme saadakseen käsityksen siitä, minkälaisilla tavoilla romanttiset tunteemme ilmenevät.

Itse kuvauksessa oli niin rentoa ja hauskaa, ettei edes Samulia haitannut olla kuvattavana, ja minä linssilude nautin joka hetkestä. Hassuttelimme ja herkistelimme kameran edessä monin eri tavoin ja nautimme kauniista kesäillasta ihanissa maisemissa.

Pian kuvauksen jälkeen saimme Marinalta linkin salasanalla suojattuun nettialbumiin, jossa oli niin paljon ihania kuvia, että tuntui todella isolta urakalta etsiä niistä kaikkein parhaat. Palkintoomme kuului viiden käsitellyn digikuvan nettialbumi, ja lisäksi oli tietystikin mahdollista tilata Marinalta lisämaksusta muita tuotteita kuten useampia digikuvia tai laadukkaita kuvatulosteita. Tilasimme perheillemme joululahjaksi tulostettuja kuvia, mutta kesti näin pitkään saada tehtyä lopulliset valinnat siitä, mitkä kuvat mieluiten ottaisimme digitaaliseen albumiimme.

Nyt vuotta myöhemmin valintojen tekeminen tuntui jostain syystä paljon helpommalta kuin heti kuvauksen jälkeen. Asia oli ilmeisesti jäänyt hautumaan alitajuntaan sen jälkeen, kun valitsimme perheillemme teetettävät kuvat, ja lopulta meillä oli aika selkeä näkemys siitä, mitkä 25 kuvaa halusimme säilyttää.

Olen todella onnellinen siitä, että pääsimme tutustumaan Marinaan ja saimme ihanan, pysyvän muiston yhteisistä vuosistamme Uudessa-Englannissa.

 

Kaikki kuvat Marina Baklanova Photography

Story Slam -tarinankerrontaklubilla

Sain tällä viikolla toteutettua pitkäaikaisen suunnitelmani, kun pääsin lavalle kaikille avoimella Story Slam -tarinankerrontaklubilla.

 

Täällä englanninkielisessä maailmassa tarinankerrontaklubit ovat varsin yleisiä. Minun ja täkäläisten ystävieni suosimalla The Moth -klubilla toimintaperiaate on, että kuka tahansa yleisön joukosta saa ilmoittaa haluavansa lavalle, ja halukkaiden joukosta arvotaan kymmenen tarinankertojaa, jotka pääsevät kukin vuorollaan yleisön eteen kertomaan korkeintaan viisiminuuttisen henkilökohtaisen tositarinan. Muistiinpanoja lavalle ei saa tuoda, vaan tarina täytyy kertoa vapaasti ulkomuistista tai improvisoiden. Joka klubi-illassa on eri teema, johon tarinan on tarkoitus liittyä. Yleisön joukosta sattumanvaraisesti valittu tuomaristo pisteyttää tarinat, ja heidän valitsemansa voittaja pääsee lavalle uudelleen myöhemmässä erikoisillassa, jossa kaikki kymmenen tarinankertojaa ovat aikaisempien iltojen voittajia.

Olin jo pitkään suunnitellut alkavani käydä Mothissa säännöllisesti ja yrittäväni ennen pitkää lavalle, mutta suunnitelma oli kerran toisensa jälkeen hautautunut muiden kiireiden jalkoihin. Nyt kuitenkin illan teemana oli Kohtalo, ja tiesin sen nähdessäni heti, että saisin sen ympärille todella helposti rakennettua version tarinasta, jota kaikkein useimmin täällä ihmisille kerron: tarinan siitä, miten päädyin asumaan Yhdysvalloissa.

Koska olin yrittämässä lavalle ensi kertaa, oikeanlaisen tarinan valitseminen tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mitä tutumpi tarina minulle itselleni olisi, mitä useammin olisin sen kertonut, sitä helpommalta uskoin lavalle nousemisen tuntuvan. Etua oli siitäkin, että tätä tarinaa olen kertonut pääasiassa amerikkalaisille, joten minulle on luontevaa kertoa se englanniksi ja amerikkalaisen kuulijan näkökulmasta.

Sovin kahden ystäväni kanssa klubille menosta ja kirjoitin tarinani valmiiksi, mutta ennen kuin ehdin alkaa tosissani harjoitella sitä, sain ystävältäni viestin: ilta olikin loppuunmyyty!

Olin todella pettynyt ja harmittelin sitä, etten ollut ostanut omaa lippuani heti, kun liput tulivat myyntiin. Seuraavana aamuna soitin klubin lipunmyyntiin ja kysyin, oliko meillä mitään toivoa saada lippuja ovelta. Lipunmyyjä pahoitteli ja sanoi, että ovella myytäisiin lippuja ainoastaan siinä tapauksessa, että joku halusi itse myydä ylimääräiset lippunsa tai että joku oli soittanut lipunmyyntiin kertoakseen, ettei pystyisikään käyttämään ennalta ostamiaan lippuja.

Jälkimmäistä en uskonut tapahtuvan. Liput maksavat vain kympin kappale, joten en uskonut kenenkään myöskään tulevan erikseen paikalle pelkästään kaupittelemaan lippuja. Ainoa toivo oli tavoittaa ovelta seurue, josta joku ei olisikaan päässyt tulemaan. Onnistumisen todennäköisyydet tuntuivat pieniltä.

Päätimme ystävieni kanssa luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni kuiski, että minun kannattaisi silti käydä ovella. Kohtalo-teemaan tuntui sopivan, että jos minun olisi Tarkoitus päästä lavalle, lippukin järjestyisi. Ajattelin, että jos saan näissä olosuhteissa lipun, hyvä onni varmaankin jatkuu, ja minut myös arvotaan yhdeksi illan tarinankertojista.

Bostonin keskustassa oli aikaisemmin illalla ilmainen puistozumba, jossa käyn aina, kun työvuorot sallivat. Päätin, etten jättäisi zumbaa väliin seisoakseni ovella kyselemässä lippua jokaiselta sisääntulijalta, mutta piipahtaisin klubin ovella kotimatkalla. Klubi on eri kerroilla eri paikoissa, ja tällä kertaa se sattui sopivasti olemaan lähellä metroasemaa, jonka ohi ajaisin joka tapauksessa zumbasta palatessani.

Otin zumbaan mukaan vaihtovaatteet, meikit ja pyyhkeen, ja käytin ennen klubin ovelle menoa röyhkeästi hyväkseni tutun hipsterimaailmanparannuspikaruokalan vessaa, jossa muuntauduin hikisestä puistoliikkujasta klubi-iltaan valmistautuneeksi kukkamekkotytöksi. Käyn kyseisessä pikaruokapaikassa sen verran usein, etten kokenut tekeväni heille suurta vääryyttä, vaikka pidinkin heidän vessaansa varattuna hieman tavallista pidempään, enkä edes ostanut sillä kertaa heidän tuotteitaan.

Kun saavuin ovelle, sisään jonotti vain muutama seurue. Kysyin, sattuisiko kenelläkään olemaan lippua myynnissä – ja nainen jonon keskeltä huudahti heti, että hänellä on!

Nainen oli suunnilleen ikäiseni ja paikalla yksin, sillä hänen poikaystävänsä oli tullut kipeäksi. Hän selitti, ettei ollut kehdannut alkaa kaupitella ylimääräistä lippuaan ja että oli jo hyväksynyt sen, että se menisi hukkaan. Riemuitsimme molemmat hyvästä onnestamme – tai Kohtalosta, jos asian niin haluaa tulkita.

Kävin ilmoittautumassa lavalle ja etsimme uuden kaverini kanssa yhdessä istumapaikat. Saimme hyvät paikat varsin läheltä lavaa. Sitten ei ollut enää tehtävissä muuta kuin kuunnella tarinoita ja jännittää jokaisen arvonnan aikana, nousisiko kangaskassista minun nimeni. Ilmoittautumislappuni kassiin laittanut vapaaehtoinen oli kertonut, että lavalle mieliviä oli sinä iltana varsin vähän. Mahdollisuudet olivat siis hyvät.

Olin ollut ystävieni kanssa Mothissa yhden kerran aikaisemmin, ja tiesin sen perusteella, että tarinankertojien taso vaihtelisi todennäköisesti suuresti. Jotkut käyvät klubeilla säännöllisesti ja ovat hioneet taitojaan pitkään, toiset nousevat lavalle kerran elämässään. Jotkut ovat luontaisia tarinankertojia. Jotkut tuntevat työnsä, koulutuksensa tai muun kiinnostuksen ansiosta hyvän tarinan rakenteen peruspalikat ja osaavat käyttää niitä rakentaakseen toimivan tarinan – ja toiset eivät. Ensikertalaisista jotkut haluavat lavalle siksi, että juuri senkertainen teema puhuttelee heitä aivan erityisellä tavalla, ja he saattavat siksi olla sokeita sille, miten tarinasta saisi yleisön kannalta kiinnostavan. Yhdysvalloissa lavalle nousee lisäksi myös niitä, joille yleisön edessä itsestään puhuminen on eräänlaista terapiaa.

Heti alussa lavalle pääsi keski-ikäinen nainen, jonka tarina oli todella hyvä ja kerrontatyyli mukaansatempaava. Hänen jälkeensä mikrofonin ääreen nousi nuorehko mies, joka paljasti tarinankerrontaklubilla puhumisen olevan hänelle pelonvoittamisharjoitus. Hän oli selvästi lavalla itseään eikä yleisöään varten, ja hänen esityksensä jälkeen oli helppo sanoa itselleen, ettei lavalle menemisestä tarvitsisi ottaa paineita.

Minun nimeni arvottiin hieman ennen illan puoliväliä. Puhujat arvotaan yksi kerrallaan, ja kun oma nimi sanotaan, lavalle on mentävä heti. Minun mielenlaadulleni se sopii paremmin, kuin että tietäisin illan alusta alkaen puhuvani vaikkapa viidentenä. Silloin ehtisin alkaa jännittää.

Nousin lavalle amerikkalaistyylisten rohkaisuaplodien saattelemana ja huomasin ilokseni, ettei minua jännittänyt juuri lainkaan. En ollut harjoitellut tarinaani kovin paljon, koska oli epäselvää, pääsisinkö koko klubille, enkä siksi halunnut käyttää harjoitteluun kohtuuttomasti aikaa. En myöskään halunnut tarinani kuulostavan ulkoa opetellulta. Muistin kuitenkin ongelmitta hahmottelemani rungon, eikä se kadonnut missään vaiheessa mielestäni.

Olin todella tyytyväinen siihen, miten ensimmäinen kertani tarinankerrontalavalla meni. En ollut hermostunut ja pystyin nauttimaan olostani. Tunsin kertovani luontevasti, en ladellut ulkoa opeteltua litaniaa ja pysähdyin välillä vitsailemaan yleisölle, joka palkitsi minut pienillä nauruilla.

Tuomariston pisteytyksestä olin hyvin pitkälle samaa mieltä. Minua enemmän pisteitä saivat ainoastaan kertojat, jotka olivat omastakin mielestäni minua parempia. Ilokseni päädyin pisteitteni puolesta selkeästi siihen kertojajoukkoon, jotka tiesivät, mitä tekivät, ja joiden väliset piste-erot eivät olleet suurensuuria. Hieman närkästynyt olin yhdelle tuomariksi päässeelle kaveriporukalle, joka antoi minulle samat pisteet kuin pelkoterapiamiehelle. Heidän arvionsa olivat kuitenkin lähes joka kertojan kohdalla aivan erilaiset kuin kahden muun tuomaristoporukan, jotka puolestaan olivat linjassa keskenään – ja linjassa omien henkilökohtaisten arvioitteni kanssa. Päätin siis jättää muiden kanssa jatkuvasti eri linjoilla olleen porukan näkemykset omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan ilta oli todella mukava, ja tiesin heti, että haluan yrittää uudemmankin kerran lavalle. Toivottavasti saan tämän Kohtalon väliintulon ansiosta nyt vihdoin todella otettua tavaksi käydä tarinaklubeilla säännöllisesti.

Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.

Vähemmän tasa-arvoista kuin Nicaraguassa

Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.

Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.

Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.

Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.

Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.

Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.

Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.

 

Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.

Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.

Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.

Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.

Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.

Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.

Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.

Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.

 

Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.

Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.

Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.

Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.

 

Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.

Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.

Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.

Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.

Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.

Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.

Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:

”Voi Luoja, ei todellakaan.”

Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.

Kiitospäivän kokkailua: Kermainen papu-sienivuoka

Vietämme Samulin kanssa tänä vuonna ensimmäistä kertaa kiitospäivää kahdestaan.

Ensimmäisenä Amerikan-syksynäni meidät oli kutsuttu ystäväporukan kiitospäiväjuhliin eli friendsgivingiin. Viime vuonna pääsimme osallistumaan ystäväpariskuntamme perheen kiitospäivään. Nyt kuitenkin lähimmillä ystävillämme oli kaikilla kiitospäiväksi sellaisia suunnitelmia, johon meidän ei ollut mahdollista osallistua.

Meille tilanne ei ollut mikään ongelma, vaikka amerikkalaiset ystävämme olivatkin kovin pahoillaan ajatuksesta, että joutuisimme olemaan kahdestaan. Heidän korvissaan se kuulosti samalla tavalla surkealta kuin miltä minusta tuntuisi viettää joulua kaukana vanhemmistani. Meille kiitospäivä ei kuitenkaan tietenkään ole samalla tavalla tärkeä kuin jos olisimme viettäneet sitä perheittemme kanssa lapsesta saakka.

