Vähemmän tasa-arvoista kuin Nicaraguassa

equality-2110563_1280

Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.

Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.

Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.

Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.

Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.

Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.

Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.

 

Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.

Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.

Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.

Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.

Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.

Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.

Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.

Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.

 

Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.

Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.

Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.

Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.

 

Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.

Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.

Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.

Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.

Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.

Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.

Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:

”Voi Luoja, ei todellakaan.”

Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.

Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Hillary Clinton victory party outside Javits Center on election night November 8th 2016

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Long line to Hillary Clinton victory party election night November 8 2016

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Salaperäinen äkkilähtö pääkaupunkiin

Sain keskiviikkoiltana uteliaisuutta herättävän tekstiviestin: ulkoministeri Timo Soini pitäisi Washingtonissa lehdistötilaisuuden heti seuraavana aamuna. Tilaisuuden aihe oli salainen, ja se paljastettaisiin vasta yön kuluessa.

Yllätykset ja nopeat suunnitelmanmuutokset ovat keskeinen osa uutistoimittajan työtä, mutta tämä oli silti poikkeuksellista. Poliitikot pitävät kyllä välillä lehdistötilaisuuksia lyhyellä varoitusajalla, ja aihekin saattaa olla salainen tilaisuuden alkuun saakka, mutta yleensä tällaiset tilaisuudet ovat Helsingissä, missä valtakunnallisen suomalaismedian uutistoimituksetkin ovat. Washingtonissa vieraillessaan suomalaisministerit pitävät usein matkaansa liittyvän tiedotustilaisuuden meille täällä työskenteleville toimittajille, mutta sellaiset tilaisuudet suunnitellaan hyvissä ajoin ennalta, eikä niihin liity mitään salaperäistä.

Arvelin, ettei tilaisuuden aihe liittyisi millään tavalla Yhdysvaltoihin. Vaikutti siltä, että tilaisuus pidettäisiin Washingtonissa ainoastaan siksi, että ministeri sattui olemaan siellä.

Minun kannaltani viesti merkitsi, että minulla olisi yö aikaa hankkiutua Bostonista Washingtoniin.

Tiesin sen olevan mahdollista. Ensimmäinen lento Bostonista Washingtoniin lähtee arkisin puoli kuudelta aamulla. Se laskeutuu seitsemän aikoihin, ja mikäli aamun ruuhkien kanssa ei ole aivan erityisen huonoa tuuria, sillä ehtii yhdeksäksi Washingtonin keskustaan.

Soinin tilaisuus alkaisi yhdeksältä.

Meillä oli myöhäinen ilta ja Suomessa varhaisaamu. STT:n aamun uutistyötä johtavan uutispäällikön vuoro oli alkamassa tunnin kuluttua, joten tiesin hänen olevan hereillä. Soitin hänelle ja sovin, että lähtisin matkaan. Ostin lennot ja aloin pakata pientä käsimatkatavarakassia. Helsingin-uutistoimituksessa alettiin heräillä, ja keskustelin useamman eri ihmisen kanssa sähköpostilla matkani yksityiskohdista.

Pääsin nukkumaan aamuyhden maissa. Herätyskello oli soimassa 3.30.

Uber-taksimatka Bostonin lentokentälle sujui keskellä yötä nopeasti ja helposti. Kentälle päästyäni soitin uudelleen uutispäällikölle. Lyhyiden yöunieni aikana tiedotustilaisuuden aihe selvinnyt: Afganistanissa keväällä siepattu suomalainen avustustyöntekijä oli onnistuttu vapauttamaan.

Vaikutti pahasti siltä, että olin matkustamassa pääkaupunkiin turhaan. Uutistoimitukseen oli nimittäin nukkuessani tullut kutsu tiedotustilaisuuteen Helsingissä. Kutsussa oli kerrottu, että ulkoministeri Soini puhuisi Helsingin-tilaisuudessa videoyhteyden kautta.

Päätimme silti, ettei matkaani kannattaisi enää peruakaan, kun olin jo ostanut lennot ja matkustanut kentälle.

Nousin koneeseen ja yritin nukkua. Lento Bostonista Washingtoniin kestää vain reilun tunnin.

Kone laskeutui vartin etuajassa ja uskaltauduin jopa ostamaan aamupalaa lentokentän leipäkahvilasta, jossa ei ollut jonoa. Tiesin, että kuluisi useita tunteja ennen kuin pääsisin seuraavan kerran lähellekään ruokaa.

Leivän ostettuani hyppäsin saman tien Uber-taksiin. Kello oli siinä vaiheessa kymmentä yli seitsemän. Matkan pisin osuus oli alkamassa.

Yritin nukkua lisää. Ruuhkat olisivat mitä olisivat, eikä niistä hermoileminen veisi meitä perille yhtään nopeammin.

Onnistuin nukahtamaan ja heräsin kymmentä vaille yhdeksän. Tilaisuus oli alkamassa kymmenen minuutin kuluttua! Unisin silmin yritin hahmottaa, kuinka kaukana Suomen suurlähetystöstä olimme.

Kuskini vakuutti, että olimme lähes perillä. Ehtiminen menisi joka tapauksessa todella tiukille. Onneksi olin nukkunut suuren osan matkasta sen sijaan, että olisin stressannut ja tuijottanut kelloa.

Saavuimme perille neljää vaille yhdeksän. Juoksin lähetystöön, joka on onneksi minulle tuttu paikka jo entuudestaan. Myös ovella minua odottanut lähetystön viestintäkoordinaattori oli tuttu. Hän opasti minut nopeasti oikeaan huoneeseen.

Ehdin istua alas ja ottaa työvälineet esiin. Onneksi ministerikin oli muutaman minuutin myöhässä, joten ehdin jopa hieman rauhoittua ja tervehtiä kollegoita. On aina mukava nähdä muita Yhdysvalloissa työskenteleviä suomalaistoimittajia. Olemme kahden viime vuoden aikana kokeneet monenlaista yhdessä, ja ymmärrämme toistemme työtä paremmin kuin kenties kukaan muu.

Kun tilaisuus alkoi, kävi ilmi, etten sittenkään ollut paikalla turhaan. Helsingin-tiedotustilaisuudessa istuville toimittajille näytettäisiin videoyhteyden kautta ainoastaan osa meidän tilaisuudestamme. Vain me Washingtoniin kerääntyneet toimittajat saisimme kysyä ministeriltä kysymyksiä, ja vain me kuulisimme hänen vastauksensa.

Itse tiedotustilaisuudessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yritimme kysellä tapauksen yksityiskohtia, mutta ministeri ei voinut kertoa niistä oikeastaan mitään, sillä rikostutkinta sieppaajien kiinni ottamiseksi on yhä käynnissä. Yritimme keksiä kysymyksiä, joihin ministeri voisi vastata.

Otimme hänestä myös kuvia, sillä sanomalehdessä tai netin uutissivustolla on iso ero siinä, onko jutun yhteydessä tuore kuva sen päivän tiedotustilaisuudesta vai vain vanha kasvokuva tilaisuudessa puhuneesta ihmisestä. Ainakin meidän journalistien mielestä siinä on iso ero. En tiedä, kiinnittääkö suurin osa lukijoista mitään huomiota siihen, milloin kuva on otettu.

Ulkoministeri Timo Soini iloitsi Afganistanissa siepatun suomalaisnaisen vapautumisesta Washingtonissa

Tilaisuus oli ohi puolessa tunnissa. Sitten piti vielä kirjoittaa jutut. Tein yhteistyötä Helsingin-tilaisuuteen osallistuneen ja Helsingissä kotitoimituksessa kumpaakin tilaisuutta netistä seuranneen kollegan kanssa.

Lopuksi ehdin vielä ostaa lounasta suosikkipikaruokaketjustani Pret-a-Mangerista, josta saa tuoreita mutta silti hyllyyn valmiiksi tehtyjä täytettyjä leipiä ja salaatteja.

Söin lounaan pienessä puistossa Washingtonin keskustassa. Juuri kun sain syötyä, alkoi sataa. Päätin lähteä köröttelemään kohti lentokenttää, vaikkei minulla ollut vielä kiire. Olin nimittäin saanut viestin, että paluulentoni olisi myöhässä.

Olin ollut perillä Washingtonissa reilut neljä tuntia, ja nyt olin jo paluumatkalla. Matka kotoa lähetystöön oli kestänyt taksimatkoineen ja lentoineen lähes viisi tuntia. Paluumatkaan kului myöhästyneen lennon odottelun vuoksi viisi ja puoli.

Paluutaksissa minun olisi pitänyt tehdä töitä, jotka olin alun perin suunnitellut sille päivälle. Olin kirjoittamassa juttua, jonka deadline oli seuraavana aamupäivänä.

Kiireessä olin kuitenkin unohtanut kytkeä lähetystössä tietokoneeni virtajohdon seinään, ja koneesta oli akku lopussa. Se ei tuntunut suurelta menetykseltä, sillä omakin virtani oli hyvin vähissä.

En saanut aloitettua rästissä olevia töitä myöskään lentokentällä enkä lennolla. Laskin, että voisin tehdä ne seuraavana yönä, kunhan nukkuisin ensin kotiin päästyäni muutaman tunnin.

Pääsin kotiin ja nukuin puolille öin. Sitten heräsin töihin. Jutun kirjoittamisen lisäksi esiin oli noussut toinenkin työasia, joka minun täytyi hoitaa niin pian kuin mahdollista.

Aamuviiden aikaan työni alkoivat olla voiton puolella. Silloin huomasin kuitenkin kännykkäni uutissovellusten alkaneen kuitenkin vilkkua: Lontoossa oli tapahtunut terrori-isku.

Avasin sähköpostit ja näin, että yön tunteina kirjoittamani jutun julkaisu oli päätetty siirtää päivää myöhemmäksi.

Se oli oikea päätös, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Olin itse ollut juuri aikeissa ehdottaa samaa. Ulkomaansivuilla on rajallinen määrä tilaa, eikä olisi mitään järkeä haaskata vaivalla tekemääni reportaasia Yhdysvaltojen rotusuhteista julkaisemalla sitä päivänä, jolloin lukijoiden huomio olisi terrori-iskuissa.

Tuntui silti hieman hölmöltä, että olin valvonut toisen peräkkäisen yön kirjoittaakseni jutun, jonka olisin lopulta ehtinyt tehdä kunnon yöunien jälkeen seuraavana päivänä.

Uutistoimittajaksi ryhtyessään ei kuitenkaan valitse pelkkää uraa vaan kokonaisen elämäntavan. Niin hyvässä kuin pahassakin uutistyö on hetkessä elämistä, nopeaa reagointia ja jatkuvaa suunnitelmien muuttamista.

En vaihtaisi sitä pois. Missä muussa työssä tavallinen koti-ilta voisi yhtäkkiä vaihtua äkkilähdöksi pääkaupunkiin.

Oval Office on pienempi kuin tv-sarjoissa

Viikko sitten luin aamulla herättyäni heti ensimmäiseksi sähköpostin, joka sai minut pomppimaan ja hihkumaan innosta.

Pääsisin Oval Officeen, Yhdysvaltojen presidentin lähes myyttiseltä tuntuvaan virkahuoneeseen!

Me in the Oval Office

Olin jo viikon verran tiennyt, että synnyinmaani ja uuden kotimaani presidentit tapaisivat Valkoisessa talossa, ja että pääsisin raportoimaan vierailusta. Se oli jo itsessään ihmeellistä. Presidentti Niinistö oli saanut jo toisena peräkkäisenä vuonna kutsun Valkoiseen taloon, mikä on Suomen historiassa täysin poikkeuksellista, ja minä onnekas pääsisin sinne hänen mukanaan jo toista kertaa.

Ensimmäinen vierailuni Valkoisessa talossa oli ollut kenties kaikkein mieleenpainuvin yksittäinen kokemus siihenastisella Yhdysvaltojen-freelancetoimittajan urallani. Silloin emme kuitenkaan päässeet presidentin virkahuoneeseen.

Oval Office on tuntunut yhdeltä maailman kiehtovimmista huoneista aina siitä lähtien, kun näin teini-iässä West Wing -televisiosarjan ensimmäisen jakson, ja sarjasta tuli saman tien suosikkini. Nyt Yhdysvalloissa asuessani olen tujoitellut illat pitkät House of Cardsin, Scandalin ja Rouva ministerin tekijöiden näkemystä Ovaalista.

Näihin Hollywood-versioihin verrattuna presidentti Donald Trumpin todellinen virkahuone oli pienoinen pettymys.

Se ei vastannut myöskään odotuksia, joita minulla oli todellisesta virkahuoneesta julkaistujen uutiskuvien perusteella.

President Trump meets President Niinistö of Finland in the Oval Office in the White House

Huone tuntui luonnossa paljon pienemmältä kuin kuvissa.

Osin asiaan vaikutti varmastikin se, että huoneessa oli kerralla niin paljon ihmisiä. Televisiosta ja kuvista tutulla sohva- ja nojatuoliryhmällä istuivat presidentit Trump ja Niinistö, varapresidentti Mike Pence, ulkoministeri Rex Tillerson sekä kaksi Suomen delegaation jäsentä. Sohvaryhmän ja työpöydän välinen lattiatila oli täynnä suomalaisjournalisteja sekä vierailuamme isännöiviä Valkoisen talon työntekijöitä.

Isännät vahtivat meitä tarkalla silmällä. Heille oli selvästikin tärkeää, että keskittyisimme katselemaan presidenttejä emmekä itse huonetta.

