Hääpukuostoksilla Yhdysvalloissa

Kun valmistauduimme muuttamaan Bostonista Suomeen, kävin lähes viime töikseni sovittelemassa hääpukuja.
Vuodesta toiseen jatkunut kihlauksemme oli vihdoin ja viimein edennyt hääpäivän päättämiseen asti. Menisimme naimisiin heinäkuussa 2020, kun olisimme ehtineet saada muuton jälkeisen elämämme raiteilleen, kirjani olisi valmis ja kaksoset olisivat kasvaneet sen verran, että jaksaisin toivottavasti taas nauttia muistakin projekteista kuten häiden järjestämisestä.
Olin jo pitkään haaveillut ostavani hääpukuni Yhdysvalloista. Bostonilainen ystävämme Anna oli suositellut minulle liikettä, josta hän oli ostanut oman hääpukunsa, ja avannut muutenkin minulle amerikkalaista hääpukushoppailukulttuuria, joka kuulosti kiinnostavalta. En kuitenkaan saanut käytyä hääpukuliikkeissä ennen raskaaksi tuloani, eikä sovittelu vauvavatsan kanssa tietenkään onnistunut. Muuton lähestyessä aloin kuitenkin jo olla jälleen itseni muotoinen, ja päätin vauvakiireistä huolimatta ahtaa kalenteriini käynnin Annan suosittelemassa liikkeessä. Se onnistui, kun vanhempani olivat kuukauden vierailulla Bostonissa auttamassa vauvojen kanssa. Samuli ja isäni jäivät kotiin kaksosten kanssa, ja minä sain äitini mukaan hääpukuliikkeeseen.

Yhdysvalloissa häät ovat kaiken kaikkiaan suureellisempia kuin Suomessa, ja niihin käytetään usein enemmän rahaa. Monelle morsiamelle on tärkeää, että hänen hääpukunsa on tunnetun hääpukumuotitalon luomus. Kontrasti amerikkalaisten huomattavan rentoon ja mukavuutta korostavaan arkielämään on valtava.
Hääpukumuotitalojen upeat puvut lienevät suosittuja paitsi hääkulttuurin mahtipontisuuden vuoksi myös siksi, että niitä on saatavilla huomattavasti edullisemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Annan suosittelema hääpukuliike oli hääpukujen outlet-myymälä, joka oli erikoistunut myymään muotitalohääpukujen yksittäiskappaleita postohinnoin. Puvut ovat ilmeisesti alun perin palvelleet hääpukuliikkeissä sovituskappaleina tai muuten esittelykappaleina ja päätyneet sen jälkeen outlet-myymälän tangolle, josta ne myydään huomattavasti alennettuun hintaan. Vastaavanlaisia liikkeitä on muitakin, ja perinteisetkin hääpukuliikkeet myyvät alennuksella omia sovituskappaleitaan.

Tein jonkin verran taustatyötä ennen käyntiämme liikkeessä. Aloitin katselemalla hääpukujen kuvia isosta verkkokaupasta, josta olin nähnyt mainoksen Facebookissa. Poimin kiinnostavia kuvia Samulille näytettäväksi, ja kävimme niiden avulla yhdessä keskustelua siitä, minkälainen tyyli miellyttäisi meidän molempien silmää.
Kyseinen kauppa ei myynyt muotitalojen pukuja vaan edullisempia malleja. Anna oli kertonut minulle varoittavan esimerkin ystävästään, joka ei ollut tiennyt, että kyseinen kauppa ei myynyt sellaista laatua, mitä hän oli tottunut hääpuvuissa näkemään. Ystävä oli käynyt ketjun kivijalkamyymälässä sovittelemassa pukuja ja alkanut itkeä, kun ei pitänyt yhdestäkään puvusta. Ystävät olivat hellästi ohjanneet hänet muotitalopukuja myyvään liikkeeseen, josta hän oli helposti löytänyt unelmiensa puvun. Tarinan opetus ei jäänyt epäselväksi. Käytimme verkkokaupan kuvia vain alustavaan ideointiin.
Kun meillä oli yhteinen näkemys haluamastamme tyylistä, kävin läpi Annan suositteleman myymälän nettisivuilla olevia kuvia. Ne esittelivät heidän tilausvalikoimaansa eli täysihintaisia pukuja. Hintoja ei luonnollisestikaan kerrottu.

Myymälään varattiin sovitusaika samaan tapaan kuin Suomessakin, ja meille oli varattu oma myyjä palvelemaan ainoastaan meitä. Sain valitettavasti meidän myyjästämme alusta alkaen huonon kuvan.
Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu ylitsevuotava palvelualttius, ja meidänkin myyjämme oli toki kohtelias. Hän ei kuitenkaan tuntunut nauttivan työstään eikä olevan siinä erityisen hyvä, toisin kuin hänen paljon nuoremmat kollegansa, joiden näin palvelevan asiakkaita viereisissä sovituskopeissa.
Olin maininnut ajanvarauksen yhteydessä kaksi tilausvalikoiman pukua, joita aivan erityisesti halusin sovittaa. Toisin kuin odotin, niitä ei ollut otettu valmiiksi esiin minua varten. Kaiken huipuksi myyjällä oli vaikeuksia löytää niitä, ja hän tuntui pitävän etsimistä niin toivottomana, että yritti kierrellen saada minulta luvan luovuttaa.
Myyjämme kysyi heti sisään tullessamme hääpäivääni. Kun kerroin sen, hän vaikutti helpottuneelta ja selitti, että puvun tilaaminen tilausvalikoimasta kestäisi useita kuukausia. Silloin ymmärsin, että tilausvalikoiman selailu netissä ei välttämättä ollut ollut hyvä ajatus. Vaikka häihin oli vielä hyvin aikaa, muuttomme lähestyi uhkaavasti. Aikani ei enää riittäisi tilauspuvun teettämiseen. Se oli iso pettymys, sillä en ollut vauvaväsymyksen vallassa netissä pukuja selaillessani ymmärtänyt, että kuvissa näkemäni puvut eivät olisi ulottuvillani. En myöskään ollut ajatellut loppuun saakka sitä, etteivät kuvien puvut tietenkään olleet niitä poistohintaisia, joiden takia olin juuri tämän liikkeen valinnut.
Sovitusaikani ei siis millään muotoa alkanut hyvin. Olin pettynyt myyjään, palvelutasoon ja siihen, että olin itse käsittänyt väärin outlet-myymälän idean. Halusin silti kovasti sovitella pukuja, olinhan saanut harvinaislaatuisen hetken omaa aikaa poissa vauvojen luota ja vieläpä äitini kanssa, jota näin aivan liian harvoin.

Sovitusajan aluksi sain kasan paperilappuja, joilla minun oli määrä merkitä tangoilla roikkuvista puvuista ne, joita haluaisin sovitella. Oli tavallaan hauskaa kuljeskella vapaasti hyllyjen välissä, mutta olin pettynyt siihen, ettei myyjä kulkenut mukanamme ottamassa pukuja esiin ja vastailemassa mahdollisiin kysymyksiin. Poistohintaan myytävät puvut olivat läpinäkyvissä pukupusseissa, jotta ne eivät pölyyntyisi ostajaa odotellessaan, ja niistä oli vaikeampi saada käsitystä kuin tilausvalikoiman sovituspuvuista, joilla ei ollut pusseja. Myymälässä oli kymmeniä tai ehkä jopa satoja pukuja, mutta toisin kuin olin odottanut, vain pieni osa niistä oli poistohintaisia, heti mukaan myytäviä pukuja. Loput olivat senhetkisen tilausvalikoiman sovituskappaleita, jotka eivät olleet myynnissä.
En löytänyt omin neuvoin poistokappaleiden joukosta mitään erityisen kiinnostavaa. Päätin sovitella tilauspukuja siinä toivossa, että omat ajatukseni etsimästäni tyylistä varmistuisivat ja että myyjä saisi ajatuksistani kiinni ja osaisi auttaa etsimään poistokappaleiden joukosta jotain sopivaa.

Pukujen sovittelu oli hauskaa. Myyjä löysi lopulta jopa nekin sovituskappaleet, jotka olin yrittänyt tilata sovitettavaksi jo etukäteen. Toinen niistä oli hukassa siksi, että kyseisestä puvusta olikin sovitettavana vain XXL-koko. Kaupassa oli erillinen puoli isokokoisille morsiamille, eikä myyjämme ensin tajunnut käydä etsimässä sovituskappaletta sieltä.
Sovitellessani tulin koko ajan varmemmaksi siitä, että halusin juuri sen tyylisen puvun kuin olin kuvien perusteella ajatellut. Suoraan sanottuna halusin kiihkeästi juuri sen Pronovias-muotitalon puvun, jonka sovituskappaletta myyjä oli minulle etsinyt kissojen ja koirien kanssa. XXL-kokoinen sovituspuku oli kiinnitetty ylleni isoilla hauenleuoilla vuoronperään takaa ja edestä niin, että sain hyvän käsityksen siitä, miltä oikeankokoinen puku päälläni näyttäisi. Minulla ei ollut enää epäilystäkään. Se oli unelmieni puku.
Kysyin puvun hintaa ja vatsaani kouraisi odottaessani vastausta. Vastaus oli masentava. Puku oli tietenkin aivan järjettömän kallis. Vaikka uutena tilattavat muotitalohääpuvut ovat Yhdysvalloissa edullisempia kuin Suomessa, ovat ne silti hyvin kalliita.
Myyjä painosti minua tekemään kaupat heti. Saisin kahdenkymmenen prosentin alennuksen, jos tekisin päätöksen heti ensikäynnilläni. Selitin, että se ei missään nimessä tulisi kuuloonkaan. Minun olisi ensin keskusteltava sulhaseni kanssa budjetista. Emme olleet voineet käydä keskustelua etukäteen, koska meillä ei ollut ollut mitään käsitystä hinnasta. Myyjä oli kuitenkin taipumaton. Jos kävelisin ulos, en saisi koskaan enää heiltä alennusta.
Olisin halunnut sovittaa unelmapukuani vielä kerran, mutta myyjä ilmoitti tylysti, että aikamme oli lopussa. Hänelle tulisi seuraava asiakas.
Siinä vaiheessa uskalsin mainita muuttomme ja kysyin, voisiko puvun toimittaa Suomeen. Myyjä vakuutti että voisi mutta ei maininnut mitään kuljetuksen hinnasta.
Kävelin ulos. Mielialani oli lähinnä ahdistunut.

Tuskailin asian kanssa joitakin viikkoja. Katselin unelmapukuni kuvaa netistä ja kävin Samulin kanssa kovaa vääntöä budjetista. Selvitin, mitä saman puvun tilaaminen Suomesta maksaisi ja sain tietää, että hinta olisi vielä monta sataa kalliimpi. Mietin vaihtoehtoja puvun kuljettamiseksi Suomeen. Otin yhteyttä kaikkiin Pronoviasin sivuilla listattuihin lähiseudun jälleenmyyjiin ja kyselin, oliko heidän valikoimassaan unelmieni pukua ja jos oli, mitä se heillä maksoi. Monet kieltäytyivät kertomasta hintaa.
Yhdestä liikkeestä minulle soitettiin lähes saman tien. Soittaja lupasi kertoa hinnan puhelimessa, koska sillä tavoin hän ei jäisi kiinni lavertelustaan. Muotitalot kuulemma olivat kieltäneet jälleenmyyjiä kertomasta hintoja ennen kuin asiakas oli paikan päällä sovittamassa pukua.
Soittaja lupasi unelmapuvustani pienen alennuksen ja siihen päälle lisäalennuksen, jos ostaisin puvun ensikäynnilläni.
Puku oli edelleen hyvin kallis, mutta olin vakuuttunut, etten saisi sitä mistään sen halvemmalla. Jatkoin neuvotteluja Samulin kanssa ja lopulta Samuli antoi periksi. Iloitsin hetken mutta aloin pian ahdistua toisesta ongelmastani: en edelleenkään tiennyt, miten saisin puvun Suomeen maksamatta kuljetuksesta kohtuutonta lisähintaa. Selvittelin erilaisten pakettien hintoja ja mietin, voisiko joku ystäväni tai tuttavani tuoda puvun Suomeen. Se olisi kuitenkin iso pyyntö, vaikka löytäisinkin jonkun, joka olisi muutenkin aikeissa käydä Suomessa. Hääpuvut ovat isoja ja painavia ja kaikin puolin hankalia kuljettaa.

Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Olin edelleen hyvin epätietoinen siitä, mitä ihmettä kuvittelin olevani tekemässä, mutta muuttomme lähestyi. Sovin sovitusajan liikkeeseen, josta minulle oli soitettu. Äitini oli jo palannut Suomeen, mutta Anna lupautui seurakseni.
Suureksi ilokseni sovitusaika oli samalle myyjälle, joka oli tehnyt minuun erinomaisen vaikutuksen vastatessaan sähköpostiini soittamalla. Arvostin sitä, että hän oli valmis paljastamaan hinnan ja neuvottelemaan siitä puhelimessa. Toisin kuin ensimmäisen liikkeen myyjä, hän tuntui olevan minun puolellani.
Tälle myyjälle kerroin avoimesti lähestyvästä muutosta. Hän oli siinäkin asiassa minun puolellani ja sanoi suoraan, että heidän kauttaan puvun postittaminen tulisi kalliimmaksi, kuin jos Anna noutaisi puvun ja veisi sen yksityishenkilönä postiin. Olin jo etukäteen nähnyt, että yksityishenkilöiden lähettämät postipaketit olivat huomattavan kalliita. Myyjä kannusti lempeästi minua antamaan poistopuvuille mahdollisuuden, ja yritin työntää unelmapukuni hetkeksi pois mielestäni.
Asiassa auttoi se, että tässä myymälässä unelmapukuni sovituskappaleen värisävy oli eri kuin ensimmäisessä myymälässä. Vaikka tiesin, että tilauspuvun värin saisi itse valita, minun oli vaikeampi kuvitella pukua päälleni haluamassani valkoisen sävyssä, kun se oli ylläni eri sävyssä, joka ei ollut läheskään yhtä paljon minun makuuni. Tuijotin vääränsävyistä unelmapukua peilistä ja tunsin, miten unelma alkoi haalistua.
Vaikka kyseessä ei ollut outlet-myymälä vaan pieni morsiusboutique, poistohintaisia pukuja oli varsin hyvin tarjolla. Täällä niitä ei ollut piilotettu pusseihin, ja myyjä auttoi minua etsimään niiden joukosta pukuja, jotka muistuttaisivat jollain tapaa unelmapukuani. Toisin kuin isossa outletissa, myös tilausvalikoiman sovituspuvut olivat täällä kaupan. Pienessä liiketilassa ei ollut mahdollista säilyttää valtavaa määrää sovituspukuja, joten niistäkin kannatti hieroa tilaisuuden tullen kauppaa ja tehdä samalla tilaa uutuuksille.
Asiantuntevan ja omistautuneen myyjän kanssa poistohintaisten pukujen sovittelu oli paljon hauskempaa kuin mikään, mitä olin tehnyt toisessa myymälässä. Puvut olivat myynnissä toinen toistaan paremmalla alennuksella, ja monet niistä olivat haluamani tyylisiä ja muutenkin ihania. Mikä parasta, saisin minkä tahansa niistä heti mukaani, ja se ehtisi vielä merikonttiin, jossa suurin osa muuttokuormastamme matkaisi.
Tässä liikkeessä sain sovitella pukuja juuri niin pitkään kuin halusin. Kokeilin uudelleen kahta kaunista pukua ja sain selvyyden siitä, kummasta niistä pidin enemmän. Sen jälkeen pyysin myyjää käyttämään omaa ammattitaitoaan ja valitsemaan minulle jotain aivan toisenlaista kuin mitä olin itse tullut ajatelleeksi. Hänen valintansa sai minut vielä entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että nettikaupan kuvien perusteella valitsemani tyyli oli juuri se, minkä halusin.
Tuntui silti vaikealta tehdä päätös siltä seisomalta. Olin unelmoinut viikkokausia tietystä puvusta, eikä ole ollenkaan minun tapaistani muuttaa mieltäni, kun olen kerran valintani tehnyt. En kuitenkaan uskaltanut lykätä päätöksentekoa, sillä poistopukuja oli luonnollisestikin vain yksi kutakin. Lisäksi tiesin, että minun olisi vaikea ehtiä liikkeeseen uudestaan ennen muuttoa.
Päätin ostaa puvun.

Iloitsin ensin puvusta, mutta illalla alkoi ahdistaa. Olinko hätiköinyt ja tuhlannut paljon rahaa pukuun, joka ei vastaisi unelmiani? Yritin kurkistella pukupussiin ottamatta pukua esiin, jotta Samuli ei näkisi sitä. Puku ei todellakaan päässyt oikeuksiinsa pussin raosta tiirailtuna ja ahdistukseni kasvoi kasvamistaan. Sitten löysin lapun, jossa kerrottiin puvun merkki ja malli.
Suljin pukupussin ja istuin tietokoneen ääreen. Google etsi minulle kuvia puvustani ammattimallin päällä. Ahdistus alkoi väistyä.
Juuri tällaisia ammattimaisia myyntikuvia olin katsellut alkuperäisestä unelmapuvustani, eivätkä morsiusboutiquen huonoissa valoissa räpsityt sovituskuvat ostamastani puvusta tietenkään pärjänneet vertailussa. Nyt asetelma oli toinen.
Puvut olivat hyvin samanlaiset. Molemmissa oli yksityiskohtia, joista pidin enemmän kuin toisen puvun vastaavasta yksityiskohdasta. En enää tiennyt, kumman olisin valinnut, jos olisin saanut kumman tahansa heti mukaan samalla hinnalla.
Oli aika sulkea alkuperäisen unelmapuvun kuvat. Olin tehnyt oikean ratkaisun. Elämä Yhdysvalloissa oli arjen keskelläkin aina tuntunut jollain tapaa hohdokkaalta, ja nyt saisin häihimme mukaan häivähdyksen amerikkalaista glamouria.

Häävalmisteluistamme ja häistämme voi lukea lisää uudesta hääblogistani Vihdoinkin häät. Tämäkään blogi ei kuitenkaan ole jäämässä tauolle, vaan aion jatkaa täällä Amerikan ja paluumuuttajan käänteisen kulttuurishokin ihmettelemistä.

Kuvat: Outlet-liikkeen sisustustyyli oli moderni, pikkuboutiquen taas vanhanaikainen. Molemmissa kuitenkin seisottiin jalustalla. Kumpikaan kuvissa näkyvistä puvuista ei tuntunut omalta vaikka ne kauniita olivatkin. Jälkimmäinen kuva on ystäväni Annan ottama.

Advertisement

Kihlajaiskuvaus Uuden-Englannin merenrantamaisemissa

Yksi rakkaimpia muistojani viime vuoden kesältä on kihlajaiskuvien ottaminen nykyisen kotiseutumme ihanissa merenrantamaisemissa.

Kun olimme joulukuussa 2015 julkistaneet kihlauksemme, Facebook alkoi heti mainostaa minulle kaikkea mahdollista häiden valmistelemiseen liittyvää. Kerrankin kohdennettu mainonta oli minusta hauskaa, ja luin mainoksia innolla, vaikka aiommekin viettää häät Suomessa emmekä Bostonissa, jonka ympäristön palveluita Facebook minulle mainosti. Eräänä päivänä silmiini osui kilpailu, jossa oli palkintona kihlajaiskuvaus ammattikuvaajan kanssa.

Emme olleet edes harkinneet kihlajaiskuvien otattamista, mutta kun näin mainoksen, aloin heti haaveilla kuvista Uuden-Englannin maisemissa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että meille jäisi ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi elämästämme Bostonissa, joka tulee aina olemaan ensimmäinen yhteinen kotikaupunkimme riippumatta siitä, mihin elämä meidät myöhemmin vie.

Osallistuin heti kilpailuun – ja suureksi ällistyksekseni voitin!

Palkinnon ansiosta Samulikin oli helppo suostutella kuvaukseen, vaikka rakkaani viihtyykin yleensä paremmin kameran toisella puolella. Sovimme kuvaajan kanssa, että kuvat otettaisiin kesällä ulkona meren rannalla. Halusimme kuviin Atlantin, jonka eri puolilla asuessamme olimme toisiimme rakastuneet ja jonka keskelle Islantiin matkustimme meren eri laidoilta ensitreffejämme varten.

Haaveilin lisäksi, että kuvissa näkyisi majakka. Majakat ovat tunnusmerkkisiä Uuden-Englannin rannikolle, ja ajattelin, että majakan ansiosta kuvat ankkuroituisivat paljon selvemmin juuri tähän seutuun kuin jos niissä näkyisi ainoastaan merta ja kallioita.

