Kansainvälisten amerikkalaisnaisten yksinäisyydestä

Jos amerikkalainen nainen rakastaa matkustamista, hän on usein yksin intohimonsa kanssa. Lähipiiri ei ymmärrä häntä eikä kukaan ei halua kuulla hänen kertovan matkoistaan. Pahimmassa tapauksessa perhe ja ystävät jopa loukkaantuvat siitä, että hän viettää mieluummin aikaa maailmalla kuin kotona heidän kanssaan.

Pocono springs camp inviting reading spot with a lake view

Matkustava amerikkalaisnainen on kummajainen, sillä suurin osa amerikkalaisista ei matkusta. Vaikka matkakohteissa ympäri maailmaa tapaa usein matkailijoita Yhdysvalloista, he edustavat amerikkalaisten pientä vähemmistöä. Useimmilla amerikkalaisilla ei ole passia. Hämmästyttävän moni ei ole koskaan edes poistunut synnyinosavaltiostaan.

Suomalaisena olin aluksi hyvin yllättynyt tajutessani, miten vierasta matkustaminen monille amerikkalaisille on. En tunne yhtäkään suomalaista, joka ei olisi koskaan elämässään käynyt ulkomailla. Asiaa tarkemmin ajateltuani keksin kuitenkin useita ilmiselviä syitä siihen, että amerikkalaisten suhde matkustamiseen on hyvin erilainen kuin suomalaisten.

Pocpno Springs camp panoramic lake view

Yhdysvaltojen valtava koko vaikuttaa luonnollisestikin amerikkalaisten ulkomaanmatkailuun monin tavoin. Ulkomaat ovat kaukana, ja omassakin maassa on monipuolinen valikoima kiinnostavia lomakohteita. Osa läheisistä sukulaisista tai ystävistä saattaa asua niin monen tunnin päässä, että heidän luonaan kylässä käyminen käy jo itsessään kaukomatkasta.

Kenties vielä olennaisempi syy matkailuhaluttomuuteen on kuitenkin amerikkalainen työkulttuuri. Lakisääteisiä vuosilomia ei ole, ja lomaa on tavallisesti vain muutamia päiviä vuodessa – jos sitäkään.

Suomessa asuessani pystyin olemaan vuosikausia vakituisessa työsuhteessa samassa yrityksessä, etenemään urallani ja tekemään vuosittain lomillani pitkän kaukomatkan. Amerikkalaisessa työkulttuurissa vastaavanlainen elämä ei ole mahdollista, ja intohimoinen matkailija joutuu sulkemaan monia mahdollisia urapolkuja pois voidakseen matkustaa. Jotkut tyytyvät lahjojaan mitättömämpään uraan malttaakseen irtisanoutua säännöllisin väliajoin lähteäkseen taas matkaan. Toiset rakentavat uransa freelancepohjaisen etätyön varaan voidakseen tehdä töitä missä milloinkin.

Oman osansa kokonaisuuteen tuo varmasti myös amerikkalainen kansallisylpeys, joka on tietoisesti ja taitavasti rakennettu sosiaalinen konstruktio. Amerikkalaisten keskinäiset kulttuurierot ovat valtavia, mutta heidän yhteiskuntansa pysyy silti koossa sen ansiosta, että kansalaisten kansallisylpeyttä pidetään yllä jatkuvasti. Amerikan lippuja ja lippukuviota näkee kaikkialla, kansallislaulu lauletaan jokaisissa kissanristiäisissä ja amerikkalaisten erinomaisuudesta puhutaan siekailematta.

Jos uskoo vilpittömästi oman maansa olevan paras, miksi kannattaisi käydä missään muualla?

Kayaking view of the lake and foliage at Pocono springs camp

Koska matkustaminen on todella monelle täysin vieras ajatus ja matkustavat ihmiset päätyvät usein epätyypillisiin ura- ja elämänvalintoihin, kuilu matkustavien ja kotona pysyvien välillä on syvä. Sen vuoksi moni intohimoinen matkailija on hyvin yksinäinen – mutta matkailijoiden keskinäinen side on sitäkin vahvempi.

Omista amerikkalaisista ystävistäni valtaosa rakastaa matkustamista. Se ei ole sattumaa. Matkailu on ollut tärkein yhdistävä tekijä, jonka varaan uudet ystävyyssuhteeni ovat rakentuneet.

Heti Bostoniin muutettuani löysin matkustavien naisten verkoston She’s Wanderfulin, jonka Bostonin-paikallisosasto kokoontuu yhteen vähintään kerran kuukaudessa. Kuka tahansa matkailusta tai ulkomailla asumisesta kiinnostunut nainen on tapaamisiin tervetullut. Kerhosta tuli minulle nopeasti hyvin tärkeä, ja tutustuin siellä merkittävään osaan amerikkalaisista ystävistäni.

Myös muuta kautta tapaamistani ystävistä moni on innokas matkailija. Hekin varmaankin kokevat minut läheiseksi ainakin osin juuri siksi, että olen käynyt monissa eri maissa ja asun kaukana synnyinseudultani.

Making smores at a campfire at Wanderfest, a retreat for Wanderful women who travel

Syyskuussa vietin viikonlopun Wanderfulin järjestämällä leirillä Poconos-vuorilla Pennsylvanian maaseudulla. Idyllinen leirikeskus oli pienen järven rannalla, jota reunustivat ruskan värittämät puut. Vielä idyllisempi oli kuitenkin viikonlopun tunnelma.

Meitä oli nelisenkymmentä, emmekä suurimmaksi osaksi tunteneet toisiamme etukäteen. Välillemme rakentui kuitenkin nopeasti syvä luottamus. Omaan mökkiini osuneen kuuden hengen ryhmän kanssa kävimme jo ensimmäisenä iltana niin avointa keskustelua, että meitä olisi luullut pyjamabileisiin kokoontuneeksi ystäväporukaksi.

Tällainen matkailijoiden välinen välitön ystävyys on minulle uutta, ja nautin siitä suunnattomasti.

Ennen Bostoniin muuttoani olin törmännyt maailmanmatkoillani matkailijoihin, joilla oli kova tarve todistaa jotain muille. Tällaiset reissaajat kehuskelevat omalla rohkeudellaan ja seikkailunhalullaan, vähättelevät toisiaan ja luokittelevat ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat riittävän cooleja heidän ystävikseen. Itse en yleensä heidän cooliustestiään läpäissyt. Yhdellä ryhmämatkalla minua suorastaan kiusattiin siksi, että pari matkaryhmäni jäsentä piti minua liian erilaisena kuuluakseni joukkoon. Aikuiset ihmiset käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin keskenkasvuiset koulukiusaajat.

Myös matkablogeja lukiessani olen välillä törmännyt kertojanääniin, joista on tullut sellainen olo, että jos tutustuisin tämän kirjoittajaan, hän varmaan katsoisi minua nenänvarttaan pitkin. Pitkään ajattelinkin, ettei missään olisi matkailijoiden yhteisöä, johon tuntisin kuuluvani. Olin riittävän seikkailunhaluinen pitääkseni itseäni seikkailumatkailijana mutta liian turvallisuushakuinen kelvatakseni muiden seikkailijoiden seuraan.

Wanderfulin leirillä kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut muiden tapaa matkustaa. Kaikki kannustivat toisiaan ja antoivat toisilleen vinkkejä ja neuvoja. Matkoista sei puhuttu kehuskellen vaan siinä toivossa, että kokemusten jakamisesta olisi muille hyötyä tai iloa.

Tapasin itseäni nuorempia naisia, jotka olivat jo vuosia sitten muuttaneet ulkomaille vailla työpaikkaa, paikallisen kielen taitoa tai suunnitelmaa siitä, miten elättää itsensä. Kuulin tarinoita käyttämättä jätetyistä paluulennoista ja viisuminhankintaseikkailuista. Heihin verrattuna oma elämänpolkuni oli kesy ja turvallisuushakuinen. He eivät kuitenkaan tällaista vertailua tehneet. He hyväksyivät alusta alkaen minut ystäväkseen, ja heidän silmissään olimme kaikki samaa itsenäisten, matkailevien naisten heimoa.

Se tuntui todella hyvältä.

Kuulin viikonlopun aikana myös monta tarinaa siitä, miten vaikeaa ja yksinäistä on olla itsenäinen maailmanmatkaajanainen, jos sattuu olemaan kotoisin pieneltä paikkakunnalta keskeltä Yhdysvaltoja.

Eräässä työpajassa keskustelimme siitä, miten vaikea omista matkoista on kertoa ihmisille, joilla ei ole matkustamiseen minkäänlaista kosketuspintaa. Työpajan vetäjä muistutti, etteivät tällaiset ihmiset edes tiedä, mitä kysyä matkalta palanneelta. Hämmentyneenä muistelin suomalaisia ystäviäni ja työtovereitani, jotka saattavat kysyä Etelä-Afrikasta safarimatkalta palanneelta esimerkiksi, kävikö tämä Cape Townissa katsomassa pingviinejä.

En ollut koskaan aiemmin tiedostanut, miten onnekas olen, kun rakkauteni matkailuun ei ole koskaan eristänyt minua läheisistäni. Niin sukulaisistani kuin vanhoista ystävistänikin monet ovat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Nekin, jotka ovat matkustelleet vähemmän, ovat kiinnostuneita maailmasta ja ulkomaiden tapahtumista.

Amerikkalaisten matkailijoiden yksinäisyys surettaa minua, mutta samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen siitä läheisyydestä, joka minun ja matkailijaystävieni välille on syntynyt osin juuri sen yksinäisyyden ansiosta.

Jumping on a water trampoline at Pocono Springs camp during Wanderfest, a retreat by Wanderful women who travel

Kiinalainen uusivuosi Bostonin Chinatownissa

Chinese New Year Boston Chinatown 2017 Lion Dance procession

Bostonissa elää Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin kiinalaisyhteisö. Kiinnostavin aika vierailla Bostonin Chinatownissa on helmikuussa, kun siellä juhlitaan kiinalaista uutta vuotta.

Tänä vuonna sää oli surkea. Satoi räntää ja edellisten päivien lumi oli sulanut kaduille suuriksi loskalätäköiksi. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt mennä paikalle säässä kuin säässä, sillä viime vuonna olin melkein koko helmikuun matkoilla, ja juhlat menivät minulta sivu suun.

Keskeinen osa Bostonin Chinatownin uudenvuodenjuhlintaa ovat leijonatanssit. Leijona-asuiset tanssijat kiertävät kiinalaisten liikeyritysten ovilla suorittamassa uudenvuodenrituaalin.

Olin lukenut rituaalista ennakkoon Boston Discovery Guidesta, mikä helpotti leijonatanssien seuraamista.

Näyttävän leijonapuvun pään sisällä kävelee yksi tanssija, ja toinen kulkee hänen perässään leijonan häntäpäätä kannatellen.

Leijonat liikkuvat pareittain pienissä kulkueissa, joissa on mukana rumpuorkesteri, katsojien turvallisuudesta huolehtivia saattajia ja mahdollisesti naamiaisasuinen hahmo, joka Discovery Guiden mukaan esittää yleensä buddhaa tai pelleä.

chinese-new-year-boston-chinatown-lion-dance-procession-big-man

Yrityksen omistaja on varautunut leijonien tuloon asettelemalla ovensa ulkopuolelle kaaleja, appelsiineja ja sähikäisiä.

Kun leijonat saapuvat, yrittäjä tarjoaa niille kaaleja ja appelsiineja, joita leijonat paiskovat ilmaan. Discovery Guiden mukaan kiinalaiset uskovat, että appelsiinin kiinni saanut katsoja on onnekas koko vuoden. Kaalien avulla on tarkoitus levittää hyvää onnea kaikkien katsojien keskuuteen särkemällä ne maahan.

Sitten yrittäjä antaa leijonille rahakirjekuoren, jonka nämä hotkivat kitaansa. Tämä tietää onnea yritykselle.

Lopuksi sähikäiset sytytetään ja heitetään leijonien jalkoihin paukkumaan. Leijonat hyppivät ja tanssivat paukahdusten ja rummutuksen tahdissa. Tämän tarkoitus on kuulemma pahojen henkien karkottaminen.

Lion Dance Boston Chinatown Chinese New Year 2017

Jos sää olisi ollut kaunis, Chinatownin kaduilla olisi kuulemma tanssinut myös monesta tanssijasta koostuvia pitkiä lohikäärmeitä. Niitä ei kuitenkaan valitettavasti tänä vuonna nähty.

Sisätiloissa päivää juhlistettiin kahdella kulttuurifestivaalilla, jotka olivat yllättävän pieniä ja kotikutoisia suhteessa Bostonin kiinalaisyhteisön kokoon. Niissä oli muun muassa askartelutehtäviä lapsille.

Yhdessä tapahtumassa pääsin sovittamaan leijonapuvun päätä. Lisäksi sain sieltä mukaani jauhomassasta muovaillun värikkään kukon symboloimaan kukon vuoden alkua.

Toisessa tapahtumassa kalligrafitaiteilija litteroi minun ja Samulin nimet kiinalaisiksi kirjoitusmerkeiksi ja kirjoitti ne paperisiin kirjanmerkkeihin.

Kehnon sään vuoksi leijonatansseilla oli todella vähän katsojia. Chinatownin ravintoloissa oli silti niin paljon väkeä, että jätin niissä syömisen suosiolla väliin, vaikka kiinalainen ateria kuuluukin monen bostonilaisen perheen Kiinalaisen uuden perinteeseen.

be-the-lion-celebrating-chinese-new-year-boston

 

Louisianan taianomaiset suot

Landscape on a Louisiana swamp tour near Lafayette

Veneretki suolle Louisianassa oli taianomainen kokemus. Se oli yksi viimevuotisen Mardi Gras -matkamme kohokohdista.

Moni Mardi Gras -matkailija viipyy koko lomansa ajan New Orleansissa, mutta me halusimme kierrellä pitkän viikonloppumme aikana muuallakin Louisianassa. Se kannatti. Niin hauskaa kuin paraatien katsominen olikin, se olisi varmastikin käynyt muutaman päivän jälkeen jo aika yksitoikkoiseksi.

Suo sen sijaan oli aivan toinen maailma.

Alligator close up seen on a Louisiana swamp tour near Lafayette

Louisianan suot ovat kuin järviin nousseita taikametsiä. Espanjansammalen peittämät kauniit puut kasvavat vedessä, joka on niin syvää, että puiden lomassa voi samoilla moottoriveneellä.

Taikametsissä elelee jalohaikaroita, kilpikonnia ja alligaattoreita.

Suon tunnelmaa on vaikea kuvailla sanoin, joten kuvat puhukoon puolestaan.

Landscape on a Louisiana swamp tour near LafayetteGreat Egret seen on a Louisiana swamp tour near LafayetteInteresting tree on a Louisiana swamp tour near LafayetteAlligator seen on a Louisiana swamp tour near LafayetteAmerican symbol Bald Eagle on a Louisiana swamp tour near LafayetteTurtles seen on a Louisiana swamp tour near Lafayette

Mardi Gras, New Orleansin laskiainen

mardi-gras-2016-new-orleans-krewe-of-orpheus-float-lady-with-hooves

Yhdysvaltojen parhaat laskiaisjuhlat ovat New Orleansissa, jossa Mardi Gras -karnevaali kestää kokonaisen kuukauden. Juhlat huipentuvat laskiaisviikonloppuun, sitä seuraavaan maanantaihin ja laskiaistiistaihin, jolloin kadut täyttyvät karnevaalikauden suurimmista paraateista.

Vietimme viime vuonna nuo päivät New Orleansissa ja sen ympäristössä.

mardi-gras-new-orleans-2016-krewe-of-proteus-garuda-floatmardi-gras-new-orleans-2016-krewe-of-proteus-varuna-float

Mardi Grasin ydin ovat paraatit, joissa valtavia, koristeellisia paraatilavoja vedetään traktoreilla ympäri kaupunkia. Lavojen kyydissä on ihmisiä, jotka heittelevät yleisölle rihkamalahjoja samaan tapaan kuin abiturientit viskovat Suomen penkkareissa karkkeja.

Tyypillisin rihkamalahja ovat muovihelmet, joita yleisö ripustaa kaulaansa. Mardi Gras -viikonlopun aikana olennaisesti kaikilla ulkona liikkuvilla roikkuu kaulassa lukuisia kiiltelevän värikkäitä helminauhoja.

Karnevaalitunnelmaan heittäydytään himoitsemalla noita lahjoja. Jokaista lauttaa tervehditään huutamalla ”Throw me something, mister!” Mitä harvinaisempi esine lautasta heitetään, sitä kiihkeämmin hypitään, ojennellaan käsiä ja yritetään varmistaa, että lahja päätyy juuri omiin käsiin.

mardi-gras-2016-new-orleans-krewe-of-orpheus

Lapset ovat yleensä hyviä pääsemään tällaiseen tunnelmaan, mutta kyllä se onnistuu monilta aikuisiltakin. Kuten osa teistä lukijoista varmaan arvaakin, allekirjoittanut kerjäsi krääsäkoruja kurkkunsa käheäksi, pomppi kuin vieteripupu ja riemuitsi jokaisesta uudenlaisesta pikkuesineestä kuin ihmeellisestä aarteesta.

mardi-gras-2016-new-orleans-krewe-of-orpheus-dragon-float

Kaikille aikuisille helminauhojen kerjääminen ei kuitenkaan ole Mardi Gras -ilonpidon kiinnostavin osuus. Varsinkin monille amerikkalaisturisteille elämää suurempaa on, että New Orleansissa saa juoda alkoholia ulkona.

Useimmissa amerikkalaiskaupungeissa kaikki julkijuopottelu on ankarasti kiellettyä – eikä vain teoriassa, vaan lakia myös valvotaan käytännössä. Jopa avatun alkoholipullon tai -tölkin kantaminen on kiellettyä.

Tässä maassa elää valtavasti ihmisiä, jotka eivät ole koskaan viettäneet kesäyötä pussikaljoitellen tai nauttineet viinilasillista piknikillä puistossa. Kun he matkustavat New Orleansiin karnevaaleja viettämään, moni heistä odottaa kaikkein eniten sitä, että pääsee kuljeskelemaan kaupungin kaduilla juoma kädessä.

Tästä seuraa, että New Orleansissa vietetään samaan aikaan kahta täysin erilaista juhlaa. Yhdessä lapsiperheet ja lapsenmieliset nauttivat paraateista, toisessa umpihumalaiset turistit örveltävät kadulla.

mardi-gras-2016-new-orleans-krewe-of-orpheus-woodoo-float

Kaikkien onneksi nämä kaksi juhlaa tapahtuvat eri osissa kaupunkia niin, ettei kahden ryhmän tarvitse välttämättä kohdata tosiaan lainkaan.

Örveltäjät parveilevat New Orleansin vanhassakaupungissa French Quarterissa, joka on täynnä baareja ja ravintoloita. Sen kadut ovat paraatilautoille liian kapeita, joten paraatit eivät astu sinne jalallakaan.

Paraateista kiinnostuneet puolestaan kerääntyvät paraatireittien varrelle uudempaan kaupunginosaan.

Jostain syystä amerikkalaismedia näyttää Mardi Grasista yleensä lähinnä örveltämispuolen. Kun viime vuonna valmistelin matkaamme, luin useista blogeista paikallisten olevan ihmeissään ja pahoillaan kuvasta, joka heidän rakkaasta perhejuhlastaan muulle maalle annetaan.

mardi-gras-2016-krewe-of-rex-floating-gardens-of-xochimilco-axolothl-float

Nyt karnevaalin nähtyäni ymmärrän sen hyvin. Me asuimme lähes karnevaalireitin varrella kauniissa Garden Districtissä ja juhlimme paikallisten perheiden kanssa selvin päin. French Quarterissa kävimme lyhyesti piipahtamassa nähdäksemme juhlinnan senkin puolen, ja koin tunnelman siellä niin ahdistavaksi, että halusin saman tien pois.