Olin suorastaan innoissani ajatuksesta, että saisimme itse valita, mitä kiitospäivän aterialla söisimme. Kuten suomalaisperheillä jouluna, jokaisella amerikkalaisperheellä on omat kiitospäivän perinneruokansa, joita he ehdottomasti haluavat juhla-ateriallaan nauttia. Jouluruokien tekeminen on aina ollut minun ja äitini rakas yhteinen harrastus, ja olemme vuosien varrella muokanneet jouluaterian ruokalistaa yhdessä niin pitkään, että jokainen laji on juuri sellainen kuin haluamme. Nyt voisin aloittaa täydellisten kiitospäivän reseptien etsinnän.

Kahden kiitospäivän kokemuksella minulle oli alkanut muodostua jonkinlainen käsitys siitä, minkälaiset ruuat kiitospäiviin kuuluvat, ja selasin innoissani reseptejä löytääkseni juuri sellaiset kiitospäivän tarjoilut, jotka olisivat eniten meidän makuumme.

Aterian perusrakenne on selkeä: Kiitospäivän päätähti on tunnetusti kalkkuna, jonka kanssa syödään kermaista kastiketta (gravy) ja karpalohilloa. Kalkkunan kanssa voi tarjota monenmoisia lisukkeita, joista ikonisin lienee niin kutsuttu kalkkunan täyte (stuffing). Aterian päätteeksi syödään piirakkaa.

Olin tänä vuonna eniten kiinnostunut lisukkeista, joista en ollut vielä onnistunut muodostamaan selkeää kokonaiskuvaa. Food Network oli listannut sata klassista kiitospäivän lisukereseptiä, ja listan läpi luettuani tunsin ymmärtäväni lisukekulttuuria jo paljon paremmin. Tiesin myös, minkä lisukkeen kaikkein mieluimmin haluaisin omaan juhlapöytäämme: kermaisen papu-sienivuuan, joka täällä kulkee nimellä green bean casserole.

Muistan papu-sienivuuan ensimmäiseltä kiitospäivän aterialtamme, jolla se oli lempiruokaani. Food Networkin listaa selatessani huomasin, että heidän koostamastaan sadasta reseptistä yksi houkutteli minua selvästi enemmän kuin mikään muu. Resepti osoittautui täsmälleen samaksi, jota ystävämme olivat toissa vuonna käyttäneet.

Kun sain kutsun kiitospäivää edeltävänä viikonloppuna järjestettyihin friendsgiving-juhliin, tarjouduin tekemään vuokaa sinne. Näin pääsin kokeilemaan reseptiä jo ennen varsinaista kiitospäivää.

Vuuasta tuli juuri niin hyvää kuin toivoinkin. Sen valmistamiseen meni kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin reseptissä oli sanottu, ilmeisesti siksi ettei papujen siistimistä ja aineisten pilkkomista ollut laskettu mukaan valmistusaikaan.

Juhlissa huomasin, että kuten sieniruuat usein, vuokani jakoi mielipiteet. Juhlien isäntä riemastui nähdessään, mitä olin tuonut, kun taas osa vieraista jätti lisukkeeni kokonaan väliin. Paikalla olleista ystävistäni läheisin maistoi sitä urheasti ja kehui vuuan makua – mutta jätti puolet sienikuutioista syömättä ja tunnusti kotimatkalla, ettei yrittää vasta nyt kolmekymppisenä vähitellen opetella sietämään sienien rakennetta. Koska itse rakastan sieniä, minun versiossani vuuasta oli runsaasti portobellosienikuutioita.

Osa vieraista saattoi välttää vuokaani siksikin, että osa perheistä tekee kyseisen ruuan tölkkisienikeitosta ja tölkkipavuista. Siinä muodossa se tuskin on kaikkien makuun.

Minua ei haitannut lainkaan, etteivät kaikki ottaneet vuokaa. Sen ansiosta herkkuani säästyi edes hieman kotiin vietäväksi.

Tässä on teille minun versioni kiitospäivän papu-sienivuuasta Alton Brownin reseptiä mukaillen. Kuvassa yllä on ystävieni versio kahden vuoden takaa, sillä unohdin kuvata oman valmiin luomukseni ennen ystävieni juhliin lähtemistä, ja juhlissa se ei ollutkaan kuvauksellisesti esillä.

Leivitetyt sipulit:
2 isoa sipulia
reilu 0,5dl vehnäjauhoa
leivänmuruja maun mukaan
ruokaöljyä

Pavut ja sienikastike:
0,5kg vihreitä papuja
2 rkl voita
350g portobellosieniä tai tuoreita herkkusieniä
2 valkosipulinkynttä
suolaa
mustapippuria
¼ teelusikallinen muskottia
2 rkl jauhoja
2,5 dl sienifondista tehtyä sienilientä
1,5 dl kermaa (tai ruokakermaa)
1 dl maitoa (tai ruokakermaa)

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Pilko sipulit ohuiksi siivuiksi ja pyörittele ne jauhoissa, joiden seassa on suolaa makusi mukaan. Ripottele halutessasi sekaan leivänmuruja. Sivele leivinpaperille ruokaöljyä ja paista sipuleita öljytyn leivinpaperin päällä uunin keskitasolla noin 30 minuutin ajan. Sekoittele pari kertaa paistumisen aikana.

Mikäli pavuissa on kantoja tai huonoja osia, leikkaa ne pois. Keitä keskisuuri kattilallinen vettä, jonka voit halutessasi maustaa suolalla. Kun vesi kiehuu, lisää pavut. Keitä papuja viisi minuuttia ja jäähdytä ne sen jälkeen mahdollisimman nopeasti esimerkiksi kylmällä vedellä. Mikäli ulkona on lunta, voit viedä ne lumeen jäähtymään. Jäähdyttämisen tarkoitus on saada papujen kypsyminen loppumaan, jotta niistä ei tule liian pehmeitä.

Pilko sienet noin sentin kokoisiksi kuutioiksi ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista sienet voissa ja mausta ne suolalla ja pippurilla. Noin viiden minuutin paistamisen jälkeen lisää pannulle valkosipulimurska ja muskotti. Paista pari minuuttia lisää. Lisää jauhot ja paista vielä minuutti. Lisää sieniliemi ja anna hautua minuutin verran. Lisää kerma ja maito tai ruokakerma. Keittele vielä kuutisen minuuttia tai kunnes kastike paksuuntuu.

Noin varttia ennen tarjoilua yhdistä uunivuuassa pavut ja sienikastike. Nostele päälle leivitetyt sipulit. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta

Kauppojen kurpitsavalikoimat saivat minut pitkästä aikaa innostumaan ruuanlaitosta, ja päätin valmistaa heti samalla viikolla jonkinlaista kurpitsaruokaa. Erityisen kiinnostavalta näytti pienehkö, vihreä kurpitsa, josta puolitettuna tulisi osapuilleen sydämenmuotoinen.

Kurpitsan kylkeen liimatussa tarrassa luki acorn squash, suoraan käännettynä tammenterhokurpitsa, ja löysin netistä helposti useita reseptejä, joissa sitä käytettiin pääraaka-aineena. Erityisen hyvältä kuulosti Bev Cooks -blogin resepti, jossa tammenterhokurpitsan puolikkaat täytettäisiin kanasta, mustasta riisistä ja kasviksista valmistetulla yrttisellä täytteellä. Aloin hankkia reseptin mukaisia aineksia.

Kurpitsa oli tarttunut matkaani lähikaupasta, ja sain sieltä useimmat muutkin ainekset, mutta jouduin silti käymään vielä toisessakin kaupassa. Meillä on kaksi lähikauppaa, joista toinen on halvempi ja toinen laadukkaampi. Laadukkaampi kauppa kuuluu Whole Foods -ketjuun, josta hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ostavat luomua, lähiruokaa, eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja kaikkea muutakin sellaista, mitä nykyihminen suosii, mikäli hänellä on siihen varaa. Whole Foodsissa myydään ainoastaan heidän eettiset vaatimuksensa täyttäviä tuotteita, ja sen valikoimista puuttuvat kokonaan monien tunnettujen brändien tuotteet kuten ylikansallisten yritysten kolajuomat. Stop & Shop -ketjuun kuuluva halvempi kauppa on ihan tavallinen ruokakauppa, mutta se eroaa Suomen perusruokakaupoista siinä, ettemme luota kaikkien sen tuotteiden laatuun. Esimerkiksi lihan ostamme mieluummin Whole Foodsista. Sinne suuntasin nytkin kanaa hakemaan.

Illalla pyysin Samulia puolittamaan tammenterhokurpitsat. Blogissa oli varoitettu niiden halkaisemisen olevan vaikeaa, ja tiedän entuudestaan olevani kurpitsojen pilkkomisessa todella huono. Samuli suostui heti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut minun alkavan heilua kovakuoristen kurpitsojen lähellä veitsen kanssa. Bloggaaja-Bev oli oikeassa: tammenterhokurpitsat olivat jopa väkivahvalle siipalleni kova pala purtavaksi.

Seuraavana päivänä aloin tehdä ruokaa ohjeen mukaan. Nyt muistan taas, miksi ruuan laittaminen täällä uudessa kotimaassa ei ole tullut minulle tavaksi.

Projektiin meni paljon kauemmin kuin ennalta arvioin. Vaikka olin hoitanut aikaa vievät kaksi kauppareissua alta pois jo edellisenä päivänä ja Samuli oli tehnyt puolestani työlään halkaisemisvaiheen, olen kerta kaikkiaan hidas kokeillessani uusia reseptejä.

Hitaudestani seurasi, että meille ehti tulla todella kova nälkä ennen kuin pääsimme syömään.

Työvaiheet sujuivat sinänsä ongelmitta, ruoka tuoksui hyvältä ja musta riisi teki täytteestä hauskasti punertavaa. Valmiit kurpitsat olivat kauniita ja houkuttelevan näköisiä.

Kun maistoimme ruokaa, huomasimme heti kurpitsan olevan raakaa.

Huono uunimme oli taas kerran tehnyt minulle tepposet. Toisin kuin paremmissa amerikkalaisissa kaasu-uuneissa, meidän uunissamme ei ole minkäänlaista merkkivaloa tai muuta mittaria, joka kertoisi, milloin uuni on lämmennyt haluttuun lämpötilaan. Koska en ole koskaan aiemmin käyttänyt kaasu-uunia, minulla ei ole edes näppituntumaa siihen, kauanko uunin lämpenemiseen tulisi varata aikaa.

Tiedostin tämän ja yritin arvioida kurpitsojen kypsyyttä ottaessani ne uunista. Sekään ei kuitenkaan ollut helppoa, kun en ollut koskaan aiemmin valmistanut tammenterhokurpitsaa. Kurpitsat oli tarkoitus panna vielä takaisin uuniin täytteen kanssa, ja jotenkin kuvittelin niiden olevan sopivia. Se arvio meni pahasti pieleen.

Jouduin lappamaan täytteen kurpitsoista rasiaan jääkaappiin ja jatkamaan kurpitsoiden kypsentämistä uunissa. Nälkä oli yltynyt jo lähes sietämättömäksi. Kun katsoin kurpitsoita tunnin päästä, ne vaikuttivat edelleen vähemmän kypsiltä kuin halusin.

Muistan nyt, että vastaavantyyppisiä tilanteita tuli vastaan pian muuttoni jälkeen, kun yritin laittaa uudessa kodissamme ruokaa. Silloin ne aiheuttivat niin voimakasta mielipahaa, että ruuanlaittohalut karisivat nopeasti.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ruuanlaitto on aina ollut merkittävä osa elämääni. Se on myös osa identiteettiäni: ajattelen olevani hyvä laittamaan ruokaa. Samuli ei kuitenkaan ole päässyt maistamaan juuri mitään niistä herkuista, joita Suomessa osaisin valmistaa. Hänen käsityksensä ruuanlaittotaidoistani on tähän mennessä muotoutunut pääasiassa Amerikan-kokkailukokeilujeni perusteella – joista useimmat ovat menneet tavalla tai toisella pieleen.

Se tuntui yhteiselämän alkutaipaleella täysin kestämättömältä.

Halusin Samulin saavan minusta mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen – käsityksen, joka vastaisi omaa minäkuvaani. Pieleen menneet kokkailukokeilut tuntuivat täyskatastrofeilta ennen kaikkea siksi, että pelkäsin Samulin käsityksen ruuanlaittotaidoistani muodostuvan peruuttamattomasti aivan erilaiseksi kuin olisin halunnut ja mielestäni ansainnut.

Asiaa ei auttanut se, että kuten tälläkin kertaa, vastoinkäymiset joutui kohtaamaan kiljuvan nälkäisenä. Minulla on nälkäisenä usein pinna todella kireällä, eikä suhteellisuudentajukaan aina ole ihan sillä tasolla kuin muulloin.

Nyt oli kuitenkin ihana huomata, että kahden vuoden yhteiselon jälkeen raaka kurpitsa ei enää tuntunut samanlaiselta maailmanlopulta kuin avoliiton alussa. Olemme myös oppineet tuntemaan toisemme niin paljon paremmin, että osasimme luovia tilanteen läpi aiheuttamatta toisillemme enempää mielipahaa.

