Kampaajalla uudessa kotimaassa

Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa elämässäni kampaajalla Suomen rajojen ulkopuolella. Se oli osin hyvin samanlaista kuin Suomessa – mutta kuitenkin samalla vähän erilaista.

Helsingissä minulla kesti aikoinaan vuosia löytää kampaaja, jonka kanssa ymmärrämme toisiamme ja jonka näkemykseen hiustyylistäni luotan. Nyt Helsingin hiuskulma 69 on liian kaukana, eikä ajatus etsinnän aloittamisesta uudelleen innostanut minua lainkaan.

Keksin kuitenkin oikotien: kokeilisin Samulin vakituista parturi-kampaajaa Susania. Tiesin Samulin selvitelleen asioita löytääkseen parhaan paikan hiustensa leikkauttamiseen, ja uskoin välttäväni monta virhettä, jos hyödyntäisin jo tehdyn tutkimustyön tuloksia.

Arvelin saavani myös välittömästi läheisen asiakassuhteen, sillä tiesin Susanin olevan utelias tapaamaan minut.

Niinpä kerroin jo heti aikaa varatessani olevani Samulin kihlattu.

”Oh my God it’s you! I can’t wait to meet you!”

Susan kirjaimellisesti hihkui innosta – vähän samaan tapaan kuin amerikkalaiset televisiossa tekevät tajutessaan olevansa piilokamerassa tai voittaneensa jonkin palkinnon.

Sitten hän ilmoitti kohtelevansa minua kuin ystävää ja alkoi puhua luottamuksellisessa sävyssä. Olin kysynyt aikaa samalle päivälle, ja Susan paljasti viettävänsä päivää kotona pyjamassa, mutta lupasi tulla silti värjäämään hiukseni.

”Sinua ei varmasti haittaa, jos en laittaudu sinua varten, vaan tulen vain tällaisena.”

Vakuutin, ettei minua haitannut.

Kun tulin kampaamoon, Susan oli selvästi kiinnostunut tutustumaan minuun, mutta piti silti ammattimaisesti huolta siitä, että pääsimme ensin yhteisymmärrykseen hiuksistani, jotta hän pääsi aloittamaan työt.

Hänellä oli selkeä visio siitä, mitä hän halusi hiuksilleni tehdä, mutta hän kyseli ja kuunteli myös minun näkemyksiäni. Juuri sitä toivon kampaajalta.

Olin tullut laitattamaan raitoja, joten meillä oli hyvin aikaa jutella. Susan kyseli kaikenlaista minusta ja elämästäni aivan samalla tavalla kuin kampaaja Suomessa voisi kysellä. Hyvin amerikkalaista oli kuitenkin se, ettei hän jaksanut kuunnella kovin pitkiä vastauksia.

Jos joku Suomessa kysyy toiselta henkilökohtaisista, tärkeistä asioista, hän on yleensä valmis kuuntelemaan toiselta pitkänkin vastauksen. Jos keskustelua käyvät toisilleen vieraahkot ihmiset kuten kampaaja ja asiakas, kysyjä saattaa odottaa pintapuolista vastausta, mutta jos toinen alkaakin kertoa syvempiä tuntojaan, se otetaan suomalaisessa kulttuurissa luottamuksen osoituksena ja siihen suhtaudutaan kunnioittavasti.

Amerikkalaisten keskustelukulttuuri on selvästi pintapuolisempi kuin suomalaisten. Läheisten ihmisten kesken käydään toki pitkiä ja syvällisiäkin keskusteluja, mutta useimmissa tilanteissa oletus on, että puheenaiheet vaihtuvat tiuhaan eikä yhteenkään niistä uhrata liikaa aikaa.

Susanin keskittymiskyky ei selvästikään riittänyt sen mittaisiin vastauksiin, kuin minulle olisi ollut luontevaa hänen kysymyksiinsä antaa. Minulla oli usein vielä edellinen asia pahasti kesken, kun hän jo kysyikin jotain aivan muuta ja vei keskustelun ihan uusille urille.

Se tuntui suomalaiseen kulttuuriin tottuneesta hieman loukkaavalta: olin osoittanut luottamusta, ja se oli torjuttu. Käsitin, ettei se ollut Susanin tarkoitus, vaan kyse oli vain kulttuurieroista. Silti kokemus oli hämmentävä.

Vielä hämmentävämpää oli se, että Susan toi avoimesti esiin olevansa rikas.

Tarkemmin sanottuna hänen uusi aviomiehensä on rikas.

Olin jo kuullutkin Samulilta jotain sensuuntaista. Tiesin muun muassa, että Susanin kihlasormuksessa on aivan valtava timantti.

Susan pyysi heti tapaamisemme alkuvaiheessa saada katsoa minun sormustani, josta Samuli oli näyttänyt aiemmalla parturikäynnillään valokuvan. Minun oli siksi luontevaa pyytää näytille hänen sormustaan. Aloin katsoa Samulin kuvailemaa sormusta, jossa useamman karaatin painoista jättitimanttia reunusti pienempien timanttien kehä, mutta Susan huudahti, ettei se ollut hänen vihkisormuksensa. Ja totta tosiaan: hänen toisessa kädessään oli hieman toisenmuotoinen sormus, jossa oli vähintään yhtä iso timantti.

