Anteeksi, että katosin!

Olen vihdoin taas täällä, ja ihan ensimmäiseksi haluaisin pyytää kaikilta teiltä lukijoilta anteeksi äkillistä katoamistani täältä blogista ja yli vuoden mittaiseksi venynyttä blogitaukoa ilman ennakkovaroitusta. Toivottavasti en huolestuttanut teitä! Huoleen ei ole syytä, vaikka kuluneet 14 kuukautta olivatkin minulle äärimmäisen kuormittavia niin hyvässä kuin pahassakin.

Lakkasin bloggaamasta siinä vaiheessa, kun kaksosemme syntyivät odottamatta yhdeksän viikkoa etuajassa kaksikiloisina keskosina. Joulu-tammikuu 2018-2019 kului keskossairaalassa aikamoisessa shokkitilassa. Emme pitkään aikaan kertoneet poikamme ja tyttäremme syntymästä kuin kaikkein lähimmille. Minusta tuntui, etten kestäisi onnitteluja ennen kuin tietäisimme enemmän siitä, jäisikö lapsillemme keskosuudesta pysyviä terveyshaittoja. Luojan kiitos he olivat ja ovat kuitenkin terveitä, ja heidän kehityksensä on edennyt normaalisti. Meillä asuu nyt kaksi uteliasta, iloista ja sosiaalista taaperoa.

Kaksosvauva-arjen keskellä aloimme valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Oli haikeaa lähteä Bostonista, mutta varsinkin minä koin voimakkaasti, että tarvitsisimme tässä uudessa elämäntilanteessa kaiken sen avun, jota voisimme Suomessa perheiltämme saada. Lisäksi minulle oli tärkeää, että lapseni saisivat kasvaa lähellä vanhempiani ja Samulin puolen sukulaisiaan.

Muutto oli sanalla sanoen hirveä. Meillä oli Bostonissa hyvin ohuet tukiverkostot, emmekä osanneet pyytää ketään vahtimaan lapsia, jotta saisimme pakattua. Pakkasimme tavaroitamme öisin; päivisin Samuli kävi töissä ja minä olin yksin kahden vauvan kanssa.

Jouduimme luopumaan isosta osasta tavaroitamme, ja koska en halunnut heittää hyvää tavaraa pois, etsimme kaiken muun keskellä uutta kotia huonekaluillemme ja muille käyttötavaroille. Olimme onneksi muuttamassa pois jätteidenkeräysaamua edeltävänä iltana, mikä merkitsi, että saisimme lähtiessämme kasata kadun varteen kaikki tavarat, jotka yhä etsivät uutta kotia. Ohikulkijat saisivat poimia siitä mukaansa kaiken haluamansa, ja loput veisi seuraavana aamuna jäteauto.

Lähtöpäivänämme Bostoniin iski myrsky, ja satoi niin rankasti, että kadunvarteen kantamamme tavarat huuhtoutuivat pois. Tulvavesi vei jopa aika painavia esineitä kuten Ikean kenkähyllyjä. Myrsky sekoitti luonnollisestikin myös lentoliikenteen. Viime hetken järjestelyihin kotona meni odotettua enemmän aikaa, ja pääsimme lentokentälle vasta kaksi tuntia ennen lennon lähtöä. Kenttä oli kuitenkin täydessä kaaoksessa, ja näytti jo siltä, ettei meillä olisi toivoakaan ehtiä koneeseen. Lopulta pääsimme kuitenkin etuilemaan niin, että ehdimme juosta portille viime hetkellä – vain kuullaksemme, että lentomme oli tuntuvasti myöhässä.

Meillä oli vaihto Lontoon Gatwickissä, ja koska lentomme oli lähtenyt myöhässä, olimme luonnollisestikin vaarassa myöhästyä myös jatkolennoltamme. Koneemme saapui aivan eri puolelle lentokenttää kuin mistä jatkolentomme oli lähdössä, eikä Norwegianin henkilökunta osannut tehdä hyväksemme muuta kuin kehottaa meitä juoksemaan. Lastenrattaamme oli pantu ruumaan vasta lennon lähtöportilla, jotta saisimme ne käyttöömme lentoa vaihtaessamme, mutta Gatwickissä saimme kuulla, ettei kyseisellä lentokentällä anneta matkustajille lastenrattaita saapumisportilla. Kukaan ei edes osannut kertoa, olivatko rattaat tallessa.