Reilun tunnin jatkokypsennyksen jälkeen kurpitsat olivat viimein niin kypsiä kuin halusin. Alkuperäisessä reseptissä mainittu kypsennysaika oli kokonaisuudessaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä sai minut miettimään, onko uunimme vielä huonompi kuin olin tajunnutkaan. Kun panin kurpitsat takaisin uuniin, se oli ollut päällä jo ainakin kaksi tuntia ja poissa päältä vain pienen hetken. Liian lyhyestä esilämmitysajasta ei siis tällä kertaa ollut kyse. Kenties uuni ei pitkälläkään esilämmityksellä lämpene valittuun lämpötilaan.

Kun ruoka viimein oli valmista, se oli hyvää, mutta ei missään nimessä kaiken sen vaivannäön ja odottamisen arvoista.

Ruokaa jäi toiseksikin päiväksi, ja yön yli jääkaapissa odottaessaan täyte oli maustunut lisää niin, että yrttiseoksen maku oli voimistunut. Maustoin täytettä Samulin ehdotuksesta vielä soijakastikkeella, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi.

Jos teen ruokaa uudelleen, teen täytettä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kurpitsojen sisään se ei kaikki mahdu, mutta kaavailimme, että lisätäytettä voisi olla erillisessä tarjoilukulhossa, jotta omaa kurpitsaansa voisi syömisen edetessä täyttää uudelleen.

Bloggaaja-Bev oli kuvaillut reseptiään näin: ”Kun tammenterhokurpitsan paahtaa, se muuttuu voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. Kun sen täyttää suolaisella kanariisiyrttikasvistäytteellä, muuttuu itse voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. En immoisina ikinä syö mitään muuta ikinä ikinä koskaan enää koko loppuelämäni aikana.”

Bevin bloggaajaääni on selvästikin omaleimainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin sopivan hyperbolinen, mutta tulkitsin hänen aidosti pitäneen ruuasta todella paljon. Siihen nähden oma kokemukseni oli pettymys.

Tässä kaikesta huolimatta teille Bevin reseptistä muokkaamamme resepti, jos tahdotte kokeilla, muuttuisiko se teidän käsissänne voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi.

Tammenterhokurpitsat ovat Pohjois-Amerikalle omaleimainen kurpitsalaji. Jos niitä ei ole saatavilla, ne voisi varmaankin korvata esimerkiksi spagettikurpitsalla, joita Suomestakin kuulemma nykyään saa ainakin joistain ruokakaupoista.

Tammenterhokurpitsaa kanamustariisitäytteellä

2 tammenterhokurpitsaa
voita ja ruokaöljyä paistamiseen
650 g kanan fileesuikaleita
puolikas iso sipuli tai kaksi pientä
1-3 valkosipulinkynttä maun mukaan
150 g portobellosieniä
1 oranssi paprika
3 rkl Provencen yrtit -mausteseosta
2,5 kana- tai kasvisliemikuutiota
soijakastiketta
merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Esikeitä mustaa riisiä 30 minuutin ajan pakkauksen ohjeen mukaan kattilassa tai riisinkeittimessä.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Halkaise kurpitsat sydämenmuotoisiksi puolikkaiksi ja poista sisältä siemenet. Voit halutessasi säästää siemenet ja paahtaa niistä suolaista naposteltavaa esimerkiksi tämän The Kitchn -blogin ohjeen mukaan. Levitä uunipellille leivinpaperi ja kumoa kurpitsanpuolikkaat pellille hedelmälihapuoli alaspäin. Kaada pellille pari desiä vettä ja nosta pelti uuniin. Kypsennä kurpitsoita kunnes ne ovat kypsiä ja pehmeitä. (Kypsennysaikaa suomalaisessa uunissa on tähänastisten kokemusteni perusteella mahdotonta arvioida, mutta veikkaisin 30-60 minuuttia kurpitsoiden koosta riippuen.)

Pilko sipuli pieniksi kuutioiksi, valkosipuli pieneksi survokseksi ja paprika ja sienet keskikokoisiksi kuutioiksi.  Ruskista kanan fileesuikaleet voi-ruokaöljyseoksessa. Lisää pannulle kasvikset, yrttimausteseos, suolaa ja pippuria. Paista muutama minuutti.

Lisää pannulle esikeitetty musta riisi, liemikuutiot ja 2,5 desiä vettä. Hauduta 15 minuuttia säännöllisesti sekoitellen. Maista. Mikäli täyte kaipaa suolaisuutta ja lisämakua, lisää soijakastiketta maun mukaan.

Lusikoi kypsiin kurpitsanpuolikkaisiin sopiva määrä täytettä. Lopun täytteen voit tuoda pöytään erillisessä tarjoiluastiassa.

Sulata valmiiden kurpitsoiden päälle nokare voita.

Ihan oikeaa ruuanlaittoa

Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.

Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.

Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.

Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.

Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.

Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.

Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.

Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.

Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.

Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.

Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.

Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.

Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.

Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.

Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Oval Office on pienempi kuin tv-sarjoissa

Viikko sitten luin aamulla herättyäni heti ensimmäiseksi sähköpostin, joka sai minut pomppimaan ja hihkumaan innosta.

Pääsisin Oval Officeen, Yhdysvaltojen presidentin lähes myyttiseltä tuntuvaan virkahuoneeseen!

Olin jo viikon verran tiennyt, että synnyinmaani ja uuden kotimaani presidentit tapaisivat Valkoisessa talossa, ja että pääsisin raportoimaan vierailusta. Se oli jo itsessään ihmeellistä. Presidentti Niinistö oli saanut jo toisena peräkkäisenä vuonna kutsun Valkoiseen taloon, mikä on Suomen historiassa täysin poikkeuksellista, ja minä onnekas pääsisin sinne hänen mukanaan jo toista kertaa.

Ensimmäinen vierailuni Valkoisessa talossa oli ollut kenties kaikkein mieleenpainuvin yksittäinen kokemus siihenastisella Yhdysvaltojen-freelancetoimittajan urallani. Silloin emme kuitenkaan päässeet presidentin virkahuoneeseen.

Oval Office on tuntunut yhdeltä maailman kiehtovimmista huoneista aina siitä lähtien, kun näin teini-iässä West Wing -televisiosarjan ensimmäisen jakson, ja sarjasta tuli saman tien suosikkini. Nyt Yhdysvalloissa asuessani olen tujoitellut illat pitkät House of Cardsin, Scandalin ja Rouva ministerin tekijöiden näkemystä Ovaalista.

Näihin Hollywood-versioihin verrattuna presidentti Donald Trumpin todellinen virkahuone oli pienoinen pettymys.

Se ei vastannut myöskään odotuksia, joita minulla oli todellisesta virkahuoneesta julkaistujen uutiskuvien perusteella.

Huone tuntui luonnossa paljon pienemmältä kuin kuvissa.

Osin asiaan vaikutti varmastikin se, että huoneessa oli kerralla niin paljon ihmisiä. Televisiosta ja kuvista tutulla sohva- ja nojatuoliryhmällä istuivat presidentit Trump ja Niinistö, varapresidentti Mike Pence, ulkoministeri Rex Tillerson sekä kaksi Suomen delegaation jäsentä. Sohvaryhmän ja työpöydän välinen lattiatila oli täynnä suomalaisjournalisteja sekä vierailuamme isännöiviä Valkoisen talon työntekijöitä.

Isännät vahtivat meitä tarkalla silmällä. Heille oli selvästikin tärkeää, että keskittyisimme katselemaan presidenttejä emmekä itse huonetta.

Olin kuitenkin luvannut itselleni, etten unohtaisi katsella ympärilleni huoneessa, johon olin niin kovasti halunnut päästä.

Suurin pettymys oli presidentin työpöytä. Näkemissäni uutiskuvissa pöytä on aina vaikuttanut isolta ja majesteettiselta puukaiverruksineen. Olen ajatellut, että se on suunniteltu tekemään vaikutus presidentin vieraisiin ja saamaan heidän tuntemaan olonsa pieniksi.

Oikeassa elämässä pöytä näyttikin kuitenkin paljon pienemmältä ja vaatimattomammalta kuin odotin. Pöydän takana oleva työtuolikaan ei huokunut odottamaani arvokkuutta.

Mietin jo, oliko kyseessä edes sama pöytä, vai oliko huoneen sisustusta vaihdettu, jotta koko toimittajalauma mahtuisi sisään. Mutta kun jälkikäteen tutkailin ottamiani kuvia, yhdessä niistä näkyy selvästi puukaiverruksia, jotka ovat samanlaisia kuin uutiskuvien pöydän kyljissä.

Kenties pöytä ei vain päässyt oikeuksiinsa liian läheltä katsottuna. Ryhmämme täytti huoneen niin, ettei minulla ollut mahdollisuutta ottaa askelta kauemmas nähdäkseni kunnolla pöydän kaiverrukset.

Voi myös olla, että presidenttiä kuvataan yleensä kuvakulmista, jotka saavat pöydän näyttämään kokoaan suuremmalta.

Trumpin valitsemat kullanväriset verhot sopivat kuitenkin mielestäni huoneeseen hyvin.

Pienistä pettymyksistä huolimatta tuntuu todella erityiseltä, että pääsin käymään Oval Officessa.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun saan tehdä toimittajan työtä Yhdysvalloissa juuri nyt, kun koko maailman huomio on kiinnittynyt tämän maan uutisiin. Lisäksi olen ihmeellisen onnekas, kun olen päässyt Valkoiseen taloon – ja vieläpä kaksi kertaa.

Jos minulla jonain päivänä on lastenlapsia, he saavat taatusti kuulla kyllästymiseen saakka juttuja siitä, kuinka mummi pääsi käymään Yhdysvaltojen presidentin myyttisessä virkahuoneessa.

Oval Officen katossa on kohokuviona Yhdysvaltojen presidentin sinetti.

Kun lastenhoito maksaa enemmän kuin äiti tienaa

Asun maassa, jossa pienten vauvojen äidit tekevät täysipäiväisesti töitä – vaikka siitä koituisi perheelle taloudellista tappiota. Pienituloiset äidit käytännössä maksavat siitä, että ovat päivät poissa vauvansa luota.

Heidän on pakko, sillä amerikkalainen työkultturi on kertakaikkisen armoton.

Vaikka olen asunut täällä jo kaksi vuotta, täkäläisestä työelämästä paljastuu edelleen jatkuvasti uusia asioita, jotka kauhistuttavat minua.

Olen jo pitkään tiennyt Yhdysvaltojen olevan yksi maailman ainoista maista, jossa työnantajalla ei ole lakisääteistä velvoitetta myöntää työntekijälleen minkäänlaista äitiyslomaa. Senkin tiesin, että jos äitiyslomaa myönnetään, se on usein paljon lyhyempi kuin Suomessa, eikä se välttämättä ole palkallista. Korkeakoulutusta vaativaa työtä tekevä ystäväni esimerkiksi sai kolmen kuukauden äitiysloman, joka ymmärtääkseni oli palkaton.

Olen ymmärtänyt, että monen pienen vauvan äidin on pakko palata töihin siksi, että he menettäisivät muuten työpaikkansa. Nyt sain kuitenkin tietää, että pelissä ovat paljon isommat asiat.

Kuulemma äitiyslomalla olo voi vaarantaa naisen tulevan urakehityksen kokonaan.

Näin kertoi amerikkalainen ystäväni, joka muutti äitiyslomansa aikana miehensä ja lastensa kanssa uudelle paikkakunnalle. Hän joutui etsimään uuden työpaikan muuton vuoksi, eikä hänellä näin ollen ollut työnantajaa sanelemassa, milloin hänen tulisi palata äitiyslomalta töihin.

Tästä huolimatta hän ei uskaltanut olla tyttärensä kanssa kotona kuin pienen hetken. En tiedä tarkasti, milloin hän palasi töihin, mutta kun tutustuin häneen, hänellä oli noin kolmikuinen vauva ja käsitin hänen olevan ainakin osa-aikaisesti töissä.

En koskaan kysynyt ystävältäni, miksi hän etsi uuden työpaikan jo niin varhain, sillä vanhempien töihin palaamisen aikataulu on mielestäni jokaisen perheen oma asia. Kerroin kuitenkin hänelle taannoin suomalaisesta vanhempainvapaajärjestelmästä ja verovaroin tuetusta päivähoidosta.

Mainitsin, että suomalaisessa kulttuurissa kasvaneena koen hyvin ahdistavaksi ajatuksen, että jos meillä olisi lapsi, en pystyisi nykyisellä työlläni ansaitsemaan riittävästi kattamaan lastenhoidosta koituvat kustannukset. Jos siis olisin äiti ja asuisin täällä, tekisin työtä tappiolla.

”Ei sitä noin pidä ajatella”, ystäväni vastasi heti ja myönsi, ettei hänenkään nykyinen nettopalkkansa riitä heidän lastenhoitajansa palkkioihin.

”Ajattelen sen niin, että tämä on sijoitus myöhempään uraani. Jos en olisi nyt töissä, se vaikuttaisi myöhemmin siihen, minkälaisia töitä ja minkälaista palkkaa voisin saada.”

Onnistuin salaamaan ystävältäni, miten kamalalta se minusta kuulosti.

