Kiitospäivän kokkailua: Kermainen papu-sienivuoka

Vietämme Samulin kanssa tänä vuonna ensimmäistä kertaa kiitospäivää kahdestaan.

Ensimmäisenä Amerikan-syksynäni meidät oli kutsuttu ystäväporukan kiitospäiväjuhliin eli friendsgivingiin. Viime vuonna pääsimme osallistumaan ystäväpariskuntamme perheen kiitospäivään. Nyt kuitenkin lähimmillä ystävillämme oli kaikilla kiitospäiväksi sellaisia suunnitelmia, johon meidän ei ollut mahdollista osallistua.

Meille tilanne ei ollut mikään ongelma, vaikka amerikkalaiset ystävämme olivatkin kovin pahoillaan ajatuksesta, että joutuisimme olemaan kahdestaan. Heidän korvissaan se kuulosti samalla tavalla surkealta kuin miltä minusta tuntuisi viettää joulua kaukana vanhemmistani. Meille kiitospäivä ei kuitenkaan tietenkään ole samalla tavalla tärkeä kuin jos olisimme viettäneet sitä perheittemme kanssa lapsesta saakka.

Olin suorastaan innoissani ajatuksesta, että saisimme itse valita, mitä kiitospäivän aterialla söisimme. Kuten suomalaisperheillä jouluna, jokaisella amerikkalaisperheellä on omat kiitospäivän perinneruokansa, joita he ehdottomasti haluavat juhla-ateriallaan nauttia. Jouluruokien tekeminen on aina ollut minun ja äitini rakas yhteinen harrastus, ja olemme vuosien varrella muokanneet jouluaterian ruokalistaa yhdessä niin pitkään, että jokainen laji on juuri sellainen kuin haluamme. Nyt voisin aloittaa täydellisten kiitospäivän reseptien etsinnän.

Kahden kiitospäivän kokemuksella minulle oli alkanut muodostua jonkinlainen käsitys siitä, minkälaiset ruuat kiitospäiviin kuuluvat, ja selasin innoissani reseptejä löytääkseni juuri sellaiset kiitospäivän tarjoilut, jotka olisivat eniten meidän makuumme.

Aterian perusrakenne on selkeä: Kiitospäivän päätähti on tunnetusti kalkkuna, jonka kanssa syödään kermaista kastiketta (gravy) ja karpalohilloa. Kalkkunan kanssa voi tarjota monenmoisia lisukkeita, joista ikonisin lienee niin kutsuttu kalkkunan täyte (stuffing). Aterian päätteeksi syödään piirakkaa.

Olin tänä vuonna eniten kiinnostunut lisukkeista, joista en ollut vielä onnistunut muodostamaan selkeää kokonaiskuvaa. Food Network oli listannut sata klassista kiitospäivän lisukereseptiä, ja listan läpi luettuani tunsin ymmärtäväni lisukekulttuuria jo paljon paremmin. Tiesin myös, minkä lisukkeen kaikkein mieluimmin haluaisin omaan juhlapöytäämme: kermaisen papu-sienivuuan, joka täällä kulkee nimellä green bean casserole.

Muistan papu-sienivuuan ensimmäiseltä kiitospäivän aterialtamme, jolla se oli lempiruokaani. Food Networkin listaa selatessani huomasin, että heidän koostamastaan sadasta reseptistä yksi houkutteli minua selvästi enemmän kuin mikään muu. Resepti osoittautui täsmälleen samaksi, jota ystävämme olivat toissa vuonna käyttäneet.

Kun sain kutsun kiitospäivää edeltävänä viikonloppuna järjestettyihin friendsgiving-juhliin, tarjouduin tekemään vuokaa sinne. Näin pääsin kokeilemaan reseptiä jo ennen varsinaista kiitospäivää.

Vuuasta tuli juuri niin hyvää kuin toivoinkin. Sen valmistamiseen meni kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin reseptissä oli sanottu, ilmeisesti siksi ettei papujen siistimistä ja aineisten pilkkomista ollut laskettu mukaan valmistusaikaan.

Juhlissa huomasin, että kuten sieniruuat usein, vuokani jakoi mielipiteet. Juhlien isäntä riemastui nähdessään, mitä olin tuonut, kun taas osa vieraista jätti lisukkeeni kokonaan väliin. Paikalla olleista ystävistäni läheisin maistoi sitä urheasti ja kehui vuuan makua – mutta jätti puolet sienikuutioista syömättä ja tunnusti kotimatkalla, ettei yrittää vasta nyt kolmekymppisenä vähitellen opetella sietämään sienien rakennetta. Koska itse rakastan sieniä, minun versiossani vuuasta oli runsaasti portobellosienikuutioita.

Osa vieraista saattoi välttää vuokaani siksikin, että osa perheistä tekee kyseisen ruuan tölkkisienikeitosta ja tölkkipavuista. Siinä muodossa se tuskin on kaikkien makuun.

Minua ei haitannut lainkaan, etteivät kaikki ottaneet vuokaa. Sen ansiosta herkkuani säästyi edes hieman kotiin vietäväksi.

Tässä on teille minun versioni kiitospäivän papu-sienivuuasta Alton Brownin reseptiä mukaillen. Kuvassa yllä on ystävieni versio kahden vuoden takaa, sillä unohdin kuvata oman valmiin luomukseni ennen ystävieni juhliin lähtemistä, ja juhlissa se ei ollutkaan kuvauksellisesti esillä.

Leivitetyt sipulit:
2 isoa sipulia
reilu 0,5dl vehnäjauhoa
leivänmuruja maun mukaan
ruokaöljyä

Pavut ja sienikastike:
0,5kg vihreitä papuja
2 rkl voita
350g portobellosieniä tai tuoreita herkkusieniä
2 valkosipulinkynttä
suolaa
mustapippuria
¼ teelusikallinen muskottia
2 rkl jauhoja
2,5 dl sienifondista tehtyä sienilientä
1,5 dl kermaa (tai ruokakermaa)
1 dl maitoa (tai ruokakermaa)

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Pilko sipulit ohuiksi siivuiksi ja pyörittele ne jauhoissa, joiden seassa on suolaa makusi mukaan. Ripottele halutessasi sekaan leivänmuruja. Sivele leivinpaperille ruokaöljyä ja paista sipuleita öljytyn leivinpaperin päällä uunin keskitasolla noin 30 minuutin ajan. Sekoittele pari kertaa paistumisen aikana.

Mikäli pavuissa on kantoja tai huonoja osia, leikkaa ne pois. Keitä keskisuuri kattilallinen vettä, jonka voit halutessasi maustaa suolalla. Kun vesi kiehuu, lisää pavut. Keitä papuja viisi minuuttia ja jäähdytä ne sen jälkeen mahdollisimman nopeasti esimerkiksi kylmällä vedellä. Mikäli ulkona on lunta, voit viedä ne lumeen jäähtymään. Jäähdyttämisen tarkoitus on saada papujen kypsyminen loppumaan, jotta niistä ei tule liian pehmeitä.

Pilko sienet noin sentin kokoisiksi kuutioiksi ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista sienet voissa ja mausta ne suolalla ja pippurilla. Noin viiden minuutin paistamisen jälkeen lisää pannulle valkosipulimurska ja muskotti. Paista pari minuuttia lisää. Lisää jauhot ja paista vielä minuutti. Lisää sieniliemi ja anna hautua minuutin verran. Lisää kerma ja maito tai ruokakerma. Keittele vielä kuutisen minuuttia tai kunnes kastike paksuuntuu.

Noin varttia ennen tarjoilua yhdistä uunivuuassa pavut ja sienikastike. Nostele päälle leivitetyt sipulit. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Advertisement

Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta

Kauppojen kurpitsavalikoimat saivat minut pitkästä aikaa innostumaan ruuanlaitosta, ja päätin valmistaa heti samalla viikolla jonkinlaista kurpitsaruokaa. Erityisen kiinnostavalta näytti pienehkö, vihreä kurpitsa, josta puolitettuna tulisi osapuilleen sydämenmuotoinen.

Kurpitsan kylkeen liimatussa tarrassa luki acorn squash, suoraan käännettynä tammenterhokurpitsa, ja löysin netistä helposti useita reseptejä, joissa sitä käytettiin pääraaka-aineena. Erityisen hyvältä kuulosti Bev Cooks -blogin resepti, jossa tammenterhokurpitsan puolikkaat täytettäisiin kanasta, mustasta riisistä ja kasviksista valmistetulla yrttisellä täytteellä. Aloin hankkia reseptin mukaisia aineksia.