Meillä olisi ollut vauvoillemme myös kantoreput, mutta emme kaikessa kiireessä uskaltaneet käyttää aikaa siihen, että olisimme kiinnitelleet kaikki niiden hihnat ympärillemme. Niinpä otimme kumpikin yhden vauvan syliin ja juoksimme kieli vyön alla isolla lentokentällä käsimatkatavaroita mukanamme raahaten. Osa tavaroista oli viime hetken hädässä huonosti pakattu, ja kaiken huipuksi pyörillä kulkevasta laukustani alkoivat saumat rakoilla, ja tavarani olivat kaiken aikaa vaarassa pudota. Käsivoimani olivat vähällä loppua kesken ja pelkäsin koko ajan pudottavani poikamme. Emme kuitenkaan voineet lakata juoksemasta. Jos myöhästyisimme lennolta, joutuisimme jäämään yöksi Gatwickiin, ja se ajatus tuntui kaiken jälkeen kestämättömältä.

Pääsimme kuin pääsimmekin jatkolentomme lähtöportille ennen kuin se suljettiin. Meitä oli selvästikin jääty odottamaan. Portilla kuulimme, että kaikki matkatavaramme olivat kadoksissa, mukaan lukien lastenistuimet, joissa lasten oli ollut tarkoitus istua autossa kotimatkalla Helsinkiin saavuttuamme. Ehdin ennen lennon lähtöä lähettää asiasta tekstiviestin isälleni ja pyytää, että vanhempani ja Samulin perhe miettisivät yhdessä, miten lapset saataisiin kuljetettua lentokentältä. He ehtivät vuokrata meille istuimet sillä välin, kun lensimme Lontoosta Helsinkiin.

Matkatavaramme olivat kateissa useita päiviä, ja jouduimme aloittamaan uuden elämämme Suomessa ilman kaikkia niitä välttämättömiksi katsomiamme tavaroita, joilla olimme laskeneet selviävämme siihen saakka, että merikonttimme saapuisi. Meillä ei ollut lapsille sänkyjä eikä edes tuttipulloja. Lastenrattaamme olivat yllättäen kuitenkin saapuneet Helsinki-Vantaalle samalla lennolla kuin mekin, joten saimme sentään jotain hyötyä siitä, että olimme antaneet ne ruumaan vasta lähtöportilla. Onneksi olimme nyt kuitenkin perheittemme parissa, ja heidän avullaan selvisimme uuden elämämme tylystä alusta.

Vauvamme olivat sairaalasta kotiutumisen jälkeen nukkuneet huonosti, enkä saanut öisin juurikaan unta, kun he heräilivät jatkuvasti. Kukaan muu kuin äiti ei heille yöllä kelvannut; molemmat halusivat syliin imetettäväksi ja suuttuivat, jos Samuli yritti tulla lohduttelemaan.

Olimme muuttaneet Suomeen kesä-heinäkuun vaihteessa. Olimme ehtineet olla täällä alle kaksi kuukautta, kun rakas isäni täysin yllättäen sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli.

Joulukuun puoliväliin saakka olin aikamoisessa sumussa. Vauvat eivät edelleenkään nukkuneet. Surutyöhön tai ylipäätään arjesta selviytymiseen oli erittäin vähän voimavaroja. Onneksi lapsemme olivat tuolloinkin aivan ihania, kuplivan iloisia ja hellän rakastavia, ja heidän ja muiden läheisten avulla selvisin päivästä toiseen. Myös hyvinvointivaltio tuli avuksi: saimme kotikunnastamme Espoosta lastenhoitoapua, jonka ansiosta sain kahdesti viikossa muutaman tunnin lepoa.

Joulukuun puolivälissä hyvinvointivaltio auttoi meitä lisää: lapset pääsivät kolmeksi yöksi Tammisaaren sairaalaunikouluun. Siellä tehtiin ihmeitä, ja lapset oppivat menemään ajoissa nukkumaan ja nukkumaan itsenäisesti läpi yön. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen saatoin nukkua keskeytyksettä illasta aamuun. Lisäksi minulla oli iltaisin omaa aikaa, kun molemmat lapset nukahtivat jo kahdeksalta sen sijaan, että tyttäremme olisi aikaisempaan tapaansa valvonut puoleen yöhön.

Vähitellen aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni, ja vuoden vaihtuessani osasin jo odottaa innolla vuotta 2020. Toistaiseksi vaikuttaa, että vaikka kaipaankin toki isääni edelleen syvästi, tästä vuodesta on tulossa ihana, onnentäyteinen vuoksi.

Koska vuodatin jo pitkästi, kerron tämän vuoden uusista tuulista lisää erillisessä postauksessa lähipäivinä.

Toivottavasti tämä kirjoitus tavoittaa mahdollisimman monet teistä lukijoista ja ymmärrette tämän luettuanne, miksi minulla ei koko viime vuonna riittänyt voimavaroja edes yhteen blogikirjoitukseen.

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18