Kuvitelkaa suomalaisen vapun kaikki ikävimmät lieveilmiöt ahdettuna muutamalle ahtaalle kadulle, joissa hädin tuskin pääsee liikkumaan. Lisätkää vielä mielessänne kadun yläpuolelle parvekkeita, joissa seisovat humalaiset eivät tajua, että muovihelmien paiskominen väkijoukkoon siltä korkeudelta heidän tähtäyskyvyllään voi olla hengenvaarallista.

Televisiossa ja lehdissä näkyy täällä lähes pelkästään tuo osa juhlinnasta. Ei ihme, että monet amerikkalaiset eivät ole pätkääkään kiinnostuneita Mardi Grasista.

Onneksi Mardi Grasista voi nauttia myös astumatta jalallaankaan vanhaankaupunkiin.

mardi-gras-2016-new-orleans-krewe-of-zulu-float

Vapaudenpatsaan pään sisällä

Statue of Liberty New York

Pitkäaikainen unelmani toteutui viime kesänä, kun pääsin käymään Vapaudenpatsaan kruunussa.

feeling-new-york-at-manhattan-skyline

Kruunuun mahtuu niin rajallinen määrä ihmisiä, että lippu on ostettava useita kuukausia etukäteen. Kun ostin liput maaliskuun alussa, vapaita viikonloppuaikoja oli tarjolla heinäkuun puolivälistä alkaen.

Kokemus oli ehdottomasti vaivan arvoinen. Pään sisään kiivetään kierreportaita, jotka kulkevat keskellä patsaan vartaloa. Tuntui epätodelliselta olla maailmankuulun patsaan sisällä ja katsella sen tukirakenteita.

inside-the-statue-of-liberty-new-york

Kruunun pienistä ikkunoista näkee läheltä patsaan kannattelemat soihdun ja kivitaulun.

Ilma oli saarivierailumme ajan mitä ihanin, mutta kun pääsimme maihin, alkoi taivas tummua uhkaavasti. Tilasimme lounasta rantaravintolasta ja jäimme urheasti istumaan terassille, josta oli näköala patsaalle. Pian alkoi kuitenkin sataa – kuin saavista kaataen. Juoksimme lautastemme kanssa sisään. Ruoka ehti vähän jäähtyä matkalla, mutta se oli silti erinomaista.

Statue of Liberty's Foot is Huge

Olin ostanut meille maaliskuussa myös liput uuteen One World Trade Centeriin, joka rakennettiin syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa tuhoutuneiden tornien paikalle. Sinne saa lippuja lyhyelläkin varoitusajalla, mutta halusin ajoittaa vierailun niin, että olisimme tornissa auringon laskiessa.

One World Trade Center

Tornissa on paljon kaikenlaista nähtävää, eikä näköalaa pääse ihailemaan ennen kuin on tutustunut multimediaesityksiin, jotka kertovat muun muassa tornin rakentamisesta ja New Yorkin historiasta. Kaikki näyttelyt olivat kuitenkin viihdyttäviä ja hienosti toteutettuja.

Inside the One World Trade Center

Erityisesti mieleen jäi hissi, jonka seinät olivat kokonaan näyttöjä. Matkalla ylös näki kaupungin kasvavan silmiensä edessä perustamisesta nykypäivään.

Näköalat olivat upeita. Vierailuillallemme ei valitettavasti osunut erityisen näyttävää auringonlaskua, mutta oli hauskaa nähdä kaupunki sekä illan pehmeässä valossa että yön pimeydessä.

Vierailumme jäi lopulta vain vuorokauden mittaiseksi, sillä saavuimme kaupunkiin myöhään perjantai-iltana, ja toisin kuin olin ennakkoon suunnitellut, jouduinkin lähtemään työmatkalle republikaanien puoluekokoukseen jo ani varhain sunnuntaiaamuna.

Lauantaimme New Yorkissa oli kuitenkin satumaisen ihana. Vaikka olen käynyt kaupungissa useita kertoja, ajattelen varmastikin New Yorkista puhuttaessa vastedes aina juuri tuota vierailua.

enjoying-the-manhattan-skyline-2

Demokraattien puoluekokouksessa

Demokraattien puoluekokouksessa tunnelma oli täysin erilainen kuin republikaanien kokouksessa.

Barack Obama Speaks at Democratic National Convention DNC 2017 Philadelphia Pennsylvania

Kokouksen perusrakenne oli täysin samanlainen: valitsijamiehet ja muu puolueväki kokoontuivat neljänä peräkkäisenä iltana parhaaseen katseluaikaan useaksi tunniksi isolle urheiluareenalle kuuntelemaan puheita, joiden tarkoitus oli saada amerikkalaiset äänestämään puolueen presidenttiehdokasta.

Vaikuttamisen keinot olivat kuitenkin toistensa ääripäät.

Republikaanit keskittyivät siihen, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa on vialla, uhkaavaa ja pelottavaa. Ehdokkaansa hyvistä ominaisuuksista heillä oli hyvin vähän sanottavaa. Trumpia kehuivat lähinnä hänen vaimonsa ja lapsensa.

Demokraattien kokouksessa oman puolueen ehdokasta ylistettiin senkin edestä. Viesti äänestäjille oli toiveikas: maassamme on edelleen todella paljon hyvää, ja meidän puolueemme ja ehdokkaamme voi tehdä asioista vieläkin parempia.

Donkey hat at First Lady Bill Clinton demonstrator on the streets of Philadelphia during Me at Democratic National Convention DNC 2016 Philadelphia Pennsylvania

Osa valitsijamiehistä pukeutuu humoristisiin, isänmaallisiin, osavaltioylpeyttä korostaviin tai kantaaottaviin asuihin. Aasi on demokraattipuolueen symboli.

Kokousten erot kiteytyvät hyvin siihen, minkälainen musiikki oli valittu juhlistamaan ehdokkaan valitsemisen hetkeä.

Kun Trump sai ehdokkuuteen tarvittavat äänet kasaan, kaiuttimista alkoi soida New York, New York. Kappaleen tarinassa päähenkilö valmistautuu heittäytymään haasteisiin yksin ja itsenäisenä eikä tarvitse kenenkään apua. Hän aikoo selviytyä kaikista edessä olevista vastoinkäymisistä ja siten osoittaa, että selviytyy mistä hyvänsä.

Clintonin ehdokkuuden varmistuttua demokraatit tunnelmoivat yhdessä Happy-kappaleen tahdissa. Iloa pulppuavissa sanoituksissa ei ole varsinaista tarinaa, mutta niissä kaikki kutsutaan mukaan taputtamaan ja ilmaisemaan yhdessä riemuaan.

Crowd cheers at Michelle Obama at Democratic National Convention DNC 2017 Philadelphia Pennsylvania

Toisin kuin republikaanit, demokraatit olivat saaneet ehdokkaansa tueksi runsain mitoin koko maailman tuntemia ihmisiä. Lavalla nähtiin sekä huippuluokan poliitikkoja että supersuosittuja artisteja.

Kokouksen ehdottomat kohokohdat olivat Barack ja Michelle Obaman, Bernie Sandersin, Bill Clintonin ja tietystikin Hillary Clintonin puheet. Sekä molemmat Obamat että molemmat Clintonit ovat valovoimaisia puhujia, ja oli ikimuistoista saada olla paikalla kokoussalissa kuulemassa heidän puheitaan.

michelle-obama-speaks-at-democratic-national-convention-dnc-2017-philadelphia-pennsylvania

Puheiden seassa kuultiin musiikkiesityksiä. Clintonille olivat saapuneet ilmaisemaan tukeaan muun muassa Alicia Keys, Demi Lovato, Boys 2 Men, Lenny Kravitz, Andra Day, Carole King ja Katy Perry. Ensimmäisenä kokouspäivänä Paul Simon yhdisti esivaalikamppailun jakamia demokraatteja esittämällä hänen ja Art Garfunkelin kappaleen Bridge Over Troubled Water.

Demi Lovato performs at Democratic National Convention DNC 2017 Philadelphia Pennsylvania

Lenny Kravitz performs at Democratic National Convention DNC 2017 Philadelphia Pennsylvania

Katy Perry performs at Democratic National Convention DNC 2017 Philadelphia Pennsylvania

Valitsijamiehet saivat myös lipun Lenny Kravitzin ja Lady Gagan konserttiin, joka järjestettiin joen toisella puolella New Jerseyn osavaltiossa Camdenissä Clintonin tukemiseksi.

On the floor of Democratic National Convention DNC 2017 Philadelphia Pennsylvania

Oma kokemukseni kokouksista oli tavallaan hyvin samanlainen ja tavallaan hyvin erilainen.

Työni oli samanlaista, ja jälkimmäisessä kokouksessa työskentelyä helpotti se, että tiesin paljon paremmin, mitä oli odotettavissa. Samaan aikaan asioita vaikeutti kuitenkin se, että univelkaa oli ehtinyt kertyä pidemmältä ajalta.

Me at Democratic National Convention DNC 2016 Philadelphia Pennsylvania

Kumpaakin kokouskokemusta määrittelivät olennaisesti myös ihmiset joihin tutustuin. Demokraattien kokouksessa sain uuden ystävän Airbnb-majoituksestani, jossa yöpyi samaan aikaan useita ihmisiä. Siellä tutustuin suunnilleen itseni ikäiseen floridalaiseen Jesikaan, joka oli kokouksessa vapaaehtoistyössä.

Jesika oli alun perin pyrkinyt valitsijamieheksi mutta vaalit hävittyään tarjoutunut vapaaehtoiseksi, jotta pääsisi silti kokoukseen. Hän tunsi osan Floridan valitsijamiehistä, ja hänen kauttaan minäkin pääsin tutustumaan muutamaan heistä.

Jesikan kanssa oli tosi mukavaa jutella sekä politiikasta että kaikenlaisesta muustakin. Hänen kontaktiensa kautta pääsin myös yksiin valitsijamiesjuhliin ja sain järjestettyä itselleni lipun Lady Gagan ja Lenny Kravitzin Clinton-tukikonserttiin.

Lady Gaga in concert to support Hillary Clinton for president in Camden New Jersey during Democratic National Convention DNC 2017 Philadelphia Pennsylvania

Lady Gaga esiintyi Clinton-tukikonsertissa hyvin erityylisesti kuin omilla kiertueillaan. Näyttävän lavashown sijasta nähtiin intiimi esitys, jossa Gaga soitti kitaraa ja pianoa ja lauloi oman tuotantonsa sijasta vanhoja, tunnettuja kappaleita kuten La Vie en Rosen.

Cleveland ja Philadelphia tarjosivat kokouksille varsin erilaiset puitteet.

Clevelandia ei pidetä erityisen kiinnostavana matkailukohteena, mutta minusta kaupunki oli viehättävä. Se oli myös kätevän pieni ja kompakti, ja kokouspaikkana toiminut urheiluareena oli aivan kaupungin keskustassa.

Philadelphia sen sijaan on amerikkalaisten matkailijoiden suosiossa, koska siellä on historiallisia rakennuksia, mikä tällä ”uudella” mantereella on paljon harvinaisempaa kuin Euroopassa. Kaupungin historiallinen keskusta oli minustakin viehättävä. Aivan erityisesti pidin kaupungissa Reading Terminal Market -kauppahallista, jossa 1800-luvulta alkaen toimineesta Bassett-jäätelökioskista tuli yksi lempijäätelökioskeistani koko maassa.

Philadelphia on kuitenkin huomattavasti isompi kaupunki kuin Cleveland, ja kokouspaikalle pääseminen oli siellä selvästi hankalampaa.

First Lady Bill Clinton demonstrator on the streets of Philadelphia during Me at Democratic National Convention DNC 2016

Kokous näkyi kummankin kaupungin kaduilla moninaisin mielenilmauksin. Tämä mielenosoittaja toivoo Bill Clintonin pääsevän presidentin puolisoksi.

Kokonaisuutena kummastakin kokouksesta jäi päällimmäisenä mieleen kiitollisuus siitä, että sain olla paikalla. Sain kokea lukuisia ikimuistoisia hetkiä ja opin paljon lisää tämän maan politiikasta.

Hillary Clinton speaks at Democratic National Convention DNC 2016 Philadelphia Pennsylvania

Amerikkalainen kaveriporukan mökkiviikonloppu

Making smores on an open fire

Viime viikonloppuna pääsimme näkemään, miten amerikkalaiset viettävät mökkiviikonloppua kaveriporukalla.

Maanantai oli täällä Labor Day, joka vastaa ideologialtaan Suomen vappua mutta jota vietetään ennemminkin kuin huvilakauden päättäjäisiä. Pyhä on aina syyskuun ensimmäisen viikonlopun yhteydessä, joten moni pääsee viettämään sen ansiosta pitkää viikonloppua kesän vaihtuessa syksyksi.

Meidät oli kutsuttu ystäväni Gabin vapaa-ajanasunnolle New Yorkin osavaltion maaseudulle. Tutustuin Gabiin viime keväänä matkailevien naisten konferenssissa. Olemme sen jälkeen pitäneet yhteyttä sähköpostitse, mutta viestimme ovat käsitelleet pääasiassa työasioita. Ilahduin kovasti siitä, että Gabi piti minua niin mukavana tai kiinnostavana ihmisenä, että halusi kutsua meidät mökilleen.

Meitä oli lopulta yhteensä kahdeksan vierasta ja Gabi miehineen. Toisin kuin etukäteen luulin, muutkaan eivät kaikki tunteneet toisiaan etukäteen.

Gabi sanoi kutsussaan, että kyseessä olisi periamerikkalainen mökkiviikonloppu, vaikka suuri osa heidän ystäväpiiristään onkin ulkomaalaisia. Odotin mielenkiinnolla, miten se eroaisi perisuomalaisesta mökkiviikonlopusta.

Suurin ero oli tietystikin se, ettei ohjelmassa ollut saunomista. Yllättävää kyllä käytössä olisi kuitenkin ollut sauna.

Gabin vapaa-ajanasunto osoittautui kaksikerroksiseksi seitsemän makuuhuoneen taloksi. Sen pohjakerroksessa on makuuhuoneiden lisäksi suuri oleskeluhuone, jossa on iso baaritiski ja yhdessä nurkassa pieni saunarakennus. Sauna on tosiaankin erillinen rakennus, kuin pieni kontti jonka sisälle mahtuisi tiiviisti ahdettuna neljä ihmistä kerrallaan.

Saunaa esiteltiin kuriositeettina – ja lähinnä vain meille.  Missään vaiheessa viikonloppua ei syntynyt keskustelua siitä, olisiko sitä syytä kokeilla.

Toinen merkittävä ero oli se, ettei talo ollut rannalla. Amerikkalaisetkin arvostavat rantamökkejä, mutta toisin kuin tuhansien järvien ja vain miljoonien asukkaiden Suomessa, täällä rantaa ei riitä kohtuuhinnalla kaikille.

Muuten amerikkalainen mökkeily oli hyvin samanlaista kuin suomalainen.

Teimme yhdessä ruokaa, söimme ja joimme, liikuimme luonnossa ja istuimme pimeässä kesäyössä nuotion ääressä. Tarkoitus oli pelata petankkia ja krokettiakin, mutta ruuanlaitto vei lopulta niin paljon aikaa, että se jäi tekemättä.

Naapureiden talot olivat lähempänä kuin suomalaismökeillä yleensä, ja ajoimme luontoretkeä varten erikseen autolla läheiseen luonnonpuistoon. Myös luonto oli erilaista.

Sam's Point in Ellenville, upstate New York

Ensimmäisen illallisen jälkiruuaksi teimme periamerikkalaista nuotioherkkua: smoreja eli täytekeksejä avotulella paahdetulla vaahtokarkkitäytteellä.

Muistan yrittäneeni joskus teini-iässä paahtaa vaahtokarkkeja mökin takassa, mutta en silloin tiennyt, että niistä on tapana tehdä täytekeksejä. Pelkkä paahdettu vaahtokarkki oli silloin suuri pettymys: tahmeaa  mössöä, joka maistui ihan samalta kuin paahtamaton versio mutta jota oli vaikeampi syödä.

Nyt pääsin vihdoin jyvälle siitä, miten paahdettuja vaahtokarkkeja kannattaa syödä. Paahdetut mössökarkit litistetään suklaan kera kahden hunaja-grahamkeksin väliin. En ole yleisesti ottaen suuri vaahtokarkkien ystävä, mutta nuotiolla itse valmistetut smoret olivat yllättävän koukuttavia.

Opin myös, etten ole ainoa, joka ei arvosta alkuunkaan tämän maan yleisintä suklaamerkkiä Hershey’siä. Käytimme sitä täytekekseihimme ja kävimme pitkän keskustelun siitä, miten kelvotonta se kaikkien mielestä on.

Kun itse maistoin Hershey-suklaata ensimmäisen kerran, luulin sitä pilaantuneeksi. En kuitenkaan ollut koskaan maininnut asiasta kenellekään, sillä uskoin amerikkalaisten pitävän siitä enkä halunnut olla epäkohtelias.

Asiasta vallitsikin kuitenkin liikuttava yksimielisyys yli kulttuurirajojen. Meitä maahanmuuttajia oli seurueesta lopulta puolet: me kaksi suomalaista, israelilainen pariskunta ja Gabin intialainen mies. Loput viisi olivat syntyperäisiä amerikkalaisia. Hersheyn suklaasta ei pitänyt meistä kukaan.

Kokonaisuudessaan mökillä oli tosi mukavaa. Olin kaivannut tunnelmaa, joka syntyy kun joukko ystäviä vetäytyy luonnon helmaan viettämään aikaa yhdessä.

Suomessa viettämilleni mökkiviikonlopuille tämä ei kuitenkaan vetänyt vertoja.  Jos menisimme Suomessa Samulin kanssa mökille, ainakin toisella meistä olisi seurassamme olevien ihmisten kanssa roppakaupalla yhteisiä muistoja.

Minulle mikään ei korvaa sitä läheisyyttä, joka syntyy pitkästä yhteisestä historiasta.

 

Terveisiä Alaskasta!

Tervehdys, lukijat, ja terveisiä Alaskasta!

Denali National Park Horseshoe Trail

Pitkäaikainen unelmani toteutui viime viikolla, kun pääsin tutustumaan Alaskan luontoon.

Ehdimme kiireisen kesän päätteeksi viimein pitää Samulin kanssa viikon kesälomaa (tyypillinen kesäloman pituus tässä maassa), ja ahdoimme reilun viikon mittaiseen matkaan vierailut Luoteis-Yhdysvaltoihin, Alaskaan ja Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan. Aloitimme matkan Luoteis-Yhdysvalloista Oregonin Portlandista (jota ei pidä sekoittaa samannimiseen kaupunkiin täällä Itärannikolla), tutustuimme päivän ajan autoillen Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden suurten kaupunkien ulkopuoliseen osaan, lensimme neljäksi yöksi Alaskaan, palasimme Alaskasta lentäen Washingtoniin Seattleen ja teimme viimeisenä lomapäivänä vielä Seattlesta käsin päiväretken Victorian kaupunkiin Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan.

Map Portland OR Seattle WA Victoria BC USA Canada

Reissu oli upea mutta tahti hurja. Jouduimme heräämään kukonlaulun aikaan lähes joka aamu, ja ajokilometrejä kertyi Alaskan-osuudessa muutamassa päivässä todella paljon.

Palasimme sunnuntaina, mutta olen ollut matkan jäljiltä niin uuvuksissa, etten ole saanut blogia päivitettyä. Bloggaamiseen on nyt kesällä ollut valitettavan vaikea löytää aikaa ja energiaa, mutta uskon, että nyt syksyn alkaessa pystyn taas bloggaamaan huomattavasti tiuhempaan tahtiin.