Olin kuitenkin luvannut itselleni, etten unohtaisi katsella ympärilleni huoneessa, johon olin niin kovasti halunnut päästä.

Suurin pettymys oli presidentin työpöytä. Näkemissäni uutiskuvissa pöytä on aina vaikuttanut isolta ja majesteettiselta puukaiverruksineen. Olen ajatellut, että se on suunniteltu tekemään vaikutus presidentin vieraisiin ja saamaan heidän tuntemaan olonsa pieniksi.

Oikeassa elämässä pöytä näyttikin kuitenkin paljon pienemmältä ja vaatimattomammalta kuin odotin. Pöydän takana oleva työtuolikaan ei huokunut odottamaani arvokkuutta.

Mietin jo, oliko kyseessä edes sama pöytä, vai oliko huoneen sisustusta vaihdettu, jotta koko toimittajalauma mahtuisi sisään. Mutta kun jälkikäteen tutkailin ottamiani kuvia, yhdessä niistä näkyy selvästi puukaiverruksia, jotka ovat samanlaisia kuin uutiskuvien pöydän kyljissä.

Kenties pöytä ei vain päässyt oikeuksiinsa liian läheltä katsottuna. Ryhmämme täytti huoneen niin, ettei minulla ollut mahdollisuutta ottaa askelta kauemmas nähdäkseni kunnolla pöydän kaiverrukset.

Voi myös olla, että presidenttiä kuvataan yleensä kuvakulmista, jotka saavat pöydän näyttämään kokoaan suuremmalta.

Trumpin valitsemat kullanväriset verhot sopivat kuitenkin mielestäni huoneeseen hyvin.

Oval Office ,desk and chair of the president of the United States

Pienistä pettymyksistä huolimatta tuntuu todella erityiseltä, että pääsin käymään Oval Officessa.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun saan tehdä toimittajan työtä Yhdysvalloissa juuri nyt, kun koko maailman huomio on kiinnittynyt tämän maan uutisiin. Lisäksi olen ihmeellisen onnekas, kun olen päässyt Valkoiseen taloon – ja vieläpä kaksi kertaa.

Jos minulla jonain päivänä on lastenlapsia, he saavat taatusti kuulla kyllästymiseen saakka juttuja siitä, kuinka mummi pääsi käymään Yhdysvaltojen presidentin myyttisessä virkahuoneessa.

Seal of the President of United States Oval Office ceiling

Oval Officen katossa on kohokuviona Yhdysvaltojen presidentin sinetti.

Muistutus itselle: Työmatkalla on rankempaa kuin lomamatkalla

Tervehdys pitkästä aikaa, blogin lukijat! Anteeksi, ettei minusta ole kuulunut aikoihin. Olen ollut kiirastorstaista saakka työmatkalla, joka jatkuu edelleen.

Bronze Fonz Milwaukee riverwalk Wisconsin

Milwaukeessa Pronssi-Fonzien kanssa

Olen oppinut matkan aikana monia asioita. Muun muassa sen, ettei työmatkaa voi suunnitella samanlaiseksi kuin lomareissua.

Ennen Bostoniin muuttoani tapasin tehdä kerran vuodessa noin kuukauden mittaisen lomamatkan johonkin kauas. Kiersin tiiviissä tahdissa isoja alueita kuten Keski-Amerikan kaikki valtiot Panamasta Meksikoon tai Australian etelärannikolta itärannikon kautta Pohjoisterritorioon. Nautin noista matkoista suunnattomasti, vaikka niiden jälkeen tunsinkin aina olevani loman tarpeessa.

Nyt olen saman mittaisella työmatkalla, jota lähdin suunnittelemaan samalla tavalla kuin aiemmassa elämässäni tekemiäni lomamatkoja.

Riding a Harley at Harley Davidson Museum Milwaukee Wisconsin

Harley-Davidson -museossa Milwaukeessa

Olin menossa vuotuiseen matkustavien naisten konferenssiin Suurten järvien alueelle Wisconsinin Milwaukeehen, joten mietin, minkälaisia juttuja voisin kirjoittaa suunnilleen samalta seudulta. Sain myytyä useita juttuideoita Minnesotan Minneapolisista, joka on ”vain” noin reilun 550 kilometrin eli lyhyen lennon päässä Milwaukeesta. Lisäksi sain kaupaksi jutun Wisconsinin maaseudulta vain reilun tunnin ajomatkan päästä Minneapolisista.

Heti matkustavien naisten konferenssin jälkeen alkoi matkailutoimittajille tarkoitettu konferenssi Luoteis-Yhdysvalloissa Oregonin Salemissa. Halusin kovasti osallistua siihenkin, joten päätin hankkiutua Milwaukeesta Salemiin, vaikka se vaati junamatkan Milwaukeesta Chicagoon ja lennon Oregonin Portlandiin, josta oli vielä tunnin ajomatka Salemiin. Erittäin ystävällinen Airbnb-emäntäni lupasi hakea minut kentältä, minkä ansiosta pääsin perille vielä samana iltana.

Salemin konferenssin osallistujilla oli mahdollisuus hakea mukaan sponsoroiduille lehdistömatkoille, joilla Oregonin vähemmän tunnettujen alueiden matkailutoimistot pyrkivät houkuttelemaan toimittajia kirjoittamaan matkailujuttuja alueistaan. En ollut koskaan ollut tämäntyyppisellä lehdistömatkalla, ja hain uteliaana mukaan Albanyn alueen ruokapainotteiselle nelipäiväiselle kierrokselle. Suomalaisena olin eksoottinen hakija, ja minut valittiin mukaan.

Wine with a View Villamette Valley Vineyard Albany Oregon

Ihana Willamette Valley Vineyard oli yksi Albanyn-retkemme kohteista

Lehdistömatka päättyi Oregonin suurimpaan kaupunkiin Portlandiin, josta olin jo aikaisemmin myynyt eräälle asiakkaalleni matkailujutun. Päätin tietenkin, että tekisin sen samalla, kun kerran kuitenkin kaupungissa olisin.

Olin kirjoittamassa matkailujuttua myös naapuriosavaltio Washingtonin suurimmasta kaupungista Seattlesta, jossa kannatti toki käydä samalla matkalla.

Space Needle seen from Agrozy cruice ship Seattle Washington

Seattlen kuulu ”näsinneula” Space Needle turistiristeilylaivasta nähtynä

Eräs asiakkaani oli toivonut minulta juttuja keskemmältä maata Montanan osavaltiosta, joka on Washingtonin vieressä. Se olisi kotimatkani varrella, joten sekin kannatti yhdistää samaan kierrokseen.

Montanan vieressä puolestaan on Yelllowstonen kansallispuisto, johon olin jo pitkään haaveillut pääseväni Samulin kanssa lomalle. Päätimme, että Samuli lentäisi Montanaan minua tapaamaan, ja viettäisimme yhdessä muutaman päivän loman Yellowstonessa Wyomingissa sekä sen ympäristössä Montanassa ja Idahossa.

Kun olin saanut matkan suunniteltua näin pitkälle, kävi ilmi, että eräs asiakkaani halusi minun osallistuvan Arktisen neuvoston kokoukseen Alaskan Fairbanksissa. Lupasin tietenkin mennä, ja matkareittiini tuli taas yksi osavaltio lisää.

Valitettavasti kokous osui sellaiselle päivälle, etten ehtisi tehdä Montana-juttujani ennen Alaskaan lentämistä. Joutuisin siis palaamaan Alaskasta vielä Montanaan.

Jätin pitkäksi aikaa paluulippuni ostamatta siltä varalta, että keksisin vielä jonkin kohteen, jossa käydä ennen kotiin paluuta. Seattlessa ollessani päätin kuitenkin, etten jaksaisi enää yhtään kohdetta, vaan Montanasta olisi aika lentää Bostoniin.

Willamette Valley Vineyards wine cellar

Willamette Valley Wineyard

Yhdeksässä eri osavaltiossa kulkeva matkareittini oli aika mielipuolinen, mutta se ei vaikuttanut sen rankemmalta kuin aiemmat pitkät lomamatkani. En kuitenkaan ottanut huomioon sitä, miten paljon rankempaa on olla matkalla töissä kuin lomalla.

Matka vaati niin paljon järjestelyjä, etten saanut läheskään kaikkea hoidettua ennen lähtöäni. Jouduin siis sopimaan haastatteluja ja hoitamaan muita työasioita iltaisin tiivistahtisten päivien päätteeksi.

Osan jutuistani pystyn kirjoittamaan vasta kotiin palattuani, mutta osan deadline oli jo heti matkan aikana. Matkaohjelmassani ei ollut juuri lainkaan aikaa kirjoittamiselle, joten kirjoitin juttuja pääasiassa lento- ja junamatkoilla.

Matkan ensimmäiset kolme viikkoa kuluivat lähes tauotta töiden merkeissä yöunia lukuun ottamatta. Nukuin pääsääntöisesti huonosti, sillä olin stressaantunut milloin mistäkin tulevasta matkan vaiheesta.

Isälläni on tapana sanoa perheemme lomamatkojen loppuvaiheessa, että matka on paremmalla puolella. En ole koskaan samaistunut hänen kokemukseensa, sillä en ole halunnut matkojen päättyvän. Tällä matkalla minusta tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että odotan innolla kotiin pääsyä.

Viime päivät lomailin Samulin kanssa Yellowstonessa, ja nyt voin jo paljon paremmin kuin ennen minilomaamme. Keskiviikkona olin varannut lähes kokonaisen päivän kirjoitustyölle, ja jopa työnteko tuntui lähes lomalta, kun sain nukkua aamulla pitkään ja kirjoittaa juttua kaikessa rauhassa. Montanan Belgradessa sattui olemaan ihanan aurinkoinen ja lämmin päivä, ja istuin puistossa kirjoittamassa.

Sen voimin oli jo taas paljon helpompi lähteä Alaskaan.

Kun seuraavan kerran suunnittelen työmatkaa, en tee siitä näin pitkää. Yritän myös varata matkaohjelmaan rauhallisempia päiviä kirjoittamista varten.

Month long work trip in nine states

work trip to Alaska    Pisteet kartalla ovat erittäin karkeasti suuntaa antavia.

Presidentin virkaanastujaisseremonia

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaisiin osallistuminen vaatii todellista omistautumista.

Ensin kansalaiset kärttävät lippuja oman osavaltionsa senaattorilta tai kongressiedustajalta. Sitten he hankkivat itselleen majoituksen kaupungista, jonka hotellit ovat yhdeksänkertaistaneet hintansa tapahtuman kunniaksi. He matkustavat pääkaupunkiin.

Virkaanastujaispäivän aamuna he heräävät keskellä yötä ja matkustavat julkisilla kulkuvälineillä – jotka ovat monelle autoilua rakastavalle amerikkalaisille kauhistus – keskustaan jonottamaan lippuaan vastaavalle portille.

Jos heillä ei ole lippua, he heräävät vähintään yhtä aikaisin saadakseen hyvän paikan National Mall -puistosta. Siellä seremoniaa voi seurata liputta jättinäytöiltä.

Portit avataan aamukuudelta – tai kenties puoli seitsemältä, kuten portti, jolla itse jonotin. Seuraa turvatarkastus.

Fiksuimmat ovat ottaneet eväät mukaan, mutta jos he eivät ole lukeneet ohjeita tarkasti, luvassa voi olla ikäviä yllätyksiä. Kokonaiset hedelmät takavarikoidaan, jotta kukaan ei heittäisi niitä presidenttiä päin.

Turvatarkastuksen jälkeen virkaanastujaisvieraat joutuvat vielä kävelemään. Turvallisuussyistä portit ovat usean korttelin päässä Yhdysvaltojen eduskuntatalosta Capitolista, jonka edustalla seremonia pidetään.

Onnekkaimmilla on istumapaikkalippu. Loput ohjataan seisomakarsinoihin.

Sitten odotellaan talvisäässä. Vaikka Washington DC:n talvet eivät ole läheskään yhtä kylmät kuin Suomen, tammikuu on sielläkin kylmin kuukausi. Lämpöasteita on todennäköisesti muutama. Koko päivän saattaa sataa.

Vieraille ei ole minkäänlaista katosta.

Muutamaan tuntiin ei tapahdu juuri mitään. Jättinäytöillä pyörii videoita, joissa kerrotaan muun muassa virkaanastujaisten historiasta.

Itse seremonia kestää pari tuntia. Ohjelmassa on musiikkiesityksiä ja poliitikkojen puheita. Entiset presidentit puolisoineen saapuvat paikalle seremoniallisesti kuin Linnan juhlien kättelyyn.

Tapahtuma huipentuu virkavalan vannomiseen ja uuden presidentin puheeseen.

Kansallislaulun jälkeen kaikki on yhtäkkiä ohi.

Witnessing the Presidential Inauguration of Donald Trump

Rakastan sitä, että pääsen työni ansiosta olemaan läsnä historiallisina hetkinä. Virkaanastujaiset eivät kuitenkaan olleet työpäivänä helpoimmasta päästä.

Olin saanut tietää vasta viime tipassa, että ylipäänsä saisin lipun tilaisuuteen, enkä ollut edes saanut auki minulle niin ikään viime tipassa lähetettyä tiedostoa, jossa annettiin ohjeita osallistujille. Tajusin vasta karsinassani, että tapahtumassa ei tietenkään myytäisi minkäänlaista ruokaa.

Työmatkaan valmistautuessani olin luullut olevani liputtoman kansan seassa puistossa. Siellä olisi ollut ruokakojuja. Lipun saatuani en enää muistanut ajatella uusiksi ruokahuoltoani.