Yllätyksekseni kuvaaja ei tiennyt ennalta yhtään hyvää majakkakuvauspaikkaa. Olin luullut, että majakkaromantiikka olisi täälläpäin kihlajais- ja hääkuvissa niin yleistä, että kuvaajalla olisi ollut sopivia paikkoja valmiiksi listattuna.

Samuli otti kuitenkin asiakseen etsiä unelmieni kuvauspaikan ja onnistui löytämään aivan täydellisen rannan. Fort Pickering -majakka Salemissa oli riittävän lähellä Bostonia ja sekä majakka että sen ympäristö vastasivat kaikin puolin haaveitani. Paikassa oli voimakas vuorovesi, mutta Samuli ymmärsi ottaa senkin huomioon, ja sovimme kuvaajan kanssa huolella kuvausajan niin, että vesi olisi sopivan korkealla ja saisimme kuvaan vielä auringonlaskunkin. Onni suosi, ja valitsemanamme päivänä sää oli aurinkoinen.

Kuvaajamme oli venäläistaustainen bostonilainen Marina Baklanova, jonka seurassa viihdyimme alusta alkaen. Hän taustoitti kuvausta ennakkotapaamisella, jossa hän houkutteli meidät juttelemaan mukavia parisuhteestamme ja tarkkaili samalla ilmeitämme ja muuta ruumiinkieltämme saadakseen käsityksen siitä, minkälaisilla tavoilla romanttiset tunteemme ilmenevät.

Itse kuvauksessa oli niin rentoa ja hauskaa, ettei edes Samulia haitannut olla kuvattavana, ja minä linssilude nautin joka hetkestä. Hassuttelimme ja herkistelimme kameran edessä monin eri tavoin ja nautimme kauniista kesäillasta ihanissa maisemissa.

Pian kuvauksen jälkeen saimme Marinalta linkin salasanalla suojattuun nettialbumiin, jossa oli niin paljon ihania kuvia, että tuntui todella isolta urakalta etsiä niistä kaikkein parhaat. Palkintoomme kuului viiden käsitellyn digikuvan nettialbumi, ja lisäksi oli tietystikin mahdollista tilata Marinalta lisämaksusta muita tuotteita kuten useampia digikuvia tai laadukkaita kuvatulosteita. Tilasimme perheillemme joululahjaksi tulostettuja kuvia, mutta kesti näin pitkään saada tehtyä lopulliset valinnat siitä, mitkä kuvat mieluiten ottaisimme digitaaliseen albumiimme.

Nyt vuotta myöhemmin valintojen tekeminen tuntui jostain syystä paljon helpommalta kuin heti kuvauksen jälkeen. Asia oli ilmeisesti jäänyt hautumaan alitajuntaan sen jälkeen, kun valitsimme perheillemme teetettävät kuvat, ja lopulta meillä oli aika selkeä näkemys siitä, mitkä 25 kuvaa halusimme säilyttää.

Olen todella onnellinen siitä, että pääsimme tutustumaan Marinaan ja saimme ihanan, pysyvän muiston yhteisistä vuosistamme Uudessa-Englannissa.

 

Kaikki kuvat Marina Baklanova Photography

Kolme vuotta Bostonissa

Maanantaina tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Samuli oli muuttoni aikoihin asunut täällä aika tarkalleen yhtä pitkään kuin minä nyt. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että hän oli jo silloin jollain olennaisella tavalla kotiutuneempi tänne kuin minä nyt. Luulen, että se johtuu työstäni.

Ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan työssä toimittajalle on tärkeää pitää kiinni kyvystään tarkastella uutta kotimaataan ulkopuolisen silmin. On pidettävä mielessä, mitkä asiat kotiyleisölle ovat vieraita ja ihmeellisiä, jotta osaa tunnistaa suomalaislukijan kannalta kiinnostavan jutunaiheen ja selittää uutisaiheiden taustat lukijan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Toimittajalle vertailujen tekeminen uuden ja vanhan kotimaan välillä ei ole vain henkilökohtaista identiteettityötä vaan keskeinen osa ammattitaitoa.

Lisäksi työni vaikuttaa kotiutumiseen ihan yksinkertaisesti sitä kautta, että en ole osa paikallista työyhteisöä. Työyhteisöni muodostavat edelleen suomalaiset kollegat, joiden kanssa teen tiivistä yhteistyötä chatin, nettipuheluiden ja sähköpostin välityksellä. Kun täällä vaikkapa sataa lunta, se ei vaikuta yhdenkään työkaverini elämään kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että lumimyrskyn rajuus ylittää Suomessa asti uutiskynnyksen. He eivät jaa kanssani kokemusta etäpäivän kotoilusta ulkona riehuvan myräkän keskellä.

Välillä teen kotona töitä aamusta iltaan enkä tapaa koko päivän aikana ensimmäistäkään amerikkalaista.

Suomalaisen puolison kanssa asuminen vähentää varmasti myöskin uuteen kotimaahan sulautumista. Aikoinaan vaihto-opiskelijana asuin Espanjassa vain muutamia kuukausia, mutta silloin mukanani ei ollut läheisiä Suomesta, ja välttelin aktiivisesti tutustumassa yhteenkään lähistöllä asuvaan suomalaiseen. Se teki lyhyestäkin ulkomailla asumisen kokemuksesta selvästi intensiivisemmän. Nyt elämme Samulin kanssa omassa amerikansuomalaiskuplassamme, jossa paitsi puhumme (englannin sekaista) suomea myös viittaamme keskusteluissamme vapaasti suomalaiseen kulttuuriin ja elämäämme Suomessa tietäen, että viittaukset ovat toiselle tuttuja.

Kaiken tämän vuoksi tunnen edelleen hyvin selkeästi olevani Amerikassa asuva suomalainen, en amerikkalaistunut suomalainen tai varsinkaan amerikkalainen. Kun jokin amerikkalaisen yhteiskunnan piirre turhauttaa tai suututtaa minua, oletan ensimmäiseksi sen johtuvan ulkopuolisuudestani ja olevan merkki sopeutumiskyvyttömyydestäni ennen kuin muistan, että sama seikka saattaa raivostuttaa myös täällä syntyneitä ystäviäni.

Samaan aikaan tiedän kuitenkin, etten ole enää täysin suomalainenkaan. En juurikaan käy enää kaupoissa ruokakauppoja lukuun ottamatta, koska minulle on itsestään selvää, että netistä voi tilata kaiken, mitä ihmiskunta on keksinyt tehtaissaan valmistaa. Käytän sujuvasti ja turhautumatta puhelinkeskustelun alussa ja lopussa monta minuuttia tyhjänpäiväisiin kohteliaisuuksiin sen sijaan, että menisin suoraan asiaan. Mutisen vaistomaisesti pahoittelut jokaiselle ihmiselle, jonka ohitan kadulla. Brunssilla ja buffetilla ei mielestäni ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Välillä mietin, tekeekö useamman vuoden ulkomailla asuminen ihmisestä ikuisen ulkopuolisen, joka ei ole enää täysin kotonaan sen enempää synnyinmaassaan kuin missään muuallakaan. Omalla kohdallani luotan kuitenkin varsin paljon siihen, ettei Suomi lakkaa tuntumasta kodilta, vaikka joistain suomalaisen kulttuurin piirteistä vieraantuisinkin. Lisäksi olen siitä onnekas, että vaikka mikään maa ei enää tuntuisi täysin kodilta, rinnallani on puoliso, jonka kanssa voin elää yhteisessä kulttuurisekamelskakuplassa.

Kieli-ihmisenä en olisi koskaan ennen uskonut, että voisin olla näin onnellinen siitä, ettei puolisoni hätkähdä yhtään kuullessaan minun sanovan, että paketti pitää viedä FedExin laatikkoon tänään, koska muuten sen shipping leibeli ekspairaa. Tähän on kuitenkin tultu.

Minä kolme vuotta sitten elämäni suurimman seikkailun kynnyksellä

Martha’s Vineyardin piparkakkutalot

Suomen kaltaisia pitkiä kesälomia ei täällä Yhdysvalloissa harrasteta, mutta kuluneella viikolla pidimme Samulin kanssa kolmen päivän miniloman ja vierailimme kotiseutumme kuuluisimmilla lomasaarilla Martha’s Vineyardissa ja Nantucketissa.

Emme olleet käyneet kummallakaan saarella aikaisemmin, vaikka ne ovat alle kahden tunnin automatkan ja tunnin lauttamatkan päässä kotoamme. Ne ovat niin suosittuja, ettei niihin noin vain lähdetä spontaanille viikonloppureissulle: kesäviikonlopun majoitus pitäisi varata monta kuukautta etukäteen, eikä tarjolla silloinkaan ole kovin edullisia vaihtoehtoja. Kummallakin saarella on yksi hostelli, josta saisimme minulle sängyn isosta naisten makuusalista ja Samulille miesten makuusalista, mutta jos haluaa yhteisen huoneen, yöstä joutuu väkisinkin maksamaan kolminumeroisen summan, joka ei todennäköisesti ala ykkösellä.

Ei siis ihme, että moni tutustuu saariin päiväretkellä. Sekään ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa tai halpaa, sillä lautat saarille kulkevat Cape Codin niemeltä, joka on itsessäänkin yksi manner-Yhdysvaltojen tunnetuimpia ja ruuhkaisimpia kesälomailualueita.

Saariloman varaaminen puoli vuotta etukäteen on jäänyt meiltä vuodesta toiseen tekemättä, mutta tänä vuonna päätimme tehdä saarille edes pienen tutustumisretken. Kun pidimme muutaman arkipäivän lomaa kesän lopulla, onnistuimme saamaan mantereelta kohtuuhintaisen Airbnb-majoituksen Hyannisin kaupungista, josta kulkee lautta sekä Martha’s Vineyardiin että Nantucketiin. Majoituksemme oli kävelymatkan päässä lauttasatamasta ja siihen sisältyi ilmainen pysäköinti, mikä oli todella olennaista. Lauttasatamaan pysäköinti päiväretken ajaksi maksaa nimittäin maltaita.

Ensimmäisen kokonaisen matkapäivän vietimme Martha’s Vineyardissa. Sää oli koko retken ajan pilvinen ja synkeä, mutta onneksi ei sentään satanut. Niin suosittuja kuin Cape Cod ja sen saaret ovatkin, läheskään kaikki lomailijat eivät pääse nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä säästä. Alueen ilmasto on kohtalaisen viileä, eikä täyspilvisyys tai sateisuus ole mitenkään harvinaista.

Martha’s Vineyard on sen verran iso, että siellä on uimarantojen lisäksi useita kyliä. Lautta toi meidät Oak Bluffsin kylään, joka tunnetaan piparkakkutaloiksi kutsutuista värikkäistä lomamökeistä. Piparkakkutalojen seassa kuljeskellessa tuntui kuin olisi hypännyt satukirjaan.

 

Kovin paljon ei muutaman tunnin päiväretkellä ehdi, mutta Oak Bluffsin lisäksi tutustuimme Edgartownin kylään, johon pääsi Oak Bluffsista helposti ja edullisesti paikallisbussilla. Edgartownissa oli varsin samannäköistä kuin missä tahansa Uuden-Englannin rannikkokylässä: viehättävää mutta meille täällä asuville sen verran tuttua, ettei sen takia maksa vaivaa matkustaa erikseen juuri Martha’s Vineyardiin.

Edgartownissa minua ilahdutti eniten kävelyretki majakalle. Majakat ovat keskeinen osa Uuden-Englannin rannikkokaupunkiromantiikkaa, ja niitä on Martha’s Vineyardissa runsain mitoin. Monia niistä on kuitenkin vaikea käydä katsomassa ilman autoa. Edgartownin majakka oli mukavan lyhyen kävelymatkan päässä kylän keskustasta keskustasta.

 

Toisen päivän vietimme Nantucketissa, joka on pienempi ja kauempana mantereesta kuin Vineyard. Siellä kyliä on vain yksi, ja loppuosa saaresta on rantoja ja luonnonsuojelualuetta.

Samuli oli aina haaveillut pyöräilystä ympäri Nantucketia, joka tunnetaan tasaisesta maastostaan ja kattavasta pyörätieverkostostaan. Meidän retkipäivällemme osui kuitenkin valitettavasti viileä ja sateinen sää, joka ei houkuttanut pyöräilemään.

Ilman pyörää tai autoa päädyimme kuljeskelemaan koko päivän saaren ainoassa kylässä. Olisin halunnut käydä lähettyvillä olevassa asutuskeskittymässä, joka tunnetaan kukkaköynnöksin koristelluista taloista, mutta sinne kulki busseja vain kerran tunnissa, emmekä uskoneet siellä riittävän huonolla säällä tekemistä ja nähtävää kokonaiseksi tunniksi paluubussia odotellessa.

Nantucketin-retkemme ei rehellisesti sanottuna ollut tekemisen arvoinen. Saari ei kerta kaikkiaan päässyt oikeuksiinsa huonolla säällä ilman minkäänlaista kulkuvälinettä. Kylän viehättävissä sisustus- ja vaatekaupoissa piipahtelu oli hetken aikaa hauskaa mutta ei missään nimessä niin erityinen elämys, että sen takia olisi kannattanut matkustaa Nantucketiin saakka. Ravintolatarjonta ei tehnyt vaikutusta, ja ravintolat olivat ylihinnoiteltuja.

Lomamme oli kokonaisuudessaan mukava, sillä emme olleet tänä kesänä juurikaan ehtineet viettää aikaa kahdestaan, ja oli kivaa olla matkalla yhdessä. Cape Codin saarien valtavaa suosiota emme kuitenkaan lopultakaan ymmärtäneet. Kauniilla säällä niistä olisi toki saanut aivan erilaisen vaikutelman, mutta läheskään kaikille lomailijoille ei kaunista säätä osu kohdalle.

Taidamme jättää vastedes Vineyardin ja Nantucketin suosiolla muiden käyttöön. Uuden-Englannin rannikolla on paljon muitakin viehättäviä kohteita, joissa säät ovat paremmat ja jotka eivät ole yhtä pahasti oman suosionsa uhreja.

Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta

Kauppojen kurpitsavalikoimat saivat minut pitkästä aikaa innostumaan ruuanlaitosta, ja päätin valmistaa heti samalla viikolla jonkinlaista kurpitsaruokaa. Erityisen kiinnostavalta näytti pienehkö, vihreä kurpitsa, josta puolitettuna tulisi osapuilleen sydämenmuotoinen.

Kurpitsan kylkeen liimatussa tarrassa luki acorn squash, suoraan käännettynä tammenterhokurpitsa, ja löysin netistä helposti useita reseptejä, joissa sitä käytettiin pääraaka-aineena. Erityisen hyvältä kuulosti Bev Cooks -blogin resepti, jossa tammenterhokurpitsan puolikkaat täytettäisiin kanasta, mustasta riisistä ja kasviksista valmistetulla yrttisellä täytteellä. Aloin hankkia reseptin mukaisia aineksia.

Kurpitsa oli tarttunut matkaani lähikaupasta, ja sain sieltä useimmat muutkin ainekset, mutta jouduin silti käymään vielä toisessakin kaupassa. Meillä on kaksi lähikauppaa, joista toinen on halvempi ja toinen laadukkaampi. Laadukkaampi kauppa kuuluu Whole Foods -ketjuun, josta hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ostavat luomua, lähiruokaa, eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja kaikkea muutakin sellaista, mitä nykyihminen suosii, mikäli hänellä on siihen varaa. Whole Foodsissa myydään ainoastaan heidän eettiset vaatimuksensa täyttäviä tuotteita, ja sen valikoimista puuttuvat kokonaan monien tunnettujen brändien tuotteet kuten ylikansallisten yritysten kolajuomat. Stop & Shop -ketjuun kuuluva halvempi kauppa on ihan tavallinen ruokakauppa, mutta se eroaa Suomen perusruokakaupoista siinä, ettemme luota kaikkien sen tuotteiden laatuun. Esimerkiksi lihan ostamme mieluummin Whole Foodsista. Sinne suuntasin nytkin kanaa hakemaan.

Illalla pyysin Samulia puolittamaan tammenterhokurpitsat. Blogissa oli varoitettu niiden halkaisemisen olevan vaikeaa, ja tiedän entuudestaan olevani kurpitsojen pilkkomisessa todella huono. Samuli suostui heti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut minun alkavan heilua kovakuoristen kurpitsojen lähellä veitsen kanssa. Bloggaaja-Bev oli oikeassa: tammenterhokurpitsat olivat jopa väkivahvalle siipalleni kova pala purtavaksi.

Seuraavana päivänä aloin tehdä ruokaa ohjeen mukaan. Nyt muistan taas, miksi ruuan laittaminen täällä uudessa kotimaassa ei ole tullut minulle tavaksi.

Projektiin meni paljon kauemmin kuin ennalta arvioin. Vaikka olin hoitanut aikaa vievät kaksi kauppareissua alta pois jo edellisenä päivänä ja Samuli oli tehnyt puolestani työlään halkaisemisvaiheen, olen kerta kaikkiaan hidas kokeillessani uusia reseptejä.

Hitaudestani seurasi, että meille ehti tulla todella kova nälkä ennen kuin pääsimme syömään.

Työvaiheet sujuivat sinänsä ongelmitta, ruoka tuoksui hyvältä ja musta riisi teki täytteestä hauskasti punertavaa. Valmiit kurpitsat olivat kauniita ja houkuttelevan näköisiä.

Kun maistoimme ruokaa, huomasimme heti kurpitsan olevan raakaa.

Huono uunimme oli taas kerran tehnyt minulle tepposet. Toisin kuin paremmissa amerikkalaisissa kaasu-uuneissa, meidän uunissamme ei ole minkäänlaista merkkivaloa tai muuta mittaria, joka kertoisi, milloin uuni on lämmennyt haluttuun lämpötilaan. Koska en ole koskaan aiemmin käyttänyt kaasu-uunia, minulla ei ole edes näppituntumaa siihen, kauanko uunin lämpenemiseen tulisi varata aikaa.

Tiedostin tämän ja yritin arvioida kurpitsojen kypsyyttä ottaessani ne uunista. Sekään ei kuitenkaan ollut helppoa, kun en ollut koskaan aiemmin valmistanut tammenterhokurpitsaa. Kurpitsat oli tarkoitus panna vielä takaisin uuniin täytteen kanssa, ja jotenkin kuvittelin niiden olevan sopivia. Se arvio meni pahasti pieleen.

Jouduin lappamaan täytteen kurpitsoista rasiaan jääkaappiin ja jatkamaan kurpitsoiden kypsentämistä uunissa. Nälkä oli yltynyt jo lähes sietämättömäksi. Kun katsoin kurpitsoita tunnin päästä, ne vaikuttivat edelleen vähemmän kypsiltä kuin halusin.

Muistan nyt, että vastaavantyyppisiä tilanteita tuli vastaan pian muuttoni jälkeen, kun yritin laittaa uudessa kodissamme ruokaa. Silloin ne aiheuttivat niin voimakasta mielipahaa, että ruuanlaittohalut karisivat nopeasti.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ruuanlaitto on aina ollut merkittävä osa elämääni. Se on myös osa identiteettiäni: ajattelen olevani hyvä laittamaan ruokaa. Samuli ei kuitenkaan ole päässyt maistamaan juuri mitään niistä herkuista, joita Suomessa osaisin valmistaa. Hänen käsityksensä ruuanlaittotaidoistani on tähän mennessä muotoutunut pääasiassa Amerikan-kokkailukokeilujeni perusteella – joista useimmat ovat menneet tavalla tai toisella pieleen.

Se tuntui yhteiselämän alkutaipaleella täysin kestämättömältä.

Halusin Samulin saavan minusta mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen – käsityksen, joka vastaisi omaa minäkuvaani. Pieleen menneet kokkailukokeilut tuntuivat täyskatastrofeilta ennen kaikkea siksi, että pelkäsin Samulin käsityksen ruuanlaittotaidoistani muodostuvan peruuttamattomasti aivan erilaiseksi kuin olisin halunnut ja mielestäni ansainnut.

Asiaa ei auttanut se, että kuten tälläkin kertaa, vastoinkäymiset joutui kohtaamaan kiljuvan nälkäisenä. Minulla on nälkäisenä usein pinna todella kireällä, eikä suhteellisuudentajukaan aina ole ihan sillä tasolla kuin muulloin.

Nyt oli kuitenkin ihana huomata, että kahden vuoden yhteiselon jälkeen raaka kurpitsa ei enää tuntunut samanlaiselta maailmanlopulta kuin avoliiton alussa. Olemme myös oppineet tuntemaan toisemme niin paljon paremmin, että osasimme luovia tilanteen läpi aiheuttamatta toisillemme enempää mielipahaa.

