Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.

Advertisement

Vähemmän tasa-arvoista kuin Nicaraguassa

Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.

Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.

Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.

Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.

Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.

Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.

Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.

 

Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.

Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.

Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.

Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.

Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.

Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.

Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.

Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.

 

Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.

Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.

Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.

Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.

 

Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.

Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.

Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.

Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.

Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.

Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.

Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:

”Voi Luoja, ei todellakaan.”

Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.

Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Amerikkalainen ajokoe

Minulla on nyt amerikkalainen ajokortti.

En meinaa millään uskoa sitä. Olen stressannut kortin hankkimisen eri vaiheista niin valtavasti, että on vaikea käsittää, että kaikki se stressi on nyt ohi.

Ensin piti päntätä suuret määrät tarpeetonta tietoa ja haalia kaikenlaista todistusaineistoa. Sitten piti käyttää päivä kafkamaisessa ajoneuvohallintavirastossa. Sen jälkeen piti saada aika ajokokeeseen ja saada käsiinsä kokeeseen soveltuva auto.

Sitten piti vielä päästä läpi itse kokeesta. Niin paljon stressiä kuin matkan varrella oli ollutkin, kaikkein eniten stressasin ajokoetta.

Ensimmäinen inssiajoni aikoinaan Suomessa oli traumaattinen kokemus, ja sain kortin vasta kolmannella yrittämällä. Pelkäsin todella paljon, että olisin vanhojen traumojeni vuoksi amerikkalaisessa ajokokeessani niin hermostunut, että tekisin jonkin tyhmän virheen, jonka vuoksi koe hylättäisiin.

Yritin sanoa itselleni, että tilanne olisi tällä kertaa aivan erilainen. Minulla on ollut ajokortti jo 18 vuotta – yhtä pitkään kuin olin ollut elossa silloin, kun menin ensimmäiseen inssiini Suomessa. Olen ollut ensimmäisen inssini jälkeen monenlaisissa hermostuttavissa tilanteissa ja oppinut hallitsemaan hermojani.

Silti koe jännitti.

Lähdimme Samulin kanssa kotoa hyvissä ajoin, jotta varmasti ehtisimme kokeeseen ajoissa, vaikka juuttuisimme ruuhkaan matkalla. Ruuhkat eivät olleet pahoja, joten ehdimme ajella rauhassa koepaikan ympäristössä ja tutustua alueeseen. Ajokoe kestää täällä vain muutamia minuutteja, joten tiesin, ettei inssi voisi viedä minua kovin kauas tapaamispaikalta.

Samuli näytti minulle reitin, jonka oli itse ajanut omassa kokeessaan aikoinaan. Se vaikutti helpolta: pieniä, rauhallisia katuja asuintalojen välissä. Stop-merkkejä oli paljon, mutta muuten reitillä ei vaikuttanut olevan sudenkuoppia.

Päinvastaisessa suunnassa aivan tapaamispaikan lähellä oli kuitenkin kaksi liikenneympyrää. Se ei ehkä kuulosta pahalta – jos ei ole ajanut Massachusettsissa. Liikenneympyrät ovat Massachusettsin erikoisuus, ja ne ovat tosiaankin erikoisia: valtavia, monikaistaisia liikennekaaoksia, joissa kanssa-autoilijat voivat tehdä aivan mitä sattuu.

Muistin kyllä autokoulukirjan säännöt monikaistaisessa ympyrässä ajamisesta, mutta niiden soveltaminen käytännössä ei useinkaan ole minulle helppoa – varsinkaan, kun useimmat täkäläiset autoilijat eivät niitä noudata.

Kyselin Samulilta, oliko hänen inssinsä ollut syntyperäinen amerikkalainen vai maahanmuuttaja. Minulla ei toki ole mitään maahanmuuttajia vastaan, olenhan itsekin maahanmuuttaja, mutta toivoin inssiksi Uudessa Englannissa syntynyttä ja kasvanutta perusjenkkiä, joka ääntäisi englantia minulle tutulla aksentilla ja jonka kulttuurille ominainen tapa rupatella mukavia saisi minut rentoutumaan. Samuli ei kuitenkaan muistanut, kuka hänelle oli kokeen pitänyt.