”Hän hankki minulle toisenkin, kun olen niin erityinen”, Susan selitti onnellisen oloisena.

Myöhemmin puhuimme siitä, että Samulin syntymäpäivä lähestyi, ja olin hankkimassa syntymäpäivälahjaa.

”Minullakin on ihan kohta syntymäpäivä, mutta mieheni on vähän vaikea keksiä minulle lahjaa. Olisin tarvinnut rannekellon, mutta hän osti minulle juuri viime viikolla kauniin Cartierin kellon ihan muuten vaan, joten nyt hän ei voi enää käyttää sitä lahjaideaa enää syntymäpäivänä”, Susan pohdiskeli.

Vähän ajan päästä hänen puhelimensa soi ja hän vastasi. Soitto tuli hänen vakuutusyhtiöstään. Soittaja halusi varmistaa, oliko Susan ollut vakavissaan kysyessään vakuutuksen hintaa tietynlaiselle autolle. Puheena ollut Bentley oli niin kallis, ettei vakuutusyhtiöstä meinattu uskoa, että Susan tarvitsisi tietoa oikeasti.

”Kyllä kyllä, ihan vakavissaan. Mieheni ostaa minulle sellaisen, koska hän rakastaa minua niin paljon”, Susan vakuutteli puhelimeen.

Puhelun jälkeen hän esitteli minulle kännykästään kuvia tulevasta autostaan ja kertoi, että hänellä oli ennestään jo kaksi autoa, mutta mies ei malttanut olla ostamatta hänelle vielä kolmatta.

Näiden keskustelujen aikana en voinut olla miettimättä juomarahoja.

Tässä maassa kampaajalle kuuluu jättää juomarahaa, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, mikä olisi sopiva summa.

Ravintoloissa tarjoilijoille maksetaan äärimmäisen vähän tai ei mitään, sillä oletetaan tienaavan juomarahoilla. Siksi meille on Samulin kanssa kunnia-asia, että jätämme aina ison juomarahan.

Susan on kuitenkin kampaamonsa omistaja, eivätkä juomarahat varmasti muodosta merkittävää osaa siitä, mitä kampaamo hänelle tuottaa.

Se ei vielä minua olisi haitannut. Minua haittasi antaa rahaa naiselle, joka oli selvästi ilmaissut kieriskelevänsä rahoissa.

Kun jätän tarjoilijalle ison juomarahan, saan hyvän mielen siitä, että voin omalta osaltani edes hieman tasata tämän maan räikeitä tuloeroja ja siirtää hieman rahaa jollekulle, joka tarvitsee sitä paljon kipeämmin kuin minä. Se tuntuu samalta kuin setelin sujauttaminen keräyslippaaseen: se ei korjaa maailman epäoikeudenmukaisuutta mutta on edes yksi pienenpieni askel oikeaan suuntaan.

Susan sen sijaan ei minun rahojani tarvinnut. Oli päivänselvää, että juomarahallani ei olisi hänelle minkäänlaista käytännön merkitystä.

Silti koin, että iso juomaraha täytyi jättää. En missään tapauksessa halunnut olla epäkohtelias tai epäystävällinen Samulin vakiparturille, jonka kanssa tällä on ollut pitkä asiakassuhde. Lisäksi Susan oli palveluksena tullut vapaapäivänään värjäämään ja leikkaamaan hiukseni ja ollut muutenkin koko ajan hyvin ystävällinen.

En tiennyt, minkä suuruista juomarahaa minulta odotettiin. Jos haluaa antaa ravintolassa ison juomarahan, kuuluu sen olla jopa 20-25 prosenttia laskun loppusummasta. Alle 15 prosentin juomaraha saatetaan kai tulkita loukkaukseksi.

Pelasin varman päälle ja annoin juomarahaa noin 20 prosenttia. Se kyllä kirpaisi. Itse kampaajakäynti oli jo ilmankin juomarahoja paljon kalliimpi kuin kampaajani Suomessa, ja juomarahat nostivat kokonaissumman jo reippaasti kipurajani yläpuolelle.

Hiuksiini olin onneksi oikein tyytyväinen. Se oli selvästi Susanille tärkeää – ja toki minulle itselleni vielä tärkeämpää.

Ilmeisesti annoin juomarahaa liikaa, sillä kun Samuli kävi seuraavalla viikolla leikkauttamassa hiuksensa, Susan kiitteli hänelle erikseen anteliaisuuttani.

Pitäisi varmaan kysellä amerikkalaisilta naispuolisilta kavereiltani, paljonko heillä on tapana antaa kampaajalle juomarahaa – ja vaikuttaako heidän näkemyksensä mukaan juomarahan suuruuteen se, jos kampaajalla on niin kallis auto, että vakuutusyhtiö luulee sitä vitsiksi.

