Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta

Kauppojen kurpitsavalikoimat saivat minut pitkästä aikaa innostumaan ruuanlaitosta, ja päätin valmistaa heti samalla viikolla jonkinlaista kurpitsaruokaa. Erityisen kiinnostavalta näytti pienehkö, vihreä kurpitsa, josta puolitettuna tulisi osapuilleen sydämenmuotoinen.

Kurpitsan kylkeen liimatussa tarrassa luki acorn squash, suoraan käännettynä tammenterhokurpitsa, ja löysin netistä helposti useita reseptejä, joissa sitä käytettiin pääraaka-aineena. Erityisen hyvältä kuulosti Bev Cooks -blogin resepti, jossa tammenterhokurpitsan puolikkaat täytettäisiin kanasta, mustasta riisistä ja kasviksista valmistetulla yrttisellä täytteellä. Aloin hankkia reseptin mukaisia aineksia.

Kurpitsa oli tarttunut matkaani lähikaupasta, ja sain sieltä useimmat muutkin ainekset, mutta jouduin silti käymään vielä toisessakin kaupassa. Meillä on kaksi lähikauppaa, joista toinen on halvempi ja toinen laadukkaampi. Laadukkaampi kauppa kuuluu Whole Foods -ketjuun, josta hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ostavat luomua, lähiruokaa, eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja kaikkea muutakin sellaista, mitä nykyihminen suosii, mikäli hänellä on siihen varaa. Whole Foodsissa myydään ainoastaan heidän eettiset vaatimuksensa täyttäviä tuotteita, ja sen valikoimista puuttuvat kokonaan monien tunnettujen brändien tuotteet kuten ylikansallisten yritysten kolajuomat. Stop & Shop -ketjuun kuuluva halvempi kauppa on ihan tavallinen ruokakauppa, mutta se eroaa Suomen perusruokakaupoista siinä, ettemme luota kaikkien sen tuotteiden laatuun. Esimerkiksi lihan ostamme mieluummin Whole Foodsista. Sinne suuntasin nytkin kanaa hakemaan.

Illalla pyysin Samulia puolittamaan tammenterhokurpitsat. Blogissa oli varoitettu niiden halkaisemisen olevan vaikeaa, ja tiedän entuudestaan olevani kurpitsojen pilkkomisessa todella huono. Samuli suostui heti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut minun alkavan heilua kovakuoristen kurpitsojen lähellä veitsen kanssa. Bloggaaja-Bev oli oikeassa: tammenterhokurpitsat olivat jopa väkivahvalle siipalleni kova pala purtavaksi.

Seuraavana päivänä aloin tehdä ruokaa ohjeen mukaan. Nyt muistan taas, miksi ruuan laittaminen täällä uudessa kotimaassa ei ole tullut minulle tavaksi.

Projektiin meni paljon kauemmin kuin ennalta arvioin. Vaikka olin hoitanut aikaa vievät kaksi kauppareissua alta pois jo edellisenä päivänä ja Samuli oli tehnyt puolestani työlään halkaisemisvaiheen, olen kerta kaikkiaan hidas kokeillessani uusia reseptejä.

Hitaudestani seurasi, että meille ehti tulla todella kova nälkä ennen kuin pääsimme syömään.

Työvaiheet sujuivat sinänsä ongelmitta, ruoka tuoksui hyvältä ja musta riisi teki täytteestä hauskasti punertavaa. Valmiit kurpitsat olivat kauniita ja houkuttelevan näköisiä.

Kun maistoimme ruokaa, huomasimme heti kurpitsan olevan raakaa.

Huono uunimme oli taas kerran tehnyt minulle tepposet. Toisin kuin paremmissa amerikkalaisissa kaasu-uuneissa, meidän uunissamme ei ole minkäänlaista merkkivaloa tai muuta mittaria, joka kertoisi, milloin uuni on lämmennyt haluttuun lämpötilaan. Koska en ole koskaan aiemmin käyttänyt kaasu-uunia, minulla ei ole edes näppituntumaa siihen, kauanko uunin lämpenemiseen tulisi varata aikaa.

