Anteeksi, että katosin!

Olen vihdoin taas täällä, ja ihan ensimmäiseksi haluaisin pyytää kaikilta teiltä lukijoilta anteeksi äkillistä katoamistani täältä blogista ja yli vuoden mittaiseksi venynyttä blogitaukoa ilman ennakkovaroitusta. Toivottavasti en huolestuttanut teitä! Huoleen ei ole syytä, vaikka kuluneet 14 kuukautta olivatkin minulle äärimmäisen kuormittavia niin hyvässä kuin pahassakin.

Lakkasin bloggaamasta siinä vaiheessa, kun kaksosemme syntyivät odottamatta yhdeksän viikkoa etuajassa kaksikiloisina keskosina. Joulu-tammikuu 2018-2019 kului keskossairaalassa aikamoisessa shokkitilassa. Emme pitkään aikaan kertoneet poikamme ja tyttäremme syntymästä kuin kaikkein lähimmille. Minusta tuntui, etten kestäisi onnitteluja ennen kuin tietäisimme enemmän siitä, jäisikö lapsillemme keskosuudesta pysyviä terveyshaittoja. Luojan kiitos he olivat ja ovat kuitenkin terveitä, ja heidän kehityksensä on edennyt normaalisti. Meillä asuu nyt kaksi uteliasta, iloista ja sosiaalista taaperoa.

Kaksosvauva-arjen keskellä aloimme valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Oli haikeaa lähteä Bostonista, mutta varsinkin minä koin voimakkaasti, että tarvitsisimme tässä uudessa elämäntilanteessa kaiken sen avun, jota voisimme Suomessa perheiltämme saada. Lisäksi minulle oli tärkeää, että lapseni saisivat kasvaa lähellä vanhempiani ja Samulin puolen sukulaisiaan.

Muutto oli sanalla sanoen hirveä. Meillä oli Bostonissa hyvin ohuet tukiverkostot, emmekä osanneet pyytää ketään vahtimaan lapsia, jotta saisimme pakattua. Pakkasimme tavaroitamme öisin; päivisin Samuli kävi töissä ja minä olin yksin kahden vauvan kanssa.

Jouduimme luopumaan isosta osasta tavaroitamme, ja koska en halunnut heittää hyvää tavaraa pois, etsimme kaiken muun keskellä uutta kotia huonekaluillemme ja muille käyttötavaroille. Olimme onneksi muuttamassa pois jätteidenkeräysaamua edeltävänä iltana, mikä merkitsi, että saisimme lähtiessämme kasata kadun varteen kaikki tavarat, jotka yhä etsivät uutta kotia. Ohikulkijat saisivat poimia siitä mukaansa kaiken haluamansa, ja loput veisi seuraavana aamuna jäteauto.

Lähtöpäivänämme Bostoniin iski myrsky, ja satoi niin rankasti, että kadunvarteen kantamamme tavarat huuhtoutuivat pois. Tulvavesi vei jopa aika painavia esineitä kuten Ikean kenkähyllyjä. Myrsky sekoitti luonnollisestikin myös lentoliikenteen. Viime hetken järjestelyihin kotona meni odotettua enemmän aikaa, ja pääsimme lentokentälle vasta kaksi tuntia ennen lennon lähtöä. Kenttä oli kuitenkin täydessä kaaoksessa, ja näytti jo siltä, ettei meillä olisi toivoakaan ehtiä koneeseen. Lopulta pääsimme kuitenkin etuilemaan niin, että ehdimme juosta portille viime hetkellä – vain kuullaksemme, että lentomme oli tuntuvasti myöhässä.

Meillä oli vaihto Lontoon Gatwickissä, ja koska lentomme oli lähtenyt myöhässä, olimme luonnollisestikin vaarassa myöhästyä myös jatkolennoltamme. Koneemme saapui aivan eri puolelle lentokenttää kuin mistä jatkolentomme oli lähdössä, eikä Norwegianin henkilökunta osannut tehdä hyväksemme muuta kuin kehottaa meitä juoksemaan. Lastenrattaamme oli pantu ruumaan vasta lennon lähtöportilla, jotta saisimme ne käyttöömme lentoa vaihtaessamme, mutta Gatwickissä saimme kuulla, ettei kyseisellä lentokentällä anneta matkustajille lastenrattaita saapumisportilla. Kukaan ei edes osannut kertoa, olivatko rattaat tallessa.