Kurpitsa oli tarttunut matkaani lähikaupasta, ja sain sieltä useimmat muutkin ainekset, mutta jouduin silti käymään vielä toisessakin kaupassa. Meillä on kaksi lähikauppaa, joista toinen on halvempi ja toinen laadukkaampi. Laadukkaampi kauppa kuuluu Whole Foods -ketjuun, josta hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ostavat luomua, lähiruokaa, eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja kaikkea muutakin sellaista, mitä nykyihminen suosii, mikäli hänellä on siihen varaa. Whole Foodsissa myydään ainoastaan heidän eettiset vaatimuksensa täyttäviä tuotteita, ja sen valikoimista puuttuvat kokonaan monien tunnettujen brändien tuotteet kuten ylikansallisten yritysten kolajuomat. Stop & Shop -ketjuun kuuluva halvempi kauppa on ihan tavallinen ruokakauppa, mutta se eroaa Suomen perusruokakaupoista siinä, ettemme luota kaikkien sen tuotteiden laatuun. Esimerkiksi lihan ostamme mieluummin Whole Foodsista. Sinne suuntasin nytkin kanaa hakemaan.

Illalla pyysin Samulia puolittamaan tammenterhokurpitsat. Blogissa oli varoitettu niiden halkaisemisen olevan vaikeaa, ja tiedän entuudestaan olevani kurpitsojen pilkkomisessa todella huono. Samuli suostui heti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut minun alkavan heilua kovakuoristen kurpitsojen lähellä veitsen kanssa. Bloggaaja-Bev oli oikeassa: tammenterhokurpitsat olivat jopa väkivahvalle siipalleni kova pala purtavaksi.

Seuraavana päivänä aloin tehdä ruokaa ohjeen mukaan. Nyt muistan taas, miksi ruuan laittaminen täällä uudessa kotimaassa ei ole tullut minulle tavaksi.

Projektiin meni paljon kauemmin kuin ennalta arvioin. Vaikka olin hoitanut aikaa vievät kaksi kauppareissua alta pois jo edellisenä päivänä ja Samuli oli tehnyt puolestani työlään halkaisemisvaiheen, olen kerta kaikkiaan hidas kokeillessani uusia reseptejä.

Hitaudestani seurasi, että meille ehti tulla todella kova nälkä ennen kuin pääsimme syömään.

Työvaiheet sujuivat sinänsä ongelmitta, ruoka tuoksui hyvältä ja musta riisi teki täytteestä hauskasti punertavaa. Valmiit kurpitsat olivat kauniita ja houkuttelevan näköisiä.

Kun maistoimme ruokaa, huomasimme heti kurpitsan olevan raakaa.

Huono uunimme oli taas kerran tehnyt minulle tepposet. Toisin kuin paremmissa amerikkalaisissa kaasu-uuneissa, meidän uunissamme ei ole minkäänlaista merkkivaloa tai muuta mittaria, joka kertoisi, milloin uuni on lämmennyt haluttuun lämpötilaan. Koska en ole koskaan aiemmin käyttänyt kaasu-uunia, minulla ei ole edes näppituntumaa siihen, kauanko uunin lämpenemiseen tulisi varata aikaa.

Tiedostin tämän ja yritin arvioida kurpitsojen kypsyyttä ottaessani ne uunista. Sekään ei kuitenkaan ollut helppoa, kun en ollut koskaan aiemmin valmistanut tammenterhokurpitsaa. Kurpitsat oli tarkoitus panna vielä takaisin uuniin täytteen kanssa, ja jotenkin kuvittelin niiden olevan sopivia. Se arvio meni pahasti pieleen.

Jouduin lappamaan täytteen kurpitsoista rasiaan jääkaappiin ja jatkamaan kurpitsoiden kypsentämistä uunissa. Nälkä oli yltynyt jo lähes sietämättömäksi. Kun katsoin kurpitsoita tunnin päästä, ne vaikuttivat edelleen vähemmän kypsiltä kuin halusin.

Muistan nyt, että vastaavantyyppisiä tilanteita tuli vastaan pian muuttoni jälkeen, kun yritin laittaa uudessa kodissamme ruokaa. Silloin ne aiheuttivat niin voimakasta mielipahaa, että ruuanlaittohalut karisivat nopeasti.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ruuanlaitto on aina ollut merkittävä osa elämääni. Se on myös osa identiteettiäni: ajattelen olevani hyvä laittamaan ruokaa. Samuli ei kuitenkaan ole päässyt maistamaan juuri mitään niistä herkuista, joita Suomessa osaisin valmistaa. Hänen käsityksensä ruuanlaittotaidoistani on tähän mennessä muotoutunut pääasiassa Amerikan-kokkailukokeilujeni perusteella – joista useimmat ovat menneet tavalla tai toisella pieleen.

Se tuntui yhteiselämän alkutaipaleella täysin kestämättömältä.

Halusin Samulin saavan minusta mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen – käsityksen, joka vastaisi omaa minäkuvaani. Pieleen menneet kokkailukokeilut tuntuivat täyskatastrofeilta ennen kaikkea siksi, että pelkäsin Samulin käsityksen ruuanlaittotaidoistani muodostuvan peruuttamattomasti aivan erilaiseksi kuin olisin halunnut ja mielestäni ansainnut.

Asiaa ei auttanut se, että kuten tälläkin kertaa, vastoinkäymiset joutui kohtaamaan kiljuvan nälkäisenä. Minulla on nälkäisenä usein pinna todella kireällä, eikä suhteellisuudentajukaan aina ole ihan sillä tasolla kuin muulloin.

Nyt oli kuitenkin ihana huomata, että kahden vuoden yhteiselon jälkeen raaka kurpitsa ei enää tuntunut samanlaiselta maailmanlopulta kuin avoliiton alussa. Olemme myös oppineet tuntemaan toisemme niin paljon paremmin, että osasimme luovia tilanteen läpi aiheuttamatta toisillemme enempää mielipahaa.

Reilun tunnin jatkokypsennyksen jälkeen kurpitsat olivat viimein niin kypsiä kuin halusin. Alkuperäisessä reseptissä mainittu kypsennysaika oli kokonaisuudessaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä sai minut miettimään, onko uunimme vielä huonompi kuin olin tajunnutkaan. Kun panin kurpitsat takaisin uuniin, se oli ollut päällä jo ainakin kaksi tuntia ja poissa päältä vain pienen hetken. Liian lyhyestä esilämmitysajasta ei siis tällä kertaa ollut kyse. Kenties uuni ei pitkälläkään esilämmityksellä lämpene valittuun lämpötilaan.

Kun ruoka viimein oli valmista, se oli hyvää, mutta ei missään nimessä kaiken sen vaivannäön ja odottamisen arvoista.

Ruokaa jäi toiseksikin päiväksi, ja yön yli jääkaapissa odottaessaan täyte oli maustunut lisää niin, että yrttiseoksen maku oli voimistunut. Maustoin täytettä Samulin ehdotuksesta vielä soijakastikkeella, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi.

Jos teen ruokaa uudelleen, teen täytettä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kurpitsojen sisään se ei kaikki mahdu, mutta kaavailimme, että lisätäytettä voisi olla erillisessä tarjoilukulhossa, jotta omaa kurpitsaansa voisi syömisen edetessä täyttää uudelleen.

Bloggaaja-Bev oli kuvaillut reseptiään näin: ”Kun tammenterhokurpitsan paahtaa, se muuttuu voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. Kun sen täyttää suolaisella kanariisiyrttikasvistäytteellä, muuttuu itse voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. En immoisina ikinä syö mitään muuta ikinä ikinä koskaan enää koko loppuelämäni aikana.”

Bevin bloggaajaääni on selvästikin omaleimainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin sopivan hyperbolinen, mutta tulkitsin hänen aidosti pitäneen ruuasta todella paljon. Siihen nähden oma kokemukseni oli pettymys.

Tässä kaikesta huolimatta teille Bevin reseptistä muokkaamamme resepti, jos tahdotte kokeilla, muuttuisiko se teidän käsissänne voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi.

Tammenterhokurpitsat ovat Pohjois-Amerikalle omaleimainen kurpitsalaji. Jos niitä ei ole saatavilla, ne voisi varmaankin korvata esimerkiksi spagettikurpitsalla, joita Suomestakin kuulemma nykyään saa ainakin joistain ruokakaupoista.

Tammenterhokurpitsaa kanamustariisitäytteellä

2 tammenterhokurpitsaa
voita ja ruokaöljyä paistamiseen
650 g kanan fileesuikaleita
puolikas iso sipuli tai kaksi pientä
1-3 valkosipulinkynttä maun mukaan
150 g portobellosieniä
1 oranssi paprika
3 rkl Provencen yrtit -mausteseosta
2,5 kana- tai kasvisliemikuutiota
soijakastiketta
merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Esikeitä mustaa riisiä 30 minuutin ajan pakkauksen ohjeen mukaan kattilassa tai riisinkeittimessä.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Halkaise kurpitsat sydämenmuotoisiksi puolikkaiksi ja poista sisältä siemenet. Voit halutessasi säästää siemenet ja paahtaa niistä suolaista naposteltavaa esimerkiksi tämän The Kitchn -blogin ohjeen mukaan. Levitä uunipellille leivinpaperi ja kumoa kurpitsanpuolikkaat pellille hedelmälihapuoli alaspäin. Kaada pellille pari desiä vettä ja nosta pelti uuniin. Kypsennä kurpitsoita kunnes ne ovat kypsiä ja pehmeitä. (Kypsennysaikaa suomalaisessa uunissa on tähänastisten kokemusteni perusteella mahdotonta arvioida, mutta veikkaisin 30-60 minuuttia kurpitsoiden koosta riippuen.)