Ymmärrän vielä jotenkuten sen, että työnantajat eivät mielellään päästä työntekijöitään pitkille äitiyslomille. Se on mielestäni väärin, mutta jos asiaa ajatellaan puhtaasti yrityksen näkökulmasta, on kiistaton tosiasia, että työntekijän poissaolosta on työnantajalle riesaa.

Sitä en kuitenkaan mitenkään voi ymmärtää, että ihmiselle katsottaisiin lähtökohtaisesti miinukseksi se, jos hän on ollut vaikkapa vuoden kotona hoitamassa vauvaansa.

Ystäväni kuitenkin lähti siitä, että muutamaa kuukautta pidempi äitiysloma jättäisi työhistoriaan ruman aukon, joka heikentäisi naisen mahdollisuuksia saada uusia työpaikkoja, ylennyksiä tai palkankorotuksia myös sellaisissa yrityksissä, joiden palvelukseen hän hakeutuu vasta äitiyslomiensa jälkeen.

Se on minusta todella surullista.

Ulkomaille muuttamisesta, parisuhteesta ja ystävistä

Aina siitä lähtien kun teini-iässä olin muutaman vuoden ajan hyvin yksinäinen, ystävät ovat olleet yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.

Sen lisäksi, että ystäväni ovat minulle erittäin rakkaita ihmisiä, hyvin merkityksellistä on myös ajan viettäminen ystävien kanssa. Olen kaikissa elämäntilanteissa halunnut järjestää elämäni niin, että pystyn tapaamaan ystäviäni usein.

Kun muutin Bostoniin, pidin itsestään selvänä, että minun olisi saatava uudesta kotikaupungistani uusia ystäviä. En hetkeäkään ajatellut, että he korvaisivat vanhat ystäväni, mutta pidin yhtenä hyvän elämän keskeisennä rakennuspalikkana samassa kaupungissa kanssani asuvia ystäviä, joita voisin tavata säännöllisesti.

Nyt huomaan kuitenkin, että olen asunut Bostonissa jo kaksi vuotta, eikä minulla ole täällä läheskään niin paljon ystäviä kuin kuvittelin tarvitsevani ollakseni onnellinen.

Omituisinta on, että huomaan olleeni hyvin laiska luomaan uusia läheisiä ystävyyssuhteita. Olen kohdannut useita ihmisiä, joista olen aistinut, että meistä voisi tulla läheisiä – ja huomannut sitten viikkojen ja kuukausien kuluvan ilman, että olen saanut aikaiseksi sopia heidän kanssaan tapaamista.

Läheisimmät bostonilaiset ystäväni olen tavannut Samulin kautta. Heidän kanssaan läheisyys syntyi kuin itsestään sitä kautta, että he olivat Samulille tärkeitä.

Olennaista oli todennäköisesti myös se, että minun ei tarvinnut tuttavuuden alussa olla aktiivinen tapaamisten sopimisessa, vaan riitti, että tulin mukaan heidän Samulin kanssaan sopimiin tapaamisiin. Huomaan nimittäin, että toisin kuin aina ennen, minulla on iso kynnys täyttää kalenteriani tapaamisilla ystävien kanssa.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu. Sen hahmottaminen ei ole helppoa, koska elämässäni muuttui muuton yhteydessä kerralla niin monta isoa asiaa.

Yksi iso syy on varmastikin se, että vietän niin mielelläni aikaa Samulin kanssa. Kun kyse ei ole vanhoista, rakkaista ystävistä vaan uusista tuttavuuksista, heidän on vaikea kilpailla ajastani Samulin kanssa.

Toinen yksinkertainen syy on se, että saman katon alla Samulin kanssa oleminen tuntuu kotoisalta silloinkin, kun emme varsinaisesti tee mitään yhdessä. En ole päässyt kokemaan vastaavanlaista yhteisen kodin tuntua aiemmissa parisuhteissani, joten siinä on minulle uutuudenviehätystä.

Lisäksi luulen, että olen ihan yksinkertaisesti iän myötä laiskistunut uusien ystävyyssuhteiden rakentamisen suhteen. Se tuntuu nykyään työltä ihan eri tavalla kuin parikymppisenä.

Useimmat parisuhteessa elävät kolmi-nelikymppiset taitavat viettää ystävien kanssa aikaa selvästi vähemmän kuin parikymppiset – tai kuusikymppiset. Olin ajatellut sen johtuvan ruuhkavuosien kiireestä ja stressistä, mutta se ei selitä minun tämänhetkistä tilannettani, kun meillä ei ole lapsia eikä työni ole pahasti kuormittavaa.

Mutta vaikka minulla ei ole samanlaista kiirettä ja stressiä kuin monilla ikäisilläni, elämässäni on tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon virikkeitä. Matkustan paljon, ja elämä Bostonissakin tuntuu yhä jossain määrin siltä kuin olisin matkoilla kiehtovassa kohteessa, jonka tarjoamista mahdollisuuksista haluan ottaa kaiken irti. Päivät, viikot ja kuukaudet täyttyvät mielenkiintoisella tekemisellä kuin itsestään.

Vasta kun vietän aikaa ystävien kanssa, huomaan yhtäkkiä, miten paljon sitä kaipaan.

Huhti-toukokuun pitkällä työmatkallani osallistuin kahteen konferenssiin, joiden aikana pääsin viettämään aikaa viimevuotisesta matkustavien naisten konferenssista tuttujen ystävien kanssa, joista alkaa tulla minulle läheisiä. Se tuntui valtavan hyvältä.

Sellaisilla hetkillä tuntuu, että olen luopunut osasta itseäni muuttaessani tänne, ja että niin ei tarvitsisi olla.

Olen ollut valmis työntämään sen osan itsestäni tilapäisesti taka-alalle saadakseni kokea tämän elämänvaiheen, joka on kenties onnellisin ajanjaksoni koskaan. Mutta kenties on tullut aika lakata tekemästä niin.

Olen aina tehnyt uudenvuodenlupauksia mieluummin elokuussa uuden kouluvuoden alkaessa kuin vuodenvaihteessa. Minulle vuodet alkavat syksystä ja päättyvät kesälomaan.

Ensi syksynä alkaa kolmas vuoteni Bostonissa. Taidan tietää, mikä on uudenvuodenlupaukseni tuolle kolmannelle vuodelle.

Amerikkalaisen ystävän polttarit viime vuoden keväällä nostivat todella voimakkaasti pintaan kaipuun siihen, että pääsisi viettämään säännöllisesti aikaa ystäväporikalla.

Kesken vuoden ei saa vakuutusta

Viime viikkoina olen joutunut perehtymään amerikkalaisiin sairausvakuutuksiin. Se on ollut projekti, jollaista ei toivoisi pahimmalle vihamieleenkään.

Yhdysvalloissahan ei ole lainkaan julkista terveydenhuoltoa. Koko terveydenhuoltojärjestelmä on rakennettu sairausvakuutusten varaan. Tämän ansiosta vakuutusyhtiöillä on paljon vaikutusvaltaa.

Täällä ei myöskään ole samanlaista kuluttajansuojaa kuin Euroopassa. Asiakasta saa johtaa harhaan jos huvittaa.

Kuten arvata saattaa, tämä yhtälö ei ole pienen ihmisen edun mukainen.

Minun oli kuitenkin pakko perehtyä asiaan, sillä tarvitsin itselleni vakuutuksen. Tähän saakka olen pärjännyt suomalaisella matkavakuutuksella, mutta nyt olemme asuneet täällä jo niin pitkään, ettei se enää ole toimiva vaihtoehto.

Oli siis aika ottaa omakohtaista tuntumaa asiaan, josta tähän saakka olin vain kirjoittanut uutisjuttuja

 

Kun amerikkalaispoliitikot uudistavat tai yrittävät uudistaa terveydenhuoltoa, he tekevät sen vakuutusten kautta. Tällä hetkellä voimassa oleva presidentti Barack Obaman terveydenhuoltojärjestelmä pyrki tuomaan sairausvakuutuksen mahdollisimman monen amerikkalaisen ulottuville.

Nykyjärjestelmä on inhimillisempi kuin edeltäjänsä tai kuin republikaanien kaavailemat uudet järjestelmät, joilla he haluavat Obaman luomuksen korvata. Se ei silti tarkoita, että vakuutusviidakossa navigoiminen olisi helppoa.

Useimmat amerikkalaiset saavat sairausvakuutuksen työsuhde-etuna. Työnantaja saattaa tarjota useamman eri vakuutuksen, joista työntekijä saa valita, mutta valinta tehdään kuitenkin hyvin rajallisesta määrästä vaihtoehtoja.

Minä yritin ottaa vakuutusta itsenäisesti vapailta markkinoilta. Pelkäsin, että eri vaihtoehtojen vertaileminen olisi viikkokausien uuvuttava projekti.

Olin väärässä. Sainkin hyvin nopeasti selville, että vaihtoehtojen määrä oli pyöreä nolla.

Kesken vuoden ei nimittäin saa ottaa sairausvakuutusta.

Kun yritin pyytää tarjousta eri vaihtoehdoista, verkkolomake kysyi, oliko minulla ”qualifying life event” eli elämäntapahtuma, joka oikeuttaisi ottamaan vakuutuksen kesken vakuutuskauden. Kelvollisia elämäntapahtumia olisivat saattaneet olla esimerkiksi muutto uuteen osavaltioon, avioero tai työsuhteen päättyminen.

Varasin eräästä vakuutusyhtiöstä puhelinajan vakuutusneuvojalle selvittääkseni, voisiko matkavakuutuksen voimassaolon päättyminen olla kelvollinen elämäntapahtuma. Sovittuna aikana minulle soitti saksalaistaustainen vakuutusneuvoja.

On vaikea kuvailla sitä helpotuksen määrää, mitä tunsin kuullessani, että nainen oli saksalainen. Toki Suomen ja Saksankin välillä on kulttuurieroja, mutta tässä asiassa ne ovat todella pieniä verrattuna siihen, että olisin asioinut amerikkalaissyntyisen vakuutusneuvojan kanssa.

Amerikkalainen asiakaspalvelu on usein täysin asiantuntematonta. Yritykset palkkaavat ihmisiä neuvomaan asiakkaitaan, mutta eivät kouluta näitä riittävästi niin, että nämä osaisivat oikeasti vastata asiakkaiden kysymyksiin. Puhelusta tai chatista suurin osa kuluu kohteliaisuusfraasien latelemiseen, ja latteuksien välissä siirtyvä vähäinen määrä informaatiota saattaa olla täysin harhaanjohtavaa.

Saksalainen vakuutusneuvoja sen sijaan sanoi suoraan, kun ei tiennyt jotain, ja otti asiasta selvää. Hän myös tuntui arvostavan minun asennettani asiakkaana. Hänestä oli mukavaa eikä rasittavaa, että asiakas tiesi mitä halusi ja yritti perehtyä asioihin kunnolla.

Lopputulos oli kuitenkin selkeä: elämäntilanteeni ei oikeuttaisi ottamaan sairausvakuutusta kesken vuoden.

Aloin jo olla epätoivoinen, mutta meillä oli vielä kaksi oljenkortta. Jos mikään muu ei auttaisi, voisimme mennä naimisiin. Silloin pääsisin Samulin työpaikan sairausvakuutuksen piiriin.

Toivoin kuitenkin todella, ettemme joutuisi tekemään niin, sillä haluaisin meidän menevän naimisiin vasta sitten, kun ehdimme järjestää häät.

Toinen oljenkorsi oli huterampi mutta houkuttelevampi. Olin jostain syystä jo viime vuonna selvittänyt, että Bostonissa heteroparinkin on mahdollista rekisteröidä parisuhteensa. Samuli yritti kysellä työpaikkansa henkilöstöhallinnosta, pääsisinkö mukaan hänen vakuutukseensa, mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa.

Vastaus viipyi ja viipyi, mutta kun se lopulta saatiin, meitä odotti iloinen yllätys: rekisteröity parisuhde oikeuttaisi kuin oikeuttaisikin minut tulemaan mukaan Samulin vakuutukseen.

Kävimme kunnantalolla rekisteröitymässä jo samana päivänä.

Vakuutusviidakossa kahlaaminen ei kuitenkaan loppunut vielä siihen. Samulin työnantaja tarjosi kahta erilaista vakuutusta, joista meidän piti valita toinen.

Valinta oli lyötävä lukkoon loppuvuodeksi, sillä vakuutusta ei saa myöskään vaihtaa kesken vuoden ilman erityistä syytä. Parisuhteen rekisteröiminen laskettiin Samulille vakuutustyypin vaihtoon oikeuttavaksi elämäntapahtumaksi, joten meidän oli määrä valita kerralla vakuutustyyppi meille molemmille.

Firman henkilöstöetujärjestelmässä oli kerrottu kahdesta vakuutustyypistä perustiedot kuten omavastuun suuruus, kuukausimaksun suuruus ja esimerkkejä korvauksista eri tilanteissa. Emme kuitenkaan löytäneet sieltä varsinaisia pienellä painettuja vakuutusehtoja, joista käy ilmi tarkasti, mitä vakuutus kattaa ja mitä ei.

Kaikki vaikutti siltä, että kyseessä oli saman vakuutuksen kaksi eri versiota, joiden väliset erot oli kerrottu asiakkaalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Kaikki vaikutti järkeenkäyvältä: pienemmällä kuukausimaksulla tulisi korkeampi omavastuu ja saisi huonompia korvauksia. Jos olisi valmis maksamaan isompaa kuukausimaksua, saisi paremman vakuutuksen, jossa omavastuu olisi pienempi ja korvaukset parempia.