Meillä olisi ollut vauvoillemme myös kantoreput, mutta emme kaikessa kiireessä uskaltaneet käyttää aikaa siihen, että olisimme kiinnitelleet kaikki niiden hihnat ympärillemme. Niinpä otimme kumpikin yhden vauvan syliin ja juoksimme kieli vyön alla isolla lentokentällä käsimatkatavaroita mukanamme raahaten. Osa tavaroista oli viime hetken hädässä huonosti pakattu, ja kaiken huipuksi pyörillä kulkevasta laukustani alkoivat saumat rakoilla, ja tavarani olivat kaiken aikaa vaarassa pudota. Käsivoimani olivat vähällä loppua kesken ja pelkäsin koko ajan pudottavani poikamme. Emme kuitenkaan voineet lakata juoksemasta. Jos myöhästyisimme lennolta, joutuisimme jäämään yöksi Gatwickiin, ja se ajatus tuntui kaiken jälkeen kestämättömältä.

Pääsimme kuin pääsimmekin jatkolentomme lähtöportille ennen kuin se suljettiin. Meitä oli selvästikin jääty odottamaan. Portilla kuulimme, että kaikki matkatavaramme olivat kadoksissa, mukaan lukien lastenistuimet, joissa lasten oli ollut tarkoitus istua autossa kotimatkalla Helsinkiin saavuttuamme. Ehdin ennen lennon lähtöä lähettää asiasta tekstiviestin isälleni ja pyytää, että vanhempani ja Samulin perhe miettisivät yhdessä, miten lapset saataisiin kuljetettua lentokentältä. He ehtivät vuokrata meille istuimet sillä välin, kun lensimme Lontoosta Helsinkiin.

Matkatavaramme olivat kateissa useita päiviä, ja jouduimme aloittamaan uuden elämämme Suomessa ilman kaikkia niitä välttämättömiksi katsomiamme tavaroita, joilla olimme laskeneet selviävämme siihen saakka, että merikonttimme saapuisi. Meillä ei ollut lapsille sänkyjä eikä edes tuttipulloja. Lastenrattaamme olivat yllättäen kuitenkin saapuneet Helsinki-Vantaalle samalla lennolla kuin mekin, joten saimme sentään jotain hyötyä siitä, että olimme antaneet ne ruumaan vasta lähtöportilla. Onneksi olimme nyt kuitenkin perheittemme parissa, ja heidän avullaan selvisimme uuden elämämme tylystä alusta.

Vauvamme olivat sairaalasta kotiutumisen jälkeen nukkuneet huonosti, enkä saanut öisin juurikaan unta, kun he heräilivät jatkuvasti. Kukaan muu kuin äiti ei heille yöllä kelvannut; molemmat halusivat syliin imetettäväksi ja suuttuivat, jos Samuli yritti tulla lohduttelemaan.

Olimme muuttaneet Suomeen kesä-heinäkuun vaihteessa. Olimme ehtineet olla täällä alle kaksi kuukautta, kun rakas isäni täysin yllättäen sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli.

Joulukuun puoliväliin saakka olin aikamoisessa sumussa. Vauvat eivät edelleenkään nukkuneet. Surutyöhön tai ylipäätään arjesta selviytymiseen oli erittäin vähän voimavaroja. Onneksi lapsemme olivat tuolloinkin aivan ihania, kuplivan iloisia ja hellän rakastavia, ja heidän ja muiden läheisten avulla selvisin päivästä toiseen. Myös hyvinvointivaltio tuli avuksi: saimme kotikunnastamme Espoosta lastenhoitoapua, jonka ansiosta sain kahdesti viikossa muutaman tunnin lepoa.

Joulukuun puolivälissä hyvinvointivaltio auttoi meitä lisää: lapset pääsivät kolmeksi yöksi Tammisaaren sairaalaunikouluun. Siellä tehtiin ihmeitä, ja lapset oppivat menemään ajoissa nukkumaan ja nukkumaan itsenäisesti läpi yön. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen saatoin nukkua keskeytyksettä illasta aamuun. Lisäksi minulla oli iltaisin omaa aikaa, kun molemmat lapset nukahtivat jo kahdeksalta sen sijaan, että tyttäremme olisi aikaisempaan tapaansa valvonut puoleen yöhön.

Vähitellen aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni, ja vuoden vaihtuessani osasin jo odottaa innolla vuotta 2020. Toistaiseksi vaikuttaa, että vaikka kaipaankin toki isääni edelleen syvästi, tästä vuodesta on tulossa ihana, onnentäyteinen vuoksi.