Siinä vaiheessa oli myöhäistä tehdä asialle enää mitään.

En ollut syönyt tai juonut aamulla mitään. Luvassa oli pitkä päivä.

Sääennuste oli uhkaillut sadekuuroilla, ja lämpötila oli vain muutamia asteita nollan yläpuolella. Olin pukeutunut lukuisiin lämpimiin kerroksiin, joista päällimmäiset pitivät vettä.

Olin aikonut pakata mukaan myös muovipussin, jolla voisin tarvittaessa suojata tietokoneen ja kameran – mutta se oli kaikessa kiireessä unohtunut.

Onneksi sadekuurot jäivät lopulta vähäisiksi. Muovipussissa olevalla tietokoneella olisi aika vaikea kirjoittaa.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Monet heistä olivat uuden presidentin ihailijoita, mutta muutamalle tärkeintä oli itse seremonian näkeminen riippumatta siitä, kuka virkavalan vannoisi.

Amerikkalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että maan historiassa ei ole vallankaappauksia tai diktaattoreita. Valta on aina vaihtunut rauhanomaisesti, vaikka se on kaksipuoluejärjestelmässä usein merkinnyt vallan luovuttamista oppositiopuolueelle, joiden arvot poikkeavat omista merkittävästi.

Vaikka olen syntynyt Kekkosen aikana, huomasin amerikkalaista vallanvaihtohehkutusta kuunnellessani pitäneeni itsestäänselvyytenä, että länsimaisissa demokratioissa valta vaihtuu säännöllisin väliajoin ja rauhanomaisesti. Sydämeni ei ole koskaan pakahtunut ylpeydestä, kun suomalainen presidentti tai pääministeri on vaalien jälkeen sallinut vallan siirtyä toisen puolueen edustajalle.

Osin kyse on varmastikin siitä, että suomalaisessa monipuoluejärjestelmässä vallanvaihdokset eivät yleensä ole yhtä dramaattisia kuin amerikkalaisessa, jyrkästi kahtia jakaantuneessa kaksipuoluemaailmassa. Osin kyse on kuitenkin myös siitä, että amerikkalaiset ovat todella hyviä luomaan historialliselta tuntuvia hetkiä.

Täällä osataan pitää ikimuistoisia poliittisia puheita ja alleviivata hetkien tärkeyttä seremonioin. Täällä osataan tempautua mukaan tunnelmaan ja kokea kollektiivista hurmosta.

Se on yksi suosikkiasioistani amerikkalaisessa kulttuurissa, ja oli hienoa päästä näkemään vallan vaihtumisen seremonia.

Paikan päällä olemisessa ehdottomasti tärkeintä oli tunnelma. Vaikka minulla oli parempi paikka kuin monilla virkaanastujaisvierailla, näkymä kotisohvalta televisiosta olisi ollut parempi kuin paikan päältä, jossa saatoin katsella joko kaukana lavalla näkyviä minihahmoja tai puun taakse jäävää jättiruutua.

view-of-the-presidential-inaugurationdonald-trump-is-sworn-in-as-president-view-from-screen-at-the-inauguration

Kun kansallislaulu oli laulettu, penkkirivit ympärilläni tyhjenivät nopeasti. Itse en kuitenkaan voinut lähteä.

Juttu täytyi kirjoittaa loppuun ja lähettää kiireesti Helsinkiin.

Kun väki kaikkosi ympäriltäni, kännykkäni alkoi taas saada yhteyden nettiin. Naputin tekstiä valmiiksi niin nopeasti kuin pystyin. Vaikka puolilta päin alkanut seremonia oli vasta juuri päättynyt, aikaeron vuoksi Suomessa oli jo ilta.

Muutama kappale puuttui vielä, kun vartijan ääni katkaisi ensimmäisen kerran keskittymiseni.

”Ma’am, ma’am, teidän täytyy lähteä”, nainen komensi sillä amerikkalaisten turvatyöntekijöiden päättäväisen kohteliaalla vakionuotilla, joka on tullut työssäni minulle aivan liian tutuksi.

Kun lause alkaa ”ma’am”, olen yleensä aina tehnyt jotain kiellettyä.

Ensimmäisen ”ma’amin” kohdalla on useimmiten kuitenkin vielä vähän pelivaraa.

Pahoittelin vuolaasti ja selitin vetoavalla äänellä olevani toimittaja, jolla on deadline vartin sisällä, ja että minun olisi pakko lähettää juttuni ennen kuin lähtisin kävelemään turva-aitojen ulkopuolelle.

Jatkoin kirjoittamista.

”Ma’am! Meidän täytyy tyhjentää tämä tila.”

Sinnittelin paikoillani kunnes sain jutun lähetettyä ja lähdin sitten äkkiä kohti uloskäyntiä.

Oli aika saada ruokaa ja lämmintä juomaa.

Myöhemmän kirjoitukseni presidentin virkaanastujaistanssiaisista voit lukea täältä.

Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

Capitol hill on the day before the Inauguration of President Donald Trump

Kolme vuorokautta pääkaupungissa lähes nukkumatta. Seremonioita ja mielenosoituksia, järkipuhetta ja palavaa kiihkoa. Jakaantuneen kansan molempia ääripäitä.

Työmatkani virkaanastujaisiin alkoi herätyksellä keskellä yötä ja aamuöisellä lennolla Washingtoniin. Koneen laskeuduttua otin saman tien uberin kirkkoon, jossa tiesin radikaalin mielenosoittajaryhmän majailevan.

Seitsemän tunnin aikaero on päivän uutisista raportoivalle toimittajalle julma: juttu täytyy saada valmiiksi jo alkuiltapäivästä, jotta se ehtisi painettuihin sanomalehtiin Suomen aikaa seuraavaksi aamuksi.

Oli presidentin virkaanastujaisia edeltävä päivä, ja DisruptJ20-mielenosoittajaryhmä oli valmistautumassa protesteihin. Ryhmä oli ilmoittanut verkkosivuillaan pyrkivänsä häiritsemään seremonioita niin paljon kuin mahdollista.

Kirkon pihassa tapasin suunnilleen ikäiseni Shannonin, joka olisi ulkoasunsa puolesta voinut olla vaikkapa seurakunnan työntekijä. Hän oli juuri saapunut kaupunkiin osallistuakseen protesteihin.

Shannon oli ystävällinen ja avulias. Aloimme tutkia yhdessä kirkkosaliin perustettua protestipäämajaa.

Shannon antoi mielihyvin haastattelun juttuani varten. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes otin hänestä valokuvan. Silloin paikalle säntäsi kaksi nuorta miestä, jotka tiukkasivat, oliko minulla lupa kuvaamiseen.

Kuvaaminen kirkon sisällä oli kuulemma kielletty mielenosoittajien yksityisyyden suojaamiseksi.

Ryhmä oli periaatteessa päättänyt, ettei media ollut tervetullutta paikalle.

Kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua ulos. Kuljeskelin sinne tänne ja kuuntelin mielenosoittajaporukoiden keskusteluja.

– Aluksi mietimme, että laittaisimme ilmastointiteippiä suun eteen, mutta totesin siihen, etten halua repiä partaani irti, eräs tuuheapartainen nuori mies naureskeli.

Löysin kaksi kolmekymppistä naista, jotka vaikuttivat kuuluvan DisruptJ20:n ydinryhmään. Toinen heistä lupasi minulle haastattelun. Kuvasin hänet ja Shannonin kirkon ulkopuolella niin, ettei kuvissa näkynyt ulkopuolisia.

Kysyin, saisinko jäädä seuraamaan väkivallattoman vastarinnan koulutusta, joka oli juuri alkamassa. Sain luvan jäädä paikalle ”ihmisenä mutta ei toimittajana”, kunhan lupaisin olla nauhoittamatta kuvaa tai ääntä.

Koska en ollut syönyt koko päivänä mitään, söin vähän mielenosoittajille lahjoitettua vegaanista pinaatti-tofuhöystöä. Haastattelemani ydinryhmäläinen hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ottavan ruokaa.

Seuraavat pari tuntia istuin kirkonpenkissä kirjoittamassa juttuani samalla, kun kirkkosalin keskelle raivatussa avoimessa tilassa harjoiteltiin väkivallatonta vastarintaa.

Kun sain juttuni valmiiksi ja lähetettyä, kiiruhdin majapaikkaani. Washington DC:n ja ympäröivien kaupunkien hotellihinnat oli nostettu virkaanastujaisten vuoksi yhdeksänkertaisiksi, mutta olin onnekseni löytänyt kohtalaisen läheltä keskustaa Airbnb-huoneen maltillisella hinnalla.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että huoneeni hyvä hinta-laatusuhde johtui todennäköisesti rasismista.

Kuten #airbnbwhileblack-liike on kerran toisensa jälkeen osoittanut, mustat Airbnb:n käyttäjät eivät saa muilta käyttäjiltä samanlaista kohtelua kuin valkoiset. On tuskin sattumaa, että musta Airbnb-isäntäni ei ollut nostanut hintojaan virkaanastujaisten vuoksi yhtä räikeästi kuin useimmat majoituksen tarjoajat.

Huomasin saman ilmiön myös Clevelandissa Republikaanien puoluekokouksen aikana.

Airbnb-isäntäni John oli todella mukava, ja kävi ilmi, että Suomi oli hänelle tuttu maa. Hän oli kerran viettänyt Helsingissä useita viikkoja – marraskuussa – ja pitänyt kaupungista. Kannustin lämpimästi häntä uuteen vierailuun jonain viehättävämpänä vuodenaikana.

Otin tunnin päiväunet ja lähdin uudelleen ulos. Keskustassa oli alkamassa uutta presidenttiä juhlistava ilmaiskonsertti, joka käynnistäisi virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Uberissä mieleeni juolahti yhtäkkiä, että voisin tarkistaa puhelimesta työsähköpostit. Tein niin – ja suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi.

Olin vain viisi minuuttia aiemmin saanut sähköpostin, jossa kyseltiin, olinko vielä aikeissa tulla hakemaan lehdistölippuni virkaanastujaisiin.

Kuulin silloin ensimmäistä kertaa, että olin saanut lipun.

Olin ilmoittautunut toimittajaksi tilaisuuteen marraskuussa hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen määräaikaa. Sen jälkeen en kuitenkaan ollut kuullut asiasta mitään. Olin yrittänyt kysellä perään mutta tuloksetta. Lopulta olin alistunut kohtalooni ja suunnitellut seuraavani seremoniaa liputta jääneiden kansalaisten parissa National Mall -puistossa.

Nyt minulle kuitenkin olikin lippu – jos vain ehtisin hakea sen ennen viittä. Kello oli kymmentä vaille neljä.

Lipunnoutopiste ei ollut kovin kaukana, ja olin jo valmiiksi uberissa. Asiassa oli kuitenkin kaksi suurehkoa Muttaa.

Minulla ei ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta, sillä olin varautunut konsertin turvatoimiin pakkaamalla mukaani vain kaikkein välttämättömimmän. Lipunnoutopiste oli kongressin rakennuksen Capitolin liepeillä, joka oli virkaanastujaisten turvatoimien vuoksi täynnä tiesulkuja.

Pyysin uber-kuskiani kääntymään takaisin kohti majapaikkaani ja aloitin kiihkeän sähköpostikirjeenvaihdon. Minulla ei ollut tiedossa numeroa johon soittaa, mutta onneksi sähköposteihini vastattiin nopeasti. Sain sovittua, että lippuni annettaisiin minulle ilman henkilöpapereita. Uber käänsi nokkansa kohti lipunnoutopistettä.

Lähetin äkkiä sähköpostia Helsinkiin kaikille, joiden oli tärkeää tietää, että pääsisin sittenkin raportoimaan suoraan itse virkaanastujaisjuhlasta.

Luulin jo, että ehtisimme perille hyvissä ajoin – mutta sitten yllättävä tiesulku pakottikin meidät tekemään pitkän koukkauksen naapuriosavaltion kautta. Paluumatkalla juutuimme ruuhkaan.

Uber-kuskini teki kaikkensa, ja onnistui saamaan minut parin korttelin päähän lipunnoutopisteestä viittä vaille viideksi. Juoksin loput ja olin pisteellä aika tarkalleen tasan viideltä.

Piste oli vielä auki.

Minulla oli lippu virkaanastujaisiin.

Minulla oli myös todella kova kiire ilmaiskonserttiin lupaamaani juttua tekemään. Kello oli jo yli viisi, ja konsertti loppuisi kuudelta. Konsertti oli Lincolnin muistomerkillä, ja minä olin valtavan National Mall -puiston toisessa päässä Capitolin takana.

Matkaa oli reilut kolme kilometriä – jotka olivat täynnä tiesulkuja. Päätin kävellä.

Jalan pääsin perille puolessa tunnissa. Konsertti jatkui vielä, ja vaikka väkeä poistui paikalta tasaisena virtana, moni oli jäänyt odottamaan loppuhuipennusta. Tulevan presidentin oli määrä puhua kannattajilleen.

Pääsin vaivatta kävelemään lähelle lavaa. Väkeä oli nimittäin amerikkalaisella mittapuulla todella vähän. Konserttialueeksi raivattuun puiston osaan olisi mahtunut moninkertainen määrä ihmisiä.

Trump sanoi puheessaan olevansa riemuissaan siitä, että väkeä oli paikalla niin sankoin joukoin. ”Täällä ei ole yhtään tuolia tyhjänä”, hän sanoi. Kirjaimellisesti se oli totta, sillä puistossa ei ollut tuoleja.