Pilko sipuli pieniksi kuutioiksi, valkosipuli pieneksi survokseksi ja paprika ja sienet keskikokoisiksi kuutioiksi.  Ruskista kanan fileesuikaleet voi-ruokaöljyseoksessa. Lisää pannulle kasvikset, yrttimausteseos, suolaa ja pippuria. Paista muutama minuutti.

Lisää pannulle esikeitetty musta riisi, liemikuutiot ja 2,5 desiä vettä. Hauduta 15 minuuttia säännöllisesti sekoitellen. Maista. Mikäli täyte kaipaa suolaisuutta ja lisämakua, lisää soijakastiketta maun mukaan.

Lusikoi kypsiin kurpitsanpuolikkaisiin sopiva määrä täytettä. Lopun täytteen voit tuoda pöytään erillisessä tarjoiluastiassa.

Sulata valmiiden kurpitsoiden päälle nokare voita.

Ihan oikeaa ruuanlaittoa

Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.

Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.

Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.

Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.

Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.

Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.

Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.

Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.

Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.

Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.

Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.

Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.

Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.

Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.

Pala loppuun, syö sokeria

Vaatiiko työnantaja kohtuuttomia? Ota donitsi. Viekö opiskelu yöunet? Ota pari suklaakeksiä.

Välillä tuntuu, että amerikkalaiset pysyvät pystyssä pelkän rasvan ja sokerin voimin.

En tiedä, päteekö tämä useimpiin amerikkalaisiin työpaikkoihin, mutta ainakin Samulin työpaikalla it-alan yrityksessä epäterveellisiä herkkuja on tarjolla harva se päivä. Samanlaista on Harvardissa, jossa käyn yleisölle avoimilla luennoilla ja opintopiireissä. Niissä on lähes poikkeuksetta tarjolla rasvaista ja sokerista naposteltavaa.

Suomessa asuessani arvostin työnantajani tarjoamia kakkukahveja, joilla juhlistettiin yhdessä hyviä hetkiä. Pidin tärkeinä myös rankimpien uutispäivien pitsatarjoiluja, joiden voimin pysyimme työkykyisinä, kun kukaan ei ehtinyt pitää lounastaukoa. Nuo kestitykset olivat työyhteisöllemme merkityksellisiä, koska niitä ei ollut liian usein.

Sen lisäksi, että tarjoilutahti oli kohtuullinen, Suomen-työyhteisössäni mietittiin edes jonkin verran tarjoilujen terveellisyyttä. Uutiskriisipäivien pitsatarjoiluihin otettiin tavaksi tilata myös salaatteja. Perjantaisin pöydällä oli kulhollinen suklaata – ja laatikollinen hedelmiä.

Täällä ainoa tarjolla oleva terveellinen vaihtoehto on usein jättää tarjotut herkut ottamatta.

Kyse ei ole siitä, etteikö työnantaja tai korkeakoulu uhraisi ajatustakaan työntekijöiden tai opiskelijoiden terveydelle. Kyllä täälläkin ymmärretään – ainakin joissain paikoissa – tarjota esimerkiksi terveyspalveluita tai vaikkapa kannustimia tupakoimattomuudesta.

On aivan kuin kukaan ei vain olisi täällä tullut ajatelleeksi, että ihmiset syövät paljon enemmän rasvaa ja sokeria, jos houkuttelevia herkkuja on jatkuvasti ilmaiseksi tarjolla heidän nenänsä edessä. Tai että jatkuva rasvan ja sokerin syöminen on haitallista, varsinkin kun työ tai opiskelu vie kaiken ajan niin, ettei ihminen ehdi nukkua eikä liikkua riittävästi.

Mitä uupuneempi on, sitä vaikeampi tarjotuista herkuista on kieltäytyä.

Onneksi useimmat amerikkalaiset herkut eivät ole erityisen hyviä. Yleensä ne ovat suomalaiseen makuun aivan liian makeita ja niissä usein on tylsä, yksiulotteinen makumaailma.

Silti normaalipainoisena pysyminen vaatii täällä todella paljon tahdonvoimaa.

Amerikkalaisilla on aina tarjolla tekosyy herkutteluun – kuten kansallinen sitruunapiiraspäivä.

Super Bowl – amerikkalaisen jalkapallon tuskaa ja riemua

Kun Bostonin joukkue New England Patriots voitti amerikkalaisen jalkapallon mestaruuden helmikuussa 2015, olin juuri rakastunut Bostonissa asuvaan mieheen, joka seuraa lajia innokkaasti.

Laji oli minulle täysin vieras, mutta joukkueeseen minulla oli pienenpieni henkilökohtainen side: Ensitreffeillämme Islannissa rakkaani oli lahjoittanut minulle Patriots-fanipiponsa.

Elimme etäsuhteessa ja myötäelimme toistemme elämää minkä pystyimme. Loppuottelu Super Bowl pelattiin kuitenkin Suomen aikaa yöllä, mikä vaikeutti hengessä mukana olemista.

Lupasin nukkua Patriots-pipo päässä.

Pidin lupaukseni, ja heräilin pitkin yötä lukemaan viestejä, joissa rakkaani selosti minulle pelin kulkua. Ottelu oli hyvin tasainen, joten kummankin joukkueen fanit seurasivat sitä kiihkon vallassa alusta loppuun saakka.

Kun minun oli aika herätä töihin, Patriots oli hallitseva mestari. Oli aika lunastaa toinenkin lupaukseni: Kulkisin fanipipo päässä koko päivän.

Pipoa ihmetteli päivän mittaan moni – sekä ne, jotka eivät tienneet mitään amerikkalaisesta jalkapallosta, että ne, jotka tunsivat lajin mutta eivät olisi uskoneet minun piittaavan siitä.

Ruokakaupassa kohtasin lajin innokkaan fanin, joka tuli onnellisena juttelemaan minulle.

Kun muutin Bostoniin, yritin oppia ymmärtämään, mistä lajissa oli kyse. Se oli todella vaikeaa. En millään meinannut päästä sisään sen saloihin, vaikka Samuli selitti minulle kärsivällisesti kerran toisensa jälkeen, mitä ruudulla kulloinkin tapahtui.

Vasta tällä kaudella alkoi tuntua, että ymmärsin lajista edes jonkin verran.

Ensimmäisen helmikuuni Amerikassa vietin matkoilla, enkä päässyt katsomaan Super Bowlia Samulin kanssa. Olin tavallaan helpottunut, kun Patriots ei päässyt loppuotteluun lainkaan. Muuten olisi tuntunut, että olisin jäänyt paitsi jostain olennaisesta.

Tänä sunnuntaina näin ensimmäisen Super Bowl -otteluni. Patriots oli mukana – ja vahva ennakkosuosikki.

Menimme Samulin kanssa hyvissä ajoin kivaan sporttibaariin, jossa on hyvä ruoka ja aivan käsittämättömän kokoiset, useista näytöistä rakennetut tv-ruudut.

Olimme baarissa kaksi tuntia ennen ottelun alkua – ja jouduimme jonottamaan pöytää. Oli epäselvää, saisimmeko pöytää ainakaan ennen ensimmäisen puoliajan päättymistä, olivathan useimmat ihmiset baarissa nimenomaan Super Bowlia varten.

Onnistuimme kuitenkin saamaan baarista viimeiset istumapaikat, ja baaritiskille saattoi tilata ruokaakin. Jättiruudut eivät näkyneet baarituoleiltamme hirveän hyvin, mutta pelin alkaessa ne olisi luultavasti voinut siirtää parempaan paikkaan.

Meillä oli kuitenkin onnea. Juuri kun ruokamme tuli, sain myös tiedon, että pöytämme oli vapaana. Paikka oli yksi baarin parhaista: pöydästä oli suora näkymä jättiruutujen täyttämälle seinälle, ja se sijaitsi sopivan kaukana ruuduista niin, että niiden valtava koko ei häirinnyt.

Ruoka oli todella hyvää. Monissa amerikkalaisissa sporttibaareissa on monipuolinen ruokalista, jossa on paljon muutakin kuin pubiruokaa. Söimme syksyistä punajuuri-bataatti-omenasalaattia ja thaityylisiä mustekalarenkaita.

Pelin alkaessa yleisö oli hurmoksessa. Suosionosoitukset täyttivät baarin aina, kun Patriotsin sankari, pelinrakentaja Tom Brady vilahti ruudussa.

Ottelun kunniavieraana oli presidentti George Bush vanhempi vaimonsa Barbaran kanssa. Presidentti heitti kolikon, joka ratkaisi, kumpi joukkue aloittaisi pelin.

