Presidentin virkaanastujaistanssiaiset

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaistanssiaiset olivat tylsimmät juhlat, joissa olen koskaan ollut.

Ruoka oli huonoa, juoma ylihintaista ja ohjelma mitäänsanomatonta. Vieraita tuntui kiinnostavan vain kaksi asiaa: näyttäytyminen ja presidenttiparin tanssin näkeminen.

Ihmisiä oli niin paljon, että kun kunniavieraat lopulta tanssivat, hetken seuraamiseen olisi tarvittu kiikareita.

Kuulemma virkaanastujaistanssiaisissa käykin lähinnä vain ensikertalaisia. Aito verkostoituminen ja poliittinen kähmintä hoidetaan pienemmissä sidosryhmäjuhlissa, joita virkaanastujaisten yhteydessä järjestetään pilvin pimein.

Minä olin kuitenkin ensikertalainen, enkä tiennyt, miten tylsistä juhlista oli kyse. Niinpä innostuin, kun bostonilainen republikaanituttuni kysyi virkaanastujaisia edeltävänä iltana, haluaisinko mukaan tanssiaisiin.

Meillä oli vain kaksi pientä ongelmaa: Tutullani ei ollut loppuunmyytyihin tanssiaisiin ylimääräisiä lippuja, eikä minulla ollut mukana iltapukua.

Luotin tuttuni kykyyn kiertää ensimmäinen ongelma, mutta jälkimmäisen ratkaiseminen oli täysin omalla kontollani.

Minulla oli virkaanastujaispäivänä hieman tärkeämpääkin tekemistä kuin metsästää iltapukua. Ehdin uhrata asialle ensimmäisen ajatuksen iltapäivällä, kun kiireinen työpäivä ulkona talvisäässä oli ohi ja päivän ensimmäinen ateriakin viimein nautittu.

Virkaanastujaisten vuoksi keskustaan pystytettyjen tiesulkujen seassa luoviessani päädyin puolivahingossa kauppakeskukseen, jossa oli H&M:n myymälä. Päätin käydä katsomassa, olisiko siellä mitään sopivaa.

Iloiseksi yllätyksekseni siellä oli alennuksessa hopeanvärisiä iltapukuja 20 dollarilla. Niiden huono laatu oli kiusallisen silmiinpistävää, mutta ne täyttivät silti iltapukuetiketin vaatimukset. Ostin yhden ja lähdin majapaikkaani laittautumaan iltaa varten.

Edellisen illan verkostoitumistilaisuuksissa olin käyttänyt yhtä lempimekoistani, joka ei valitettavasti istunut virkaanastujaistanssiaisten pukukoodiin polvipituisen helmansa vuoksi. Myös lempimekkoni on hopeanvärinen, ja minulla oli ajatus, jonka moni olisi varmasti hylännyt suoralta kädeltä liian epätoivoisena.

Aloin sovitella lempimekkoani halpisiltapuvun päälle.

Halpisiltapuvun helma oli jalkoja myötäilevä, kun taas lempimekkoni on kellohelmainen. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kunhan pokkaa on riittävästi, melkein mikä tahansa vaate näyttää hyvältä. Niputin  kellohelman selkäni taakse ja sidoin sen silkkihuivilla koristeruusukkeeksi. Nyt lempimekkoni helma myötäili iltapuvun helmaa.

Omien ystävieni seurassa en olisi halunnut moisessa virityksessä näyttäytyä, mutta nyt olikin tarkoitus liikkua keski-iän ylittäneiden miesten maailmassa. Olin varma, että asuni menisi riittävän moneen heistä täydestä.

Lähdin tapaamaan tuttuani, joka oli kutsunut hotellinsa aulaan koolle lukuisia ystäviään ja tuttaviaan. Tarkoitus oli mennä tanssiaisiin yhdessä.

Aulaan kokoontuneessa seurueessa oli mukana iäkäs teksasilaismies, jolla oli tanssiaisiin ylimääräinen lippu. Hän antoi sen tietystikin minulle. Juuri tällä tavoin ongelmia Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä ratkotaan: jos omat tutut eivät osaa auttaa, aletaan etsiä apua heidän tuttujensa joukosta.

Pian huomasimme, että uuden teksasilaisen ystäväni liput olivat eri tanssiaisiin kuin vanhan tuttuni ja hänen muun seurueensa. Presidenttipari käy illan aikana tanssahtelemassa useissa eri tanssiaisissa, jotka kaikki ovat virallisia virkaanastujaistanssiaisia. Näin mukaan mahtuu enemmän juhlavieraita.