Olin kuitenkin epäluuloinen ja halusin selvittää asiaa lisää.

Epäluuloni osoittautui perustelluksi. Kun kyselin asiasta vakuutusyhtiön asiakaspalvelusta, kävi ilmi, että kahdella vakuutuksella oli muitakin hyvin olennaisia eroja. Esimerkiksi lista tilanteista, joissa korvauksia ei saisi lainkaan, oli merkittävästi erilainen.

Suurin osa firman työntekijöistä tekee taatusti valintansa pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä kerrottujen tietojen perusteella. Näin he saattavat päätyä tilanteeseen, jossa heidän valitsemansa vakuutus ei kata juuri sitä sairautta, jonka vuoksi he useimmin lääkäriä tarvitsevat. He saattavat käyttää samaa huonoa vakuutusta vuodesta toiseen tulematta edes ajatelleeksi, että työnantajan tarjoama toinen vakuutus saattaisi kattaa heidän sairautensa.

Paljon lääkäriä tarvitsevat valitsevat varmastikin usein sen vakuutuksen, jossa kuukausimaksu on isompi mutta korvaukset parempia. Täsmäkysymyksiä kyselemällä löysin kuitenkin esimerkkitilanteita, joissa kalliimpi, näennäisesti parempi vakuutus ei korvaisi yhtään mitään, kun taas halvempi vakuutus antoi varsin hyvän suojan.

Vakuutusyhtiö on todennäköisesti laittanut kalliimman vakuutuksen tahallaan täyteen porsaanreikiä siinä toivossa, että useammin sairastavat ihmiset ottaisivat sen, ja vakuutusyhtiö säästyisi korvauksilta.

Olin todella helpottunut siitä, että ymmärsin ottaa asioista kunnolla selvää. Pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä olevien tietojen perusteella olisimme valinneet väärin.

Oli hyvin lähellä, että kaiken vaivannäön ja tunnemyrskyjen jälkeen minulle olisi jäänyt käteen vakuutus, josta en saisi käytännössä juuri minkäänlaisia korvauksia.

Nyt sen sijaan voin olla puoli vuotta rauhallisin mielin tietäen, että olemme tehneet kaikkemme. Minulla on nyt paras vakuutus, mikä tälle loppuvuodelle oli mahdollista saada. Mikäli vastaan tulee ikäviä yllätyksiä siitä, ettei vakuutus katakaan sitä mitä luulimme, ainakin tiedän, ettei parempaakaan ollut tarjolla.

Loppuvuodesta asiaa täytyy miettiä taas uudelleen. Silloin vapaiden markkinoiden vakuutukset ovat hetken aikaa myynnissä kaikille. Silloin voin halutessani irtaantua Samulin vakuutuksesta ja yrittää etsiä kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista juuri sen, joka parhaiten soveltuu juuri minun tarpeisiini.

Saksalainen vakuutusneuvoja lupasi merkitä kalenteriinsa, että soittaisi minulle vuoden lopussa, jotta voimme keskustella vaihoehdoista. Koska hän on saksalainen, pidän todennäköisenä, että hän jopa tekee niin.

Heteroparin rekisteröity parisuhde

Suomalaisena heterona en odottanut koskaan päätyväni rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta niin vain kävi, että rekisteröimme Samulin kanssa parisuhteemme tällä viikolla.

Täällä Bostonin seudulla sekä rekisteröity parisuhde että avioliitto ovat tasavertaisesti mahdollisia kaikille pareille seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Monelle parille riittää jompikumpi, mutta harvinaista ei ole sekään, että suhde ensin rekisteröidään ja sinetöidään myöhemmin vielä avioliitolla.

Mekin olemme yhä kihloissa ja suunnittelemme häitä. Niitä odotellessa on kuitenkin käytännöllistä olla rekisteröidyssä parisuhteessa, sillä avoliitolla ei ole Yhdysvalloissa senkään vertaa yhteiskunnallista asemaa kuin Suomessa.

 

Rekisteröidyt parisuhteet ovat eri osavaltioissa erilaisia. Massachusettsissa niitä ei ole osavaltion tasolla edes olemassa, mutta Boston ja sen kyljessä oleva yliopistokaupunki Cambridge rekisteröivät myös meidän naapurikaupunkien asukkaiden parisuhteita.

Prosessi oli käsittämättömän helppo ja kevyt. Meiltä ei kysytty edes henkilötodistuksia.

Olen törmännyt tässä maassa niin monta kertaa mitä ärsyttävimpään byrokratiaan, etten millään meinaa uskoa, miten yksinkertaista parisuhteen rekisteröiminen oli.

Marssimme Cambridgen kaupungintalolle ilman ajanvarausta. Jonossa ei ollut ensimmäistäkään ihmistä.

Täytimme lomakkeen, jossa vakuutimme, ettemme ole kenenkään kanssa naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa, että asumme yhdessä ja että olemme ”vastavuoroisesti toisiamme tukevassa, toistamme välittävässä ja sitoutuneessa” suhteessa ja katsomme olevamme perhe. Lisäksi meidän piti vakuuttaa, että olemme täysi-ikäisiä emmekä ole toisillemme sukua.

Kun lomake oli täytetty ja allekirjoitettu, kumpikin nosti oikean kätensä ylös samaan tapaan kuin todistajat amerikkalaisissa lakisarjoissa tekevät ennen todistajanaitioon nousemista. Vasenta kättä ei kuitenkaan tarvinnut pitää Raamatulla. Kaupungin virkailija kysyi, vakuutammeko vastanneemme lomakkeen kysymyksiin totuudenmukaisesti, ja kun vastasimme myöntävästi, rekisteröinti oli sillä selvä.

Lopuksi piti vielä maksaa 35 dollarin toimistomaksu. Kun maksoin sen kortilla, minulta kysyttiin henkilöllisyystodistusta. Jos olisimme maksaneet käteisellä, kummankaan henkilöpapereita ei olisi tarvittu.

 

Rekisteröinnin helppouden kääntöpuoli on, että rekisteröitymisellä ei ole samanlaista juridista merkitystä kuin avioliitolla tai kuin suomalaisella rekisteröidyllä parisuhteella. Bostonissa tai Cambridgessa parisuhteensa rekisteröineet eivät esimerkiksi peri toisiaan.

Joissakin muissa osavaltioissa rekisteröity parisuhde muistuttaisi paljon enemmän avioliittoa. Osa osavaltioista puolestaan ei tunne koko käsitettä.

Erot kumpuavat rekisteröidyn parisuhteen historiasta. Samaa sukupuolta olevien parien avioliitot on sallittu Yhdysvalloissa vasta tällä vuosituhannella, ja ennen kuin ne sallittiin, osa osavaltioista halusi tarjota homo- ja lesbopareille edes jonkin tavan sitoutua toisiinsa yhteiskunnan silmissä.

Osavaltiot etenivät asian suhteen eri tahdissa ja eri tavoin. Liittovaltion tasolla rekisteröityä parisuhdetta ei koskaan ollut olemassa, ja kukin osavaltio kehitti omia ratkaisujaan.

Massachusetts salli samaa sukupuolta olevien parien avioliitot ensimmäisenä Yhdysvaltojen osavaltiona vuonna 2004. Osa osavaltioista salli ne vasta toissa vuonna, kun korkein oikeus linjasi, että niiden tulee olla laillisia koko maassa.

Koska Massachusetts oli edelläkävijä tasa-arvoisessa avioliittolaissa, parisuhteen rekisteröiminen ei ehtinyt kehittyä samanlaiseksi avioliittoa muistuttavaksi instituutioiksi kuin joissakin muissa osavaltioissa.

Rekisteröidyille parisuhteille on eri osavaltioissa jopa eri nimiä. Meidän solmimamme kevyt järjestely on tyypillisesti nimeltään domestic partnership. Paljon enemmän avioliittoa muistuttava liitto puolestaan kulkee usein nimellä civil union.

Vastarekisteröityneet parit voivat ottaa itsestään kuvan kaupungintalon edessä olevilla sateenkaaripenkeillä.

Tässä maassa naimisiin meneminen on helppoa. Avioeron saaminen sen sijaan on huomattavan vaikeaa, ja vaatii usein läsnäoloa oikeudessa siinäkin tapauksessa, että kumpikin haluaisi erota ja kaikki yhteiset asiatkin olisi sovittu ilman riitoja.

Täällä Massachusettsissa erolle täytyy jopa nimetä perustelu ja merkitä kirjoihin ja kansiin, oliko ero jommankumman osapuolen syytä.

Mikäli samaa sukupuolta oleva pari on solminut jossakin toisessa osavaltiossa juridisesti avioliittoa muistuttavan civil unionin ja muuttanut sittemmin Massachusettsiin, he voivat purkaa liittonsa ainoastaan täsmälleen saman avioeroprosessin kautta kuin avioparit.

Cambridgessa rekisteröity domestic partnership sen sijaan on vielä helpompi purkaa kuin aloittaa. Siihen riittää marssia uudestaan maistraattiin ja maksaa viiden dollarin toimistomaksu. Puolison ei tarvitse edes olla paikalla.

 

Aika näyttää, miten paljon käytännön hyötyä rekisteröitymisestä on. Päätimme marssia maistraattiin heti kun saimme tietää, että mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa, pääsisin osalliseksi Samulin työterveyshuollosta.

Se on merkittävä etu maassa, jossa ei tunneta lainkaan julkista terveydenhuoltoa.

Vaikka työterveyshuolto jäisi järjestelyn ainoaksi käytännön hyödyksi, rekisteröityminen olisi jo pelkästään sen vuoksi vaivansa arvoista.

Tunnetasolla olen todella iloinen siitä, että meidän oli mahdollista ottaa tällainenkin askel matkallamme kohti avioliittoa.

Jos asuisimme Suomessa, olisimme varmasti jo naimisissa. Ja vaikka emme olisi naimisissa, meitä ympäröivä yhteiskunta pitäisi tilannettamme täysin normaalina.

Amerikkalainen yhteiskunta sen sijaan tuntuu painostavan meitä naimisiin, ja minua satuttaa aina vähän, kun törmään taas uuteen asiaan, joka olisi toisin jos vain olisimme jo naimisissa.

Kenties rekisteröity parisuhde auttaa pitämään ainakin osan sellaisista tilanteista loitolla.

 

Vaikka seremonia ei ollut millään tavalla juhlallinen, tuntui silti mukavalta vakuuttaa ja vannoa ääneen, että välitämme toisistamme ja haluamme olla perhe.

Huomenna lähdemme reiluksi viikoksi lomalle Havaijille. Rekisteröitymisen ajoitus juuri matkan edelle oli sattumaa, mutta sattuma järjesti tällä kertaa asiat mitä mainioimmin.

Kun virallistaa parisuhteensa pieni askel kerrallaan, saa täydellisen tekosyyn käydä monta kertaa häämatkalla.

Koti-ikävä Suomeen iski Alaskassa

Olin varautunut siihen, että vappu saisi minut ikävöimään Suomea. Vietin vappuviikonlopun yksin työmatkalla Yhdysvaltojen länsirannikolla, ja ajattelin etukäteen, että sosiaalinen media täyttyisi ystävieni keväisistä vappukuvista, jotka nostaisivat pintaan valtavan koti-ikävän.

Toisin kävi. Iloisimmissa näkemissäni vappukuvissa lapset tekivät lumiukkoja.

Suomen sijaan huomasin ikävöiväni kotiin Bostoniin. Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki valloitti toissa keväänä sydämeni, ja olin todella surullinen siitä, että koko kukkiva kevät jäi minulta tänä vuonna väliin pitkän työmatkani vuoksi.

En ole koskaan ennen tuntenut koti-ikävää mihinkään muuhun paikkaan kuin synnyinkaupunkiini Helsinkiin. Koti-ikävä Bostoniin Samulin luo tuntuikin käännekohdalta ulkomailla asumisessa. Viimeistään nyt on selvää, että myös Boston on minulle koti.

Ikävä Suomeen iski kuitenkin sekin pian vapun jälkeen – joskin yllättävästä syystä.

Toukokuun puolivälin tienoilla työmatkani vei minut muutamaksi päiväksi Alaskaan, jossa pääsin ensimmäistä kertaa aikoihin lähes yöttömän yön keskelle.

Olen asunut Bostonissa nyt reilut puolitoista vuotta, ja olen vieraillut Suomessa ainoastaan jouluisin. Olin kokenut pohjoisten kesien valon viimeksi kaksi vuotta sitten.

En ollut tajunnut, miten paljon tuota valoa kaipaan.

Kohta pääsen onneksi nauttimaan Suomen yöttömistä öistä, sillä matkustan kuun vaihteessa pariksi viikoksi Helsinkiin viisumiani uusimaan.

Alun perin tuntui haikealta olla niin pitkään poissa Bostonin aurinkoisesta ja kuumasta kesästä, jota rakastan todella paljon. Nyt kuitenkin maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään vanhastaan tutut ja rakkaat paikat vuoden kauneimmassa valossa.

Amerikkalainen ajokoe

Minulla on nyt amerikkalainen ajokortti.