Pysäköin tapaamispaikalle hyvissä ajoin ennen kokeen alkua. Inssi oli jo paikalla ja aloitti kokeen saman tien.

Inssini oli maahanmuuttaja, jolla oli voimakas synnyinseutunsa aksentti ja kaurismäkeläisen lakoninen puhetapa.

Aluksi inssi tarkisti, että auton vilkut ja torvi toimivat. Hän seisoi auton ulkopuolella ja huusi minulle ohjeita tarpeettoman kovalla äänellä, joka vaikutti tylyltä, vaikka äänenvoimakkuuden tarkoitus varmastikin oli vain auttaa minua kuulemaan ohjeet.

Sitten hän istui autoon ja lateli lakonisella tyylillään lisää ohjeita, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Hän sanoi esimerkiksi, että minun pitäisi peruuttaessa kääntää kunnolla päätä ja katsoa ulos takaikkunasta sen sijaan, että katsoisin sivupeileistä. Kysyin, halusiko hän minun peruuttavan, mutta kuulemma se ei ollut tarkoitus. En ymmärtänyt, mitä hän halusi.

Syntyperäinen amerikkalainen olisi varmaankin hänen asemassaan rupatellut tähän tapaan: ”Annan sinulle nyt seuraavaksi muutamia ohjeita tätä ajokoetta varten. Jossain vaiheessa koetta aion pyytää sinua peruuttamaan, ja kun teen niin, on tärkeää, että käännät päätäsi kunnolla ja katsot ulos takaikkunasta. Jos katsot vain sivupeileistä, minun on vaikea olla varma, että tosiaankin katsot taakse.”

Vaikka olen suomalainen, en todellakaan ole mikään kaurismäkeläinen viestijä, ja olisin saanut ajatuksesta paljon paremmin kiinni, jos se olisi selitetty minulle laveaan amerikkalaiseen tyyliin.

Kun oli aika lähteä liikenteen sekaan, olin todella hermostunut. Niin hermostunut, että unohdin käsijarrun päälle.

Inssi reagoi tilanteeseen yhdellä sanalla. ”Neiti”, hän puhutteli minua moittivalla äänellä, ja jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan. En ehtinyt ymmärtää, mistä oli kyse, kun Samuli jo pelasti tilanteen sanomalla englanniksi, että käsijarru oli päällä.

Minä vapautin käsijarrun ja inssi moitti Samulia lempeästi mutta tiukasti. Sponsori ei saa auttaa ajokokelasta.

Pyysin unohdustani anteeksi ja sanoin olevani hermostunut. ”Rentoudu vain”, inssi töksäytti. Katsoin häntä ja totesin, että lakonisuudestaan huolimatta hän ei vaikuttanut epäystävälliseltä.

Lähdimme ajamaan, ja suureksi helpotuksekseni reittimme vaikutti olevan sama kuin Samulilla aikoinaan. Kuljimme poispäin pelottavista liikenneympyröistä niille hiljaisille pikkukaduille, jotka olin aiemmin ehtinyt ottaa haltuun.

Aloin rentoutua. Ajoimme muutaman korttelin, pysäköimme kadun varteen ja peruutimme pienen matkan. Kun lähestyimme stop-merkkiä, inssi jopa mainitsi merkistä erikseen sen sijaan, että olisi testannut, huomaisinko sen.

Hämmennyin vielä kerran inssin ääntämyksestä, kun hän käytti liikennevaloista ilmausta ”set of lights”. En ollut varma, oliko hän sanonut ”second lights” viitatakseen suoraan edessämme olleiden valojen takana parin korttelin päässä näkyviin toisiin valoihin. Hän oli kuitenkin antanut ohjeensa sen verran hyvissä ajoin, että ehdin kysyä, mitä hän tarkoitti ja kääntyä oikeista valoista.

Muutaman minuutin päästä olimme liikenneympyröihin johtavalla tiellä. Aloin juuri hermostua uudestaan, kun inssi käskikin minun kääntyä ja pysäköidä tapaamispaikan pihaan. Toivoni heräsi: koe taisi olla jo ohi!

