Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.
Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.
Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.
Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.
Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.
Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.
Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.
Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.
Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.
Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.
Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.
Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.
Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.
Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.
Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.
Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.
Amerikkaa ymmärtämässä 
Hauskaa, itse opin kokkaamaan vasta melkein nelikymppisenä ja innostus alkoi juuri Bostonissa. En tuntenut sieltä ketään, joten sosiaalista elämää ei alussa juurikaan ollut. Niinpä minulla oli aikaa tutkiskella niitä mielettömän isoja ruokakauppoja oikein antaumuksella :) Odotan innolla hyviä reseptejä!
TykkääTykkää
Hupaisaa, miten päinvastaisilla tavoilla Bostoniin muuttaminen on ruuanlaiton suhteen meihin vaikuttanut :) Elämäntilanne on varmaankin tässä se ratkaiseva ero. Jos olisin muuttanut tänne yksin eikä kukaan olisi ollut näkemässä ruuanlaittokokeilujani, olisin todennäköisesti kokkaillut paljon enemmän.
Onko sinulla suosikkireseptejä täkäläisistä raaka-aineista?
TykkääTykkää
Hehe, no siis ei, koska mä aloitin Bostonissa suunnilleen siitä, että mikä on kukkakaalin tai parsakaalin keittoaika ja että mitä ruusukaalilla voi tehdä. Kävin vuokraisäntäni kanssa keskusteluja mm. siitä, pitääkö riisikattilalla olla kansi. Ihan oikeita ruokia opin tekemään vasta sitten, kun tulin puolen vuoden kuluttua takaisin Hollantiin.
TykkääTykkää
I agree that visiting grocery stores in foreign countries becomes an adventure in itself. One spends so much time just seeing what is and isn’t there compared to what’s back home, how it’s arranged differently, and so on. I can remember visiting grocery stories in Lithuania some years back and seeing familiar company brands on unfamiliar products, noting the scarcity of fresh milk, and being amazed at all those 2-liter plastic bottles of beer (as alcohol wasn’t permitted at all in Massachusetts grocery stores when I was growing up; one had to go to package stores instead).
Favorite un-idomatic translation from your post: ”The whipping of the baking spreads throughout the apartment and leaves the daylight in the air to hang.” I know what you actually meant, but the translation conjures up all sorts of amusing images.
TykkääTykkää
That’s pretty hilarious :D I can’t understand where Google got the whipping… The word I used only means an unpleasant smell of frying or burning. And ”daylight” is also a very odd translation for a perfectly normal idiom meaning ”for days”.
TykkääLiked by 1 henkilö
Päivitysilmoitus: Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta | Amerikkaa ymmärtämässä