Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa yli vuoden, en saa enää ajaa autoa suomalaisella ajokortillani, vaan tarvitsen täkäläisen kortin.

Se tarkoittaa, että joudun samaan kirjalliseen kokeeseen ja inssiajoon kuin amerikkalaisteinit, jotka hankkivat ensimmäistä ajokorttiaan.

Olen stressannut asiasta todella paljon.

Kortti olisi tietystikin kannattanut hankkia hyvissä ajoin ennen kuin ajo-oikeuteni suomalaisella kortilla päättyi. Järkevintä olisi ollut hoitaa asia pian muuton jälkeen, jotta olisin saanut heti käyttööni täkäläisen henkilötodistuksen, eikä minun olisi tarvinnut kantaa passiani mukana kaiken aikaa.

En kuitenkaan pystynyt olemaan järkevä. Olin aivan liian ahdistunut.

Aluksi stressasin pelkästään ajokokeesta. Pääsin aikoinaan Suomessa inssiajosta läpi vasta kolmannella yrittämällä, ja ensimmäinen yritys oli todella karmaiseva kokemus. Kun vihdoin sain suomalaisen ajokorttini, riemuitsin kaikkein eniten siitä, etten koskaan enää joutuisi kokemaan mitään vastaavaa.

Myöhemmin kuitenkin kirjallinen koe alkoi tuntua vielä isommalta taakalta. Koetta varten luettava materiaali on täynnä asioita, joiden ulkoa opettelemisessa ei ole mitään järkeä, ja oli vaikea tietää, mitkä kirjan luvut kokeen läpäisemiseksi tarvitsisi osata.

Yksi kirjan luku esimerkiksi käsittelee ajokortin hankkimiseen tarvittavaa byrokratiaa ja yksi auton rekisteröimistä. Tuntui epätodennäköiseltä, että niistä kysyttäisiin kokeessa, mutta periaatteessa kysymyksiä voisi tulla mistä päin kirjaa tahansa.

Kysymykset olisivat monivalintoja, joten niissä keskityttäisiin todennäköisesti numeeriseen tietoon, liikennemerkkeihin ja muuhun hyvin konkreettiseen ja yksityiskohtaiseen tietoon.

Yritin käyttää järkeäni sen suhteen, minkälaista turhaa tietoa pänttäisin.

Opettelin ison liudan jaloissa mitattuja etäisyyksiä, jotka eivät yhdisty mielessäni millään tavalla todelliseen elämään. Tiedän nyt, että ajovaloja täytyy käyttää, jollei ilman valoja näe 500 jalan päähän, ja että on laitonta ajaa tai pysäköidä 800 jalkaa lähemmäksi tulipaloa.

Nyt vain pitäisi tietää, kuinka pitkä matka jalka on. Tai kyetä arvioimaan tuon suuruusluokan etäisyyksiä edes metreissä.

Samulin kokeessa oli kysytty esimerkiksi nuorten kuljettajien rangaistuksista. Niitä oli kirjassa runsaasti. Pänttäsin taulukon toisensa jälkeen.

Tiesittekö, että alle 18-vuotias nuori voi menettää korttinsa 60 päiväksi, jos hän jää kiinni ajamisesta yöllä klo 0.30-5? Kannattaisi tietää, jos haluat amerikkalaisen ajokortin.

Arvatkaa, kuinka monta vastaavanlaista kohtaa kirjan taulukoissa oli.

Kokeen lisäksi stressasin dokumenteista, jotka ajokokeeseen piti ottaa mukaan. Tarvitsisin todisteen Massachusettsissa asumisesta, syntymäajastani ja siitä, miltä nimikirjoitukseni näyttää. Ajokoekirjassa oli tarkka lista siitä, mitkä dokumentit mihinkin kohtaan hyväksyttäisiin.

Listaa lukiessani ymmärsin todella selvästi, miten vähän olen integroitunut uuden kotimaani yhteiskuntaan.

Minulla ei ole amerikkalaista veroilmoitusta, autovakuutusta, pankkitiliä, shekkivihkoa, palkkakuittia, asuntolainaa, sosiaaliturvailmoitusta, todistusta äänestäjäksi rekisteröitymisestä, kutsua valamiespalveluun, todistetta väestölaskentaan osallistumisesta eikä aseenkantolupaa. Minulla ei ole edes kaasu-, sähkö-, puhelin- tai lämmityslaskua, sillä ne kaikki tulevat Samulin nimellä.