Puhetta seurasi ilotulitus. Se ei ollut amerikkalaiseksi ilotulitukseksi erityisen iso tai näyttävä, mutta siinä oli yksi todella taidokas yksityiskohta: taivaalle onnistuttiin sytyttämään hetkeksi raketeista koostuvat jättikirjaimet USA. Olen nähnyt vuosien varrella aika monta hienoa ilotulitusta, mutta ilotulituskirjoitusta en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Toisin kuin kollegani Laura Saarikosken samassa tilaisuudessa haastattelemat ihmiset, minun haastateltavani olivat maltillisia ja järkeviä. He keskustelivat kanssani politiikasta asiallisesti ja kiihkottomasti. Eräs heistä muistutti, että valtaosa amerikkalaisäänestäjistä äänestää puoluetta eikä henkilöä. Se on mielestäni tärkeä näkökulma, joka on Trump-keskustelussa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uberöin majapaikkaani, kirjoitin jutun valmiiksi ja lähetin sen. Sen jälkeen aloin kiireellä laittautua edustuskuntoon. Minut oli kutsuttu kotiosavaltioni Massachusettsin republikaanipuolueen cocktail-tilaisuuteen.

Kesällä republikaanien puoluekokouksessa satuin tutustumaan kahteen ihmiseen, jotka ovat erittäin hyvin verkostoituneita republikaanipuolueessa. Toinen heistä asuu Bostonin seudulla, ja olemme pitäneet yhteyttä kokouksen jälkeenkin. Hän oli järjestänyt minulle kutsun juhliin.

Olin syönyt koko päivänä vain pienen määrän mielenosoittajien tofuhöystöä ja mukanani olleen palan tofua. Pelkäsin, että juhlissa olisi vain pienenpieniä cocktailpaloja.

Siellä oli hampurilaisia!

Buffet-pöydästä sai koota itselleen haluamansa määrän minihampurilaisia valitsemillaan täytteillä. Lämpöastioissa oli jauhelihapihvejä, rapukakkuja ja paistettuja isoja sieniä. Lisukkeita oli joka lähtöön.

Voin liioittelematta sanoa, että Massachusettsin republikaanipuolueen hampurilaiset pelastivat minut. Vaikka en syödessäni sitä vielä tiennytkään, seuraavan kerran saisin syödäkseni seuraavana iltapäivänä kahden aikoihin.

Söin sydämeni kyllyydestä, tutustuin muutamaan ihmiseen ja aloin sitten viestitellä republikaanituttavani kanssa. Hän on verkostoitumisen mestari, ja hänellä oli kutsu lukuisiin eri virkaanastujaisjuhliin eri puolille kaupunkia. Massachusettsin juhliin hän ei lopulta koskaan edes ehtinyt.

Suuri joukko erilaisia sidosryhmiä järjestää virkaanastujaisten yhteydessä Washingtonissa omia illallisiaan, ja tuttuni kutsui minut latinorepublikaanien loppuunmyytyyn gaalaan. Hänellä oli sinne ylimääräisiä lippuja.

Olin kutsusta innoissani. Gaalan pääjärjestäjä oli toinen puoluekokoustuttavani, jota en ollut nähnyt sitten kesän. Koska Latinalainen Amerikka on lempimaailmankolkkani, tutustun aina mielelläni sieltä päin kotoisin oleviin ihmisiin.

Valitettavasti gaala oli keskustassa paikassa, johon pääseminen oli tiesulkujen vuoksi lähes mahdotonta. Uberini kierteli ympäriinsä niin kauan, että sekä minä että kuski aloimme luopua toivosta. Lopulta pyysin kuskia vain jättämään minut siihen missä olimme. Korkokengistäni huolimatta aioin kävellä loppumatkan.

Olin jo eksymäisilläni, kun kohtasin tyylikkään rouvan, joka oli noussut taksista samasta syystä kuin minä. Kävi ilmi, että hän asui hotellissa, jonka yritin löytää. Hän tunsi tien, ja aloimme kävellä yhtä matkaa.

Rouva osoittautui entisen Suomen suurlähettilään vaimoksi. Hänen Suomen-vuosistaan oli jo reilusti aikaa, mutta hän muisteli Helsinkiä lämmöllä. Kävelymatka sujui oikein rattoisasti jutellen.

Kun pääsin hotelliin, gaala oli juuri päättynyt. Se oli sikäli hyvä, että kukaan ei kysellyt minulta lippua. Minut paikalle kutsunut bostonilaistuttuni oli nimittäin luovuttanut ja pyytänyt taksiaan ajamaan suoraan jatkoille.

Etsin gaalan järjestäneen miamilaistuttuni, joka yllättyi iloisesti nähdessään minut pitkästä aikaa. Liityin hänen seurueeseensa ja lähdimme yhdessä gaalan jatkoille.

Eräs hänen ystävistään oli paikalla autolla, mikä oli suuri onni, sillä taksit eivät edelleenkään päässeet tiesulkujen ohi. Näimme hotellin edessä taksijonossa ihmisiä, jotka kertoivat odottaneensa taksiaan jo yli tunnon.

Kuskimme ajotyyli oli varsin railakas. Pelkäsin kyydissä henkeni edestä, mutta pääsimme perille jatkopaikkaan ongelmitta.

Jatkot olivat hauskat ja jatkuivat aamuun. Kun lähdin nukkumaan aamukahden aikoihin, moni jäi vielä jatkamaan iltaa. Epäilen, ettei kellään heistä ollut herätystä aamuviideltä kuten minulla.

 

Kerron virkaanastujaispäivästä seuraavassa blogikirjoituksessani.

Republikaanien puoluekokouksessa

The moment of celebration after Trump's acceptance speech at Republican National Convention 2016 Cleveland

Hermoilin monta kuukautta, että jokin pienenpieni virhe voisi sotkea kaiken. Halusin ehdottomasti päästä työmatkalle republikaanien ja demokraattien puoluekokouksiin katsomaan presidenttiehdokkaiden valintaa, mutta vaati aikamoista byrokratiaa saada lupa tulla paikalle.

Prosessi alkoi jo alkuvuodesta. Se vaati erilaisten nettilomakkeiden täyttämistä, kirjeen esimieheltäni Suomesta ja salaisen palvelun taustaselvityksen. Välissä odottelin kuukausia tietoa seuraavasta vaiheesta.

Tuntui vaikealta arvioida, olisiko paikalle pääsyni varmaa vai täysin tuurista kiinni. Yhdysvaltojen presidentinvaalit eivät ole tainneet koskaan kiinnostaa ulkomaista mediaa niin paljon kuin tänä vuonna, ja toimittajilta oli tullut poikkeuksellinen tulva hakemuksia.

En tiennyt, myönnettäisiinkö työskentelyoikeus kokouksessa kaikille, jotka pystyivät osoittamaan olevansa töissä vakavasti otettavassa tiedotusvälineessä ja pyrkivän paikalle työasioissa. Pidin mahdollisena myös, että hakijoita olisi kerta kaikkiaan liikaa, ja että osa Suomen kaltaisten pienten maiden toimittajista voitaisiin jättää rannalle.

Jossain vaiheessa kevättä tajusin kuitenkin, että minun olisi pakko varata itselleni majoitukset ja ostaa lennot jo ennen kuin saisin tiedon pääsystäni kokouksiin. Republikaanien puoluekokouskaupungista Clevelandista alkoivat majoitukset loppua jo monta kuukautta ennen kokousta. Lentojen hinnat nousevat täällä helposti pilviin silloin, kun kysyntä osoittautuu kovaksi.

Kun lopulta sain virallisen vahvistuksen pääsystäni kokouksiin, ensimmäiseen niistä oli alle kaksi viikkoa.

Silloin kävi ilmi, etten voisi käyttää ostamiani lentoja.

Kokousten oli määrä alkaa maanantaina, ja olin aikonut saapua Clevelandiin sunnuntai-iltana ja demokraattien puoluekokouspaikalle viikkoa myöhemmin maanantai-aamuna. Saamassani vahvistusviestissä minulle kuitenkin kerrottiin, että minulle oli myönnetty kokouksiin pääsyn takaava lehdistökortti, joka tuli noutaa sunnuntaina ennen kello viittä iltapäivällä. Jos en noutaisi korttia siihen mennessä, paikkani annettaisiin jollekulle toiselle.

Onnistuin järjestämään itselleni siedettävän hintaiset uudet lennot, mutta täysin turhat lisäkustannukset harmittavat edelleen. Mielestäni kokousjärjestäjien olisi ollut reilua kertoa aikataulu kaikille hakijoille jo hyvissä ajoin.

Jonkin verran sentään lohdutti se, että Clevelandissa järjestettiin sunnuntai-iltana isot ulkoilmajuhlat, joihin oli kutsuttu myös meidät kokoukseen osallistuvat toimittajat. Sunnuntaille oli siis luvassa jotain muutakin kuin pelkkä lehdistökortin nouto.

Republican National Convention Welcome Party Cleveland Ohio #thisiscle

Tervetuliaisjuhlissa oli Clevelandin kaupunkia mainostava lavaste, jotta vieraat innostuisivat ottamaan itsestään kuvia ja mainostamaan kaupunkia jakamalla niitä sosiaalisessa mediassa.

Juhlat olivat todella mukavat. Viehättävä rantapuisto oli aidattu kokonaan juhlijoiden käyttöön, ja paikalliset ravintoloitsijat oli kutsuttu paikalle kokousyleisöä hurmaamaan. Tarjolla oli ilmaiseksi vaikka minkälaista ruokaa trendikkäistä pikaruokarekoista aina hienojen ravintoloiden tunnettujen kokkien luomuksiin.

Paikalliset yhtyeet soittivat, paikallisten tuottajien juoma virtasi ja ruokaa sai niin paljon kuin ehti jonottaa. Vietin suuren osan illasta suomalaiskollegan kanssa ja viihdyin mitä mainioimmin.

Loppuillasta lähdimme kollegan kanssa eri suuntiin, ja pian sen jälkeen kohdalleni osui onnenpotku, joka määritti koko loppuviikkoani.

Kaikki alkoi koirasta. Se oli puettu teksasin lippuun, ja pysähdyin ottamaan siitä valokuvan. Ohitseni kulkenut seurue näki minun ottavan kuvaa, ja eräs heistä pysäytti minut. Hän toivoi minun lähettävän kuvan itselleen.

Aloimme jutella, ja päädyin menemään seurueen kanssa jatkoille. Olin kuolemanväsynyt, sillä minulla oli takana kaksi lähes nukkumatonta yötä (kirjoitan niistä myöhemmin erikseen), mutta tapaamani ihmiset vaikuttivat erittäin hyvin verkostoituneilta, enkä halunnut päästää käsistäni tilaisuutta tutustua heihin.

Uudet tuttavani lupailivat, että saattaisimme törmätä republikaanipuolueen johtoon, ja että he voisivat esitellä minut johtohahmoille niin, että saattaisin saada näiltä jopa haastattelun. Se ei lopulta ikinä toteutunut. Silti heidän seurassaan oleminen avasi minulle monia ovia, joille en olisi ilman heitä edes osannut kolkuttaa.

Eräs heistä kuuluu Trumpin perheen lähipiiriin. Toinen tuntuu muuten vain tuntevan jokaisen, jolla on republikaanipuolueessa sananvaltaa.

Heidän kanssaan pääsin Kalifornian valitsijamiesten rantajuhliin, New Yorkin osavaltion republikaanien aamiaistilaisuuteen ja latinoiden asioita ajavan ryhmän lounaalle. Tapasin monia kiinnostavia ihmisiä.

Party Selfie with Kiberlin Brown

Minä ja Kauniiden ja Rohkeiden Sheilaa esittänyt Kimberlin Brown kalifornialaisten rantajuhlissa.

Olen tottunut suunnittelemaan tämäntyyppiset työmatkat huolella etukäteen, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista, sillä kokouksen ohjelmaa ei paljastettu ennen kuin ensimmäisenä kokouspäivänä.

Sunnuntaina lehdistökorttia noutaessani sain mediaoppaan, josta huomasin ällistyksekseni, että kokousistunnot olisivat iltaisin.

En ollut tiennyt, että puoluekokoukset lähetetään tässä maassa televisiosta suorina lähetyksinä, ja että istunnot ajoitetaan siksi parhaaseen katseluaikaan. Tärkeimmät puheet ovat vasta myöhään illalla, jotta mahdollisimman moni äänestäjä ehtisi ruudun ääreen.

Toimittajan työn kannalta noin iso aikataulumuutos on dramaattinen – varsinkin, jos kirjoittaa painettuihin sanomalehtiin. Aikaero vaikeuttaa täällä työskennellessä aina päivänpäällisten uutisten tekoa, ja jos uutistapahtumat ovat myöhään illalla, Suomessa on silloin jo seuraava aamu.

Se on painettujen sanomalehtien kannalta pahin mahdollinen aikataulu. Maanantain puoluekokousjuttu tulisi valmiiksi tiistaiaamuna, jolloin se ehtisi aikaisintaan keskiviikkoaamun painettuun lehteen. Siellä se kuitenkin näyttäisi auttamattoman vanhalta, koska suurin osa suomalaisista olisi lukenut samat asiat verkosta jo tiistaina.