Reilun tunnin jatkokypsennyksen jälkeen kurpitsat olivat viimein niin kypsiä kuin halusin. Alkuperäisessä reseptissä mainittu kypsennysaika oli kokonaisuudessaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä sai minut miettimään, onko uunimme vielä huonompi kuin olin tajunnutkaan. Kun panin kurpitsat takaisin uuniin, se oli ollut päällä jo ainakin kaksi tuntia ja poissa päältä vain pienen hetken. Liian lyhyestä esilämmitysajasta ei siis tällä kertaa ollut kyse. Kenties uuni ei pitkälläkään esilämmityksellä lämpene valittuun lämpötilaan.

Kun ruoka viimein oli valmista, se oli hyvää, mutta ei missään nimessä kaiken sen vaivannäön ja odottamisen arvoista.

Ruokaa jäi toiseksikin päiväksi, ja yön yli jääkaapissa odottaessaan täyte oli maustunut lisää niin, että yrttiseoksen maku oli voimistunut. Maustoin täytettä Samulin ehdotuksesta vielä soijakastikkeella, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi.

Jos teen ruokaa uudelleen, teen täytettä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kurpitsojen sisään se ei kaikki mahdu, mutta kaavailimme, että lisätäytettä voisi olla erillisessä tarjoilukulhossa, jotta omaa kurpitsaansa voisi syömisen edetessä täyttää uudelleen.

Bloggaaja-Bev oli kuvaillut reseptiään näin: ”Kun tammenterhokurpitsan paahtaa, se muuttuu voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. Kun sen täyttää suolaisella kanariisiyrttikasvistäytteellä, muuttuu itse voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. En immoisina ikinä syö mitään muuta ikinä ikinä koskaan enää koko loppuelämäni aikana.”

Bevin bloggaajaääni on selvästikin omaleimainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin sopivan hyperbolinen, mutta tulkitsin hänen aidosti pitäneen ruuasta todella paljon. Siihen nähden oma kokemukseni oli pettymys.

Tässä kaikesta huolimatta teille Bevin reseptistä muokkaamamme resepti, jos tahdotte kokeilla, muuttuisiko se teidän käsissänne voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi.

Tammenterhokurpitsat ovat Pohjois-Amerikalle omaleimainen kurpitsalaji. Jos niitä ei ole saatavilla, ne voisi varmaankin korvata esimerkiksi spagettikurpitsalla, joita Suomestakin kuulemma nykyään saa ainakin joistain ruokakaupoista.

Tammenterhokurpitsaa kanamustariisitäytteellä

2 tammenterhokurpitsaa
voita ja ruokaöljyä paistamiseen
650 g kanan fileesuikaleita
puolikas iso sipuli tai kaksi pientä
1-3 valkosipulinkynttä maun mukaan
150 g portobellosieniä
1 oranssi paprika
3 rkl Provencen yrtit -mausteseosta
2,5 kana- tai kasvisliemikuutiota
soijakastiketta
merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Esikeitä mustaa riisiä 30 minuutin ajan pakkauksen ohjeen mukaan kattilassa tai riisinkeittimessä.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Halkaise kurpitsat sydämenmuotoisiksi puolikkaiksi ja poista sisältä siemenet. Voit halutessasi säästää siemenet ja paahtaa niistä suolaista naposteltavaa esimerkiksi tämän The Kitchn -blogin ohjeen mukaan. Levitä uunipellille leivinpaperi ja kumoa kurpitsanpuolikkaat pellille hedelmälihapuoli alaspäin. Kaada pellille pari desiä vettä ja nosta pelti uuniin. Kypsennä kurpitsoita kunnes ne ovat kypsiä ja pehmeitä. (Kypsennysaikaa suomalaisessa uunissa on tähänastisten kokemusteni perusteella mahdotonta arvioida, mutta veikkaisin 30-60 minuuttia kurpitsoiden koosta riippuen.)

Pilko sipuli pieniksi kuutioiksi, valkosipuli pieneksi survokseksi ja paprika ja sienet keskikokoisiksi kuutioiksi.  Ruskista kanan fileesuikaleet voi-ruokaöljyseoksessa. Lisää pannulle kasvikset, yrttimausteseos, suolaa ja pippuria. Paista muutama minuutti.

Lisää pannulle esikeitetty musta riisi, liemikuutiot ja 2,5 desiä vettä. Hauduta 15 minuuttia säännöllisesti sekoitellen. Maista. Mikäli täyte kaipaa suolaisuutta ja lisämakua, lisää soijakastiketta maun mukaan.

Lusikoi kypsiin kurpitsanpuolikkaisiin sopiva määrä täytettä. Lopun täytteen voit tuoda pöytään erillisessä tarjoiluastiassa.

Sulata valmiiden kurpitsoiden päälle nokare voita.

Ulkomaille muuttamisesta, parisuhteesta ja ystävistä

Aina siitä lähtien kun teini-iässä olin muutaman vuoden ajan hyvin yksinäinen, ystävät ovat olleet yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.

Sen lisäksi, että ystäväni ovat minulle erittäin rakkaita ihmisiä, hyvin merkityksellistä on myös ajan viettäminen ystävien kanssa. Olen kaikissa elämäntilanteissa halunnut järjestää elämäni niin, että pystyn tapaamaan ystäviäni usein.

Kun muutin Bostoniin, pidin itsestään selvänä, että minun olisi saatava uudesta kotikaupungistani uusia ystäviä. En hetkeäkään ajatellut, että he korvaisivat vanhat ystäväni, mutta pidin yhtenä hyvän elämän keskeisennä rakennuspalikkana samassa kaupungissa kanssani asuvia ystäviä, joita voisin tavata säännöllisesti.

Nyt huomaan kuitenkin, että olen asunut Bostonissa jo kaksi vuotta, eikä minulla ole täällä läheskään niin paljon ystäviä kuin kuvittelin tarvitsevani ollakseni onnellinen.

Omituisinta on, että huomaan olleeni hyvin laiska luomaan uusia läheisiä ystävyyssuhteita. Olen kohdannut useita ihmisiä, joista olen aistinut, että meistä voisi tulla läheisiä – ja huomannut sitten viikkojen ja kuukausien kuluvan ilman, että olen saanut aikaiseksi sopia heidän kanssaan tapaamista.

Läheisimmät bostonilaiset ystäväni olen tavannut Samulin kautta. Heidän kanssaan läheisyys syntyi kuin itsestään sitä kautta, että he olivat Samulille tärkeitä.

Olennaista oli todennäköisesti myös se, että minun ei tarvinnut tuttavuuden alussa olla aktiivinen tapaamisten sopimisessa, vaan riitti, että tulin mukaan heidän Samulin kanssaan sopimiin tapaamisiin. Huomaan nimittäin, että toisin kuin aina ennen, minulla on iso kynnys täyttää kalenteriani tapaamisilla ystävien kanssa.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu. Sen hahmottaminen ei ole helppoa, koska elämässäni muuttui muuton yhteydessä kerralla niin monta isoa asiaa.

Yksi iso syy on varmastikin se, että vietän niin mielelläni aikaa Samulin kanssa. Kun kyse ei ole vanhoista, rakkaista ystävistä vaan uusista tuttavuuksista, heidän on vaikea kilpailla ajastani Samulin kanssa.

Toinen yksinkertainen syy on se, että saman katon alla Samulin kanssa oleminen tuntuu kotoisalta silloinkin, kun emme varsinaisesti tee mitään yhdessä. En ole päässyt kokemaan vastaavanlaista yhteisen kodin tuntua aiemmissa parisuhteissani, joten siinä on minulle uutuudenviehätystä.

Lisäksi luulen, että olen ihan yksinkertaisesti iän myötä laiskistunut uusien ystävyyssuhteiden rakentamisen suhteen. Se tuntuu nykyään työltä ihan eri tavalla kuin parikymppisenä.

Useimmat parisuhteessa elävät kolmi-nelikymppiset taitavat viettää ystävien kanssa aikaa selvästi vähemmän kuin parikymppiset – tai kuusikymppiset. Olin ajatellut sen johtuvan ruuhkavuosien kiireestä ja stressistä, mutta se ei selitä minun tämänhetkistä tilannettani, kun meillä ei ole lapsia eikä työni ole pahasti kuormittavaa.

Mutta vaikka minulla ei ole samanlaista kiirettä ja stressiä kuin monilla ikäisilläni, elämässäni on tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon virikkeitä. Matkustan paljon, ja elämä Bostonissakin tuntuu yhä jossain määrin siltä kuin olisin matkoilla kiehtovassa kohteessa, jonka tarjoamista mahdollisuuksista haluan ottaa kaiken irti. Päivät, viikot ja kuukaudet täyttyvät mielenkiintoisella tekemisellä kuin itsestään.

Vasta kun vietän aikaa ystävien kanssa, huomaan yhtäkkiä, miten paljon sitä kaipaan.

Huhti-toukokuun pitkällä työmatkallani osallistuin kahteen konferenssiin, joiden aikana pääsin viettämään aikaa viimevuotisesta matkustavien naisten konferenssista tuttujen ystävien kanssa, joista alkaa tulla minulle läheisiä. Se tuntui valtavan hyvältä.

Sellaisilla hetkillä tuntuu, että olen luopunut osasta itseäni muuttaessani tänne, ja että niin ei tarvitsisi olla.

Olen ollut valmis työntämään sen osan itsestäni tilapäisesti taka-alalle saadakseni kokea tämän elämänvaiheen, joka on kenties onnellisin ajanjaksoni koskaan. Mutta kenties on tullut aika lakata tekemästä niin.

Olen aina tehnyt uudenvuodenlupauksia mieluummin elokuussa uuden kouluvuoden alkaessa kuin vuodenvaihteessa. Minulle vuodet alkavat syksystä ja päättyvät kesälomaan.

Ensi syksynä alkaa kolmas vuoteni Bostonissa. Taidan tietää, mikä on uudenvuodenlupaukseni tuolle kolmannelle vuodelle.

Amerikkalaisen ystävän polttarit viime vuoden keväällä nostivat todella voimakkaasti pintaan kaipuun siihen, että pääsisi viettämään säännöllisesti aikaa ystäväporikalla.

Kesken vuoden ei saa vakuutusta

Viime viikkoina olen joutunut perehtymään amerikkalaisiin sairausvakuutuksiin. Se on ollut projekti, jollaista ei toivoisi pahimmalle vihamieleenkään.

Yhdysvalloissahan ei ole lainkaan julkista terveydenhuoltoa. Koko terveydenhuoltojärjestelmä on rakennettu sairausvakuutusten varaan. Tämän ansiosta vakuutusyhtiöillä on paljon vaikutusvaltaa.

Täällä ei myöskään ole samanlaista kuluttajansuojaa kuin Euroopassa. Asiakasta saa johtaa harhaan jos huvittaa.

Kuten arvata saattaa, tämä yhtälö ei ole pienen ihmisen edun mukainen.

Minun oli kuitenkin pakko perehtyä asiaan, sillä tarvitsin itselleni vakuutuksen. Tähän saakka olen pärjännyt suomalaisella matkavakuutuksella, mutta nyt olemme asuneet täällä jo niin pitkään, ettei se enää ole toimiva vaihtoehto.

Oli siis aika ottaa omakohtaista tuntumaa asiaan, josta tähän saakka olin vain kirjoittanut uutisjuttuja

 

Kun amerikkalaispoliitikot uudistavat tai yrittävät uudistaa terveydenhuoltoa, he tekevät sen vakuutusten kautta. Tällä hetkellä voimassa oleva presidentti Barack Obaman terveydenhuoltojärjestelmä pyrki tuomaan sairausvakuutuksen mahdollisimman monen amerikkalaisen ulottuville.

Nykyjärjestelmä on inhimillisempi kuin edeltäjänsä tai kuin republikaanien kaavailemat uudet järjestelmät, joilla he haluavat Obaman luomuksen korvata. Se ei silti tarkoita, että vakuutusviidakossa navigoiminen olisi helppoa.

Useimmat amerikkalaiset saavat sairausvakuutuksen työsuhde-etuna. Työnantaja saattaa tarjota useamman eri vakuutuksen, joista työntekijä saa valita, mutta valinta tehdään kuitenkin hyvin rajallisesta määrästä vaihtoehtoja.

Minä yritin ottaa vakuutusta itsenäisesti vapailta markkinoilta. Pelkäsin, että eri vaihtoehtojen vertaileminen olisi viikkokausien uuvuttava projekti.

Olin väärässä. Sainkin hyvin nopeasti selville, että vaihtoehtojen määrä oli pyöreä nolla.

Kesken vuoden ei nimittäin saa ottaa sairausvakuutusta.

Kun yritin pyytää tarjousta eri vaihtoehdoista, verkkolomake kysyi, oliko minulla ”qualifying life event” eli elämäntapahtuma, joka oikeuttaisi ottamaan vakuutuksen kesken vakuutuskauden. Kelvollisia elämäntapahtumia olisivat saattaneet olla esimerkiksi muutto uuteen osavaltioon, avioero tai työsuhteen päättyminen.

Varasin eräästä vakuutusyhtiöstä puhelinajan vakuutusneuvojalle selvittääkseni, voisiko matkavakuutuksen voimassaolon päättyminen olla kelvollinen elämäntapahtuma. Sovittuna aikana minulle soitti saksalaistaustainen vakuutusneuvoja.

On vaikea kuvailla sitä helpotuksen määrää, mitä tunsin kuullessani, että nainen oli saksalainen. Toki Suomen ja Saksankin välillä on kulttuurieroja, mutta tässä asiassa ne ovat todella pieniä verrattuna siihen, että olisin asioinut amerikkalaissyntyisen vakuutusneuvojan kanssa.

Amerikkalainen asiakaspalvelu on usein täysin asiantuntematonta. Yritykset palkkaavat ihmisiä neuvomaan asiakkaitaan, mutta eivät kouluta näitä riittävästi niin, että nämä osaisivat oikeasti vastata asiakkaiden kysymyksiin. Puhelusta tai chatista suurin osa kuluu kohteliaisuusfraasien latelemiseen, ja latteuksien välissä siirtyvä vähäinen määrä informaatiota saattaa olla täysin harhaanjohtavaa.

Saksalainen vakuutusneuvoja sen sijaan sanoi suoraan, kun ei tiennyt jotain, ja otti asiasta selvää. Hän myös tuntui arvostavan minun asennettani asiakkaana. Hänestä oli mukavaa eikä rasittavaa, että asiakas tiesi mitä halusi ja yritti perehtyä asioihin kunnolla.

Lopputulos oli kuitenkin selkeä: elämäntilanteeni ei oikeuttaisi ottamaan sairausvakuutusta kesken vuoden.

Aloin jo olla epätoivoinen, mutta meillä oli vielä kaksi oljenkortta. Jos mikään muu ei auttaisi, voisimme mennä naimisiin. Silloin pääsisin Samulin työpaikan sairausvakuutuksen piiriin.

Toivoin kuitenkin todella, ettemme joutuisi tekemään niin, sillä haluaisin meidän menevän naimisiin vasta sitten, kun ehdimme järjestää häät.

Toinen oljenkorsi oli huterampi mutta houkuttelevampi. Olin jostain syystä jo viime vuonna selvittänyt, että Bostonissa heteroparinkin on mahdollista rekisteröidä parisuhteensa. Samuli yritti kysellä työpaikkansa henkilöstöhallinnosta, pääsisinkö mukaan hänen vakuutukseensa, mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa.

Vastaus viipyi ja viipyi, mutta kun se lopulta saatiin, meitä odotti iloinen yllätys: rekisteröity parisuhde oikeuttaisi kuin oikeuttaisikin minut tulemaan mukaan Samulin vakuutukseen.

Kävimme kunnantalolla rekisteröitymässä jo samana päivänä.

Vakuutusviidakossa kahlaaminen ei kuitenkaan loppunut vielä siihen. Samulin työnantaja tarjosi kahta erilaista vakuutusta, joista meidän piti valita toinen.

Valinta oli lyötävä lukkoon loppuvuodeksi, sillä vakuutusta ei saa myöskään vaihtaa kesken vuoden ilman erityistä syytä. Parisuhteen rekisteröiminen laskettiin Samulille vakuutustyypin vaihtoon oikeuttavaksi elämäntapahtumaksi, joten meidän oli määrä valita kerralla vakuutustyyppi meille molemmille.

Firman henkilöstöetujärjestelmässä oli kerrottu kahdesta vakuutustyypistä perustiedot kuten omavastuun suuruus, kuukausimaksun suuruus ja esimerkkejä korvauksista eri tilanteissa. Emme kuitenkaan löytäneet sieltä varsinaisia pienellä painettuja vakuutusehtoja, joista käy ilmi tarkasti, mitä vakuutus kattaa ja mitä ei.

Kaikki vaikutti siltä, että kyseessä oli saman vakuutuksen kaksi eri versiota, joiden väliset erot oli kerrottu asiakkaalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Kaikki vaikutti järkeenkäyvältä: pienemmällä kuukausimaksulla tulisi korkeampi omavastuu ja saisi huonompia korvauksia. Jos olisi valmis maksamaan isompaa kuukausimaksua, saisi paremman vakuutuksen, jossa omavastuu olisi pienempi ja korvaukset parempia.

Olin kuitenkin epäluuloinen ja halusin selvittää asiaa lisää.

Epäluuloni osoittautui perustelluksi. Kun kyselin asiasta vakuutusyhtiön asiakaspalvelusta, kävi ilmi, että kahdella vakuutuksella oli muitakin hyvin olennaisia eroja. Esimerkiksi lista tilanteista, joissa korvauksia ei saisi lainkaan, oli merkittävästi erilainen.

Suurin osa firman työntekijöistä tekee taatusti valintansa pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä kerrottujen tietojen perusteella. Näin he saattavat päätyä tilanteeseen, jossa heidän valitsemansa vakuutus ei kata juuri sitä sairautta, jonka vuoksi he useimmin lääkäriä tarvitsevat. He saattavat käyttää samaa huonoa vakuutusta vuodesta toiseen tulematta edes ajatelleeksi, että työnantajan tarjoama toinen vakuutus saattaisi kattaa heidän sairautensa.

Paljon lääkäriä tarvitsevat valitsevat varmastikin usein sen vakuutuksen, jossa kuukausimaksu on isompi mutta korvaukset parempia. Täsmäkysymyksiä kyselemällä löysin kuitenkin esimerkkitilanteita, joissa kalliimpi, näennäisesti parempi vakuutus ei korvaisi yhtään mitään, kun taas halvempi vakuutus antoi varsin hyvän suojan.

Vakuutusyhtiö on todennäköisesti laittanut kalliimman vakuutuksen tahallaan täyteen porsaanreikiä siinä toivossa, että useammin sairastavat ihmiset ottaisivat sen, ja vakuutusyhtiö säästyisi korvauksilta.

Olin todella helpottunut siitä, että ymmärsin ottaa asioista kunnolla selvää. Pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä olevien tietojen perusteella olisimme valinneet väärin.

Oli hyvin lähellä, että kaiken vaivannäön ja tunnemyrskyjen jälkeen minulle olisi jäänyt käteen vakuutus, josta en saisi käytännössä juuri minkäänlaisia korvauksia.

Nyt sen sijaan voin olla puoli vuotta rauhallisin mielin tietäen, että olemme tehneet kaikkemme. Minulla on nyt paras vakuutus, mikä tälle loppuvuodelle oli mahdollista saada. Mikäli vastaan tulee ikäviä yllätyksiä siitä, ettei vakuutus katakaan sitä mitä luulimme, ainakin tiedän, ettei parempaakaan ollut tarjolla.

Loppuvuodesta asiaa täytyy miettiä taas uudelleen. Silloin vapaiden markkinoiden vakuutukset ovat hetken aikaa myynnissä kaikille. Silloin voin halutessani irtaantua Samulin vakuutuksesta ja yrittää etsiä kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista juuri sen, joka parhaiten soveltuu juuri minun tarpeisiini.

Saksalainen vakuutusneuvoja lupasi merkitä kalenteriinsa, että soittaisi minulle vuoden lopussa, jotta voimme keskustella vaihoehdoista. Koska hän on saksalainen, pidän todennäköisenä, että hän jopa tekee niin.

Heteroparin rekisteröity parisuhde

Suomalaisena heterona en odottanut koskaan päätyväni rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta niin vain kävi, että rekisteröimme Samulin kanssa parisuhteemme tällä viikolla.

Täällä Bostonin seudulla sekä rekisteröity parisuhde että avioliitto ovat tasavertaisesti mahdollisia kaikille pareille seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Monelle parille riittää jompikumpi, mutta harvinaista ei ole sekään, että suhde ensin rekisteröidään ja sinetöidään myöhemmin vielä avioliitolla.

Mekin olemme yhä kihloissa ja suunnittelemme häitä. Niitä odotellessa on kuitenkin käytännöllistä olla rekisteröidyssä parisuhteessa, sillä avoliitolla ei ole Yhdysvalloissa senkään vertaa yhteiskunnallista asemaa kuin Suomessa.