Pysäköityäni inssi alkoi kaikessa hiljaisuudessa täytellä lomaketta ja lyödä siihen leimoja. Koe oli selvästikin ohi, mutta olinko päässyt sen läpi? Arvelin päässeeni, sillä alun käsijarru-unohdusta lukuun ottamatta en ollut tehnyt virheitä. Tuntui kuitenkin hyvin omituiselta, ettei inssi sanonut mitään.

Tässä tilanteessa jopa jäyhä suomalainen olisi hymyillyt ja onnitellut. Amerikkalaisen hymy olisi ulottunut korvasta korvaan.

Inssi ojensi minulle ajo-opetuslupapaperini, jossa oli leima. Hän sanoi ajokortin tulevan postissa ja paperin kelpaavan ajokorttina siihen saakka. Hän ei vieläkään onnitellut tai sanonut suoraan, että olin suoriutunut kokeesta.

Koe oli kutenkin ohi, ja inssi poistui kadulle odottamaan seuraavaa kokelasta. Minulla oli epätodellinen olo.

Vähän todellisemmalta kaikki alkoi tuntua, kun sain viikon päästä ajokortin postissa.

Massachusettsissa ajokortti on voimassa vajaat viisi vuotta kerrallaan niin, että uusimispäivä on omana syntymäpäivänä. Joka toisella kerralla uusimisen voi hoitaa netissä, mutta joka toisella kerralla täytyy jonottaa toimistossa uutta valokuvaa ja näöntarkastusta varten.

Näillä näkymin en siis ole hetkeen joutumassa uudelleen ajokorttitoimiston jonoon. Siitä on syytä olla kiitollinen; jos asuisimme esimerkiksi Washington DC:n ympäristössä Marylandissä, joutuisimme käymään toimistossa kerran vuodessa.

En kuitenkaan osaa enää kahdeksantoistavuotiaan lailla riemuita ajatuksesta, etten enää koskaan elämässäni joutuisi ajokokeeseen. Kuka tietää, vaikka muuttaisimme vielä joskus johonkin toiseen maahan, jossa joudun hankkimaan sikäläisen ajokortin.

Se ajatus on kuitenkin kaukainen. Tässä ja nyt minulla on ajokortti.

Voin käydä itsekseni autolla kaupassa tai vaikka vuokrata yksin auton työmatkalla. Voin myös lakata kantamasta passiani mukana kaikkialla. Voin lentää kotimaanlentoja pelkällä ajokortilla, eikä minua koskaan enää käännytetä baarin ovelta tai viinakaupan kassalta siksi, että passi on unohtunut kotiin.

Siitä tunnen melkein yhtä suurta iloa kuin kahdeksantoistavuotiaana, kun sain näyttää uudenuutukaista ajokorttiani ensimmäisiä kertoja baarin ovella tai Alkon kassalla.

Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa, osa 3

Kun pääsin viime vuonna läpi täkäläisestä kirjallisesta ajokokeesta, kuvittelin sen olevan puoli voittoa. Byrokraattinen painajainen ei kuitenkaan loppunut siihen.

Seuraava vaihe oli ajokoeajan varaaminen ajoneuvohallintaviraston nettipalvelussa. Prosessin aiempia vaiheita seuranneille lukijoille ei varmaankaan tule yllätyksenä, ettei palvelun käyttäminen ollut erityisen helppoa.

Nettipalvelussa oli aluksi sivukaupalla kysymyksiä: henkilötiedot, opetusluvan tiedot, eliluovuttajaksi ryhtyminen, lääketieteelliset taustatiedot. Vasta kaikkiin kysymyksiin vastattuaan pääsi varauskalenteriin ­– jossa ei ollut vapaita aikoja.

Ainoat vapaat ajat olivat yli tunnin ajomatkan päässä suur-Bostonin ulkopuolella. Ei auttanut kuin päättää palata järjestelmään myöhemmin uudestaan ja toivoa, että sinne olisi lisätty uusia aikoja.

Seuraavalla käynnillä selvisi, että kysymyksiin täytyi vastata joka kerta uudelleen. Järjestelmä osasi kyllä tallettaa aiemmat vastaukset, mutta jos valitsi talletusvaihtoehdon, myös varauskalenteri jämähti jumiin niihin päiviin, jotka olivat ensimmäisellä käynnillä olleet valittavissa. Kalenteriin myöhemmin lisätyt uudet päivät sai näkyviin ainoastaan aloittamalla istunnon alusta.