Painettuja lehtiä varten täytyisi siis keksiä jotain muuta. Päätimme, että tekisin uutiset kokousistunnoista näyttävästi aamuksi verkkolehtiin ja palvelisin painettuja lehtiä kokonaan erillisillä jutuilla.

Se merkitsi sitä, että lähes joka päivä täytyi tehdä päivän edestä töitä.

Lisäksi oli tärkeää verkostoitua.

Tästä voinee päätellä, etten seuraavien kahden viikon aikana nukkunut juurikaan.

Ohio open carry laws allow militias to patrol the streets of Cleveland during Republican National Convention

Päiväsaikaan tein juttuja muun muassa siitä, mitä Clevelandissa kokousareenan ulkopuolella tapahtui. Ohion osavaltion lait sallivat aseen kantamisen näkyvästi esillä julkisilla paikoilla, ja nämä paikallisen miliisin nuoret miehet olivat päättäneet tulla Clevelandin keskustaan partioimaan voidakseen auttaa poliisia, mikäli Trumpin kannattajat ja vastustajat ottaisivat väkivaltaisesti yhteen. On hurjaa ajatella, että näin vahvasti aseistautuneet, sotilailta näyttävät miehet eivät edusta virallisia sotavoimia vaan itse perustamaansa miliisiryhmää.

Kokousistunnot pidettiin isolla urheiluareenalla. Urheilujoukkueiden fanituotteiden sijaan myyntikojut olivat täynnä puoluekokouskrääsää.

Osa valitsijamiehistä oli pukeutunut samalla tavalla karnevalistisesti kuin fanit urheilukilpailuihin. Teksasin koko valitsijamiesryhmällä oli samanlaiset osavaltion lippua esittävät kauluspaidat ja stetsonit. Wisconsinin ryhmässä näkyi juustopalan muotoisia hattuja ilmaisemassa ylpeyttä kotiosavaltion juustontuotannosta ja sen asukkaiden lempinimestä juustopäät.

Trump Pence -kylttejä oli kaikkialla, mutta yhdessäkään niistä ei ollut kaksikon alkuperäistä logoa, joka julkistettiin Trumpin kerrottua valinneensa Pencen varapresidenttiehdokkaakseen. Logossa nimien alkukirjaimet lomittuivat tavalla, josta alettiin välittömästi irvailla sosiaalisessa mediassa. Logosta oli selvästikin päätetty luopua kaikessa hiljaisuudessa.

Lehdistön istumapaikat eivät olleet erityisen hyvät, eikä minulla ollut niin kutsuttua lattiapassia, jolla olisin päässyt tekemään haastatteluja valitsijamiesten sekaan. Onneksi uudet ystäväni kutsuivat minut istumaan kanssaan. Heillä oli hyvät paikat, ja eräs heistä oli erittäin hyvä ujuttamaan ylimääräisiä vieraita tilaisuutta valvovien vapaaehtoisten silmien editse.

Donald Trump and Mike Pence on stage at Republican National Convention

Trump oli uhonnut tekevänsä kokouksesta kunnon shown, mutta se ei häneltä onnistunut. Hän olisi varmasti halunnut paikalle muutaman huipputunnetun julkkiksen, mutta sen sijaan hän joutui tyytymään lähes unohdettuihin suuruuksiin.

Minulle tutuimmat julkimoesiintyjät olivat Kauniissa ja Rohkeissa häijyä Sheilaa esittänyt Kimberlin Brown ja Onnen Päivissä Joanieta piirittänyttä pikku-Chachia esittänyt Scott Baio. Brownin titteli kokouksessa oli avokadofarmari, ja hän puhui Trumpin poliittisista linjauksista yrittäjän kannalta.

Brown puhui eräänä iltana viimeisenä eli arvostetulla puhujapaikalla, johon demokraatit sijoittivat esimerkiksi tasavallan presidentti Barack Obaman ja presidentti Bill Clintonin. Brownin puheen aikana suurin osa valitsijamiehistä totesi työpäivänsä päättyneen ja poistui salista.

Kimberlin Brown speaks at Republican National Convention Cleveland Ohio

Kokouksessa oli monia dramaattisia hetkiä, joista osa oli käsikirjoitettuja ja osa ei. Puolueen edun vastaista draamaa syntyi siitä, että Trumpin vastustajat yrittivät viimeiseen saakka saada hänen valintansa estettyä.

Jo edellisellä viikolla oli käynyt selväksi, ettei Trumpin-vastaisella liikkeellä ollut realistisia mahdollisuuksia estää valintaa. Tästä huolimatta kahtena ensimmäisenä kokouspäivänä tunteet kuumenivat salissa pariin otteeseen ihan kunnolla.

Mieleenpainuva oli myös Trumpille hävinneen Ted Cruzin puhe, joka kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi edelleen mukana kisassa. Ilmeisesti hän petasi asemiaan seuraaviin presidentinvaaleihin. Puheen päätteeksi hän kieltäytyi antamasta Trumpille tukeaan. (Voit lukea koko tarinan Cruzin puheesta jutustani Ilta-Sanomien sivuilta.)

Puoluetta vastaan kääntyi myös Trumpin vaimon Melania Trumpin puhe, josta syntyi plagiointiskandaali.

Kokonaisuudessaan kokouksen tunnelma oli synkkä. Trumpia kehuttiin vähän, kun taas vastaehdokas Hillary Clintonia haukuttiin senkin edestä ja häntä vastaan jopa lietsottiin avoimesti vihaa.

Neljään kokouspäivään mahtui myös puolueen suunnittelemia positiivisiin tunteisiin vetoavia hetkiä. Kun Trumpin äänet toisena kokouspäivänä laskettiin, pääsi hänen oma poikansa antamaan isälleen ratkaisevat äänet, jotka sinetöivät kiinteistömogulin voiton.

Republican National Convention 2016 Cleveland Trump Over the Top

Puoluekokousten kohokohta on aina viimeisenä kokousiltana, kun valittu ehdokas pitää puheen ja ottaa ehdokkuutensa virallisesti vastaan. Trumpin puhe oli poikkeuksellisen synkkä, mutta tästä huolimatta riemu nousi salissa ylimmilleen, kun ehdokas oli lopulta valittu.

Urheiluhallin katosta laskettiin ilmaan satoja jollei tuhansia ilmapalloja, joita valitsijamiehet ja muu kokousväki heittelivät ympäriinsä samalla, kun Trump ja Pence perheineen juhlivat lavalla. (Katso lyhyt video YouTube-kanavaltani)

Rakastan Amerikassa sitä, että täällä osataan käsikirjoittaa tunteisiin vetoavia voitonhetkiä. Siinä olisi meillä suomalaisilla opettelemista.

 

Juttukeikalla Valkoisessa talossa

White House Reporter By Night

Kun muutin Amerikkaan, yksi haaveistani oli päästä tekemään töitä Valkoisessa talossa. Pakkasin erikseen Suomesta mukaan hiljattain ostamani mustan housupuvunkin siltä varalta, että haave toteutuisi.

Maaliskuussa kuulin, että presidentti Niinistö tulisi valtiovierailulle presidentti Obaman luokse yhdessä muiden Pohjoismaiden valtionpäämiesten kanssa. Sydämeni alkoi tykyttää nopeammin. Olisiko tässä tilaisuuteni?

Otin heti yhteyttä STT:hen ja sain sovittua, että hoitaisin vierailun. Vierailuohjelmasta ei tuossa vaiheessa kuitenkaan ollut vielä juuri lainkaan tietoa, eikä minulle ollut alkuunkaan selvää, pääsisimmekö me vierailua seuraavat toimittajat Valkoiseen taloon.

Vähitellen selvisi, että pääsisimme ainakin Valkoisen talon pihaan ja lehdistöhuoneeseen. Se oli minusta jo paljon.

Muutamaa päivää ennen vierailun alkua tuli uutta tietoa: Ensimmäisen naisen kanslia järjestäisi valtiovierailua seuraaville toimittajille ennakkokierroksen, jossa esiteltäisiin valtiovierailuun kuuluvien illallisten kattausta ja ruokalistaa. Vierailulle mahtuisi vain rajoitettu määrä toimittajia.

Ilmoitin äkkiä ennakkovierailulle sekä itseni että uutiskuvaajakollegani, jonka oli määrä lentää Suomesta Washingtoniin raportoimaan valtiovierailusta yhdessä minun kanssani. Jouduimme odottamaan useita päiviä ennen kuin saimme tietää, ketkä mahtuisivat mukaan.

Tiedon oli määrä tulla samalla minuutilla kuin lentoni Bostonista laskeutuisi Baltimoren-Washingtonin lentokentälle. Avasin puhelimen heti kun voin ja päivitin kuumeisesti sähköpostejani niin kauan, että ruutuun ilmestyi odottamani viesti: Ensimmäisen naisen kanslialla oli ilo kutsua minut mukaan ennakkokierrokselle. Pääsisin näkemään Valkoista taloa enemmänkin!

Vierailupäivä koitti, ja minä ja kuvaajakollegani pääsimme ongelmitta Valkoisen talon portista sisälle. Eräs suomalaiskollega joutui jäämään portin taa, sillä hänen väliviivalla kirjoitettava sukunimensä oli aiheuttanut jonkinlaisen sekaannuksen vierailijalistaa laadittaessa.

Kierros alkoi Valkoisen talon lehdistötilasta, jonka olin nähnyt lukemattomat kerrat televisiossa muun muassa nuoruuden lempisarjassani West Wingissä. Se oli hirveän pieni! Kuulemma kaikki ihmettelevät ensivierailullaan samaa. Televisiossa huone näyttää paljon isommalta.

Playing Press Secretary of the White House at the Press Briefing Room

Meillä oli aikaa poseerata puhujanpöntön takana ja leikkiä Valkoisen talon lehdistösihteeriä. En selvästikään ollut ainoa pohjoismainen toimittaja, jolle työvierailu Valkoiseen taloon oli suuri elämys. Todella moni halusi kuvan itsestään lehdistösihteerinä.

Lehdistöhuoneeseen oli erillinen sisäänkäynti pihasta, joten sinne kulkiessaan ei nähnyt muita huoneita. Kattausta ihailemaan mennessämme pääsimme näkemään taloa paljon enemmän. Oli epätodellista kävellä ihan oikeasti Valkoisessa talossa.

Inside the White HouseRed Carpet Staircase at the White House

Red Room of the White House

State Dining Room of the White House displaying Nordic Heads of State Official Dinner Decor

Seuraavana päivänä oli itse valtiovierailu. Heräsimme kukonlaulun aikaan ja menimme aamukuudeksi portille odottelemaan. Sillä kertaa toimittajalauma oli paljon isompi ja turvatarkastus tiukempi. Värjöttelimme ulkona viileässä aamuilmassa useamman tunnin.

Kun jotain viimein tapahtui, pääsimme Valkoisen talon etelänurmikolle eli sille puolelle taloa, josta näkee pyöreän erkkerin. Saimme käydä siellä ennakkoon tutustumassa kuvauskorokkeeseen ja ottamassa selfieitä ennen varsinaisten töiden alkua.

Me at the South Lawn of the White House waiting for Nordic Heads of State

Kuvaajakollegani ja muut tärkeimmät kuvaajat pääsivät sisälle taloon, jossa heillä oli mahdollisuus kuvata valtiovieraiden saapumisseremoniat. Me loput saimme katsella etelänurmikolle asetetulta korokkeelta, kun vieraiden autot saapuivat ja vieraat kättelivät Obamat.

Kun vieraat olivat siirtyneet sisälle, meidät kuljetettiin lehdistötilaan, jossa meidän oli määrä päästä kuuntelemaan tervetuliaispuheet television välityksellä. Matkan varrella kuljimme Länsisiiven ja presidentin työhuoneen Oval Officen ohi. Ikkunoista pääsi kurkistamaan hieman sisällekin. Saattajamme eivät erityisemmin arvostaneet sitä, että yritimme ottaa kuvia ikkunoista, vaikka oli selvää, ettei presidentti ollut sillä hetkellä virkahuoneessaan.

Me in front of the Oval Office of the White House

Siellä se on takanani: legendaarinen Länsisiipi ja Oval Office

Sneak Peak at the Oval Office in the West Wing of the White House

Kurkistus Oval Officeen. Kuvaajakollegani pääsi jopa käymään sisällä maailmankuulussa virkahuoneessa, mutta me kirjoittavat toimittajat saimme tyytyä tirkistelyyn.

Kun Obama aloitti tervetuliaispuheensa, tv-lähetyksen ääni ei ensin toiminut, mutta sitten se saatiin onneksi toimimaan. Pohjoismaiset valtionpäämiehet olivat sopineet keskenään, kuka puhuisi missäkin vaiheessa päivää, ja Niinistön osaksi oli tullut tervetuliaispuhe. Me suomalaistoimittajat kirjoitimme kiireesti lyhyitä nettijuttuja sekä Obaman että Niinistön puheista.

Sen jälkeen kiireet hellittivät taas hetkeksi. Valtionpäämiehet kokoustivat suljetuin ovin. Kuvaajakollegani ja muutama muu journalisti pääsivät sillä välin seuraamaan valtionpäämiesten puolisoiden ohjelmaa, mutta suurin osa meistä ei mahtunut mukaan, joten odottelimme lehdistötilassa.

Sitten pääkuvaajat päästettiin valtionpäämiesten kokoushuoneeseen. Kirjoittavia toimittajia ei huoneeseen mahtunut, mutta meille oli luvattu, että pääsisimme kuulemaan lehdistölle tarkoitetut kokouslausunnot televisiosta. Tekniikka petti kuitenkin aivan täysin, eikä meille saatu näkyviin sen enempää kuvaa kuin ääntäkään. Uskomatonta, ettei Valkoisessa talossa osata hoitaa asioita tuon paremmin!