Kerron matkasta lisää heti, kun olemme ehtineet käydä läpi ja käsitellä matkakuviamme. Lisäksi haluaisin päästä kertomaan teille kaikille demokraattien puoluekokouksesta, kesän vietosta täällä kotona Bostonissa, heinäkuussa tekemästämme viikonloppumatkasta New Yorkiin – ja uudesta pyykinpesukoneestamme :)

Vuoria, vesiputouksia ja kuusateenkaaria Yosemiten kansallispuistossa

Kun auto-onnettomuudesta selvittyämme saavuimme Yosemiten kansallispuistoon, se tuntui maanpäälliseltä paratiisilta. Samuli julisti sen kauneimmaksi paikaksi, jossa olemme koskaan käyneet yhdessä.

Yosemite Falls Yosemite Valley California

Korkeiden, lumihuippuisten vuorten keskelle kätkeytyvä laakso on toukokuussa kenties kauneimmillaan, kun vuorilta sulava lumi saa vesiputoukset virtaamaan vuolaasti.

Jos olisimme saapuneet puistoon alkuperäisen aikataulumme mukaan eli päivää aiemmin, Yosemitessa olisi satanut lähes koko vierailumme ajan. Onnettomuuden ansiosta kokonainen päivämme puistossa osui kuitenkin viikon ainoaan täysin sateettomaan päivään.

Yosemite Valley view

Auringonpaiste tuli tarpeeseen, sillä vuoristossa oli kylmä. Kun saavuimme mökkikylämajoitukseemme sateisena iltana, ehdin jo huolestua, etten tarkenisi, vaikka pukisin päälleni kaikki mukanani olevat vaatteet päällekkäin.

Onneksi olimme varanneet lämmitetyn mökin. Myös lämmittämättömiä olisi ollut tarjolla.

Snowy mountains up on Tioga Pass Yosemite National Park California

Vaikka olimme väsyneitä pitkän päivän jäljiltä, halusimme mennä jo heti ensimmäisenä iltana katsomaan, näkyisikö kuusateenkaari. Sateen oli ennustettu loppuvan aamuyöstä, joten menimme nukkumaan ja laitoimme kellon soimaan keskellä yötä.

Kellon soidessa puimme kerroksen toisensa jälkeen ja lähdimme autolla etsimään oikeaa vesiputousta puistosta, jota emme olleet vielä ehtineet tutkia päivänvalossa.

Täysin ongelmitta oikea paikka ei löytynyt, mutta Samulin kartanluku- ja suunnistustaitojen ja internetistä löytyneiden neuvojen avulla pääsimme lopulta oikean putouksen luo.

Ihmettelimme, miksei parkkipaikalla näkynyt muita autoja. Kuusateenkaari on näkyvissä vain muutamana yönä vuodessa, ja olimme varmoja, että joku muukin haluaisi katsella sitä.

Sitten näimme kaksi ihmistä putoukselle johtavalla polulla. Kyselimme heiltä kuusateenkaaresta – ja saimme kuulla, että sinä yönä oli jo liian myöhäistä!

Taustaselvityksiini oli jäänyt olennainen aukko. En ollut tiennyt, että kuunvalo osuu Yosemite Falls -putoukseen vain tunnin, pari yössä, minkä jälkeen putous jää vuorien varjoon.

Olin pettynyt ja harmissani virheestäni, mutta Samuli on onneksi todella hyvä suhtautumaan asioihin positiivisesti. Päätimme kävellä kaikesta huolimatta katsomaan öistä putousta.

Oli romanttista nähdä upea Yosemite Falls ensimmäistä kertaa läheltä keskellä yötä aivan kahden ilman turistilaumoja.

Seuraavana päivänä ajelimme ja vaelsimme eri puolilla puistoa. Ihailimme vesiputouksia päivänvalossa ja kävimme halaamassa jättiläispunapuita.

Hugging a Giant Sequoia at Yosemite Valley national park

Yöllä suuntasimme uudelleen Yosemite-putoukselle. Tällä kertaa meillä oli oikea kellonaika tiedossa, ja sääkin vaikutti paljon lupaavammalta kuin edellisenä iltana.

Enää emme olleet yksin paikalla. Putouksen luona oli useita valokuvaajia jalustoineen ja kameroineen.

Kuusateenkaarta oli vaikea nähdä paljaalla silmällä, mutta kun katsoimme putousta riittävän pitkään, silmämme onnistuivat hahmottamaan sen. Paljaalla silmällä katsottuna kuusateenkaari hohtaa kuunvalon värisenä.

Valokuvissa kuusateenkaaresta erottaa samat värit kuin tavallisesta sateenkaaresta, mutta minusta se näyttää taianomaiselta nimenomaan hopeanhohtoisena. Kameran toistamat sateenkaaren värit eivät minun silmissäni sovi öiseen kuunvalotunnelmaan.

Toisin kuin useimmat läsnäolijat, me emme olleet tulleet valokuvaamaan kuusateenkaarta. Emme olleet edes ottaneet matkalle järjestelmäkameraa mukaan, koska matkatavaraa tuntui muutenkin olevan tarpeettoman paljon.

Halusimme vain nähdä kuusateenkaaren yhdessä. Tänä kännykkäkameroiden, Instagramin ja bloggaamisen aikana on vähän turhankin helppo unohtaa, ettei kaikkea tarvitse valokuvata. Suurin nautinto on asioiden näkemisessä ja hetkien kokemisessa.

Upper and Lower Yosemite Falls Yosemite Valley National Park California

Erittäin hyviä Airbnb-kokemuksia

Majoituspalvelu Airbnb:stä on lyhyessä ajassa tullut minun ja Samulin ensisijainen majoitusvaihtoehto suuremmissa kaupungeissa.

Tuskailin alkuvuodesta täällä sitä, miten monet tämän maan edullisista motelleista ja hotelleista vaikuttavat nettiarvostelujen perusteella olevan iljettävän likaisia. Jos haluaa varmistaa saavansa puhtaat lakanat ja pyyhkeet, tavallisen hotellihakukoneen löytämät edulliset vaihtoehdot voi yleensä unohtaa.

Airbnb:ssä siisteyden ja hinnan suhde on meidän kokemustemme mukaan ainakin täällä Amerikassa usein todella hyvä.

Kun ihminen päättää alkaa majoittaa vieraita omassa kodissaan Airbnb:n kautta, hänestä tulee pienimuotoinen hotelliyrittäjä. Jotta hänen yrityksensä menestyisi, hänen on saatava vierailtaan Airbnb:n nettipalvelussa hyvät arvostelut, ja hyvien arvostelujen saamiseksi on hyvin tärkeää pitää huone ja muukin koti siistinä.

Koska yritys toimii hänen omassa kodissaan, hän myös huomaa heti, jos siellä ei ole siistiä.

Olen innostunut Airbnb:stä jopa niin paljon, että käytän sitä nykyään myös työmatkoilla. Aluksi minua hieman arvelutti yöpyä ventovieraan kotona ilman Samulia, mutta olen valinnut naisten koteja ja tuntenut niissä oloni erittäin turvalliseksi.

Viimeksi viime viikolla yövyin Miamissa todella mukavan kuubalaistaustaisen Idanian viehättävässä kodissa Pikku-Havannassa, ja maksoin neljän yön majoituksesta yhteensä 149 dollaria (noin 135 euroa). Huoneeni oli huomattavasti tyylikkäämmin sisustettu kuin monissa motelleissa:

Lovely Airbnb room in Little Havana Miami Florida

Kokemusten onnistumiseen on varmasti vaikuttanut se, että valitsemme pelkästään majoittajia, joilla on jo useita arvosteluita ja joiden arvostelut ovat erittäin hyviä. Arvostan pioneereja, jotka menevät rohkeasti ensimmäisinä uusiin Airbnb-huoneisiin, mutta siihen ei oma seikkailunhaluni riitä, vaikka huone kuulostaisi kuinka hyvältä.

Ainoa vähemmän onnistunut Airbnb-kokemukseni tähän mennessä oli aivan ensimmäinen kerta, kun kokeilimme palvelua Samulin kanssa yhdessä.

Isäntämme oli suunnilleen ikäisemme ja vaikutti todella mukavalta. Kirjoittelin hänen kanssaan ennen matkaa pitkästi aiemmista matkoistamme, ja tulimme hyvin juttuun. Hän kertoi, että olisi poissa kotoa kun tulisimme, joten hänen talonsa olisi kokonaan meidän käytössämme.

Pari viikkoa ennen vierailuamme sain häneltä viestin, jossa hän kertoi, että meidän jälkeemme huoneeseen tulisi toinen vieras, vaikka hän ei edelleenkään ollut kotona. Hän kysyi, voisimmeko auttaa häntä valmistelemaan huoneen seuraavaa vierasta varten ja pyysi täysin kohtuullisia asioita kuten, että heittäisimme pyyhkeemme lähtiessämme pyykkikoriin. En valitettavasti lukenut viestiä silloin ajatuksella, sillä olin juuri aloittamassa suurta kiertomatkaani Murmelipäivään ja Syvään etelään, ja minulla oli paljon asioita hoidettavana.

Kun olimme saapuneet majapaikkaan, luin huolella, mitä hän oli pyytänyt meitä tekemään – ja tajusin, että hän halusi meidän petaavan sängyn vaihtamatta lakanoita! Olin aluksi kauhuissani seuraavan vieraan puolesta, mutta sitten tajusin, ettemme todennäköisesti olisi ensimmäiset vieraat, jotka olivat saaneet samanlaisen pyynnön.

Kun otimme sängynpeitteen pois, oli aivan selvää, että sängyn oli pedannut joku edellinen vieras mitenkuten, ja että lakanat olivat ryppyiset edellisten nukkujien jäljiltä.

Oli jo niin myöhä, etten enää kehdannut laittaa isännällemme viestiä. Yritimme etsiä asunnosta liinavaatekaappia, josta olisimme voineet ottaa puhtaat lakanat, mutta sellaista ei löytynyt. Emme keksineet muutakaan kuin nukkua käytetyissä lakanoissa. Nukuin pitkähihaisessa paidassa ja pitkälahkeisissa housuissa ja käärin tyynyni t-paitaan, jotta ihoni koskisi lakanoita mahdollisimman vähän.

Sillä nimenomaisella matkalla meillä oli todella huonoa tuuria majoitusten suhteen: juuri edellisenä yönä olimme nukkuneet halvassa motellissa, jossa myös arvelin lakanoita käytetyiksi ja nukuin yhtä epämukavasti.

En osannut olla isännällemme vihainen likaisista lakanoista. Hän vaikutti todella mukavalta ja arvelen, ettei hän oikeasti ymmärtänyt, miten ällöttävää monista ihmisistä on nukkua ventovieraan käyttämissä lakanoissa. Yksin elävällä miehellä ei välttämättä vain ollut sama käsitys siisteydestä kuin minulla.

Lisäksi tunsin olevani osaltani vastuussa tilanteesta itsekin, kun huomasin asian vasta liian myöhään enkä sitten enää kehdannut ottaa sitä puheeksi hänen kanssaan.

Onneksi emme kuitenkaan lakanneet käyttämästä Airbnb:tä tuon yhden huonon kokemuksen vuoksi. Sittemmin olemme majoittuneet ihmisten kotona yhdessä Los Angelesissa, San Franciscossa ja Las Vegasissa, ja minä olen yöpynyt Miamin lisäksi Airbnb:ssä Orlandossa.

Jokainen majapaikka on ollut häikäisevän puhdas ja hinta-laatusuhde on aina ollut kaupungin yleiseen hintatasoon nähden erinomainen. Kaikki isännät ja emännät ovat olleet mukavia tuttavuuksia, joista osan kanssa on tullut käytyä mielenkiintoisia keskusteluja, jos matkan aikataulu on sen sallinut.

Olen löytänyt palvelun kautta itselleni hyvältä vaikuttavat majoitukset myös tuleville työmatkoilleni puoluekokouksiin Clevelandiin ja Philadelphiaan ja meille yhdessä elokuiselle lomalle Alaskaan ja Luoteis-Yhdysvaltojen Portlandiin ja Seattleen.

Tämä kirjoitus ei ole millään tavalla Airbnb:n sponsoroima; yritys ei edes tiedä minun kirjoittaneen heistä. Palvelu yrittää kuitenkin houkutella käyttäjiään mainostamaan itseään tutuilleen, ja olen saanut samanlaisen liittymiskampanjalinkin kuin kaikki muutkin käyttäjät: Mikäli olet aikeissa kokeilla Airbnb:tä ensimmäistä kertaa, saat ensimmäisestä matkastasi 28 dollaria alennusta, kun varaat majoituksesi tämän linkin kautta. Minäkin saan seuraavasta matkastani samanlaisen alennuksen, jos saan jonkun liittymään palveluun. Mitään muuta en linkin jakamisesta hyödy.

Moni teistä lukijoistakin on varmasti käyttänyt Airbnb:tä. Olisi kiva kuulla, minkälaisia kokemuksia teillä on ollut.

Amerikkalaisten juhannus

”Rakas Boston, valtaosa asukkaistasi on jättänyt sinut pitkän viikonlopun ajaksi. Älä huoli, minä pysyn rinnallasi”, kirjoitti kaverini juuri Facebookiin.

Tuli heti mieleen Helsinki juhannuksena.

Viime viikolla te siellä Suomessa juhlitte kesää ja pitkää viikonloppua, ja nyt on meidän vuoromme. Itsenäisyyspäivä eli heinäkuun neljäs osuu tänä vuonna maanantaille, ja useimmat amerikkalaiset pääsevät nauttimaan pitkästä kesäviikonlopusta.

Osa itsenäisyysviikonlopun perinteistä on hyvin samanlaisia kuin suomalaiset juhannusperinteet.

Eräs hyvä ystäväni lähti perjantaina töistä aikaisin ja ajoi perheensä hirsimökille. Sukulaisten mökkejä on kuulemma lähettyvillä runsaasti, ja itsenäisyysviikonloppuna koko suku kokoontuu yhteen.

Se kuulosti hyvin tutulta. Hirsimökki nyt sattuu olemaan New Yorkissa eikä esimerkiksi Suonenjoella, mutta koska kyseessä on New Yorkin osavaltion pohjoisosa eikä suurkaupunki, mökki on aika varmasti ihan yhtä keskellä luontoa kuin suomalaisten kesämökit.

Olennainen ero juhannukseen on kuitenkin se, että myös kaupungeissa juhlitaan näyttävästi. Vaikka monet Bostonin asukkaat kenties ovatkin matkanneet maalle, kaupunkiin on vastavuoroisesti tullut valtava määrä turisteja.

Viime vuonna vietimme itsekin itsenäisyyspäiväviikonlopun matkoilla. Tänä vuonna halusin kuitenkin päästä näkemään Bostonin maankuulun itsenäisyysjuhlinnan.

Historiastaan ylpeä Boston ottaa itsenäisyyspäivästä kaiken irti. Itsenäistymiseen johtanut sota brittejä vastaan sai alkuunsa Bostonin liepeillä käydyistä taisteluista, ja kaupunki mainostaa itseään mielellään itsenäistymisen kehtona.

Luvassa on nelipäiväinen Boston Harbourfest, johon liittyy monenlaista ohjelmaa. Iso osa ohjelmasta liittyy historiaan, mutta luvassa on myös viihteellisempää ajanvietettä kuten musiikki- ja ruokatapahtumia.

Ilotulitteita ammutaan taivaalle ainakin lauantai-, sunnuntai- ja maanantai-iltana. Maanantai-illan suurilotulitus on yksi maan tunnetuimmista itsenäisyyspäivän ilotulituksista.

Tänään saattaa vielä ukostaa, mutta lauantaista eteenpäin on ennustettu auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta ja noin kolmenkymmenen celsiusasteen lämpötiloja.

Juhannus saa ulkomailla asuvan ikäviöimään Suomea, mutta olen aika varma, että se toimii myös toisinpäin. Kun myöhemmin asumme taas Suomessa, kaipaan tähän aikaan vuodesta aika varmasti Amerikkaa.

Macy's fireworks and Manhattan skyline in New York seen from Brooklyn Bridge Park

Viimevuotinen itsenäisyyspäivän ilotulitus New Yorkissa

Auto-onnettomuudessa Kaliforniassa

Istuin autossa, mutta yhtäkkiä olin kuin 4D-elokuvateatterin penkissä. Auto liikkui tavoilla, joilla tutui olevan todellisuuden kanssa yhtä vähän tekemistä kuin niillä kömpelöillä nytkähdyksillä, joita 4D-teatterien tuolit tekevät katsojien viihdyttämiseksi.

En ensin tajunnut yhtään, mistä oli kyse. Minulla ja Googlen navigaattorilla oli juuri ollut erimielisyyksiä siitä, mistä liittymästä neuvoisimme Samulia poistumaan moottoritieltä, ja katseeni oli ollut tiukasti kiinni ruudussa, kun Samuli ajoi Googlen ohjeiden mukaisesti liittymään, josta poistumisessa ei minun mielestäni ollut mitään järkeä.

Pian kuitenkin mielessäni alkoi välähdellä videonpätkiä auto-onnettomuuksista sellaisina, kuin ne amerikkalaisissa rikos- ja lääkärisarjoissa kuvataan. Ymmärsin, että olimme joutuneet onnettomuuteen.

Kun liike pysähtyi, kaikkialla oli savua. Tiesin olevani elossa. Lääkärisarjoista mieleeni oli iskostunut ajatus, että olisi vielä liian varhaista tietää, olimmeko loukkaantuneet.

”Mä olen elossa. Oletko sä elossa?” kysyin.

Samuli kysyi, olenko kunnossa. Sanoin, että vaikutti siltä.

Car accident

Samuli kehotti minua nousemaan autosta, mutta en saanut oveani auki. Samuli onnistui repimään sen auki. Samulin lisäksi oven vieressä seisoi kaksi muutakin miestä, ja kaikki vaikuttivat olevan minusta huolissaan.

Toinen vieraista miehistä ihmetteli ääneen, mistä savu oli tulossa, ja arveli, että auto saattaisi syttyä palamaan. Joku kehotti minua astumaan ulos autosta.

Tärkeimmät tavarani olivat jaloissani, ja keräsin rauhallisesti mutta ripeästi käsilaukkuun kaiken, mitä käsiini sain. Televisiossa autot usein räjähtävät, mutta en pystynyt uskomaan, että oikeassa elämässä kävisi niin. Jos auto syttyisi palamaan, halusin sitä ennen ottaa turvaan passini, lompakkoni ja puhelimeni – ja Samulilta joululahjaksi saamani laiskiaispehmolelun, joka oli meillä matkamaskottina.

Varmuuden vuoksi en kuitenkaan pysähtynyt pukemaan kenkiä tai pitkähihaista paitaa päälleni. Kävelin sukkasillani tien sivuun.

Mietin, oliko onnettomuus minun syytäni, kun olin ollut eri mieltä navigaattorin kanssa ja antanut sen vuoksi Samulille huonoja ja sekavia ajo-ohjeita. Minulla ei missään vaiheessa käynyt mielessäkään pohtia, oliko Samuli syyllinen kolariin.

Paikalle käveli taas uusi mies, joka vaikutti paljon järkyttyneemmältä kuin aiemmin näkemäni ventovieraat. Hän sopersi jotain, mistä ymmärsin, että onnettomuus oli hänen syytään. Hän ei ollut hidastanut ajoissa, ja hänen autonsa oli ajanut meidän peräämme.

Silloin tulivat ensimmäiset kyyneleet. Itkin osin helpotuksesta, kun vika ei ollut minun, ja osin siksi, että tuntui niin epäreilulta, että mies ei ollut hidastanut ajoissa.