 

Rekisteröidyt parisuhteet ovat eri osavaltioissa erilaisia. Massachusettsissa niitä ei ole osavaltion tasolla edes olemassa, mutta Boston ja sen kyljessä oleva yliopistokaupunki Cambridge rekisteröivät myös meidän naapurikaupunkien asukkaiden parisuhteita.

Prosessi oli käsittämättömän helppo ja kevyt. Meiltä ei kysytty edes henkilötodistuksia.

Olen törmännyt tässä maassa niin monta kertaa mitä ärsyttävimpään byrokratiaan, etten millään meinaa uskoa, miten yksinkertaista parisuhteen rekisteröiminen oli.

Marssimme Cambridgen kaupungintalolle ilman ajanvarausta. Jonossa ei ollut ensimmäistäkään ihmistä.

Täytimme lomakkeen, jossa vakuutimme, ettemme ole kenenkään kanssa naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa, että asumme yhdessä ja että olemme ”vastavuoroisesti toisiamme tukevassa, toistamme välittävässä ja sitoutuneessa” suhteessa ja katsomme olevamme perhe. Lisäksi meidän piti vakuuttaa, että olemme täysi-ikäisiä emmekä ole toisillemme sukua.

Kun lomake oli täytetty ja allekirjoitettu, kumpikin nosti oikean kätensä ylös samaan tapaan kuin todistajat amerikkalaisissa lakisarjoissa tekevät ennen todistajanaitioon nousemista. Vasenta kättä ei kuitenkaan tarvinnut pitää Raamatulla. Kaupungin virkailija kysyi, vakuutammeko vastanneemme lomakkeen kysymyksiin totuudenmukaisesti, ja kun vastasimme myöntävästi, rekisteröinti oli sillä selvä.

Lopuksi piti vielä maksaa 35 dollarin toimistomaksu. Kun maksoin sen kortilla, minulta kysyttiin henkilöllisyystodistusta. Jos olisimme maksaneet käteisellä, kummankaan henkilöpapereita ei olisi tarvittu.

 

Rekisteröinnin helppouden kääntöpuoli on, että rekisteröitymisellä ei ole samanlaista juridista merkitystä kuin avioliitolla tai kuin suomalaisella rekisteröidyllä parisuhteella. Bostonissa tai Cambridgessa parisuhteensa rekisteröineet eivät esimerkiksi peri toisiaan.

Joissakin muissa osavaltioissa rekisteröity parisuhde muistuttaisi paljon enemmän avioliittoa. Osa osavaltioista puolestaan ei tunne koko käsitettä.

Erot kumpuavat rekisteröidyn parisuhteen historiasta. Samaa sukupuolta olevien parien avioliitot on sallittu Yhdysvalloissa vasta tällä vuosituhannella, ja ennen kuin ne sallittiin, osa osavaltioista halusi tarjota homo- ja lesbopareille edes jonkin tavan sitoutua toisiinsa yhteiskunnan silmissä.

Osavaltiot etenivät asian suhteen eri tahdissa ja eri tavoin. Liittovaltion tasolla rekisteröityä parisuhdetta ei koskaan ollut olemassa, ja kukin osavaltio kehitti omia ratkaisujaan.

Massachusetts salli samaa sukupuolta olevien parien avioliitot ensimmäisenä Yhdysvaltojen osavaltiona vuonna 2004. Osa osavaltioista salli ne vasta toissa vuonna, kun korkein oikeus linjasi, että niiden tulee olla laillisia koko maassa.

Koska Massachusetts oli edelläkävijä tasa-arvoisessa avioliittolaissa, parisuhteen rekisteröiminen ei ehtinyt kehittyä samanlaiseksi avioliittoa muistuttavaksi instituutioiksi kuin joissakin muissa osavaltioissa.

Rekisteröidyille parisuhteille on eri osavaltioissa jopa eri nimiä. Meidän solmimamme kevyt järjestely on tyypillisesti nimeltään domestic partnership. Paljon enemmän avioliittoa muistuttava liitto puolestaan kulkee usein nimellä civil union.

Vastarekisteröityneet parit voivat ottaa itsestään kuvan kaupungintalon edessä olevilla sateenkaaripenkeillä.

Tässä maassa naimisiin meneminen on helppoa. Avioeron saaminen sen sijaan on huomattavan vaikeaa, ja vaatii usein läsnäoloa oikeudessa siinäkin tapauksessa, että kumpikin haluaisi erota ja kaikki yhteiset asiatkin olisi sovittu ilman riitoja.

Täällä Massachusettsissa erolle täytyy jopa nimetä perustelu ja merkitä kirjoihin ja kansiin, oliko ero jommankumman osapuolen syytä.

Mikäli samaa sukupuolta oleva pari on solminut jossakin toisessa osavaltiossa juridisesti avioliittoa muistuttavan civil unionin ja muuttanut sittemmin Massachusettsiin, he voivat purkaa liittonsa ainoastaan täsmälleen saman avioeroprosessin kautta kuin avioparit.

Cambridgessa rekisteröity domestic partnership sen sijaan on vielä helpompi purkaa kuin aloittaa. Siihen riittää marssia uudestaan maistraattiin ja maksaa viiden dollarin toimistomaksu. Puolison ei tarvitse edes olla paikalla.

 

Aika näyttää, miten paljon käytännön hyötyä rekisteröitymisestä on. Päätimme marssia maistraattiin heti kun saimme tietää, että mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa, pääsisin osalliseksi Samulin työterveyshuollosta.

Se on merkittävä etu maassa, jossa ei tunneta lainkaan julkista terveydenhuoltoa.

Vaikka työterveyshuolto jäisi järjestelyn ainoaksi käytännön hyödyksi, rekisteröityminen olisi jo pelkästään sen vuoksi vaivansa arvoista.

Tunnetasolla olen todella iloinen siitä, että meidän oli mahdollista ottaa tällainenkin askel matkallamme kohti avioliittoa.

Jos asuisimme Suomessa, olisimme varmasti jo naimisissa. Ja vaikka emme olisi naimisissa, meitä ympäröivä yhteiskunta pitäisi tilannettamme täysin normaalina.

Amerikkalainen yhteiskunta sen sijaan tuntuu painostavan meitä naimisiin, ja minua satuttaa aina vähän, kun törmään taas uuteen asiaan, joka olisi toisin jos vain olisimme jo naimisissa.

Kenties rekisteröity parisuhde auttaa pitämään ainakin osan sellaisista tilanteista loitolla.

 

Vaikka seremonia ei ollut millään tavalla juhlallinen, tuntui silti mukavalta vakuuttaa ja vannoa ääneen, että välitämme toisistamme ja haluamme olla perhe.

Huomenna lähdemme reiluksi viikoksi lomalle Havaijille. Rekisteröitymisen ajoitus juuri matkan edelle oli sattumaa, mutta sattuma järjesti tällä kertaa asiat mitä mainioimmin.

Kun virallistaa parisuhteensa pieni askel kerrallaan, saa täydellisen tekosyyn käydä monta kertaa häämatkalla.

Amerikkalainen ystävänpäivä ja kaupallisuuden välttelemisen vaikeus

Pääsimme tänä vuonna Samulin kanssa ensimmäistä kertaa viettämään ystävänpäivää samassa paikassa.

Kuvittelin, että täällä Valentinen päivän synnyinmaassa olisi helppo löytää kivoja tapoja sen viettämiseen. Olin kuitenkin ilmeisesti väärässä.

Ystävänpäivän lähestyminen näkyy kyllä kaupoissa, jotka markkinoivat parhaansa mukaan kortteja, kukkia ja makeita herkkuja teemapakkauksissa. Juuri mitään mielenkiintoista tekemistä sen sijaan ei näyttänyt olevan tarjolla, vaikka kuinka yritin etsiä.

Ravintolat kyllä koristelevat salinsa sydämin, mutta muuten ne näyttävät juhlistavan ystävänpäivää lähinnä heikentämällä hinta-laatusuhdettaan. Tarjolla on kalliita ystävänpäivän erikoismenuja, joissa on kliseisiä romanttisina pidettyjä annoksia.

Yhdellä kalliilla hotellilla oli jazz-illalliskonsertti ravintolasalissa, josta on näkymä öisen kaupungin ylle. Sielläkin menu oli kliseinen, mutta tapahtumassa oli sentään jonkinlaista yritystä tehdä illasta erityinen. Meille sopivalta illalta sekään ei kuitenkaan kuulostanut.

Löysin ainoastaan yhden tapahtuman, joka ei vaikuttanut karkealta rahastusyritykseltä: Helsingin Elokuva-arkistoa muistuttava Brattle Theatre järjestäisi ystävänpäivän kunniaksi Casablanca-elokuvan erikoisnäytöksen.

Casablanca on suosikkiklassikkoni, mutta en ollut koskaan nähnyt sitä valkokankaalla. Elokuvia harrastava rakkaani ei ollut nähnyt sitä lainkaan ja lupasi tulla ystävänpäivän kunniaksi paikkaamaan aukon yleissivistyksessään.

Erikoisnäytöksiä oli kahtena päivänä, ja ostin liput ystävänpäivää seuraavaksi päiväksi. Kuvittelin, että löytäisin jotain muutakin, mitä haluaisimme tehdä itse ystävänpäiväiltana.

En kuitenkaan löytänyt mitään muuta kiinnostavaa. Amerikkalainen ystävänpäivä ei ainakaan täällä Bostonissa ollut alkuunkaan se toinen toistaan romanttisempien treffitapahtumien ihmemaa, jollaiseksi olin sen kuvitellut.

Amerikassa myydään mielestäni tosi kauniita kortteja. Valikoimat ovat keskimäärin paljon hienompia kuin Suomessa. Lähdin innolla etsimään Samulille korttia lempikaupastani Papyruksesta, mutta sielläkään ystävänpäivän tarjonta ei vastannut odotuksiani.

Kaupassa oli kyllä iso hylly Valentinen päivän kortteja, mutta ne eivät tehneet minuun alkuunkaan samanlaista vaikutusta kuin vaikkapa joulukortit, joita voisin ostaa koko kaupan tyhjäksi.

Aika monissa korteissa oli seksuaalinen viesti. Sitä en ollenkaan odottanut. Olin luullut, että Valentinen päivä olisi herkkien ja kauniiden sanojen aikaa.

Näemmä kysyntää on kuitenkin myös korteille, joiden runollisuus on ”Hyvä perse, kultsi” -tasoa ja huumori amerikkalaista kuin American Pie. Vain amerikkalaisen mielestä voi olla hauskaa laittaa korttiin kuva hampurilaisesta ja teksti ”Nice buns, hun.”

Romanttisemmissa korteissa luki todella monissa ”vaimolle” tai ”aviomiehelle”. Ilmeisesti ennen avioliittoa ei sovi puhua rakkaudesta vaan pelkästään seksistä.

Olin vähällä luovuttaa, mutta kiertelin vielä kaupan muita hyllyjä ja löysin ympärivuotisen osaston, jossa oli parisuhdekumppanille tarkoitettuja kortteja. Vaikka osasto oli paljon pienempi kuin ystävänpäivähylly, sen valikoima oli minun makuuni huomattavasti parempi.

Sieltä löysin kortin, joka korosti hetkien jakamista yhdessä ja yhteisiä elämyksiä. Siinä oli vihdoin sanoma, joka tuntui oikealta ja meille sopivalta.

Vietimme lopulta varsinaisen ystävänpäiväillan kotona.

Ostimme lähikauppamme valtavasta herkkuhyllystä pieniä ystävänpäiväteemaisia minijuustokakkusia, jotka olivat suloisen näköisiä mutta tuottivat muuten pettymyksen.

Vaikka minikakut oli selvästi tarkoitettu ystävänpäiväksi ja ostin ne samana päivänä, kaksi kolmesta kakusta ei selvästikään ollut tuoreita. Vaikka lähikauppamme kuuluu laatua korostavaan ketjuun, Valentinen nimissä oli sielläkin myyty luokatonta laatua.

Onneksi seuraavan päivän Casablanca-erikoisnäytös sentään täytti odotukset.

50-luvulta lähtien toiminut Brattle Theatre oli tunnelmallinen ja teeskentelemätön. Popcorniin sai voiaromikastikkeen sijaan oikeaa voita.

Itse elokuvasta pidin ihan yhtä paljon kuin nuorena.

Samuli oli käynyt ostamassa minulle yllätyslahjaksi suklaamunkkeja, jotka olivat tuoreita ja hyviä – kenties siksi, että ne eivät olleet sydämen muotoisia eivätkä sydämin tai suukonkuvin koristellussa pakkauksessa.

Alan epäillä, että paras tapa juhlistaa ystävänpäivää Amerikassa on viettää sitä jonain muuna päivänä kuin 14. helmikuuta ja välttää mahdollisuuksien mukaan kaikkea, mitä kaupitellaan nimenomaisesti ystävänpäivän varjolla.

Karibia, maailman romanttisin lomakohde

Minulle on selvää, mihin haluaisin häämatkalle. Kaikista näkemistäni maailmankolkista Karibianmeren saaret ovat minulle kaikkein romanttisin.

 

Kävimme Samulin kanssa huhtikuussa neljän yön minilomalla Puerto Ricossa, ja koemme molemmat samoin: missään muualla lomailu ei ole tuntunut ihan yhtä paljon lomalta tai yhtä romanttiselta kuin Karibialla.

Kokemus ei johtunut pelkästään siitä, että olimme matkalla juhlistamassa kihlaustamme tai siitä, että yhteisestä matkasta nauttiminen oli nyt aiempaa helpompaa, koska olemme oppineet matkustamaan sujuvasti yhdessä. Karibian tunnelmassa on jotain, mikä vetoaa meihin molempiin voimakkaasti.

Omalta osaltani tunsin sen jo vuonna 2011, kun matkustin alueella ensimmäisen kerran, vaikka olin tuolloin liikkeellä yksin, eikä matkaan liittynyt minkäänlaista romanssin häivähdystäkään.

Silloin olin lääkinnyt kolmenkympin kriisiäni antamalla itselleni lahjaksi unelmieni Karibian-risteilyn. Aluksella oli lisäkseni lähinnä brittieläkeläispariskuntia, ja vietin suuren osan ajasta aivan yksin omasta ihanasta seurastani nauttien ja itseäni hemmotellen.

En siis ollut alkuunkaan romanttisissa tunnelmissa. Silti tunsin löytäneeni täydellisen paikan, johon haluaisin palata jonain päivänä rakastuneena.

Vaikka olen matkustellut lukemattomissa muissakin upeissa kohteissa, tuota nimenomaista tunnetta en ole kokenut yhtä voimakkaasti missään muualla.

Samulille puolestaan Puerto Ricon -lomamme oli ensivierailu Karibialle ja pitkäaikaisen unelman täyttymys.

Näistä lähtökohdista olisi helposti voinut seurata se, että odotuksemme olisivat olleet liian korkealla ja loma olisi tuottanut pettymyksen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Matka päinvastoin ylitti kaikki odotuksemme.

Lomamme suunnittelu lankesi luonnostaan minulle, koska matkasuunnitelmien tekeminen on minulle rakas harrastus ja minulla on sekä suunnittelusta että matkustamisesta paljon enemmän kokemusta kuin Samulilla. Sovimme tältä osin yhteen erinomaisesti: koska matkustaminen on iso osa identiteettiäni, olen todella mielelläni perheen matka-asiantuntijan roolissa, ja Samulille puolestaan on luksusta, kun oma henkilökohtainen matkatoimisto suunnittelee ja järjestää yhteisiä lomia.

Aloin harkita kohteeksi Puerto Ricoa alun perin käytännönläheisistä syistä: Koska se on osa Yhdysvaltoja, emme joutuneet jonottamaan Bostoniin palatessamme tuntikausia maahantulomuodollisuusjonossa. Lisäksi sinne on Bostonista suoria lentoja, ja olin lukenut sen olevan Karibian lomakohteista edullisimmasta päästä.

Koska haluan tutkia aina uusia paikkoja, valintaan vaikutti myös se, etten ollut aiemmin käynyt siellä.

Lopullisen päätöksen tein luettuani alueesta ja todettuani, että lyhyen matkan päässä toisistaan oli juuri sellaisia paikkoja, joita matkaohjelmaamme halusin.

Halusin näyttää Samulille mahdollisimman monta asiaa, joista olin itse Karibialla eniten pitänyt, ja huolellisella ennakkosuunnittelulla onnistuinkin mahduttamaan neljään päivään ison osan minulle rakkaimmista Karibian-kokemuksista.

Vietimme jokaisen yön eri paikassa ja tutustuimme neljään erilaiseen alueeseen: luonnontilaisten rantojen täyttämään Viequesin pikkusaareen, matkailualaa ja paikallisia asukkaita jo pitkään palvelleeseen Luquillon rantakohteeseen, El Yunquen sademetsään ja pääkaupunki San Juanin vanhaankaupunkiin.

Vieques oli pitkään Yhdysvaltojen armeijan hallussa, eikä sitä ole ainakaan vielä pilattu isoilla hotelleilla. Se on täynnä toinen toistaan viehättävämpiä pikkurantoja, joista useimmissa ei ole minkäänlaisia palveluita, mutta jotka ovat sitäkin luonnollisempia ja viehättävämpiä.

Onnistuimme löytämään itsellemme aivan oman rannan, jolla ei ollut ketään muuta. Turkoosi meri ja vaalea, hohtava hiekka olivat juuri niin kauniita kuin ihanimmissa matkahaaveissa, ja koko lahti oli yksin meidän.

Samuli tunsi olevansa James Bond jonkin Bond-elokuvan loppukohtauksessa: syrjäisellä rannalla kahdestaan kauniin naisen kanssa.

Vesi oli lämmintä kuin kylvyssä mutta virkisti silti kuumalla hiekalla makaamisen jälkeen ihanasti. Leikittelimme vedessä pitkään ja rauhassa kuin lapsuuden kesinä.

Illaksi olin varannut meille kajakkiretken Bio Bay -lahdelle, jonka vesi hohtaa pimeässä. Lahti on täynnä erityistä levää, joka hehkuu kiiltomatojen tapaan valoa aina, kun vettä koskettaa.

Olimme valinneet matkan ajankohdan hehkuvan lahden mukaan: se on hienoimmillaan, kun kuunvaloa ei ole näkyvissä, joten matkustimme Puerto Ricoon uuden kuun aikaan.

Retki oli hieno. Vesi hehkui aina, kun sitä kosketti melalla tai kädellä tai kun kala hyppäsi pintaan. Kajakeissa oli lasipohjat, joiden läpi saattoi katsella kajakin kosketuksen aiheuttamaa hehkua.

Valosaastetta ei luonnonsuojelualueella juuri ollut, ja opas esitteli meille myös tähtikuvioita, jotka näkyivät selvästi pimeällä taivaalla.

Seuraavana päivänä Luquillossa meri oli aivan toisenlainen kuin se hellä kylpy, jossa olimme Viequesillä lilluneet. Siellä rantaan iski parimetrisiä aaltoja, ja moni hotellimme vieraista ui mieluummin uima-altaassa.

Samulilla oli kuitenkin valtavan hauskaa aalloissa leikkiessä. Itse en voi väittää niistä nauttineeni, mutta oli hauskaa katsella Samulin poikamaista ilakointia.

Meillä oli Luquillon hotellimme suhteen onnea: varaamamme huoneen edellinen asukas oli halunnut jatkaa vierailuaan, ja meille oli päätetty antaa varaamamme huoneen hinnalla hotellin paras merinäköalahuone.

Makuuhuoneessamme oli parveke, josta näki suoraan merelle, ja nukuimme valtavien aaltojen pauhun säestyksellä.

Seuraavana matkaohjelmassa oli vuorossa sademetsä, jossa ajelimme ensin autolla ja teimme sitten helpon vaelluksen La Mina -vesiputoukselle. Siellä yksinäisyys ja rauha olivat kaukana. Oli sunnuntai, ja paikalliset olivat tulleet suurin joukoin luonnonpuistosta nauttimaan.

Sademetsä oli silti hyvin kaunista ja rehevää.

Iltapäivällä ajelimme Puerto Ricon pääkaupunkiin San Juaniin, jossa vietimme lomamme loppuajan. Espanjalaisten valloittajien 1500-luvulla rakentama vanhakaupunki on viehättävä – ja tunnelmaltaan hyvin karibialainen. Saarelle rakennettu kaupunginosa on täynnä riemunkirjavilla, murretuilla väreillä maalattuja kauniita taloja, ja sitä ympäröi joka puolella epätodellisen turkoosi meri.

Meren ja kaupungin välissä kulkee vanhan linnoituksen muuri, ja muurin ulkopuolella on kävelypolku, jossa saimme kuljeskella aivan rauhassa tuijottelemassa merta.