Koska vuodatin jo pitkästi, kerron tämän vuoden uusista tuulista lisää erillisessä postauksessa lähipäivinä.

Toivottavasti tämä kirjoitus tavoittaa mahdollisimman monet teistä lukijoista ja ymmärrette tämän luettuanne, miksi minulla ei koko viime vuonna riittänyt voimavaroja edes yhteen blogikirjoitukseen.

Suomi, lehtien luvattu maa

Toteamme töissä usein, että Suomessa on asialle kuin asialle oma järjestö. Kun toimittaja tarvitsee haastateltavaa, hän voi lähes aina etsiä käsiinsä juttuaiheeseensa liittyvän järjestön ja pyytää sen edustajalta kommentteja.

Usein järjestöllä on oma lehti. Tästä seuraa, että Suomessa ilmestyy satoja lehtiä, joista suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Nauta-lehti, Ahjo-lehti ja Virallinen lehti

Ajatus noista sadoista lehdistä on hyvin lohdullinen, kun mietin, pystynkö elättämään itseni freelancetoimittajana.

Nyt ei ole otollinen aika ryhtyä freelanceriksi. Nyt ei ylipäätään ole hyvä aika olla ammatiltaan toimittaja.

Sanomalehdillä menee huonosti, eivätkä suomalaiset enää ole samanlaista lehdenlukijakansaa kuin ennen. Moni on luopunut sanomalehden tilauksesta kokonaan. Myös aikakauslehtiä ostetaan vähemmän kuin ennen.

Lehdillä on siis koko ajan vähemmän rahaa. Freelancereita sen sijaan on koko ajan enemmän, sillä mediatalot irtisanovat jatkuvasti lisää toimittajia, ja moni ryhtyy potkut saatuaan freeksi. Toimittajiksi valmistuvista nuorista moni ei kuvittelekaan saavansa koskaan vakituista työpaikkaa, joten he rakentavat alusta alkaen uraansa freetyön varaan.

Itse olen ollut valtavan onnekas. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain vakituisen työn jo varhaisessa vaiheessa uraani. Olen työskennellyt STT:ssä valmistumisestani lähtien.

Käytännössä se tarkoittaa, että muutan Bostoniin tekemään työtä, jota en oikeastaan vielä osaa. Juttujen kirjoittamiseen minulla on kyllä rautainen ammattitaito, mutta en ole koskaan aiemmin joutunut myymään osaamistani juttu kerrallaan. Siinä minulla on vielä paljon opettelemista.

Aloitin tutustumalla osaan niistä sadoista lehdistä, joiden olemassaolosta harva tietää.
Nykyinen työni STT:n kotimaan- ja ulkomaantoimituksen päällikkönä tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden lukea järjestö- ja sidosryhmälehtiä. Monet järjestöt lähettävät lehteään STT:n kotimaantoimitukseen siinä toivossa, että saisimme sitä lukiessamme juttuideoita ja tekisimme juttuja järjestölle tärkeistä asioista.

Selasin järjestölehtiä töiden jälkeen useita tunteja ja tein muistiinpanoja siitä, minkälaisia ja minkä nimisiä lehtiä on ja minkälaisia juttuja niihin saattaisi voida tarjota. Se ei vielä ole paljon, mutta se on jonkinlainen alku.

Pienikin alku tuntuu isolta asialta, sillä alan pikku hiljaa olla aika hermostunut lähestyvästä elämänmuutoksesta. Olen kuukausipalkkaisessa työssä enää vähän yli viikon.

Minun kaupunkini

Helsinki Töölönlahti Sinisen Huvilan Kahvila Finlandia-talo Töölö Bay Finlandia House Kansallismuseo National MuseumSe iskee täysin yllättäen mitä arkisimmilla hetkillä. Juoksulenkillä, kauppaan kävellessä, töissä palaverissa. Yhtäkkiä muistan, etten kohta ole täällä enää, ja kaikki tutut asiat ja ihmiset ympärillä tuntuvat pakahduttavan rakkailta ja tärkeiltä.

”Onko mun pakko lähteä? Mä en halua lähteä.”

Kun ajatus saa päässäni noiden sanojen muodon, tajuan heti, ettei se pidä paikkaansa. Tiedän, että haluan. Jos muuttoni peruuntuisi, olisin todella pettynyt ja surullinen.

Rakkaita tulee silti ikävä. Aivan erityisesti tietenkin ihmisiä, mutta myös paikkoja, maisemia, asioita. Puistozumbaa Arabianrannassa, kolmen pallon jäätelötötteröitä Kaivopuistossa, kävelylenkkejä Töölönlahdella. Kahvin tuoksua ilmassa, kun tuulee Meiran paahtimolta päin.