En meinaa millään uskoa sitä. Olen stressannut kortin hankkimisen eri vaiheista niin valtavasti, että on vaikea käsittää, että kaikki se stressi on nyt ohi.

Ensin piti päntätä suuret määrät tarpeetonta tietoa ja haalia kaikenlaista todistusaineistoa. Sitten piti käyttää päivä kafkamaisessa ajoneuvohallintavirastossa. Sen jälkeen piti saada aika ajokokeeseen ja saada käsiinsä kokeeseen soveltuva auto.

Sitten piti vielä päästä läpi itse kokeesta. Niin paljon stressiä kuin matkan varrella oli ollutkin, kaikkein eniten stressasin ajokoetta.

Ensimmäinen inssiajoni aikoinaan Suomessa oli traumaattinen kokemus, ja sain kortin vasta kolmannella yrittämällä. Pelkäsin todella paljon, että olisin vanhojen traumojeni vuoksi amerikkalaisessa ajokokeessani niin hermostunut, että tekisin jonkin tyhmän virheen, jonka vuoksi koe hylättäisiin.

Yritin sanoa itselleni, että tilanne olisi tällä kertaa aivan erilainen. Minulla on ollut ajokortti jo 18 vuotta – yhtä pitkään kuin olin ollut elossa silloin, kun menin ensimmäiseen inssiini Suomessa. Olen ollut ensimmäisen inssini jälkeen monenlaisissa hermostuttavissa tilanteissa ja oppinut hallitsemaan hermojani.

Silti koe jännitti.

Lähdimme Samulin kanssa kotoa hyvissä ajoin, jotta varmasti ehtisimme kokeeseen ajoissa, vaikka juuttuisimme ruuhkaan matkalla. Ruuhkat eivät olleet pahoja, joten ehdimme ajella rauhassa koepaikan ympäristössä ja tutustua alueeseen. Ajokoe kestää täällä vain muutamia minuutteja, joten tiesin, ettei inssi voisi viedä minua kovin kauas tapaamispaikalta.

Samuli näytti minulle reitin, jonka oli itse ajanut omassa kokeessaan aikoinaan. Se vaikutti helpolta: pieniä, rauhallisia katuja asuintalojen välissä. Stop-merkkejä oli paljon, mutta muuten reitillä ei vaikuttanut olevan sudenkuoppia.

Päinvastaisessa suunnassa aivan tapaamispaikan lähellä oli kuitenkin kaksi liikenneympyrää. Se ei ehkä kuulosta pahalta – jos ei ole ajanut Massachusettsissa. Liikenneympyrät ovat Massachusettsin erikoisuus, ja ne ovat tosiaankin erikoisia: valtavia, monikaistaisia liikennekaaoksia, joissa kanssa-autoilijat voivat tehdä aivan mitä sattuu.

Muistin kyllä autokoulukirjan säännöt monikaistaisessa ympyrässä ajamisesta, mutta niiden soveltaminen käytännössä ei useinkaan ole minulle helppoa – varsinkaan, kun useimmat täkäläiset autoilijat eivät niitä noudata.

Kyselin Samulilta, oliko hänen inssinsä ollut syntyperäinen amerikkalainen vai maahanmuuttaja. Minulla ei toki ole mitään maahanmuuttajia vastaan, olenhan itsekin maahanmuuttaja, mutta toivoin inssiksi Uudessa Englannissa syntynyttä ja kasvanutta perusjenkkiä, joka ääntäisi englantia minulle tutulla aksentilla ja jonka kulttuurille ominainen tapa rupatella mukavia saisi minut rentoutumaan. Samuli ei kuitenkaan muistanut, kuka hänelle oli kokeen pitänyt.

Pysäköin tapaamispaikalle hyvissä ajoin ennen kokeen alkua. Inssi oli jo paikalla ja aloitti kokeen saman tien.

Inssini oli maahanmuuttaja, jolla oli voimakas synnyinseutunsa aksentti ja kaurismäkeläisen lakoninen puhetapa.

Aluksi inssi tarkisti, että auton vilkut ja torvi toimivat. Hän seisoi auton ulkopuolella ja huusi minulle ohjeita tarpeettoman kovalla äänellä, joka vaikutti tylyltä, vaikka äänenvoimakkuuden tarkoitus varmastikin oli vain auttaa minua kuulemaan ohjeet.

Sitten hän istui autoon ja lateli lakonisella tyylillään lisää ohjeita, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Hän sanoi esimerkiksi, että minun pitäisi peruuttaessa kääntää kunnolla päätä ja katsoa ulos takaikkunasta sen sijaan, että katsoisin sivupeileistä. Kysyin, halusiko hän minun peruuttavan, mutta kuulemma se ei ollut tarkoitus. En ymmärtänyt, mitä hän halusi.

Syntyperäinen amerikkalainen olisi varmaankin hänen asemassaan rupatellut tähän tapaan: ”Annan sinulle nyt seuraavaksi muutamia ohjeita tätä ajokoetta varten. Jossain vaiheessa koetta aion pyytää sinua peruuttamaan, ja kun teen niin, on tärkeää, että käännät päätäsi kunnolla ja katsot ulos takaikkunasta. Jos katsot vain sivupeileistä, minun on vaikea olla varma, että tosiaankin katsot taakse.”

Vaikka olen suomalainen, en todellakaan ole mikään kaurismäkeläinen viestijä, ja olisin saanut ajatuksesta paljon paremmin kiinni, jos se olisi selitetty minulle laveaan amerikkalaiseen tyyliin.

Kun oli aika lähteä liikenteen sekaan, olin todella hermostunut. Niin hermostunut, että unohdin käsijarrun päälle.

Inssi reagoi tilanteeseen yhdellä sanalla. ”Neiti”, hän puhutteli minua moittivalla äänellä, ja jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan. En ehtinyt ymmärtää, mistä oli kyse, kun Samuli jo pelasti tilanteen sanomalla englanniksi, että käsijarru oli päällä.

Minä vapautin käsijarrun ja inssi moitti Samulia lempeästi mutta tiukasti. Sponsori ei saa auttaa ajokokelasta.

Pyysin unohdustani anteeksi ja sanoin olevani hermostunut. ”Rentoudu vain”, inssi töksäytti. Katsoin häntä ja totesin, että lakonisuudestaan huolimatta hän ei vaikuttanut epäystävälliseltä.

Lähdimme ajamaan, ja suureksi helpotuksekseni reittimme vaikutti olevan sama kuin Samulilla aikoinaan. Kuljimme poispäin pelottavista liikenneympyröistä niille hiljaisille pikkukaduille, jotka olin aiemmin ehtinyt ottaa haltuun.

Aloin rentoutua. Ajoimme muutaman korttelin, pysäköimme kadun varteen ja peruutimme pienen matkan. Kun lähestyimme stop-merkkiä, inssi jopa mainitsi merkistä erikseen sen sijaan, että olisi testannut, huomaisinko sen.

Hämmennyin vielä kerran inssin ääntämyksestä, kun hän käytti liikennevaloista ilmausta ”set of lights”. En ollut varma, oliko hän sanonut ”second lights” viitatakseen suoraan edessämme olleiden valojen takana parin korttelin päässä näkyviin toisiin valoihin. Hän oli kuitenkin antanut ohjeensa sen verran hyvissä ajoin, että ehdin kysyä, mitä hän tarkoitti ja kääntyä oikeista valoista.

Muutaman minuutin päästä olimme liikenneympyröihin johtavalla tiellä. Aloin juuri hermostua uudestaan, kun inssi käskikin minun kääntyä ja pysäköidä tapaamispaikan pihaan. Toivoni heräsi: koe taisi olla jo ohi!

Pysäköityäni inssi alkoi kaikessa hiljaisuudessa täytellä lomaketta ja lyödä siihen leimoja. Koe oli selvästikin ohi, mutta olinko päässyt sen läpi? Arvelin päässeeni, sillä alun käsijarru-unohdusta lukuun ottamatta en ollut tehnyt virheitä. Tuntui kuitenkin hyvin omituiselta, ettei inssi sanonut mitään.

Tässä tilanteessa jopa jäyhä suomalainen olisi hymyillyt ja onnitellut. Amerikkalaisen hymy olisi ulottunut korvasta korvaan.

Inssi ojensi minulle ajo-opetuslupapaperini, jossa oli leima. Hän sanoi ajokortin tulevan postissa ja paperin kelpaavan ajokorttina siihen saakka. Hän ei vieläkään onnitellut tai sanonut suoraan, että olin suoriutunut kokeesta.

Koe oli kutenkin ohi, ja inssi poistui kadulle odottamaan seuraavaa kokelasta. Minulla oli epätodellinen olo.

Vähän todellisemmalta kaikki alkoi tuntua, kun sain viikon päästä ajokortin postissa.

Massachusettsissa ajokortti on voimassa vajaat viisi vuotta kerrallaan niin, että uusimispäivä on omana syntymäpäivänä. Joka toisella kerralla uusimisen voi hoitaa netissä, mutta joka toisella kerralla täytyy jonottaa toimistossa uutta valokuvaa ja näöntarkastusta varten.

Näillä näkymin en siis ole hetkeen joutumassa uudelleen ajokorttitoimiston jonoon. Siitä on syytä olla kiitollinen; jos asuisimme esimerkiksi Washington DC:n ympäristössä Marylandissä, joutuisimme käymään toimistossa kerran vuodessa.

En kuitenkaan osaa enää kahdeksantoistavuotiaan lailla riemuita ajatuksesta, etten enää koskaan elämässäni joutuisi ajokokeeseen. Kuka tietää, vaikka muuttaisimme vielä joskus johonkin toiseen maahan, jossa joudun hankkimaan sikäläisen ajokortin.

Se ajatus on kuitenkin kaukainen. Tässä ja nyt minulla on ajokortti.

Voin käydä itsekseni autolla kaupassa tai vaikka vuokrata yksin auton työmatkalla. Voin myös lakata kantamasta passiani mukana kaikkialla. Voin lentää kotimaanlentoja pelkällä ajokortilla, eikä minua koskaan enää käännytetä baarin ovelta tai viinakaupan kassalta siksi, että passi on unohtunut kotiin.

Siitä tunnen melkein yhtä suurta iloa kuin kahdeksantoistavuotiaana, kun sain näyttää uudenuutukaista ajokorttiani ensimmäisiä kertoja baarin ovella tai Alkon kassalla.

Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa, osa 3

Kun pääsin viime vuonna läpi täkäläisestä kirjallisesta ajokokeesta, kuvittelin sen olevan puoli voittoa. Byrokraattinen painajainen ei kuitenkaan loppunut siihen.

Seuraava vaihe oli ajokoeajan varaaminen ajoneuvohallintaviraston nettipalvelussa. Prosessin aiempia vaiheita seuranneille lukijoille ei varmaankaan tule yllätyksenä, ettei palvelun käyttäminen ollut erityisen helppoa.

Nettipalvelussa oli aluksi sivukaupalla kysymyksiä: henkilötiedot, opetusluvan tiedot, eliluovuttajaksi ryhtyminen, lääketieteelliset taustatiedot. Vasta kaikkiin kysymyksiin vastattuaan pääsi varauskalenteriin ­– jossa ei ollut vapaita aikoja.

Ainoat vapaat ajat olivat yli tunnin ajomatkan päässä suur-Bostonin ulkopuolella. Ei auttanut kuin päättää palata järjestelmään myöhemmin uudestaan ja toivoa, että sinne olisi lisätty uusia aikoja.

Seuraavalla käynnillä selvisi, että kysymyksiin täytyi vastata joka kerta uudelleen. Järjestelmä osasi kyllä tallettaa aiemmat vastaukset, mutta jos valitsi talletusvaihtoehdon, myös varauskalenteri jämähti jumiin niihin päiviin, jotka olivat ensimmäisellä käynnillä olleet valittavissa. Kalenteriin myöhemmin lisätyt uudet päivät sai näkyviin ainoastaan aloittamalla istunnon alusta.

Kävin järjestelmässä päivästä toiseen, kunnes sain viimein kotimme läheltä ajan parin kuukauden päähän.

Sitten minulle tuli työmatka juuri sille päivälle. Peruin ajan ja aloitin kalenterin kärkkymisen alusta.

Lopulta sain uuden ajan kotimme lähelle ­– taas parin kuukauden päähän, mutta sentään toivomalleni viikonpäivälle perjantaille. Viikonpäivä oli olennainen siksi, että en voinut mennä kokeeseen yksin. Samulin täytyi tulla mukaan.

Täällä ajokokelaalla on oltava mukanaan sponsori: aikuinen, jolla on saman osavaltion ajokortti. Koska ajokokeet ovat aina virka-aikaan, sponsori joutuu ottamaan vapaata töistä. Se on täkäläisessä työkulttuurissa paljon vaadittu, ja meillä maahanmuuttajilla onkin monesti vaikeuksia löytää sponsoria.

Minä olin onnekas, kun minulla oli sponsoriksi kelpaava puoliso. Moni muuttaa tänne yksin tai samaan aikaan puolisonsa kanssa, jolloin kummallakaan ei ole täkäläistä ajokorttia. Onnekasta oli myös se, että Samulin työnantaja sallii perjantaisin etätyön ja antaa työntekijöilleen etäpäivinä jonkin verran liikkumavaraa sen suhteen, mihin aikaan päivästä he työnsä tekevät.