Samulilla oli palovamma käsivarressa. Kuulin hänen sanovan, että hän oli huolissaan siitä, ettei vammasta huolimatta tuntenut kipua. Yritin rauhoittaa sanomalla, ettei ollut mitenkään outoa, ettei kipu vielä tuntunut. Olimme varmasti molemmat shokissa.

Jossain vaiheessa aloin palella, ja Samuli toi minulle autosta kengät ja pitkähihaisen. Auto ei missään vaiheessa ollut oikeasti vaarassa syttyä palamaan. Savu oli tullut ilmatyynyjen laukeamisesta.

Lähdin kävelemään ja aloin vihdoin hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Samuli kertoi, että peräämme ajanut auto oli tien sivussa näkemäni puoliperävaunuyhdistelmä. Olimme osuneet törmäyksen voimasta edellämme ajaneeseen autoon.

Kaunis vuokramustangimme näytti olevan lunastuskunnossa.

car accident (front of the car)

Ambulanssi saapui. Taas tapasin amerikkalaisia ensihoitajia! Suomessa en ole kertaakaan ollut ensihoitajien hoidettavana, mutta täällä se tuntuu suorastaan tulevan tavaksi. Tällä kertaa minut jopa kiinnitettiin ambulanssisänkyyn.

Ennen sitä yritimme kuitenkin pelastaa matkavaramme. Meillä oli mukana iso matkalaukku, jota oli ennen kolariakin vaikea nostaa pois Mustangin pienestä tavaratilasta. Siksi olimme pakanneet suuren osan tavaroistamme muihin kasseihin, jotta emme joutuisi ottamaan matkalaukkua joka ilta ulos autosta.

Samuli sai kassit pelastettua, mutta matkalaukku näytti olevan auttamattomasti jumissa auton rusikoituneessa tavaratilassa.

Kuten ensikohtaamisellani amerikkalaisten pelastajien kanssa, tälläkin kertaa paikalle tulivat yhtä lailla ensihoitajat, poliisi kuin palokuntakin. Tällä kertaa jopa palokunnasta oli kuitenkin hyötyä: yksi palomiehistä sai riuhtaistua matkalaukkumme ulos!

Ensihoitajat pakkasivat nyssykkämme hilpeään keltaiseen muovisäkkiin, joka julisti isoin kirjaimin sisältävänsä biovaarallista jätettä.

En löytänyt mistään aurinkolasejani, ja uskoin jo niiden murskaantuneen tuhansiksi sirpaleiksi auton etuikkunan murusten sekaan. Samuli kuitenkin onnistui löytämään ne! Ne olivatkin lentäneet otsaltani takapenkille.

Vaikka aurinkolasien menetys olisi ollut pieni suru sen helpotuksen rinnalla, mitä tunsin kun olimme molemmat kunnossa, olin valtavan onnellinen, kun ne löytyivät. Rakastan niitä aurinkolaseja. Lisäksi kaikkien tavaroiden löytyminen ja pelastuminen autonromusta lisäsi voimakkaasti elämänhallinnan tunnetta, joka onnettomuuden jäljiltä ei ollut vahvimmillaan.

Siirryimme ambulanssiin keltaisen biovaarasäkkimme kanssa. Minulla oli edelleen säkin ulkopuolella tavarat, jotka olin pelastanut autosta

Pehmolelulaiskiainen säikäytti toisen ensihoitajista, joka luuli meidän kantavan koiraa mukanamme.

Ensihoitajat tutkivat meitä alustavasti ja päätimme, että vaikka kaikki vaikutti Samulin palovammaa lukuun ottamatta olevan kunnossa, meidät vietäisiin varmuuden vuoksi tutkittavaksi lähimpään sairaalaan.

Sairaalassa odotimme iäisyydeltä tuntuvan ajan. Kun meidät lopulta tutkittiin, lopputulos oli sama kuin ensihoitajien tutkimuksessa: ainoa fyysinen vamma onnettomuudesta oli Samulin käsivarressa.

Lääkäri pelotteli kuitenkin, että tuntisimme vasta seuraavana päivänä kivut, jotka onnettomuus meille oli aiheuttanut. Hän oli vakuuttunut, että olisimme onnettomuuden jäljiltä monta päivää kipeitä, raihnaisia ja pohjattoman väsyneitä.

”En tekisi tänä viikonloppuna yhtään mitään”, hän ohjeisti.

Samuli oli järjestänyt tavaramme kasseista takaisin matkalaukkuun. Samsoniten matkalaukku oli niin kestävä, että vaikka se meni kolarissa pahasti lommolle, se vaikutti taas lähes uuden veroiselta, kun Samuli oli potkaissut lommokohdan takaisin muotoonsa.

Löysin meille hotellihuoneen sairaalan vierestä. Kävelimme hotelliin lepäämään ja aloittamaan niiden kaikkien puheluiden soittelun, jotka tällaisessa tilanteessa pitää soittaa.

Toisin kuin lääkäri oli ennustanut, tunsimme seuraavana päivänä olomme täysin normaaleiksi Samulin käsivammaa lukuun ottamatta. Halusimme jatkaa matkaa.

Onnettomuus oli tietystikin tapahtunut mahdollisimman hankalaan aikaan perjantai-iltana, ja vuokra-autofirmasta sanottiin ensin, etteivät he voisi tehdä hyväksemme mitään ennen maanantaita. Samuli hiillosti firmaa kuitenkin ihailtavan sinnikkäästi.

Kun hiillostaminen ei vaikuttanut tuottavan tulosta, pyysimme hotellia tilaamaan meille taksin ja ajoimme sillä lähimpään vuokra-autofirmaan. Taksikuski tupakoi sisällä autossa, vaikka olimme kyydissä! Sellaista en muista nähneeni tällä vuosituhannella missään maailmankolkassa, vaikka olen matkustellut kaikilla asutuilla mantereilla.

taxi driver smoking inside the car

Vuokra-autofirman siitä toimipisteestä olivat autot loppu, mutta avulias työntekijä lupasi silti järjestää meille jonkinlaisen avolavakuorma-auton. Hieman eri tunnelma kuin avomustangissa, jolla olimme matkamme aloittaneet! Minua pelotti, uskaltaisinko ajaa kuorma-autoa.

Silloin saimme puhelun alkuperäisestä vuokrausfirmastamme: Samulin sinnikkyys oli tuottanut tulosta! Saisimme hakea korvaavan samantyyppisen auton loppumatkaksi käyttöömme heidän lähimmästä toimipisteestään San Josen lentokentältä.

Olimme noin tunnin matkan päässä, mutta Uber-taksi paikalle tuli halvemmaksi kuin kuorma-auton vuokraaminen, joten hyppäsimme Uberiin.

San Josessa saimme allemme Camaron, joka ei ollut läheskään yhtä ihana kuin ruttuun mennyt Mustang. Mutta meillä oli auto, ja meidän oli vielä mahdollista ehtiä siksi yöksi Yosemiten kansallispuistoon, johon olimme onnettomuuden sattuessa olleet matkalla.

Yosemitessa oli oltu valtavan ystävällisiä, kun olin kertonut onnettomuudesta. Varaustamme onnistuttiin siirtämään päivällä eteenpäin, vaikka koko mökkikylä oli netin varauskalenterin mukaan loppuunvarattu.

Lähdimme ajamaan kohti Yosemitea. Tuntui ihmeelliseltä olla elossa.

Yhdysvaltojen ykköstie: Suloisia eläimiä ja upeita maisemia

Yhdysvaltojen länsirannikkoa myötäilevää Highway onea eli Ykköstietä kehutaan usein yhdeksi maailman kauneimmista ajoreiteistä. Harvemmin puhutaan siitä, että tien varrella on mahdollista nähdä toinen toistaan suloisempia merinisäkkäitä, kun vain tietää oikeat pysähdyspaikat.

Harbor Seal at Point Lobos Monterey Carmel-by-the-Sea Highway 1 California

Samulin ja minun road trip -suunnitelmat saivat alkunsa Samulin haaveesta ajaa Ykköstietä Los Angelesista San Franciscoon, ja juuri sillä aloitimme matkamme.

Hollywood Walk of Fame me and Marilyn Monroe Star Los Angeles California

Olimme kumpikin käyneet Los Angelesissa jo aikaisemmin, joten katselimme kaupunkia vain lyhyesti ennen kuin lähdimme Ykköstielle.

Ykköstie kulkee suuren osan matkasta aivan rannassa niin, että Tyyni valtameri on näkyvissä. Osa ajamastamme reitistä kiemurtelee lisäksi vuoristossa niin, että ajaessaan näkee sekä vuoret että meren.

Highway 1 vistas California

Maisemat olivat upeita, mutta minulle hienoimmat hetket tällä matkamme kolmipäiväisellä osuudella olivat pysähdykset. Näimme kuvankauniin hiekkarannalle laskevan vesiputouksen ja ihastelimme merinorsuja, kirjohylkeenpoikasia ja saukkoja.

Näkemämme vesiputous oli McWay Falls, joka on lyhyen kävelypolun päässä Julia Pfeiffer Burns State Parkissa. Putouksen juurelle rannalle ei kulje polkua, mikä osalle ihmisistä olisi varmasti pettymys mutta minulle lisäsi suuresti putouksen näkemisen nautintoa.

Tunnen vesiputousta katsellessani sanoinkuvaamatonta mielenrauhaa ja onnea, ja menen vesiputousten katselupaikoille herkistymään luonnon kauneudesta ja ihmeellisyydestä. Monille muille vesiputoukset ovat kuitenkin polskimispaikkoja, joissa ilkamoidaan äänekkäästi vedessä. Muiden ilkamointi ei ollenkaan sovi minun tavoittelemaani hartaaseen tunnelmaan, ja siksi olin hyvin iloinen siitä, että McWay Fallsia saattoi ihailla vain kaukaa.

McWay Falls at Julia Pfeiffer Burns National Park Highway 1 road trip California

Eläimistä merinorsut oli hyvin helppo löytää, kirjohylkeenpoikaset vaativat jonkin verran vaivannäköä ja saukkojen etsiminen oli huomattavan haastava projekti.

Monituhatpäinen merinorsuyhdyskunta elää aivan tien varressa, ja niitä voi katsella Elephant Seal Vista Pointissa. San Simeonissa sijaitseva katselupaikka on merkitty karttoihin, ja sinne on hyvät opasteet Ykköstieltä.

 

Elephant Seals fight on the beach at Elephant Seal Vista Point Highway 1 California

Elephant Seals fight in the sea at Elephant Seal Vista Point Highway 1 California

Kirjohylje-emoja poikasineen pääsimme näkemään Point Lobosin upeassa luonnonpuistossa Montereyssä niin sanotulla Big Surin alueella, joka on ainakin meidän ajamallamme osuudella Ykköstien hienoin pätkä.

Point Lobos -puisto on kokonaisuudessaan häikäisevä. Pitkälle mereen työntyvällä niemellä oleva puisto on täynnä upeita jylhiä rantakallio-merimaisemia, ja siellä voi hyvällä onnella nähdä laajan valikoiman merilintuja sekä kirjohylkeitä, saukkoja ja jopa muuttomatkallaan ohi kulkevia valaita.

Toukokuussa kirjohylkeillä oli poikasia, ja pääsimme katsomaan emojen ja poikasten yhteisiä vesileikkejä ja lepohetkiä hiekalla. Ne olivat hurjan suloisia!

Mom and baby harbor seal on the beach at Point Lobos Monterey Carmel-by-the-Sea Highway 1 California

Baby Harbor Seal Plays in Water at Poit Lobos  Monterey Carmel-by-the-Sea Highway 1 California

Saukkoja emme kuitenkaan suureksi pettymyksekseni onnistuneet bongaamaan, vaikka jututtamistani muista matkailijoista ja puistonvartijoista pari kertoi niitä samana aamupäivänä nähneensä. Myöskään valaita poikasineen emme nähneet, mutta niiden havaitseminen vaatii ymmärtääkseni yleensä paljon kärsivällisyyttä ja selvästi enemmän aikaa kuin meillä oli käytettävissä.

Kun jatkoimme Point Lobosin jälkeen matkaa eteenpäin, mietin yhä kuumeisesti, voisimmeko nähdä saukkoja jossain muualla. Olin Point Lobosissa kuullut suomalaiselta turistipariskunnalta, että olimme Montereyhin ajaessamme ohittaneet aivan Ykköstien varressa olevan saukonsuojelualueen. Se harmitti todella. Hankin ennen matkaa aina paljon tietoa kohteestani, ja minulle käy hyvin harvoin niin, että saisin paikan päällä tietää ohittaneeni jotain, mistä olisin ollut erityisen kiinnostunut.

Olin suunnitellut matkaamme suosikkiopaskirjasarjani Rough Guiden Kalifornian-oppaan avulla, mutta se osoittautui hyvin huonoksi lähteeksi eläimistä kiinnostuneelle Ykköstien kulkijalle. Sen paremmin merinorsujen katselupaikkaa kuin saukonsuojelualuettakaan ei ollut mainittu kirjassa.

Seuraavassa pysähdyspaikassamme Año Nuevo -luonnonpuistossa kysyin taas uudelta puistonvartijalta, olisiko hänellä vinkkejä saukkojen bongaamiseen. Tällä kertaa osuin kultasuoneen! Toisin kuin Point Lobosissa jututtamani puistonvartijat, tämänkertainen juttukumppanini sattui olemaan itsekin innostunut saukoista. Hän tiesi neuvoa meille saukkopaikan, josta useimmat matkailijat eivät ole kuulleetkaan: Moss Landingin kaupungin satamassa on suojeltu lahti, jossa elää monikymmenpäinen saukkoyhdyskunta. Puistonvartija vakuutti, että siellä näkisimme saukkoja lähes varmasti mihin aikaan päivästä hyvänsä.

Valitettavasti olimme kuitenkin jo ohittaneet Moss Landingin. Edessä oli vaikea päätös: ajaisimmeko saukkojen takia takaisinpäin noin tunnin mittaisen matkan ja saapuisimme San Franciscoon sen vuoksi vasta kaksi tuntia suunniteltua myöhemmin illan jo pimennyttyä? Olisivatko saukot sen arvoisia?

Minun teki todella kovasti mieli nähdä saukkoja, ja Samuli on yleisesti ottaen aina valmis näkemään vaivaa ilahduttaakseen minua. Minä olin kuskina, ja Samuli antoi minun tehdä päätöksen. Olin luvannut ajaa sinä päivänä koko matkan, sillä Samuli oli ajanut kaikki edellisen päivän kiemurtelevat vuoristotiet ja kaipasi lepoa.

Valitsin saukot ja lähdin ajamaan takaisinpäin. Matkalla jouduimme valitettavasti kuitenkin ajamaan Santa Cruzin läpi töistäpaluuaikaan, ja jämähdimme periamerikkalaiseen megaruuhkaan, sellaiseen joita täällä kutsutaan parkkipaikoiksi, sillä autot ovat pitkiä aikoja täysin pysähdyksissä. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi eteenpäin.

Parkkipaikkaruuhkasta huolimatta ehdimme Moss Landingiin ennen kuin iltahämärä ehti laskeutua. Se oli suuri onni, sillä saukkopaikka suljettiin auringon laskiessa. Paikkaa ei ollut hirveän helppo löytää, mutta käytimme yhdessä tiedonhankinta- ja ongelmanratkaisutaitojamme ja olimme varmoja, että olimme hyvin lähellä oikeaa paikkaa.

Sitten näimme saukot! Niitä oli kymmeniä, ja ne olivat juuri niin suloisia kuin olin kuvitellut. Osa niistä torkkui vedessä selällään kelluen, osa leikki ja hassutteli vedessä. Saukko on yksi harvoista olennoista, joka ei lopeta leikkimistä kasvaessaan aikuiseksi, mihin on jotenkin hirveän helppo samaistua.

Sea Otters at Moss Landing in Elkhorn Sleugh Highway one California

Katso video leikkivistä saukoista YouTube-kanavaltani.

Tämän kirjoituksen lopussa on erikseen tarkemmat ohjeet saukkopaikan löytämiseksi ja muita vinkkejä Ykköstien eläimistä kiinnostuneille.

Loppumatka San Franciscoon tuntui pitkältä ja raskaalta, mutta saukoista oli tullut niin hyvä mieli, että se oli kaiken vaivan arvoista. Samuli oli tapansa mukaan ihana ja suostui ajamaan matkan viimeisen osuuden, kun minua pelotti ajaa pimeässä vuoristoteillä ja suurkaupungin liittymäviidakossa.

San Francisco oli meille molemmille uusi tuttavuus, ja vietimme siellä kolme yötä. Kaupungin omaleimainen arkkitehtuuri tekee siitä hyvin viehättävän, ja tuntui hienolta nähdä kuulu Golden Gaten silta luonnossa. Koko vierailumme ajan meitä piinasi kuitenkin kova, hyvin kylmä merituuli, joka teki kaupungista nauttimisesta vaikeaa.

In Love at Golden Gate Bridge San Francisco California

Mitä enemmän olen amerikkalaisia kaupunkeja nähnyt, sitä enemmän Boston tuntuu kodilta. Yksikään muu kaupunki tässä maassa ei ainakaan tähän mennessä ole saanut minua haaveilemaan siellä asumisesta.

San Francisco architecture at Haight-Ashbury

Mutta vaikka en ole matkoillani rakastunut amerikkalaisiin kaupunkeihin, tähän maahan rakastun koko ajan enemmän.

 

Käytännön vinkkejä Ykköstien eläimistä kiinnostuneille

Point Lobos

Menimme Point Lobosiin aamulla pian sen avauduttua, ja se osoittautui todella hyväksi ratkaisuksi. Kun tulimme iltapäivällä pois, näimme puiston portilla puomin, joka esti uusia vierailijoita tulemasta sisään: puiston parkkipaikat olivat täynnä! En ollut tiennyt enkä tullut ajatelleeksi, että luonnonpuisto voisi tulla täyteen niin, ettemme pääsisi sinne lainkaan. Kesä-elokuussa ruuhkaa on varmasti vielä enemmän kuin toukokuussa, joten Point Lobosiin mielivän kannattaa yöpyä meidän laillamme Montereyssä (tai kalliimmassa Carmel-by-the Seassa) ja mennä portille heti puiston avautuessa.

Ilmeisesti täyteen puistoon olisi saanut tulla sisään ilman autoa. Näimme portin ulkopuolella jonon pysäköityjä autoja ja päättelimme, että portilta käännytetyt automatkalaiset olivat päättäneet tutustua puistoon jalan. Puisto on kuitenkin suunniteltu niin, että omasta autosta on paljon iloa. Etäisyydet eri näköalapaikkojen ja kävelypolkujen aloituspisteiden välillä olivat sen verran pitkiä, että pelkkään paikasta toiseen kävelyyn mielenkiinnottomilla poluilla autojen seassa olisi helposti kulunut yhteensä yli tunti, eikä puiston sisällä kulje busseja.

Yksi hyvä tapa tutustua puistoon voisi olla saapua paikalle pyörällä. Pyörät pääsevät ymmärtääkseni sisään silloinkin, kun parkkipaikat ovat täynnä.

Puistonvartija sisääntuloportilla osasi neuvoa hyvin parhaat paikat, joissa yrittää bongata eri eläinlajeja.

Moss Landingin saukot

Moss Landingin saukkoyhdyskunnan löytää Elkhorn Slough -lahdesta Jetty Roadin varrelta läheltä tien päätä. Kun zoomaa Googlen karttaa riittävän tarkasti, näkee siihen merkatun pisteen, jossa lukee Sea otters. Paikan päällä on etsintää helpottamassa saukoista kertova infotaulu.

Täällä taas!

Tervehdys, lukijat, ja pahoittelut pitkästä tauosta täällä blogissa!