Tiedostin tämän ja yritin arvioida kurpitsojen kypsyyttä ottaessani ne uunista. Sekään ei kuitenkaan ollut helppoa, kun en ollut koskaan aiemmin valmistanut tammenterhokurpitsaa. Kurpitsat oli tarkoitus panna vielä takaisin uuniin täytteen kanssa, ja jotenkin kuvittelin niiden olevan sopivia. Se arvio meni pahasti pieleen.

Jouduin lappamaan täytteen kurpitsoista rasiaan jääkaappiin ja jatkamaan kurpitsoiden kypsentämistä uunissa. Nälkä oli yltynyt jo lähes sietämättömäksi. Kun katsoin kurpitsoita tunnin päästä, ne vaikuttivat edelleen vähemmän kypsiltä kuin halusin.

Muistan nyt, että vastaavantyyppisiä tilanteita tuli vastaan pian muuttoni jälkeen, kun yritin laittaa uudessa kodissamme ruokaa. Silloin ne aiheuttivat niin voimakasta mielipahaa, että ruuanlaittohalut karisivat nopeasti.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ruuanlaitto on aina ollut merkittävä osa elämääni. Se on myös osa identiteettiäni: ajattelen olevani hyvä laittamaan ruokaa. Samuli ei kuitenkaan ole päässyt maistamaan juuri mitään niistä herkuista, joita Suomessa osaisin valmistaa. Hänen käsityksensä ruuanlaittotaidoistani on tähän mennessä muotoutunut pääasiassa Amerikan-kokkailukokeilujeni perusteella – joista useimmat ovat menneet tavalla tai toisella pieleen.

Se tuntui yhteiselämän alkutaipaleella täysin kestämättömältä.

Halusin Samulin saavan minusta mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen – käsityksen, joka vastaisi omaa minäkuvaani. Pieleen menneet kokkailukokeilut tuntuivat täyskatastrofeilta ennen kaikkea siksi, että pelkäsin Samulin käsityksen ruuanlaittotaidoistani muodostuvan peruuttamattomasti aivan erilaiseksi kuin olisin halunnut ja mielestäni ansainnut.

Asiaa ei auttanut se, että kuten tälläkin kertaa, vastoinkäymiset joutui kohtaamaan kiljuvan nälkäisenä. Minulla on nälkäisenä usein pinna todella kireällä, eikä suhteellisuudentajukaan aina ole ihan sillä tasolla kuin muulloin.

Nyt oli kuitenkin ihana huomata, että kahden vuoden yhteiselon jälkeen raaka kurpitsa ei enää tuntunut samanlaiselta maailmanlopulta kuin avoliiton alussa. Olemme myös oppineet tuntemaan toisemme niin paljon paremmin, että osasimme luovia tilanteen läpi aiheuttamatta toisillemme enempää mielipahaa.

Reilun tunnin jatkokypsennyksen jälkeen kurpitsat olivat viimein niin kypsiä kuin halusin. Alkuperäisessä reseptissä mainittu kypsennysaika oli kokonaisuudessaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä sai minut miettimään, onko uunimme vielä huonompi kuin olin tajunnutkaan. Kun panin kurpitsat takaisin uuniin, se oli ollut päällä jo ainakin kaksi tuntia ja poissa päältä vain pienen hetken. Liian lyhyestä esilämmitysajasta ei siis tällä kertaa ollut kyse. Kenties uuni ei pitkälläkään esilämmityksellä lämpene valittuun lämpötilaan.

Kun ruoka viimein oli valmista, se oli hyvää, mutta ei missään nimessä kaiken sen vaivannäön ja odottamisen arvoista.

Ruokaa jäi toiseksikin päiväksi, ja yön yli jääkaapissa odottaessaan täyte oli maustunut lisää niin, että yrttiseoksen maku oli voimistunut. Maustoin täytettä Samulin ehdotuksesta vielä soijakastikkeella, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi.