Teksasilainen ei ollut tilanteeseen alkuunkaan tyytyväinen. Hän ei alun perin ollut aikonut osallistua koko juhliin, ja hän oli tullut paikalle ainoastaan tuttuni pyynnöstä. Herrasmiehenä hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa minulle pettymystä, joten hän päätti sietää tylsät tanssiaiset, jotta pääsisin mukaan hänen avecinaan.

Tuttuni seurueineen lähti yhteen suuntaan ja minä yllätysavecini kanssa toiseen. Kohta seisoimme kahdestaan yhdessä pisimmistä jonoista, minkä olen koskaan nähnyt.

Jono kiemurteli pääkaupungin keskustassa korttelikaupalla. Eräällä leveällä kadulla jonon kiemuroita oli rinta rinnan neljässä rivissä.

Kadotin kokonaan ajantajuni. Taisimme jonottaa ulkona talvisäässä tunnin verran. Korkokengissä seisominen oli epämukavaa, mutta onneksi minulla oli sentään pitkä, lämmin talvitakki. Jonossa värjötteli myös takittomia naisia pelkissä iltapuvuissa.

Yllätysavecini osoittautui onneksi mukavaksi seuramieheksi. Hän oli vaikuttanut vuosia pääkaupungin politiikassa, ja hän kertoili minulle tarinoita uransa varrelta.

Kun viimein pääsimme sisään, ymmärsin nopeasti, miksi avecini ei pitänyt juhlia kaiken sen jonottamisen arvoisena.

Juhlapaikka muistutti lähinnä teollisuushallia.

Seisovissa pöydissä oli tarjolla ruokaa, joka ei edes näyttänyt laadukkaalta tai juhlavalta. Kaikki maistamani ruokalajit olivat mitäänsanomattoman makuisia.

Juomaa saadakseen täytyi ensin jonottaa juomalippukioskille ja sitten baaritiskille. Juomat olivat ylihinnoiteltuja suhteessa baarin valikoimaan.

Kaikkein pahinta oli se, ettei juhlissa näyttänyt tapahtuvan mitään. Suuri osa vieraista jonotti salin seinustalle pystytettyyn valokuvauspisteeseen, jossa oli iso virkaanastujaisten sinetti, jonka edessä saattoi ottaa itsestään valokuvan todisteeksi tapahtumaan osallistumisesta.

Kukaan ei tanssinut. Salissa oli lava, jolla soitti orkesteri, mutta vieraat olivat pakkaantuneet lavan eteen niin tiiviisti, ettei tanssimisesta voinut edes haaveilla. Oletimme presidenttiparin tanssivan myöhemmin illalla samalla lavalla, joten kaikki halusivat varmistaa itselleen hyvän paikan mahdollisimman läheltä lavaa.

Sitten vain seisottiin ja odotettiin. Ja seisottiin ja odotettiin.

Inhoan korkokengissä seisomista. Jalkoihini koski ja halusin vain äkkiä pois, mutta en aikonut lähteä ennen kuin illan kohokohta olisi ohi.

Yhdellä seinustalla oli iso näyttö, josta saattoi seurata muiden virallisten tanssiaisten tapahtumia. Näimme presidenttiparin tanssivan viereisissä tanssiaisissa ja elättelimme toiveita, että kohta olisi meidän vuoromme.

Kun kunniavieraat viimein saapuivat, he ilmestyivätkin toiselle lavalle, joka oli salin päädyssä kaukana useimmista juhlavieraista. Paikan varaamisesta ei siis ollut juuri mitään iloa.

Trump piti lyhyen puheen, jossa hän kiitti kannattajiaan. Sen jälkeen nähtiin illan kohokohta eli tanssi. Presidenttipari valssahteli ensin hetken kahdestaan, ja sitten heidän seuraansa liittyivät varapresidenttipari ja presidentin aikuiset lapset puolisoineen. Tilanne muistutti aika paljon häävalssia.

Kun kunniavieraat lähtivät, suuntasimme heti ovelle. Niin tekivät useimmat muutkin. Oli aika siirtyä jatkoille.

Liityimme uudelleen bostonilaisen tuttuni seurueeseen. Hänellä oli suuria suunnitelmia erilaisista jatkoista, joille voisimme lähteä, mutta kaikki tuntuivat olevan pönötystanssiaiskokemuksen jäljiltä uuvuksissa.