Heti kampaajakäyntiä seuraavana päivänä pääsin ihailemaan uutta kampaustani samasta peilistä, jota Marilyn Monroe käytti valmistautuessaan elokuvaensi-iltoihin Hollywoodin Kiinalaisessa teatterissa.

Advertisement

Ei yllätysmunia vaan miekkailevia vaahtokarkkitipuja

Kun pääsiäissuklaat tulivat täällä kauppoihin, hämmästyin valikoimaa todella. Yhdessäkään kaupassa ei näkynyt yllätysmunia!

Odotin kauppojen täyttyvän suurista, kiiltävistä suklaamunista, joiden sisällä olisi suureellisia yllätyksiä. Se olisi sopinut maan tapoihin. Mutta ei.

Eilen sain selville, miksi yllätysmunat eivät täällä kuulu pääsiäisperinteisiin.

Ne ovat laittomia.

Elintarviketurvallisuusvirasto on kieltänyt ne siinä pelossa, että lapset tukehtuisivat suklaan sisälle piilotettuihin leluihin.

En voi olla pohtimatta, ovatko päätöksen tehneet viranomaiset koskaan nähneet eurooppalaisia suklaamunia. Yllätysmunien leluthan pakataan muovikapseleihin, jotka eivät edes mahdu lapsen suuhun nielusta puhumattakaan.

Suklaamunien sijaan amerikkalaislapset saavat ahmia vaahtokarkkitipuja. Tukehtumisturvallisia karkkitipuja on saatavana monen värisinä ja makuisina.

Vaahtokarkkitipuihin liittyy aivan omanlaisensa perinne: miekkailuottelut mikroaaltouunissa.

Tiput ottavat toisistaan mittaa cocktail-tikuilla, jotka tökätään niiden keskivartaloon kuin ne pitelisivät kädessään miekkaa. Kaksi kilpailijaa pannaan mikroaaltouuniin sopivalle etäisyydelle toisistaan niin, että niiden miekat koskettavat toisiaan.

Mikron pyöriessä tiput turpoavat, ja tarkoitus on, että ennen pitkää jommankumman miekka lävistää toisen. Lävistetty vaahtokarkkikupla puhkeaa, jolloin voittajatipu jää pulleana pystyyn, kun sen vastustaja lätsähtää lätäköksi lattiaan.

Peeps-vaahtokarkkitipujen miekkailuotteluista on useita YouTube-videoita. Harmillista kyllä mikroaaltouuneja ei yleensä rakenneta tipumiekkailuotteluiden katsojia ajatellen, eikä näkyvyys katsomosta mikron ulkopuolelta otteluareenalle yleensä ole kaksinen.

 

Vaahtokarkkitipuja lukuun ottamatta pääsiäinen näkyy täällä kaupoissa aika vähän. Vaikka täällä ollaan kaupallistamisen mestareita, pääsiäistuotteita on myynnissä paljon vähemmän kuin Suomessa – ja dramaattisesti vähemmän kuin halloween- ja joulutuotteita myydään täällä niiden sesonkiaikaan.

Kotipihoja ei myöskään koristella pääsiäiseksi samaan tapaan kuin halloweeniksi ja jouluksi.

Kenties pääsiäinen jää vähemmälle huomiolle siksi, ettei siihen liity palkallisia vapaapäiviä. Täällä Massachusettsissa ja monessa muussa osavaltiossa sekä pitkäperjantai että toinen pääsiäispäivä ovat ihan tavallisia työpäiviä.
Samulin työpaikalla sentään järjestettiin torstaina pääsiäismuna-aarteenetsintä, jossa ympäri toimistoa oli piilotettu pieniä yllätyslahjoja.

Pääsiäisviikko näyttää ymmärtääkseni aivan toiselta niissä osavaltioissa, joissa asuu enemmän latinalaisamerikkalaistaustaisia ihmisiä. Latinalaisessa Amerikassa pääsiäisestä otetaan paikoin todella paljon irti; esimerkiksi Guatemalassa järjestetään näyttäviä pääsiäiskulkueita jo viikkokausia ennen pääsiäisviikkoa, johon juhliminen huipentuu.

Mutta täällä Uudessa Englannissa meidän on tyytyminen vähemmän värikkääseen pääsiäiseen kuin jos asuisimme Uudessa Meksikossa.

Hyvää Pääsiäistä kaikille teille lukijoille!

Matkailukonferenssi naisille

Los Angelesin lähelle Irvineen kokoontuu tämän viikon lopulla satoja matkustamiseen intohimoisesti suhtautuvia naisia.

Matkailevien naisten verkosto Wanderful järjestää vuosittain eri puolilla Yhdysvaltoja naisille suunnatun matkailukonferenssin, Women in Travel Summitin. Ohjelmassa on puheenvuoroja matkabloggaajille, pienyrittäjille ja muuten vain intohimoisille matkaajille – ja paljon muuta yhteistä tekemistä, jotta osallistujat tutustuisivat toisiinsa.