Tältä lomalta emme olisi millään malttaneet tulla pois.

Havaijin-matkaa suunnitellessamme ajattelimme, että kävisimme siellä vain kerran elämässä. Pois lähtiessämme olimme vastakihlautuneita ja onnellisia, mutta vaikka kuinka olimme nauttineet lomastamme, emme tunteneet surua ajatellessamme, ettemme ehkä enää koskaan palaisi.

Jos sen sijaan ajattelisin, etten koskaan enää voisi palata Karibialle, se täyttäisi minut syvällä surulla.

Onneksi niin ei tarvitse ajatella.

Amerikkalaiset häät

Viime viikonloppuna pääsimme juhlimaan täkäläisten ystäviemme Annan ja Kevinin häitä. Olin juhlista todella innoissani.

Olen aina rakastanut häitä. Minusta on hirveän mielenkiintoista päästä näkemään, miten kukin hääpari tekee juhlista juuri itsensä näköiset, ja miten tutut perinteet saavat joka kerta hieman eri muodon.

Tällä kertaa olin aivan erityisen utelias, koska kyse oli amerikkalaisista häistä, joiden arvelin olevan varsin samanlaiset mutta kuitenkin joillain virkistävillä tavoilla erilaiset kuin suomalaiset häät. En ollut koskaan aikaisemmin ollut muiden kuin suomalaisten pariskuntien häissä.

Lisäksi olimme Samulin kanssa ensimmäistä kertaa häävieraina yhdessä pariskuntana.

Häiden juhliminen on minusta kaikkein ihaninta silloin, kun olen onnellinen omassa parisuhteessani ja saan olla häissä yhdessä rakkaani kanssa. Kun olemme vieläpä kihloissakin, häävieraana olo tarjosi myös mahdollisuuden haaveilla omista häistämme ja etsiä ideoita niitä varten.

En joutunut pettymään. Meillä oli todella hauska ja romanttinen viikonloppu.

Häät olivat merenrantahotellissa Hullissa noin tunnin ajomatkan päässä Bostonista. Vietimme hotellissa koko viikonlopun.

Juhliminen alkoi jo edellisenä iltana epämuodollisella pitsaillanvietolla hotellin läheltä vuokratussa kunnan kerhotilassa. Se ei kuulemma ole amerikkalaisissa häissä tavallista. Hääpari oli napannut idean ystäviltään, mutta kenenkään muun he eivät tienneet vastaavanlaisia kekkereitä järjestäneen.

Tavallisesti amerikkalaisten häiden aattona järjestetään muodolliset harjoitusillalliset, joita varten hääpari, heidän lähimmät sukulaisensa ja kaasot ja bestmanit pukeutuvat juhlavasti.

Pitsailtaidea oli mielestäni mitä mainioin. Hääpari ei tunnetusti koskaan ehdi jutella vieraittensa kanssa niin paljon kuin haluaisi, ja pitsailta antoi parille mahdollisuuden viettää lisää aikaa läheistensä kanssa. Samalla häävieraat saivat joko nähdä omia läheisiään pidempään tai hankkia uusia ystäviä, joiden kanssa häiden viettäminen olisi hauskempaa.

Me emme tunteneet häistä läheisesti ketään muuta kuin hääparin, vaikkakin minä olin jo tutustunut Annan ystäviin polttareissa ja morsiuskutsuilla. Pitsajuhlissa tapasimme kuitenkin iloksemme pariskunnan, joiden kanssa juttelimme pitkään Annan ja Kevinin Halloween-murhamysteerijuhlissa. Heidän seurassaan oli tälläkin kertaa tosi mukavaa.

Lisäksi pöytäämme istuutuivat toinen Annan morsiusneidoista, jonka kanssa olin lähentynyt polttareissa ja morsiuskutsuilla, ja hänen poikaystävänsä. Heidätkin olimme tavanneet yhdessä Halloweenina.

Jos olisin saanut valita, keiden kanssa pitsaillan viettäisimme, olisin toivonut seuraamme juuri nuo kaksi pariskuntaa. Tuntui hyvältä huomata, että hekin viihtyivät meidän seurassamme.

Häät olivat alkamassa seuraavana päivänä vasta puoli viideltä iltapäivällä. Kaasolla ja hänen puolisollaan oli luonnollisestikin päivä täynnä häävalmisteluja, mutta meillä ja toisella pariskunnalla ei moisia velvoitteita ollut. Sovimme menevämme yhdessä kävelylle hotellin lähellä olevaan luonnonpuistoon World’s Endiin.

Pitsajuhlissa mukavasti alkanut ilta loppui harmillisen lyhyeen, koska hääseurueen piti mennä koristelemaan vihkisalia. Mekin päädyimme lopulta auttamaan urakassa.

Seuraavana päivänä viihdyimme kävelyretkellämme sen verran pitkään, että meille tuli kiire valmistautua häihin. Siinä kohtaa tuntui todella hyvältä, että vihkiminen oli samassa rakennuksessa kuin hotellihuoneemme. Sen ansiosta ehdimme lopulta ongelmitta vihkisaliin ennen tilaisuuden alkua.

Tilaisuus oli uskonnoton, ja se pidettiin yhdessä hotellin juhlatiloista. Olimme pystyttäneet vihkimistä varten huoneeseen ison, valkoisen kaaren, jonka kaltaisia muistan nähneeni tv-sarjojen häissä.

Kun tilaisuus alkoi, juhlayleisön silmien editse eivät kävelleet ainoastaan morsian isänsä kanssa vaan koko hääseurue: morsiamen ja sulhasen vanhemmat, kaasot ja bestmanit. Morsian ja hänen isänsä astelivat vihkikaaren luo viimeisenä.

Huoneesta oli merinäköala, ja meri kimmelsi hääparin takana. Vihittävät eivät seisoneet selin yleisöön vaan sivuttain niin, että he saattoivat katsella toisiaan silmiin ja me vieraat näimme muutakin kuin heidän selkänsä.

Se oli todella paljon mukavampaa kuin katsella pelkästään hääparin selkiä. Mietin kuitenkin, että morsiamen olisi kannattanut seisoa ”sulhasen puolella” salia ja sulhasen ”morsiamen puolella”, koska silloin häävieraat olisivat saaneet katsella itselleen läheisemmän vihittävän kasvoja.

Vihkimisen toimitti Kevinin isä. Olin luullut amerikkalaisten tv-sarjojen perusteella, että läheisen pyytäminen vihkijäksi olisi tavallista kaikkialla tässä maassa, mutta kuulemma se onkin laillista vain joissakin osavaltioissa.

Pidän ajatuksesta, että vihkijä tuntee hääparin läheisesti. Silti minua ei harmita se, ettei meillä ole Samulin kanssa Suomessa mahdollisuutta pyytää jotakuta läheisistämme vihkimään meidät. Koska tapasimme vasta aikuisina, ei ole ketään, joka tuntisi meidät molemmat pitkältä ajalta. Minusta tuntuisi epätasapuoliselta, jos vihkijämme tuntisi yhden meistä selvästi paremmin kuin toisen.

Kaikkein suurin ero Annan ja Kevinin vihkimisen ja kaikkien Suomessa koskaan näkemieni vihkimisten välillä oli huumori. Suomessa niin uskonnolliset kuin uskonnottomatkin vihkimiset ovat minun kokemukseni mukaan yleensä vakavia ja juhlallisia tilaisuuksia. En ollut koskaan ajatellut asiaa ennen kuin näin humoristisen vihkimisen.

Kevinin isän puhe oli täynnä lämmintä huumoria. Sen tyyli muistutti hyvin pitkälle monia suomalaishäissä kuulemiani morsiamen/sulhasen isän/äidin puheita. Anna ja Kevin lukivat ääneen itse kirjoittamansa vihkivalat, joissa oli niissäkin hauskoja kohtia.

Tilaisuudessa luettiin kaksi rakkaudesta kertovaa tekstiä, joista toisen otsikko oli Miten rakastuminen on kuin koiran omistamista. Sen tunnelma oli hieman erilainen kuin luterilaiseen hääperinteeseen kuuluvassa Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille.

Kuten arvata saattaa, vihkiminen huipentui, kun sulhanen ja morsian sanoivat vuoronperään ”I do” ja heidät julistettiin aviopuolisoiksi. Lopussa oli tietenkin suomalaiseenkin hääperinteeseen Amerikasta kantautunut suudelma.

Hääillallinen oli kerrosta ylempänä salissa, jonka merinäköala oli vielä upeampi. Koko hääseurue teki sinne saapuessaan vielä uudestaan näyttävät sisääntulot.

Vihkikaaren luo oli marssittu hartaina, mutta illallissaliin illan päätähdet tulivat tanssien. Kullakin parilla tai seurueella oli oma musiikkinsa, jonka tahdissa he tanssahtelivat sisään. Musiikkina oli eri vuosien listahittejä.

Osa seurueesta innostui esittelemään tanssitaitojaan hyvinkin näyttävästi, osa tyytyi kävelemään maltillisesti keinahdellen.

Hääpari tanssi häätanssinsa heti illan aluksi. Valssilla ei näissä häissä ollut sijaa. Hääpari tanssahteli hitaahkon rakkauslaulun tahtiin ja palasi sen päätyttyä salin reunalle.

Sitten seurasi yllätys: deejii laittoi soimaan rytmikkään kappaleen, jonka tahdissa hääpari tanssi vielä toisen, villimmän tanssin. Sulhanen jopa heilautti takkiaan kaaressa päänsä yläpuolella ja viskasi sen sitten lattialle.

Tämän jälkeen kaikki juhlavieraat kutsuttiin tanssilattialle Maclemoren & Ryan Lewinsin Can’t Hold Usin tahtiin. Juhlakansa biletti villisti, vaikka kukaan tuskin oli ehtinyt nauttia yhtä alkoholiannosta enempää.

Ei liene sattumaa, että suomalaishäissä tanssitaan vasta illallisen jälkeen. En osaa kuvitella, että suomalaiset häävieraat heittäisivät korkkarit kattooon yhden oluen tai viinilasillisen voimin.

Muutaman kappaleen jälkeen oli aika pitää taukoa tanssimisesta ja aloittaa illallinen.

Ruokaa oli aivan valtavasti.

Illallinen oli alkanut cocktailkutsutyyppisellä osuudella, jossa vieraat saivat ottaa vapaasti alkupaloja buffetista. Ihmettelin, miksi buffetin lautaset olivat pienenpieniä leipälautasia, vaikka alkupaloja oli sen seitsemää sorttia. Pöydässä huomasin lukea meille jaetun ruokalistan – ja ymmärsin lautasten koon.

Buffetin cocktailherkut eivät olleetkaan alkupala. Meille oltiin vielä tarjoilemassa pöytiin kolme ruokalajia ja jälkiruoka.

Ensimmäinen ruokalaji oli Uudelle Englannille tyypillinen kermainen simpukkakeitto clam chowder. Sitä seurasi gorgonzolasalaatti. Pääruuaksi olimme häihin ilmoittautuessamme saaneet valita sisäfilepihvin, kanan rintafileen tai kokin kasvisruokaerikoisen.

Lisäksi koko aterian ajan oli tarjolla juustoja sivupöydällä.

Koska Anna rakastaa juustoa, hän ja Kevin olivat päättäneet leikata hääkakun sijaan isoista juustokiekoista koostetun kerros”kakun”. Juustojen leikkaaminen aloitti aterian, ja jättijuustot olivat sen jälkeen vapaasti vieraiden nautittavissa.

Myös hääkakkua oli silti tarjolla. Ja sen kerrokset olivat kaikki eri kakkua! Ihastuimme Samulin kanssa ideaan ja päätimme oitis varastaa sen omiin häihimme.

Kokonaisuudessaan illallisen aikana oli selvästi vähemmän ohjelmaa kuin mihin olen suomalaisissa häissä tottunut.

Morsiamen äiti, isä ja äitipuoli pitivät kukin oman puheensa. Sulhasen isä oli puhunut jo vihkiessään parin ja äiti edellisenä iltana pitsajuhlissa. Lisäksi kuultiin kaason ja bestmanin puhe.

Suomessa olen tottunut siihen, että morsiamella voi olla kaksi, kolme tai vaikka viisi keskenään tasa-arvoista kaasoa. Amerikassa on kuitenkin ilmeisesti tavallisempaa, että vain yksi naisista on kaaso (maid of honour) ja loput morsiusneitoja (bridesmaids).

Itse olen ollut morsiusneitona ainoastaan pikkutyttönä. Täällä muutaman vuoden ikäistä morsiusneitoa kutsutaan kukkaistytöksi (flower girl).

Myös sulhasella oli vain yksi bestman (best man) ja hänen lisäkseen sulhaspoika (groomsman). Minun on hyvin vaikea kuvitella, että joku pyytäisi nyky-Suomessa aikuista ystäväänsä tai sukulaistaan sulhaspojaksi, mutta naimisiin.info-sivuston mukaan http://www.naimisiin.info/html/bestman.html näinkin voitaisiin menetellä.

Suomalaisten ystävieni kaasot ovat yleensä pitäneet puheen yhdessä. Annan ja Kevinin häissä puheen pitivät ainoastaan kaaso ja bestman. Morsiusneidot tai sulhaspoika eivät puhuneet.

Muuta ohjelmaa ei sitten ollutkaan: ei visailua, ei hääleikkejä, ei morsiuskimpun tai sukkanauhan heittoa, ei morsiamenryöstöä.

Morsiuskimpun ja sukkanauhan viskaaminen ovat kuulemma ainakin Annan ystäväpiireissä katoavaa kansanperinnettä: kun juttelimme aiheesta, kukaan ei muistanut nähneensä niitä vuosiin, vaikka kaikki tunsivat käsitteen.

Tanssimista sen sijaan oli runsaasti. Yhdessä vaiheessa iltaa morsian tanssi isänsä kanssa muiden katsellessa. Silloinkaan ei soitettu valssia, vaan tanssi muistutti lähinnä seuratanssirokkia.

Suurin osa tanssimisesta oli yökerhotyyppistä. Tanssilavatunnelma oli näistä juhlista kaukana.

Vieraille oli jaossa varvassandaaleja, jotta naiset voisivat jossain vaiheessa iltaa luopua korkokengistään ja tanssia mukavammin. Morsiamella näin hääpuvun alta vilahtavan korottomat kengät.

Illan päätteeksi oli vielä jatkot hotellin baarissa. Siellä soitti livebändi, mutta ihmiset lähinnä istuskelivat juttelemassa.

Aamulla hääpari otti sviitissään vastaan vieraita jo puoli yhdeksästä alkaen. Tarjolla oli kahvia ja erilaisia kuivakakkuja, mikä ei amerikkalaisittain ollut mitenkään kummallista, koska amerikkalaisen aamupalan tyypilliset ainesosat ovat kahvi, viljatuotteet ja sokeri.

Suurin osa vieraista kävi hyvästelemässä hääparin ennen hotellista lähtöään. Osa meistä viihtyi sviitissä pidempäänkin ja jutteli toisten vieraiden kanssa vielä kerran kaikessa rauhassa.

Kun vastaanotto päättyi, olikin jo aika kirjoittautua ulos hotellista ja lähteä kotimatkalle.

”Koska häät pidetään?”

Amerikkalaiset eivät harrasta pitkiä kihlauksia. Kun viittaan Samuliin sanalla sulhanen, minulta kysytään aina, koska häät ovat. Kysyjiä kummastuttaa, kun kerron, että tähtäämme kesään 2018.

”Ei meillä ole mikään kiire naimisiin”, aloitan aina, ja näen ihmetyksen kysyjän silmissä.

”Haluamme pitää häät Suomessa, koska sukulaiset ja lähes kaikki ystävämme ovat siellä, ja on ihan hirveän paljon helpompaa järjestää häitä Suomessa sitten, kun asumme taas siellä.”

Siinä vaiheessa kysyjä yleensä raapii päätään, mutta hänen silmiinsä syttyy edes jonkinmoinen ymmärryksen valo – tai ainakin hän tajuaa, että olisi kohteliasta teeskennellä ymmärtäneensä selityksen.

Joskus jatkan vielä, ettei suomalaisessa kulttuurissa ole mitenkään tavatonta olla kihloissa pitkään. Se yleensä rauhoittaa kysyjän. Kaikkihan tietävät, että ulkomaanelävillä on kummallisia tapoja. Ei niitä onneksi tarvitsekaan ymmärtää.

Kulttuuriero Suomeen on todella iso. Suomessa muistan parikymppisenä miettineeni, ettei ystävien kihlausuutisista voinut vielä päätellä mitään siitä, mistä oli kysymys.

Jotkut menivät kihloihin ja alkoivat heti suunnitella häitä. Toiset kihlautuivat ilmaistakseen toisilleen ja muulle maailmalle sitoutumistaan toisiinsa ja päätöstään mennä jonain päivänä naimisiin, mutta eivät aikoneet edetä siitä pidemmälle vielä pitkään aikaan. Kolmansille kihlaus oli itsessään riittävä tapa sitoutua toisiinsa loppuelämäksi, kun avioliittoinstituutio ei tuntunut itselle sopivalta.

Aina kihlausuutista ei edes tullut. Ainakin yksi ystäväpariskuntani jätti piti sitä turhana välivaiheena ja siirtyi avoliitosta suoraan naimisiin.

Täällä kihlaus tuntuu olevan aina hääjärjestelyjen lähtölaukaus, ja kihlaukset kestävät muutamasta kuukaudesta vuoteen tai korkeintaan puoleentoista.

Se on toki yleistä Suomessakin. Jos asuisimme juuri nyt Helsingissä emmekä Bostonissa, se olisi varmaan ollut sitä meillekin.

Minulle on kuitenkin hyvin tärkeää paitsi viettää häät Suomessa myös asua Suomessa niitä järjestäessämme.

Haluan jakaa perheeni ja vanhojen, rakkaiden ystävieni kanssa paitsi itse hääpäivän myös häiden odottamisen ja valmistelemisen. Haluan nauttia tärkeän päivän odotuksesta yhdessä heidän kanssaan ja tukeutua heihin, jos järjestelyt stressaavat.

Niin täälläkin kyllä tehdään: vietetään polttareita ja morsiuskutsuja, kokoonnutaan yhteen askartelemaan hääkoristeita tai vieraille jaettavia muistolahjoja.

Ehkä amerikkalaiset eivät ole ymmärtäneet minua siksi, että olen sanonut häiden järjestämisen olevan helpompaa Suomessa asuessa. Se on täysin totta, mutta amerikkalaisten voi olla sitä vaikea ymmärtää.

Täällä vietetään paljon niin sanottuja lomakohdehäitä (destination wedding). Niiden idea on, että hääpari valitsee hääpaikakseen minkä tahansa itselleen mieluisan lomakohteen, johon sekä he että häävieraat matkustavat häitä viettämään.

Paikan päällä tehtävät järjestelyt ulkoistetaan tällaisissa tapauksissa ilmeisesti usein hääsuunnittelijalle. Siksi amerikkalaisesta voi tuntua oudolta ajatukselta, että häiden järjestäminen Suomeen olisi Bostonista käsin hankalaa.

Puerto Rico on suosittu lomakohdehääpaikka. Trooppisista rantaparatiisihäistä haaveilevalle amerikkalaiselle se on hyvä valinta, koska se kuuluu Yhdysvaltoihin ja sinne on siksi helppoa ja suhteellisen edullista matkustaa. Itärannikolla asuville se on myös varsin lähellä kotia. Kuva on Puerto Ricoon kuuluvalta Viequesin saarelta.

Lomakohdehäät ovat mielestäni mielenkiintoinen konsepti. Sellaisten järjestäminen käy järkeen varsinkin siinä tapauksessa, että monet häävieraista joutuisivat joka tapauksessa matkustamaan häiden takia kauas kotiseudultaan.

Amerikkalaisten lyhyet lomat vaikuttavat varmasti siihen, että lomakohdehäistä on tullut täällä niin suosittuja.

Jos vuosilomaa on vaikkapa viikko, yhdenkin lomapäivän käyttäminen läheisen häihin pääsemiseksi vaikuttaa koko vuoden lomasuunnitelmiin dramaattisesti. Jos matka häihin on vuoden ainoa lomareissu, on todella ihanaa, jos häät pidetään yhdessä maan viehättävimmistä lomakaupungeista, jossa on aina halunnut päästä käymään – eikä esimerkiksi kurjistuvassa teollisuuskaupungissa, jossa ei ole mitään nähtävää.

Joskus lomakohdehäitä järjestetään kuitenkin myös siksi, etteivät kaikki kutsuvieraat saapuisi paikalle.

Päädyin taannoin juttelemaan häistä ventovieraan amerikkalaisnaisen kanssa, kun odotimme vierekkäin pääsyä ulos lentokoneesta. Hän oli suunnilleen ikäiseni, ja hänen häänsä olivat olleet hiljattain. Ne oli vietetty kotipaikkakunnalla.