Pääsimme lopulta kuulemaan osan puheenvuoroista sen ansiosta, että televisiokanava C-spanin kollegamme ystävällisesti käänsi omista laitteistaan äänen niin kovalle, että saatoimme kuunnella C-spanin lähetystä tilaisuudesta. Valkoisen talon oma henkilökunta ei missään vaiheessa onnistunut korjaamaan vikaa laitteissaan.

Sitten oli aika kiiruhtaa ulos, jossa kunkin vierailijamaan valtionpäämies piti lyhyen lehdistötilaisuuden oman maansa toimittajille. Tietenkin juuri silloin satoi! Meille lainattiin sateenvarjoja, mutta on aika vaikeaa pidellä samaan aikaan sateenvarjoa päänsä yläpuolella ja nauhuria presidentin suun lähettyvillä sekä kirjoittaa muistiinpanoja lehtiöön. Päädyin käyttämään mustan pukuni päällä huipputyylikästä sinistä kertakäyttösadeviittaa, jonka olin ostanut hotellin matkamuistokaupasta.

Kun presidentit olivat puhuneet, oli jo todella kiire kirjoittaa valmiiksi pitkä juttu seuraavan päivän lehtiin. Koska kello on Suomessa seitsemän tuntia enemmän kuin täällä Yhdysvaltojen Itärannikolla, alkuiltapäivästä pidetty lehdistötilaisuus oli lehtien painoaikatauluja ajatellen harmillisen myöhään.

Kiiruhdin lähimpään kahvilaan, istuin alas ja aloin kirjoittaa kuumeisesti. Onneksi olen kokenut uutistoimistotoimittaja ja tottunut jäsentämään kuulemani asiat ja kirjoittamaan niistä ymmärrettävän jutun nopeasti. Sain jutun valmiiksi ja lähetettyä Suomeen ajallaan.

Sitten minulla olikin yhtäkkiä hetki vapaa-aikaa. Hotellimme oli ihanan lähellä Valkoista taloa, ja ehdin käydä huoneessani ottamassa pienet torkut. Se teki todella hyvää, sillä aamuviideltä alkanut päivä oli jatkumassa pitkälle iltaan. Ehdin myös syödä pikaisen lounaan.

Torkkujen jälkeen palasin Valkoisen talon portille uutta turvatarkastusta varten. Illan ohjelma oli alkamassa.

Waiting for Nordic Heads of State at the North Entrance of the White House

Iltatilaisuuteen valtionpäämiehet saapuivat talon pohjoispuolella olevan oven kautta. Lehdistökoroke oli paljon lähempänä kuin eteläovella, ja meillä oli hyvä tilaisuus tarkkailla Obaman pariskuntaa, kun he odottelivat vieraitaan. Pari seisoskeli lehdistön edessä erittäin luontevan oloisina: Michelle Obama muun muassa pyyhkäisi roskan miehensä kauluksesta ja kertoi vitsin, joka sai Barack Obaman nauramaan kippurassa.

President Barack Obama laughs at mrs Michelle Obama's joke as they wait for Nordic Heads of State at the North entrance of the White House

Kun vieraat olivat astelleet sisään, meidät siirrettiin taas lehdistötilaan odottelemaan. Kun illalliset olivat päässeet kunnolla käyntiin, pääsimme vieraiden sekaan kuuntelemaan puheita.

Illalliset pidettiin suuressa juhlateltassa, joka oli pystytetty etelänurmikolle. Tunnelma teltassa oli vaikuttava. Kattauksen teema oli Pohjolan talvi, joka oli loihdittu taidokkaasti keskelle Washingtonin kevättä.

State Dinner for Nordic Heads of State at the South Lawn of the White House tent decor

Teltan takana kasvavat puut oli valaistu vihreillä valoilla symboloimaan revontulia, ja katossa roikkui tähtitaivaasta muistuttavia lamppuja. Muuten telttaa valaisivat ainoastaan kynttilät, joiden kynttilänjalkoina oli jättimäisiä jääveistoksia.

Myös kävely lehdistötilasta etelänurmikon poikki teltalle teki vaikutuksen, kun pääsimme näkemään läheltä iltavalaistun Valkoisen talon eteläpuolen. Valkoisen talon ovelta puolestaan oli kaunis näkymä samaten iltavalaistuihin etelänurmikon suihkulähteeseen, Washingtonin muistomerkkiin ja kaukaisuudessa siintävään Jeffesonin muistomerkkiin.

White House by Night seen from South Lawn

Muutama toimittaja oli jäänyt seuraamaan tilaisuutta lehdistötilaan. Kuulemma tekniikka ei toiminut vieläkään, eivätkä he nähneet eivätkä kuulleet yhtään mitään!

Loppuillasta pääsimme juhlatelttaan vielä uudestaan kuuntelemaan yhden kappaleen verran illan juhlavieraille esiintynyttä Demi Lovatoa, joka Suomessa taidetaan tuntea parhaiten Disneyn Frozen-elokuvan tunnuskappaleesta Let it go.

Olimme kollegoiden kesken pohtineet, esittäisikö Lovato pohjoismaisten vieraiden kunniaksi Let it gon, mutta sitä emme valitettavasti saaneet tietää. Avauskappaleena oli myöskin Pohjoismaihin sopivasti Stone Cold, ja sen jälkeen meidät jo vietiinkin pois.

Oli aika hyvästellä Valkoinen talo ja kulkea sen portista ulos viimeistä kertaa.

Me at the South Lawn of the White House by Night

Hotellille päästyämme meidän täytyi vielä jatkaa töitä. Minä kirjoitin aamuksi nettiin jutun illallisista, kuvaajakollegani puolestaan käsitteli kuvia ja lähetti niitä toimitukseen.

Nukkumaan pääsimme muistaakseni yhden aikoihin. Palauttaviin yöuniin ei ollut mahdollisuutta, sillä meidän oli oltava jo aamuyhdeksältä presidentin lehdistötilaisuudessa tämän hotellissa.

Lehdistötilaisuudesta meidät kuljetettiin Arlingtonin hautausmaalle, jossa presidentti Niinistö laski seppeleen tuntemattomien sotasankareiden muistomerkille.

President of Finland Sauli Niinistö at the Grave of the Unknowns at Arlington Cemetery Virginia

Olin käynyt hautausmaalla aikaisemmin katsomassa John F. Kennedyn ja Jackie Onassiksen hautaa, mutta en silloin jäänyt seuraamaan muistomerkin vahdinvaihtoa. Nyt ehdimme seurata seremoniaa kaikessa rauhassa ennen kuin presidentin oli aika laskea seppele.

Hautausmaaseremonian jälkeen valtiovierailu oli ohi. Siirryimme kuvaajakollegani kanssa salaattikahvilaan, jossa kirjoitin lounasta puputtaessani vielä viimeisen pitkän lehtijutun ennen yön laskeutumista Suomessa.

Sitten olikin aika kiiruhtaa taksilla lentokentälle. Samuli oli jo Los Angeleissa odottamassa minua. Kahden viikon ikimuistoinen road trip voisi alkaa!

Moon over the White House

(Ylimmäisen kuvan otti minulle norjalainen kuvaajakollega Heiko Junge. Muut kuvat ovat itse ottamiani.)

Spotlight-elokuvan esikuvan haastattelu

Yksi hienoimmista asioista toimittajan työssä on se, että työn kautta pääsee tekemään asioita, joita ei muuten koskaan tekisi. Viime viikolla minulla oli esimerkiksi tilaisuus jutella journalismin tulevaisuudesta Oscarin juuri voittaneen Spotlight-elokuvan yhden esikuvan, toimittaja Sacha Pfeifferin kanssa.

Spotlight-revinnäinen Salon Seudun Sanomat

Tältä juttuni näytti Salon Seudun Sanomien painetun lehden sivuilla. Jutun voi lukea Iltalehden verkkosivuilta.

Spotlight-elokuva tulee monella tavalla minua lähelle. Se kuvaa oman ammattikuntani työtä poikkeuksellisen totuudenmukaisella tavalla. Lisäksi sen tapahtumat sijoittuvat nykyiseen kotikaupunkiini, tilaamani sanomalehden toimitukseen.

Olin todella innoissani, kun STT halusi minulta jutun, jossa haastattelisin yhtä tai useampaa Boston Globe -lehden toimittajista, joista elokuva kertoo. En kuitenkaan osannut yhtään arvioida, saisinko haastattelua. Tiesin, että niitä varmasti kärkkyisi aika moni muukin.

Riemukseni sain Sachalta sähköpostin, että hän ehtisi jutella kanssani lyhyesti puhelimessa. Hän kuitenkin toivoi, että haastattelu olisi jo vartin päästä!

Taustatyöni oli vielä pahasti kesken. Suostuin silti, sillä en halunnut kuormittaa kiireistä ihmistä aikataulutoiveilla, ja minun itseni kannalta kaikkein tärkeintä oli varmistaa, että ylipäänsä saisin haastattelun.

Onneksi olen uutistoimituksessa tottunut tekemään työtä kovien aikataulupaineiden alla. Aloin rustata kysymyksiä hyvin tietoisena kellon tikityksestä. Tietysti juuri silloin tuli soitto puhelinmyyjältä keskeyttämään ajatuskulkuni, mutta sain silti vartissa kysymykseni muotoiltua ja soitin Sachalle sovitun aikataulun mukaan.

Haastattelun pohjalta kirjoittamani jutun voi lukea Iltalehden verkkosivulta.

Sacha vaikutti todella mukavalta sekä sähköposteissaan että puhelimessa. Tavallaan ei edes tuntunut, että olin tekemässä haastattelua: puheenaihe oli juuri sellainen, josta olisi helppo jutella kenen tahansa toimittajakollegan kanssa, ja hetkittäin pohdimme sitä yhdessä kuin lounaskeskustelua käyvät työkaverukset.

Se oli todella harvinaista. Yleensä toimittaja ja haastateltava ovat haastattelutilanteessa selvästi eri puolilla pöytää – jopa silloin, kun haastateltavakin on toimittaja. Roolit ovat selvät: toinen kysyy ja toinen vastaa. Mutta nyt puhuttiin aiheesta, joka koskettaa henkilökohtaisesti jokaista journalistia, ja se muutti asetelmaa tuntuvasti.

Olimme molemmat todella huolissamme alamme tulevaisuudesta ja innoissamme siitä, että Spotlight voi omalta osaltaan auttaa ihmisiä näkemään, miten kipeästi yhteiskunta tarvitsee laatujournalismia.

Oli myös todella kiinnostavaa kuulla Sachan kokemuksia elokuvan kohteena olemisesta. Vaikka en olekaan päässyt hänen laillaan kurkistamaan elokuvanteon maailmaan, olimme samaa mieltä myös monista Hollywoodiin liittyvistä asioista.

Oli hieno kokemus nyökytellä yksimielisinä ihmisen kanssa, jonka työtä itse ihailee.

Murmelipäivän tarina

Groundhog Day Punxsytawney 2016 Phil promises early spring close up of phil

En voinut aiemmassa murmelipäiväpostauksessani kertoa kovin paljon itse tapahtumasta, sillä olin kirjoittamassa siitä lehtijutun. Nyt Lännen Medialle tekemäni juttu on julkaistu, ja voin jakaa teidän kanssanne tarinani Murmelipäivästä.

groundhog day punxsytawney 2016 Phil promises early spring surrounded by inner circle

Valitettavasti tekstiäni oli jouduttu lyhentämään, ja sen loppu oli jätetty kokonaan pois. Teille haluan kuitenkin tarjota tarinan kokonaisena, sellaisena kuin sen kirjoitin. Alla on linkki tiedostoon, josta pääsette lukemaan jutun kuvineen sellaisena, kuin se julkaistiin Satakunnan Kansassa. Sen alla on tekstin loppuosa, joka lehdistä jouduttiin karsimaan.

Murmelipäiväjuttuni Satakunnan kansan sivuilla

Tekstin loppu:

Kun Philin ennustus on luettu, kansa kaikkoaa Murmelikukkulalta nopeasti.

Vain innokkaimmat jäävät jonottamaan pääsyä lavalle päästäkseen poseeraamaan valokuvassa Philin ja tapahtuman järjestäjien, smokkeihin ja silinterihattuihin pukeutuneiden Sisäpiiriläisten kanssa.

Kylän keskustassa ohjelma jatkuu vielä pitkälle iltapäivään. Käsityöläiset myyvät matkamuistoksi murmelihattuja ja puisia pihakoristemurmeleita. Historiallinen seura ajeluttaa matkailijoita traktorin kärryssä heinäpaalien päällä ihailemassa kylän arkkitehtuuria.

Kerhotalon elokuvateatterissa voi käydä katsomassa Päiväni Murmelina -elokuvan.

Ennen pitkää väsymys kuitenkin voittaa innokkaimmatkin murmelijuhlijat. Kohta Punxsutawney on taas oma unelias itsensä.

On tullut aika odottaa kevättä. Onneksi Phil on perimätiedon mukaan aina oikeassa. Kevät ei siis ole kaukana.

Hayride in Punxsytawney on Groundhog Day

Mikael Granlund ei ollutkaan alasti

Aika harvassa työssä joutuu miettimään etukäteen, päätyykö työpäivän aikana alastomien julkisuuden henkilöiden keskelle. Minun nykyisessä työssäni joutuu.