Jos teen ruokaa uudelleen, teen täytettä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kurpitsojen sisään se ei kaikki mahdu, mutta kaavailimme, että lisätäytettä voisi olla erillisessä tarjoilukulhossa, jotta omaa kurpitsaansa voisi syömisen edetessä täyttää uudelleen.

Bloggaaja-Bev oli kuvaillut reseptiään näin: ”Kun tammenterhokurpitsan paahtaa, se muuttuu voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. Kun sen täyttää suolaisella kanariisiyrttikasvistäytteellä, muuttuu itse voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. En immoisina ikinä syö mitään muuta ikinä ikinä koskaan enää koko loppuelämäni aikana.”

Bevin bloggaajaääni on selvästikin omaleimainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin sopivan hyperbolinen, mutta tulkitsin hänen aidosti pitäneen ruuasta todella paljon. Siihen nähden oma kokemukseni oli pettymys.

Tässä kaikesta huolimatta teille Bevin reseptistä muokkaamamme resepti, jos tahdotte kokeilla, muuttuisiko se teidän käsissänne voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi.

Tammenterhokurpitsat ovat Pohjois-Amerikalle omaleimainen kurpitsalaji. Jos niitä ei ole saatavilla, ne voisi varmaankin korvata esimerkiksi spagettikurpitsalla, joita Suomestakin kuulemma nykyään saa ainakin joistain ruokakaupoista.

Tammenterhokurpitsaa kanamustariisitäytteellä

2 tammenterhokurpitsaa
voita ja ruokaöljyä paistamiseen
650 g kanan fileesuikaleita
puolikas iso sipuli tai kaksi pientä
1-3 valkosipulinkynttä maun mukaan
150 g portobellosieniä
1 oranssi paprika
3 rkl Provencen yrtit -mausteseosta
2,5 kana- tai kasvisliemikuutiota
soijakastiketta
merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Esikeitä mustaa riisiä 30 minuutin ajan pakkauksen ohjeen mukaan kattilassa tai riisinkeittimessä.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Halkaise kurpitsat sydämenmuotoisiksi puolikkaiksi ja poista sisältä siemenet. Voit halutessasi säästää siemenet ja paahtaa niistä suolaista naposteltavaa esimerkiksi tämän The Kitchn -blogin ohjeen mukaan. Levitä uunipellille leivinpaperi ja kumoa kurpitsanpuolikkaat pellille hedelmälihapuoli alaspäin. Kaada pellille pari desiä vettä ja nosta pelti uuniin. Kypsennä kurpitsoita kunnes ne ovat kypsiä ja pehmeitä. (Kypsennysaikaa suomalaisessa uunissa on tähänastisten kokemusteni perusteella mahdotonta arvioida, mutta veikkaisin 30-60 minuuttia kurpitsoiden koosta riippuen.)

Pilko sipuli pieniksi kuutioiksi, valkosipuli pieneksi survokseksi ja paprika ja sienet keskikokoisiksi kuutioiksi.  Ruskista kanan fileesuikaleet voi-ruokaöljyseoksessa. Lisää pannulle kasvikset, yrttimausteseos, suolaa ja pippuria. Paista muutama minuutti.

Lisää pannulle esikeitetty musta riisi, liemikuutiot ja 2,5 desiä vettä. Hauduta 15 minuuttia säännöllisesti sekoitellen. Maista. Mikäli täyte kaipaa suolaisuutta ja lisämakua, lisää soijakastiketta maun mukaan.

Lusikoi kypsiin kurpitsanpuolikkaisiin sopiva määrä täytettä. Lopun täytteen voit tuoda pöytään erillisessä tarjoiluastiassa.

Sulata valmiiden kurpitsoiden päälle nokare voita.