Kävin järjestelmässä päivästä toiseen, kunnes sain viimein kotimme läheltä ajan parin kuukauden päähän.

Sitten minulle tuli työmatka juuri sille päivälle. Peruin ajan ja aloitin kalenterin kärkkymisen alusta.

Lopulta sain uuden ajan kotimme lähelle ­– taas parin kuukauden päähän, mutta sentään toivomalleni viikonpäivälle perjantaille. Viikonpäivä oli olennainen siksi, että en voinut mennä kokeeseen yksin. Samulin täytyi tulla mukaan.

Täällä ajokokelaalla on oltava mukanaan sponsori: aikuinen, jolla on saman osavaltion ajokortti. Koska ajokokeet ovat aina virka-aikaan, sponsori joutuu ottamaan vapaata töistä. Se on täkäläisessä työkulttuurissa paljon vaadittu, ja meillä maahanmuuttajilla onkin monesti vaikeuksia löytää sponsoria.

Minä olin onnekas, kun minulla oli sponsoriksi kelpaava puoliso. Moni muuttaa tänne yksin tai samaan aikaan puolisonsa kanssa, jolloin kummallakaan ei ole täkäläistä ajokorttia. Onnekasta oli myös se, että Samulin työnantaja sallii perjantaisin etätyön ja antaa työntekijöilleen etäpäivinä jonkin verran liikkumavaraa sen suhteen, mihin aikaan päivästä he työnsä tekevät.

Kun minulla oli ajokoeaika, aloin stressata autosta.

Ajokoe tehdään täällä omalla autolla. Meillä on nykyään jopa kaksi autoa, mutta en voinut tehdä koetta kummallakaan niistä.

Samulilla on käsivaihteinen Mustang, joka olisi ajoneuvohallintaviraston puolesta kelvannut ajokoeautoksi. En kuitenkaan osaa ajaa käsivaihteilla erityisen hyvin. Olen toki ajanut niillä aikoinaan Suomessa autokoulussa ja inssiajossa – mutta en juurikaan sen jälkeen. Minulla ole koskaan ollut omaa autoa, vaan olen lainannut tarvittaessa autoa vanhemmiltani, jotka suosivat automaattivaihteita.

Sitten muutin tänne automaattivaihteisten autojen luvattuun maahan, jossa suurin osa ihmisistä ei ole koskaan koskenutkaan käsivaihteisiin – ja tajusin, että puolisollani oli käsivaihteinen muskeliauto.

Yritin parhaani oppia ajamaan Mustangilla, mutta moottori sammui minulta kaupunkiajossa jatkuvasti, ja muutenkin tein toistuvasti tyhmiä virheitä vaihteiden kanssa. Mikä pahinta, vaihteiden kanssa sählääminen vei huomiotani. Boston on maanlaajuisesti tunnettu huonosti ajavista ja käyttäytyvistä kuljettajista, ja huomio olisi todellakin pitänyt keskittää vaihteiden sijasta muun liikenteen seuraamiseen.

Lopulta päätimme päästää Mustang-paran pahasta ja hankkia toisen auton, jolla osaisin ajaa. Sen jälkeen en ole Mustangin rattiin istunut, enkä todellakaan aikonut palata sen kuskinpenkille ajokoetta varten. Jännitin koetta todella paljon, ja pidin todennäköisenä, etten hermostuksissani suoriutuisi kokeesta käsivaihteisella autolla.

Toinen automme on ylhäällä kuvassa näkyvä seikkailunsininen Volvo, jolla ajan mielelläni. Se ei kuitenkaan kelvannut ajokoeautoksi.

Kuten monissa uusissa autoissa, Volvossamme ei ole perinteistä käsijarrukahvaa kuljettajan ja pelkääjän paikan välissä, vaan käsijarrua käytetään kuljettajan vasemmalla puolella olevasta vivusta. Ajokoeautolta vaaditaan pelkääjän ulottuvilla olevaa käsijarrua, jotta inssi voi pysäyttää auton, jos kokelas on aiheuttamassa vaaratilanteen.