Viime viikot olivat niin täynnä ohjelmaa, etten mitenkään ehtinyt kirjoittaa blogiin, vaikka kerrottavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon. Olin ensin erittäin kiinnostavalla työmatkalla Valkoisessa talossa, ja jatkoin Washington DC:stä suoraan Samulin kanssa Kaliforniaan kaksiviikkoiselle road tripille.

Nyt olen taas kotona, ja minulla on vihdoin aikaa sulatella kaikkea kokemaani ja kirjoittaa siitä teille. Lähipäivinä ja -viikkoina on siis luvassa sarja kirjoituksia matkani varrelta.

Road trip in California, driving a 2016 Mustang convertible at Mulholland Drive

Ajelemassa Mulholland Drivella Los Angelesissä uudella avo-Mustangilla

Karibia, maailman romanttisin lomakohde

Minulle on selvää, mihin haluaisin häämatkalle. Kaikista näkemistäni maailmankolkista Karibianmeren saaret ovat minulle kaikkein romanttisin.

Playa Punta Arenas Beach Vieques Puerto Rico

 

Kävimme Samulin kanssa huhtikuussa neljän yön minilomalla Puerto Ricossa, ja koemme molemmat samoin: missään muualla lomailu ei ole tuntunut ihan yhtä paljon lomalta tai yhtä romanttiselta kuin Karibialla.

Kokemus ei johtunut pelkästään siitä, että olimme matkalla juhlistamassa kihlaustamme tai siitä, että yhteisestä matkasta nauttiminen oli nyt aiempaa helpompaa, koska olemme oppineet matkustamaan sujuvasti yhdessä. Karibian tunnelmassa on jotain, mikä vetoaa meihin molempiin voimakkaasti.

Vieques breakwater Puerto Rico

Omalta osaltani tunsin sen jo vuonna 2011, kun matkustin alueella ensimmäisen kerran, vaikka olin tuolloin liikkeellä yksin, eikä matkaan liittynyt minkäänlaista romanssin häivähdystäkään.

Silloin olin lääkinnyt kolmenkympin kriisiäni antamalla itselleni lahjaksi unelmieni Karibian-risteilyn. Aluksella oli lisäkseni lähinnä brittieläkeläispariskuntia, ja vietin suuren osan ajasta aivan yksin omasta ihanasta seurastani nauttien ja itseäni hemmotellen.

En siis ollut alkuunkaan romanttisissa tunnelmissa. Silti tunsin löytäneeni täydellisen paikan, johon haluaisin palata jonain päivänä rakastuneena.

Vaikka olen matkustellut lukemattomissa muissakin upeissa kohteissa, tuota nimenomaista tunnetta en ole kokenut yhtä voimakkaasti missään muualla.

Samulille puolestaan Puerto Ricon -lomamme oli ensivierailu Karibialle ja pitkäaikaisen unelman täyttymys.

Näistä lähtökohdista olisi helposti voinut seurata se, että odotuksemme olisivat olleet liian korkealla ja loma olisi tuottanut pettymyksen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Matka päinvastoin ylitti kaikki odotuksemme.

Beach view Vieques Puerto Rico

Lomamme suunnittelu lankesi luonnostaan minulle, koska matkasuunnitelmien tekeminen on minulle rakas harrastus ja minulla on sekä suunnittelusta että matkustamisesta paljon enemmän kokemusta kuin Samulilla. Sovimme tältä osin yhteen erinomaisesti: koska matkustaminen on iso osa identiteettiäni, olen todella mielelläni perheen matka-asiantuntijan roolissa, ja Samulille puolestaan on luksusta, kun oma henkilökohtainen matkatoimisto suunnittelee ja järjestää yhteisiä lomia.

Aloin harkita kohteeksi Puerto Ricoa alun perin käytännönläheisistä syistä: Koska se on osa Yhdysvaltoja, emme joutuneet jonottamaan Bostoniin palatessamme tuntikausia maahantulomuodollisuusjonossa. Lisäksi sinne on Bostonista suoria lentoja, ja olin lukenut sen olevan Karibian lomakohteista edullisimmasta päästä.

Koska haluan tutkia aina uusia paikkoja, valintaan vaikutti myös se, etten ollut aiemmin käynyt siellä.

Lopullisen päätöksen tein luettuani alueesta ja todettuani, että lyhyen matkan päässä toisistaan oli juuri sellaisia paikkoja, joita matkaohjelmaamme halusin.

Halusin näyttää Samulille mahdollisimman monta asiaa, joista olin itse Karibialla eniten pitänyt, ja huolellisella ennakkosuunnittelulla onnistuinkin mahduttamaan neljään päivään ison osan minulle rakkaimmista Karibian-kokemuksista.

Arriving by Ferry to the town of Isabel II on Vieques island Puerto Rico

Vietimme jokaisen yön eri paikassa ja tutustuimme neljään erilaiseen alueeseen: luonnontilaisten rantojen täyttämään Viequesin pikkusaareen, matkailualaa ja paikallisia asukkaita jo pitkään palvelleeseen Luquillon rantakohteeseen, El Yunquen sademetsään ja pääkaupunki San Juanin vanhaankaupunkiin.

Vieques oli pitkään Yhdysvaltojen armeijan hallussa, eikä sitä ole ainakaan vielä pilattu isoilla hotelleilla. Se on täynnä toinen toistaan viehättävämpiä pikkurantoja, joista useimmissa ei ole minkäänlaisia palveluita, mutta jotka ovat sitäkin luonnollisempia ja viehättävämpiä.

Onnistuimme löytämään itsellemme aivan oman rannan, jolla ei ollut ketään muuta. Turkoosi meri ja vaalea, hohtava hiekka olivat juuri niin kauniita kuin ihanimmissa matkahaaveissa, ja koko lahti oli yksin meidän.

Puerto Rico Vieques natural beach

Samuli tunsi olevansa James Bond jonkin Bond-elokuvan loppukohtauksessa: syrjäisellä rannalla kahdestaan kauniin naisen kanssa.

Vesi oli lämmintä kuin kylvyssä mutta virkisti silti kuumalla hiekalla makaamisen jälkeen ihanasti. Leikittelimme vedessä pitkään ja rauhassa kuin lapsuuden kesinä.

Illaksi olin varannut meille kajakkiretken Bio Bay -lahdelle, jonka vesi hohtaa pimeässä. Lahti on täynnä erityistä levää, joka hehkuu kiiltomatojen tapaan valoa aina, kun vettä koskettaa.

Olimme valinneet matkan ajankohdan hehkuvan lahden mukaan: se on hienoimmillaan, kun kuunvaloa ei ole näkyvissä, joten matkustimme Puerto Ricoon uuden kuun aikaan.

Retki oli hieno. Vesi hehkui aina, kun sitä kosketti melalla tai kädellä tai kun kala hyppäsi pintaan. Kajakeissa oli lasipohjat, joiden läpi saattoi katsella kajakin kosketuksen aiheuttamaa hehkua.

Valosaastetta ei luonnonsuojelualueella juuri ollut, ja opas esitteli meille myös tähtikuvioita, jotka näkyivät selvästi pimeällä taivaalla.

Seuraavana päivänä Luquillossa meri oli aivan toisenlainen kuin se hellä kylpy, jossa olimme Viequesillä lilluneet. Siellä rantaan iski parimetrisiä aaltoja, ja moni hotellimme vieraista ui mieluummin uima-altaassa.

Playa Luquillo Beach Puerto Rico

Samulilla oli kuitenkin valtavan hauskaa aalloissa leikkiessä. Itse en voi väittää niistä nauttineeni, mutta oli hauskaa katsella Samulin poikamaista ilakointia.

Meillä oli Luquillon hotellimme suhteen onnea: varaamamme huoneen edellinen asukas oli halunnut jatkaa vierailuaan, ja meille oli päätetty antaa varaamamme huoneen hinnalla hotellin paras merinäköalahuone.

Makuuhuoneessamme oli parveke, josta näki suoraan merelle, ja nukuimme valtavien aaltojen pauhun säestyksellä.

Hotel room view to Playa Luquillo Beach Puerto Rico

Seuraavana matkaohjelmassa oli vuorossa sademetsä, jossa ajelimme ensin autolla ja teimme sitten helpon vaelluksen La Mina -vesiputoukselle. Siellä yksinäisyys ja rauha olivat kaukana. Oli sunnuntai, ja paikalliset olivat tulleet suurin joukoin luonnonpuistosta nauttimaan.

Sademetsä oli silti hyvin kaunista ja rehevää.

Iltapäivällä ajelimme Puerto Ricon pääkaupunkiin San Juaniin, jossa vietimme lomamme loppuajan. Espanjalaisten valloittajien 1500-luvulla rakentama vanhakaupunki on viehättävä – ja tunnelmaltaan hyvin karibialainen. Saarelle rakennettu kaupunginosa on täynnä riemunkirjavilla, murretuilla väreillä maalattuja kauniita taloja, ja sitä ympäröi joka puolella epätodellisen turkoosi meri.

San Juan waterfront Puerto Rico

Meren ja kaupungin välissä kulkee vanhan linnoituksen muuri, ja muurin ulkopuolella on kävelypolku, jossa saimme kuljeskella aivan rauhassa tuijottelemassa merta.

Old San Juan waterfront walk outside the fort Puerto Rico

Tältä lomalta emme olisi millään malttaneet tulla pois.

Havaijin-matkaa suunnitellessamme ajattelimme, että kävisimme siellä vain kerran elämässä. Pois lähtiessämme olimme vastakihlautuneita ja onnellisia, mutta vaikka kuinka olimme nauttineet lomastamme, emme tunteneet surua ajatellessamme, ettemme ehkä enää koskaan palaisi.

Jos sen sijaan ajattelisin, etten koskaan enää voisi palata Karibialle, se täyttäisi minut syvällä surulla.

Onneksi niin ei tarvitse ajatella.

”Koska häät pidetään?”

Amerikkalaiset eivät harrasta pitkiä kihlauksia. Kun viittaan Samuliin sanalla sulhanen, minulta kysytään aina, koska häät ovat. Kysyjiä kummastuttaa, kun kerron, että tähtäämme kesään 2018.

”Ei meillä ole mikään kiire naimisiin”, aloitan aina, ja näen ihmetyksen kysyjän silmissä.

”Haluamme pitää häät Suomessa, koska sukulaiset ja lähes kaikki ystävämme ovat siellä, ja on ihan hirveän paljon helpompaa järjestää häitä Suomessa sitten, kun asumme taas siellä.”

Siinä vaiheessa kysyjä yleensä raapii päätään, mutta hänen silmiinsä syttyy edes jonkinmoinen ymmärryksen valo – tai ainakin hän tajuaa, että olisi kohteliasta teeskennellä ymmärtäneensä selityksen.

Joskus jatkan vielä, ettei suomalaisessa kulttuurissa ole mitenkään tavatonta olla kihloissa pitkään. Se yleensä rauhoittaa kysyjän. Kaikkihan tietävät, että ulkomaanelävillä on kummallisia tapoja. Ei niitä onneksi tarvitsekaan ymmärtää.

Getting engaged in Boston

Kulttuuriero Suomeen on todella iso. Suomessa muistan parikymppisenä miettineeni, ettei ystävien kihlausuutisista voinut vielä päätellä mitään siitä, mistä oli kysymys.

Jotkut menivät kihloihin ja alkoivat heti suunnitella häitä. Toiset kihlautuivat ilmaistakseen toisilleen ja muulle maailmalle sitoutumistaan toisiinsa ja päätöstään mennä jonain päivänä naimisiin, mutta eivät aikoneet edetä siitä pidemmälle vielä pitkään aikaan. Kolmansille kihlaus oli itsessään riittävä tapa sitoutua toisiinsa loppuelämäksi, kun avioliittoinstituutio ei tuntunut itselle sopivalta.

Aina kihlausuutista ei edes tullut. Ainakin yksi ystäväpariskuntani jätti piti sitä turhana välivaiheena ja siirtyi avoliitosta suoraan naimisiin.

Täällä kihlaus tuntuu olevan aina hääjärjestelyjen lähtölaukaus, ja kihlaukset kestävät muutamasta kuukaudesta vuoteen tai korkeintaan puoleentoista.

Se on toki yleistä Suomessakin. Jos asuisimme juuri nyt Helsingissä emmekä Bostonissa, se olisi varmaan ollut sitä meillekin.

Minulle on kuitenkin hyvin tärkeää paitsi viettää häät Suomessa myös asua Suomessa niitä järjestäessämme.

Haluan jakaa perheeni ja vanhojen, rakkaiden ystävieni kanssa paitsi itse hääpäivän myös häiden odottamisen ja valmistelemisen. Haluan nauttia tärkeän päivän odotuksesta yhdessä heidän kanssaan ja tukeutua heihin, jos järjestelyt stressaavat.

Niin täälläkin kyllä tehdään: vietetään polttareita ja morsiuskutsuja, kokoonnutaan yhteen askartelemaan hääkoristeita tai vieraille jaettavia muistolahjoja.

Ehkä amerikkalaiset eivät ole ymmärtäneet minua siksi, että olen sanonut häiden järjestämisen olevan helpompaa Suomessa asuessa. Se on täysin totta, mutta amerikkalaisten voi olla sitä vaikea ymmärtää.

Täällä vietetään paljon niin sanottuja lomakohdehäitä (destination wedding). Niiden idea on, että hääpari valitsee hääpaikakseen minkä tahansa itselleen mieluisan lomakohteen, johon sekä he että häävieraat matkustavat häitä viettämään.

Paikan päällä tehtävät järjestelyt ulkoistetaan tällaisissa tapauksissa ilmeisesti usein hääsuunnittelijalle. Siksi amerikkalaisesta voi tuntua oudolta ajatukselta, että häiden järjestäminen Suomeen olisi Bostonista käsin hankalaa.

Puerto Rico Vieques natural beach

Puerto Rico on suosittu lomakohdehääpaikka. Trooppisista rantaparatiisihäistä haaveilevalle amerikkalaiselle se on hyvä valinta, koska se kuuluu Yhdysvaltoihin ja sinne on siksi helppoa ja suhteellisen edullista matkustaa. Itärannikolla asuville se on myös varsin lähellä kotia. Kuva on Puerto Ricoon kuuluvalta Viequesin saarelta.

Lomakohdehäät ovat mielestäni mielenkiintoinen konsepti. Sellaisten järjestäminen käy järkeen varsinkin siinä tapauksessa, että monet häävieraista joutuisivat joka tapauksessa matkustamaan häiden takia kauas kotiseudultaan.

Amerikkalaisten lyhyet lomat vaikuttavat varmasti siihen, että lomakohdehäistä on tullut täällä niin suosittuja.

Jos vuosilomaa on vaikkapa viikko, yhdenkin lomapäivän käyttäminen läheisen häihin pääsemiseksi vaikuttaa koko vuoden lomasuunnitelmiin dramaattisesti. Jos matka häihin on vuoden ainoa lomareissu, on todella ihanaa, jos häät pidetään yhdessä maan viehättävimmistä lomakaupungeista, jossa on aina halunnut päästä käymään – eikä esimerkiksi kurjistuvassa teollisuuskaupungissa, jossa ei ole mitään nähtävää.

Joskus lomakohdehäitä järjestetään kuitenkin myös siksi, etteivät kaikki kutsuvieraat saapuisi paikalle.

Päädyin taannoin juttelemaan häistä ventovieraan amerikkalaisnaisen kanssa, kun odotimme vierekkäin pääsyä ulos lentokoneesta. Hän oli suunnilleen ikäiseni, ja hänen häänsä olivat olleet hiljattain. Ne oli vietetty kotipaikkakunnalla.

”Olisi vain pitänyt järjestää lomakohdehäät”, nainen huokasi minulle. ”Olisi ollut paljon kivemmat juhlat ilman kaiken maailman rasittavia sukulaisia. Lomakohteeseen he eivät varmaan olisi pystyneet tulemaan.”

En oikein tiennyt, mitä sanoa. Minun häähaaveissani on aina ollut kaikkein tärkeintä se, että kaikki minun ja puolisoni tärkeimmät ihmiset pääsisivät juhlimaan päivää kanssamme.

Junalla halki Mississipin

Helmikuisesta Syvän Etelän kiertomatkastani on vielä paljon kertomista, vaikka olenkin välillä kirjoittanut aivan muista aiheista. Tarkoitukseni on jatkaa muiden kirjoitusten lomassa tarinaa matkastani vaihe vaiheelta.

Vietettyäni muutaman päivän Memphisissä jatkoin matkaa kohti New Orleansia ja Mardi Gras -karnevaaleja. Olin päättänyt kulkea välin junalla, sillä onnistuin saamaan lipun kohtuuhintaan.

En ollut aiemmin matkustanut tässä maassa junalla, vaikka pidän junamatkoista. Itärannikolla juna on yleensä huonoin kulkupelivaihtoehto, sillä matka junalla maksaa suunnilleen saman kuin lentäen mutta kestää yhtä kauan kuin bussilla, johon saa lippuja todella halvalla.

Memphisissä useampi ihminen kehui junamatkaa New Orleansiin kauniiksi maisemareitiksi.

Se oli lievää liioittelua. Suuren osan matkasta maisemat eivät olleet mitenkään ihmeelliset. Näin paljon peltoja. Oli kuitenkin kiinnostavaa päästä katselemaan taas uutta osavaltiota.

Näkymät muuttuivat kiinnostavammiksi matkan loppua kohden. Mississipin pääkaupungista Jacksonista näki junan ikkunasta muun muassa osavaltion hallintorakennuksen State Capitolin. Se oli helppo tunnistaa, sillä kuten useimmissa capitoleissa, siinä on näyttävä kupoli.

Mississippi State Capitol seen from Amtrak train Jackson Mississippi

New Orleansia lähestyessään rata kulki aivan veden tuntumassa, ja sain ensi kosketuksen Louisianan kuuluisiin rämeisiin.

Heikoin lenkki junassa oli ravintola, jonka valikoimat olivat surkeat ja annokset pahasti ylihinnoiteltuja. En ollut saanut ostettua kunnon eväitä, ja saavuinkin perille nälkäisenä kuin susi.

Ravintolaa lukuun ottamatta junamatka oli miellyttävä kokemus. Sain paikan näköalavaunusta, jonka paikat eivät ole myynnissä etukäteen, vaan joka on avoin kaikille matkustajille. Siellä oli mukava työskennellä ja katsella välillä ohi kiitäviä maisemia.

train ride from Memphis to New Orleans

 

Periamerikkalainen jääpalanhimo

Olen amerikkalaistunut tavalla, jota en olisi koskaan uskonut mahdolliseksi: olen alkanut himoita jääpaloja juomiini.

Amerikkalaisille jääpalat ovat äärettömän tärkeitä. Jopa kaikkein hirveimmissä motellihuoneissa on tarjolla sanko, johon asiakas voi hakea jääpaloja käytävältä jääkoneesta. Kotiinkin voi ostaa erillisen jääpalakoneen.

Ulkomailla matkaillessa jääkulttuurierot voivat lähes pilata amerikkalaisen loman. Olin hiljattain mukana keskustelussa, jossa keski-iän ylittänyt amerikkalaisrouva kertoi Espanjan-matkastaan. Kaikki oli muuten ollut hienoa ja ihanaa, mutta yksi iso mieliharmi oli jäänyt kaivelemaan:

”Sieltä ei saanut jäitä!”

ice cubes

Jotta emme täysin amerikkalaistuisi, teemme kotona Aalto-maljakon muotoisia jäitä.

Oma suhteeni jäihin on aina ollut päinvastainen: olen pyrkinyt välttämään niitä kaikin keinoin.

Mieleeni iskostettiin jo lapsena, että jääpalat ovat matkailijalle iso vatsatautiriski, ja olen opetellut pitämään matkoilla huolta siitä, että saan varmasti kaikki juomani ilman jäitä.