Pian tunnelma kuitenkin synkkeni. Patriotsin peli kulki huonommin kuin miesmuistiin. Nuorista ja kokemattomista pelaajista koostuva vastustajajoukkue Atlanta Falcons rökitti kokeneista konkareista koostuvaa Patriotsia oikein olan takaa.

Puoliajan lähestyessä totesimme, että peli oli jo menetetty. Falcons johti niin monella pisteellä, ettei koko Super Bowlin historiassa yksikään niin vahvaan johtoasemaan päässyt joukkue ollut hävinnyt ottelua.

Päätimme lähteä kotiin.

Halusin kuitenkin nähdä vielä puoliaikashown, joka on tärkeä osa SuperBowl -instituutiota. Tänä vuonna esiintyjänä oli Lady Gaga.

Lady Gaga veti samantyyppisen näyttävän erikoistehosteshown, joista hänen konserttinsakin tunnetaan. Hän muun muassa lenteli paikasta toiseen katosta roikkuvien vaijerien varassa.

Toisen puoliajan alkaessa ajoimme synkkinä kotiin. Kuuntelimme autoradiosta otteluselostusta ja kuulimme Falconsin kasvattavan johtoaan entisestään.

Kotona emme enää seuranneet peliä lainkaan. Olin kirjoittamassa blogikirjoitusta presidentin virkaanastujaistanssiaisista, kun ulkoa yhtäkkiä kuului äänekästä huutoa. Se kuulosti riemunkiljahduksilta.

Katsoin äkkiä netistä uutiset. Peli oli mennyt jatkoajalle!

Emme ole tilanneet kotiin kaapelikanavia, joten emme voineet vain avata televisiota ja katsoa pelin viimeisiä minuutteja. Samuli etsi ottelulähetyksen netistä, mutta kun saimme sen näkyviin, jatkoaika oli juuri päättynyt.

Patriots oli voittanut.

Aluksi harmitti ihan hirveästi. Jos olisimme sinnitelleet baarissa, olisimme päässeet näkemään historiallisen ottelun suorana ja riemuitsemaan voitosta ison fanijoukon ympäröimänä. Olisin kovasti halunnut kokea sen.

Pääsin harmistani yli, kun perehdyimme netin uutissivustojen ja pelivideoiden kautta toisen puoliajan kulkuun. Peli oli kääntynyt Patriotsin eduksi vasta aivan viime metreillä.

Jos olisimme katsoneet pelin baarissa, olisi suurin osa illasta kulunut koko ajan kasvavan synkkyyden vallassa. Riemun hetki olisi ollut todella lyhyt. Toki epäuskoisten fanien riemu olisi ollut sitäkin suurempaa, mutta kokonaisuudessaan ilta olisi silti ollut synkkä.

Ulkoa kuului kovaäänistä riemunmylvintää, ja kävin katsomassa ikkunoista, olisiko kansaa kaduilla samaan tapaan kuin Helsingissä silloin, kun Suomi viimeksi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Asuin silloin Kalliossa, eikä minun tarvinnut kuin astua kerrostaloni alaovesta ulos, niin olin osa riemukasta kansanjuhlaa.

En kuitenkaan nähnyt kadulla ketään. Kaikki mylvintä tuli erään naapuritalon takapihan puoleiselta parvekkeelta, jonne on suora näkymä meidän takapihamme parvekkeelta. Naapureilla oli ollut ottelunkatselujuhlat, ja koko porukka näytti kerääntyneen parvekkeelle juhlimaan.

Astuin ulos parvekkeelle ja huusin hetken riemunhuutoja yhteen ääneen humalaisten naapureiden kanssa. He kutsuivat minua liittymään seuraan, mutta en tunne talon asukkaita enkä halunnut mennä vieraiden ihmisten kotiin. Palasin sisään.

Yritin selvittää netistä, kokoontuvatko bostonilaiset tällaisissa tilanteissa kaupungille samaan tapaan kuin helsinkiläiset Kauppatorille. Ilmeisesti sellaista perinnettä ei täällä ole. Paikallismedian jutut juhlivasta kansasta oli kaikki tehty sporttibaareissa.

Tiistaina luvassa on täkäläinen versio torilla tapaamisesta: paraati kotiin palaavan joukkueen kunniaksi. Käsittämätöntä kyllä se on kello 11 aamulla, jolloin suurin osa ihmisistä on töissä.

Kirjoitin juuri eilen, että amerikkalaiset ovat todella hyviä rakentamaan historialliselta tuntuvia hetkiä ja kokemaan kollektiivista hurmosta. Olin kuvitellut, että tämä taito näkyisi paitsi politiikassa myös urheilussa.

Minusta alkaa kuitenkin vaikuttaa vahvasti siltä, ettei täällä oteta merkittävästä urheiluvoitosta irti yhtään niin paljon kuin Suomessa.

Amerikkalaiset taitavat olla liian tottuneita voittamaan.

Festivaali vaahtokarkkitahnan kunniaksi

Viime viikonloppuna kotikaupungissamme Somervillessä järjestettiin festivaalit vaahtokarkkitahnan kunniaksi.

Omituiset katutapahtumat ovat osa Somervillen identiteettiä, mutta vaahtokarkkitahnafestivaali oli silti minulle yllätys. En ollut ikinä kuullutkaan koko tahnasta, ja tuntui hieman vaikealta ymmärtää, miksi se ansaitsisi oman tapahtuman.

Vaahtokarkit ovat kuitenkin amerikkalaisille tärkeä juttu, ja kuulemma fluff-vaahtokarkkitahna on keksitty Somervillessä.  Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna jo 11. kerran.

Tapahtuman verkkosivut näyttivät hyvin ammattimaisilta, mutta itse tapahtuman ammattimaisuusaste oli suomalaisen alakoulun myyjäisten luokkaa.

Autoilta suljetulla aukiolla oli joukko kojuja. Osassa myytiin vaahtokarkkitahnaa sisältäviä ”herkkuja”, osassa tapahtuman oheistuotteita tai muita vaahtokarkkiaiheisia esineitä.

Aukion laidalle oli pystytetty lava, jossa soitti bändejä. Ohjelman mukaan jossain päin aukiota oli päivän mittaan ollut myös erilaisia vaahtokarkkitahnatapahtumia. Niitä emme valitettavasti nähneet, sillä piipahdimme paikalla vain lyhyesti vähän ennen sulkemisaikaa.

On pakko tunnustaa, ettei vaahtokarkkitahnafestivaali oikein tempaissut meitä mukaansa. Emme edes ostaneet mitään syötävää. Mikään tarjolla olleista fuff-tuotteista ei vaikuttanut hintansa tai kaloriensa arvoiselta.

Tapahtuman nimi on hämmennystä ilmaiseva ”What the fluff?”. Nimi oli selvästikin onnistunut, sillä festivaali oli ennen kaikkea hämmentävä.

Amerikkalainen kaveriporukan mökkiviikonloppu

Viime viikonloppuna pääsimme näkemään, miten amerikkalaiset viettävät mökkiviikonloppua kaveriporukalla.

Maanantai oli täällä Labor Day, joka vastaa ideologialtaan Suomen vappua mutta jota vietetään ennemminkin kuin huvilakauden päättäjäisiä. Pyhä on aina syyskuun ensimmäisen viikonlopun yhteydessä, joten moni pääsee viettämään sen ansiosta pitkää viikonloppua kesän vaihtuessa syksyksi.

Meidät oli kutsuttu ystäväni Gabin vapaa-ajanasunnolle New Yorkin osavaltion maaseudulle. Tutustuin Gabiin viime keväänä matkailevien naisten konferenssissa. Olemme sen jälkeen pitäneet yhteyttä sähköpostitse, mutta viestimme ovat käsitelleet pääasiassa työasioita. Ilahduin kovasti siitä, että Gabi piti minua niin mukavana tai kiinnostavana ihmisenä, että halusi kutsua meidät mökilleen.

Meitä oli lopulta yhteensä kahdeksan vierasta ja Gabi miehineen. Toisin kuin etukäteen luulin, muutkaan eivät kaikki tunteneet toisiaan etukäteen.

Gabi sanoi kutsussaan, että kyseessä olisi periamerikkalainen mökkiviikonloppu, vaikka suuri osa heidän ystäväpiiristään onkin ulkomaalaisia. Odotin mielenkiinnolla, miten se eroaisi perisuomalaisesta mökkiviikonlopusta.

Suurin ero oli tietystikin se, ettei ohjelmassa ollut saunomista. Yllättävää kyllä käytössä olisi kuitenkin ollut sauna.

Gabin vapaa-ajanasunto osoittautui kaksikerroksiseksi seitsemän makuuhuoneen taloksi. Sen pohjakerroksessa on makuuhuoneiden lisäksi suuri oleskeluhuone, jossa on iso baaritiski ja yhdessä nurkassa pieni saunarakennus. Sauna on tosiaankin erillinen rakennus, kuin pieni kontti jonka sisälle mahtuisi tiiviisti ahdettuna neljä ihmistä kerrallaan.