Lisäksi Volvossamme on peruutuskamera ja monenlaisia turvalaitteita, jotka eivät ole sallittuja ajokokeessa. Ne olisi kenties saanut pois päältä, mutta käsijarrun siirtäminen ei ollut mitenkään mahdollista.

Suunnittelin vuokraavani auton, mutta siinäkin nousi seinä vastaan. Ajokokeen saa tehdä vuokra-autolla vain siinä tapauksessa, että saa autonvuokrausfirmalta firman viralliselle kirjepaperille painetun todistuksen siitä, että on saanut luvan käyttää autoa ajokokeessa.

Koska minulla on eurooppalainen ajokortti, olisin vuokra-autofirmojen puolesta saanut kyllä vuokrata heiltä auton ja tehdä sillä ajokokeen. Virallisen todistuksen hankkiminen osoittautui kuitenkin todella hankalaksi. Autonvuokrauspisteiden työntekijöillä ei ole valtuuksia kirjoittaa sellaista, vaan kirje olisi pitänyt saada ylemmältä taholta. Jätin yhteen firmaan soittopyynnön, johon ei ikinä vastattu.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi auton lainaaminen ystäviltä. Olin siinä käsityksessä, että kaikki ystävämme kulkivat päivittäin töihin autoillaan, ja pelkäsin, ettei kukaan pystyisi lainaamaan autoaan.

Yksi ystävämme oli kuitenkin raskaana, ja hänen laskettu aikansa oli sopivasti viikkoa ennen ajokoettani. Jos vauva syntyisi ajallaan, hän ei varmaan tarvitsisi autoa kokeeni aikana.

Uskoin jo tämän ratkaisevan ongelmani, mutta en ollut ottanut huomioon yhtä olennaista seikkaa: ystäväni auto on suhteellisen uusi, eikä siinäkään ollut vaaditunlaista käsijarrua.

Sitten kuitenkin onneksi kävi ilmi, että toinen ystävämme kulkee töihin metrolla. Hänen autonsa oli riittävän vanha ja turvalaitteeton mutta kuitenkin automaattivaihteinen, ja hän auttoi minua mielellään.

Minulla oli vihdoin koeaika, sponsori ja auto. Enää ei tarvinnut kuin päästä läpi kokeesta.

Jotta tästä tekstistä ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron kokeesta huomenna erikseen.

Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa yli vuoden, en saa enää ajaa autoa suomalaisella ajokortillani, vaan tarvitsen täkäläisen kortin.

Se tarkoittaa, että joudun samaan kirjalliseen kokeeseen ja inssiajoon kuin amerikkalaisteinit, jotka hankkivat ensimmäistä ajokorttiaan.

Olen stressannut asiasta todella paljon.

Kortti olisi tietystikin kannattanut hankkia hyvissä ajoin ennen kuin ajo-oikeuteni suomalaisella kortilla päättyi. Järkevintä olisi ollut hoitaa asia pian muuton jälkeen, jotta olisin saanut heti käyttööni täkäläisen henkilötodistuksen, eikä minun olisi tarvinnut kantaa passiani mukana kaiken aikaa.

En kuitenkaan pystynyt olemaan järkevä. Olin aivan liian ahdistunut.

Aluksi stressasin pelkästään ajokokeesta. Pääsin aikoinaan Suomessa inssiajosta läpi vasta kolmannella yrittämällä, ja ensimmäinen yritys oli todella karmaiseva kokemus. Kun vihdoin sain suomalaisen ajokorttini, riemuitsin kaikkein eniten siitä, etten koskaan enää joutuisi kokemaan mitään vastaavaa.

Myöhemmin kuitenkin kirjallinen koe alkoi tuntua vielä isommalta taakalta. Koetta varten luettava materiaali on täynnä asioita, joiden ulkoa opettelemisessa ei ole mitään järkeä, ja oli vaikea tietää, mitkä kirjan luvut kokeen läpäisemiseksi tarvitsisi osata.