Advertisement

Kiitospäivän illallinen

Kiitospäiväjuhlat ystävämme luona olivat juuri sellaiset kuin odotinkin: ensin laitettiin tuntikausia ruokaa, sitten syötiin yhdessä ja loppuilta maattiin täpötäysien vatsojen kanssa sohvalla ja rupateltiin rennosti.

Juhlien emäntä, ystävämme Erika valmistamassa papuvuokaa

Tarjolla olivat kuulemma kaikki perinteiset ruokalajit. Pääruokapöydässämme oli muun muassa kalkkunaa ja sen kastiketta, perunamuusia, niin sanottua kalkkunan täytettä, vihreistä pavuista tehtyä vuokaa ja bataattivuokaa. Jälkiruokana olivat tekemäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraat sekä kurpitsakääretorttu.

Kalkkunaa ei tosin ollut valmistettu klassisesti kokonaisena uunissa, vaan se oli kypsennetty vesihauteessa.

Perunamuusi oli hyvin samantyyppistä kuin Suomessa, paitsi että voin ja maidon lisäksi perunasoseeseen oli lisätty tuorejuustoa. Se oli ilmeisesti muusin valmistaneen perheen oma perinne eikä joka kodin tapa valmistaa perunamuusia kiitospäiväpöytään.

Kalkkunan täyte oli aina ollut minulle suuri mysteeri. Luin aiheesta nettireseptejä muutama vuosi sitten ja opin, ettei juuri kukaan täytä nykyisin kalkkunaa täytteellä, vaan se valmistetaan erikseen. Kalkkuna kypsyy varmemmin ja tasaisemmin, kun sen sisällä ei ole täytettä. Kalkkunan sisällä kypsennettynä täyte saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä raa’aksi ja olla täynnä salmonellabakteereja, jotka se on imenyt itseensä kalkkunan sisuksista.

Käytännössä täyte on eräänlainen leipävanukas. Kuulemma osa amerikkalaisista haluaa sen olevan pehmeää ja vanukasmaista, osa taas rapeaa. Meidän juhlissamme tehtiin rapeaa kalkkunan täytettä tällä reseptillä ja paistettiin se muffinivuuissa, jotta rapeaa pintaa tuli mahdollisimman paljon.

Täytteen olennaiset ainesosat vaikuttavat olevan leipä, voi ja kananmuna. Se ei aina ole makeaa, mutta usein siihen sekoitetaan makeita ainesosia. Meidän reseptissämme makeutta oli maissijauhomuffineissa ja karamellisoiduissa sipuleissa. Jotkut laittavat sekaan esimerkiksi kuivattuja hedelmiä.

Täytteen makeus oli kuitenkin hyvin maltillista verrattuna bataattivuokaan, jossa neljää kupillista itsessään makeaa bataattia makeutettiin kokonaisella kupillisella sokeria.

Minulle kokonaan uusi mutta herkullinen tuttavuus oli vihreistä pavuista ja herkkusienistä tehty vuoka, jonka päällä oli leivitettyä sipulia.

Kiitospäivään kuuluu, että ruokapöydästä noustessa on pahasti ylensyönyt olo. Samaa voi sanoa suomalaisesta joulusta, mutta minulle kiitospäiväateriasta tuli selvästi voipuneempi olo kuin suomalaisesta jouluateriasta koskaan.

Kaikki johtui sokerista. En kerta kaikkiaan pysty syömään sokeria amerikkalaisten tahdissa voimatta huonosti.

Tunsin syöneeni liikaa makeaa jo ennen kuin edes aloitimme jälkiruokia.

Suomessa työkavereillani oli tapana kutsua minua kolmen jälkiruuan Mariaksi, sillä söin työporukan ravintolailloissa lähes poikkeuksetta kaksi – ja kerran jopa kolme – erilaista jälkiruokaa. Itse tekemiäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraita en kuitenkaan pystynyt edes maistamaan kaikkia kerralla niiden makeuden vuoksi.

Pystyin arvostamaan piiraitani kunnolla vasta seuraavana päivänä kotona, kun pohjalla ei ollut kokonaista kiitospäivän ateriaa. Silloinkin ne olivat mielestäni liian makeita.