Mainitsin Wanderfulista jo aiemmin JFK-museovierailusta kertovassa kirjoituksessani. Verkosto on minulle hyvin tärkeä. Sen tapaamisissa tunnen olevani omieni joukossa tavalla, jota en odottanut uudessa kotimaassa näin nopeasti kokevani.

Kun kuulin syksyllä uusien ystävieni järjestävän keväälle konferenssia, halusin heti mukaan. Ajattelin opiskeluaikojen konferenssimatkoja opiskelukavereiden kanssa ja sitä, miten paljon paremmin tutustuimme toisiimme noilla matkoilla kuin kotikaupungissa.

Halusin myös tuntea olevani osa paitsi Bostonin Wanderful-yhteisöä myös laajempaa Wanderful-verkostoa kokonaisuudessaan. Ystäväni kuvailivat viime vuoden konferenssia hyvin yhteisölliseksi ja lämminhenkiseksi.

Vasta myöhemmin aloin innostua myös varsinaisesta konferenssiohjelmasta. Puhujina on muun muassa menestyneitä amerikkalaisia matkabloggaajia ja matkajournalisteja, jotka ovat pystyneet tienaamaan isoja summia matkakirjoittamisellaan.

En kuvittele, että heidän oppinsa olisivat suoraan sovellettavissa Suomeen, mutta uskon voivani oppia heiltä paljon juuri siksi, että he elävät niin erilaisessa maailmassa kuin me suomeksi kirjoittavat.

Konferenssi ei ole vielä alkanut, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että konferenssin sosiaalinen puoli tulee vastaamaan odotuksiani. Konferenssin osallistujien keskustelut sosiaalisessa mediassa huokuvat juuri sellaista samaa perhettä olemista, mitä toivoin saavani kokea.

Lisäksi tämä matka on tarjonnut minulle mahdollisuuden viettää aikaa yhdessä Bostonin Wanderful-ryhmästä minulle läheisimmäksi tulleen ystäväni Saran kanssa. Tulimme molemmat Kaliforniaan jo vähän ennen konferenssia osin työ- ja osin vapaa-ajanmatkalle, ja vietimme tänään päivän kapuamalla Griffith Parkissa olevalle kukkulalle, josta on upeat näköalat joka puolelle kaupunkia.

Konferenssin jälkeen Saralla ja minulla on vielä luvassa toinen yhteinen matkapäivä, jonka aikana aiomme kierrellä autolla Los Angelesin eteläpuolella ennen kuin palaamme yölennolla Bostoniin.

Lähipäivien kuulumisiani voi seurata Instagramista ja Twitteristä. Blogia ehdin mitä todennäköisimmin päivittää seuraavan kerran vasta kotiin palattuani.

Hollywood-kyltti näkyy erityisen hyvin Griffith-observatorion luota. Se on silti niin kaukana, että se näyttäää käteen sopivalta.

Hyvää kansallista popcornpäivää!

Täällä vietettiin eilen kansallista popcornpäivää. Suomessakin on toki kaikenlaisia kummallisia teemapäiviä, mutta silti ajatus popcornpäivästä huvitti minua.

Samulin työpaikalla päivää juhlittiin suurieleisesti: työnantaja tarjosi työntekijöille säkkikaupalla erimakuisia popcorneja, joita riitti pitkin päivää syötäväksi ja vielä illalla kotiin vietäväksikin.

Kun palasin myöhään illalla improvisaatioteatterikerhon harjoituksista, Samuli oli jo nukkumassa, mutta minua odotti makeansuolainen yllätys:

Teksti oli Samulin viesti minulle. Niin pitkälle työnantaja ei sentään ollut mennyt, että olisi toivotellut hyvää popcornpäivää työntekijöilleen käsin kirjoitetuilla tervehdyksillä.

Samuli oli valikoinut minulle suklaa- ja kanelipopcorneja. Kinuskinmakuiset olivat kuulemma loppuneet kesken, eikä niitä riittänyt kotiinvietäväksi.

Tarjolla oli ollut myös pekoni-, cheddar-, tuplacheddar- ja jalopenopopcorneja, mutta Samuli tiesi, etten pitäisi niistä.

Molemmat popcornit olivat todella hyviä. Varsinkin suklaapopcorneissa oli koukuttava makeuden ja suolaisen voiaromin yhdistelmä. Ne olivat kuitenkin niin makeita, ettei niitä onneksi voinut syödä kovin paljon ennen kuin alkoi jo tulla huono olo.

Tällainen popcornien makuvalikoima kuulostaa suomalaisen korvaan laajalta, mutta amerikkalaisittain se oli vielä aika vaatimaton. Savannahissa Georgian osavaltiossa hämmästelin Savannah Rae’s Gourmet Popcorn -myymälää, joka mainostaa myyvänsä 150:tä eri popcornmakuvaihtoehtoa.