Yksi kirjan luku esimerkiksi käsittelee ajokortin hankkimiseen tarvittavaa byrokratiaa ja yksi auton rekisteröimistä. Tuntui epätodennäköiseltä, että niistä kysyttäisiin kokeessa, mutta periaatteessa kysymyksiä voisi tulla mistä päin kirjaa tahansa.

Kysymykset olisivat monivalintoja, joten niissä keskityttäisiin todennäköisesti numeeriseen tietoon, liikennemerkkeihin ja muuhun hyvin konkreettiseen ja yksityiskohtaiseen tietoon.

Yritin käyttää järkeäni sen suhteen, minkälaista turhaa tietoa pänttäisin.

Opettelin ison liudan jaloissa mitattuja etäisyyksiä, jotka eivät yhdisty mielessäni millään tavalla todelliseen elämään. Tiedän nyt, että ajovaloja täytyy käyttää, jollei ilman valoja näe 500 jalan päähän, ja että on laitonta ajaa tai pysäköidä 800 jalkaa lähemmäksi tulipaloa.

Nyt vain pitäisi tietää, kuinka pitkä matka jalka on. Tai kyetä arvioimaan tuon suuruusluokan etäisyyksiä edes metreissä.

Samulin kokeessa oli kysytty esimerkiksi nuorten kuljettajien rangaistuksista. Niitä oli kirjassa runsaasti. Pänttäsin taulukon toisensa jälkeen.

Tiesittekö, että alle 18-vuotias nuori voi menettää korttinsa 60 päiväksi, jos hän jää kiinni ajamisesta yöllä klo 0.30-5? Kannattaisi tietää, jos haluat amerikkalaisen ajokortin.

Arvatkaa, kuinka monta vastaavanlaista kohtaa kirjan taulukoissa oli.

Kokeen lisäksi stressasin dokumenteista, jotka ajokokeeseen piti ottaa mukaan. Tarvitsisin todisteen Massachusettsissa asumisesta, syntymäajastani ja siitä, miltä nimikirjoitukseni näyttää. Ajokoekirjassa oli tarkka lista siitä, mitkä dokumentit mihinkin kohtaan hyväksyttäisiin.

Listaa lukiessani ymmärsin todella selvästi, miten vähän olen integroitunut uuden kotimaani yhteiskuntaan.

Minulla ei ole amerikkalaista veroilmoitusta, autovakuutusta, pankkitiliä, shekkivihkoa, palkkakuittia, asuntolainaa, sosiaaliturvailmoitusta, todistusta äänestäjäksi rekisteröitymisestä, kutsua valamiespalveluun, todistetta väestölaskentaan osallistumisesta eikä aseenkantolupaa. Minulla ei ole edes kaasu-, sähkö-, puhelin- tai lämmityslaskua, sillä ne kaikki tulevat Samulin nimellä.

Samulin ansiosta olen säästynyt todella paljolta byrokratialta, mistä olen syvästi kiitollinen. Samalla minusta on kuitenkin tullut vain puolittainen yhteiskunnan jäsen, joka on todella monessa arkisessa asiassa riippuvainen puolisostaan.

Hetken jo pelkäsin, etten voisi saada koko ajokorttia, koska en saisi kasaan vaadittavia dokumentteja.

Kun sain paniikkini tukahdutettua ja luin listaa rauhallisemmin, kävi ilmi, ettei kaikki toivo ollut menetettyä.

Toukokuisen auto-onnettomuutemme ansiosta minulla oli postissa tulleita sairaalalaskuja, joilla saattaisin voida todistaa asuvani Massachusettsissa.

Laskun piti olla alle kaksi kuukautta vanha, mutta onneksi suomalaisen matkavakuutusyhtiöni amerikkalainen yhteistyökumppani on vitkutellut laskujen maksamisessa, ja olin saanut postissa hiljattain maksumuistutuksen. Toivoin sen kelpaavan, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen lasku.

Syntymäaika olisi helppo todistaa, sillä siihen kelpaisi suomalainen passi. Nimikirjoitus oli kuitenkin taas vaikeampi. Passia ei voi käyttää kuin yhteen kohtaan kolmesta, joten nimikirjoituksen todistaminen sen avulla ei ollut mahdollista.