Helsinki Töölönlahti Tuomiokirkko Uspenskin Katedraali Töölö Bay Helsinki Cathedral Uspenski CathedralSynnyin ja kasvoin Helsingissä, enkä ole koskaan muuttanut synnyinkaupungistani pysyvästi pois. Opiskelin Tampereella ja Madridissa, mutta tiesin aina, että palaisin ennen pitkää Helsinkiin.

Nytkin tarkoitukseni on palata, ja olen kiitollinen siitä, etten joudu hyvästelemään sielunmaisemaani lopullisesti.

Unelmoin elämästä, jossa asuisimme Samulin kanssa useaankin otteeseen ulkomailla, mutta samaan aikaan kaipaan ja tarvitsen tunnetta siitä, että minulla on synnyinseudullani pysyvä koti.

Otan kodiksi jokaisen paikan, jossa asun, mutta jollain aivan erityisellä tavalla Helsinki on silti aina minun kaupunkini.

Helsinki Töölönlahti Linnanmäki amusement park Kallion kirkko Kallio Church

Hyppy tuntemattomaan eli miksi muutan Bostoniin

Olin luvannut itselleni, että vuodesta 2015 tulisi minulle ikimuistoisen onnellinen vuosi. Uudenvuodenyönä pian puolenyön jälkeen sain suudelman mieheltä, jonka vuoksi olen nyt muuttamassa toiselle mantereelle ja viemässä urani aivan uudenlaiseen suuntaan.

Olen pitkään haaveillut kahdesta asiasta: toimittajan työstä ulkomailla ja sitoutumishaluisesta elämänkumppanista, jonka kanssa voisimme yhdessä tehdä elämästä ihanan seikkailun. Alkuvuodesta huomasin olevani yhtäkkiä tilanteessa, jossa voisin saada molemmat – jos vain uskaltaisin heittäytyä täysillä tuntemattomaan.

Sattui nimittäin niin, että vaikka ystäväpariskunnan uudenvuodenjuhlissa Helsingissä tapaamani mies oli laillani syntynyt ja kasvanut Uudellamaalla, hän oli muutamaa vuotta aiemmin muuttanut työn perässä pysyvästi Yhdysvaltoihin. Samuli oli kaikkea, mitä olin kumppanilta toivonut, ja hän ajatteli minusta samoin. Mutta jotta voisimme elää yhdessä, jommankumman olisi pakko muuttaa.

Kummallakin meistä oli senhetkisessä kotikaupungissamme erittäin kiinnostava oman alan työpaikka. Oli selvää, että kumpi hyvänsä meistä muuttaisikin, vastaavanlaista pestiä ei uudelta kotipaikkakunnalta löytyisi.

Toisaalta minulla oli pitkäaikainen ulkomaanhaaveeni ja työnantaja, joka kannustaa työntekijöitään toteuttamaan unelmiaan.

Lopulta päätös oli helppo. Kuinka usein ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tavoitella kahta unelmaansa yhdellä kertaa? Miten sellaiseen tilaisuuteen voisi olla tarttumatta?

Syyskuun alusta alkaen jään virkavapaalle tutusta kuukausipalkkaisesta työstäni. Muutan pois synnyinkaupungistani, jossa asuvat rakkaat vanhempani ja kaikki lapsuudenystäväni. Ryhdyn ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaksi toimittajaksi ja yritän kaupata osaamistani juttu kerrallaan. Muutan kaupunkiin, josta tunnen entuudestaan vain yhden ihmisen: miehen, jonka olen tavannut kasvokkain vasta neljä kertaa, mutta joka lupasi jo ensimmäisen kerran jälkeen viettää kanssani loppuelämänsä.

Olen innoissani. Olen kauhuissani. Mutta en tavoittele elämässä sitä, etten pelkäisi mitään, vaan sitä, että tekisin asioita peloistani huolimatta silloin, kun jokin on pelkojen voittamisen arvoista.

Tämä on.

Iceland_Gullfoss

Minä ja Samuli toisilla treffeillämme Islannissa Gullfossin putouksilla. Ensitapaamisemme jälkeen ehdimme olla samalla mantereella alle vuorokauden, mutta muutaman päivän kiihkeän chattailyn jälkeen päätimme tavata pian uudelleen ja ostimme kahden viikon päähän lennot Islantiin.