”Olisi vain pitänyt järjestää lomakohdehäät”, nainen huokasi minulle. ”Olisi ollut paljon kivemmat juhlat ilman kaiken maailman rasittavia sukulaisia. Lomakohteeseen he eivät varmaan olisi pystyneet tulemaan.”

En oikein tiennyt, mitä sanoa. Minun häähaaveissani on aina ollut kaikkein tärkeintä se, että kaikki minun ja puolisoni tärkeimmät ihmiset pääsisivät juhlimaan päivää kanssamme.

Ensimmäinen loma Suomessa

Vietimme Samulin kanssa joulun Suomessa. Se oli ensimmäinen Suomen-lomani Bostoniin muuton jälkeen.

Jännitin jonkin verran sitä, miltä tuntuisi olla Helsingissä kyläilemässä. Helsinki on kuitenkin minun kaupunkini, mutta nyt minulla ei olisi siellä omaa kotia, vaan nukkuisin milloin lapsuuden huoneessani vanhempieni luona, milloin ystävien sohvalla.

Olin myös hieman huolissani siitä, että lomakalenterissamme olisi aivan liian paljon ohjelmaa. Minulla oli mahdollisuus viettää Suomessa kokonaiset kaksi viikkoa, mutta Samulin loma kestäisi vain viikon, ja tuo yhteinen viikko oli sovittu täyteen menoja jo syksyllä.

Hetkittäin muistin jopa viimekesäiset pohdintani siitä, samaistuisinko joskus vielä Helsingin Sanomien Annamari Sipilän pakinaan ulkosuomalaisen Suomen-vierailusta  ja huomaisin, että ennen niin rakkaiden ystävien tapaamisesta olisi tullut pelkkää suorittamista.

Yksi Suomen-lomamme ohjelmanumeroista oli käydä pelaamassa Room Escapea eli pakohuonepeliä ystävien kanssa suosikkipaikassamme InsideOut Escapesissa. Kuva on InsideOutin Facebook-sivulta.

Ainoastaan keskimmäinen huoli oli aiheellinen.

Sukulaisten ja ystävien kodeissa yöpyminen tuntui täysin luontevalta. En pysähtynyt missään vaiheessa tosissani pohtimaan sitä, ettei minulla enää ole Helsingissä omaa paikkaa.

En olisi edes ehtinyt pohtia sellaista, sillä ohjelmaa oli todellakin aivan liikaa. Varsinkin yhteisellä lomaviikollamme tuntui, ettemme ehtineet missään välissä nukkua kunnolla.

Yöstä toiseen kertyvä univelka kiristi pinnaani ja aiheutti turhia riitoja niinä harvoina hetkinä, kun olimme kahdestaan esimerkiksi ajaessamme kyläilypaikasta toiseen. Onneksi saimme riidat kuitenkin nopeasti sovittua – ehkä siksi, ettei pidempään riitelyyn ollut aikaa.

Tiukasta ohjelmastamme huolimatta perheen ja ystävien kanssa vietetyt hetket olivat kiireettömiä. Ehdimme pysähtyä ja olla läsnä, käydä keskusteluja niin isoista kuin pienistäkin asioista, leikkiä ja pelata sekä lasten että aikuisten kanssa.

Sipilän kuvaamasta suoritusilmiöstä en nähnyt merkkiäkään sen enempää omassani kuin Samulinkaan käytöksessä, vaikka Samuli on sentään asunut poissa Suomesta jo neljä vuotta.

Itse olin ollut poissa vasta kolme kuukautta, ja se osoittautui todella lyhyeksi ajaksi kolmekymppisen elämässä. Minusta aika tuntui pitkältä, koska minulle oli tapahtunut niin paljon. Olin opetellut elämään uudessa maassa, mennyt kihloihin, opetellut uudenlaisen työn ja matkustellut monissa uusissa paikoissa.

Useimpien ystävieni elämässä sama aika oli kuitenkin kulunut kuin hetkessä. Moni vaikutti niin kiireiseltä, ettemme välttämättä olisi saaneet tavattua toisiamme yhtään useammin, vaikka olisin asunut Suomessa.

Tuntui melkein, kuin aika Suomessa olisi pysähtynyt poissaoloni ajaksi. Selvimmin ajan kulun huomasi siitä, miten ystävien lapset olivat kasvaneet.

Ennen Samulin tuloa kävin ystäväporukalla päiväretkellä Vanhassa Porvoossa, joka on aina yhtä viehättävä matkakohde.

Loman lähestyessä loppuaan huomasin jännittäväni jonkin verran myös paluuta Bostoniin. Tuntuisiko yksinäiseltä olla taas kaukana läheisistä, joiden seurassa olin juuri viettänyt tiiviisti aikaa? Tuntuisiko Somervillen-kotimme kodilta?

Nämäkin huolet osoittautuivat turhiksi. Oli ihanaa päästä taas omaan sänkyyn. Ylisosiaalisten kahden viikon jälkeen teki hyvää olla taas välillä itsekseen. Erityisen ihanaa oli olla taas vaihteeksi Samulin kanssa kahdestaan.

Kotiinpaluu olisi varmasti tuntunut hyvin erilaiselta, jos asuisin Amerikassa yksin. Nyt kun saan elää saman katon alla rakkaani kanssa, ei ole pelkoa siitä, ettei koti tuntuisi kodilta.

Kihlasormusostoksilla Amerikan malliin

Olin teinitytöstä saakka haaveillut amerikkalaistyylisestä kihlasormuksesta. En osannut aavistaakaan, että asuisin joskus Amerikassa saati sitten menisin siellä kihloihin, mutta kuvittelin aina kihlasormukseni samankaltaiseksi kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa.

Kun Samuli oli kosinut minua Havaijilla, aloimme miettiä, millaiset sormukset haluaisimme.

Amerikassa miehet eivät käytä kihlasormusta lainkaan. Heidät rengastetaan vasta alttarilla. Meille oli kuitenkin selvää, että haluaisimme suomalaiseen tapaan kihlasormuksen kummallekin.

Samuli löysikin pian jotain itselleen sopivaa. Bostonissa asuva koruseppä tekee Minter & Richter Designs -tuotemerkillä titaanista mittatilaustyönä näyttäviä, monivärisiä sormuksia, jotka näyttivät juuri Samulin tyylisiltä.

Samulin sormus.

Minulla oli vaikeampaa. Huomasin itsessäni vakavia bridezillan eli hirviömorsiamen piirteitä: tuntui, että vain täydellinen olisi kyllin hyvää. Olen odottanut niin monta vuotta sitä, että minäkin saisin kokea kihlat ja häät, että paineet ovat ehtineet kasvaa turhan suuriksi.

Teki kuitenkin hyvää tiedostaa asia jo tässä vaiheessa, jotta voin yrittää taistella hirviökäytöstä vastaan. Huumori on siihen yksi hyvä keino. Kehitimme Samulin kanssa bridezilla-sanalle suomennoksen morviö. Asioita ei vain voi ottaa ihan hirveän vakavasti, kun toinen nimittelee vieressä morviöksi.

Morviön tarmolla ryhdyin etsimään täydellistä kihlasormusta. Katsoin netistä tuhansia kihlasormusten kuvia. Keskityin pääasiassa amerikkalaisten jalokivikauppojen nettisivuihin, mutta vertailun vuoksi katsoin myös muutamaa suomalaista sivustoa. Se vahvisti ajatukseni siitä, että haluaisin ostaa sormukseni Amerikasta.

Amerikassa kihlasormus on paljon näyttävämpi kuin vihkisormus. Se käy minusta järkeen, sillä toisin kuin vihkisormusta, sitä on tarkoitus käyttää yksinään.

Amerikkalaisilla tuntuu olevan hyvin tarkkarajainen käsitys siitä, miltä kihlasormuksen kuuluu näyttää. Kihlasormusta etsivälle esitellään kaupoissa yksinomaan valkokultaisia timanttisormuksia, jossa on yksi isompi keskustimantti ja mahdollisesti pienempiä timantteja sen ympärillä.

Kuvien perusteella oli kuitenkin hirveän vaikea tietää, miltä sormukset näyttäisivät sormessa. Ihastuin kuvassa erääseen sormukseen ja olin jo lähes varma, että juuri sen haluaisin. Se oli kuitenkin ihan uutta mallia, eikä sitä ollut sovitettavissa yhdessäkään myymälässä.

Ainoa tapa nähdä sormus oli tilata se myymälään, joten teimme niin. Meille luvattiin, että kaupan voisi purkaa, jos emme pitäisi sormuksesta.

Jouduimme odottamaan sormusta yli viikon. Katselin sen kuvaa joka päivä ja kuvittelin, miltä se näyttäisi.

Kun vihdoin sain odottamani sormuksen käsiini, se oli hirveä pettymys. Sormus vaikutti huonolaatuiselta eikä näyttänyt alkuunkaan samanlaiselta kuin olin kuvitellut. Aloin melkein itkeä keskellä ison kauppakeskuksen käytävällä olevaa avointa jalokivimyymälää, jonne ohikulkijat kurkistelivat sisään.

Pettymyksen tuottanut sormus.

Samuli lohdutti ihanasti morviötään, vaikka pahan mieleni syy oli todella typerä. Kun olin vähän toipunut, päätimme jatkaa etsintöjä samassa kauppakeskuksessa olevassa toisessa liikkeessä, jossa olin edellisellä vierailullamme nähnyt jotain alustavasti kiinnostavaa.

Sovittelimme toisen liikkeen sormuksia ja löysimmekin yhden, josta pidimme molemmat. Kyseessä oli vähemmän tunnetun seattlelaisen Valina-suunnittelijabrändin sormus, johon oli tarkoitus ostaa keskustimantti erikseen.

Se on tavallista Amerikassa: monet kihlasormukset myydään ilman keskustimanttia, jotta asiakas voi valita omalle kukkarolleen sopivan kiven. Timantti on sormuksen selvästi kallein osa, ja sen kokoa ja ominaisuuksia vaihtamalla voi vaikuttaa kokonaisuuden hintaan merkittävästi.

Olin kuitenkin yhä liian pettynyt ollakseni varma mistään.

Katsottuani ainakin kahdeksantuhatta kuvaa netistä olin halunnut uskoa, että tiesin, mistä pidin ja mistä en. Kun huomasin, ettei kuvien perusteella tehtyihin arvioihin voinutkaan luottaa, taustatyöltäni putosi pohja.

Muutaman päivän asiaa sulateltuani päätin lähteä itsekseni seikkailemaan Bostonin keskustan jalokiviliikkeisiin.

Kauppoja kiertäessäni huomasin, että olin alkanut kiintyä yhdessä valitsemaamme sormukseen. Vertasin kaikkea näkemääni siihen, ja yhdessä valittu sormus voitti joka vertailun. Silloin olin valmis tekemään päätökseni.

Kierrokseni johdatti minut Bostonin keskustassa olevaan kahdeksankerroksiseen taloon, jonka nimi on Bostonin jalokivikauppiaiden rakennus. Se oli hämmästyttävä paikka: kaikki liiketilat ovat jalokivi- ja arvokorukauppiaiden hallussa. Osa kaupoista on tukkuliikkeitä, mutta osassa palvellaan myös vähittäiskauppa-asiakkaita.

Eräs jalokivikauppiaiden rakennuksen liikkeistä edusti Valina-merkkiä, ja kävi ilmi, että voisimme tilata yhdessä valitsemamme sormuksen sieltä edullisemmin kuin kauppakeskuksen tavallisesta kaupasta.

Timantitkin olisivat kuulemma edullisempia, koska jalokivikauppiaat kilpailevat keskenään kiihkeästi. Lisäksi hintoja piti kuulemma alhaisempana se, että koko rakennus oli jalokivikauppiaiden omistama, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa liiketilastaan.

Päätimme tilata sormuksen sieltä.

Timantin ostamista varten varasimme ajan erikseen. Kun saavuimme yhdessä liikkeeseen, asiakaspalvelijamme Aaron oli ottanut meille esiin valikoiman sovitun kokoluokan timantteja. Joukossa oli eri laatu- ja hintaluokan kiviä.

 

Aaron sekoitti timantit ja lähetti meidät tutkimaan niitä eri valoissa tietämättä, minkä hintainen mikin niistä oli. Pääsimme jonkinmoiseen yksimielisyyteen timanttien kauneusjärjestyksestä. Sen jälkeen Aaron kertoi hinnat. Vaikka emme tienneet timanteista juuri mitään, olimme äänestäneet halvimmat timantit huonoimmiksi!

Myymälän eri kohdissa oli erilaiset valot. Kiersimme erilaisten lamppujen luona arvioimassa, mikä timanteista oli kaunein.

Vähiten kauneimpina pitämämme timantit karsittiin joukosta, ja sama harjoitus toistettiin vielä kahdesti eri olosuhteissa. Kerran jalokivet olivat sormenjälkien ja pölyn peitossa, kerran juuri puhdistuskoneesta otettuja.

Olin timantteja järjestäessämme lähes varma, ettemme erottaisi parempilaatuisia heikompilaatuisista, mutta toisin kävi. Kaikkien esittelykierrosten perusteella suosikiksemme noussut timantti oli yksi joukon hienoimmista.

Aaron opetti meidät tutkimaan kiviä luupilla.

Vasta sitten saimme sovitella timantteja sormukseen.

Suosikkitimanttimme oli isompi kuin olin sormukseeni ajatellut, ja olin jo aikeissa karsia sen sillä perusteella. Samuli oli kuitenkin toista mieltä.

Rakkaastani oli alkanut tuntua kaupassa voimakkaasti siltä, että kihlasormukseni timantin pitäisi olla yhtä harvinaislaatuinen ja ihmeellinen kuin minä hänen silmissään.

Ei sellaiseen tietenkään voi sanoa vastaan. Valinta oli sillä selvä.

Päätöstä helpotti se, että laadukas timantti oli hyvä investointi. Niiden arvo ei laske vuosien kuluessa. Amerikkalaiset rakastavat timantteja, ja kilpailu pitää niiden hinnat alhaisempana kuin esimerkiksi Suomessa. Jalokivikauppiaiden rakennuksessa pystyimme tekemään amerikkalaisittainkin hyvät kaupat.

Aaronia varmasti huvitti se, että timantti oli mielestäni liian iso. En usko, että hänen liikkeessään asioivat morsiamet kovin usein yrittävät ylipuhua sulhasiaan pienemmän kiven kannalle.

Pelkään hieman sitä, saavatko jotkut suomalaiset sormukseni perusteella väärän käsityksen minun ja Samulin arvomaailmasta. Se ei ole amerikkalaisittain millään muotoa pröystäilevä, mutta suomalainen sormuskulttuuri on sen verran erilainen, että se saattaa suomalaisten silmissä vaikuttaa sellaiselta.

En haluaisi kenenkään ajattelevan, että raha on meille elämässä tärkeintä, sillä se ei pidä alkuunkaan paikkaansa.

Emme pyrkineet ostamaan mahdollisimman kallista sormusta. Meille tärkeää oli löytää jotain, mikä tuntuisi kummastakin meistä erityiseltä.

Kun katson sormustani, en ajattele sen hintaa. Ajattelen sitä, että minulla on viimein onni rakastaa ihmistä, jolle juuri minä olen maailman ihmeellisin ja ihanin ja joka haluaa koko maailman tietävän sen.

Kihlaus Havaijilla

Nyt se on julkista: Menimme Havaijilla kihloihin!

Olimme päättäneet paljastaa uutisen vasta sitten, kun meillä olisi sormukset.

Valitsimme ne yhdessä. Samuli oli suunnitellut kosivansa vasta muutamaa kuukautta myöhemmin eikä ollut siksi vielä hankkinut sormusta. Ihanan Havaijin-loman viimeisenä päivänä rakkaani huomasi kuitenkin, ettei malttaisikaan enää odottaa.

Päätös syntyi helikopterissa. Olimme helikopterilennolla tulivuorten yllä, ja pilottioppaamme oli onnistunut löytämään paikan, jossa maan sisältä pulppusi silmiemme edessä hehkuvaa sulaa laavaa ympäristöön.

Olimme jo matkaa suunnitellessamme haaveilleet kuuman laavan näkemisestä. Havaijin saarella siihen on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet, mutta tulivuoret ovat oikukkaita, ja on täysin onnesta kiinni, minkälaiset maisemat tulivuoriluonnonpuistossa juuri omalla lomaviikolla ovat.

Meidän vierailumme aikana sulaa laavaa oli mahdollista nähdä ainoastaan helikopterista ja kohtalaisen pieninä puroina. Jotkut turistit odottavat valtavaa, liekehtivää laavamerta ja pettyvät näkemäänsä, mutta me tiesimme hyvin, ettei sellaista ole ollut nähtävissä sitten viime kevään.

Meidän sydämemme sai pienempikin laavapuro sykkimään nopeammin. Tuntui ihmeelliseltä nähdä maapallon sulan ytimen virtaavan keltapunahehkuisena hätkähdyttävällä nopeudella maan pinnalle.

Saimme nähdä sen yhdessä ja jakaa tunteen siitä, että olimme päässeet kokemaan jotain erityistä. Sillä hetkellä Samuli tunsi minua kohtaan niin pakahduttavaa rakkautta, ettei halunnut odottaa enää hetkeäkään sitoutuakseen minuun loppuelämäkseen.

Ensimmäinen impulssi oli lausua taianomaiset sanat heti saman tien mikrofoniin, joka meille oli annettu pilotin kanssa keskustelemista varten. Mikrofoniin kysytyt kysymykset ja pilottioppaan vastaukset tallentuivat videolle, joka me ja lennon neljä muuta matkustajaa saisimme retken päätteeksi.

Samuli keksi kuitenkin paremman suunnitelman ja päätti malttaa mielensä vielä muutaman tunnin.

Lennon jälkeen olimme menossa seikkailemaan Havaijin saaren koillisosan sademetsiin ja ihailemaan vesiputouksia.

Olen tuntenut vesiputouksia kohtaan aivan erityistä rakkautta siitä lähtien, kun 18-vuotiaana näin elämäni ensimmäisen suuren putouksen Italian Umbriassa, jossa olin hyvän ystäväni kanssa kielikurssimatkalla.

Myöhemmillä matkoillani olen pyrkinyt vesiputousten luo aina kun mahdollista, eikä niiden viehätys ole vähentynyt lainkaan siitä, että olen nähnyt kymmeniä toinen toistaan upeampia putouksia.

Vesiputousten katseleminen täyttää minut samaan aikaan pulppuavalla onnella ja syvällä rauhalla. En koe vastaavaa tunnetta missään muualla.

Myös sademetsät ovat minulle rakkaita. Niiden rehevyys ja elinvoima tekevät minuun joka kerta valtavan vaikutuksen. Jos lomakohteessani on sademetsää, pyrin aina pääsemään sinne vaeltamaan tai ainakin kuljeksimaan.

Sademetsän siimekseen kätkeytyvät vesiputoukset ovat minulle ihanimpia paikkoja maailmassa.

Samuli tiesi tietenkin sen hyvin.

Lisäksi vesiputouksilla oli jo ennen Havaijin-matkaa ollut meidän tarinassamme tärkeä merkitys. Sanoimme ensimmäistä kertaa toisillemme ääneen ”Rakastan sua” toisilla treffeillämme Islannissa upean jäisen Gullfoss-vesiputouksen äärellä.

Kosinnalle olisi siis vaikea – jollei mahdoton – keksiä parempaa paikkaa kuin sademetsän keskellä virtaava vesiputous. Jäisellä tulivuorisaarella täyteen liekkiinsä roihahtanut rakkaus sinetöitäisiin trooppisella tulivuorisaarella lupauksella yhteisestä loppuelämästä.

Viimeisen lomapäivämme suunnitelmissa oli retki ’Akaka Falls -putoukselle, joka on yksi Havaijin osavaltion korkeimmista. Päätimme nauttia putousta ympäröivästä luonnonpuistosta kaikessa rauhassa ja valitsimme kahdesta mahdollisesta sademetsäpolusta pidemmän.

Päivä oli pilvinen, mutta aurinko tuli hetkeksi esiin juuri, kun putous tuli metsässä kuljeskelun päätteeksi näkyviin.

Vehreän trooppisen kasvillisuuden keskellä virtaava vesi syöksyi yli sata metriä alas kauniiseen metsälampeen.

Olisin voinut tuijotella sitä tuntikausia. Ihmettelin kuitenkin hieman sitä, että Samulikin vaikutti olevan niin täysin putouksen lumoissa, ettei olisi malttanut lähteä sen luota mihinkään.

Päädyimme kuin puolivahingossa näköalatasanteen nurkkaan syrjään muista turisteista.