Kurpitsapiirasvertailun voitti tuoreesta kurpitsasta tehty piiras. Sen maku oli aidompi ja kurpitsaisempi. Tölkkikurpitsatäyte oli vielä makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte.

Olimme Samulin kanssa yhtä mieltä siitä, että valitsemani piirasreseptit olivat hyvin onnistuneet, mutta että suomalaiseen makuun kaikista ohjeista kannattaisi vähentää sokerin määrää. Piirastaikinasta jättäisin sen pois kokonaan. Kurpitsa- ja pekaanipähkinätäytteisiin sitä tarvitaan jonkin verran, mutta käyttäisin sitä selvästi vähemmän kuin viimeksi.

Tekisin myös sekä taikinaa että kurpitsatäytettä vähemmän kuin ohjeessa, mikäli pyrkisin tekemään noin kahdeksan hengen piiraan ohjeen mukaiseen yhdeksän tuuman vuokaan. Nyt yli jääneistä taikinasta ja täytteistä syntyi kokonainen ylimääräinen piiras – ja vieläpä yhdeksäntuumaista suurempaan vuokaan.

Pekaanipähkinäpiirasta teen varmasti uudestaankin ja jatkan reseptin kehittelemistä, sillä pidämme Samulin kanssa siitä molemmat todella paljon. Kurpitsapiiraasta en ole vielä vakuuttunut, onko se minusta niin hyvää, että jaksaisin uudelleen valmistaa sitä alusta alkaen itse.

Kokonaisuudessaan kiitospäivän ateria muistutti hyvin paljon Suomalaista jouluateriaa. Jäinkin miettimään, kuinka monessa perheessä tai suvussa kiitospäivä- ja jouluillallisen valmistaa sama ihminen tai sama pieni porukka. Niin paljon kuin rakastankin jouluruokien tekoa yhdessä äitini kanssa kaikkien perinteittemme mukaisesti, tuntuisi todella uuvuttavalta tehdä samantyyppinen ruuanlaittorupeama kuukauden välein joka vuoden lopussa.

Kiitospäivän piirasvertailu: tölkkikurpitsa vs. tuore kurpitsa

Tänään vietetään kiitospäivää, yhtä amerikkalaisten tärkeimmistä juhlapyhistä. Lomat ja vapaapäivät ovat täällä harvassa, mutta tänään useimmilla on vapaata.

Arvelin etukäteen, että meidän maahanmuuttajien voisi olla vaikea päästä osalliseksi kiitospäivän vietosta, sillä se on hyvin perhekeskeinen juhla. Toisin kuitenkin kävi: yksi Samulin läheisimmistä Bostonin-ystävistä järjestää kiitospäiväjuhlat kavereilleen, ja meidät on kutsuttu mukaan.

Olen juhlista todella innoissani. Meidän on tarkoitus viettää kiitospäivää juuri sillä tavalla kuin amerikkalaiset perinteisesti viettävät sukulaistensa kanssa. Sukulaisten tilalla vain sattuu olemaan juhlien emännän ystäviä.

Tunnelma on varmasti aivan toisenlainen kuin jos olisimme joutuneet tyytymään alkuperäiseen suunnitelmaani valmistaa kotona kiitospäivän illallinen vain meille kahdelle.

Kun saimme kutsun, minua alkoi heti kiinnostaa, kuinka yleinen ilmiö kaveriystävänpäivä on. Selvittelin asiaa netistä ja vaikuttaa siltä, että kiitospäivän viettäminen ystävien kesken on yleistynyt viime vuosikymmeninä.

Kiitospäivän liikenne vastaa Suomen joulu- ja juhannusliikennettä, eikä kaikkia innosta maksaa lentolipuista tavallista korkeampaa hintaa tai istua yhdessä vuoden pahimmista ruuhkista. Kaikilla ei myöskään ole sukulaisia, joiden kanssa he voisivat tai haluaisivat kiitospäivää viettää.