Savannah Rae jaottelee popcornmakunsa karkki-, suklaa- ja juustopopcorneihin. Karkkimakujen joukossa on muun muassa suuri joukko marjoja ja hedelmiä ja eksoottisempina vaihtoehtoina kirsikkakola ja kinuski-pekoni. Suklaapopcornien joukossa on brändisuklaita ja leivonnaisia kuten mustikkajuustokakku. Juustomakujen alla ovat kaikki suolaiset vaihtoehdot kuten valkosipulileipä ja korianteri-lime.

Jäin vähän harmittelemaan, etten ehtinyt käydä maistelemassa eri vaihtoehtoja. Se olisi ollut omanlaisensa periamerikkalainen elämys.

Pidin kuitenkin Savannahista niin paljon, että haluaisin käydä siellä vielä uudestaankin. Seuraavalla kerralla täytyy pitää huolta siitä, että popcorninmaistelu mahtuu matkaohjelmaan.

Korjaus 11.3. kl 12.48: Kansallinen popcornpäivä onkin oikeasti tammikuussa, joten juhlimme sitä aivan väärään aikaan vuodesta. Tällaista maahanmuuttajan elämä välillä on: yritykset käyttäytyä paikallisen kulttuurin mukaisesti eivät aina mene ihan putkeen. Ikuiseksi mysteeriksi jäänee, miksi Samulin työpaikalla oli popcorntarjoilu eilen eikä tammikuussa.

New York My Way

Suhteeni New Yorkiin on hyvin erilainen kuin useimpiin paikkoihin, missä olen elämäni aikana käynyt. Minulle on tyypillistä käydä kussakin kohteessa vain kerran ja suunnitella matkani huolella useita kuukausia etukäteen varmistaakseni, että näen ja koen paikan päälle päästyäni kaikki minulle tärkeimmät asiat.

New Yorkissa olen käynyt jo viidesti – mutta en kertaakaan niin, että olisin päässyt suunnittelemaan matkan hyvissä ajoin etukäteen mieleni mukaiseksi.

Tästä seuraa, etten ole kertaakaan päässyt tekemään yhtä asioista, jotka ensivierailustani saakka aivan erityisesti olen halunnut New Yorkissa kokea: vierailemaan Vapaudenpatsaan asuttamalla Liberty Islandilla ja kiipeämään patsaan kruunuun.

Tämän lähemmäs Vapaudenpatsasta en koskaan ole päässyt, ja näin kaukaa katsottuna se ei tee niin suurta vaikutusta kuin toivoisin.

Ensimmäiset kaksi kertaa kävin kaupungissa teini-ikäisenä: kerran vanhempieni kanssa ja kerran EF-kielimatkayrityksen kilpailussa voittamallani matkalla. Tuohon aikaan en vielä harrastanut matkojen suunnittelemista. Menin vain iloisena vanhempieni ja palkintomatkanjärjestäjien mukana mihin ikinä he halusivat minut viedä.

Loput kolme matkaa olen tehnyt nyt Bostonissa asuessani. Yksi oli alle vuorokauden mittainen työmatka, jonka aikana en tehnyt muuta kuin töitä. Yksi oli Samulin ja minun viimevuotinen miniloma itsenäisyyspäiväviikonloppuna, jonne päätimme lähteä lyhyellä varoitusajalla. Kolmannen reissun tein toissa viikolla Suomesta kylään tulleiden ystävieni kanssa, ja silloin keskityimme tekemään heille tärkeimpiä asioita.

Toissaviikkoisen reissun innoittamana aloin viimein suunnitella minulle ja Samulille uutta New Yorkin -viikonloppureissua ensi kesälle. Nyt pääsin vihdoin miettimään, mitä kaikkein mieluiten haluaisin kaupungissa nähdä ja kokea, kun kaikkialle on vielä lippuja tarjolla.

Aivan ensimmäiseksi varasin meille liput Vapaudenpatsaan kruunuun. Ne myydään loppuun useita kuukausia etukäteen – varsinkin viikonloppujen osalta ja kesäkuukausille. Nyt maaliskuun alussa viikonloppulippuja oli vielä hyvin tarjolla heinäkuulle ja siitä eteenpäin, mutta kesäkuun viikonloput olivat jo hyvin pitkälle loppuunmyytyjä.

Sitten ostin liput One World Trade Centeriin, kaksoistornien raunioille rakennettuun pilvenpiirtäjään. Niitäkin oli vielä hyvin tarjolla heinäkuulle, ja sain meille liput sellaiseen kellonaikaan, että meidän pitäisi ehtiä näköalatorniin auringonlaskua katsomaan.

One World Trade Centerin torni

Nämä kaksi ohjelmanumeroa ovat loistoesimerkkejä siitä, miksi minulle on tärkeää suunnitella matkoja hyvissä ajoin etukäteen.

Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia matkailijoita edes kiinnosta tehdä juurin niitä asioita, jotka ovat valtavan suosittuja ja myydään loppuun pitkälti etukäteen. Itse koen kuitenkin, että suositut nähtävyydet ja retket ovat usein suosittuja hyvästä syystä.