Nojailimme kaiteeseen ja toisiimme, upposimme toistemme silmiin. Oli ihanaa olla sylikkäin, mutta Samuli vaikutti vähän hermostuneelta.

Sitten maailma muuttui yhden pienen lauseen voimasta.

Vaikka lähettyvillä oli ihmisiä, olimme hetkessämme kahden. Kukaan muu ei oivaltanut, että meille oli juuri tapahtunut jotain syvästi merkityksellistä.

Kuusi viikkoa myöhemmin pujotimme sormukset toistemme sormiin Bostonin tunnetuimman pilvenpiirtäjän näköalaravintolan ikkunapöydässä. (Kerron sormusten hankkimisesta toiste.)

Vasta silloin kihlaus alkoi tuntua todelliselta.

Kun näen sormuksen sormessani koko ajan, pystyn jotenkin paremmin uskomaan todeksi tämän valtavan onnen, jota mieleni on vaikea käsittää.

Ymmärrän kyllä sen, että olen löytänyt ihmeellisen, ihanan, juuri minulle sopivan ihmisen, josta en tahdo ikinä päästää irti. Se on helppo ymmärtää, sillä tunnen sen joka solullani.

Käsittämätöntä minulle on se, että tuo maailman ihanin ihminen tuntee minua kohtaan samoin.

Olin ennen Samulin tapaamista pelännyt, etten kokisi sellaista vastavuoroista rakkautta koskaan.

Sormus muistuttaa minua siitä, että loppuelämämme viettäminen yhdessä ei ole pelkästään minun unelmani. Myös Samulin unelma toteutui sinä päivänä, kun lupauduimme toisillemme vesiputouksen juurella.

Kotona taas

Havaijin-loma oli ihana. Kohteemme Havaijin saari oli täynnä juuri sellaista nähtävää ja tekemistä, mitä Havaijilta odotimme, ja tuntui todella hyvältä olla pitkästä aikaa yhdessä lomalla.

Kerron myöhemmin erikseen kaikesta siitä, mitä näimme ja teimme viikon lomamme aikana. Haluan ensin käydä kaikessa rauhassa läpi ottamamme valokuvat ja sulatella kokemuksia hieman.

Tänään haluan kirjoittaa yksin ja pariskuntana matkustamisen yhtäläisyyksistä ja eroista.

Ennen Samuliin tutustumista matkustelin paljon yksin. Tein yksin useita noin kuukauden mittaisia kiertomatkoja eri puolilla maailmaa. Kiersin Karibiaa, Keski-Amerikkaa, Aasiaa ja Australiaa.

Rakastin yksin matkustamista, mutta hetkittäin se tuntui todella yksinäiseltä. Kuten kirjoitin elokuussa käytyämme Samulin kanssa WaterFire-tapahtumassa, matkoilla tuli usein vastaan romanttisia paikkoja ja tilanteita, joissa olisin kovasti kaivannut kumppania rinnalleni.

Havaiji on kokonaisuudessaan kohde, jossa yksinäisyys helposti korostuisi, jos sinne menisi yksin. Koko saari on hyvin romanttinen. Se on myös amerikkalaisten keskuudessa suosittu häämatkakohde, ja tapasimme viikon aikana lukuisia häämatkalla olevia pareja.

Olen valtavan onnellinen siitä, että sain matkustaa Havaijille yhdessä Samulin kanssa. Silti huomaan, että minulla on vielä paljon opittavaa pariskuntana matkustamisesta.

Kaikkein olennaisimmin minun pitäisi oppia jättämään enemmän aikaa pelkkään olemiseen.

Yksin matkustaessani pakkasin matkaohjelman yleensä aivan täyteen. Siten pääsin näkemään ja kokemaan niin paljon kuin mahdollista, eikä minulle jäänyt aikaa tuntea oloani yksinäiseksi.

Romanttisella lomalla olisi hyvä olla aikaa tuijotella toista silmiin ja kuljeskella käsi kädessä kiireettömästi ympäriinsä.

Se vaatii kuitenkin jostain muusta luopumista. Jokaisessa matkakohteessa on enemmän hienoa nähtävää kuin yhdellä matkalla ehtii, ja mitä väljemmän ohjelman haluaa, sitä enemmän asioita täytyy jättää tekemättä.

En tiedä, muuttaisinko Havaijin-matkaohjelmaamme, jos saisin palata ajassa taaksepäin ja suunnitella sen uudelleen. Kenties en malttaisi, sillä näimme ja koimme todella upeita asioita. Silti toivoisin, että meillä olisi ollut edes yksi päivä enemmän aikaa keskittyä yksinomaan toistemme seurasta nauttimiseen.

Yritän muistaa sen ajatuksen seuraavia lomia suunnitellessa ja pitää huolen siitä, että olemiseen jää riittävästi aikaa.

Toinen opeteltava asia on se, miten saan omat matkarutiinini sujuvimmin osaksi yhdessä matkustamista. Minulla on tietyt tavat valmistautua matkaan, pakata, toimia lentokentällä.

Tällä kertaa yritin unohtaa osan niistä kokonaan, mutta se osoittautui huonoksi ratkaisuksi.

Jos minulle tulee rauhallisempi mieli siitä, että varaudun matkalaukun katoamiseen pakkaamalla suosikkivaatteeni käsimatkatavaraan, minun kannattaa tehdä niin eikä miettiä, onko se toisen silmissä höpsöä ylihuolehtimista. Jos minulle on tärkeää olla lennon lähtöportilla koneeseen nousun alkaessa, minun on syytä pitää itse kelloa silmällä eikä jättää aikataulusta huolehtimista toiselle, jonka mielestä portille voi hyvin mennä myöhemminkin.

Viime kädessä kyse on omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta, joka on yhteinen etu.

Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on ehkä kaikkein tärkein asia, mikä kahden itsenäisen ihmisen täytyy pitää mielessä, kun he opettelevat elämään ja toimimaan yhdessä. On tärkeää olla valmis tekemään kompromisseja ja muuttamaan tapojaan, mutta itseisarvoa tapojen muuttamisella ei ole.

Mitä paremmin kumpikin yksilö voi, sitä mukavampaa kaksikolla on yhdessä. Mikäli pienet rutiinit auttavat olemaan paremmalla mielellä, eikä niistä ole toiselle haittaa, niistä kannattaa pitää kiinni.

Kuka saa olla kaksikielinen?

Teini-ikäisenä väittelin ystäväni kanssa kiihkeästi siitä, millä perusteella ihmisellä on oikeus kutsua itseään kaksikieliseksi.

Olin tuolloin asunut koko elämäni Suomessa yksikielisen perheeni kanssa. Kuten monet ikätoverini, vietin kuitenkin suuren osan vapaa-ajastani amerikkalaisia tv-sarjoja ja elokuvia katsellen ja amerikkalaista musiikkia kuunnellen. Lisäksi luin usein englanninkielisiä kirjoja.

Ajattelin suuren osan ajasta englanniksi. Halusin tehdä niin, koska se sai elämän tuntumaan hohdokkaammalta ja vähemmän arkiselta. Olin tehnyt niin jo vuosia ja se kävi minulta täysin luontevasti.

Pidin itseäni kaksikielisenä.

Ystäväni ei moista hyväksynyt. Hänen mielestään kaksikielisiä olivat vain lapsena rinnakkain kaksi kieltä oppineet ja ehkä mahdollisesti pitkään ulkomailla asuneet.

Käsitin hänen syyttävän minua aiheettomasta itseni kehumisesta. Ja sehän on tunnetusti synti, jota me suomalaiset emme katso hyvällä.

Aavistelin, että ystäväni ei ollut yksin mielipiteensä kanssa 1990-luvun Suomessa. Jatkoin kaksikielisen identiteettini vaalimista salassa, enkä koskaan enää maininnut siitä ääneen kenellekään.

Täällä Amerikassa kaikki on toisin.

Täällä kutsun estoitta itseäni kolmikieliseksi, ja sekin on turhaa suomalaista vaatimattomuutta. Amerikkalaiset ymmärtävät monikielisyyden sen verran laajasti, että viisikielinen olisi oikeammin sanottu.

Amerikkalaisten monikielisyyden käsitteestä kertoo paljon eräällä täkäläisellä nettikeskustelupalstalla näkemäni kysymys: ”Kuinka sanotaan espanjaksi, että olen kolmikielinen ja espanja on kolmas kieleni?” Suomalainen ajattelisi, että jos tuota joutuu kysymään, ei tarvitse koko lausetta.

Pohdimme Samulin kanssa suomalaisuuksissamme ihan vakavissamme, voisinko mennä espanjankielisille tarkoitettuun lukupiiriin. Kun hankin lukupiirin tämän kuun kirjan ja näin sen sivumäärän, tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että espanjankielistä teeskenteleviä tuskin tulee ryhmän tapaamisiin ongelmaksi asti.

Tuntuu todella hyvältä kuvata kieli-identiteettini ääneen sellaisena, kuin sen itse koen. Vielä hienommalta tuntuu kuitenkin se, että täällä minun on mahdollista elää aidosti kolmikielistä elämää eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kahden viime viikon aikana olen käynyt luovan kirjoittamisen ryhmässä, kahdessa improvisaatioteatteriryhmässä ja lukupiirissä. Olen kirjoittanut englanniksi novelliluonnoksen ja näytellyt improvisoituja kohtauksia. Olen kaikkien muiden kiireitteni ohessa lukenut espanjaksi 600-sivuisen romaanin ja käynyt siitä kaksituntisen keskustelun, jossa äänessä oli vuoron perään ihmisiä Latinalaisen Amerikan kaikilta laidoilta.

Kaikki tuntui yhtä luontevalta ja helpolta kuin samojen asioiden tekeminen suomeksi. Se on minulle monikielisen identiteetin ydin.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Minun maailmani on aina rakentunut sanoista. Kysymys kielestä ja identiteetistä tuntuisi varmaankin toisenlaiselta, jos sattuisin kuulumaan niihin ihmisiin, joiden maailma rakentuu vahvimmin vaikkapa kuvista tai musiikista.

Toisin kuin jos olisin saanut monikielisyyden syntymälahjana, kaikki sanat minun sanoista rakentuvan maailmani ytimessä ovat suomea.

Rakastan sitä, että tässä maassa puhutaan juuri niitä kahta kieltä, jotka koen äidinkieleni lisäksi omikseni.

Vähintään yhtä paljon rakastan kuitenkin sitä, että illalla kotona voin puhua rakkaalleni kieltä, jota olen osannut niin kauan kuin muistan ja joka kutsun sieluni syvimmäksi kieleksi.

Minulle juuri se tekee tästä unelmieni kolmikielisen elämän.

Romanttinen verikuu

Punaisena hehkuva verikuu pimeällä taivaalla, valkoinen hiekka jalkojen alla ja juuri työmatkalta palanneen rakkaan käsivarret hartioitteni ympärillä tekivät eilisillasta ikimuistoisen.

Olin todella pahoillani kuullessani, että suurin osa Suomesta oli viime yönä pilvinen ja että monet kuunpimennystä katsomaan heränneet saivat palkakseen vain pettymyksen. Me Bostonissa asuvat olimme onnekkaampia: taivas oli pilvetön ja pimennyksen ajankohtakin oli miellyttävästi iltakymmeneltä aamuviiden sijaan.

Minulle ja Samulille ajankohta ei silti ollut paras mahdollinen, sillä Samuli palasi työmatkalta Euroopasta vain paria tuntia ennen pimennystä ja oli tietystikin aivan poikki. Olin ajatellut, että katsoisimme siksi kuuta vain takapihaltamme.

Samuli halusi kuitenkin tehdä illasta erityisen ja vei väsymyksestään huolimatta minut kauniille hiekkarannalle, jossa valoja oli paljon vähemmän kuin kotimme ympärillä. Ehdimme sinne juuri sopivasti sillä hetkellä, kun kuu meni kokonaan peittoon ja hehkui voimakkaimmin punaisena.

Oli ihanaa olla taas yhdessä, kun olimme juuri joutuneet viikoksi eroon toisistamme vain kymmenen päivää sen jälkeen, kun vihdoin pääsimme asumaan samalle mantereelle. Kuu oli upea, tähtitaivas kaunis ja hiekka pehmeää.

Koska kyse ei ole sadusta vaan oikeasta elämästä, kerrottakoon myös, että rannalla oli kylmä, että kuun kuvaaminen ilman kolmijalkaa koetteli kärsivällisyyttä ja kipeytti niskan, että melkein palellutin Samulin käyttäessäni hänen huiviaan kolmijalan korvikkeena ja että kaiken huipuksi hukkasin auton avaimet hiekkaan.

Haluaisin todella tietää, mitä kameralaukkuni suunnittelija on ajatellut sijoittaessaan vetoketjullisen ulkotaskun taakse avoimen ”taskun”, jossa ei ole lainkaan pohjaa. Vetoketjutasku tuntui avaimille turvallisimmalta mahdollisimmalta paikalta kunnes huomasin, että sen takana vaali salakavala valetasku, johon olin tietenkin onnistunut pimeällä rannalla avaimet pudottamaan.

Onneksi emme olleet liikkuneet, ja Samuli onnistui kännykän taskulampun avulla löytämään avaimet, jotka olivat jo lähes kokonaan hiekan peitossa.

On kuitenkin jokaisen omassa vallassa, mistä yksityiskohdista muistonsa rakentaa. Kun muistelen eilisiltaa myöhemmin, aion unohtaa palelemisen, niskakivun ja huolen avaimista. Tiedän Samulin tekevän samoin, ja se on yksi niistä lukemattomista asioista, joita hänessä rakastan.

Näin voimme luoda yhdessä ihanan muiston, jossa rakastavaiset istuvat hohtavalla hiekalla ja katselevat harvinaista verenpunaista kuuta.

Internetaika ja uusien ihmisten tapaaminen

Kun muutin kymmenen vuotta sitten Espanjaan, olin vakaasti päättänyt saada ainakin yhden paikallisen ystävän. Siihen aikaan se tuntui vaikealta. Moni vaihto-opiskelija päätyi tutustumaan ainoastaan muihin ulkomaalaisiin.

Tällä kertaa paikallisiin tutustuminen heti ulkomaille muuton jälkeen on onnistunut aivan käsittämättömän helposti. Kaikesta on kiittäminen sosiaalista mediaa.

Meetup-niminen sosiaalisen median palvelu on täällä Bostonin ympäristössä hyvin suosittu. Kuka tahansa voi perustaa sinne harrastusryhmän, jonka tapaamiset ovat avoimia kaikille. Harrastusten lisäksi palvelua voi käyttää verkostoitumiseen esimerkiksi määrittelemällä ihmisryhmän, jonka edustajia haluaa kutsua koolle.

Viime päivinä olen pyörinyt Meetupissa innoissani kuin lapsi karkkikaupassa. Lähes joka ilta olisi jonkin kiinnostavan oloisen ryhmän tai useamman tapaaminen. Tuntuu vaikealta uskoa, että yhdellä sivustolla on noin helposti tarjolla niin monta kiinnostavaa  tapahtumaa, ja että olen tervetullut jokaiseen niistä.

Meetup-ryhmiä, joita seuraan.

Keskiviikkoiltana osallistuin luovan kirjoittamisen ryhmään. Kirjoitimme ensin reilun tunnin hiljaisuuden vallitessa, sitten esittäydyimme toisillemme ja kaikki halukkaat lukivat kirjoittamansa. Tekstistään sai halutessaan muilta palautetta.

Eilen olin verkostoitumistapaamisessa, jonka kohderyhmäksi oli määritelty paljon matkustavat, kansainvälisesti suuntautuneet itsenäiset naiset. Istuimme baarissa juttelemassa ja tutustumassa.

Viihdyin kummallakin kerralla todella hyvin ja tapasin monta kiinnostavaa ihmistä, joihin toivottavasti tutustun myöhemmin paremmin ryhmän tulevissa tapahtumissa.

Maanantaiksi olen ilmoittautunut improteatteriryhmään ja ensi viikon lauantaiksi espanjankielisille suunnattuun lukupiiriin. Kun Bostonin freelancetoimittajien ryhmä saa aikaiseksi järjestää seuraavan tapaamisen, yritän päästä paikalle. Seuraan myös, minkälaisia ravintolaretkiä Bostonin foodiet keksivät ja mitä tapahtuu ryhmässä nimeltä Opi ottamaan parempia valokuvia.

Jos olisin muuttanut tänne yksin, kävisin varmaan aluksi lähes joka ilta jossain Meetup-tapaamisessa. Nyt yritän tasapainoilla oman Bostonin-elämän rakentamisen ja parisuhteen välillä.

Meistä molemmista on hyvä, että kummallakin on täällä omia harrastuksia yhteisen elämämme lisäksi, mutta toisaalta halu viettää aikaa yhdessä on kova nyt, kun vihdoin pääsimme samalle mantereelle asumaan.

Kun olin edellisen kerran parisuhteessa, ystävät ja harrastukset veivät vapaa-ajastani liian ison osan, ja se aiheutti suhteeseen ongelmia. En missään tapauksessa halua, että sama toistuu.

Ajattelin etukäteen, että uuteen paikkaan muuttaminen tarjoaisi loistavan mahdollisuuden varmistaa, että vietän riittävän ison osan vapaa-ajastani rakkaani kanssa. Se tuntui etukäteen hyvin yksinkertaiselta: en vain aloittaisi liian monta omaa harrastusta tai etsisi liian monta uutta ystävää. Silloin en kuitenkaan ollut vielä nähnyt kaikkia Meetupin houkutuksia.

Luotan kuitenkin siihen, että löydän etsimäni tasapainon. Esimerkiksi lukupiirit ovat parisuhteen kannalta hyviä harrastuksia, sillä kirjojen lukeminen merkitsee kotona olemista.

Espanjankielisten kirjakerhon tämän kuun kirja on yli 600 sivua paksu ja minun on luettava se reilussa viikossa. Eiköhän se hillitse sopivasti himoani säntäillä pää kolmantena jalkana Meetup-tapaamisesta toiseen.

Tervetuloa uuteen kotiin

Kun astuin uuden kotini kynnyksen yli, näin ensimmäiseksi kymmeniä ilmapalloja, joiden värit loistivat lattialla olevan tunnelmalampun valossa muuten pimeässä huoneessa.

Se oli Samulin tervetulotoivotus minulle. Oli ihanaa aloittaa elämä uudessa kodissa sillä, että toinen oli nähnyt vaivaa ilmaistakseen, miten iloinen oli tulostani.

Samuli oli paitsi järjestänyt minulle hienon ilmapalloyllätyksen myös kuvannut sitä ennen tuloani kaikessa rauhassa järjestelmäkameralla. Otin itse saavuttuani pikaisesti pari kuvaa, joihin en ollut tyytyväinen, mutta minulla ei ollut lennon jälkeen voimia keskittyä kuvaamiseen sen enempää. Kun tänään aloin käsitellä ilmapallokuvia blogia varten ja harmittelin tyytymättömyyttäni niihin, rakkaani otti esiin valikoiman toinen toistaan hienompia kuvia ja käsitteli minulle tällaisen.

Lauantaina luvassa oli vielä toinen yllätys. Samuli oli kutsunut kylään kolme läheisintä täkäläistä ystäväänsä, joihin minäkin olen jo ehtinyt tutustua, ja vietimme yhdessä tervetuliaisjuhlia.

Olen todella onnekas, kun tunnen uudesta kotikaupungistani jo valmiiksi neljä ihmistä, jotka ovat odottaneet muuttoani.

Lauantai tarjosi myös odottamattoman mahdollisuuden tutustua uuden kotikatuni asukkaisiin. Osa asukkaista oli järjestänyt korttelijuhlat, joihin kaikki täällä asuvat olivat tervetulleita.

Heinäkuussa täällä ollessani huomasin, että monet katumme asukkaat tuntevat toisemme hyvin. Heillä on tapana istuskella kotiensa etukuisteilla retkituoleissa ja rupatella keskenään.

Silloin väki vaikutti kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävältä. Yritin moikkailla heitä ohi kulkiessani, mutta he eivät tuntuneet erityisen innokkailta vastaamaan tervehdykseen.

Korttelijuhlissa henki oli täysin päinvastainen. Yksi niiden tarkoituksesta oli auttaa kadun asukkaita tutustumaan toisiinsa, ja siellä kaikki juttelivat mielellään uuden tulokkaan kanssa.

Nyt tunnen monta naapuria niin hyvin, että heidän kanssaan on varmastikin luontevaa jäädä hetkeksi juttelemaan, jos näkee heidät istumassa kuistillaan.

Ainakin toistaiseksi tänne kotiutuminen  on ollut yllättävänkin helppoa.