Kun minulla oli ajokoeaika, aloin stressata autosta.

Ajokoe tehdään täällä omalla autolla. Meillä on nykyään jopa kaksi autoa, mutta en voinut tehdä koetta kummallakaan niistä.

Samulilla on käsivaihteinen Mustang, joka olisi ajoneuvohallintaviraston puolesta kelvannut ajokoeautoksi. En kuitenkaan osaa ajaa käsivaihteilla erityisen hyvin. Olen toki ajanut niillä aikoinaan Suomessa autokoulussa ja inssiajossa – mutta en juurikaan sen jälkeen. Minulla ole koskaan ollut omaa autoa, vaan olen lainannut tarvittaessa autoa vanhemmiltani, jotka suosivat automaattivaihteita.

Sitten muutin tänne automaattivaihteisten autojen luvattuun maahan, jossa suurin osa ihmisistä ei ole koskaan koskenutkaan käsivaihteisiin – ja tajusin, että puolisollani oli käsivaihteinen muskeliauto.

Yritin parhaani oppia ajamaan Mustangilla, mutta moottori sammui minulta kaupunkiajossa jatkuvasti, ja muutenkin tein toistuvasti tyhmiä virheitä vaihteiden kanssa. Mikä pahinta, vaihteiden kanssa sählääminen vei huomiotani. Boston on maanlaajuisesti tunnettu huonosti ajavista ja käyttäytyvistä kuljettajista, ja huomio olisi todellakin pitänyt keskittää vaihteiden sijasta muun liikenteen seuraamiseen.

Lopulta päätimme päästää Mustang-paran pahasta ja hankkia toisen auton, jolla osaisin ajaa. Sen jälkeen en ole Mustangin rattiin istunut, enkä todellakaan aikonut palata sen kuskinpenkille ajokoetta varten. Jännitin koetta todella paljon, ja pidin todennäköisenä, etten hermostuksissani suoriutuisi kokeesta käsivaihteisella autolla.

Toinen automme on ylhäällä kuvassa näkyvä seikkailunsininen Volvo, jolla ajan mielelläni. Se ei kuitenkaan kelvannut ajokoeautoksi.

Kuten monissa uusissa autoissa, Volvossamme ei ole perinteistä käsijarrukahvaa kuljettajan ja pelkääjän paikan välissä, vaan käsijarrua käytetään kuljettajan vasemmalla puolella olevasta vivusta. Ajokoeautolta vaaditaan pelkääjän ulottuvilla olevaa käsijarrua, jotta inssi voi pysäyttää auton, jos kokelas on aiheuttamassa vaaratilanteen.

Lisäksi Volvossamme on peruutuskamera ja monenlaisia turvalaitteita, jotka eivät ole sallittuja ajokokeessa. Ne olisi kenties saanut pois päältä, mutta käsijarrun siirtäminen ei ollut mitenkään mahdollista.

Suunnittelin vuokraavani auton, mutta siinäkin nousi seinä vastaan. Ajokokeen saa tehdä vuokra-autolla vain siinä tapauksessa, että saa autonvuokrausfirmalta firman viralliselle kirjepaperille painetun todistuksen siitä, että on saanut luvan käyttää autoa ajokokeessa.

Koska minulla on eurooppalainen ajokortti, olisin vuokra-autofirmojen puolesta saanut kyllä vuokrata heiltä auton ja tehdä sillä ajokokeen. Virallisen todistuksen hankkiminen osoittautui kuitenkin todella hankalaksi. Autonvuokrauspisteiden työntekijöillä ei ole valtuuksia kirjoittaa sellaista, vaan kirje olisi pitänyt saada ylemmältä taholta. Jätin yhteen firmaan soittopyynnön, johon ei ikinä vastattu.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi auton lainaaminen ystäviltä. Olin siinä käsityksessä, että kaikki ystävämme kulkivat päivittäin töihin autoillaan, ja pelkäsin, ettei kukaan pystyisi lainaamaan autoaan.

Yksi ystävämme oli kuitenkin raskaana, ja hänen laskettu aikansa oli sopivasti viikkoa ennen ajokoettani. Jos vauva syntyisi ajallaan, hän ei varmaan tarvitsisi autoa kokeeni aikana.

Uskoin jo tämän ratkaisevan ongelmani, mutta en ollut ottanut huomioon yhtä olennaista seikkaa: ystäväni auto on suhteellisen uusi, eikä siinäkään ollut vaaditunlaista käsijarrua.

Sitten kuitenkin onneksi kävi ilmi, että toinen ystävämme kulkee töihin metrolla. Hänen autonsa oli riittävän vanha ja turvalaitteeton mutta kuitenkin automaattivaihteinen, ja hän auttoi minua mielellään.

Minulla oli vihdoin koeaika, sponsori ja auto. Enää ei tarvinnut kuin päästä läpi kokeesta.

Jotta tästä tekstistä ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron kokeesta huomenna erikseen.

Presidentin virkaanastujaistanssiaiset

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaistanssiaiset olivat tylsimmät juhlat, joissa olen koskaan ollut.

Ruoka oli huonoa, juoma ylihintaista ja ohjelma mitäänsanomatonta. Vieraita tuntui kiinnostavan vain kaksi asiaa: näyttäytyminen ja presidenttiparin tanssin näkeminen.

Ihmisiä oli niin paljon, että kun kunniavieraat lopulta tanssivat, hetken seuraamiseen olisi tarvittu kiikareita.

Kuulemma virkaanastujaistanssiaisissa käykin lähinnä vain ensikertalaisia. Aito verkostoituminen ja poliittinen kähmintä hoidetaan pienemmissä sidosryhmäjuhlissa, joita virkaanastujaisten yhteydessä järjestetään pilvin pimein.

Minä olin kuitenkin ensikertalainen, enkä tiennyt, miten tylsistä juhlista oli kyse. Niinpä innostuin, kun bostonilainen republikaanituttuni kysyi virkaanastujaisia edeltävänä iltana, haluaisinko mukaan tanssiaisiin.

Meillä oli vain kaksi pientä ongelmaa: Tutullani ei ollut loppuunmyytyihin tanssiaisiin ylimääräisiä lippuja, eikä minulla ollut mukana iltapukua.

Luotin tuttuni kykyyn kiertää ensimmäinen ongelma, mutta jälkimmäisen ratkaiseminen oli täysin omalla kontollani.

Minulla oli virkaanastujaispäivänä hieman tärkeämpääkin tekemistä kuin metsästää iltapukua. Ehdin uhrata asialle ensimmäisen ajatuksen iltapäivällä, kun kiireinen työpäivä ulkona talvisäässä oli ohi ja päivän ensimmäinen ateriakin viimein nautittu.

Virkaanastujaisten vuoksi keskustaan pystytettyjen tiesulkujen seassa luoviessani päädyin puolivahingossa kauppakeskukseen, jossa oli H&M:n myymälä. Päätin käydä katsomassa, olisiko siellä mitään sopivaa.

Iloiseksi yllätyksekseni siellä oli alennuksessa hopeanvärisiä iltapukuja 20 dollarilla. Niiden huono laatu oli kiusallisen silmiinpistävää, mutta ne täyttivät silti iltapukuetiketin vaatimukset. Ostin yhden ja lähdin majapaikkaani laittautumaan iltaa varten.

Edellisen illan verkostoitumistilaisuuksissa olin käyttänyt yhtä lempimekoistani, joka ei valitettavasti istunut virkaanastujaistanssiaisten pukukoodiin polvipituisen helmansa vuoksi. Myös lempimekkoni on hopeanvärinen, ja minulla oli ajatus, jonka moni olisi varmasti hylännyt suoralta kädeltä liian epätoivoisena.

Aloin sovitella lempimekkoani halpisiltapuvun päälle.

Halpisiltapuvun helma oli jalkoja myötäilevä, kun taas lempimekkoni on kellohelmainen. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kunhan pokkaa on riittävästi, melkein mikä tahansa vaate näyttää hyvältä. Niputin  kellohelman selkäni taakse ja sidoin sen silkkihuivilla koristeruusukkeeksi. Nyt lempimekkoni helma myötäili iltapuvun helmaa.

Omien ystävieni seurassa en olisi halunnut moisessa virityksessä näyttäytyä, mutta nyt olikin tarkoitus liikkua keski-iän ylittäneiden miesten maailmassa. Olin varma, että asuni menisi riittävän moneen heistä täydestä.

Lähdin tapaamaan tuttuani, joka oli kutsunut hotellinsa aulaan koolle lukuisia ystäviään ja tuttaviaan. Tarkoitus oli mennä tanssiaisiin yhdessä.

Aulaan kokoontuneessa seurueessa oli mukana iäkäs teksasilaismies, jolla oli tanssiaisiin ylimääräinen lippu. Hän antoi sen tietystikin minulle. Juuri tällä tavoin ongelmia Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä ratkotaan: jos omat tutut eivät osaa auttaa, aletaan etsiä apua heidän tuttujensa joukosta.

Pian huomasimme, että uuden teksasilaisen ystäväni liput olivat eri tanssiaisiin kuin vanhan tuttuni ja hänen muun seurueensa. Presidenttipari käy illan aikana tanssahtelemassa useissa eri tanssiaisissa, jotka kaikki ovat virallisia virkaanastujaistanssiaisia. Näin mukaan mahtuu enemmän juhlavieraita.

Teksasilainen ei ollut tilanteeseen alkuunkaan tyytyväinen. Hän ei alun perin ollut aikonut osallistua koko juhliin, ja hän oli tullut paikalle ainoastaan tuttuni pyynnöstä. Herrasmiehenä hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa minulle pettymystä, joten hän päätti sietää tylsät tanssiaiset, jotta pääsisin mukaan hänen avecinaan.

Tuttuni seurueineen lähti yhteen suuntaan ja minä yllätysavecini kanssa toiseen. Kohta seisoimme kahdestaan yhdessä pisimmistä jonoista, minkä olen koskaan nähnyt.

Jono kiemurteli pääkaupungin keskustassa korttelikaupalla. Eräällä leveällä kadulla jonon kiemuroita oli rinta rinnan neljässä rivissä.

Kadotin kokonaan ajantajuni. Taisimme jonottaa ulkona talvisäässä tunnin verran. Korkokengissä seisominen oli epämukavaa, mutta onneksi minulla oli sentään pitkä, lämmin talvitakki. Jonossa värjötteli myös takittomia naisia pelkissä iltapuvuissa.

Yllätysavecini osoittautui onneksi mukavaksi seuramieheksi. Hän oli vaikuttanut vuosia pääkaupungin politiikassa, ja hän kertoili minulle tarinoita uransa varrelta.

Kun viimein pääsimme sisään, ymmärsin nopeasti, miksi avecini ei pitänyt juhlia kaiken sen jonottamisen arvoisena.

Juhlapaikka muistutti lähinnä teollisuushallia.

Seisovissa pöydissä oli tarjolla ruokaa, joka ei edes näyttänyt laadukkaalta tai juhlavalta. Kaikki maistamani ruokalajit olivat mitäänsanomattoman makuisia.

Juomaa saadakseen täytyi ensin jonottaa juomalippukioskille ja sitten baaritiskille. Juomat olivat ylihinnoiteltuja suhteessa baarin valikoimaan.

Kaikkein pahinta oli se, ettei juhlissa näyttänyt tapahtuvan mitään. Suuri osa vieraista jonotti salin seinustalle pystytettyyn valokuvauspisteeseen, jossa oli iso virkaanastujaisten sinetti, jonka edessä saattoi ottaa itsestään valokuvan todisteeksi tapahtumaan osallistumisesta.

Kukaan ei tanssinut. Salissa oli lava, jolla soitti orkesteri, mutta vieraat olivat pakkaantuneet lavan eteen niin tiiviisti, ettei tanssimisesta voinut edes haaveilla. Oletimme presidenttiparin tanssivan myöhemmin illalla samalla lavalla, joten kaikki halusivat varmistaa itselleen hyvän paikan mahdollisimman läheltä lavaa.

Sitten vain seisottiin ja odotettiin. Ja seisottiin ja odotettiin.

Inhoan korkokengissä seisomista. Jalkoihini koski ja halusin vain äkkiä pois, mutta en aikonut lähteä ennen kuin illan kohokohta olisi ohi.

Yhdellä seinustalla oli iso näyttö, josta saattoi seurata muiden virallisten tanssiaisten tapahtumia. Näimme presidenttiparin tanssivan viereisissä tanssiaisissa ja elättelimme toiveita, että kohta olisi meidän vuoromme.

Kun kunniavieraat viimein saapuivat, he ilmestyivätkin toiselle lavalle, joka oli salin päädyssä kaukana useimmista juhlavieraista. Paikan varaamisesta ei siis ollut juuri mitään iloa.

Trump piti lyhyen puheen, jossa hän kiitti kannattajiaan. Sen jälkeen nähtiin illan kohokohta eli tanssi. Presidenttipari valssahteli ensin hetken kahdestaan, ja sitten heidän seuraansa liittyivät varapresidenttipari ja presidentin aikuiset lapset puolisoineen. Tilanne muistutti aika paljon häävalssia.

Kun kunniavieraat lähtivät, suuntasimme heti ovelle. Niin tekivät useimmat muutkin. Oli aika siirtyä jatkoille.