Minulla kai vain sattuu olemaan sillä lailla tavallinen maku, että matkojeni kohokohdat ovat usein samoja, jotka moni muukin on nimennyt oman lomansa huippuhetkeksi.

Uberillä Arkansasiin

Kuten aiemmin tunnustin, olen alkanut keräillä aika innokkaasti osavaltiopisteitä. Siksi innostun aina huomatessani, että jokin matkakohteeni on lähellä osavaltioiden rajaa.

Memphis sattuu olemaan niin tiiviisti rajan tuntumassa, että kaupunki on levinnyt Tennesseestä naapuriosavaltion Arkansasin puolelle. Raja kulkee Mississippi-joessa, ja sen toisella puolella on Länsi-Memphis-niminen kaupunginosa.

Harmi kyllä joen yli ei tällä hetkellä kulje kävelysiltaa, vaikka sellainen on suunnitteilla. Harkitsin seikkailua paikallisbussilla, mutta koska olin kaupungissa vain lyhyen aikaa ja taksien kanssa kilpailevat uberit ovat täällä kohtuuhintaisia, myös Uber-kyyti tuntui hyvältä vaihtoehdolta.

Siirtyessäni Elvis-motellista keskustan hotelliini satuin saamaan Uber-kuskikseni suunnilleen ikäiseni miehen, joka kertoi olevansa markkinointialan yrittäjä ja ajavansa Uberiä satunnaisesti päästäkseen ulos yhden hengen toimistostaan ja tavatakseen ihmisiä.

Kuski kyseli, mitä aioin Memphisissä tehdä ja nähdä, ja tunnustin hieman häpeillen kerääväni osavaltioita ja haaveilevani piipahduksesta Arkansasin puolella. Ajatus huvitti häntä, mutta hän innostui silti heti ajatuksesta, että veisi minut Länsi-Memphisiin saman tien.

”Mitään kiinnostavaa nähtävää siellä ei sitten ole. Länsi-Memphis on olennaisesti pelkkä rekkakuskien levähdyspaikka”, kuski taustoitti.

Päätimme ajaa yhtä siltaa joen yli, etsiä paikan, jossa voisin ottaa itsestäni valokuvan ja palata toista siltaa pitkin.

Länsi-Memphisissä ei tosiaankaan ollut mitään nähtävää. Kuski vakuutteli minulle, että Arkansasissa on hienojakin paikkoja, enkä toki epäile sitä. Siellä ei kuitenkaan ole mitään sellaista, minkä haluaisin ehdottomasti nähdä, ja olin jo varhaisessa vaiheessa tuominnut Arkansasin yhdeksi niistä osavaltioista, joissa matkustelemista en aio priorisoida.

Lopulta kuski pysäytti keskelle peltoa paikkaan, jonka lähettyvillä oli kuulemma tehty kuuluisa kolmoismurha. Se oli selvästi parasta, mitä hän pystyi Länsi-Memphisissä ”nähtävyydeksi” keksimään.

Osa teistä varmaan miettii, onko tällaisessa osavaltioiden keräilyssä mitään järkeä. Vastaan siihen, että ei – mutta se tuottaa silti minulle iloa. Pystyn myös keksimään ainakin yhden käytännön hyödyn, joka Arkansasin-retkestä minulle koitui: vastedes muistan paljon helpommin, että Arkansasin osavaltio on olemassa, ja jopa tiedän, missä se on.

Spotlight-elokuvan esikuvan haastattelu

Yksi hienoimmista asioista toimittajan työssä on se, että työn kautta pääsee tekemään asioita, joita ei muuten koskaan tekisi. Viime viikolla minulla oli esimerkiksi tilaisuus jutella journalismin tulevaisuudesta Oscarin juuri voittaneen Spotlight-elokuvan yhden esikuvan, toimittaja Sacha Pfeifferin kanssa.

Tältä juttuni näytti Salon Seudun Sanomien painetun lehden sivuilla. Jutun voi lukea Iltalehden verkkosivuilta.

Spotlight-elokuva tulee monella tavalla minua lähelle. Se kuvaa oman ammattikuntani työtä poikkeuksellisen totuudenmukaisella tavalla. Lisäksi sen tapahtumat sijoittuvat nykyiseen kotikaupunkiini, tilaamani sanomalehden toimitukseen.

Olin todella innoissani, kun STT halusi minulta jutun, jossa haastattelisin yhtä tai useampaa Boston Globe -lehden toimittajista, joista elokuva kertoo. En kuitenkaan osannut yhtään arvioida, saisinko haastattelua. Tiesin, että niitä varmasti kärkkyisi aika moni muukin.

Riemukseni sain Sachalta sähköpostin, että hän ehtisi jutella kanssani lyhyesti puhelimessa. Hän kuitenkin toivoi, että haastattelu olisi jo vartin päästä!