Nimikirjoituksen sai todistaa esimerkiksi sosiaaliturvakortilla. Ajattelin ensin suomalaisen kela-kortin tyyppistä muovikorttia, mutta sitten muistin asuvani nykyään maassa, joka on monissa asioissa Suomea pahasti kehityksestä jäljessä. Sosiaaliturvakorttihan tarkoitti sosiaalitoimiston antamaa pahvinpalaa, johon on kirjoitettu sosiaaliturvatunnus. Sellainen minulla oli!

Sosiaaliturvatunnuksen hankkiminen oli ainoa byrokraattinen asia, jonka olin siihen mennessä saanut hoidettua. Hankin sen osin juuri siksi, että tiesin tarvitsevani sen ajokorttia varten. Nyt siitä olisi tuplasti hyötyä, kun itse tunnuksen lisäksi voisin käyttää korttia.

En ollut edes kirjoittanut pahvinpalaan nimeäni. Toisin kuin Suomessa, täällä sosiaaliturvakorttia ei saa pitää mukana lompakossa. Kirjoitin nimeni viivalle, ja yhtäkkiä minulla oli todiste nimikirjoituksestani.

Dokumentit olivat kasassa, ja pääni oli täynnä turhaa tietoa. Päätin olevani valmis kirjalliseen kokeeseen.

Kerron koekokemuksesta lisää seuraavassa kirjoituksessani.

Ajelulla Las Vegasissa toukokuun roadtripillämme. Automatkailu  Yhdysvalloissa on hetkittäin hohdokasta, mutta mukaan mahtuu myös paljon puuduttavia ajokilometrejä. Niitä varten minullakin on tärkeää olla ajokortti, vaikka en arjessa autolla liikkuisikaan.

 

Ihanat hiljaiset kodinkoneet

Me suomalaiset arvostamme hiljaisuutta. Monet muut kansat eivät. Sen olen tiennyt jo kauan, mutta en ollut ymmärtänyt, miten monessa asiassa se näkyy.

Se näkyy esimerkiksi kodinkoneissa.

Kun ostan Suomessa uuden kodinkoneen, valitsen yleensä sellaisen, jota mainostetaan erityisen hiljaiseksi. Olen tottunut siihen, että voin jättää astianpesukoneen yöksi päälle tai tehdä iltapalaksi tehosekoittimella smoothien naapureita häiritsemättä.

Bostonin-kodissamme kaikki laitteet mylvivät. Astianpesukone kannattaa käynnistää ulos lähtiessä, koska kotona ei sen käydessä kuule edes omia ajatuksiaan. Pyykkikoneen jyske kuuluu kellarista olohuoneeseen saakka.

Suurimman melukulttuurishokin koin, kun ostimme netistä tehosekoitinta. Luin kymmenien laitteiden markkinointikuvaukset, eikä yhdessäkään mainittu äänenvoimakkuudesta sanaakaan. Hiljainen moottori ei ilmeisesti ollut mainitsemisen arvoinen asia.

Löysimme tehosekoittimen, joka oli muiden valintaperusteittemme puolesta täydellinen. Kuten varmasti jo arvasitte, se ulvoo kuin pistetty sika. Minua hävettää joka kerta, kun käytän sitä, koska koen kiusaavani kohtuuttomasti yläkerrassa asuvaa vuokraisäntää. Vielä ikävämmältä tuntuu, jos Samuli on kotona kuuntelemassa laitteen sulosointuja.

Bostonin-kotimme tehosekoitin on kivannäköinen mutta äänekäs.

Minun on helpompi ymmärtää kulttuurierot siinä, miten kovalla äänellä ihmiset keskustelevat tai minkälaisen äänimaiseman keskellä he haluavat syödä ravintolassa. Kodinkoneiden suhteen olen ihmeissäni. Kuvittelisin jokaisen haluavan mieluummin hiljaisemman kuin äänekkäämmän laitteen.

Onkohan amerikkalaisten kodeissa muutenkin niin paljon meteliä, ettei möyhkäävää astianpesukonetta edes huomaa? Ehkä kyse on ennemminkin siitä, että amerikkalainen kuluttaja ei edes tiedä, että hiljaisempiakin koneita on kehitetty – eikä siksi osaa hiljaisuutta vaatia.