Robotti soittaa

Kun amerikkalainen kännykkäni soi, mietin ensimmäiseksi, onkohan soittaja robotti.

Robotit soittelevat minulle usein. Osa niistä on hyväntahtoisia ja muistuttelee esimerkiksi lääkäriajasta tai siitä, että reseptilääkkeeni on noudettavissa apteekista. Osa on kuitenkin kieroja huijareita.

Huijarirobotit soittavat joka kerta eri numerosta. Ne ovat naamioineet valheellisen suuntanumeron avulla numeronsa näyttämään siltä, että puhelu tulisi kotipaikkakunnaltani. Jos vastaan, ne alkavat syytää suustaan valheita heti ensimmäisestä lauseesta alkaen.

”Kiitos, kun valitsit Marriott-hotellit”, yksi niistä tapaa aloittaa.

En ole koskaan varannut huonetta Marriottista.

Seuraavaksi huijarirobotti väittää, että sillä on minulle palkinto. Yleensä en kuuntele sitä paria ensimmäistä lausetta pidemmälle, mutta kerran kun yritin uteliaisuudesta selvittää mistä on kyse, se vain jatkoi höpöttämistä niin kauan, että lopulta kyllästyin.

Minua kieroilijarobotit eivät yleensä onnistu huiputtamaan. Minulla sattuu onnekseni olemaan sen verran erikoinen puhelinnumero, että robottien juonet kääntyvät niitä itseään vastaan.

Yleensä amerikkalaisilla on kännykkänumeroissaankin suuntanumerot, jotka kertovat, mistä päin maata liittymä on hankittu. Kännykkänumeron alkuosa ei siis ole Suomen tapaan operaattorin tunnus vaan suuntanumero. Minun kännykkänumeroni alku ei kuitenkaan ole Bostonin, kotikaupunkini Somervillen tai edes sitä ympäröivien Bostonin ympäryskuntien suunta. Se on käytössä vähän kauempana Bostonista olevissa kunnissa, joista en tunne ketään.

Samuli valitsi minulle aikoinaan numeron, joka on esteettisesti miellyttävä ja helppo muistaa. Tuohon aikaan en edes tiennyt, että kolmella ensimmäisellä numerolla oli jokin merkitys.

Nykyään suuntanumerosta on kuitenkin minulle paljon iloa. Aina kun puhelimen näytöllä välkkyy omalla suuntanumerollani alkava tuntematon numero, kuvittelen mielessäni häijyn robotin, joka hieroo käsiään yhteen ja myhäilee ylpeänä hienosta huijauksestaan. On hyvin tyydyttävää jättää vastaamatta puheluun ja pilata robotin katalat juonet.

 

Myös hyvää tarkoittavat robotit ovat välillä ärsyttäviä. Jokainen, joka on joskus soittanut asiakaspalvelun automaattiseen puhelinvastaajaan, pystyy varmasti kuvittelemaan miksi.

Hiljattain apteekin robotti soitti kertoakseen, että eräs reseptini oli uusittavissa. En halunnut uusia sitä ja tein mielestäni sen selväksi, mutta robotti ei uskonut minua. Se alkoi soitella päivästä toiseen ja kysellä aina uudelleen saman reseptin perään. En jaksanut jankata sen kanssa, joten aloin lyödä sille luurin korvaan heti puhelun alkumetreillä.

Lopulta apteekista soitti ihan oikea ihminen. Se tuntui todella hyvältä.

”Onpa ihanaa puhua oikean ihmisen kanssa! Teidän robottinne soittelee ja soittelee minulle eikä millään usko, kun yritän sanoa, etten halua uusia reseptiä”, huudahdin ilahtuneena.

Soittajaa vähän nauratti. Hän kuitenkin pystyi heti korjaamaan asian. Sen puhelun jälkeen apteekkirobotti ei ole enää soitellut.

En selvästikään ole tässäkään maassa ainoa, joka ei tykkää puhua roboteille. Kerran minulla meni yhteen robottiin hermo ja tiuskaisin sille tosi inhottavasti ”Haluan puhua oikean ihmisen kanssa!” Samuli yritti vierestä auttaa, että sano sille ”Haluan puhua asiakaspalvelijan kanssa”, se on se termi jonka robotit yleensä ymmärtävät. Mutta kappas kummaa, senkertainen keskustelukumppanini ymmärsi myös turhautuneen tiuskaisuni ja yhdisti minut saman tien ihan oikealle ihmiselle.