Haastattelin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni NHL-jääkiekkoilijoita. Haastateltavat olisivat saattaneet olla alasti.

Photo mural wall inside the Boston TD Garden depicting famous Bruins moments and players.

Pukuhuoneisiin johtavan käytävän seinät on koristeltu valokuvilla Bruinsin kuuluisista hetkistä ja pelaajista.

Minulle kerrottiin etukäteen, että haastattelut tehdään yleensä pukuhuoneessa samaan aikaan, kun pelaajat vaihtavat vaatteita harjoitusten jälkeen. NHL-toimittajalle on kuulemma normaalia työskennellä puolialastomien ja alastomien pelaajien keskellä.

Menin jäähallille tähän varautuneena, mutta jostain syystä minua oli päätetty suojella alastomilta pelaajilta – tai heitä minulta. Paikalliset urheilutoimittajat tekivät haastatteluja pukuhuoneissa juuri siten miten minulle oli ennakkoon kuvattu, mutta minua varten pelaajat haettiin erikseen syrjäisempään paikkaan.

Sukupuolestani ei ollut kyse, sillä suurin osa paikalla olleista amerikkalaistoimittajista oli naisia. Kenties minulle vain haluttiin antaa rauhallisemmat haastatteluolosuhteet siksi, että olin ulkomaalainen. Tai sitten minua ei uskallettu päästää pukuhuoneeseen, koska olin ensikertalainen enkä kenellekään paikallaolijoista entuudestaan tuttu.

Bobby Orr statue outside of Boston TD Garden

Tähtipelaaja Bobby Orr on saanut patsaan stadionin ulkopuolelle. Hänet ikuistettiin ratkaisevalla maalintekohetkellä.

Ilmankin pukuhuoneeseen pääsyä kokemus oli mielenkiintoinen. Televisiosta jääkiekkoa katsoessani en ollut koskaan tajunnut, miten valtavilta pelaajat näyttävät täysissä varusteissa. Luistimet lisäävät muutenkin isoihin miehiin pituutta ja pehmusteet massaa niin, että heidän vierellään tuntui kuin olisin jättiläisten keskellä.

Granlundin haastattelua odotellessani pääsin katsomaan Minnesotan harjoituksia. Istuin lähes yksin ison jäähallin katsomossa ja sain valita penkkirivini itse. Menin aluksi korkealle, koska sieltä sai hienon kokonaisvaikutelman isosta, tyhjästä hallista ja jään tapahtumista. Lopuksi laskeuduin ihan jään tasolle ja huomasin, että siinä tunsi paljon voimakkaammin olevansa harjoituksissa läsnä. Korkealta katsominen tuntui enemmän samanlaiselta kuin ottelun seuraaminen televisiosta.

Minnesota Wild rehearse at TD Garden in Boston before a game agaist Boston Bruins

Haastattelin Mikael Granlundia ja Joonas Kemppaista. Jännitin etukäteen eniten sitä, että haastatteluajat ovat NHL:ssä todella lyhyitä. Puhuin kummankin kanssa vain reilut kymmenen minuuttia, ja sen perusteella olisi tarkoitus kirjoittaa täysimittainen juttu.

Kun olen aikaisemmin tehnyt henkilöhaastatteluja, aikaa on aina varattu puolesta tunnista tuntiin tai jopa enemmän.

Seuraavaksi minun on tarkoitus alkaa kirjoittaa juttuja haastattelujen perusteella. Hieman pelottaa, miten hyvin muutaman minuutin haastattelusta saatu materiaali taipuu jutuksi, mutta ainakaan haastattelunauhojen purkamiseen ei mene kauan aikaa.

Oli hauskaa päästä kurkistamaan maailmaan, joka oli minulle entuudestaan täysin vieras.

NHL-toimittajana minulla olisi mahdollisuus käydä myös katsomassa otteluita ilmaiseksi, mikä varmasti olisi unohtumaton elämys. Pitänee tehdä joskus sekin, vaikka se harmittaakin, etten voisi jakaa sitä kokemusta Samulin kanssa.

Boston TD Garden elevator door Bruins

Poistuin jäähallista Bruins-hissillä.

Kenguruvuorossa eli Sydneyn-kollegoita tuuraamassa

Uusi työni muuttuu koko ajan monipuolisemmaksi. Viime viikolla tein ensimmäistä kertaa STT:lle niin kutsuttuja kenguruvuoroja eli Suomen yöaikaan tehtäviä pikauutisvuoroja.

Wallaby comes to breakfast on Magnetic Island Australia

Tämä suloinen vallabi ja monet muut pussieläimet valloittivat sydämeni, kun kiersin Australiaa yksin rinkka selässä viisi viikkoa alkuvuodesta 2013. Kun STT:n Australia-projekti seuraavana syksynä alkoi konkretisoitua, tulivat viittaukset kenguruihin mukaan projektin sanastoon kuin itsestään.

Niitä kutsutaan kenguruvuoroiksi siksi, että normaalisti ne tehdään Australiasta käsin. Sydneyssä on työkierrossa kerrallaan neljä toimittajaa STT:n Helsingin-toimituksesta, ja he tekevät töitä pelkästään paikalliseen päiväsaikaan, kun Suomessa on yö.

Näin STT on päässyt kokonaan eroon epäterveellisestä yötyöstä ja säästänyt rahat, jotka ennen kuluivat yövuorojen vuorolisiin. Lisäksi Sydneyn-toimittajat pystyvät päivätyössään tekemään enemmän ja parempaa työtä kuin keltään voisi yön tunteina vaatia. Yöllä tehtävä uutistyö on paljon aiempaa tärkeämpää nykyään, kun älypuhelimet ovat totuttaneet monet lukemaan netistä uusimpia uutisia heti ensimmäiseksi herättyään.

Pahoittelut siitä, että yllä kirjoittamani kuulostaa mainospuheelta. En malta olla kehumatta kenguruprojektia, sillä se on minulle hyvin rakas.

Olin STT:ssä yksi kahdesta ihmisestä, jotka uskoivat kenguruprojektin ideaan ja veivät sitä eteenpäin siinä vaiheessa, kun suurin osa kollegoista piti sitä pelkkänä vitsinä. Olin myös kengurutiimin ensimmäinen esimies ja pääsin luomaan käytännön toimintamallit siihen, miten Sydneyn-toimitus toimii osana STT:n kokonaisuutta.

Kenguruprojektilla oli varmasti vaikutusta myös siihen, että olen nyt Bostonissa. Aiemmassa työssäni seurasin läheltä seitsemän työkaverini innostusta, kun he pääsivät vuodeksi tai kahdeksi Sydneyyn. Se yhtäältä kasvatti kaukokaipuuta ja toisaalta sai toiselle mantereelle muuttamisen tuntumaan hyvin normaalilta.

On aina helpompi tehdä sellaista, mitä moni oma ystävä tai tuttava on jo tehnyt. Kun omassa lähipiirissä joku on koko ajan muuttamassa pariksi vuodeksi Australiaan, ei tunnu hirveän ihmeelliseltä muuttaa itse samansuuntaiseksi ajaksi Amerikkaan.

Nyt olen siis edelleen mukana rakkaassa kenguruprojektissani, mutta aivan uudenlaisessa roolissa. Ennen muuttoani eräs Sydneyn-toimittajista keksi, että minä voisin toimia Bostonissa heidän sijaisenaan.

Vuoroja oli viime ja tällä viikolla useita, sillä eräs lähtökuopissa Sydneyyn muuttoa odotteleva toimittaja sai viisuminsa myöhemmin kuin toivoimme. Tiimissä on tällä hetkellä vajaa miehitys, ja samaan aikaan Australian kesälomakausi on alkanut.

Kun tiimi saadaan täysilukuiseksi, teen kenguruvuoroja vain satunnaisesti sairaustapausten sattuessa.

Tällaiseksi maailma on muuttunut: Helsingin-kollegoilleni on tällä hetkellä täysin normaalia miettiä iltavuoron loppumetrerillä, kertovatko he Sydneyyn vai Bostoniin, että Raahen asuntopalosta ei ole vielä saatu päivystävältä palomestarilta tietoa ja että sinne täytyy soittaa kohta uudestaan.

wild platypus in Yungaburra Australia

Vallabit olivat pussieläimistä kuvauksellisimpia, mutta aivan erityisesti sydäntäni lähellä on vesinokkaeläin. Onnistuin kuin onnistuinkin näkemään sellaisen villinä luonnossa. Vesinokkaeläimen mukaan ei silti ole ainakaan vielä nimetty yhtäkään STT:n vuoroa.

Tällä aikavyöhykkeellä vuorot tehdään illalla, mikä ei ole aivan yksinkertaista kotoa käsin työskentelevälle. Meillä on onneksi työhuone, josta saa oven kiinni, ja saan siellä läppärini kiinni Samulin isoon näyttöön, jollainen on kenguruvuoroissa välttämätön. Minusta tuntuu kuitenkin kurjalta, että Samuli joutuu pysyttelemään kokonaisia iltoja poissa tietokoneeltaan, jonka ääressä mielellään rentoutuisi työpäivän päätteeksi.

Ikävää on myös se, että olen töissä koko sen ajan, minkä Samuli on vapaalla ennen nukkumaan menoa. Vastaava tilanne on toki kaikilla niillä lukuisilla pariskunnilla, joista toinen tekee virka-aikaa ja toinen iltapainotteista työtä.

Kun kenguruvuoroista Helsingissä ollessani sovittiin, ajattelin niiden tuovan tuttuudessaan helpotusta kaiken uuden ja erilaisen keskelle, mitä Bostonin-elämäni toisi tullessaan. STT-urani alkuaikoina tein yövuoroja yli neljä vuotta ja ajattelin, että silloin kehittynyt rutiini kantaisi edelleen.

Nyt kuitenkin olen ollut aika hermostunut ensimmäisistä vuoroistani. Moni asia on muuttunut ja moni unohtunut minulta niiden neljän vuoden aikana, jotka tein esimiestyötä enkä enää ollut mukana yövuororingissä.

Lisäksi kenguruvuorojen ja freelancetyön yhteensovittaminen on ainakin toistaiseksi sujunut vähemmän saumattomasti kuin toivoin. Olin suunnitellut ottavani kengurupäivinä vapaata jutunteosta ja viettäväni vapaa-aikaa ennen iltavuoron alkua. Nyt olen kuitenkin joutunut sopimaan haastattelukeikkoja kengurupäivien aamuihin, koska minulla on työn alla jo sovittuja juttuprojekteja, jotka täytyy saada etenemään. Se on tehnyt päivistä vähän turhan pitkiä ja raskaita.

Tänään sain onneksi nukkua pitkään ja rentoutua sen jälkeen pihassa aurinkoa ottaen, joten uskon iltatyön sujuvan helpommin. Uinumassa ollut rutiinikin alkaa vähitellen heräillä.

Työmatka New Yorkiin Michael Moorea katsomaan

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa näkemään Amerikassa kirjoittamani lehtijutun julkaistuna.

Muutenkin työt ovat lähteneet hyvin käyntiin. Viime viikolla kirjoitin ja toimitin eräälle asiakkaalle kaksi ajattomampaa juttua, joita ei ole vielä julkaistu. Useita muita on parhaillaan työn alla.

Ensimmäinen julkaistu juttuni kertoi dokumentaristi Michael Mooren uudesta elokuvasta, josta osa on kuvattu Suomessa. STT:lle kirjoittamani jutun Where to Invade Next -dokumentista ja sen oheen tekemäni faktalaatikot voi lukea esimerkiksi Iltalehden sivuilta ja juttupakettiin liittyvän kommenttikolumnini Turun Sanomien sivuilta.

Michael Moore talking about Where to Invade Next at New York Film Festival

Olin saanut täällä asuvalta tutultani pari viikkoa aikaisemmin vinkin, että Mooren dokumentissa kerrottaisiin Suomesta ja että sen USA:n-ensi-ilta olisi tämän viikon perjantaina New Yorkin filmifestivaaleilla. Sain sovittua festivaalin järjestäjien kanssa, että pääsisin elokuvan lehdistönäytökseen, joka pidettiin muutamaa tuntia ennen varsinaista ensi-iltaa.

Dokumentin maailmanensi-ilta oli ollut jo aiemmin Ottawassa, mutta kukaan suomalaistoimittaja ei vaikuttanut olleen paikalla, sillä Suomessa ei ollut julkaistu vielä ainuttakaan artikkelia dokumentin sisällöstä. Minulla oli siis mahdollisuus päästä kertomaan siitä suomalaisyleisölle ensimmäisenä – ja siitähän me uutistoimittajat pidämme aivan erityisesti.

Oli mahdollista, että samaan lehdistönäytökseen tulisi muitakin suomalaistoimittajia. Saatoin vain toivoa, että Amerikassa asuvat kollegat eivät joko olisi huomanneet asiaa tai pitäneet sitä New Yorkin -matkan arvoisena.

Työmatka New Yorkiin voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta tosiasiassa se merkitsi pitkää ja raskasta päivää. Heräsin viideltä, lähdin kotoa ennen kuutta ja suuntasin bussilla kohti Manhattania seitsemältä. Saavuin puolilta päivin ja suuntasin saman tien Lincoln Centeriin, jossa lehdistönäytös oli alkamassa yhdeltä.

Satoi tasaisesti ja tuuli navakasti, mutta kävelin noin puolen tunnin matkan silti, sillä se oli Googlen reittioppaan mukaan nopein vaihtoehto.