Taustatyöni oli vielä pahasti kesken. Suostuin silti, sillä en halunnut kuormittaa kiireistä ihmistä aikataulutoiveilla, ja minun itseni kannalta kaikkein tärkeintä oli varmistaa, että ylipäänsä saisin haastattelun.

Onneksi olen uutistoimituksessa tottunut tekemään työtä kovien aikataulupaineiden alla. Aloin rustata kysymyksiä hyvin tietoisena kellon tikityksestä. Tietysti juuri silloin tuli soitto puhelinmyyjältä keskeyttämään ajatuskulkuni, mutta sain silti vartissa kysymykseni muotoiltua ja soitin Sachalle sovitun aikataulun mukaan.

Haastattelun pohjalta kirjoittamani jutun voi lukea Iltalehden verkkosivulta.

Sacha vaikutti todella mukavalta sekä sähköposteissaan että puhelimessa. Tavallaan ei edes tuntunut, että olin tekemässä haastattelua: puheenaihe oli juuri sellainen, josta olisi helppo jutella kenen tahansa toimittajakollegan kanssa, ja hetkittäin pohdimme sitä yhdessä kuin lounaskeskustelua käyvät työkaverukset.

Se oli todella harvinaista. Yleensä toimittaja ja haastateltava ovat haastattelutilanteessa selvästi eri puolilla pöytää – jopa silloin, kun haastateltavakin on toimittaja. Roolit ovat selvät: toinen kysyy ja toinen vastaa. Mutta nyt puhuttiin aiheesta, joka koskettaa henkilökohtaisesti jokaista journalistia, ja se muutti asetelmaa tuntuvasti.

Olimme molemmat todella huolissamme alamme tulevaisuudesta ja innoissamme siitä, että Spotlight voi omalta osaltaan auttaa ihmisiä näkemään, miten kipeästi yhteiskunta tarvitsee laatujournalismia.

Oli myös todella kiinnostavaa kuulla Sachan kokemuksia elokuvan kohteena olemisesta. Vaikka en olekaan päässyt hänen laillaan kurkistamaan elokuvanteon maailmaan, olimme samaa mieltä myös monista Hollywoodiin liittyvistä asioista.

Oli hieno kokemus nyökytellä yksimielisinä ihmisen kanssa, jonka työtä itse ihailee.

Murmelipäivän tarina

En voinut aiemmassa murmelipäiväpostauksessani kertoa kovin paljon itse tapahtumasta, sillä olin kirjoittamassa siitä lehtijutun. Nyt Lännen Medialle tekemäni juttu on julkaistu, ja voin jakaa teidän kanssanne tarinani Murmelipäivästä.

Valitettavasti tekstiäni oli jouduttu lyhentämään, ja sen loppu oli jätetty kokonaan pois. Teille haluan kuitenkin tarjota tarinan kokonaisena, sellaisena kuin sen kirjoitin. Alla on linkki tiedostoon, josta pääsette lukemaan jutun kuvineen sellaisena, kuin se julkaistiin Satakunnan Kansassa. Sen alla on tekstin loppuosa, joka lehdistä jouduttiin karsimaan.

Murmelipäiväjuttuni Satakunnan kansan sivuilla

Tekstin loppu:

Kun Philin ennustus on luettu, kansa kaikkoaa Murmelikukkulalta nopeasti.

Vain innokkaimmat jäävät jonottamaan pääsyä lavalle päästäkseen poseeraamaan valokuvassa Philin ja tapahtuman järjestäjien, smokkeihin ja silinterihattuihin pukeutuneiden Sisäpiiriläisten kanssa.

Kylän keskustassa ohjelma jatkuu vielä pitkälle iltapäivään. Käsityöläiset myyvät matkamuistoksi murmelihattuja ja puisia pihakoristemurmeleita. Historiallinen seura ajeluttaa matkailijoita traktorin kärryssä heinäpaalien päällä ihailemassa kylän arkkitehtuuria.

Kerhotalon elokuvateatterissa voi käydä katsomassa Päiväni Murmelina -elokuvan.

Ennen pitkää väsymys kuitenkin voittaa innokkaimmatkin murmelijuhlijat. Kohta Punxsutawney on taas oma unelias itsensä.

On tullut aika odottaa kevättä. Onneksi Phil on perimätiedon mukaan aina oikeassa. Kevät ei siis ole kaukana.

Elvis elää ketjumotellissa ja muita tarinoita Memphisistä

Aidonkokoinen Elvis-patsas tervehtii vieraita sisääntuloaulassa. Seinät ovat täynnä Kuninkaan levyjä, levynkansia ja muita muistoesineitä. Nyt ei kuitenkaan olla Elvis-museossa vaan halvassa ketjumotellissa.

Odotin Memphisin-matkalta Elvis-tunnelmointia, mutta en osannut arvata, että se alkaisi jo ensimmäisen yön majapaikassani. Olin valinnut Days Inn -ketjun motellin yksinkertaisesti sillä perusteella, että se oli iltalennolla kaupunkiin saapuvan matkaajan kannalta parhaassa mahdollisessa paikassa: ihan lähellä lentokenttää ja aivan Elviksen Graceland-kartanossa toimivan museon vieressä.