Ilmiöllä on jopa nimi: friendsgiving.

Tapoihin kuuluu, että friendsgiving-juhlat ovat nyyttikestit. Me olemme viemässä juhliin kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiirasta. Olin ollut utelias opettelemaan noiden periamerikkalaisten piiraiden leipomisen, ja nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus.

Valitsin opettajikseni kaksi suosittua amerikkalaista ruokabloggaajaa: Sally’s baking addictionin Sallyn ja Simply Recipesin Elisen.

Päädyin yhdistelemään Sallyn ja Elisen reseptejä. Pidän Sallyn pakinoivasta bloggaajanäänestä, ja hän vaikuttaa todella omistautuneelta asialleen ja testaa lukuisia eri vaihtoehtoja löytääkseen täydellisen reseptin. Olen kuitenkin varsin hyvä arvioimaan reseptin perusteella, kuinka paljon pidän lopputuloksesta, ja muutamat Elisen valinnat osuivat paremmin yksiin minun henkilökohtaisen makuni kanssa kuin Sallyn ratkaisut.

Käytin molempiin piiraisiin Simply Recipesin ranskankerma-voitaikinaa. Kasvisrasvaa taikinaansa kaipaavien kannattaa varmastikin kokeilla Sally’s Baking Addictionin voi-margariinitaikinaa, mutta itse käytän herkkuja tehdessäni aina ennemmin voita kuin margariinia.

Pekaanipähkinäpiiraan sisuksen puolestaan tein suoraan Sallyn ohjeella.

Tummaa maissisiirappia löysin vasta kolmannesta kaupasta. Erehdyin alkuun ostamaan tilalle täkäläistä pannarisiirappia, mutta tajusin kotona, ettei se mitenkään kävisi korvikkeeksi.

Oikeanlainen tumma maissisiirappi muistuttaa sekä maultaan että koostumukseltaan suomalaista siirappia. Pannarisiirappi sen sijaan oli paljon löysempää ja täynnä keinotekoisia aromeja.

Kurpitsapiiraan täytteen miettiminen oli mielenkiintoinen projekti.

Olin koko ajan suunnitellut tekeväni täytteen alusta alkaen itse. Hämmästyin kuitenkin, kun Sally kertoi kokeilleensa sekä tuoreesta että tölkkikurpitsasta tehtyä täytettä ja pitäneensä enemmän tölkkiversiosta.

Myös Elise oli maistellut ystävänsä Suzannen tekemää kurpitsapiirasta sekä tölkki- että tuorekurpitsaversiona. Hän kertoi seurueen aikuisten suosineen tuoreesta tehtyä. Suzanne oli kuitenkin maustanut eri versiot eri tavoin, joten testin tulos ei oikeastaan kertonut paljonkaan siitä, miltä eri kurpitsavaihtoehdot maistuivat.

Asia mutkistui entisestään, kun kävimme ruokaostoksilla valtavassa marketissa, ja sieltä olivat piiraskurpitsat lopussa. Ostin varmuuden vuoksi tölkkikurpitsaa. Myöhemmin jatkoin etsimistä ja löysin lähikaupastamme oikeaa kurpitsalajiketta.

Päätimme tehdä oman kurpitsapiirasvertailun. Tekisin täsmälleen samalla reseptillä kaksi piirasta, joista toiseen tulisi tölkkikurpitsaa ja toiseen tuoretta.

Tuorekurpitsapiiras vasemmalla, tölkkikurpitsapiiras oikealla. Tölkkikurpitsatäytteen väri on hieman tummempi.

Sallyn kurpitsapiiraan täytteen koostumus kuulosti minusta pidemmälle mietityltä kuin Elisen ystävän Suzannen, mutta pidin Suzannen piiraan mausteisuudesta.

Sallyn salainen ainesosa mustapippuri kuulosti kokeilemisen arvoiselta.