Perillä odotti ikävä yllätys: elokuvateatterin ulkopuolella oli muutaman ihmisen jono, ja meille sanottiin, ettemme välttämättä mahtuisi sisään. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, etten lähes viiden tunnin bussimatkan jälkeen välttämättä mahtuisi saliin.

Luulin tulevani lehdistönäytökseen, johon olisi varattu paikka kaikille, joille sellainen oli luvattu. Kyseessä olikin kuitenkin sekä lehdistölle että yhteistyökumppaneille tarkoitettu erikoisnäytös, johon oli kutsuttu enemmän ihmisiä kuin saliin mahtui.

Onneksi piina ei kestänyt kauan. Saimme luvan astua sisään. Minua neuvottiin ottamaan punainen pääsylippu pöydältä ja menemään sen kanssa saliin.

Se ei kuitenkaan onnistunutkaan noin vaan. Kello oli jo kymmentä vaille yksi, ja ovella seisonut nainen tiukkasi minulta filmifestivaalien akkreditoitumiskorttia. Kukaan ei ollut kertonut, että tarvitsisin sellaisen.

Yritin selittää, että olin matkustanut Bostonista saakka vain tätä yhtä elokuvaa varten, mutta se ei auttanut. Minun pitäisi hoitaa akkreditoituminen ennen kuin voisin astua saliin. Ehtisinköhän ajoissa?

Silloin paikalle astui pelastaja: festivaalien mediaihminen, jonka kanssa olin aiemmin sopinut sähköpostilla tulostani. Ovinainen pyysi häntä selittämään minulle, että akkreditoituminen olisi välttämätöntä, mutta hän asettuikin minun puolelleni ja sai naisen vakuuttumaan siitä, että minut voisi päästää suoraan sisään.

Nainen ei ollut alkuunkaan tyytyväinen tilanteeseen, mutta mediaihmisen sana painoi ja sain astua saliin.

Salissa ei itse asiassa ollut alkuunkaan pulaa paikoista. Pääsin hyvälle paikalle toiseen riviin ja sain vieläpä viereeni tyhjän tuolin lukuisille tavaroilleni.

Dokumentti oli ajatuksia herättävä. Kirjoitan siitä lähipäivinä erikseen.

Esityksen jälkeen Michael Moore saapui itse paikalle kertomaan elokuvastaan ja vastaamaan muutamaan kysymykseen. Nostin aikailematta käteni ylös ja sain kuin sainkin yhden kysymysvuoroista.

Se oli tärkeää, sillä en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut saamaan ohjaajalle omaa haastatteluaikaa. Tarvitsin juttuuni kommentteja dokumentin Suomea koskevasta osuudesta, josta hän ilman kysymystäni tuskin olisi puhunut.

Kun tilaisuus oli ohi, minun oli päästävä kiireesti kirjoittamaan juttuni ensimmäisiä versioita. Saman tien julkaistavien uutisjuttujen kirjoittaminen Yhdysvalloista Suomeen on hankalaa, koska kello on Suomessa monta tuntia Amerikan mannerta edellä.

Tilaisuus loppui Itärannikon aikaa neljän maissa iltapäivällä eli Suomen aikaa yhdeltätoista illalla. Jo etukäteen oli selvää, että saisin jutun kirjoitettua vasta niin myöhään, etteivät monetkaan STT:n asiakkaat ehtisi painaa sitä lauantain lehtiin. Siksi olimme sopineet, että kirjoittaisin heti paikan päällä vain lyhyen ensiversion nettiuutissivustoja varten. Laajan juttupakettini STT lähettäisi asiakkailleen vasta lauantaina sunnuntain lehtiä varten.

Löysin huoneen, jossa sain kirjoitettua nopeasti ensimmäisen versioni. Sitten kiiruhdin takaisin bussiasemalle. Olin palaamassa Bostoniin vielä samana iltana ja halusin päästä kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

Vähän puoli kuuden jälkeen istuin taas bussissa. Olin ollut liikenteessä noin kaksitoista tuntia. En kuitenkaan voinut levätä, sillä minun oli kirjoitettava pitkä lehtijuttupakettini valmiiksi ennen kuin pääsisin nukkumaan.

Juttujen kirjoittamiseen ja Mooresta ottamieni kuvien läpi käymiseen olisi saanut kulumaan koko bussimatkan, joka kesti perjantairuuhkan vuoksi yli viisi tuntia. Työni olivat vielä vähän kesken, kun käytävän toisella puolella istuva nuori mies kysyi yllättäen, voisinko lukea hänen työnhakukirjeensä ja kommentoida sitä.

Suomalaiselle ei ikinä tulisi mieleen kysyä kaukobussissa ventovieraalta sellaista palvelusta vain sillä perusteella, että ”sinäkin vaikutat lukevan ja kirjoittavan asioita”. Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin vahvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen tähtäävässä mielentilassa, joten tartuin tilaisuuteen ja aloin jutella miehen kanssa.

Minun oli helppo antaa palautetta työnhakukirjeestä, koska palkkasin vanhassa työssäni STT:hen kesätoimittajia ja olen lukenut suuret määrät työnhakukirjeitä rekrytoijan näkökulmasta. Kirjeestä paljastui, että vierustoverillani oli mielenkiintoinen elämäntarina, ja päädyimme juttelemaan koko loppumatkan.

Se oli päivän ainoa rentouttava hetki. Se kuitenkin kostautui: kun viimein puolen yön maissa pääsin kotiin, minun täytyi vielä jatkaa töitä.

Sain työt valmiiksi aamuyhden maissa, 20 tuntia heräämiseni jälkeen. Siinä vaiheessa Suomessa oli jo aamu ja saatoin katsoa, näkyisikö netissä kollegojeni kirjoittamia juttuja samasta tilaisuudesta.

Olin ollut ainoa suomalaistoimittaja paikalla!

Niin iloinen kuin siitä olinkin, vielä iloisempi olen siitä, etteivät useimmat työpäivät uudessa työssäni ole samanlaisia kuin tämä perjantai.

Mondon matkakirjoittajakurssi

Matkajournalismi on ennen kaikkea journalismia. Niin tiivistäisin Mondon matkakirjoittajakurssin ydinsanoman uutistoimittajan näkökulmasta.

Se oli minun kannaltani hyvin rohkaiseva viesti.

Olen tehnyt koko työurani uutisten parissa, mutta freelancerina minun olisi tarkoitus kaupata ideoitani ja juttujani myös aikakauslehtiin. Koska minussa on vähän murehtijan vikaa, on mieleeni aina välillä hiipinyt kysymys, onko uutistoimittajataustainen freelancer aikakauslehtimaailmassa uskottava.

Mondon kurssilla vakuutuin kuitenkin siitä, että hyvä aikakauslehtijuttu syntyy täsmälleen samoista aineksista kuin hyvä uutisjuttu: Huolellisesta taustatyöstä, kirkkaasta ideasta, punnitusta näkökulmasta. Kaikilla aisteilla havainnoimisesta ja kiinnostavien ihmisten jututtamisesta. Hyvistä ennakkosuunnitelmista mutta toisaalta kyvystä elää tilanteiden mukana ja tarttua kaikkeen siihen kiinnostavaan, mitä ei osannut ennakoida. Valinnoista. Kaikkein olennaisimman löytämisestä valtavan materiaalimassan seasta. Faktojen tarkistamisesta. Yksityiskohtien ja yleiskuvan tasapainosta. Tuoreudesta, lukijan yllättämisestä. Kauniisti soljuvasta tekstistä. Rehellisyydestä.

three toed sloth Red Frog Beach Bocas del Toro Panama

Perusteellisen taustatyön ansiosta olen onnistunut lomamatkoillani näkemään monia eläimiä villeinä luonnossa. Kolmivarvaslaiskiainen syömässä. Red Frog Beach, Bocas del Toro, Panama.

Olen todella iloinen, että osallistuin kurssille.

Aluksi tunteeni olivat ristiriitaiset, kun huomasin viikonloppuna Kaukokaipuu-matkablogista, että Imagen kirjoittajakoulussa olisi tiistaina Mondon toteuttama yhden iltapäivän matkakirjoittajakurssi. Ensin innostuin, sillä kurssi kuulosti juuri sopivalta tavalta valmistautua uuteen työhöni. Sitten muistin, miten vähän minulle on jäänyt käteen monista koulutuksista, joihin olen nykyisen työni puolesta osallistunut. Aloin epäillä, saisinko vastinetta sadan euron kurssimaksulle. Lopulta päätin kuitenkin luottaa Mondon väen asiantuntemukseen.

Arvostin kurssissa todella paljon sitä, miten konkreettisiin asioihin puhujat keskittyivät. Mondon päätoimittaja Kati Kelola kertoi matkajutun kirjoittamisprosessista, toimituspäällikkö Pekka Hiltunen listasi tyypillisiä virheitä ja AD Katju Aro kertoi vinkkejä hyvien kuvien ottamiseen.

He antoivat muun muassa nämä vinkit:
– Havainnoi yksityiskohtia kaikilla aisteillasi ja kirjoita havainnot heti muistiin. Keikalla kuvittelee helposti, että muistaa hienon hetken jälkikäteen juuri sellaisena kuin se oli, mutta muistiin ei voi luottaa.
– Vaikka matkajutun päähenkilö on paikka, kerro siitä ihmisten kautta. Ihmiset herättävät paikan eloon.
– Yllätä lukija jutun keskivaiheilla, jotta hänen aistinsa ja odotuksensa heräävät uudelleen. Yllättävä asia voi olla jutun sisällössä tai muodossa. Tekstin rytmiä voi rikkoa vaikkapa suorasanaisen tekstin keskellä olevalla listalla (kuten tässä) tai sitaatilla kirjallisuudesta tai laulusta.
– Henkilökuvassa sijoita kuvattavan korostuva silmä kuvan keskilinjalle (katso kuvaa alla). Tällöin kuvattavan katse tuntuu seuraavan katsojaa.
– Kuva pelkästä kaukana siintävästä maisemasta näyttää helposti kaksiulotteiselta ja tylsältä. Kuvaan tulee syvyyttä, jos myös etualalla on jotain, mikä kiinnittää huomion.

Peruvian woman at a market in Huaraz, Peru. Her dominant eye is placed on the centre line of the picture.

Perulaisrouva myymässä yrttejä markkinoilla Huarazissa. Rajasin kuvan uudelleen Katju Arjon vinkkaamalla tavalla niin, että rouvan vasen silmä on kuvan keskilinjalla.

Kurssi sai minut miettimään taas kerran neuvoa, jonka sain urani alkuvaiheessa eräältä Helsingin Sanomien kokeneelta matkailutoimittajalta: Jos rakastat matkustamista, älä tee siitä ammattiasi. Kun matkustamisesta tulee työ, se ei tunnu enää samalta. Tee työksesi jotain muuta ja säilytä matkustamisen intohimo.

Tuohon aikaan matkailutoimittaja oli unelma-ammattini, ja olin aika järkyttynyt konkarikollegan sanoista. En tehnyt tietoista päätöstä noudattaa hänen neuvoaan, mutta koska innostuin samoihin aikoihin uutistyöstä, en lopulta koskaan edes yrittänyt päästä kirjoittamaan työkseni matkoista. Lomilla matkustin senkin edestä – kiihkeän intohimoisesti, aivan kuten kollega oli ennustanut. (Tietoa minusta -sivulla on kartta maista, joissa olen matkustellut.)

Iguazú Falls ie Iguaçu Falls ie Iguassu Falls on the border of Argentina and Brazil, view from the Brazilian side

Lempipaikkani maailmassa: Iguazún vesiputoukset Argentiinan ja Brasilian rajalla. Kuva on rajattu kolmanneksen säännön mukaisesti niin, että vesiputoukset täyttävät kuvan keskimmäisen vaakakolmanneksen. Ylempänä laiskiaiskuvassa kolmanneksen sääntöä on sovellettu toisella tavalla ja sijoitettu laiskiaisen pää yhteen kolmannesviivojen leikkauskohdista. Lisää tietoa kolmanneksen säännöstä ja muita kuvansommitteluvinkkejä on tiiviissä muodossa Katju Aron kurssilla näyttämällä YouTube-videolla.

Mondon kurssilla pohdin pitkästä aikaa, miltä tuntuisi olla kiehtovassa lomakohteessa toimittajana työmatkalla. On selvää, ettei se olisi sama kuin olla siellä lomalla. Lomamatkaan kuuluvat olennaisesti vapaus tehdä mitä huvittaa ja oikeus keskittyä hemmottelemaan itseään ja mahdollisia matkakumppaneitaan.

Toisaalta minulle on selvää myös, ettei työrooli estäisi nauttimasta matkasta. Uutistoimittajana olen päässyt esimerkiksi nosturin nokassa killuvaan Dinner in the Sky -ravintolaan, ja koin elämyksen aivan yhtä voimakkaasti, kuin jos olisin syönyt siellä vapaa-ajalla.

Uutistoimittajan työssä elämyksiä tulee kuitenkin vastaan vain harvoin. Turtuisikohan matkustamiseen, jos sitä tekisi työnsä puolesta kaiken aikaa? Varmaankin osa sen viehätyksestä katoaisi väistämättä

Kaikesta huolimatta toivon, että pääsen Amerikassa asuessani kokeilemaan matkailutoimittajan työtä. Uskon, että minulla olisi matkailujuttujen lukijoille annettavaa.