Lopulta istuimme aamuyöhön saakka tuttuni hotellin aulabaarissa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää seisoa, ja aulabaarin ruokakin oli paljon parempaa kuin juhlissa.

Bostonilainen tuttuni on ammattimainen verkostoituja, ja seurueeseemme liittyi ihmisiä pitkin iltaa. Aulabaarissa viettämämme tunnit olivat ehdottomasti illan antoisin osuus.

Olin todella iloinen, etten ollut vuokrannut tätä kokemusta varten kallista iltapukua. Hennes & Maurizin kahdenkympin mekko oli päässyt arvoisiinsa juhliin.

Advertisement

Unohda verkkopankit, lähetä shekkejä postissa

Sain juuri elämäni ensimmäisen shekkivihon. En millään meinaa uskoa, että tosiaan tarvitsen sellaisen, mutta Amerikassa rahaliikennettä hoidetaan kuin oltaisiin yhä 90-luvulla.

Täällä ei siirretä rahaa verkkopankissa. Täällä lähetellään shekkejä postissa.

Maksamme shekillä muun muassa asuntomme vuokran. Yksityisyrittäjät ja pienet yritykset haluavat usein maksuksi shekin. Shekit ovat jopa suurten yritysten arkea: esimerkiksi lehtitilauksen voi tehdä ”kätevästi” lähettämällä mediatalolle shekin postissa.

Shekeillä liikutellaan todella suuriakin summia. Esimerkiksi vakuutusyhtiöt maksavat asiakkailleen korvaukset shekeillä. Jopa lottovoittajat saavat ymmärtääkseni arpajaisyhtiöltä shekin.

Kaikkein ärsyttävintä on, kun joku lähettää shekin itselle. Niin yleisiä kuin shekit ovatkin, niiden lunastamista ei ole tehty helpoksi.

Sain ensimmäisen shekkini jo ennen kuin olin edes virallisesti muuttanut tähän maahan. Yksityinen lääkäriasema varmisti ensikäynnillä maksukykyni laskuttamalla luottokortiltani ennen lääkärikäyntiä sattumanvaraisen summan – ja palautti erotuksen myöhemmin minulle shekillä.

Olin tietysti kuvitellut, että rahat palautettaisiin suoraan kortilleni. Hämmennyin todella paljon, kun postissa tulikin shekki.

Työnsin shekin laatikon pohjalle ja asian mielestäni, mutta kohta shekkejä tuli muualtakin. Minun oli pakko alkaa selvittää, miten saisin ne lunastettua. Vaiva tuntui kohtuuttoman suurelta, koska muuttoon liittyi monta muutakin vierasta ja selvittelyä vaativaa asiaa, ja voimavarani olivat vähissä.

Kuvittelin, että pankki olisi oikea paikka shekkien lunastamiseen. Olin kuitenkin väärässä. Palvelun suhteen amerikkalaispankit eivät nimittäin ole jämähtäneet 90-luvulle, vaan ne ovat heikentäneet palveluitaan ja nostaneet palvelumaksujaan aivan samalla tavalla kuin suomalaispankitkin.

Sain selville, että palvelumaksut olisivat pienimmät, jos lunastaisin shekkini vähittäiskauppajätti Wal-Martissa.

Wal-Mart ei harrasta kivijalkamyymälöitä. Jouduimme ajamaan erikseen kauas kaupungin ulkopuolelle asiaani hoitamaan.

En ollut erityisen luottavaisella mielellä. Wal-Martin lisäksi myös kioskiketju 7-Eleven oli verkkosivuillaan kertonut lunastavansa shekkejä, mutta kun kysyin asiasta kioskissa, myyjä ei ollut koskaan kuullutkaan koko palvelusta.

Wal-Mart sentään piti lupauksensa. Heidän asiakaspalvelutiskillään shekkejä saattoi lunastaa. Pian kuitenkin matkaan tuli uusi mutka: Minulta kysyttiin sosiaaliturvatunnusta.

Tässä vaiheessa olin jo asunut Bostonissa useita kuukausia ja saanut hankittua sosiaaliturvatunnuksen. Sitä ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin kysytty minulta, enkä ollut mitenkään varma, muistaisinko sitä ulkoa.

Olin muistin varassa, sillä sosiaaliturvakortissa lukee erikseen, ettei sitä pidä kantaa mukana lompakossa.

Kuin ihmeen kaupalla muistin tunnukseni. Asiakaspalvelija otti vastaan yhden kolmesta shekistäni ja antoi vastineeksi käteistä.