Liityimme uudelleen bostonilaisen tuttuni seurueeseen. Hänellä oli suuria suunnitelmia erilaisista jatkoista, joille voisimme lähteä, mutta kaikki tuntuivat olevan pönötystanssiaiskokemuksen jäljiltä uuvuksissa.

Lopulta istuimme aamuyöhön saakka tuttuni hotellin aulabaarissa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää seisoa, ja aulabaarin ruokakin oli paljon parempaa kuin juhlissa.

Bostonilainen tuttuni on ammattimainen verkostoituja, ja seurueeseemme liittyi ihmisiä pitkin iltaa. Aulabaarissa viettämämme tunnit olivat ehdottomasti illan antoisin osuus.

Olin todella iloinen, etten ollut vuokrannut tätä kokemusta varten kallista iltapukua. Hennes & Maurizin kahdenkympin mekko oli päässyt arvoisiinsa juhliin.

Unohda verkkopankit, lähetä shekkejä postissa

Sain juuri elämäni ensimmäisen shekkivihon. En millään meinaa uskoa, että tosiaan tarvitsen sellaisen, mutta Amerikassa rahaliikennettä hoidetaan kuin oltaisiin yhä 90-luvulla.

Täällä ei siirretä rahaa verkkopankissa. Täällä lähetellään shekkejä postissa.

Maksamme shekillä muun muassa asuntomme vuokran. Yksityisyrittäjät ja pienet yritykset haluavat usein maksuksi shekin. Shekit ovat jopa suurten yritysten arkea: esimerkiksi lehtitilauksen voi tehdä ”kätevästi” lähettämällä mediatalolle shekin postissa.

Shekeillä liikutellaan todella suuriakin summia. Esimerkiksi vakuutusyhtiöt maksavat asiakkailleen korvaukset shekeillä. Jopa lottovoittajat saavat ymmärtääkseni arpajaisyhtiöltä shekin.

Kaikkein ärsyttävintä on, kun joku lähettää shekin itselle. Niin yleisiä kuin shekit ovatkin, niiden lunastamista ei ole tehty helpoksi.

Sain ensimmäisen shekkini jo ennen kuin olin edes virallisesti muuttanut tähän maahan. Yksityinen lääkäriasema varmisti ensikäynnillä maksukykyni laskuttamalla luottokortiltani ennen lääkärikäyntiä sattumanvaraisen summan – ja palautti erotuksen myöhemmin minulle shekillä.

Olin tietysti kuvitellut, että rahat palautettaisiin suoraan kortilleni. Hämmennyin todella paljon, kun postissa tulikin shekki.

Työnsin shekin laatikon pohjalle ja asian mielestäni, mutta kohta shekkejä tuli muualtakin. Minun oli pakko alkaa selvittää, miten saisin ne lunastettua. Vaiva tuntui kohtuuttoman suurelta, koska muuttoon liittyi monta muutakin vierasta ja selvittelyä vaativaa asiaa, ja voimavarani olivat vähissä.

Kuvittelin, että pankki olisi oikea paikka shekkien lunastamiseen. Olin kuitenkin väärässä. Palvelun suhteen amerikkalaispankit eivät nimittäin ole jämähtäneet 90-luvulle, vaan ne ovat heikentäneet palveluitaan ja nostaneet palvelumaksujaan aivan samalla tavalla kuin suomalaispankitkin.

Sain selville, että palvelumaksut olisivat pienimmät, jos lunastaisin shekkini vähittäiskauppajätti Wal-Martissa.

Wal-Mart ei harrasta kivijalkamyymälöitä. Jouduimme ajamaan erikseen kauas kaupungin ulkopuolelle asiaani hoitamaan.

En ollut erityisen luottavaisella mielellä. Wal-Martin lisäksi myös kioskiketju 7-Eleven oli verkkosivuillaan kertonut lunastavansa shekkejä, mutta kun kysyin asiasta kioskissa, myyjä ei ollut koskaan kuullutkaan koko palvelusta.

Wal-Mart sentään piti lupauksensa. Heidän asiakaspalvelutiskillään shekkejä saattoi lunastaa. Pian kuitenkin matkaan tuli uusi mutka: Minulta kysyttiin sosiaaliturvatunnusta.

Tässä vaiheessa olin jo asunut Bostonissa useita kuukausia ja saanut hankittua sosiaaliturvatunnuksen. Sitä ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin kysytty minulta, enkä ollut mitenkään varma, muistaisinko sitä ulkoa.

Olin muistin varassa, sillä sosiaaliturvakortissa lukee erikseen, ettei sitä pidä kantaa mukana lompakossa.

Kuin ihmeen kaupalla muistin tunnukseni. Asiakaspalvelija otti vastaan yhden kolmesta shekistäni ja antoi vastineeksi käteistä.

Sitten nousi uusi seinä vastaan. Kone hylkäsi kaksi muuta shekkiäni. Asiakaspalvelija ei nähnyt koneelta, mikä shekeissä oli vikana.

Lääkäriaseman shekissä kolmannen nimeni alkukirjain oli kirjoitettu väärin. Se kuulemma riitti syyksi shekin hylkäämiseen. Toisesta hylätystä shekistä en löytänyt minkäänlaista vikaa.

Ei auttanut kuin palata kotiin. Minulla oli edelleen kaksi lunastamatonta shekkiä.

Otin yhteyttä shekkien lähettäjiin ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Minulle luvattiin lähettää uudet.

Lääkäriasema unohti hoitaa asian. Sitten shekki hävisi postissa. Jouduin soittamaan heille kymmenisen kertaa muutaman kympin vuoksi. Kun lopulta sain kelvollisen shekin, alkuperäisestä lääkärikäynnistäni oli kulunut jo yli vuosi.

Sillä välin Samulin pankki oli päättänyt lakkauttaa kaikki konttorit koko Massachusettsin osavaltiosta.

Tilalle se tarjosi verkkopankkipalveluita, jotka eivät kuitenkaan olleet kaksisia. Asiakas voisi esimerkiksi tallettaa shekin tililleen lähettämällä siitä kännykkäkameralla otetun kuvan mobiilipankissa – mutta palvelu on käytettävissä vain pienten shekkien lunastamiseen. Mikäli Samulilla olisi joskus suurelle summalle osoitettu shekki, hänen ainoa mahdollisuutensa tallettaa rahat tililleen olisi lähettää se pankkiin allekirjoitettuna.

Allekirjoitetun shekin postittaminen on kuin seteleitä lähettäisi.

Yleensä shekit liikkuvat postissa vain allekirjoittamattomina, mikä vaikeuttaa niiden varastamista. Tarkoitus on, että vastaanottaja allekirjoittaa shekin lunastushetkellä, ja että hänen allekirjoituksensa varmennetaan henkilötodistuksesta.

Kuvitelkaa, että iso suomalaispankki ehdottaisi asiakkaalleen, että tämä tekisi talletuksen lähettämällä heille tuhansia euroja kirjekuoressa.

Tänä talvena aloin selvitellä uudelleen, miten voisimme ratkaista kummankin meistä shekkiongelmat. Nyt voimavaroja riitti jo pankkien vertailemiseen.

Osa pankeista perii palvelumaksun jopa siitä, jos asiakas tallettaa saamansa shekin tililleen. Jo pelkästä tilin avaamisesta koituu usein kuukausimaksuja.

Onnistuin kuitenkin löytämään pienemmän, paikallisen pankin, joka houkuttelee asiakkaita tarjoamalla kuukausimaksuttomia shekkitilejä. Shekkien tallettamisesta ei peritä palvelumaksua ja mikä parasta, pankilla on kotimme lähellä kaksi konttoria. Koska pankki on paikallinen, se tuskin lakkauttaa tämän alueen konttoreitaan.

Nyt minulla on amerikkalainen pankkitili, johon voimme molemmat tallettaa kaikki vastaisuudessa saamamme shekit helposti ja veloituksetta.

Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että pääsisimme käyttämään shekkeinä saamiamme rahoja. Kun rahat on saatu talletettua tilille, seuraava kysymys on, miten ne saa sieltä pois.

Tiliini kuuluu ilmainen debit-kortti, joten pystyn itse käyttämään omia shekkirahojani maksamalla ostoksiani kortilla. Mutta entä, jos talletamme tililleni Samulin shekkejä, ja haluaisimme hänen saavan rahat käyttöönsä?

Kuten alussa mainitsin, tässä maassa ei siirrellä rahaa verkkopankissa. Siihen on yksinkertainen syy: tilisiirrosta peritään kolmenkymmenen dollarin palvelumaksu.

Minulla on tasan kaksi tapaa siirtää Samulille rahaa. Ensimmäinen niistä on käteisen nostaminen automaatista.

Arvaattekin kenties jo, mikä toinen vaihtoehto on.

Voin kirjoittaa Samulille shekin.

Kiinalainen uusivuosi Bostonin Chinatownissa

Bostonissa elää Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin kiinalaisyhteisö. Kiinnostavin aika vierailla Bostonin Chinatownissa on helmikuussa, kun siellä juhlitaan kiinalaista uutta vuotta.

Tänä vuonna sää oli surkea. Satoi räntää ja edellisten päivien lumi oli sulanut kaduille suuriksi loskalätäköiksi. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt mennä paikalle säässä kuin säässä, sillä viime vuonna olin melkein koko helmikuun matkoilla, ja juhlat menivät minulta sivu suun.

Keskeinen osa Bostonin Chinatownin uudenvuodenjuhlintaa ovat leijonatanssit. Leijona-asuiset tanssijat kiertävät kiinalaisten liikeyritysten ovilla suorittamassa uudenvuodenrituaalin.

Olin lukenut rituaalista ennakkoon Boston Discovery Guidesta, mikä helpotti leijonatanssien seuraamista.

Näyttävän leijonapuvun pään sisällä kävelee yksi tanssija, ja toinen kulkee hänen perässään leijonan häntäpäätä kannatellen.

Leijonat liikkuvat pareittain pienissä kulkueissa, joissa on mukana rumpuorkesteri, katsojien turvallisuudesta huolehtivia saattajia ja mahdollisesti naamiaisasuinen hahmo, joka Discovery Guiden mukaan esittää yleensä buddhaa tai pelleä.

Yrityksen omistaja on varautunut leijonien tuloon asettelemalla ovensa ulkopuolelle kaaleja, appelsiineja ja sähikäisiä.

Kun leijonat saapuvat, yrittäjä tarjoaa niille kaaleja ja appelsiineja, joita leijonat paiskovat ilmaan. Discovery Guiden mukaan kiinalaiset uskovat, että appelsiinin kiinni saanut katsoja on onnekas koko vuoden. Kaalien avulla on tarkoitus levittää hyvää onnea kaikkien katsojien keskuuteen särkemällä ne maahan.

Sitten yrittäjä antaa leijonille rahakirjekuoren, jonka nämä hotkivat kitaansa. Tämä tietää onnea yritykselle.

Lopuksi sähikäiset sytytetään ja heitetään leijonien jalkoihin paukkumaan. Leijonat hyppivät ja tanssivat paukahdusten ja rummutuksen tahdissa. Tämän tarkoitus on kuulemma pahojen henkien karkottaminen.

Jos sää olisi ollut kaunis, Chinatownin kaduilla olisi kuulemma tanssinut myös monesta tanssijasta koostuvia pitkiä lohikäärmeitä. Niitä ei kuitenkaan valitettavasti tänä vuonna nähty.

Sisätiloissa päivää juhlistettiin kahdella kulttuurifestivaalilla, jotka olivat yllättävän pieniä ja kotikutoisia suhteessa Bostonin kiinalaisyhteisön kokoon. Niissä oli muun muassa askartelutehtäviä lapsille.

Yhdessä tapahtumassa pääsin sovittamaan leijonapuvun päätä. Lisäksi sain sieltä mukaani jauhomassasta muovaillun värikkään kukon symboloimaan kukon vuoden alkua.

Toisessa tapahtumassa kalligrafitaiteilija litteroi minun ja Samulin nimet kiinalaisiksi kirjoitusmerkeiksi ja kirjoitti ne paperisiin kirjanmerkkeihin.

Kehnon sään vuoksi leijonatansseilla oli todella vähän katsojia. Chinatownin ravintoloissa oli silti niin paljon väkeä, että jätin niissä syömisen suosiolla väliin, vaikka kiinalainen ateria kuuluukin monen bostonilaisen perheen Kiinalaisen uuden perinteeseen.

 

Lumen keskelle tuli yhtäkkiä helle

Kirjoitan tätä takapihalla bikineissä. Vielä viime viikolla meitä ympäröivät valtavat lumikasat, mutta toissapäivänä lämpötila kohosi yllättäen yli 20 asteeseen, ja eilen päästiin hetkeksi jopa hellerajan yläpuolelle.

Kevään tulosta ei kuitenkaan ole kyse. Huomiseksi on luvattu enimmillään noin seitsemää astetta.

Tiesin, että Bostonin seudun sää on eri tavalla vaihteleva kuin mihin olen Suomessa tottunut, mutta ihan tällaista en osannut odottaa.

Paikallisetkin vaikuttavat yllättyneiltä. Ilmeisesti ei ole ennennäkemätöntä mutta ei hirveän tavallistakaan, että talven keskelle tulee yhtäkkiä hetkeksi kesä.

Tuntuu todella omituiselta kävellä sulavien lumikasojen keskellä kesävaatteissa.