Saunaa esiteltiin kuriositeettina – ja lähinnä vain meille.  Missään vaiheessa viikonloppua ei syntynyt keskustelua siitä, olisiko sitä syytä kokeilla.

Toinen merkittävä ero oli se, ettei talo ollut rannalla. Amerikkalaisetkin arvostavat rantamökkejä, mutta toisin kuin tuhansien järvien ja vain miljoonien asukkaiden Suomessa, täällä rantaa ei riitä kohtuuhinnalla kaikille.

Muuten amerikkalainen mökkeily oli hyvin samanlaista kuin suomalainen.

Teimme yhdessä ruokaa, söimme ja joimme, liikuimme luonnossa ja istuimme pimeässä kesäyössä nuotion ääressä. Tarkoitus oli pelata petankkia ja krokettiakin, mutta ruuanlaitto vei lopulta niin paljon aikaa, että se jäi tekemättä.

Naapureiden talot olivat lähempänä kuin suomalaismökeillä yleensä, ja ajoimme luontoretkeä varten erikseen autolla läheiseen luonnonpuistoon. Myös luonto oli erilaista.

Ensimmäisen illallisen jälkiruuaksi teimme periamerikkalaista nuotioherkkua: smoreja eli täytekeksejä avotulella paahdetulla vaahtokarkkitäytteellä.

Muistan yrittäneeni joskus teini-iässä paahtaa vaahtokarkkeja mökin takassa, mutta en silloin tiennyt, että niistä on tapana tehdä täytekeksejä. Pelkkä paahdettu vaahtokarkki oli silloin suuri pettymys: tahmeaa  mössöä, joka maistui ihan samalta kuin paahtamaton versio mutta jota oli vaikeampi syödä.

Nyt pääsin vihdoin jyvälle siitä, miten paahdettuja vaahtokarkkeja kannattaa syödä. Paahdetut mössökarkit litistetään suklaan kera kahden hunaja-grahamkeksin väliin. En ole yleisesti ottaen suuri vaahtokarkkien ystävä, mutta nuotiolla itse valmistetut smoret olivat yllättävän koukuttavia.

Opin myös, etten ole ainoa, joka ei arvosta alkuunkaan tämän maan yleisintä suklaamerkkiä Hershey’siä. Käytimme sitä täytekekseihimme ja kävimme pitkän keskustelun siitä, miten kelvotonta se kaikkien mielestä on.

Kun itse maistoin Hershey-suklaata ensimmäisen kerran, luulin sitä pilaantuneeksi. En kuitenkaan ollut koskaan maininnut asiasta kenellekään, sillä uskoin amerikkalaisten pitävän siitä enkä halunnut olla epäkohtelias.

Asiasta vallitsikin kuitenkin liikuttava yksimielisyys yli kulttuurirajojen. Meitä maahanmuuttajia oli seurueesta lopulta puolet: me kaksi suomalaista, israelilainen pariskunta ja Gabin intialainen mies. Loput viisi olivat syntyperäisiä amerikkalaisia. Hersheyn suklaasta ei pitänyt meistä kukaan.

Kokonaisuudessaan mökillä oli tosi mukavaa. Olin kaivannut tunnelmaa, joka syntyy kun joukko ystäviä vetäytyy luonnon helmaan viettämään aikaa yhdessä.

Suomessa viettämilleni mökkiviikonlopuille tämä ei kuitenkaan vetänyt vertoja.  Jos menisimme Suomessa Samulin kanssa mökille, ainakin toisella meistä olisi seurassamme olevien ihmisten kanssa roppakaupalla yhteisiä muistoja.

Minulle mikään ei korvaa sitä läheisyyttä, joka syntyy pitkästä yhteisestä historiasta.

 

Kiitospäivän illallinen

Kiitospäiväjuhlat ystävämme luona olivat juuri sellaiset kuin odotinkin: ensin laitettiin tuntikausia ruokaa, sitten syötiin yhdessä ja loppuilta maattiin täpötäysien vatsojen kanssa sohvalla ja rupateltiin rennosti.

Juhlien emäntä, ystävämme Erika valmistamassa papuvuokaa

Tarjolla olivat kuulemma kaikki perinteiset ruokalajit. Pääruokapöydässämme oli muun muassa kalkkunaa ja sen kastiketta, perunamuusia, niin sanottua kalkkunan täytettä, vihreistä pavuista tehtyä vuokaa ja bataattivuokaa. Jälkiruokana olivat tekemäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraat sekä kurpitsakääretorttu.

Kalkkunaa ei tosin ollut valmistettu klassisesti kokonaisena uunissa, vaan se oli kypsennetty vesihauteessa.

Perunamuusi oli hyvin samantyyppistä kuin Suomessa, paitsi että voin ja maidon lisäksi perunasoseeseen oli lisätty tuorejuustoa. Se oli ilmeisesti muusin valmistaneen perheen oma perinne eikä joka kodin tapa valmistaa perunamuusia kiitospäiväpöytään.

Kalkkunan täyte oli aina ollut minulle suuri mysteeri. Luin aiheesta nettireseptejä muutama vuosi sitten ja opin, ettei juuri kukaan täytä nykyisin kalkkunaa täytteellä, vaan se valmistetaan erikseen. Kalkkuna kypsyy varmemmin ja tasaisemmin, kun sen sisällä ei ole täytettä. Kalkkunan sisällä kypsennettynä täyte saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä raa’aksi ja olla täynnä salmonellabakteereja, jotka se on imenyt itseensä kalkkunan sisuksista.

Käytännössä täyte on eräänlainen leipävanukas. Kuulemma osa amerikkalaisista haluaa sen olevan pehmeää ja vanukasmaista, osa taas rapeaa. Meidän juhlissamme tehtiin rapeaa kalkkunan täytettä tällä reseptillä ja paistettiin se muffinivuuissa, jotta rapeaa pintaa tuli mahdollisimman paljon.

Täytteen olennaiset ainesosat vaikuttavat olevan leipä, voi ja kananmuna. Se ei aina ole makeaa, mutta usein siihen sekoitetaan makeita ainesosia. Meidän reseptissämme makeutta oli maissijauhomuffineissa ja karamellisoiduissa sipuleissa. Jotkut laittavat sekaan esimerkiksi kuivattuja hedelmiä.

Täytteen makeus oli kuitenkin hyvin maltillista verrattuna bataattivuokaan, jossa neljää kupillista itsessään makeaa bataattia makeutettiin kokonaisella kupillisella sokeria.

Minulle kokonaan uusi mutta herkullinen tuttavuus oli vihreistä pavuista ja herkkusienistä tehty vuoka, jonka päällä oli leivitettyä sipulia.

Kiitospäivään kuuluu, että ruokapöydästä noustessa on pahasti ylensyönyt olo. Samaa voi sanoa suomalaisesta joulusta, mutta minulle kiitospäiväateriasta tuli selvästi voipuneempi olo kuin suomalaisesta jouluateriasta koskaan.

Kaikki johtui sokerista. En kerta kaikkiaan pysty syömään sokeria amerikkalaisten tahdissa voimatta huonosti.

Tunsin syöneeni liikaa makeaa jo ennen kuin edes aloitimme jälkiruokia.

Suomessa työkavereillani oli tapana kutsua minua kolmen jälkiruuan Mariaksi, sillä söin työporukan ravintolailloissa lähes poikkeuksetta kaksi – ja kerran jopa kolme – erilaista jälkiruokaa. Itse tekemiäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraita en kuitenkaan pystynyt edes maistamaan kaikkia kerralla niiden makeuden vuoksi.

Pystyin arvostamaan piiraitani kunnolla vasta seuraavana päivänä kotona, kun pohjalla ei ollut kokonaista kiitospäivän ateriaa. Silloinkin ne olivat mielestäni liian makeita.

Kurpitsapiirasvertailun voitti tuoreesta kurpitsasta tehty piiras. Sen maku oli aidompi ja kurpitsaisempi. Tölkkikurpitsatäyte oli vielä makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte.

Olimme Samulin kanssa yhtä mieltä siitä, että valitsemani piirasreseptit olivat hyvin onnistuneet, mutta että suomalaiseen makuun kaikista ohjeista kannattaisi vähentää sokerin määrää. Piirastaikinasta jättäisin sen pois kokonaan. Kurpitsa- ja pekaanipähkinätäytteisiin sitä tarvitaan jonkin verran, mutta käyttäisin sitä selvästi vähemmän kuin viimeksi.

Tekisin myös sekä taikinaa että kurpitsatäytettä vähemmän kuin ohjeessa, mikäli pyrkisin tekemään noin kahdeksan hengen piiraan ohjeen mukaiseen yhdeksän tuuman vuokaan. Nyt yli jääneistä taikinasta ja täytteistä syntyi kokonainen ylimääräinen piiras – ja vieläpä yhdeksäntuumaista suurempaan vuokaan.