Sitten nousi uusi seinä vastaan. Kone hylkäsi kaksi muuta shekkiäni. Asiakaspalvelija ei nähnyt koneelta, mikä shekeissä oli vikana.

Lääkäriaseman shekissä kolmannen nimeni alkukirjain oli kirjoitettu väärin. Se kuulemma riitti syyksi shekin hylkäämiseen. Toisesta hylätystä shekistä en löytänyt minkäänlaista vikaa.

Ei auttanut kuin palata kotiin. Minulla oli edelleen kaksi lunastamatonta shekkiä.

Otin yhteyttä shekkien lähettäjiin ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Minulle luvattiin lähettää uudet.

Lääkäriasema unohti hoitaa asian. Sitten shekki hävisi postissa. Jouduin soittamaan heille kymmenisen kertaa muutaman kympin vuoksi. Kun lopulta sain kelvollisen shekin, alkuperäisestä lääkärikäynnistäni oli kulunut jo yli vuosi.

Sillä välin Samulin pankki oli päättänyt lakkauttaa kaikki konttorit koko Massachusettsin osavaltiosta.

Tilalle se tarjosi verkkopankkipalveluita, jotka eivät kuitenkaan olleet kaksisia. Asiakas voisi esimerkiksi tallettaa shekin tililleen lähettämällä siitä kännykkäkameralla otetun kuvan mobiilipankissa – mutta palvelu on käytettävissä vain pienten shekkien lunastamiseen. Mikäli Samulilla olisi joskus suurelle summalle osoitettu shekki, hänen ainoa mahdollisuutensa tallettaa rahat tililleen olisi lähettää se pankkiin allekirjoitettuna.

Allekirjoitetun shekin postittaminen on kuin seteleitä lähettäisi.

Yleensä shekit liikkuvat postissa vain allekirjoittamattomina, mikä vaikeuttaa niiden varastamista. Tarkoitus on, että vastaanottaja allekirjoittaa shekin lunastushetkellä, ja että hänen allekirjoituksensa varmennetaan henkilötodistuksesta.

Kuvitelkaa, että iso suomalaispankki ehdottaisi asiakkaalleen, että tämä tekisi talletuksen lähettämällä heille tuhansia euroja kirjekuoressa.

Tänä talvena aloin selvitellä uudelleen, miten voisimme ratkaista kummankin meistä shekkiongelmat. Nyt voimavaroja riitti jo pankkien vertailemiseen.

Osa pankeista perii palvelumaksun jopa siitä, jos asiakas tallettaa saamansa shekin tililleen. Jo pelkästä tilin avaamisesta koituu usein kuukausimaksuja.

Onnistuin kuitenkin löytämään pienemmän, paikallisen pankin, joka houkuttelee asiakkaita tarjoamalla kuukausimaksuttomia shekkitilejä. Shekkien tallettamisesta ei peritä palvelumaksua ja mikä parasta, pankilla on kotimme lähellä kaksi konttoria. Koska pankki on paikallinen, se tuskin lakkauttaa tämän alueen konttoreitaan.

Nyt minulla on amerikkalainen pankkitili, johon voimme molemmat tallettaa kaikki vastaisuudessa saamamme shekit helposti ja veloituksetta.

Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että pääsisimme käyttämään shekkeinä saamiamme rahoja. Kun rahat on saatu talletettua tilille, seuraava kysymys on, miten ne saa sieltä pois.

Tiliini kuuluu ilmainen debit-kortti, joten pystyn itse käyttämään omia shekkirahojani maksamalla ostoksiani kortilla. Mutta entä, jos talletamme tililleni Samulin shekkejä, ja haluaisimme hänen saavan rahat käyttöönsä?

Kuten alussa mainitsin, tässä maassa ei siirrellä rahaa verkkopankissa. Siihen on yksinkertainen syy: tilisiirrosta peritään kolmenkymmenen dollarin palvelumaksu.

Minulla on tasan kaksi tapaa siirtää Samulille rahaa. Ensimmäinen niistä on käteisen nostaminen automaatista.

Arvaattekin kenties jo, mikä toinen vaihtoehto on.

Voin kirjoittaa Samulille shekin.

Kiinalainen uusivuosi Bostonin Chinatownissa

Bostonissa elää Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin kiinalaisyhteisö. Kiinnostavin aika vierailla Bostonin Chinatownissa on helmikuussa, kun siellä juhlitaan kiinalaista uutta vuotta.