Samulin ansiosta olen säästynyt todella paljolta byrokratialta, mistä olen syvästi kiitollinen. Samalla minusta on kuitenkin tullut vain puolittainen yhteiskunnan jäsen, joka on todella monessa arkisessa asiassa riippuvainen puolisostaan.

Hetken jo pelkäsin, etten voisi saada koko ajokorttia, koska en saisi kasaan vaadittavia dokumentteja.

Kun sain paniikkini tukahdutettua ja luin listaa rauhallisemmin, kävi ilmi, ettei kaikki toivo ollut menetettyä.

Toukokuisen auto-onnettomuutemme ansiosta minulla oli postissa tulleita sairaalalaskuja, joilla saattaisin voida todistaa asuvani Massachusettsissa.

Laskun piti olla alle kaksi kuukautta vanha, mutta onneksi suomalaisen matkavakuutusyhtiöni amerikkalainen yhteistyökumppani on vitkutellut laskujen maksamisessa, ja olin saanut postissa hiljattain maksumuistutuksen. Toivoin sen kelpaavan, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen lasku.

Syntymäaika olisi helppo todistaa, sillä siihen kelpaisi suomalainen passi. Nimikirjoitus oli kuitenkin taas vaikeampi. Passia ei voi käyttää kuin yhteen kohtaan kolmesta, joten nimikirjoituksen todistaminen sen avulla ei ollut mahdollista.

Nimikirjoituksen sai todistaa esimerkiksi sosiaaliturvakortilla. Ajattelin ensin suomalaisen kela-kortin tyyppistä muovikorttia, mutta sitten muistin asuvani nykyään maassa, joka on monissa asioissa Suomea pahasti kehityksestä jäljessä. Sosiaaliturvakorttihan tarkoitti sosiaalitoimiston antamaa pahvinpalaa, johon on kirjoitettu sosiaaliturvatunnus. Sellainen minulla oli!

Sosiaaliturvatunnuksen hankkiminen oli ainoa byrokraattinen asia, jonka olin siihen mennessä saanut hoidettua. Hankin sen osin juuri siksi, että tiesin tarvitsevani sen ajokorttia varten. Nyt siitä olisi tuplasti hyötyä, kun itse tunnuksen lisäksi voisin käyttää korttia.

En ollut edes kirjoittanut pahvinpalaan nimeäni. Toisin kuin Suomessa, täällä sosiaaliturvakorttia ei saa pitää mukana lompakossa. Kirjoitin nimeni viivalle, ja yhtäkkiä minulla oli todiste nimikirjoituksestani.

Dokumentit olivat kasassa, ja pääni oli täynnä turhaa tietoa. Päätin olevani valmis kirjalliseen kokeeseen.

Kerron koekokemuksesta lisää seuraavassa kirjoituksessani.

Road Trip Las Vegas Nevada

Ajelulla Las Vegasissa toukokuun roadtripillämme. Automatkailu  Yhdysvalloissa on hetkittäin hohdokasta, mutta mukaan mahtuu myös paljon puuduttavia ajokilometrejä. Niitä varten minullakin on tärkeää olla ajokortti, vaikka en arjessa autolla liikkuisikaan.

 

Mainokset

Vapaudenpatsaan pään sisällä

Statue of Liberty New York

Pitkäaikainen unelmani toteutui viime kesänä, kun pääsin käymään Vapaudenpatsaan kruunussa.

feeling-new-york-at-manhattan-skyline

Kruunuun mahtuu niin rajallinen määrä ihmisiä, että lippu on ostettava useita kuukausia etukäteen. Kun ostin liput maaliskuun alussa, vapaita viikonloppuaikoja oli tarjolla heinäkuun puolivälistä alkaen.

Kokemus oli ehdottomasti vaivan arvoinen. Pään sisään kiivetään kierreportaita, jotka kulkevat keskellä patsaan vartaloa. Tuntui epätodelliselta olla maailmankuulun patsaan sisällä ja katsella sen tukirakenteita.

inside-the-statue-of-liberty-new-york

Kruunun pienistä ikkunoista näkee läheltä patsaan kannattelemat soihdun ja kivitaulun.