Pekaanipähkinäpiirasta teen varmasti uudestaankin ja jatkan reseptin kehittelemistä, sillä pidämme Samulin kanssa siitä molemmat todella paljon. Kurpitsapiiraasta en ole vielä vakuuttunut, onko se minusta niin hyvää, että jaksaisin uudelleen valmistaa sitä alusta alkaen itse.

Kokonaisuudessaan kiitospäivän ateria muistutti hyvin paljon Suomalaista jouluateriaa. Jäinkin miettimään, kuinka monessa perheessä tai suvussa kiitospäivä- ja jouluillallisen valmistaa sama ihminen tai sama pieni porukka. Niin paljon kuin rakastankin jouluruokien tekoa yhdessä äitini kanssa kaikkien perinteittemme mukaisesti, tuntuisi todella uuvuttavalta tehdä samantyyppinen ruuanlaittorupeama kuukauden välein joka vuoden lopussa.

Kiitospäivän piirasvertailu: tölkkikurpitsa vs. tuore kurpitsa

Tänään vietetään kiitospäivää, yhtä amerikkalaisten tärkeimmistä juhlapyhistä. Lomat ja vapaapäivät ovat täällä harvassa, mutta tänään useimmilla on vapaata.

Arvelin etukäteen, että meidän maahanmuuttajien voisi olla vaikea päästä osalliseksi kiitospäivän vietosta, sillä se on hyvin perhekeskeinen juhla. Toisin kuitenkin kävi: yksi Samulin läheisimmistä Bostonin-ystävistä järjestää kiitospäiväjuhlat kavereilleen, ja meidät on kutsuttu mukaan.

Olen juhlista todella innoissani. Meidän on tarkoitus viettää kiitospäivää juuri sillä tavalla kuin amerikkalaiset perinteisesti viettävät sukulaistensa kanssa. Sukulaisten tilalla vain sattuu olemaan juhlien emännän ystäviä.

Tunnelma on varmasti aivan toisenlainen kuin jos olisimme joutuneet tyytymään alkuperäiseen suunnitelmaani valmistaa kotona kiitospäivän illallinen vain meille kahdelle.

Kun saimme kutsun, minua alkoi heti kiinnostaa, kuinka yleinen ilmiö kaveriystävänpäivä on. Selvittelin asiaa netistä ja vaikuttaa siltä, että kiitospäivän viettäminen ystävien kesken on yleistynyt viime vuosikymmeninä.

Kiitospäivän liikenne vastaa Suomen joulu- ja juhannusliikennettä, eikä kaikkia innosta maksaa lentolipuista tavallista korkeampaa hintaa tai istua yhdessä vuoden pahimmista ruuhkista. Kaikilla ei myöskään ole sukulaisia, joiden kanssa he voisivat tai haluaisivat kiitospäivää viettää.

Ilmiöllä on jopa nimi: friendsgiving.

Tapoihin kuuluu, että friendsgiving-juhlat ovat nyyttikestit. Me olemme viemässä juhliin kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiirasta. Olin ollut utelias opettelemaan noiden periamerikkalaisten piiraiden leipomisen, ja nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus.

Valitsin opettajikseni kaksi suosittua amerikkalaista ruokabloggaajaa: Sally’s baking addictionin Sallyn ja Simply Recipesin Elisen.

Päädyin yhdistelemään Sallyn ja Elisen reseptejä. Pidän Sallyn pakinoivasta bloggaajanäänestä, ja hän vaikuttaa todella omistautuneelta asialleen ja testaa lukuisia eri vaihtoehtoja löytääkseen täydellisen reseptin. Olen kuitenkin varsin hyvä arvioimaan reseptin perusteella, kuinka paljon pidän lopputuloksesta, ja muutamat Elisen valinnat osuivat paremmin yksiin minun henkilökohtaisen makuni kanssa kuin Sallyn ratkaisut.

Käytin molempiin piiraisiin Simply Recipesin ranskankerma-voitaikinaa. Kasvisrasvaa taikinaansa kaipaavien kannattaa varmastikin kokeilla Sally’s Baking Addictionin voi-margariinitaikinaa, mutta itse käytän herkkuja tehdessäni aina ennemmin voita kuin margariinia.

Pekaanipähkinäpiiraan sisuksen puolestaan tein suoraan Sallyn ohjeella.

Tummaa maissisiirappia löysin vasta kolmannesta kaupasta. Erehdyin alkuun ostamaan tilalle täkäläistä pannarisiirappia, mutta tajusin kotona, ettei se mitenkään kävisi korvikkeeksi.

Oikeanlainen tumma maissisiirappi muistuttaa sekä maultaan että koostumukseltaan suomalaista siirappia. Pannarisiirappi sen sijaan oli paljon löysempää ja täynnä keinotekoisia aromeja.

Kurpitsapiiraan täytteen miettiminen oli mielenkiintoinen projekti.

Olin koko ajan suunnitellut tekeväni täytteen alusta alkaen itse. Hämmästyin kuitenkin, kun Sally kertoi kokeilleensa sekä tuoreesta että tölkkikurpitsasta tehtyä täytettä ja pitäneensä enemmän tölkkiversiosta.

Myös Elise oli maistellut ystävänsä Suzannen tekemää kurpitsapiirasta sekä tölkki- että tuorekurpitsaversiona. Hän kertoi seurueen aikuisten suosineen tuoreesta tehtyä. Suzanne oli kuitenkin maustanut eri versiot eri tavoin, joten testin tulos ei oikeastaan kertonut paljonkaan siitä, miltä eri kurpitsavaihtoehdot maistuivat.

Asia mutkistui entisestään, kun kävimme ruokaostoksilla valtavassa marketissa, ja sieltä olivat piiraskurpitsat lopussa. Ostin varmuuden vuoksi tölkkikurpitsaa. Myöhemmin jatkoin etsimistä ja löysin lähikaupastamme oikeaa kurpitsalajiketta.

Päätimme tehdä oman kurpitsapiirasvertailun. Tekisin täsmälleen samalla reseptillä kaksi piirasta, joista toiseen tulisi tölkkikurpitsaa ja toiseen tuoretta.

Tuorekurpitsapiiras vasemmalla, tölkkikurpitsapiiras oikealla. Tölkkikurpitsatäytteen väri on hieman tummempi.

Sallyn kurpitsapiiraan täytteen koostumus kuulosti minusta pidemmälle mietityltä kuin Elisen ystävän Suzannen, mutta pidin Suzannen piiraan mausteisuudesta.

Sallyn salainen ainesosa mustapippuri kuulosti kokeilemisen arvoiselta.

Päädyin yhdistelemään kahden reseptin ainekset alla olevan ohjeen mukaisesti. Amerikkalaisten käyttämiä cup-mittasarjoja saa nykyään suomestakin, tai mitat voi muuntaa kaavalla 1 cup = 2,37 dl.

En ole koskaan kuullut cup-mittayksikölle suomennosta. Jos joku teistä lukijoista tietää oikean termin, kuulisin sen mielelläni. Paremman puutteessa puhun alla kupeista.

2 kuppia kurpitsasosetta
3 munaa
1 ja ¼ kuppia fariinisokeria
1 rkl maissitärkkelystä, perunajauhoa tai ohrakasta
½ tl suolaa
2 tl kanelia
1 tl inkiväärijauhetta
¼ tl muskottia
¼ tl jauhettua neilikkaa
1/8 tl mustapippuria
1 kuppi kuohukermaa
¼ kuppia maitoa

Käytin Sallyn valmistusohjetta eli sekoitin ensin keskenään kurpitsan, munat ja fariinisokerin ja lisäsin sitten seokseen muut aineet.

Täytettä tuli tällä reseptillä jostain syystä aivan liikaa ja jouduin tekemään yhden ylimääräisen piiraan isompaan vuokaan, jotta sain kaiken käytettyä.

Tuoreen kurpitsasoseen tein kypsentämällä halkaistuja, puhdistettuja kurpitsoita uunissa 175 asteessa reilun tunnin. Kypsän kurpitsan soseutin tehosekoittimella.

Sain vasta muutama vuosi sitten tietää, ettei samasta kurpitsasta voi tehdä ruokaa ja lyhtyä. Olin luullut lyhtykurpitsoilla olevan melonia muistuttava kuori, joka jäisi jäljelle lyhtymateriaaliksi kun kurpitsan syötävät osat olisi syöty. Lyhtykurpitsan kuori onkin kuitenkin hyvin ohut, kuten ylhäällä oikealla olevasta, jo tyhjäksi koverretusta kypsästä kurpitsasta näkee.

Puhdistamisella tarkoitan nauhamaisen, siemenet sisältävän sisäosan kaapimista pois kurpitsanpuolikkaista. Siemenet kannattaa ottaa talteen, huuhdella ja kuumentaa rasvan ja suolan kanssa. Niistä tulee popcornia muistuttavaa naposteltavaa.

Tein sekä taikinat että täytteet eilen jääkaappiin valmiiksi. Voitaikinalle tekee hyvää odotella jääkaapissa yön yli, ja kurpitsapiiraan täytteenkin mausteisten makujen uskon leviävän täytteeseen tasaisemmin yön aikana.