Se ei ole tuntunut uhraukselta. En ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt jääpalojen viehätystä. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että ne tekevät ensin juomasta epämiellyttävän kylmän ja laimentavat sitten sulaessaan sen ikävän vetiseksi.

Nyt olen kuitenkin yhtäkkiä hurahtanut jäihin.

Syytän Coca-Colaa. Ennen en koskaan juonut sitä, mutta Atlantan Coca-Cola-maailma sai salakavalasti aivopestyä minut pitämään siitä. Ja Coca-Cola maistuu aivan selvästi paremmalta, jos lasissa on jäitä.

Sama pätee karpalomehuun, toiseen periamerikkalaiseen juomaan. Huomasin sen, kun olin ensin kiinnittänyt huomiota Coca-Colan maun muutokseen.

Näiden havaintojen jälkeen aloin kaivata jäitä kaikkiin kylmiin juomiini.

Jäänhimoni meni jopa niin pitkälle, että varmistin pienessä lautapelikahvilassa ennen juomien tilaamista, oliko jäitä tarjolla. Jos niitä ei olisi ollut, olisin vakavasti harkinnut koko tilaukseni muuttamista.

Puolalaistaustainen kahvilanpitäjä oli tunnistanut meidät eurooppalaisiksi ja katsoi minua hieman oudosti, kun eurooppalaisuudestani huolimatta kyselin jäiden perään.

”On meillä niitä – mutta nehän laimentavat juomasi”, hän ei malttanut olla huomauttamatta.

En oikein tiennyt, mitä sanoa. Juuri samaahan sanoin itse ennen muille, jotka kyselivät, miten pystyin elämään ilman jäitä.

Miten selittää vieraalle ihmiselle, että olin ennen itsekin jäänvastustajien leirissä, mutta nyt olen vaihtanut puolta? Miksi edes yrittää, kun kyse on vain muutamasta hassusta jääpalasta?

”Tiedän”, sanoin vain ja hymyilin hieman nolona.

Siinä hetkessä tunsin itseni auttamattoman amerikkalaiseksi.

Washington DC, kirsikankukat ja presidentti

Päiväretkeä Washington DC:hen voinee pitää aika onnistuneena, jos onnistuu sen aikana sekä näkemään kaupungin kuulut kirsikankukat että tapaamaan presidentin.

cherry blossoms Washington DC Jefferson Memorial

Sellaisen työmatkan tein toissa viikolla. Presidentti tosin oli Suomen eikä Yhdysvaltojen, kuten tämän maan pääkaupungista puhuttaessa ensimmäiseksi ajattelisi.

Ennen Amerikkaan muuttoani olin kuullut monet kerrat puhuttavan Japanin kirsikankukkajuhlista, mutta vasta tänne tultuani sain tietää, että kirsikankukat ovat suuren juhlan aihe myös Washington DC:ssä.

Tokion pormestari lahjoitti viime vuosisadan alussa Yhdysvaltojen pääkaupungille kirsikkapuita, jotka ympäröivät kaupungin keskustassa muistomerkkien reunustamaa Tidal Basin -tekoallasta. Lahjaa ja Yhdysvaltojen ja Japanin suhteita kunnioitetaan vuotuisella kirsikankukkafestivaalilla, ja suuri määrä ihmisiä matkustaa ihailemaan kukkivia puita.

cherry blossoms Washington DC Tidal Basin Washington Monument

Olin jo joulukuisesta DC:n-vierailustani lähtien haaveillut matkustavani keväällä kaupunkiin kirsikankukkia katsomaan.

Kukkaloisto kestää vain muutamia päiviä, ja matka Japaniin juuri oikeaan aikaan olisi Suomessa asuessa aika hankala järjestää.  Bostonista DC:hen on huomattavasti helpompi matkustaa lyhyelläkin varoitusajalla.

Tänä vuonna kirsikkapuut kuitenkin puhkesivat täyteen loistoonsa viikolla, jolloin matka pääkaupunkiin ei mitenkään mahtunut kalenteriini. Olin jo alistunut ajatukseen, etten pääsisi näkemään niitä, mutta sitten minulle sattuikin tulemaan työmatka  DC:hen.

cherry blossoms Washington DC me at Tidal Basin Jefferson Memorial

Presidentti Sauli Niinistö oli Yhdysvalloissa presidentti Barack Obaman isännöimässä ydinturvakonferenssissa, ja minulle myönnettiin hänen kanssaan kahdenkeskinen haastattelu.

Olin ainoa suomalaistoimittaja, joka oli tuona päivänä saamassa presidentiltä oman haastattelun, ja olin tietysti siitä todella innoissani. Innostustani matkasta ei lainkaan vähentänyt se, että oli mahdollista, että pääsisin samalla reissulla näkemään kirsikankukkiakin.

Matkani oli viikon sen jälkeen, kun puiden kukkiminen oli saavuttanut huippunsa. Oli täysin tuurista kiinni, ehtisivätkö kaikki herkät kukat pudota puista jo siihen mennessä, kun saapuisin kaupunkiin.

Minulla on kuitenkin usein aika hyvä onni. Säät suosivat siinä määrin, että kun pääsin Tidal Basinin luo, kukkia oli vielä aika hyvin jäljellä, vaikka monet niistä olivatkin jo pudonneet.

Cherry Blossoms Washington DC

Sää oli ihana, ja ehdin nautiskella kukkivasta kaupungista muutaman tunnin ennen kuin oli aika valmistautua illan haastatteluuni presidentin kanssa.

Haastattelukin meni mitä mainioimmin. Sen jälkeen koitti matkan stressaava vaihe, kun aloin kiireellä kirjoittaa juttuja samalla, kun tein matkaa lentokentälle ja lensin kotiin.

Tein presidentin haastattelusta Suomen aamuun nettijutun, jonka voi lukea täältä. Lisäksi kirjoitin seuraavan päivän lehtiin pidemmän juttupaketin, jonka pääsee lukemaan täältä.

Kaikkien tekstien piti olla valmiina Suomen aamupäivään mennessä, ja päätin lopulta kirjoittaa kaiken valmiiksi ennen kuin menisin nukkumaan. Työpäivästä tuli todella pitkä, mutta onneksi päivä oli myös kaiken vaivan arvoinen.

Matkailukonferenssi naisille

Los Angelesin lähelle Irvineen kokoontuu tämän viikon lopulla satoja matkustamiseen intohimoisesti suhtautuvia naisia.

Matkailevien naisten verkosto Wanderful järjestää vuosittain eri puolilla Yhdysvaltoja naisille suunnatun matkailukonferenssin, Women in Travel Summitin. Ohjelmassa on puheenvuoroja matkabloggaajille, pienyrittäjille ja muuten vain intohimoisille matkaajille – ja paljon muuta yhteistä tekemistä, jotta osallistujat tutustuisivat toisiinsa.

Mainitsin Wanderfulista jo aiemmin JFK-museovierailusta kertovassa kirjoituksessani. Verkosto on minulle hyvin tärkeä. Sen tapaamisissa tunnen olevani omieni joukossa tavalla, jota en odottanut uudessa kotimaassa näin nopeasti kokevani.

Kun kuulin syksyllä uusien ystävieni järjestävän keväälle konferenssia, halusin heti mukaan. Ajattelin opiskeluaikojen konferenssimatkoja opiskelukavereiden kanssa ja sitä, miten paljon paremmin tutustuimme toisiimme noilla matkoilla kuin kotikaupungissa.

Halusin myös tuntea olevani osa paitsi Bostonin Wanderful-yhteisöä myös laajempaa Wanderful-verkostoa kokonaisuudessaan. Ystäväni kuvailivat viime vuoden konferenssia hyvin yhteisölliseksi ja lämminhenkiseksi.

Vasta myöhemmin aloin innostua myös varsinaisesta konferenssiohjelmasta. Puhujina on muun muassa menestyneitä amerikkalaisia matkabloggaajia ja matkajournalisteja, jotka ovat pystyneet tienaamaan isoja summia matkakirjoittamisellaan.

En kuvittele, että heidän oppinsa olisivat suoraan sovellettavissa Suomeen, mutta uskon voivani oppia heiltä paljon juuri siksi, että he elävät niin erilaisessa maailmassa kuin me suomeksi kirjoittavat.

Konferenssi ei ole vielä alkanut, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että konferenssin sosiaalinen puoli tulee vastaamaan odotuksiani. Konferenssin osallistujien keskustelut sosiaalisessa mediassa huokuvat juuri sellaista samaa perhettä olemista, mitä toivoin saavani kokea.

Lisäksi tämä matka on tarjonnut minulle mahdollisuuden viettää aikaa yhdessä Bostonin Wanderful-ryhmästä minulle läheisimmäksi tulleen ystäväni Saran kanssa. Tulimme molemmat Kaliforniaan jo vähän ennen konferenssia osin työ- ja osin vapaa-ajanmatkalle, ja vietimme tänään päivän kapuamalla Griffith Parkissa olevalle kukkulalle, josta on upeat näköalat joka puolelle kaupunkia.

Konferenssin jälkeen Saralla ja minulla on vielä luvassa toinen yhteinen matkapäivä, jonka aikana aiomme kierrellä autolla Los Angelesin eteläpuolella ennen kuin palaamme yölennolla Bostoniin.

Lähipäivien kuulumisiani voi seurata Instagramista ja Twitteristä. Blogia ehdin mitä todennäköisimmin päivittää seuraavan kerran vasta kotiin palattuani.

Holding the Hollywood sign view from Griffith park trails LA Los Angeles California

Hollywood-kyltti näkyy erityisen hyvin Griffith-observatorion luota. Se on silti niin kaukana, että se näyttäää käteen sopivalta.

Hyvää kansallista popcornpäivää!

Täällä vietettiin eilen kansallista popcornpäivää. Suomessakin on toki kaikenlaisia kummallisia teemapäiviä, mutta silti ajatus popcornpäivästä huvitti minua.

Samulin työpaikalla päivää juhlittiin suurieleisesti: työnantaja tarjosi työntekijöille säkkikaupalla erimakuisia popcorneja, joita riitti pitkin päivää syötäväksi ja vielä illalla kotiin vietäväksikin.

Kun palasin myöhään illalla improvisaatioteatterikerhon harjoituksista, Samuli oli jo nukkumassa, mutta minua odotti makeansuolainen yllätys:

Happy National Popcorn Day chocolate and cinnamon popcorn

Teksti oli Samulin viesti minulle. Niin pitkälle työnantaja ei sentään ollut mennyt, että olisi toivotellut hyvää popcornpäivää työntekijöilleen käsin kirjoitetuilla tervehdyksillä.

Samuli oli valikoinut minulle suklaa- ja kanelipopcorneja. Kinuskinmakuiset olivat kuulemma loppuneet kesken, eikä niitä riittänyt kotiinvietäväksi.

Tarjolla oli ollut myös pekoni-, cheddar-, tuplacheddar- ja jalopenopopcorneja, mutta Samuli tiesi, etten pitäisi niistä.

Molemmat popcornit olivat todella hyviä. Varsinkin suklaapopcorneissa oli koukuttava makeuden ja suolaisen voiaromin yhdistelmä. Ne olivat kuitenkin niin makeita, ettei niitä onneksi voinut syödä kovin paljon ennen kuin alkoi jo tulla huono olo.

Tällainen popcornien makuvalikoima kuulostaa suomalaisen korvaan laajalta, mutta amerikkalaisittain se oli vielä aika vaatimaton. Savannahissa Georgian osavaltiossa hämmästelin Savannah Rae’s Gourmet Popcorn -myymälää, joka mainostaa myyvänsä 150:tä eri popcornmakuvaihtoehtoa.

Savannah Rae jaottelee popcornmakunsa karkki-, suklaa- ja juustopopcorneihin. Karkkimakujen joukossa on muun muassa suuri joukko marjoja ja hedelmiä ja eksoottisempina vaihtoehtoina kirsikkakola ja kinuski-pekoni. Suklaapopcornien joukossa on brändisuklaita ja leivonnaisia kuten mustikkajuustokakku. Juustomakujen alla ovat kaikki suolaiset vaihtoehdot kuten valkosipulileipä ja korianteri-lime.

Jäin vähän harmittelemaan, etten ehtinyt käydä maistelemassa eri vaihtoehtoja. Se olisi ollut omanlaisensa periamerikkalainen elämys.

Pidin kuitenkin Savannahista niin paljon, että haluaisin käydä siellä vielä uudestaankin. Seuraavalla kerralla täytyy pitää huolta siitä, että popcorninmaistelu mahtuu matkaohjelmaan.

Korjaus 11.3. kl 12.48: Kansallinen popcornpäivä onkin oikeasti tammikuussa, joten juhlimme sitä aivan väärään aikaan vuodesta. Tällaista maahanmuuttajan elämä välillä on: yritykset käyttäytyä paikallisen kulttuurin mukaisesti eivät aina mene ihan putkeen. Ikuiseksi mysteeriksi jäänee, miksi Samulin työpaikalla oli popcorntarjoilu eilen eikä tammikuussa.

New York My Way

Suhteeni New Yorkiin on hyvin erilainen kuin useimpiin paikkoihin, missä olen elämäni aikana käynyt. Minulle on tyypillistä käydä kussakin kohteessa vain kerran ja suunnitella matkani huolella useita kuukausia etukäteen varmistaakseni, että näen ja koen paikan päälle päästyäni kaikki minulle tärkeimmät asiat.

New Yorkissa olen käynyt jo viidesti – mutta en kertaakaan niin, että olisin päässyt suunnittelemaan matkan hyvissä ajoin etukäteen mieleni mukaiseksi.

Tästä seuraa, etten ole kertaakaan päässyt tekemään yhtä asioista, jotka ensivierailustani saakka aivan erityisesti olen halunnut New Yorkissa kokea: vierailemaan Vapaudenpatsaan asuttamalla Liberty Islandilla ja kiipeämään patsaan kruunuun.

Statue of Liberty New York

Tämän lähemmäs Vapaudenpatsasta en koskaan ole päässyt, ja näin kaukaa katsottuna se ei tee niin suurta vaikutusta kuin toivoisin.

Ensimmäiset kaksi kertaa kävin kaupungissa teini-ikäisenä: kerran vanhempieni kanssa ja kerran EF-kielimatkayrityksen kilpailussa voittamallani matkalla. Tuohon aikaan en vielä harrastanut matkojen suunnittelemista. Menin vain iloisena vanhempieni ja palkintomatkanjärjestäjien mukana mihin ikinä he halusivat minut viedä.

Loput kolme matkaa olen tehnyt nyt Bostonissa asuessani. Yksi oli alle vuorokauden mittainen työmatka, jonka aikana en tehnyt muuta kuin töitä. Yksi oli Samulin ja minun viimevuotinen miniloma itsenäisyyspäiväviikonloppuna, jonne päätimme lähteä lyhyellä varoitusajalla. Kolmannen reissun tein toissa viikolla Suomesta kylään tulleiden ystävieni kanssa, ja silloin keskityimme tekemään heille tärkeimpiä asioita.

Toissaviikkoisen reissun innoittamana aloin viimein suunnitella minulle ja Samulille uutta New Yorkin -viikonloppureissua ensi kesälle. Nyt pääsin vihdoin miettimään, mitä kaikkein mieluiten haluaisin kaupungissa nähdä ja kokea, kun kaikkialle on vielä lippuja tarjolla.

Aivan ensimmäiseksi varasin meille liput Vapaudenpatsaan kruunuun. Ne myydään loppuun useita kuukausia etukäteen – varsinkin viikonloppujen osalta ja kesäkuukausille. Nyt maaliskuun alussa viikonloppulippuja oli vielä hyvin tarjolla heinäkuulle ja siitä eteenpäin, mutta kesäkuun viikonloput olivat jo hyvin pitkälle loppuunmyytyjä.

Sitten ostin liput One World Trade Centeriin, kaksoistornien raunioille rakennettuun pilvenpiirtäjään. Niitäkin oli vielä hyvin tarjolla heinäkuulle, ja sain meille liput sellaiseen kellonaikaan, että meidän pitäisi ehtiä näköalatorniin auringonlaskua katsomaan.

One World Trade Center Tower New York

One World Trade Centerin torni

Nämä kaksi ohjelmanumeroa ovat loistoesimerkkejä siitä, miksi minulle on tärkeää suunnitella matkoja hyvissä ajoin etukäteen.

Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia matkailijoita edes kiinnosta tehdä juurin niitä asioita, jotka ovat valtavan suosittuja ja myydään loppuun pitkälti etukäteen. Itse koen kuitenkin, että suositut nähtävyydet ja retket ovat usein suosittuja hyvästä syystä.

Minulla kai vain sattuu olemaan sillä lailla tavallinen maku, että matkojeni kohokohdat ovat usein samoja, jotka moni muukin on nimennyt oman lomansa huippuhetkeksi.

Murmelipäivän tarina

Groundhog Day Punxsytawney 2016 Phil promises early spring close up of phil

En voinut aiemmassa murmelipäiväpostauksessani kertoa kovin paljon itse tapahtumasta, sillä olin kirjoittamassa siitä lehtijutun. Nyt Lännen Medialle tekemäni juttu on julkaistu, ja voin jakaa teidän kanssanne tarinani Murmelipäivästä.

groundhog day punxsytawney 2016 Phil promises early spring surrounded by inner circle

Valitettavasti tekstiäni oli jouduttu lyhentämään, ja sen loppu oli jätetty kokonaan pois. Teille haluan kuitenkin tarjota tarinan kokonaisena, sellaisena kuin sen kirjoitin. Alla on linkki tiedostoon, josta pääsette lukemaan jutun kuvineen sellaisena, kuin se julkaistiin Satakunnan Kansassa. Sen alla on tekstin loppuosa, joka lehdistä jouduttiin karsimaan.

Murmelipäiväjuttuni Satakunnan kansan sivuilla

Tekstin loppu:

Kun Philin ennustus on luettu, kansa kaikkoaa Murmelikukkulalta nopeasti.

Vain innokkaimmat jäävät jonottamaan pääsyä lavalle päästäkseen poseeraamaan valokuvassa Philin ja tapahtuman järjestäjien, smokkeihin ja silinterihattuihin pukeutuneiden Sisäpiiriläisten kanssa.

Kylän keskustassa ohjelma jatkuu vielä pitkälle iltapäivään. Käsityöläiset myyvät matkamuistoksi murmelihattuja ja puisia pihakoristemurmeleita. Historiallinen seura ajeluttaa matkailijoita traktorin kärryssä heinäpaalien päällä ihailemassa kylän arkkitehtuuria.

Kerhotalon elokuvateatterissa voi käydä katsomassa Päiväni Murmelina -elokuvan.

Ennen pitkää väsymys kuitenkin voittaa innokkaimmatkin murmelijuhlijat. Kohta Punxsutawney on taas oma unelias itsensä.

On tullut aika odottaa kevättä. Onneksi Phil on perimätiedon mukaan aina oikeassa. Kevät ei siis ole kaukana.

Hayride in Punxsytawney on Groundhog Day

Elvis elää ketjumotellissa ja muita tarinoita Memphisistä

Aidonkokoinen Elvis-patsas tervehtii vieraita sisääntuloaulassa. Seinät ovat täynnä Kuninkaan levyjä, levynkansia ja muita muistoesineitä. Nyt ei kuitenkaan olla Elvis-museossa vaan halvassa ketjumotellissa.

Elvis lives in Days Inn Graceland Memphis Tennessee

Odotin Memphisin-matkalta Elvis-tunnelmointia, mutta en osannut arvata, että se alkaisi jo ensimmäisen yön majapaikassani. Olin valinnut Days Inn -ketjun motellin yksinkertaisesti sillä perusteella, että se oli iltalennolla kaupunkiin saapuvan matkaajan kannalta parhaassa mahdollisessa paikassa: ihan lähellä lentokenttää ja aivan Elviksen Graceland-kartanossa toimivan museon vieressä.