Ilma oli saarivierailumme ajan mitä ihanin, mutta kun pääsimme maihin, alkoi taivas tummua uhkaavasti. Tilasimme lounasta rantaravintolasta ja jäimme urheasti istumaan terassille, josta oli näköala patsaalle. Pian alkoi kuitenkin sataa – kuin saavista kaataen. Juoksimme lautastemme kanssa sisään. Ruoka ehti vähän jäähtyä matkalla, mutta se oli silti erinomaista.

Statue of Liberty's Foot is Huge

Olin ostanut meille maaliskuussa myös liput uuteen One World Trade Centeriin, joka rakennettiin syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa tuhoutuneiden tornien paikalle. Sinne saa lippuja lyhyelläkin varoitusajalla, mutta halusin ajoittaa vierailun niin, että olisimme tornissa auringon laskiessa.

One World Trade Center

Tornissa on paljon kaikenlaista nähtävää, eikä näköalaa pääse ihailemaan ennen kuin on tutustunut multimediaesityksiin, jotka kertovat muun muassa tornin rakentamisesta ja New Yorkin historiasta. Kaikki näyttelyt olivat kuitenkin viihdyttäviä ja hienosti toteutettuja.

Inside the One World Trade Center

Erityisesti mieleen jäi hissi, jonka seinät olivat kokonaan näyttöjä. Matkalla ylös näki kaupungin kasvavan silmiensä edessä perustamisesta nykypäivään.

Näköalat olivat upeita. Vierailuillallemme ei valitettavasti osunut erityisen näyttävää auringonlaskua, mutta oli hauskaa nähdä kaupunki sekä illan pehmeässä valossa että yön pimeydessä.

Vierailumme jäi lopulta vain vuorokauden mittaiseksi, sillä saavuimme kaupunkiin myöhään perjantai-iltana, ja toisin kuin olin ennakkoon suunnitellut, jouduinkin lähtemään työmatkalle republikaanien puoluekokoukseen jo ani varhain sunnuntaiaamuna.

Lauantaimme New Yorkissa oli kuitenkin satumaisen ihana. Vaikka olen käynyt kaupungissa useita kertoja, ajattelen varmastikin New Yorkista puhuttaessa vastedes aina juuri tuota vierailua.

enjoying-the-manhattan-skyline-2

Vaaleaa leipää vai vehnäleipää?

Vaaleaa leipää vai vehnäleipää?” Jos aivoni jonain päivänä lakkaavat menemästä solmuun kun kuulen tuon kysymyksen, minusta on todella tullut amerikkalainen.

Samaa kysytään täällä todella usein, mutta hämmennyn silti siitä joka kerta. Suomalainen mieleni ei kerta kaikkiaan pysty käsittämään, miten nuo kaksi vaihtoehtoa voisivat olla eri asiat.

”Wheat or white?” Asiaa ei auta se, että sanat vieläpä kuulostavat lähes samalta.

Samuli opetti minulle heti ensivierailullani, mitä kysymys tarkoittaa. Tarjolla on täysjyväleipää ja vielä vaaleampaa höttöä, joka tehdään pelkästään valkoisesta vehnäjauhosta.

Sen sisäistin heti. Paljon vaikeampaa on kuitenkin muistaa, kumpi lähes identtisen kuuloisista ja mielessäni täysin samaa asiaa tarkoittavista sanoista viittaa kumpaankin leipään.

Vaikka haluan aina täysjyvävaihtoehdon, en ole vieläkään saanut vastaustani automatisoitua. Jään aina hetkeksi empimään ennen kuin muistan, kumpi sana piti valita.

Kenties minun pitäisi alkaa toistella sanaa mielessäni vaikkapa kadulla kävellessäni. ”Wheat, wheat, wheat”. Siinä on aika kiva kaiku. Ohikulkijat tosin saattaisivat ihmetellä.

Onneksi meillä on pakastin täynnä Suomesta tuotua ruisleipää. Se maistuu kodilta, se ei ole sen enempää vehnää kuin valkoistakaan ja mikä parasta, sitä saadakseen ei tarvitse puhua kenellekään.

Finnish Rye Bread

Vanhempieni heinäkuussa tuoma ruisleipäaarre.