Itse tehdystä kurpitsasoseesta tuli löysempää kuin tölkkisose, ja sen myötä myös täytteestä tuli löysempää. Heti tuoreeltaan pidin enemmän itse tehtyä sosetta sisältävän täytteen mausta, mutta maut muuttuivat jonkin verran, kun ne olivat saaneet tasaantua jääkaapissa yön yli.

Tänä aamuna tölkkikurpitsatäyte oli selvästi makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte ja siinä oli voimakkaampi kurpitsan maku.

 

Tein mahdollisimman ison osan työstä eilen ennakkoon myös siksi, että halusimme viedä juhliin samana päivänä paistettuja piiraita mutta ehtiä silti paikalle jo hyvissä ajoin päivällä, jotta pääsemme auttamaan ystäväämme ruuanlaitossa. Haluan oppia valmistamaan myös suolaisia kiitospäivän ruokalajeja kuten mystistä kalkkunan täytettä, jota ei nykyään laiteta kalkkunan sisään vaan joka tarjoillaan erikseen.

Yhdessä kokkaaminen on kuulemma myös olennainen osa kiitospäivän perinnettä, ja ystävämme toivoikin, että vieraat saapuisivat jo päivällä kokkailemaan hänen kanssaan.

Nyt on aika lähteä kyläilemään. Kerron myöhemmin, miten kumpi piiras voitti makuvertailun.

Maissisokkelo

Viime viikonloppuna kävimme täkäläisen ystäväpariskuntamme kanssa maissipellossa eksymässä. Se on täällä suosittua ajanvietettä syksyisin.

Maissipeltoihin tehdään monimutkaisia sokkeloita, joita käydään tutkimassa perheen tai kaveriporukan kesken. Ilmeisesti tarkoitus on, että ainakin jossain vaiheessa tuntisi olevansa eksyksissä. Pellon omistajat tekevät sokkelosta varmuuden vuoksi kartan, mutta monet haluavat löytää tiensä ulos karttaa katsomatta.

Maissisokkelo, amerikanenglanniksi corn maze, on brittienglantia osaavalle hämmentävä sana. Jos Britanniassa olisi maissisokkeloita, niiden nimi olisi maize maze. Tuntuu jotenkin väärältä, että noin ilmeinen sanaleikki on jätetty käyttämättä, mutta minkäs teet: amerikanenglanti ei tunne sanaa maize.

Ajoimme maissipellolle Ipswichiin ruuhkassa, jonka kaltaisia Suomessa on harvoin. Täällä auton pysähtyminen muutaman minuutin välein kokonaan paikoilleen ruuhkan vuoksi kuuluu jokapäiväiseen elämään. Autoja on sekä arkisin että viikonloppuisin liikenteessä paljon enemmän kuin tieverkko vetää.

Pahin ruuhka oli maaseututiellä, joka johti paikallisille markkinoille. Iloksemme suurin osa ihmisistä oli suunnannut markkinoille, ja maissisokkelossa oli kohtalaisen väljää.

Heinäukko toivotti meidät tervetulleiksi Marini-farmille – tietenkin Amerikan lippuja heiluttaen.

Ystäviemme valitsemassa sokkelossa oli merirosvoteema. Maissipellon ja merirosvojen välinen yhteys ei ihan auennut minulle, mutta sokkelon säännöt kertoi meille videon välityksellä merirosvoksi pukeutunut näyttelijä ja saimme mukaamme värikynän ja vihkosen, jossa oli merirosvoaiheisia tehtäviä sokkelossa seikkalua rytmittämään.

Päivä oli kaunis ja oli hauskaa kuljeskella ympäriinsä maissipellon poluilla. Paikoin maissit kasvoivat niin korkeina, ettei niiden yllä näkynyt kuin taivasta. Paikoin sokkelon seinät olivat vähän matalammat.

Olin luullut, että sokkelopellon maissisato korjattaisiin muiden peltojen tapaan, mutta polkuja tallatessamme näimme, että se oli jo ylikypsää. Sokkelolla tienaa varmaankin sen verran hyvin, että se kannattaa pitää pystyssä mahdollisimman pitkään, vaikka sato tuhoutuukin. Aikuisen pääsymaksu sokkeloon oli kympin luokkaa.

Aluksi eksyilimme tahallamme, mutta sitten huomasimme olevamme ihan oikeasti eksyksissä. Sokkelon rakentajat olivat olleet ovelia. Eräässäkin paikassa kahdessa toisiaan lähellä olevassa polussa oli ihan samannäköinen risteys niin, että oli helppo luulla tulleensa samaan risteykseen uudestaan.

Merirosvotehtäväpaperissa oli kartta, mutta se oli kätketty punaisen sekamelskan alle niin, että kartan pystyi hahmottamaan ainoastaan katsoessaan paperia punaisen kalvon läpi. Sokkelossa oli siellä täällä kartanlukuasemia, joissa paperin saattoi ujuttaa punaisen muovin alle luettavaksi, mutta niidenkin löytäminen ilman karttaa oli hankalaa.

Farmilla oli myös myymälä, jossa oli runsas valikoima syksyn kasviksia ja paikallisen leipomon tuotteita. Herkuttelimme sadonkorjuuajalle tyypilliseen tapaan omenamehudonitseilla, joiden taikinaan oli lisätty tuorepuristettua omenamehua. Kanelisokeroidut olivat parempia kuin perinteiset sokeroimattomat. Donitsien kanssa maistui kuuma tuorepuristettu omenamehu, jota täällä kutsutaan omenasiideriksi, vaikka siinä ei ole alkoholia.

Jokaisella seurueella oli tarkoitus olla mukanaan lippu, jota voisi heiluttaa korkean varren päässä jos haluaisi henkilökunnan apua ulos pääsemiseen. Meitä kuitenkin luultiin ovella toisen seurueen osaksi emmekä saaneet lippua.

Ennen tänne muuttamista en ollut käsittänyt, miten monta eri kurpitsalajia on olemassa.

Aika monen virheellisen käännöksen ja saman polun uudelleen ja uudelleen kulkemisen jälkeen pääsimme lopulta ulos omin neuvoin.

Emme kuitenkaan löytäneet läheskään kaikkia sokkeloon kätkettyjä merirosvotehtäien vastauksia. Jälkikäteen katsoimme kartasta, että meillä jäi yksi iso alue kokonaan koluamatta.

Myös maissia on useampia lajikkeita kuin Suomessa. Nk. intiaanimaissi on koristeellisen värikästä.

Ystävämme olivat ihmeissään siitä, miten pahasti olimme eksyneet. Ilmeisesti kohdallemme oli osunut poikkeuksellisen hyvä sokkelo.

Miten vihannes voi näyttää noin paljon käärmeeltä? Jopa käärmemäinen ulos suusta työnnetty kieli on mukana.

Raamatulliset murot

Matkustellessani yritän aina päästä käymään kohdemaani ruokakaupoissa. On hauskaa verrata vieraan maan kauppojen valikoimia suomalaiskauppojen hyllyjen tuttuun sisältöön ja huomata pieniä ja isompia eroavaisuuksia.

Nyt kun asun uudessa maassa, pääsen tietenkin tutkimaan ruokakauppojen valikoimia paljon huolellisemmin kuin lomamatkoilla. Taannoin kävin läpi ison lähikauppamme murohyllyn ja yritin löytää jotain mahdollisimman eksoottista mutta silti terveellistä kokeiltavaksi.

Tuttujen monikansallisten tuotteiden joukossa oli kuin olikin paketti, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Kiinnitin aluksi huomiota vain siihen, että murot vaikuttivat poikkeuksellisen terveellisiltä. Sokerihuurteiden ja hunajaimeytysten sijasta niihin oli lisätty linssejä, papuja ja spelttiä.

Kotona aloin katsoa pakettia tarkemmin ja ällistyin.

Murojen markkinointi perustui täysin ja kokonaan Raamattuun.

Murojen nimi on Ezekiel 4:9 eli Hesekielin kirjan neljännen luvun yhdeksäs jae. Nimen alla mainostetaan ”Aivan kuten Pyhissä kirjoituksissa kuvataan” ja sen alla on siteerattu kyseistä jaetta.

Uusimmassa suomenkielisessä Raamatussa sitaatti kuuluu näin: ”Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää.”

En keksinyt itse ilmausta Raamatulliset murot. Luin sen paketin kyljestä.

Ehkä kaikkein kummallisinta on, että mikäli vaivautuu edes avaamaan Raamatun, mainoksen koko idea häviää silmänräpäyksessä.

Hesekielin kirjan neljännessä luvussa kuvaillaan piiritetyn Jerusalemin ahdinkoa. Yhdeksännessä jakeessa luetelluista aineksista leivottu leipä paistetaan ihmislannalla ja se on ainoa sallittu ravinto kolmenkymmenenyhdeksän päivän ajan, jotka ihmisen on määrä maata kyljelleen köytettynä sovittamassa Israelin kansan syntejä.