Matkalla kohti uutta elämää

Odotan parhaillaan Helsinki-Vantaalla lentoani Reykjavikin kautta Bostoniin. Kuvittelin, että tässä kohtaa viimeistään alkaisi tuntua siltä, että olen muuttamassa pois Suomesta. Odottamaani haikeuden tunnetta ei kuitenkaan vieläkään ole tullut.

Ehkä se iskee lentokoneessa.

Tai sitten sitä ei missään vaiheessa tule.

Ajattelin, että vaikein hetki olisi se, kun huonekaluni haettaisiin pois. Koska nykyisistä huonekaluistani suurin osa ei ole tulossa minun ja Samulin yhteiseen Suomen-kotiin, olin päättänyt luopua muun muassa sohvistani, kirjahyllyistäni ja ruokapöydästäni.

Nyt kuitenkin kotini on todennäköisesti menossa vuokralle kalustettuna, joten huonekalut saivatkin jäädä paikoilleen. Vuokralaista ei ole vielä löytynyt, mutta työkaverini avulla löysin kiinteistövälittäjän, joka on erikoistunut vuokraamaan kalustettuja asuntoja Suomeen työkomennukselle muuttaville.

Samuli arveli, että vaikeinta olisi, kun sulkisin kotioven perässäni. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään.

Tämänhetkinen suunnitelma on, että muutamme Samulin kanssa parin vuoden sisällä Helsinkiin minun asuntooni. Vaikka suunnitelmat voivat aina muuttua, olen päättänyt pitää tässä elämäni taitekohdassa vakaasti kiinni ajatuksesta, että niin juuri me teemme.

Tarkoitus oli sisäistää ajatus niin hyvin, että kotioven sulkeminen tuntuisi samalta kuin mille tahansa vähän pidemmälle matkalle lähtiessä. Se onnistui täydellisesti.

Myös läheisimpien ystävien hyvästelemisen arvelin olevan raskasta. Sekin meni kuitenkin kevyemmin kuin odotin. Yhteys välillämme on aina ennenkin säilynyt, vaikka joku meistä on asunut välillä ulkomailla tai vaikka emme kaikissa elämäntilanteissa ole Suomessa asuessammekaan ehtineet tavata hirveän usein.

Vaikeinta oli halata vanhempia hyvästiksi lentokentällä.

Toinen yllätys on ollut se, etten juurikaan jännitä uuden elämänvaiheen aloittamista. Oikeastaan ei tunnu, että olisin aloittamassa uutta elämää. Ennemminkin palaan Bostonin-elämääni, jonka sain heinäkuussa jo hyvään alkuun.

Palaan Amerikan-kotiini. Siellä minua odottaa malttamattomana mies, joka rakastaa minua eri tavoin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Ei kai tässä oikeastaan ole mitään syytä olla hermostunut.

Liekkejä vetten päällä

Nuotion tuoksu leijui ilmassa pimeässä, lämpimässä kesäyössä. Kymmenet räiskyvät kokot saivat joen hehkumaan. Liekkien vana mutkitteli joen keskellä halki kaupungin.

WaterFire kosketti niin syvältä, että kokemusta on vaikea kuvata sanoin. Yritän silti, koska sanat ovat minulle tärkeitä.

En ole enää yksin. Tuon lauseen valitsisin, jos joutuisin tiivistämään muutamaan sanaan kaiken sen, mitä tunsin kulkiessamme käsi kädessä joen viertä ja katsellessamme veden pintaan heijastuvia liekkejä.

Viime vuosina olen matkustellut yksin kymmenissä maissa eri puolilla maailmaa. Olen kokenut paljon unohtumattomia asioita yksin. Se on saanut minut tuntemaan itseni itsenäiseksi ja vahvaksi – mutta aika ajoin myös riipaisevan yksinäiseksi.

WaterFire on juuri sellainen tapahtuma, johon yksin matkustaessani olisin ehdottomasti halunnut mennä, mutta joka olisi saanut minut kaipaamaan kipeästi viereeni omaa rakasta, joka kietoisi kätensä ympärilleni.

Nyt vierelläni oli ihminen, jonka tiesin haluavan jakaa kanssani paitsi vedessä tanssivien liekkien hehkun myös kaikki tulevien vuosien ikimuistoisimmat hetket.

Samaan aikaan savun tuoksu, palavien halkojen räksähtely ja liekeissä vaihtuvat värit toivat mieleeni muutakin. Kun saavuimme joen rantaan, siirryin yllättäen muistoissani Ukrainaan.

Olin odottanut muistumia lapsuuden juhannuskokoista tai nuoruuden mökkinuotioista, mutta tunsinkin olevani Kiovassa keskellä mielenosoitusta, joka saisi muutamaa viikkoa myöhemmin presidentti Janukovitshin pakenemaan hirsipalatsistaan. Muisto oli onnellinen. Keskeisintä siinä oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.

Työmatka Kiovan mielenosoitusten keskelle oli yksi voimakkaimmista kokemuksistani koskaan. Olin paikalla, kun historian lehteä käännettiin. Tapasin ihmisiä, jotka uskoivat asiaansa niin paljon, että olivat valmiita kuolemaan sen puolesta. Pääsin näkemään, että uskalsin tehdä työni vaikka pelkäsin tarkk’ampujia, joiden tiedettiin tähdänneen toimittajia.

Viimeisenä iltana työparini johdatti minut aivan etulinjan tuntumaan, jossa mielenosoittajien ja mellakkapoliisin rivit kohtasivat. Hän oli valokuvaajana käynyt siellä jo useita kertoja ennenkin, mutta minä olin pysytellyt kauempana tapahtumien polttopisteestä, sillä se oli huono paikka haastattelujen tekemiseen. Viimeinen iltamme Kiovassa oli kuitenkin rauhallinen, ja työparini halusi jakaa kanssani sen hetken etulinjassa.

Mielenosoittajien autonrengasnuotiot tuprusivat sankkaa savua, jota olimme hengittäneet ja jonka nokea tallanneet jo useita päiviä. Juuri silloin kukaan ei rummuttanut uhkaavasti lyhtypylväitä eikä heitellyt kiviä. Yksi mielenosoittajista soitti kitaraa.

Hetki oli itkettävän kaunis. Mielenosoittajat olivat alusta alkaen kohdelleet meitä yhtenä heistä. Olimme osa meitä ympäröivää urheaa joukkoa ja samalla osa meitä kaikkia suurempaa tarinaa, jonka valtavuutta kukaan ei vielä silloin osannut aavistaa.

Voi olla, että muistan vastedes aina tuon hetken, kun haistan savun tuoksun. Jos niin on, olen siitä pelkästään onnellinen.

Kaiken muun lisäksi WaterFire muistutti minua Suomesta. Olen aina rakastanut Suomessa paitsi juhannuksen loputonta valoa myös elokuun öitä, joiden tunnelma on aivan erilainen kuin alkukesän yöttöminä öinä.

WaterFiressa oli samaa tunnelmaa kuin Suomen elokuussa ja varsinkin kuin Taiteiden yössä.

Osallistujilla oli mahdollisuus tukea tapahtumaa ostamalla paperilyhty, jonka sai sytyttää osaksi yhteistä valomerta. Lyhtyyn sai kirjoittaa kaikkien nähtäväksi viestin jollekulle rakkaalle ihmiselle.

Suomessa kynttilöillä ja niihin liitetyillä hyvin henkilökohtaisilla kirjoituksilla on pimeää kesäyötä valaissut Sytytä kynttilä ry, jonka ensimmäinen valotaidetapahtuma Helsingin vuoden 2002 Taiteiden yössä jätti minuun lähtemättömän jäljen.

Minulle WaterFire oli kaikkea tuota ja vielä paljon muuta. Elin uudelleen monia vanhoja, rakkaita muistoja, mutta kaikkein voimakkain oli tunne siitä, että meille syntyi yhdessä uusia.

Valmiina seuraavaan itsenäisyyspäivään

Kirjoitin aiemmin, että seuraavaan heinäkuun neljänteen mennessä hankkisimme tähtilippuvaateita. Osoittautui, että nyt on juuri oikea aika vuodesta hankkia niitä.

Kävimme shoppailemassa Wrentham village premium outlets -ostoskylässä, jossa on kymmenittäin tunnettujen vaatemerkkien outlet-hintaisia myymälöitä. Converse-kaupassa oli juuri muutamaa tuntia aikaisemmin siirretty alehyllyyn iso valikoima erilaisia tähtilippuconsseja. Myyjä kertoi, että ne menevät yleensä nopeasti, sillä moni kärkkyy juhlapyhän jälkeen alennukseen tulevia lippukuviotuotteita.

Samuli löysi hyllystä tosi hienot, vanhan näköisiksi kulutetut tähtilippuconssit.

Pian tajusimme, että meillä oli ongelma: Niitä oli jäljellä kummankin meistä kokoa, ja kummankin teki niitä mieli. Olimme vaarassa päätyä hankkimaan samanlaiset kengät, ja se tuntui molemmista jokseenkin huolestuttavalta askeleelta. Hankkisimmeko kohta samanlaiset tuulipuvut? Tai käsi kädessä kulkiessa käytettäväksi tarkoitetut t-paidat, joissa toisessa on nuoli vasemmalle ja teksti ”I’m with him” ja toisessa nuoli oikealle ja teksti ”I’m with her”?

Yritimme kumpikin saada toisemme vakuuttuneeksi, että toisen pitäisi saada kengät, mutta kun kumpikaan ei suostunut jättämään toista ilman, oli samanlaisten hankkiminen lopulta ainoa vaihtoehto.

Nyt meillä on vuosi aikaa sulatella päätöstämme ryhtyä pariskunnaksi, joka ostaa samanlaisia vaatteita ja miettiä, kestääkö kantti käyttää tähtilippuconsseja yhdessä seuraavana heinäkuun neljäntenä. Sen sovimme jo kaupassa, että minään muuna vuoden päivänä emme kuuna kullanvalkeana käytä samanlaisia kenkiämme yhtä aikaa.

Osaanko kertoa tarinoita, osaako toinen kuunnella?

Pidän itseäni hyvänä tarinankertojana ja kerron mielelläni hauskaksi tarkoitettuja juttuja omasta elämästäni. Samuliin tarinani uppoavat kuitenkin poikkeuksellisen huonosti, mistä olen ollut ymmälläni. Viikonloppuna taisimme viimein keksiä, mistä se johtuu.

Olemme päätyneet monet kerrat tilanteeseen, jossa kerron mielestäni kiinnostavaa juttua mutta huomaan Samulin olevan ihmeissään siitä, mistä oikein puhun ja miksi. Luulin aluksi, että emme vain pidä samanlaisia juttuja hauskoina, mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on siitä, miten tarina kerrotaan.

Minun ja Samulin välillä vaikuttaa olevan sama kulttuuriero kuin eurooppalaisten ja amerikkalaisten tieteentekijöiden välillä. Kuulemma eurooppalaiset tutkijat kertovat artikkeliensa alussa tutkimuksen lähtökohdat, selostavat sitten tutkimuksen kulun ja esittelevät lopussa johtopäätökset. Amerikkalaiset puolestaan aloittavat johtopäätöksillä. Heidän mielestään kaikki muu muuttuu kiinnostavaksi ja ymmärrettäväksi vasta, kun ne ovat tiedossa.

Minun tarinankerrontatyylini muistuttaa eurooppalaista tieteellistä artikkelia: aloitan alusta ja etenen aikajärjestyksessä kohti loppuhuipennusta. Jutun pointti paljastuu lopuksi samaan tapaan kuin vitseissä ja sarjakuvastripeissä. Samuli kuitenkin kaipaisi amerikkalaiseen tyyliin jutun alkuun eräänlaiset johtopäätökset: vastauksen kysymykseen, miksi tämä juttu kerrotaan. Sen hahmottaminen kuulemma helpottaa jutun seuraamista olennaisesti.

Tämän ymmärrettyäni olen yrittänyt opetella kertomaan juttuja niin, että niiden alussa on pieni johdanto. Varsinaista loppuhuipennusta en siinä paljasta, mutta yritän antaa jonkinlaisen ennakkokäsityksen siitä, mihin juttu on menossa ja miksi kerron sitä juuri siinä tilanteessa.

Sama pätee vakavampiinkin tarinoihin. Jos näen yhtymäkohdan jonkin lapsuuden kokemukseni ja nykyhetken välillä, minulle olisi luontaista kertoa ensin lapsuuden kokemuksesta ja edetä vasta sitten oivallukseeni yhtymäkohdasta. Saan kuitenkin rakkaani huomion paljon paremmin jos aloitankin kertomalla, minkälaisen yhtymäkohdan olen tunnistanut. Lapsuusmuistoani on kuulemma paljon helpompi seurata, jos pystyy alusta alkaen peilaamaan kertomaani siihen, miten tarina liittyy nykyhetkeen.

Nyt kun tiedostan asian, minun on helppo ymmärtää, miksi näin on. Itse vain en ole koskaan kaivannut vastausta kysymykseen, miksi jokin tarina kerrotaan. Olen vitsaillut samaistuvani Homer Simpsoniin, jolta Bart kysyy tylsistyneenä, mikä isän juuri kertoman tarinan pointti on, ja joka vastaa pojalleen iloisena ”Minä tykkään tarinoista.”

Oikeasti minulle on totta kai tärkeää, että tarinani olisivat mielenkiintoisia ja että niiden sanoma välittyisi kuulijalle. Samuli ei taatusti ole ainut, joka saa jutuistani enemmän irti, kun opettelen lisäämään niihin johdannon. Olen onnellinen siitä, että ymmärsin tämän asian nyt, mutta samaan aikaan harmittaa, ettei kukaan kertonut minulle tästä jo vuosia sitten.

Kommunikaation onnistuminen on uskomattoman pienestä kiinni.

***

P.S. Tarinoita ja kuvia New Yorkin -matkastamme on luvassa heti, kun ehdimme valita ja käsitellä parhaat matkakuvat.

Pesänrakennuspuuhia

Ei ole ihan helppoa rakentaa yhteistä kotia kahdelle aikuiselle ihmiselle, jotka ovat molemmat ehtineet pinttyä omiin tapohinsa. Tehtävää ei helpota se, että aiempien kotiemme välissä on valtameri, emmekä voi vain muuttaa kummankin tavaroita yhteen osoitteeseen.

Toisaalta emme tekisi sitä kuitenkaan. Tavaramme eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen.

Minun Helsingin-olohuoneessani on vihreät seinät, lämpimän oranssi sohvakalusto ja huonekaluja punertavasta puusta. Samulin sisustuksessa kaikki on mustaa tai valkoista. Minulla on pehmeitä ja pyöreitä muotoja, Samulilla geometrista kulmikkuutta.

Olemme päättäneet kehitellä pidemmän päälle yhteisen sisustustyylin, josta tulee selvästi erilainen kuin kummankaan meistä tämänhetkinen tyyli. Nyt ei kuitenkaan tunnu olevan oikea hetki hankkiutua kummankin huonekaluista eroon ja hankkia kokonaan uusia. Tarkoituksemme on asua Bostonissa puolitoista vuotta ja muuttaa sitten pysyvämmin Suomeen. Siihen saakka Samulin nykyiset huonekalut saavat toimia yhteisen sisutuksemme pohjana.

Kuten kuka tahansa suomalainen nuoripari, aloitimme pesänrakennuksen Ikeasta.

Vaikka haluankin täällä asuessani keskittyä tutustumaan täkäläiseen kulttuuriin, oli ihanaa päästä hetkeksi maaperälle, joka oli yhtä tuttu molemmille. Minulle on raskasta olla koko ajan meistä kahdesta se, joka tietää uuden kotimaan asioista vähemmän kuin toinen. Se vaikeuttaa tasa-arvoista keskustelua yhteisistä asioista, joka on meille molemmille hyvin tärkeää.

Ikeassa olimme tasa-arvoisia. Kumpikin osasi lukea esittelyhuonekaluista lokerokoodit, tunsi myynnissä olevat tavarat, suunnisti tottuneesti osastolta toiselle. Minun ei tarvinnut kysellä ja ihmetellä, Samulin ei tarvinnut selittää.

Emme saaneet läheskään kaikkea haluamaamme, mutta yksi tärkeä asia edistyi. Hankimme uuden lipaston, jotta säilytystila riittää molempien vaatteille ja saan tavarani pois matkalaukusta. Se on iso askel kohti yhteistä kotia.

Myös Ikea-ostosten kokoaminen sujui yhdessä mukavasti, kun kumpikin tiesi, miten toimia.

Astetta eksoottisempi kokemus oli yrittää hankkia kodin elektroniikkaa Best Buysta, jota Samuli oli kuvannut täkäläiseksi Gigantiksi. Kauppa osoittautui tavallaan Gigantin vastakohdaksi: Gigantissa on iso valikoima tavaraa, mutta myyjää saa kärkkyä kuin korppikotka. Best Buyssä vilisi avuliaita myyjiä kuin muurahaisia, mutta valikoimat olivat surkeat.

Kysyin neuvoa parikymppiseltä miesmyyjältä, joka lähti näyttämään minulle etsimääni osastoa. Huikkasin Samulille suomeksi, mihin olin menossa, ja myyjä huolestui, kun puolisoni ei seurannutkaan minua kuin hai laivaa. ”Ei kai häntä haittaa, että vien sinut kauemmas?”, mies kysyi täysin tosissaan.

Minulle ei selvinnyt, onko täkäläisillä pariskunnilla tapana liikkua yhdessä shoppaillessaan aina kylki kyljessä, vai pelkäsikö myyjä meillä maahanmuuttajilla olevan kummallisia tapoja, jotka hänen tulisi ottaa huomioon.

Seuraavaksi jatkamme ostoksia verkkokaupoissa. Odotan mielenkiinnolla, miten paljon ne eroavat suomalaisista vastaavista.

Hyppy tuntemattomaan eli miksi muutan Bostoniin

Olin luvannut itselleni, että vuodesta 2015 tulisi minulle ikimuistoisen onnellinen vuosi. Uudenvuodenyönä pian puolenyön jälkeen sain suudelman mieheltä, jonka vuoksi olen nyt muuttamassa toiselle mantereelle ja viemässä urani aivan uudenlaiseen suuntaan.

Olen pitkään haaveillut kahdesta asiasta: toimittajan työstä ulkomailla ja sitoutumishaluisesta elämänkumppanista, jonka kanssa voisimme yhdessä tehdä elämästä ihanan seikkailun. Alkuvuodesta huomasin olevani yhtäkkiä tilanteessa, jossa voisin saada molemmat – jos vain uskaltaisin heittäytyä täysillä tuntemattomaan.

Sattui nimittäin niin, että vaikka ystäväpariskunnan uudenvuodenjuhlissa Helsingissä tapaamani mies oli laillani syntynyt ja kasvanut Uudellamaalla, hän oli muutamaa vuotta aiemmin muuttanut työn perässä pysyvästi Yhdysvaltoihin. Samuli oli kaikkea, mitä olin kumppanilta toivonut, ja hän ajatteli minusta samoin. Mutta jotta voisimme elää yhdessä, jommankumman olisi pakko muuttaa.

Kummallakin meistä oli senhetkisessä kotikaupungissamme erittäin kiinnostava oman alan työpaikka. Oli selvää, että kumpi hyvänsä meistä muuttaisikin, vastaavanlaista pestiä ei uudelta kotipaikkakunnalta löytyisi.

Toisaalta minulla oli pitkäaikainen ulkomaanhaaveeni ja työnantaja, joka kannustaa työntekijöitään toteuttamaan unelmiaan.

Lopulta päätös oli helppo. Kuinka usein ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tavoitella kahta unelmaansa yhdellä kertaa? Miten sellaiseen tilaisuuteen voisi olla tarttumatta?

Syyskuun alusta alkaen jään virkavapaalle tutusta kuukausipalkkaisesta työstäni. Muutan pois synnyinkaupungistani, jossa asuvat rakkaat vanhempani ja kaikki lapsuudenystäväni. Ryhdyn ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaksi toimittajaksi ja yritän kaupata osaamistani juttu kerrallaan. Muutan kaupunkiin, josta tunnen entuudestaan vain yhden ihmisen: miehen, jonka olen tavannut kasvokkain vasta neljä kertaa, mutta joka lupasi jo ensimmäisen kerran jälkeen viettää kanssani loppuelämänsä.

Olen innoissani. Olen kauhuissani. Mutta en tavoittele elämässä sitä, etten pelkäisi mitään, vaan sitä, että tekisin asioita peloistani huolimatta silloin, kun jokin on pelkojen voittamisen arvoista.

Tämä on.

Minä ja Samuli toisilla treffeillämme Islannissa Gullfossin putouksilla. Ensitapaamisemme jälkeen ehdimme olla samalla mantereella alle vuorokauden, mutta muutaman päivän kiihkeän chattailyn jälkeen päätimme tavata pian uudelleen ja ostimme kahden viikon päähän lennot Islantiin.