Elvistely ei loppunut sisääntuloaulaan. Uima-allas oli kitaran muotoinen. Huonettani koristivat Kuninkaan kuvat. Yleisissä tiloissa soi tietystikin Elviksen musiikki.

Elvis guitar shaped swimming pool in Days Inn Graceland Memphis Tennessee

Elättelin toiveita, että tapaisin matkani aikana henkeen ja vereen Elviksestä innostuneita faneja, mutta valitettavasti sekä motellissa että itse Gracelandissa näkemäni ihmiset vaikuttivat kaltaisiltani tavallisilta turisteilta. Kukaan ei kulkenut ympäriinsä Elvis-henkisessä asussa tai pyörtynyt onnesta päästessään töllistelemään Kuninkaan kotia.

Gracelandin sisustus oli hyvin erikoinen. En voi väittää, että kartano olisi mielestäni ollut erityisen viihtyisä, mutta yhtä kaikki oli hauskaa päästä näkemään se.

Elvis Graceland living room Memphis Tennessee

Elvis Graceland billiard room Memphis Tennessee

Elvis Graceland tv room Memphis Tennessee

Suurimman vaikutuksen minuun teki autonäyttelyssä esillä oleva vaaleanpunainen Cadillac. Innostun harvoin autojen ulkonäöstä, mutta tämä auto sykähdytti vaaleanpunaista rakastavaa sieluani todella.

Elvis pink Cadillac in Graceland car museum Memphis Tennessee

Jokaisesta museon osasta oli uloskäynti lahjatavaramyymälän kautta. Elvis-krääsän ihmettely oli aluksi viihdyttävää, mutta ennen pitkää se alkoi pursua korvista. Amerikkalaiset jos ketkä osaavat tuotteistamisen, ja erilaisia Elvis-tuotteita tuntui olevan loputtomasti.

Elvikseen kyllästyttyäni suuntasin keskustaan, josta olin varannut majoituksen kahdeksi jäljellä olevaksi yöksi. Siellä minua kiinnostivat mustien amerikkalaisten ihmisoikeustaistelusta kertova kansalaisoikeusmuseo, vanhanaikaisen näköiseksi kunnostettu Beale Street -katu livemusiikkiklubeineen ja alueen musiikkihistoriaan liittyvät museot.

Onnistuin käyttämään kansalaisoikeusmuseossa viisi tuntia. Loppuvaiheessa tuntui, että pääni räjähtäisi tiedosta.

Useimmat museovieraat suoriutuvat käynnistään toki paljon lyhyemmässä ajassa, mutta minusta tuntui tärkeältä yrittää ihan tosissaan opetella ja ymmärtää uuden kotimaani historiaa ja nykypäivää mustien yhteiskunnallisen aseman näkökulmasta, ja Memphisin museo on tietääkseni maan paras paikka siihen.

Museo on pystytetty taloon, jossa Martin Luther King Jr salamurhattiin. Talo oli siihen aikaan hotelli, jossa King yöpyi. Siellä pääsee näkemään huoneen, jossa hän vietti elämänsä viimeiset tunnit ja parvekkeen, jolla hän seisoi kohtalokkaan luodin osuessa häneen.

Balcony Martin Luther King Jr was shot in Civil Rights Museum Memphis Tennessee

Musiikkimuseoista Rock and Soul Museumista ja Sun Studiosta en saanut läheskään yhtä paljon irti, mutta olen varma, että musiikista ja musiikin historiasta kiinnostuneille ne ovat hyvin antoisia vierailukohteita.

me and Elvis's microphone at Sun Studios Memphis Tennessee

Sun Studiolla sai kokeilla Elviksen mikrofonia

Livemusiikin kuuntelu Beale Streetillä sen sijaan oli hauskaa. Minulle on tyypillistä suunnitella matkani yksityiskohtaisesti jo ennakkoon, mutta tätä osuutta en ollut suunnitellut, vaan kuulin sattumanvaraisia artisteja sattumanvaraisesti valituissa paikoissa. Varsinkin viimeisellä klubilla oli tosi hyvä tunnelma.

Memphisin-retkeni päätteeksi päädyin paikkaan, joka istui hyvin ajatukseeni matkustaa jännän ja oudon äärelle: kenties maailman kummallisimpaan pyramidiin.

Kaupungin keskustassa on valtava lasiseinäinen pyramidi, joka rakennettiin alun perin urheilutapahtumia ja konsertteja varten mutta joutui myöhemmin eläkkeelle, kun kaupunki sai uuden, isomman urheiluareenan. Nyt pyramidissa majailee Pro Bass Shops -erätarvikeliike, ja sinne on rakennettu suoranainen elämyspuisto.

Lasipyramidin sisällä virtaa jokia ja tönöttää puunrunkoja. Joissa ja lammikoissa elää oikeita kaloja ja jopa lauma alligaattoreita. Yhdellä pyramidin laidalla ryhmä täytettyjä eläimiä kiipeilee kallioilla.

Bass Pro Shops Pyramid Memphis Tennessee

Tämän kaiken keskellä on myynnissä erävarusteita, leluja ja muutakin sekalaista tavaraa. Pyramidissa on myös keilahalli, ampumarata, ravintola ja näköalatorni.

Bass Pro Shops Pyramid Memphis Tennessee

Sain taas lisää vahvistusta hypoteesilleni, että monet maailman kummallisimmista asioista tapahtuvat Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolella.

Arpaonnella pikavierailulle Charlotteen

Matka Pennsylvanian murmelikylästä Punxsytawneysta Memphisiin ei onnistunut aivan suorinta linnuntietä.

Punxsytawneyn lähin lentokenttä Du Boisin kylässä ei ymmärrettävästi ole maan suurimpia lentoliikenteen solmukohtia, eikä suoraa lentoa Memphisiin tietenkään ollut tarjolla. Lensin sieltä ensin pienellä potkurikoneella Washington DC:hen, josta matka lopulliseen määräpäähäni kulki vielä Pohjois-Carolinan Charloten kautta.

Kartta Punxsytawney Charlotte Memphis

Vaihtoaikaa Charlotessa oli kaksi tuntia. Mietin kuumeisesti, riittäisikö se pieneen kierrokseen kaupungilla. Pohjois-Carolina on yksi niistä osavaltioista, joihin en todennäköisesti tule matkustaneeksi erikseen, ja minun teki kovasti mieli päästä kartuttamaan osavaltiopistesaldoani.

DC:ssä sain tietää, että lentoaikataulut olivat aivan sekaisin. Charlottea oli piinannut myrsky, jonka vuoksi lennot oli jouduttu välillä keskeyttämään.

Lentoni olisi reilusti myöhässä, jopa niin paljon, etten välttämättä ehtisi sillä jatkolennolleni. Näin kuitenkin nopeasti valonpilkahduksen: edellinen lento oli myös myöhässä, ja jos vain mahtuisin koneeseen, vaihtoaikani Charlotessa olisi jopa pidempi kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Menin heti kyselemään virkailijalta mahdollisuutta päästä aikaisemman koneen kyytiin. Perustelin pyyntöäni sillä, että saattaisin muuten myöhästyä jatkolennoltani. Järkeilin, että lentoyhtiön kannalta tärkeintä olisi minimoida jatkolennoilta myöhästyvien matkustajien määrä.

Aikaisemmalle lennolle mieli kuitenkin moni muukin.

Onneksi minulla oli pelkät käsimatkatavarat. Jos laukkuni olisi ollut ruumassa, minun olisi taatusti haluttu matkaavan sen kanssa samassa koneessa.

Jännitin lähtöportilla. Jos mahtuisin mukaan, ehtisin käydä Charlotessa ja pääsisin silti jatkolennolleni ongelmitta. Jos joutuisin odottamaan omaa lentoani, Charlotessa käyminen jäisi haaveeksi ja aikani Memphisissä saattaisi lyhentyä olennaisesti.

Virkailija alkoi jakaa koneeseennousukortteja matkustajille, jotka olivat mahtuneet mukaan. Nimi toisensa jälkeen luettiin, eikä yksikään niistä ollut minun. Korttipino virkailijan kädessä hupeni, kunnes enää yksi kortti oli jäljellä.

Se oli minun!

Tanssahtelin portilla pienen voitontanssin kanssamatkustajien huvittuneisuudesta piittaamatta.

Kapteeni teki parhaansa saadakseen koneen perille etuajassa hyvittääkseen myöhäistä lähtöä. Hän onnistuikin, ja hihkuin mielessäni riemusta: seuraavaan lentooni olisi vielä melkein neljä tuntia!

Sitten tuli kuitenkin uusi takaisku: Myrskyn sekoittamalla kentällä ei ollut vapaana ainuttakaan lähtöporttia. Jouduimme odottamaan 45 minuuttia ennen kuin pääsimme koneesta.

Laskin ehtiväni silti hetkeksi kaupungille. Charlotten lentokenttä on onneksi vain noin vartin ajomatkan päässä keskustasta.

Charlotte vaikutti hauskalta kaupungilta. Keskustan pääkadulla oli monennäköisiä patsaita, ja Wells Fargo -pankin näyteikkunassa saattoi ihailla vanhan ajan postivaunuja.

statue book children Charlotte North Carolina

Vaikka vierailuni oli lyhyt, se oli paljon antoisampi kuin metromatkani Marylandiin, sillä ehdin nähdä monta näkemisen arvoista asiaa.

Stagecoach seen in Wells Fargo window in Charlotte North Carolina

Kovin paljon tekemistä Charlotessa ei ainakaan minulle silti olisi, joten minua ei jäänyt harmittamaan, etten ehtinyt olla kaupungissa pidempään.

Vierailun nautintoa lisäsi varmasti se, että sen toteutuminen oli tuurista kiinni. Viimeisenä onnekkaana koneeseen pääseminen sai Charloten tuntumaan arpajaispalkinnolta, jonka onnekas voittaja olin.

fountain statues children Charlotte North Carolina

Suuri Etelävaltioiden kiertomatka

Kaksi viikkoa sitten lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni matkaan ilman paluulippua ja vailla kattavaa matkasuunnitelmaa. Nyt paluulippu on viimein ostettu, ja suunnitelmani ovat muutenkin täsmentyneet huomattavasti sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin matkareitistäni.

Päivitettynä matkakarttani näyttää tältä:

Kartta Yhdysvallat Murmelipäivä Map US Groundhog Day Punxsutawney Pennsylvania Elvis Memphis Tennessee Mardi Gras New Orleans Mobile Alabama Houston Texas Teksas Atlanta Savannah Georgia Charleston South Carolina Etelä-Carolina Charlotte North Carolina Pohjois-Carolina

Matkatoimistojen nimeämistyyliä mukaillen päätin alkaa kutsua reissuni Murmelipäivän jälkeistä osuutta Suureksi Etelävaltioiden kiertomatkaksi. Mukana ovat jossain muodossa kaikki Etelävaltiot Kentuckya lukuun ottamatta.

Osaan osavaltioista olen tehnyt vain lyhyen piipahduksen.

Pohjois-Carolinan Charlottessa pääsin käymään lennonvaihdon yhteydessä matkalla Punxsytawneystä Memphisiin. Arkansasissa oli helppo käväistä Memphisistä käsin, sillä valtaosin Tennesseessä sijaitseva kaupunki jatkuu lännessä naapuriosavaltion puolelle.

Mississipin halki ajoin junalla.

New Orleansista käsin tein päiväretken Alabaman Mobileen, jota Globe Called Home -blogin Jenni oli suositellut.

Old meets new in Mobile Alabama

Ennakkoon suunnittelemani osuuden jälkeen jatkoin lyhyelle työmatkalle Teksasin Houstoniin. Sen jälkeen piipahdin omaksi ilokseni Tuulen Viemää -maisemissa Atlantassa Georgiassa.

Nyt olen bussissa matkalla Georgian rannikkokaupunkiin Savannahiin. Sen jälkeen ohjelmassa on vielä Etelä-Carolinan Charleston. Niissä suurin osa ajasta kuluu työn merkeissä.

Tarkoitukseni on kirjoittaa matkan eri vaiheista vielä omat erilliset blogipostaukset, mutta toistaiseksi siihen ei ole vielä ollut tilaisuutta, kun kirjoittamiseen liikenevä aika on pitänyt käyttää töiden tekemiseen.

Kotiin Bostoniin palaan perjantai-iltana.

Boston tuntuu tämän matkan jälkeen varmasti vielä paljon enemmän kodilta kuin tähän saakka. Olen päässyt näkemään hyvin erilaista Amerikkaa, ja vaikka olen pitänyt monista matkakohteistani kovasti, en asuisi missään niistä mieluummin kuin Bostonissa.

Mahtava Murmelipäivä

Murmelipäivä oli juuri niin ikimuistoinen kuin toivoin.

Saavuttuani Punxsytawneyn murmelikylään lähdin ensimmäiseksi etsimään mahdollisimman hulvatonta hattua. Kiersin läpi Murmelipäivän kunniaksi järjestetyt useat käsityömarkkinat ja murmelikrääsään keskittyvät matkamuistokaupat. Haaveissani siinsi murmelipehmolelua muistuttava hattu, jossa pääni tulisi murmelin pään sisään.

Kaupungin päämatkamuistokaupasta löysin päähineen, joka oli hyvin lähellä kuvittelemaani, vaikka pään paikka olikin murmelin vatsassa. Ostin sen, vedin sen saman tien päähäni ja lähdin tyytyväisenä tutkimaan, mitä muuta kylällä oli meneillään.

My Groundhog Day hat Punxsytawney Pennsylvania

Hatusta seurasi paljon hyvää. Kaikkein olennaisinta oli, että sain sen ansiosta uuden ystävän.

Suunnilleen ikäiseltäni vaikuttanut nainen tuli keskustassa juttelemaan minulle ja kertoi harkinneensa täsmälleen saman päähineen ostamista mutta päätyneensä maltillisempaan murmelilogolla varustettuun pipoon. Hänkin oli yksin matkassa, ja päätimme mennä yhdessä paikalliseen hampurilaispaikkaan lämmittelemään.

Näin tutustuin Valerieen, ja siitä lähtien olimme erottamattomat aina siihen saakka, kun tuli aika lähteä Punxsytawneysta. Osoittautui, että olemme täsmälleen samanikäisiä, suhtaudumme molemmat matkustamiseen intohimoisesti, arvostamme kumpikin yksin matkustamista – ja olimme aikeissa heittäytyä Murmelipäivän pyörteisiin täysillä ja selvin päin.

Olimme kumpikin suunnitelleet yöpyvämme kunnan kerhotilan lattialla, jossa majapaikattomat murmelimatkalaiset voivat kahdeksan dollarin maksusta majailla joko lattialla tai elokuvateatterin penkeillä. Kaupan päälle pääsi halutessaan katsomaan elokuvateatterissa tapahtuman nimikkoelokuvankin, joka esitettiin iltayhdeltätoista alkaen.

Kerhotilan kioskia pyörittänyt nainen oli huippuystävällinen, kuten muutkin paikalliset. Valtava innostuksemme lämmitti hänen sydäntään ja hän mainitsi tuntevansa läheisesti yhden mystisistä Sisäpiiriläisistä, Murmelipäivän järjestäjistä.

Hän laittoi ystävälleen viestin ja pyysi tätä tulemaan tervehtimään meitä. Parhaassa tapauksessa Sisäpiiriläinen voisi antaa meille VIP-passit, joiden ansiosta pääsisimme ihan lavan reunalle.

Pompimme innosta kuin teinitytöt Robinin keikalla ja odotimme jännittyneinä, saapuisiko Sisäpiiriläinen paikalle.

Hän saapui! Dan McGinley, Sisäpiirin koodinimeltään Moonshine, oli nuorimmasta päästä murmelipäivän järjestäjiä, arviolta meidän ikäisemme. Hän kohotti meille silinterihattuaan kuin taikuri ikään ja pudotti hatusta käsiimme himoitut VIP-passit.

Pyysimme Moonshinen nimikirjoituksen Murmelipäivän ohjelmalehteen, jossa on erikseen kaikkien Sisäpiiriläisten kuvat ja tilat nimikirjoitusten keräämiseen. Lisäksi otimme tietysti ryhmäselfien.

posing with Moonshine the Inner Circle Member of Groundhog Day Punxsytawney Pennsylvania

Moonshinen lähdettyä pompimme ja hihkuimme lisää. Kioskin rouvaa varmasti huvitti salassa aika paljon moinen julkkiksenpalvonta, joka kohdistui hänen lapsesta saakka tuntemaansa naapurinpoikaan.

Huvittuneisuus oli kuitenkin varmasti täysin hyväntahtoista: paikallisille Murmelipäivä on hyvin tärkeä, ja he selvästi arvostavat vieraita, jotka ottavat siitä kaiken ilon irti.

VIP-passien ansiosta uskalsimme laitttaa herätyskellon soimaan vasta puoli kolmelta aamulla ja matkustaa Murmelimäelle kolmelta lähtevällä ensimmäisellä bussilla.

Ilman passeja olisimme kävelleet paikalle ollaksemme perillä mäellä jo ennen kolmea, jolloin portit avataan ja tapahtuma alkaa. Olin lukenut blogeista ja lehtijutuista, että porttien avautuessa paikalla saattaa olla jo useamman sadan ihmisen joukko odottamassa sisäänpääsyä.

groundhog hat and vip pass at Groundhog Day Punxsytawney Pennsylvania

VIP-passin ja hienon murmelihatun omistajan on helppo hymyillä.

Löysimme kohtalaisen lämpimät paikat elokuvateatterin kokolattiamattoon verhotulta lattialta valkokangaskorokkeen edestä. Val yritti nukkua, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta. Minulla oli töitä.

Työni eivät liittyneet mitenkään Murmelipäivään.

Sattui nimittäin niin, että kaikista maailman päivistä juuri tuona päivänä käynnistyi Yhdysvaltojen presidentinvaalien esivaalikierros. Iowan osavaltiossa pidettiin pitkin iltaa vaalikokouksia, jotka määrittäisivät Iowan valinnat sekä demokraattien että republikaanien presidenttiehdokkaaksi.

Olin luvannut tärkeälle asiakkaalle, että seuraisin vaaliuutisia netistä ja kirjoittaisin tuloksista analyysin heti niiden varmistuttua. Tulokset tulisivat USA:n illalla juuri sopivasti niin, että ehtisin tehdä analyysin Suomen aamuksi suomalaisille aamutoimien lomassa älypuhelimesta luettavaksi.

Toivoin tulosten tulevan yhdeksän maissa. Se oli kuitenkin turhan optimistista. Kun Päiväni Murmelina alkoi yhdeltätoista pyöriä selkäni takana, tilanne oli vasta hädin tuskin siinä määrin selvillä, että olin päässyt kirjoittamisen alkuun.

Kirjoitin sinä yönä lopulta kaksi erillistä analyysiä erittäin kiinnostavista vaalikäänteistä – samalla, kun ympärilläni kuorsasi sekalainen joukko ihmisiä makuupusseissa ja Bill Murray yritti valkokankaalla epätoivoisesti päästä pakoon toistuvasta päivästään.

Olen ennenkin tehnyt töitä omituisissa tilanteissa ja olosuhteissa, mutta tämä oli absurdein työkokemus koskaan.

Journalist Phantastic Phil statue in Punxsytawney Pennsylvania

Toimittaja on aina toimittaja. Kuvan journalisti ei ole suomalaisittain sopuli vaan tietystikin Punxsytawneyn malliin murmeli. Kaupunki on täynnä murmelipatsaita. Tämä on Punxsytawney Spirit -lehden toimituksen edessä.