Tänä vuonna sää oli surkea. Satoi räntää ja edellisten päivien lumi oli sulanut kaduille suuriksi loskalätäköiksi. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt mennä paikalle säässä kuin säässä, sillä viime vuonna olin melkein koko helmikuun matkoilla, ja juhlat menivät minulta sivu suun.

Keskeinen osa Bostonin Chinatownin uudenvuodenjuhlintaa ovat leijonatanssit. Leijona-asuiset tanssijat kiertävät kiinalaisten liikeyritysten ovilla suorittamassa uudenvuodenrituaalin.

Olin lukenut rituaalista ennakkoon Boston Discovery Guidesta, mikä helpotti leijonatanssien seuraamista.

Näyttävän leijonapuvun pään sisällä kävelee yksi tanssija, ja toinen kulkee hänen perässään leijonan häntäpäätä kannatellen.

Leijonat liikkuvat pareittain pienissä kulkueissa, joissa on mukana rumpuorkesteri, katsojien turvallisuudesta huolehtivia saattajia ja mahdollisesti naamiaisasuinen hahmo, joka Discovery Guiden mukaan esittää yleensä buddhaa tai pelleä.

Yrityksen omistaja on varautunut leijonien tuloon asettelemalla ovensa ulkopuolelle kaaleja, appelsiineja ja sähikäisiä.

Kun leijonat saapuvat, yrittäjä tarjoaa niille kaaleja ja appelsiineja, joita leijonat paiskovat ilmaan. Discovery Guiden mukaan kiinalaiset uskovat, että appelsiinin kiinni saanut katsoja on onnekas koko vuoden. Kaalien avulla on tarkoitus levittää hyvää onnea kaikkien katsojien keskuuteen särkemällä ne maahan.

Sitten yrittäjä antaa leijonille rahakirjekuoren, jonka nämä hotkivat kitaansa. Tämä tietää onnea yritykselle.

Lopuksi sähikäiset sytytetään ja heitetään leijonien jalkoihin paukkumaan. Leijonat hyppivät ja tanssivat paukahdusten ja rummutuksen tahdissa. Tämän tarkoitus on kuulemma pahojen henkien karkottaminen.

Jos sää olisi ollut kaunis, Chinatownin kaduilla olisi kuulemma tanssinut myös monesta tanssijasta koostuvia pitkiä lohikäärmeitä. Niitä ei kuitenkaan valitettavasti tänä vuonna nähty.

Sisätiloissa päivää juhlistettiin kahdella kulttuurifestivaalilla, jotka olivat yllättävän pieniä ja kotikutoisia suhteessa Bostonin kiinalaisyhteisön kokoon. Niissä oli muun muassa askartelutehtäviä lapsille.

Yhdessä tapahtumassa pääsin sovittamaan leijonapuvun päätä. Lisäksi sain sieltä mukaani jauhomassasta muovaillun värikkään kukon symboloimaan kukon vuoden alkua.

Toisessa tapahtumassa kalligrafitaiteilija litteroi minun ja Samulin nimet kiinalaisiksi kirjoitusmerkeiksi ja kirjoitti ne paperisiin kirjanmerkkeihin.

Kehnon sään vuoksi leijonatansseilla oli todella vähän katsojia. Chinatownin ravintoloissa oli silti niin paljon väkeä, että jätin niissä syömisen suosiolla väliin, vaikka kiinalainen ateria kuuluukin monen bostonilaisen perheen Kiinalaisen uuden perinteeseen.

 

Louisianan taianomaiset suot

Veneretki suolle Louisianassa oli taianomainen kokemus. Se oli yksi viimevuotisen Mardi Gras -matkamme kohokohdista.

Moni Mardi Gras -matkailija viipyy koko lomansa ajan New Orleansissa, mutta me halusimme kierrellä pitkän viikonloppumme aikana muuallakin Louisianassa. Se kannatti. Niin hauskaa kuin paraatien katsominen olikin, se olisi varmastikin käynyt muutaman päivän jälkeen jo aika yksitoikkoiseksi.

Suo sen sijaan oli aivan toinen maailma.

Louisianan suot ovat kuin järviin nousseita taikametsiä. Espanjansammalen peittämät kauniit puut kasvavat vedessä, joka on niin syvää, että puiden lomassa voi samoilla moottoriveneellä.

Taikametsissä elelee jalohaikaroita, kilpikonnia ja alligaattoreita.

Suon tunnelmaa on vaikea kuvailla sanoin, joten kuvat puhukoon puolestaan.