Päädyin yhdistelemään kahden reseptin ainekset alla olevan ohjeen mukaisesti. Amerikkalaisten käyttämiä cup-mittasarjoja saa nykyään suomestakin, tai mitat voi muuntaa kaavalla 1 cup = 2,37 dl.

En ole koskaan kuullut cup-mittayksikölle suomennosta. Jos joku teistä lukijoista tietää oikean termin, kuulisin sen mielelläni. Paremman puutteessa puhun alla kupeista.

2 kuppia kurpitsasosetta
3 munaa
1 ja ¼ kuppia fariinisokeria
1 rkl maissitärkkelystä, perunajauhoa tai ohrakasta
½ tl suolaa
2 tl kanelia
1 tl inkiväärijauhetta
¼ tl muskottia
¼ tl jauhettua neilikkaa
1/8 tl mustapippuria
1 kuppi kuohukermaa
¼ kuppia maitoa

Käytin Sallyn valmistusohjetta eli sekoitin ensin keskenään kurpitsan, munat ja fariinisokerin ja lisäsin sitten seokseen muut aineet.

Täytettä tuli tällä reseptillä jostain syystä aivan liikaa ja jouduin tekemään yhden ylimääräisen piiraan isompaan vuokaan, jotta sain kaiken käytettyä.

Tuoreen kurpitsasoseen tein kypsentämällä halkaistuja, puhdistettuja kurpitsoita uunissa 175 asteessa reilun tunnin. Kypsän kurpitsan soseutin tehosekoittimella.

Sain vasta muutama vuosi sitten tietää, ettei samasta kurpitsasta voi tehdä ruokaa ja lyhtyä. Olin luullut lyhtykurpitsoilla olevan melonia muistuttava kuori, joka jäisi jäljelle lyhtymateriaaliksi kun kurpitsan syötävät osat olisi syöty. Lyhtykurpitsan kuori onkin kuitenkin hyvin ohut, kuten ylhäällä oikealla olevasta, jo tyhjäksi koverretusta kypsästä kurpitsasta näkee.

Puhdistamisella tarkoitan nauhamaisen, siemenet sisältävän sisäosan kaapimista pois kurpitsanpuolikkaista. Siemenet kannattaa ottaa talteen, huuhdella ja kuumentaa rasvan ja suolan kanssa. Niistä tulee popcornia muistuttavaa naposteltavaa.

Tein sekä taikinat että täytteet eilen jääkaappiin valmiiksi. Voitaikinalle tekee hyvää odotella jääkaapissa yön yli, ja kurpitsapiiraan täytteenkin mausteisten makujen uskon leviävän täytteeseen tasaisemmin yön aikana.

Itse tehdystä kurpitsasoseesta tuli löysempää kuin tölkkisose, ja sen myötä myös täytteestä tuli löysempää. Heti tuoreeltaan pidin enemmän itse tehtyä sosetta sisältävän täytteen mausta, mutta maut muuttuivat jonkin verran, kun ne olivat saaneet tasaantua jääkaapissa yön yli.

Tänä aamuna tölkkikurpitsatäyte oli selvästi makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte ja siinä oli voimakkaampi kurpitsan maku.

 

Tein mahdollisimman ison osan työstä eilen ennakkoon myös siksi, että halusimme viedä juhliin samana päivänä paistettuja piiraita mutta ehtiä silti paikalle jo hyvissä ajoin päivällä, jotta pääsemme auttamaan ystäväämme ruuanlaitossa. Haluan oppia valmistamaan myös suolaisia kiitospäivän ruokalajeja kuten mystistä kalkkunan täytettä, jota ei nykyään laiteta kalkkunan sisään vaan joka tarjoillaan erikseen.

Yhdessä kokkaaminen on kuulemma myös olennainen osa kiitospäivän perinnettä, ja ystävämme toivoikin, että vieraat saapuisivat jo päivällä kokkailemaan hänen kanssaan.

Nyt on aika lähteä kyläilemään. Kerron myöhemmin, miten kumpi piiras voitti makuvertailun.