Demokraattien tulokset venyivät ja venyivät. Hillary ja Bernie olivat niin tasoissa, ettei voittajaa vain voinut julistaa, ennen kuin kaikki äänet olisi laskettu. Ehdin jopa katsoa elokuvan lopun odotellessani, että pääsisin aloittamaan jälkimmäisen jutun kirjoittamisen.

Sain jutun lopulta valmiiksi kymmenen minuuttia ennen kuin Valin herätyskello soi. Oli aika lähteä odottamaan Murmelia!

Kun pääsimme Murmelimäelle, luin puhelimestani sähköpostit, sillä odotin tärkeää viestiä. Se oli tullut ja sisälsi hyviä uutisia: eräs asiakkaani oli luvannut ostaa minulta jutun Murmelipäivästä!

Tämän blogikirjoituksen kannalta uutinen valitettavasti merkitsee sitä, etten voi kuvailla tässä postauksessa itse tapahtuman kulkua samaan tapaan, kuin muuten kuvailisin. Joudun säästämään havaintoni ja paikalle tulleiden ihmisten kanssa käymäni keskustelut materiaaliksi juttuani varten, enkä voi julkaista niitä muualla.

Lupaan jakaa juttuni kanssanne sitten, kun se on julkaistu. Siihen menee kuitenkin vielä muutamia viikkoja. (Lisäys jälkikäteen: Murmelipäivästä kirjoittamani juttu on nyt luettavissa täällä.)

Nyt voin kertoa vain, että saimme Valin kanssa VIP-passeillamme todella hyvät paikat ja että aika kului yllättävän nopeasti aamua ja Murmelia odottaessa.

Dancing on the Groundhog stage on Groundhog Day in Punxsytawney Pennsylvania.jpg

Vip-passilla pääsi hetkeksi tanssimaan viralliselle Murmelilavalle. Takanamme näkyvää mainostaulua käyvät turistit valokuvaamassa ympäri vuoden, mutta vain harvat ja valitut ovat saaneet tanssia sen edessä itse juhlallisuuksien aikana.

Tapasimme muitakin Sisäpiiriläisiä ja saimme lisää nimikirjoituksia.

selfie with Inner Circle Member at Groundhog Day Punxsytawney Pennsylvania.jpg

Kokonaisuudessaan kokemus oli juuri niin yhteisöllinen, hulvattoman absurdi ja upea kuin odotinkin.

Lentokentällä minulta kysyttiin, aionko tulla ensi vuonna uudestaan, vai oliko tämä kerran elämässä -kokemus. Vaikka asuisin Amerikassa pysyvästi, kallistuisin luultavasti jälkimmäisen kannalle.

Yksi Murmelipäivä oli mahtavaa kokea, mutta saattaisi tuntua jo vähän liikaa Bill Murrayn painajaiselta.

Matka jännän äärelle, osa 2: Elvistä ja karnevaaleja

Lupasin aiemmassa Murmelipäivästä kertovassa postauksessani kirjoittaa kohta lisää helmikuun matkasuunnitelmistani. Lähden maanantaina ainakin kahden viikon kiertomatkalle, joka alkaa Punxsutawneyn Murmelipäivästä ja jatkuu siitä Memphisin kautta New Orleansin Mardi Gras -karnevaaleihin.

Kartta Yhdysvallat Murmelipäivä Map US Groundhog Day Punxsutawney Elvis Memphis Mardi Gras New Orleans

Memphisissä ehdin viettää kaksi kokonaista päivää. Ensimmäiseksi aion tutustua Elviksen Graceland-kartanoon, jossa toimii nykyään Elvis-museo. Haaveilen pääseväni siellä juttusille todellisten Elvis-fanien kanssa, jotka palvovat kuningasta ja ehkä jopa kieltäytyvät uskomasta hänen kuolleen – mutta on tietysti täysin tuurista kiinni, minkälaisia kanssamatkalaisia museoon sattuu minun vierailuni aikana tulemaan.

Paras mahdollisuus nähdä todellisia Elvis-faneja olisi osallistua Elviksen synnyinkylässä Tupelossa vuosittain kesäkuun alussa järjestettäville Elvis-festivaaleille, mutta valitettavasti ne taitavat jäädä minulta tänä vuonna väliin.

Toinen minua erityisesti kiinnostava nähtävyys Memphisissä on rotuerottelun vastaisen taistelun historiaa avaava National Civil Rights Museum. Lisäksi yritän ehtiä käydä ainakin jossakin kaupungin lukuisista musiikkihistoriamuseoista ja ulkoilmamuseohenkiseksi restauroidulla Beale Streetillä.

Memphis on niin lähellä osavaltioiden rajaa, että vaikka suurin osa kaupungista sijaitsee Tennesseessä, kaupunki levittäytyy myös Mississippi-joen yli Arkansasin puolelle. Koska Arkansas ei ole muuten matkahaavelistallani lainkaan, minua houkuttaisi piipahtaa siellä hakemassa osavaltiopiste samaan tapaan kuin käväisin Marylandissä ollessani Washington DC:ssä.

Memphisistä New Orleansiin matkustan junalla Mississippin osavaltion halki. Olen aina pitänyt junamatkoista, joten on mielenkiintoista päästä kokeilemaan junaa myös Amerikassa.

Tämä nimenomainen matka kestää kahdeksan tuntia, joten siitä voi tulla hieman puuduttava, mutta minulla on paikka yläkerran vaunussa ja pääsen toivottavasti ihailemaan ikkunasta Mississippin maaseutua. Se on varmasti hyvin erilaista Amerikkaa kuin mikään, mitä olen nähnyt aiemmilla matkoillani.

New Orleansissa tapaan Samulin ja vietämme yhdessä muutaman päivän miniloman Louisianassa.

New Orleans on minun Amerikka-matkahaavelistani kärkipäässä, ja halusin erityisesti päästä näkemään sen Mardi Gras -karnevaalin aikana.

Mardi Gras eli rasvainen tiistai on Louisianan versio laskiaistiistaista. Louisianalaiset ottavat karnevaalikaudesta kaiken irti: juhliminen jatkuu kuukauden verran loppiaisesta laskiaiseen. Tuona aikana kaupungissa järjestetään lukuisia paraateja ja syödään jatkuvasti erityistä karnevaalikakkua King Cakea.

Juhliminen huipentuu laskiaistiistaihin ja sitä edeltäviin viikonloppuun ja maanantaihin. Silloin nähdään suurimmat paraatit ja kaupunkiin saapuu eniten matkailijoita.

Muissa osavaltioissa kuin Louisianassa asuvien amerikkalaisten yleinen käsitys Mardi Grasista tuntuu olevan, että se on hullu ja villi, ehkä vähän pelottavakin juhla. New Orleansin asukkaat itse puolestaan todistelevat blogeissa ja lehtijutuissa, että suurin osa karnevaalista on lapsiperheille sopivaa harmitonta ilonpitoa. Rietastelu ja ryypiskely keskittyvät heidän mukaansa turistien suosiman French Quarterin alueelle, jossa ei edes kulje paraateja, koska vanhankaupungin kadut ovat siihen liian kapeita.

Pidän todennäköisenä, että paikallisten kuvaukset ovat lähimpänä totuutta. Aika näyttää, minkälaisen käsityksen me Mardi Grasista saamme.

Varmaa on, että kaupunki on tuolloin tupaten täynnä ihmisiä. Laskiaissunnuntaina jotkut menevät jo varhain aamulla varaamaan itselleen kadulta hyvän paikan iltakuudelta alkavaa paraatia varten.

Meidän Mardi Gras matkasuunnitelmamme on ymmpärtääkseni aika epätyypillinen. Ajattelimme nimittäin lähteä viikonlopuksi kokonaan pois New Orleansista ja kierrellä Louisianan maaseutua.

Äkkiseltään voi tuntua kummalliselta jättää vapaaehtoisesti väliin osa hienoimmista paraateista. Tämä saattaa kuitenkin olla ainoa kerta, kun kumpikaan meistä käy Louisianassa, ja osavaltiossa on muutakin kiinnostavaa nähtävää kuin New Orleans.

Arvelen myös, että paraatien katsominen väentungoksessa muuttuu aika nopeasti puuduttavaksi. Niin paljon kuin haluankin nähdä Mardi Grasin, en oikein usko, että nauttisin paraatireitin varrella seisoskelusta erityisen paljon enää neljäntenä peräkkäisenä päivänä.

Mikäli sää sallii, olemme menossa sunnuntaiaamuna suolle kahdeksankymppisen entisen alligaattorinmetsästäjän kanssa, joka vetää nykyään turisteille luontoretkiä. Jos retki toteutuu, olen ihan varma, että saamme siitä paljon enemmän irti kuin yhdestä ylimääräisestä paraatipäivästä.

Muutenkin matkasta tulee paljon monipuolisempi, kun vietämme osan ajasta kaupungin ulkopuolella.

Lisäksi säästämme aika paljon rahaa siinä, ettemme majoitu New Orleansissa kuin kaksi yötä neljästä. Majoitusten hinnat ovat nimittäin luonnollisestikin pilvissä karnevaalin huipentuessa. Halvimmat löytämäni majoitukset lähelläkään New Orleansin keskustaa maksoivat pari sataa yöltä, kun maaseudulla voi yöpyä muutamalla kympillä.

Karnevaaliriemu katkeaa lukemani mukaan kuin seinään, kun kello lyö kaksitoista tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Silloin alkaa vakava paaston aika, jonka vastapainoksi ovat alun perin kehittyneet niin Mardi Gras, Rion sambakarnevaalit kuin Suomen laskiainenkin.

Keskiviikkona kaupunki on autio ja tyhjä. Laskiaistiistain jälkeinen tuhkakeskiviikko on Louisianassa vapaapäivä, joten kaupat ja monet ravintolat ovat kiinni. Useimmat turistit lähtevät heti karnevaalien päättyessä.

Samulikin palaa tuolloin Bostoniin. Minun matkani muuttuu työmatkaksi, jonka seuraavat kohteet ja päivät ovat vielä jossain määrin auki. Palaan niihin myöhemmin, kun tiedän tarkemmin, mitä olen tekemässä.

Matka jännän äärelle, osa 1: Murmelipäivä

Ensi viikolla lähden kiertämään maata kummallisuuksien perässä. Tämä matka jos mikä antaa varmasti uusia näkökulmia amerikkalaiseen sielunmaisemaan.

Ohjelmassa on ihmeellistä kansanperinnettä Pennsylvanian maaseudulla, Elviksestä intoilua Memphisissä ja Mardi Gras -karnevaalihumua New Orleansissa. Mikäli säät suosivat, pääsemme Samulin kanssa myös kahdeksankymppisen entisen alligaattorinmetsästäjän kanssa Louisianan soille.

Reittini kulkee täältä maan koilliskulmasta koko ajan etelämmäs ja keskemmälle maata. Samuli liittyy seuraani Louisianassa.

Kartta Yhdysvallat Murmelipäivä Map US Groundhog Day Punxsutawney Elvis Memphis Mardi Gras New Orleans

Jotta tästä kirjoituksesta ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron nyt alkajaisiksi pelkästään ensimmäisestä matkakohteestani Pennsylvanian maaseudulla, ja palaan muihin kohteisiini lähipäivinä.

Pienenpieni Punxsutawneyn kylä Pennsylvaniassa täyttyy kerran vuodessa tuhansista turisteista, jotka haluavat osallistua Murmelipäivä-rituaaliin.

Screen shot from groundhogday.org

Ruutukaappaus sivulta groundhogday.org

Murmelipäivänä Phil-niminen murmeli ennustaa, tuleeko kevät aikaisin vai myöhään. 1800-luvulta peräisin olevan rituaalin ympärille on kehitelty parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin monipäiväinen festivaali, johon liittyy hassunhauskoihin teemavaatteisiin pukeutumista ja monenlaista ohjelmaa kaikenikäisille.

Alkuperäisen uskomuksen mukaan kevään sään voi päätellä siitä, näkeekö murmeli helmikuun toisen päivän aamuna kolostaan ulos tullessaan varjonsa vai ei. Kyse oli siis sääolosuhteiden tarkkailemisesta luonnossa.

Nykyisin Murmelipäivän ylintä valtaa käyttävät silinterihattuihin ja frakkeihin pukeutuneet miehet, joille julkkismurmeli Phil kuiskaa ennustuksensa kansalle ilmoitettavaksi.

Murmelipäivä on niin suosittu, että h-hetken näkeminen vaatii käytännössä lähes kokonaisen yön valvomisen.

Se on tavallaan hyväkin, sillä Punxsutawneyn keskustassa on tasan yksi majapaikka, joka sekin on vain muutaman huoneen kokoinen B&B. Automatkan päässä on lisäksi muutamia isompia motelleja ja hotelleja, mutta niidenkin mahdollisuudet majoittaa kaupunkiin kerran vuodessa tulviva turistilauma ovat rajalliset.

Kun päätapahtuma on keskellä yötä, majapaikan saaminen ei ole mitenkään välttämätöntä. Herätä pitäisi joka tapauksessa aamukahden aikoihin.

Sitä ennen voi torkahtaa muutaman tunnin Punxsutawneyn kunnan kerhotilan lattialla, jonne pääsee iltakymmenestä alkaen muutaman dollarin maksusta.

Luin Murmelipäivään valmistautumisesta muun muassa paikallislehden blogista. Siellä kerrottiin, että kun ovet tapahtumakentälle aamukolmelta avataan, paikalla on yleensä jo satoja ihmisiä jonottamassa.

Ilmainen bussikuljetus keskustasta tapahtumapaikalle alkaa kulkea kolmelta, ja alue on suljettu tapahtuman ajaksi autoilta. Ennen kolmea jonottamaan tulevien ainoa vaihtoehto on kävellä lähes 2,5 kilometrin matka ylämäkeen.

Amerikkalaisille paljon lyhyempikin kävely on jo valtava ponnistus, joten satojen ihmisten valmius kävellä tuollainen matka ylämäkeen keskellä yötä kertoo paljon siitä, miten omistautuneita Murmelipäivän osallistujat ovat.

Phil-murmelin ennustus kuullaan kello 7.25. Ihmiset siis seisoskelevat ja odottavat murmeli-ihmettä keskellä yötä Pennsylvanian talvessa viitisen tuntia.

Jotta heillä olisi kivaa, alueella on aamukolmesta saakka festivaaliohjelmaa: musiikki- ja tanssiesityksiä, ilotulitus ja muuta mukavaa.

Suomalaisen silmissä ehkä kaikkein yllättävintä on se, että alkoholin juominen tapahtuma-alueella on kokonaan kiellettyä. Ei siinä vielä mitään, että tuhannet ihmiset haluavat seisoa yöllä viisi tuntia pakkasessa keskellä maaseutua hassuissa asuissa yhden murmelin vuoksi – kaiken huipuksi he ovat valmiita tekemään sen selvin päin!

Kun kuulin tapahtumasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin osallistua. Lapsena näkemäni Päiväni Murmelina -elokuvan käsittämätön festivaali ei ollutkaan elokuvakäsikirjoittajien keksintöä vaan todellinen vuotuinen juhla. Tietenkin haluaisin nähdä sen omin silmin!

Samulia puolestaan ei vaikuta harmittavan lainkaan se, ettei hän töiltään ehdi mukaan – eikä ihme. Me ihmiset olemme erilaisia. Kaikkien silmät eivät ala loistaa innostuksesta, kun toinen sanoo ”Eikö olekin sekopäisintä, mitä olet ikinä kuullut?”

Minun alkavat. Maltan tuskin odottaa Murmelipäivää!

Luotaantyöntävien motellien maa

Tässä maassa tuntuu olevan todella paljon vastenmielisiä, likaisia motelleja.

Olen yrittänyt etsiä edullista majoitusta tuleville reissuillemme, ja se on välillä todella masentavaa. Yhdessä ja samassa kaupungissa saattaa olla useita kymmeniä muutaman kympin motelleja, joilla on TripAdvisorissa toinen toistaan karmaisevammat arvostelut.

Kun yrittää selvittää, olisiko jokin niistä kelvollinen, joutuu lukemaan synkän tilityksen toisensa jälkeen.

Tyytymättömien asiakkaiden kuvauksista tulevat mieleen amerikkalaisten rikossarjojen kohtaukset, jossa poliisit tekevät rynnäkön motellihuoneeseen epäiltyä jahdatakseen tai murharyhmä kutsutaan motelliin tutkimaan ruumista.

disgusting motel reviews

Kauhutarinoiden seassa on lähes aina hyviäkin arvosteluja, mutta on hirveän vaikea tietää, mitä niistä pitäisi ajatella. Joskus ne ovat väärennettyjä. Joskus ne varmaankin ovat aitoja. On helppo uskoa, että sama halpa motelli voi olla hyvällä tuurilla neutraali kokemus ja huonolla tuurilla painajainen. Tuskin niiden laatu tasaista on.

Yksin matkustaessani en edes harkitse vaihtoehtoja, jotka eivät vaikuta mielestäni riittävän turvallisilta. Minulle on selvää, että maksan yksin matkustavana naisena majoituksesta mieluummin vähän enemmän siitä ilosta, että luotan sekä majapaikan että sitä ympäröivän alueen turvallisuuteen.

Samulin kanssa matkustaessani en kuitenkaan pelkää samassa määrin turvallisuuteni puolesta. Turvattomuus ei kuitenkaan ole epämääräisten majapaikkojen ainoa ongelma. Monet asiakkaat valittavat motellien likaisuudesta.

En ole siisteyden suhteen turhantarkka, mutta haluaisin olla varma siitä, etten nuku edellisen hotellivieraan lakanoissa tai kuivaa itseäni pesemättömään pyyhkeeseen. En haluaisi, että hotellin aulassa olisi virtsalätäköitä.

Olen ollut aika hämmentynyt siitä, että edullisen majoituksen löytäminen tuntuu tässä maassa – ainakin TripAdvisorin mukaan – niin usein edellyttävän nimenomaan sen riskin ottamista, että saattaa päätyä iljettävän epäsiistiin huoneeseen.

Se on minulle uutta, vaikka olen matkustellut Etelämannerta lukuun ottamatta kaikissa maanosissa ja suosinut useimmilla matkoillani edullisia majoitusvaihtoehtoja. Voin yöpyä sängyn kokoisessa komerossa tai nuhjuisessa kopissa. Huoneessani ei ole pakko olla omaa vessaa tai edes ikkunaa. En menetä hermojani, jos langaton netti ei toimi kuin aulassa, ja jos huoneeseen kantautuu paljon meteliä, käytän korvatulppia. Siedän ruman sisustuksen ja rakennuksen yleisen rähjäisyyden. Huono palvelukaan ei pilaa matkaani. Yksittäisen torakan voi aina liiskata.

Mutta haluan puhtaat lakanat. Haluan puhtaan pyyhkeen ja siivotun vessan.

En ole vielä koskaan käyttänyt Airbnbtä, mutta alan kallistua sille kannalle, että se olisi ainakin tässä maassa monilla paikkakunnilla paras edullinen majoitusvaihtoehto.

Motellisiivoajille maksetaan luokattoman huonoa palkkaa, joten ei ole ihme, jos he eivät aina tee parastaan huoneita siivotessaan. Airbnb-huoneen sen sijaan siivoaa varmaankin useimmiten asunnon omistaja, joka saa ylimääräisen huoneen vuokratulot suoraan itselleen. Hänen luulisi siksi piittaavan keskimääräistä motellisiivoojaa enemmän siitä, että asiakkaat antaisivat majapaikalleen ylistävät nettiarvostelut.

Onko teillä, lukijat, kokemusta siitä, miten tässä maassa löytäisi mahdollisimman edullisen majoituksen, jonka siisteys täyttäisi edes minimivaatimukset? Entä oletteko käyttäneet Airbnb:tä Yhdysvalloissa? Kuulisin mielelläni kokemuksianne ja vinkkejänne.