Hammaslääkäri käski hymyillä, ja yritin parhaani mukaan väläyttää periamerikkalaisen hammashymyn. En selvästikään onnistunut, sillä hän näytti tyytymättömältä. ”Näytä alahampaat”, hän komensi.
Olimme hampaisiin liittyvän kulttuurieron ytimessä.
Tiesin jo ennen Bostoniin muuttoani, että amerikkalaisessa kulttuurissa hymyillään hampaita väläytellen. En kuitenkaan olisi uskonut, että edes amerikkalainen hammashymy voisi olla niin leveä, että se paljastaisi alahampaiden yläosan.
Hammaslääkäri oli kuitenkin hyvin huolissaan siitä, että alaetuhampaani yläreunasta lohjennut pala rumentaisi hymyäni. Vakuutin hänelle, että koska olen suomalainen, minulla ei ollut aikomustakaan hymyillä niin, että lohkeama näkyisi.
Myöhemmin kokeilin uteliaisuudesta peilin edessä, minkälainen hymy vaadittaisiin, jotta saisin alaetuhampaiden yläreunat näkyviin. Näytin hevoselta. Jos koskaan erehdyn hymyilemään sillä tavoin toisten ihmisten nähden, minulla on paljon suurempia ongelmia kuin etuhampaasta puuttuva pala.
Tällainen hammashymy minulta tulee nykyään jo luonnostaan.
Ensimmäinen käyntini amerikkalaisella hammaslääkärillä osoitti muutenkin selvästi, miten valtavan erilainen suomalaisten ja amerikkalaisten suhde hampaisiin on. Kun hampaiden väläyttely on jatkuva osa sosiaalista kanssakäymistä, hampaiden ulkonäköön kohdistuu paljon suurempia paineita kuin meillä suppusuusuomalaisila.
Suomalainen hammaslääkärini on kehunut hampaitani poikkeuksellisen kauniiksi, mutta amerikkalaisella mittapuulla ne ovat ilmeisesti pahasti vajavaiset. Ainakin amerikkalainen hammaslääkäri katsoi tarpeelliseksi painostaa minua suoristamaan alahampaani hammasraudoilla.
Omaa lehmää hänellä ei ollut ojassa, sillä olin heti aikaa varatessani ja uudelleen tapaamisen alussa tehnyt selväksi, että koska minulla ei ole amerikkalaista hammassairausvakuutusta, halusin ostaa hammaslääkäriltä niin vähän palveluita kuin mahdollista. Valitsemani hammaslääkäri uskoi ja ymmärsi tämän, teki pelkän pintapuolisen tarkastuksen ja sanoi suoraan, ettei lohjennutta hammasta tarvitsisi paikata. Hänen toimintansa oli aivan toisenlaista kuin monilla amerikkalaisklinikoilla, joissa hammaslääkäri ei suostu edes kurkistamaan asiakkaan suuhun ennen kuin tämä on sitoutunut kalliisiin röntgenkuviin.
Raudoistakaan hän ei puhunut kaupitellakseen minulle palveluitaan. Hän vain sattui olemaan painokkaasti sitä mieltä, että kun kerran minulla oli Suomessa julkinen hammashuolto, minun kannattaisi selvittää sen kautta mahdollisuutta alahampaitteni suoristamiseen.
Yritin selittää, ettei julkista hammashuoltoa voi saada puhtaasti kosmeettisin perustein, vaan purentavian pitäisi aiheuttaa terveyshaittoja kuten päänsärkyä. Hammaslääkäri ei tästä lannistunut. ”Mutta sinullahan on ihan kamalia päänsärkyjä tuon purentavian vuoksi eikö niin”, hän ehdotti silmää iskien.
Se siitä ilosta, jota olin suomalaisen hammaslääkärin kommentin jälkeen tuntenut kauniista hampaistani.
Taas kerran saan olla kiitollinen siitä, että puolisoni on suomalainen. Samuli kiinnitti hampaisiini huomiota ensimmäistä kertaa vasta, kun kerroin tämän tarinan hammaslääkärikäynnistäni. Eipähän ainakaan tarvitse pelätä, että kumppani häpeäisi salassa epätäydellisiä alahampaitani.
Amerikkaa ymmärtämässä 