Juuri tuolla mielikuvalla kannattaa myydä elintarvikkeita nykyaikaiselle valikoivalle kuluttajalle.

Makutesti osoitti, että Raamatulliset Murot eivät olleet hyviä – mutta eivät pahojakaan. Kaiken amerikkalaisen imelyyden keskellä niiden suolainen, maanläheinen maku oli miellyttävää vaihtelua.

Maun puolesta voisin kenties jopa ostaa niitä uudestaan. Niitä valmistavan yrityksen arvomaailma tuntuu minusta kuitenkin sen verran vastenmieliseltä, etten taida haluta tukea sitä ostoksillani yhtään enempää.

Itsenäisyyspäivä New Yorkissa

Puuttui vain, että olisimme pukeutuneet Amerikan lippuihin. Muuten onnistuimme varsin hyvin yrityksessämme viettää kansallispäivää New Yorkissa paikallisten tapaan.

Brooklyn Bridge Park oli ehdottomasti oikea valinta ilotulitusten katsomispaikaksi. Aioimme alun perin mennä yhdelle Manhattanin puolella olevista virallisista katselukorokkeista, mutta sitten Samuli tuli ajatelleeksi, että Brooklynistä käsin näkisimme raketit Manhattanin pilvenpiirtäjien yllä. Meille juuri se teki illasta ikimuistoisen. Vaikuttavia ilotulituksia näkee ilotulituksen SM-kilpailuissakin, joten pelkästään niitä varten ei kannata matkustaa valtameren toiselle puolelle. Manhattanin silhuetin tähden kannattaa.

Toivoin tavoittavani heinäkuun neljäntenä jotain amerikkalaisuudesta. Tunsin onnistuneeni siinä, kun katselin lippukuvioisiin vaatteisiin pukeutuneita, eri kieliä keskenään puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä ihailemassa yhdessä puna-valko-sinisiä raketteja, jotka saivat kaikkien tuntemien tornitalojen ikkunat kimaltelemaan.

Illan kohokohdan odottaminen oli vähintään yhtä tärkeä osa kokemusta kuin itse ilotulitus. Saavuimme paikalle aika myöhään, vain kolme ja puoli tuntia ennen h-hetkeä, ja saimme juuri ja juuri pyyhkeemme mahtumaan maahan toivomiemme maisemien äärelle.

Pakkauduimme kaikki niin lähelle jokea kuin mahdollista. Koko pitkän rantakaistaleen myötäisesti kulki samanlainen ihmisvyöhyke. Enempää seurueita ei rannan tuntumaan mahtunut, sillä jalankulkupolku täytyi pitää vapaana.

Vieressämme istuskellut italialaisperhe kertoi tulleensa puistoon kaksi tuntia aiemmin, mutta sekään ei ollut riittänyt parhaiden katselupaikkojen valloittamiseen. Jotkut olivat tainneet tulla puistoon piknikille jo heti aamusta. Toisin kuin Manhattanin virallisille katselupaikoille, Brooklyn Bridge Parkiin oli saanut tuoda rantatuoleja, ja moni istuskeli mukavasti tuolissa aurinkovarjon alla mutustelemassa herkkuja isosta kylmälaukusta.

Me puolestamme olimme viettäneet päivää Coney Islandilla. Vaikka sää oli pilvinen ja hetkittäin sateinen, todella moni oli tullut piknikille Coney Islandin rannalle tai ajelemaan huvipuistolaitteissa.

Kun nousimme Coney Islandilla metrosta, näimme ensimmäiseksi poliisien valvomalla alueella ison väkijoukon, jonka edessä olevalla lavalla heilui hot dogiksi pukeutunut mies. Emme päässeet lähemmäksi, mikä oli harmi, sillä meneillään oli jotain eeppisen amerikkalaista: vuotuiset hotdoginsyöntikilpailut. Ne olisin halunnut nähdä, mutta en kyllä ole ensinkään vakuuttunut siitä, olisinko ollut valmis viettämään pitkää aikaa seisaallani siinä väentungoksessa vain nähdäkseni kilpailijoiden ahtavan nakkeja naamaansa.

Kun kilpailu päättyi ja väkijoukko hälveni, pääsimme näkemään valotaulun, joka laski jo minuutteja seuraavan vuoden kisaan.

Sinnikkäimmät pitivät vielä pitkään päässään kilpailun mainoshattuja.

Nakkeja enemmän minun makuuni oli sympaattinen Piece of Velvet -kakkupuoti, joka mainosti myyvänsä kaupungin parasta red velvet -kakkua. Osa kakuista oli värjätty itsenäisyyspäivän kunniaksi osin sinisiksi, mutta valitsin perinteisen valkopunaisen version muffinsin muodossa.

En ollut aiemmin maistanut red velvetiä, mutta uskallan silti sanoa, että muffinsini tehnyt sokerileipuri oli osannut asiansa. Kakku oli juuri sopivan kostea, ja sen suutuntuma oli kakun nimen mukaisesti samettinen. Makumaailma oli mieto mutta hienostunut.

Muffinssi jäi päivän ainoaksi varsinaiseksi juhlaherkuksi, vaikka paikallisille syöminen vaikuttaa olevan tärkeä osa itsenäisyyspäivän viettoa. Ensi vuonna voisimme kiinnittää enemmän huomiota ruokapuoleen. Mutta ennen kaikkea aion hankkia meille jo hyvissä ajoin hyvännäköiset ja tyyleihimme sopivat tähtilippuvaatteet.

Ylhäältä katsottuna toinen, kolmas, viides ja kymmenes kuva ovat Samulin ottamia. Alimman kuvan otti ystävällinen ventovieras. Loput ovat minun ottamiani.

Aamupala Amerikan malliin

Amerikkalainen diner-aamiainen tuntui sopivalta tavalta aloittaa ensimmäinen aamu uudessa kotimaassa. Ulkona oli täkäläisittäin kylmä, vain reilut 20 celsiusastetta, joten valitsin Neighborhood-ravintolan, jossa pöydät ovat puutarhassa. Laskeskelin, ettei siellä olisi yhtä paha ruuhka kuin kuumempina päivinä, ja tiesin itse nauttivani Helsingin kesäkuun jälkeen lämpimältä tuntuvasta kesäpäivästä ulkona.

Lämpötilasta huolimatta jouduimme jonottamaan sisään. Täällä on ilmeisesti tavallista, että suosittuihin aamupalapaikkoihin on jonotuslista. Odotusaika oli kuitenkin kohtuullinen.

Ulkona syöminen on täällä helposti todella lihottavaa. Vaikka Bostonin seudulla asuu paljon terveydestään huolta pitäviä, hoikkia ihmisiä, täällä ei ilmeisesti ole lainkaan ravintoloita, jotka houkuttelisivat asiakkaita terveellisyydellä ja kohtuullisilla kalorimäärillä. Samuli on nähnyt paljon vaivaa selvittääkseen, mitä ja missä täällä pystyy syömään lihomatta, mutta ensimmäistäkään terveelliseksi itseään profiloivaa ravintolaa ei ole tullut vastaan.

Neighborhoodissa oli kuitenkin kaksi ”kesän terveellinen vaihtoehto” -annosta, joita päätimme kokeilla. Minun annoksessani oli kotona leivotusta leivästä tehtyjä köyhiä ritareita mustikoiden ja banaanin kera sekä tomaatti-pinaattimunakas. Samulilla oli tattari-banaani-saksanpähkinäpannukakkuja ja pelkistä valkuaisista tehty parsakaali-sieni-juustomunakas. Kumpaankin annokseen kuului kalkkunapekonia, mysliä ja jugurttia sekoitettuna sekä makeaa mannapuuroa tai tuoreita hedelmiä.

Alkupalaksi tarjoiltu mannapuuro oli niin sokerista, etten pystynyt syömään sitä. Hedelmät olivat hunaja- ja cantaloupemelonia. Annoksen ehdottomasti paras osa olivat suolaiset ruuat. Kalkkunapekoni muistutti enemmän makkaransiivuja kuin pekonia, mutta sen maku oli hyvä. Jälkiruuat sen sijaan eivät olleet kaloriensa arvoisia.

En ole vielä kertaakaan maistanut amerikkalaisia pannukakkuja, joiden mausta olisin pitänyt. Kävin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran yläasteikäisenä vanhempieni kanssa, ja yksi sen matkan voimakkaimmista muistoista on valtava pettymys, jonka pannukakkuaamiainen aiheutti. Suomalaiset letut ja uunipannukakku ovat miljoona kertaa parempia.

Köyhät ritarit ovat yleensä täällä parempia, mutta Neighborhoodin terveysverio oli varsin vaisu. Banaania ja mustikoita olisi saanut olla paljon enemmän.

Kokonaisuudessaan ”terveysannoksissa” oli aivan samalla tavalla liikaa ruokaa kuin kaikissa muissakin annoksissa täällä päin.

En usko, että meille tulee tavaksi käydä kovin usein viikonloppuaamuisin ulkona syömässä.