Se on robottien kunniaksi sanottava, että ne eivät pahastu ikävästäkään äänensävystä eivätkä kanna kaunaa. Se on joskus terapeuttista maassa, jossa oikeille asiakaspalvelijoille kuuluu puhua hymyilevällä äänellä silloinkin, kun tilanne tosissaan koettelee kärsivällisyyttä.

Ensi kerralla kun on huono päivä, voisinkin kokeilla vastata Marriottin robotin puheluun ja purkaa huonon tuuleni kiukuttelemalla sille. Se on taatusti niin teflonia, ettei se olisi moksiskaan, vaan soittaisi heti seuraavana päivänä uudestaan.

Advertisement

Heimitäkuuluu eli miten olla muovisen kohtelias

Kävin äsken Suomen-kotini lähiruokakaupassa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut kysellä kassalta kuulumisia.

Amerikassa olen opetellut aloittamaan jokaisen kasvokkaisen kohtaamisen ventovieraan kanssa sanomalla heimitäkuuluu. Minulle on tärkeää ladella koko litania samaan hengenvetoon, sillä jos erehdyn pitämään pienenkin tauon hein jälkeen, ehdin tulla tietoiseksi siitä, miten paljon amerikkalainen tervehtimiskulttuuri minua ärsyttää.

Marylou’s-ketjun kahviloissa kaikki on pinkkiä parkkiruutuja myöten, mutta aivan erityisen pinkkiä on baristojen puhetyyli.

Suomalaisena olen tottunut siihen, että kuulumisten kyseleminen on merkityksellinen teko. Niitä kysellään itselle tärkeiltä ihmisiltä siitä syystä, että halutaan kuulla heidän iloistaan ja suruistaan. Kysymys on aito, ja siihen saa aidon vastauksen.

Tuntuu pahalta, kun itselle tärkeä ja merkityksellinen lause latistetaan tyhjäksi fraasiksi, rutiininomaiseksi kysymykseksi, johon ei välttämättä edes ole tarkoitus vastata. Mahdolliset vastaukset tuntuvat vielä pahemmalta, koska ne ovat sisäänrakennetusti muovisia.

Myös Espanjassa tervehtimiskulttuuri vaatii kuulumisten kyselemistä. Siellä asuessani minun oli välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa väittää kaiken olevan hyvin, jos elämässäni oli vaikeita asioita meneillään. Opin silloin vastaamaan kysymykseen ”Väsyttää. Mitä sinulle kuuluu?” Se ei taatusti ollut sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, mutta se oli riittävän pintapuolista mennäkseen ulkomaalaisen sanomana läpi.

Amerikassa en uskaltaisi edes kokeilla. Siellä olisi hirveä sosiaalinen kömmähdys jo se, jos unohtaisi hymyillä korvasta korvaan vakuuttaessaan, että kaikki on täydellisesti.

Olen kuitenkin huomannut, ettei kuulumisista valehteleminen tunnu nyt läheskään yhtä vaikealta kuin kymmenen vuotta nuorempana Espanjassa. Toivottavasti se ei tarkoita, että olen vuosien varrella paatunut valehtelemiseen ja todellisten tunteitteni salaamiseen. Haluan mieluummin ajatella, että minun on nyt aikuisempana helpompaa hyväksyä ärsyttävätkin tavat vieraaseen kulttuuriin kuuluvina ja noudattaa niitä silloinkin, kun en niistä pidä.

Asiaa varmasti auttaa paljon sekin, miten onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani olen. Vaikka kaupan kassalla ollessa kuinka keljuttaisi jokin akuutti asia, olen samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, miten hyvin isot ja tärkeät asiat elämässäni juuri nyt ovat. Siksi en tunne valehtelevani, kun vakuutan voivani hyvin.

Suomessa arvostan silti suuresti sitä, että saan säästää kuulumisten kyselemisen tilanteisiin, joissa olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan vastauksen.