Elvistely ei loppunut sisääntuloaulaan. Uima-allas oli kitaran muotoinen. Huonettani koristivat Kuninkaan kuvat. Yleisissä tiloissa soi tietystikin Elviksen musiikki.

Elättelin toiveita, että tapaisin matkani aikana henkeen ja vereen Elviksestä innostuneita faneja, mutta valitettavasti sekä motellissa että itse Gracelandissa näkemäni ihmiset vaikuttivat kaltaisiltani tavallisilta turisteilta. Kukaan ei kulkenut ympäriinsä Elvis-henkisessä asussa tai pyörtynyt onnesta päästessään töllistelemään Kuninkaan kotia.

Gracelandin sisustus oli hyvin erikoinen. En voi väittää, että kartano olisi mielestäni ollut erityisen viihtyisä, mutta yhtä kaikki oli hauskaa päästä näkemään se.

Suurimman vaikutuksen minuun teki autonäyttelyssä esillä oleva vaaleanpunainen Cadillac. Innostun harvoin autojen ulkonäöstä, mutta tämä auto sykähdytti vaaleanpunaista rakastavaa sieluani todella.

Jokaisesta museon osasta oli uloskäynti lahjatavaramyymälän kautta. Elvis-krääsän ihmettely oli aluksi viihdyttävää, mutta ennen pitkää se alkoi pursua korvista. Amerikkalaiset jos ketkä osaavat tuotteistamisen, ja erilaisia Elvis-tuotteita tuntui olevan loputtomasti.

Elvikseen kyllästyttyäni suuntasin keskustaan, josta olin varannut majoituksen kahdeksi jäljellä olevaksi yöksi. Siellä minua kiinnostivat mustien amerikkalaisten ihmisoikeustaistelusta kertova kansalaisoikeusmuseo, vanhanaikaisen näköiseksi kunnostettu Beale Street -katu livemusiikkiklubeineen ja alueen musiikkihistoriaan liittyvät museot.

Onnistuin käyttämään kansalaisoikeusmuseossa viisi tuntia. Loppuvaiheessa tuntui, että pääni räjähtäisi tiedosta.

Useimmat museovieraat suoriutuvat käynnistään toki paljon lyhyemmässä ajassa, mutta minusta tuntui tärkeältä yrittää ihan tosissaan opetella ja ymmärtää uuden kotimaani historiaa ja nykypäivää mustien yhteiskunnallisen aseman näkökulmasta, ja Memphisin museo on tietääkseni maan paras paikka siihen.

Museo on pystytetty taloon, jossa Martin Luther King Jr salamurhattiin. Talo oli siihen aikaan hotelli, jossa King yöpyi. Siellä pääsee näkemään huoneen, jossa hän vietti elämänsä viimeiset tunnit ja parvekkeen, jolla hän seisoi kohtalokkaan luodin osuessa häneen.

Musiikkimuseoista Rock and Soul Museumista ja Sun Studiosta en saanut läheskään yhtä paljon irti, mutta olen varma, että musiikista ja musiikin historiasta kiinnostuneille ne ovat hyvin antoisia vierailukohteita.

Sun Studiolla sai kokeilla Elviksen mikrofonia

Livemusiikin kuuntelu Beale Streetillä sen sijaan oli hauskaa. Minulle on tyypillistä suunnitella matkani yksityiskohtaisesti jo ennakkoon, mutta tätä osuutta en ollut suunnitellut, vaan kuulin sattumanvaraisia artisteja sattumanvaraisesti valituissa paikoissa. Varsinkin viimeisellä klubilla oli tosi hyvä tunnelma.

Memphisin-retkeni päätteeksi päädyin paikkaan, joka istui hyvin ajatukseeni matkustaa jännän ja oudon äärelle: kenties maailman kummallisimpaan pyramidiin.

Kaupungin keskustassa on valtava lasiseinäinen pyramidi, joka rakennettiin alun perin urheilutapahtumia ja konsertteja varten mutta joutui myöhemmin eläkkeelle, kun kaupunki sai uuden, isomman urheiluareenan. Nyt pyramidissa majailee Pro Bass Shops -erätarvikeliike, ja sinne on rakennettu suoranainen elämyspuisto.

Lasipyramidin sisällä virtaa jokia ja tönöttää puunrunkoja. Joissa ja lammikoissa elää oikeita kaloja ja jopa lauma alligaattoreita. Yhdellä pyramidin laidalla ryhmä täytettyjä eläimiä kiipeilee kallioilla.

Tämän kaiken keskellä on myynnissä erävarusteita, leluja ja muutakin sekalaista tavaraa. Pyramidissa on myös keilahalli, ampumarata, ravintola ja näköalatorni.

Sain taas lisää vahvistusta hypoteesilleni, että monet maailman kummallisimmista asioista tapahtuvat Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolella.