Hedelmöityshoitoja tarvitsevalle on lottovoitto muuttaa Bostoniin

Elämä on ihmeellistä arpapeliä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, en valinnut itse uutta kotikaupunkiani enkä tiennyt, että tarvitsisin joskus vielä hedelmöityshoitoja – puhumattakaan, että tarvitsisin niitä nimenomaan Yhdysvalloissa asuessani. Päädyin kuitenkin osavaltioon, jossa asuminen on hedelmöityshoitoja tarvitsevalle lottovoitto.

Se lottovoitto tuli tarpeeseen, sillä Yhdysvallat on lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivälle joko todella hyvä tai todella huono asuinpaikka. Kaikki riippuu siitä, missä osavaltiossa sattuu asumaan.

Jotkut maksavat hoidoistaan yli 20 000 dollaria kuussa. Toiset saavat ne lähes ilmaiseksi. Tämä johtuu amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka perustuu kokonaan sairausvakuutuksiin. Kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden hinnat ovat pilvissä, mutta onnekkaimpien laskun maksaa lähes kokonaan vakuutusyhtiö.

Me kuulumme Samulin kanssa niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka voivat käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön piikkiin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka määrittelee lapsettomuuden sairaudeksi ja velvoittaa vakuutusyhtiöt korvaamaan sen hoidon. Jopa kalliita koeputkihedelmöitys- eli ivf-hoitoja on korvattava niin monta kierrosta kuin potilas tarvitsee. Riittää, että lääkäri pystyy vakuuttamaan vakuutusyhtiön siitä, että hoidolla on riittävän hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

Massachusettsin laki on äärimmäisen poikkeuksellinen: vain 15 osavaltiossa 50:stä on minkäänlaista lakia hedelmöityshoitojen korvaamisesta, ja niissäkin missä laki on, se ei useinkaan velvoita yhtä kattaviin korvauksiin kuin Massachusettsissa.

Olemme onnekkaita myös sikäli, että sairaalat ovat Bostonin alueella todella hyviä. Yhdysvalloissa mikään ei ole tasalaatuista, ja oli kyse sitten korkeakouluista tai sairaaloista, tässä maassa on sekä maailman huippuja että luokattoman laaduttomia laitoksia.

Valitsemassamme sairaalassa ivf-hoitokierros maksaisi ilman vakuutusta 23 000 dollaria eli noin 19 000 euroa. Me maksoimme vakuutuksesta nelisen sataa kuussa, mutta sen lisäksi itse hoidoista vain muutamia kymppejä.

Hedelmöityshoidot kattavan vakuutuksen hankkiminen ei silti ollut Massachusettsissa asuvallekaan mutkaton prosessi.

Kuten viime vuonna kerroin, kesken vuoden ei pysty hankkimaan minkäänlaista vakuutusta, jollei uuden vakuutuksen tarve johdu isosta elämänmuutoksesta kuten työttömäksi jäämisestä tai muutosta uuteen osavaltioon. Siksi päädyimme rekisteröimään parisuhteemme, jotta pääsin kesken vuoden Samulin työnantajan työsuhde-etuna tarjoaman vakuutuksen piiriin. Samulin työnantaja toimii kuitenkin useissa eri osavaltioissa, ja sen tarjoama vakuutus oli Kalifornian eikä Massachusettsin lakien mukainen. Se korvasi periaatteessa hedelmöityshoidot – mutta korvauksille oli säädetty elinikäiseksi ylärajaksi 2000 dollaria. Käytännössä vakuutuksesta ei siis ollut hoitojen suhteen mitään iloa.

Tämä ei ollut meille aluksi selvää. Kun kyselin vakuutusyhtiön asiakaspalvelussa hedelmöityshoitojen korvattavuudesta, asiakaspalvelija antoi minulle täysin virheellistä tietoa. Hän kuvitteli, että 2000 dollarin katto koskisi vain hedelmättömyyden syyn tutkimista, ja että kunhan diagnoosi olisi tehty ja hoitojen tarve todettu, itse hoitoja saisi ilman hintakattoa.

Olemme kuitenkin asuneet tässä maassa jo sen verran pitkään, ettemme luottaneet asiakaspalvelijaan sokeasti. Yhdysvalloissa on hyvin tavallista, ettei asiakaspalvelijoita perehdytetä työhönsä niin, että he oikeasti osaisivat auttaa asiakkaita. Täällä tunnutaan pitävän tärkeämpänä sitä, että puhelimeen vastataan nopeasti ja asiakkaan korvaa hivellään kaikin kuviteltavissa olevin kohteliaisuusfraasein kuin että asiakaspalvelija osaisi antaa asiakkaalle tämän tarvitsemaa tietoa. Minulle on käynyt aikaisemminkin ihan samalla tavalla: olen kysynyt tärkeää asiaa, jolla on ollut elämääni suoraa rahallista vaikutusta, ja asiakaspalvelija on puhunut täyttä puuta heinää.

Kun luin itse varsinaisen vakuutuskirjani, aloin heti epäillä asiakaspalvelijan sanaa. Selvitin asiaa lisää, ja hetkellinen riemumme vakuutusasian ratkeamisesta vaihtui synkkyyteen: joutuisimme odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausitolkulla.

Vakuutusta saa vaihtaa kerran vuodessa vuodenvaihteessa. Sain tietää kesäkuun alussa 2017, että minulla mitä todennäköisimmin on endometrioosi. Pettymykseksi osoittautuneen vakuutuksen saimme hankittua minulle kesäkuun lopussa, ja sen turvin menimme lapsettomuustutkimuksiin heinäkuussa. Elokuussa lääkäreillemme oli jo selvää, miten he haluaisivat meitä hoitaa. Loppuvuosi olikin sitten raastavaa uuden vakuutuksen odottelua.

Erityisen raastavaksi odottelun teki politiikka. Kuten viime syksynä kirjoitin, vallassa oleva republikaanipuolue pyrki pitkin syksyä uudistamaan terveydenhuoltoa tavoilla, jotka uhkasivat mahdollisuuksiani saada tälle vuodelle hyvä vakuutus. Jännitin koko syksyn, pääsisimmekö hoitoihin tänäkään vuonna. Onneksi republikaanit epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen terveydehuoltouudistuslainsäädännön läpi viemisessä.

 

Kun vakuutukset tulivat myyntiin, niiden vertailu oli todella iso urakka. Hankin käsiini ja luin eri vakuutusyhtiöiden määritelmiä siitä, kenen katsotaan tarvitsevan hedelmöityshoitoja ja millä ehdoin niitä voi saada. Onneksi sain projektissa tukea hedelmöitysklinikkamme vakuutuskoordinaattorilta, jolta saatoin varmistella, että olin ottanut kaiken olennaisen huomioon. Päädyin vakuutukseen, joka ei ollut hinta-korvaussummasuhteeltaan vertailuni voittaja, mutta joka oli pärjännyt vertailussani kohtuullisesti. Valintani ratkaisi se, miten yksiselitteisesti hedelmöityshoitojen tarve oli määritelty. Hinta-korvaussummasuhteeltaan parhaassa vakuutuksessa hoitojen tarpeen määritelmä oli niin kimurantti, että epäilin sen olevan täynnä sudenkuoppia. Pelkäsin, että kimurantin määritelmän kirjoittanut vakuutusyhtiö yrittäisi kaikin keinoin löytää porsaanreiän evätäkseen meiltä hoidot. Pelkäsin myös, että korvauspäätöksen saaminen heiltä kestäisi suhteettoman kauan. Yksinkertaisen määritelmän kirjoittanut yhtiö tuntui huomattavasti turvallisemmalta valinnalta – varsinkin, kun kyseistä yhtiötä olivat kehuneet hedelmöitysklinikallamme niin lääkärit kuin vakuutuskoordinaattorikin.

Kun valinta oli tehty, tarvitsi enää odottaa vuoden vaihtumista, jotta uusi vakuutus astuisi voimaan. Vasta sen jälkeen pääsimme näkemään käytännössä, minkälaista byrokratia valitsemani vakuutusyhtiön kanssa olisi.

 

Hoidoissa käyminen vakuutusyhtiön piikkiin oli todellakin byrokraattista. Ensin piti odottaa vakuutusyhtiön päätöstä hoitojen korvaamisesta. Hoidon tarpeen yksiselitteisen määritelmän ansiosta oli selvää, että päätös olisi myönteinen, mutta odottaminen oli silti kuluttavaa, sillä jännitin, tulisiko päätös sopivaan aikaan kuusta. Toisin kuin useimmissa terveydenhuollon palveluissa, hedelmöityshoidoissa on hyvin täsmällinen aikaikkuna, joka avautuu kerran kuussa hetkeksi ja sulkeutuu sitten taas. Jos vakuutusyhtiön päätös tulee liian myöhään, hoidon aloittamista joutuu odottamaan kuukauden. Puolen vuoden odottelun jälkeen ajatusta kuukauden lisäodotuksesta oli vaikea kestää.

Päätös tuli kuin tulikin juuri ja juuri ajoissa – ja kun sain sen, kävi ilmi, että se koski vain yhtä hoitokierrosta. Jos tarvitsisimme useita kierroksia, joutuisimme siis joka kerta odottamaan vakuutusyhtiön kirjettä ja jännittämään, ehtisikö se ajoissa. Opin, ettei uutta päätöstä voisi hakea ennen kuin edellinen hoitokierros olisi päättynyt negatiiviseen raskaustestiin, mikä merkitsi, että vakuutusyhtiölle jäisi vain pari viikkoa aikaa käsitellä uusi hakemus ja tehdä päätös ennen kuin olisi sen kuun osalta liian myöhäistä. Se tuntui siinä kohtaa musertavalta.

Vielä musertavampaa oli, kun sain tiedon ensimmäisen hoitokierroksen epäonnistumisesta epäpätevältä hoitajalta, joka töksäytti pian surullisen uutisen kerrottuaan, ettei vakuutusyhtiön pitkien odotusaikojen takia kannata kuvitellakaan pääsevänsä hoitoihin kuin joka toinen kuukausi. Tieto osoittautui myöhemmin perättömäksi ja kyseinen hoitaja niin osaamattomaksi, että häneltä saamissani tiedoissa oli aina asiavirhe – jopa silloin, kun hän vain antoi minulle oman klinikkansa viikonloppupäivystyksen puhelinnumeron. Mutta tuolloin uskoin häntä ja jouduin negatiivisen raskaustestin tuottaman suuren pettymyksen lisäksi käsittelemään turhautumistani siitä, miten hitaasti hoidot vakuutusbyrokratian vuoksi etenisivät.

Vakuutusyhtiön byrokratia ei ollut ainoa ongelma. Myös klinikallamme oli prosessia hidastavia käytäntöjä. Hedelmöityshoitolääkäreillä oli kerran viikossa kokous, jossa he käsittelivät kaikki potilastapaukset, ja tapana oli, että kaikkien uutta hoitokierrosta tarvitsevien potilaiden korvauspyynnöt lähetettiin vakuutusyhtiöille yhtenä könttänä kokouksen jälkeen. Samanlainen käytäntö on kuulemani mukaan ainakin joillakin muillakin amerikkalaisilla hedelmöitysklinikoilla.

Meidän klinikkamme byrokratia ei kuitenkaan ollut kasvotonta eikä kiveen hakattua. Lääkärimme suostui lähettämään korvauspyyntömme eteenpäin jo ennen viikoittaista kokousta, koska tapauksessamme ei ollut mitään epäselvää ja koska odottaminen ahdisti minua niin paljon.

Kokonaisuudessaan klinikan toiminnasta jäi erittäin ammattimainen ja asiantunteva kuva. Joidenkin yksittäisten ihmisten (kuten yllä mainitun hoitajan) ammattitaidossa ja joissain oman lääkärimme ratkaisuissa olisi mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta tästä huolimatta tuntui, että olimme todella hyvissä käsissä.

Toisin kuin veronmaksajien rahoilla järjestetyssä terveydenhuollossa, kalliisiin vakuutuksiin perustuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä toimitaan rahaa säästämättä. Niin paljon epäkohtia kuin siitä seuraakin, joissain tilanteissa se on potilaan kannalta hieno asia. Suomessa hedelmöityshoidot aloitetaan ymmärtääkseni yleensä kevyemmillä, edullisemmilla vaihtoehdoilla, ja vasta jos ne epäonnistuvat, edetään vähitellen kalliimpiin testeihin ja hoitoihin. Täällä tehtiin saman tien kaikki tarkoituksenmukaiset testit, saatiin sen ansiosta heti täsmällinen ja oikea diagnoosi ja edettiin sen jälkeen suoraan juuri niihin kalliisiin hoitoihin, jotka todennäköisimmin johtaisivat toivottuun lopputulokseen.

Verrattuna monen muun kokemuksiin pääsimme hoidoista lopulta varsin helpolla, ja kiitos siitä kuuluu ainakin osin amerikkalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle. Vihaan tämän maan eriarvoistavia rakenteita sydämeni pohjasta ja muuttaisin ne heti jos voisin, mutta en voi kiistää, ettemmekö olisi itse hyötyneet niistä merkittävästi tilanteessa, jossa olimme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Lapsettomuuttamme hoiti hedelmöityshoitoyksikön johtava lääkäri yhdessä lääketieteen edelläkävijämaan parhaista sairaaloista, ja saimme heti alusta alkaen tehokkaimpia mahdollisia hoitoja, kun lääkärimme keskittyivät maksimoimaan nopean onnistumisen todennäköisyyksiä eivätkä optimoimaan parasta hinta-laatusuhdetta.

Tuntuu hyvin ristiriitaiselta tiedostaa, että yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa ja yksi elämämme suurimmista suruista väistymässä ainakin osin sen vuoksi, että satuimme pääsemään räikeän eriarvoistavassa järjestelmässä kaikkein  hyväosaisimpien joukkoon.

Advertisement

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Kihlajaiskuvaus Uuden-Englannin merenrantamaisemissa

Yksi rakkaimpia muistojani viime vuoden kesältä on kihlajaiskuvien ottaminen nykyisen kotiseutumme ihanissa merenrantamaisemissa.

Kun olimme joulukuussa 2015 julkistaneet kihlauksemme, Facebook alkoi heti mainostaa minulle kaikkea mahdollista häiden valmistelemiseen liittyvää. Kerrankin kohdennettu mainonta oli minusta hauskaa, ja luin mainoksia innolla, vaikka aiommekin viettää häät Suomessa emmekä Bostonissa, jonka ympäristön palveluita Facebook minulle mainosti. Eräänä päivänä silmiini osui kilpailu, jossa oli palkintona kihlajaiskuvaus ammattikuvaajan kanssa.

Emme olleet edes harkinneet kihlajaiskuvien otattamista, mutta kun näin mainoksen, aloin heti haaveilla kuvista Uuden-Englannin maisemissa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että meille jäisi ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi elämästämme Bostonissa, joka tulee aina olemaan ensimmäinen yhteinen kotikaupunkimme riippumatta siitä, mihin elämä meidät myöhemmin vie.

Osallistuin heti kilpailuun – ja suureksi ällistyksekseni voitin!

Palkinnon ansiosta Samulikin oli helppo suostutella kuvaukseen, vaikka rakkaani viihtyykin yleensä paremmin kameran toisella puolella. Sovimme kuvaajan kanssa, että kuvat otettaisiin kesällä ulkona meren rannalla. Halusimme kuviin Atlantin, jonka eri puolilla asuessamme olimme toisiimme rakastuneet ja jonka keskelle Islantiin matkustimme meren eri laidoilta ensitreffejämme varten.

Haaveilin lisäksi, että kuvissa näkyisi majakka. Majakat ovat tunnusmerkkisiä Uuden-Englannin rannikolle, ja ajattelin, että majakan ansiosta kuvat ankkuroituisivat paljon selvemmin juuri tähän seutuun kuin jos niissä näkyisi ainoastaan merta ja kallioita.

Yllätyksekseni kuvaaja ei tiennyt ennalta yhtään hyvää majakkakuvauspaikkaa. Olin luullut, että majakkaromantiikka olisi täälläpäin kihlajais- ja hääkuvissa niin yleistä, että kuvaajalla olisi ollut sopivia paikkoja valmiiksi listattuna.

Samuli otti kuitenkin asiakseen etsiä unelmieni kuvauspaikan ja onnistui löytämään aivan täydellisen rannan. Fort Pickering -majakka Salemissa oli riittävän lähellä Bostonia ja sekä majakka että sen ympäristö vastasivat kaikin puolin haaveitani. Paikassa oli voimakas vuorovesi, mutta Samuli ymmärsi ottaa senkin huomioon, ja sovimme kuvaajan kanssa huolella kuvausajan niin, että vesi olisi sopivan korkealla ja saisimme kuvaan vielä auringonlaskunkin. Onni suosi, ja valitsemanamme päivänä sää oli aurinkoinen.

Kuvaajamme oli venäläistaustainen bostonilainen Marina Baklanova, jonka seurassa viihdyimme alusta alkaen. Hän taustoitti kuvausta ennakkotapaamisella, jossa hän houkutteli meidät juttelemaan mukavia parisuhteestamme ja tarkkaili samalla ilmeitämme ja muuta ruumiinkieltämme saadakseen käsityksen siitä, minkälaisilla tavoilla romanttiset tunteemme ilmenevät.

Itse kuvauksessa oli niin rentoa ja hauskaa, ettei edes Samulia haitannut olla kuvattavana, ja minä linssilude nautin joka hetkestä. Hassuttelimme ja herkistelimme kameran edessä monin eri tavoin ja nautimme kauniista kesäillasta ihanissa maisemissa.

Pian kuvauksen jälkeen saimme Marinalta linkin salasanalla suojattuun nettialbumiin, jossa oli niin paljon ihania kuvia, että tuntui todella isolta urakalta etsiä niistä kaikkein parhaat. Palkintoomme kuului viiden käsitellyn digikuvan nettialbumi, ja lisäksi oli tietystikin mahdollista tilata Marinalta lisämaksusta muita tuotteita kuten useampia digikuvia tai laadukkaita kuvatulosteita. Tilasimme perheillemme joululahjaksi tulostettuja kuvia, mutta kesti näin pitkään saada tehtyä lopulliset valinnat siitä, mitkä kuvat mieluiten ottaisimme digitaaliseen albumiimme.

Nyt vuotta myöhemmin valintojen tekeminen tuntui jostain syystä paljon helpommalta kuin heti kuvauksen jälkeen. Asia oli ilmeisesti jäänyt hautumaan alitajuntaan sen jälkeen, kun valitsimme perheillemme teetettävät kuvat, ja lopulta meillä oli aika selkeä näkemys siitä, mitkä 25 kuvaa halusimme säilyttää.

Olen todella onnellinen siitä, että pääsimme tutustumaan Marinaan ja saimme ihanan, pysyvän muiston yhteisistä vuosistamme Uudessa-Englannissa.

 

Kaikki kuvat Marina Baklanova Photography

Heteroparin rekisteröity parisuhde

Suomalaisena heterona en odottanut koskaan päätyväni rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta niin vain kävi, että rekisteröimme Samulin kanssa parisuhteemme tällä viikolla.

Täällä Bostonin seudulla sekä rekisteröity parisuhde että avioliitto ovat tasavertaisesti mahdollisia kaikille pareille seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Monelle parille riittää jompikumpi, mutta harvinaista ei ole sekään, että suhde ensin rekisteröidään ja sinetöidään myöhemmin vielä avioliitolla.

Mekin olemme yhä kihloissa ja suunnittelemme häitä. Niitä odotellessa on kuitenkin käytännöllistä olla rekisteröidyssä parisuhteessa, sillä avoliitolla ei ole Yhdysvalloissa senkään vertaa yhteiskunnallista asemaa kuin Suomessa.

 

Rekisteröidyt parisuhteet ovat eri osavaltioissa erilaisia. Massachusettsissa niitä ei ole osavaltion tasolla edes olemassa, mutta Boston ja sen kyljessä oleva yliopistokaupunki Cambridge rekisteröivät myös meidän naapurikaupunkien asukkaiden parisuhteita.

Prosessi oli käsittämättömän helppo ja kevyt. Meiltä ei kysytty edes henkilötodistuksia.

Olen törmännyt tässä maassa niin monta kertaa mitä ärsyttävimpään byrokratiaan, etten millään meinaa uskoa, miten yksinkertaista parisuhteen rekisteröiminen oli.

Marssimme Cambridgen kaupungintalolle ilman ajanvarausta. Jonossa ei ollut ensimmäistäkään ihmistä.

Täytimme lomakkeen, jossa vakuutimme, ettemme ole kenenkään kanssa naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa, että asumme yhdessä ja että olemme ”vastavuoroisesti toisiamme tukevassa, toistamme välittävässä ja sitoutuneessa” suhteessa ja katsomme olevamme perhe. Lisäksi meidän piti vakuuttaa, että olemme täysi-ikäisiä emmekä ole toisillemme sukua.

Kun lomake oli täytetty ja allekirjoitettu, kumpikin nosti oikean kätensä ylös samaan tapaan kuin todistajat amerikkalaisissa lakisarjoissa tekevät ennen todistajanaitioon nousemista. Vasenta kättä ei kuitenkaan tarvinnut pitää Raamatulla. Kaupungin virkailija kysyi, vakuutammeko vastanneemme lomakkeen kysymyksiin totuudenmukaisesti, ja kun vastasimme myöntävästi, rekisteröinti oli sillä selvä.

Lopuksi piti vielä maksaa 35 dollarin toimistomaksu. Kun maksoin sen kortilla, minulta kysyttiin henkilöllisyystodistusta. Jos olisimme maksaneet käteisellä, kummankaan henkilöpapereita ei olisi tarvittu.

 

Rekisteröinnin helppouden kääntöpuoli on, että rekisteröitymisellä ei ole samanlaista juridista merkitystä kuin avioliitolla tai kuin suomalaisella rekisteröidyllä parisuhteella. Bostonissa tai Cambridgessa parisuhteensa rekisteröineet eivät esimerkiksi peri toisiaan.

Joissakin muissa osavaltioissa rekisteröity parisuhde muistuttaisi paljon enemmän avioliittoa. Osa osavaltioista puolestaan ei tunne koko käsitettä.

Erot kumpuavat rekisteröidyn parisuhteen historiasta. Samaa sukupuolta olevien parien avioliitot on sallittu Yhdysvalloissa vasta tällä vuosituhannella, ja ennen kuin ne sallittiin, osa osavaltioista halusi tarjota homo- ja lesbopareille edes jonkin tavan sitoutua toisiinsa yhteiskunnan silmissä.

Osavaltiot etenivät asian suhteen eri tahdissa ja eri tavoin. Liittovaltion tasolla rekisteröityä parisuhdetta ei koskaan ollut olemassa, ja kukin osavaltio kehitti omia ratkaisujaan.

Massachusetts salli samaa sukupuolta olevien parien avioliitot ensimmäisenä Yhdysvaltojen osavaltiona vuonna 2004. Osa osavaltioista salli ne vasta toissa vuonna, kun korkein oikeus linjasi, että niiden tulee olla laillisia koko maassa.

Koska Massachusetts oli edelläkävijä tasa-arvoisessa avioliittolaissa, parisuhteen rekisteröiminen ei ehtinyt kehittyä samanlaiseksi avioliittoa muistuttavaksi instituutioiksi kuin joissakin muissa osavaltioissa.

Rekisteröidyille parisuhteille on eri osavaltioissa jopa eri nimiä. Meidän solmimamme kevyt järjestely on tyypillisesti nimeltään domestic partnership. Paljon enemmän avioliittoa muistuttava liitto puolestaan kulkee usein nimellä civil union.

Vastarekisteröityneet parit voivat ottaa itsestään kuvan kaupungintalon edessä olevilla sateenkaaripenkeillä.

Tässä maassa naimisiin meneminen on helppoa. Avioeron saaminen sen sijaan on huomattavan vaikeaa, ja vaatii usein läsnäoloa oikeudessa siinäkin tapauksessa, että kumpikin haluaisi erota ja kaikki yhteiset asiatkin olisi sovittu ilman riitoja.

Täällä Massachusettsissa erolle täytyy jopa nimetä perustelu ja merkitä kirjoihin ja kansiin, oliko ero jommankumman osapuolen syytä.

Mikäli samaa sukupuolta oleva pari on solminut jossakin toisessa osavaltiossa juridisesti avioliittoa muistuttavan civil unionin ja muuttanut sittemmin Massachusettsiin, he voivat purkaa liittonsa ainoastaan täsmälleen saman avioeroprosessin kautta kuin avioparit.

Cambridgessa rekisteröity domestic partnership sen sijaan on vielä helpompi purkaa kuin aloittaa. Siihen riittää marssia uudestaan maistraattiin ja maksaa viiden dollarin toimistomaksu. Puolison ei tarvitse edes olla paikalla.

 

Aika näyttää, miten paljon käytännön hyötyä rekisteröitymisestä on. Päätimme marssia maistraattiin heti kun saimme tietää, että mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa, pääsisin osalliseksi Samulin työterveyshuollosta.

Se on merkittävä etu maassa, jossa ei tunneta lainkaan julkista terveydenhuoltoa.

Vaikka työterveyshuolto jäisi järjestelyn ainoaksi käytännön hyödyksi, rekisteröityminen olisi jo pelkästään sen vuoksi vaivansa arvoista.

Tunnetasolla olen todella iloinen siitä, että meidän oli mahdollista ottaa tällainenkin askel matkallamme kohti avioliittoa.

Jos asuisimme Suomessa, olisimme varmasti jo naimisissa. Ja vaikka emme olisi naimisissa, meitä ympäröivä yhteiskunta pitäisi tilannettamme täysin normaalina.

Amerikkalainen yhteiskunta sen sijaan tuntuu painostavan meitä naimisiin, ja minua satuttaa aina vähän, kun törmään taas uuteen asiaan, joka olisi toisin jos vain olisimme jo naimisissa.

Kenties rekisteröity parisuhde auttaa pitämään ainakin osan sellaisista tilanteista loitolla.

 

Vaikka seremonia ei ollut millään tavalla juhlallinen, tuntui silti mukavalta vakuuttaa ja vannoa ääneen, että välitämme toisistamme ja haluamme olla perhe.

Huomenna lähdemme reiluksi viikoksi lomalle Havaijille. Rekisteröitymisen ajoitus juuri matkan edelle oli sattumaa, mutta sattuma järjesti tällä kertaa asiat mitä mainioimmin.

Kun virallistaa parisuhteensa pieni askel kerrallaan, saa täydellisen tekosyyn käydä monta kertaa häämatkalla.

Amerikkalainen ajokoe

Minulla on nyt amerikkalainen ajokortti.

En meinaa millään uskoa sitä. Olen stressannut kortin hankkimisen eri vaiheista niin valtavasti, että on vaikea käsittää, että kaikki se stressi on nyt ohi.

Ensin piti päntätä suuret määrät tarpeetonta tietoa ja haalia kaikenlaista todistusaineistoa. Sitten piti käyttää päivä kafkamaisessa ajoneuvohallintavirastossa. Sen jälkeen piti saada aika ajokokeeseen ja saada käsiinsä kokeeseen soveltuva auto.

Sitten piti vielä päästä läpi itse kokeesta. Niin paljon stressiä kuin matkan varrella oli ollutkin, kaikkein eniten stressasin ajokoetta.

Ensimmäinen inssiajoni aikoinaan Suomessa oli traumaattinen kokemus, ja sain kortin vasta kolmannella yrittämällä. Pelkäsin todella paljon, että olisin vanhojen traumojeni vuoksi amerikkalaisessa ajokokeessani niin hermostunut, että tekisin jonkin tyhmän virheen, jonka vuoksi koe hylättäisiin.

Yritin sanoa itselleni, että tilanne olisi tällä kertaa aivan erilainen. Minulla on ollut ajokortti jo 18 vuotta – yhtä pitkään kuin olin ollut elossa silloin, kun menin ensimmäiseen inssiini Suomessa. Olen ollut ensimmäisen inssini jälkeen monenlaisissa hermostuttavissa tilanteissa ja oppinut hallitsemaan hermojani.

Silti koe jännitti.

Lähdimme Samulin kanssa kotoa hyvissä ajoin, jotta varmasti ehtisimme kokeeseen ajoissa, vaikka juuttuisimme ruuhkaan matkalla. Ruuhkat eivät olleet pahoja, joten ehdimme ajella rauhassa koepaikan ympäristössä ja tutustua alueeseen. Ajokoe kestää täällä vain muutamia minuutteja, joten tiesin, ettei inssi voisi viedä minua kovin kauas tapaamispaikalta.

Samuli näytti minulle reitin, jonka oli itse ajanut omassa kokeessaan aikoinaan. Se vaikutti helpolta: pieniä, rauhallisia katuja asuintalojen välissä. Stop-merkkejä oli paljon, mutta muuten reitillä ei vaikuttanut olevan sudenkuoppia.

Päinvastaisessa suunnassa aivan tapaamispaikan lähellä oli kuitenkin kaksi liikenneympyrää. Se ei ehkä kuulosta pahalta – jos ei ole ajanut Massachusettsissa. Liikenneympyrät ovat Massachusettsin erikoisuus, ja ne ovat tosiaankin erikoisia: valtavia, monikaistaisia liikennekaaoksia, joissa kanssa-autoilijat voivat tehdä aivan mitä sattuu.

Muistin kyllä autokoulukirjan säännöt monikaistaisessa ympyrässä ajamisesta, mutta niiden soveltaminen käytännössä ei useinkaan ole minulle helppoa – varsinkaan, kun useimmat täkäläiset autoilijat eivät niitä noudata.

Kyselin Samulilta, oliko hänen inssinsä ollut syntyperäinen amerikkalainen vai maahanmuuttaja. Minulla ei toki ole mitään maahanmuuttajia vastaan, olenhan itsekin maahanmuuttaja, mutta toivoin inssiksi Uudessa Englannissa syntynyttä ja kasvanutta perusjenkkiä, joka ääntäisi englantia minulle tutulla aksentilla ja jonka kulttuurille ominainen tapa rupatella mukavia saisi minut rentoutumaan. Samuli ei kuitenkaan muistanut, kuka hänelle oli kokeen pitänyt.

Pysäköin tapaamispaikalle hyvissä ajoin ennen kokeen alkua. Inssi oli jo paikalla ja aloitti kokeen saman tien.

Inssini oli maahanmuuttaja, jolla oli voimakas synnyinseutunsa aksentti ja kaurismäkeläisen lakoninen puhetapa.

Aluksi inssi tarkisti, että auton vilkut ja torvi toimivat. Hän seisoi auton ulkopuolella ja huusi minulle ohjeita tarpeettoman kovalla äänellä, joka vaikutti tylyltä, vaikka äänenvoimakkuuden tarkoitus varmastikin oli vain auttaa minua kuulemaan ohjeet.

Sitten hän istui autoon ja lateli lakonisella tyylillään lisää ohjeita, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Hän sanoi esimerkiksi, että minun pitäisi peruuttaessa kääntää kunnolla päätä ja katsoa ulos takaikkunasta sen sijaan, että katsoisin sivupeileistä. Kysyin, halusiko hän minun peruuttavan, mutta kuulemma se ei ollut tarkoitus. En ymmärtänyt, mitä hän halusi.

Syntyperäinen amerikkalainen olisi varmaankin hänen asemassaan rupatellut tähän tapaan: ”Annan sinulle nyt seuraavaksi muutamia ohjeita tätä ajokoetta varten. Jossain vaiheessa koetta aion pyytää sinua peruuttamaan, ja kun teen niin, on tärkeää, että käännät päätäsi kunnolla ja katsot ulos takaikkunasta. Jos katsot vain sivupeileistä, minun on vaikea olla varma, että tosiaankin katsot taakse.”

Vaikka olen suomalainen, en todellakaan ole mikään kaurismäkeläinen viestijä, ja olisin saanut ajatuksesta paljon paremmin kiinni, jos se olisi selitetty minulle laveaan amerikkalaiseen tyyliin.

Kun oli aika lähteä liikenteen sekaan, olin todella hermostunut. Niin hermostunut, että unohdin käsijarrun päälle.

Inssi reagoi tilanteeseen yhdellä sanalla. ”Neiti”, hän puhutteli minua moittivalla äänellä, ja jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan. En ehtinyt ymmärtää, mistä oli kyse, kun Samuli jo pelasti tilanteen sanomalla englanniksi, että käsijarru oli päällä.

Minä vapautin käsijarrun ja inssi moitti Samulia lempeästi mutta tiukasti. Sponsori ei saa auttaa ajokokelasta.

Pyysin unohdustani anteeksi ja sanoin olevani hermostunut. ”Rentoudu vain”, inssi töksäytti. Katsoin häntä ja totesin, että lakonisuudestaan huolimatta hän ei vaikuttanut epäystävälliseltä.

Lähdimme ajamaan, ja suureksi helpotuksekseni reittimme vaikutti olevan sama kuin Samulilla aikoinaan. Kuljimme poispäin pelottavista liikenneympyröistä niille hiljaisille pikkukaduille, jotka olin aiemmin ehtinyt ottaa haltuun.

Aloin rentoutua. Ajoimme muutaman korttelin, pysäköimme kadun varteen ja peruutimme pienen matkan. Kun lähestyimme stop-merkkiä, inssi jopa mainitsi merkistä erikseen sen sijaan, että olisi testannut, huomaisinko sen.

Hämmennyin vielä kerran inssin ääntämyksestä, kun hän käytti liikennevaloista ilmausta ”set of lights”. En ollut varma, oliko hän sanonut ”second lights” viitatakseen suoraan edessämme olleiden valojen takana parin korttelin päässä näkyviin toisiin valoihin. Hän oli kuitenkin antanut ohjeensa sen verran hyvissä ajoin, että ehdin kysyä, mitä hän tarkoitti ja kääntyä oikeista valoista.

Muutaman minuutin päästä olimme liikenneympyröihin johtavalla tiellä. Aloin juuri hermostua uudestaan, kun inssi käskikin minun kääntyä ja pysäköidä tapaamispaikan pihaan. Toivoni heräsi: koe taisi olla jo ohi!

Pysäköityäni inssi alkoi kaikessa hiljaisuudessa täytellä lomaketta ja lyödä siihen leimoja. Koe oli selvästikin ohi, mutta olinko päässyt sen läpi? Arvelin päässeeni, sillä alun käsijarru-unohdusta lukuun ottamatta en ollut tehnyt virheitä. Tuntui kuitenkin hyvin omituiselta, ettei inssi sanonut mitään.

Tässä tilanteessa jopa jäyhä suomalainen olisi hymyillyt ja onnitellut. Amerikkalaisen hymy olisi ulottunut korvasta korvaan.

Inssi ojensi minulle ajo-opetuslupapaperini, jossa oli leima. Hän sanoi ajokortin tulevan postissa ja paperin kelpaavan ajokorttina siihen saakka. Hän ei vieläkään onnitellut tai sanonut suoraan, että olin suoriutunut kokeesta.

Koe oli kutenkin ohi, ja inssi poistui kadulle odottamaan seuraavaa kokelasta. Minulla oli epätodellinen olo.

Vähän todellisemmalta kaikki alkoi tuntua, kun sain viikon päästä ajokortin postissa.

Massachusettsissa ajokortti on voimassa vajaat viisi vuotta kerrallaan niin, että uusimispäivä on omana syntymäpäivänä. Joka toisella kerralla uusimisen voi hoitaa netissä, mutta joka toisella kerralla täytyy jonottaa toimistossa uutta valokuvaa ja näöntarkastusta varten.

Näillä näkymin en siis ole hetkeen joutumassa uudelleen ajokorttitoimiston jonoon. Siitä on syytä olla kiitollinen; jos asuisimme esimerkiksi Washington DC:n ympäristössä Marylandissä, joutuisimme käymään toimistossa kerran vuodessa.

En kuitenkaan osaa enää kahdeksantoistavuotiaan lailla riemuita ajatuksesta, etten enää koskaan elämässäni joutuisi ajokokeeseen. Kuka tietää, vaikka muuttaisimme vielä joskus johonkin toiseen maahan, jossa joudun hankkimaan sikäläisen ajokortin.

Se ajatus on kuitenkin kaukainen. Tässä ja nyt minulla on ajokortti.

Voin käydä itsekseni autolla kaupassa tai vaikka vuokrata yksin auton työmatkalla. Voin myös lakata kantamasta passiani mukana kaikkialla. Voin lentää kotimaanlentoja pelkällä ajokortilla, eikä minua koskaan enää käännytetä baarin ovelta tai viinakaupan kassalta siksi, että passi on unohtunut kotiin.

Siitä tunnen melkein yhtä suurta iloa kuin kahdeksantoistavuotiaana, kun sain näyttää uudenuutukaista ajokorttiani ensimmäisiä kertoja baarin ovella tai Alkon kassalla.

Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa, osa 3

Kun pääsin viime vuonna läpi täkäläisestä kirjallisesta ajokokeesta, kuvittelin sen olevan puoli voittoa. Byrokraattinen painajainen ei kuitenkaan loppunut siihen.

Seuraava vaihe oli ajokoeajan varaaminen ajoneuvohallintaviraston nettipalvelussa. Prosessin aiempia vaiheita seuranneille lukijoille ei varmaankaan tule yllätyksenä, ettei palvelun käyttäminen ollut erityisen helppoa.

Nettipalvelussa oli aluksi sivukaupalla kysymyksiä: henkilötiedot, opetusluvan tiedot, eliluovuttajaksi ryhtyminen, lääketieteelliset taustatiedot. Vasta kaikkiin kysymyksiin vastattuaan pääsi varauskalenteriin ­– jossa ei ollut vapaita aikoja.

Ainoat vapaat ajat olivat yli tunnin ajomatkan päässä suur-Bostonin ulkopuolella. Ei auttanut kuin päättää palata järjestelmään myöhemmin uudestaan ja toivoa, että sinne olisi lisätty uusia aikoja.

Seuraavalla käynnillä selvisi, että kysymyksiin täytyi vastata joka kerta uudelleen. Järjestelmä osasi kyllä tallettaa aiemmat vastaukset, mutta jos valitsi talletusvaihtoehdon, myös varauskalenteri jämähti jumiin niihin päiviin, jotka olivat ensimmäisellä käynnillä olleet valittavissa. Kalenteriin myöhemmin lisätyt uudet päivät sai näkyviin ainoastaan aloittamalla istunnon alusta.

Kävin järjestelmässä päivästä toiseen, kunnes sain viimein kotimme läheltä ajan parin kuukauden päähän.

Sitten minulle tuli työmatka juuri sille päivälle. Peruin ajan ja aloitin kalenterin kärkkymisen alusta.

Lopulta sain uuden ajan kotimme lähelle ­– taas parin kuukauden päähän, mutta sentään toivomalleni viikonpäivälle perjantaille. Viikonpäivä oli olennainen siksi, että en voinut mennä kokeeseen yksin. Samulin täytyi tulla mukaan.

Täällä ajokokelaalla on oltava mukanaan sponsori: aikuinen, jolla on saman osavaltion ajokortti. Koska ajokokeet ovat aina virka-aikaan, sponsori joutuu ottamaan vapaata töistä. Se on täkäläisessä työkulttuurissa paljon vaadittu, ja meillä maahanmuuttajilla onkin monesti vaikeuksia löytää sponsoria.

Minä olin onnekas, kun minulla oli sponsoriksi kelpaava puoliso. Moni muuttaa tänne yksin tai samaan aikaan puolisonsa kanssa, jolloin kummallakaan ei ole täkäläistä ajokorttia. Onnekasta oli myös se, että Samulin työnantaja sallii perjantaisin etätyön ja antaa työntekijöilleen etäpäivinä jonkin verran liikkumavaraa sen suhteen, mihin aikaan päivästä he työnsä tekevät.

Kun minulla oli ajokoeaika, aloin stressata autosta.

Ajokoe tehdään täällä omalla autolla. Meillä on nykyään jopa kaksi autoa, mutta en voinut tehdä koetta kummallakaan niistä.

Samulilla on käsivaihteinen Mustang, joka olisi ajoneuvohallintaviraston puolesta kelvannut ajokoeautoksi. En kuitenkaan osaa ajaa käsivaihteilla erityisen hyvin. Olen toki ajanut niillä aikoinaan Suomessa autokoulussa ja inssiajossa – mutta en juurikaan sen jälkeen. Minulla ole koskaan ollut omaa autoa, vaan olen lainannut tarvittaessa autoa vanhemmiltani, jotka suosivat automaattivaihteita.

Sitten muutin tänne automaattivaihteisten autojen luvattuun maahan, jossa suurin osa ihmisistä ei ole koskaan koskenutkaan käsivaihteisiin – ja tajusin, että puolisollani oli käsivaihteinen muskeliauto.

Yritin parhaani oppia ajamaan Mustangilla, mutta moottori sammui minulta kaupunkiajossa jatkuvasti, ja muutenkin tein toistuvasti tyhmiä virheitä vaihteiden kanssa. Mikä pahinta, vaihteiden kanssa sählääminen vei huomiotani. Boston on maanlaajuisesti tunnettu huonosti ajavista ja käyttäytyvistä kuljettajista, ja huomio olisi todellakin pitänyt keskittää vaihteiden sijasta muun liikenteen seuraamiseen.

Lopulta päätimme päästää Mustang-paran pahasta ja hankkia toisen auton, jolla osaisin ajaa. Sen jälkeen en ole Mustangin rattiin istunut, enkä todellakaan aikonut palata sen kuskinpenkille ajokoetta varten. Jännitin koetta todella paljon, ja pidin todennäköisenä, etten hermostuksissani suoriutuisi kokeesta käsivaihteisella autolla.

Toinen automme on ylhäällä kuvassa näkyvä seikkailunsininen Volvo, jolla ajan mielelläni. Se ei kuitenkaan kelvannut ajokoeautoksi.

Kuten monissa uusissa autoissa, Volvossamme ei ole perinteistä käsijarrukahvaa kuljettajan ja pelkääjän paikan välissä, vaan käsijarrua käytetään kuljettajan vasemmalla puolella olevasta vivusta. Ajokoeautolta vaaditaan pelkääjän ulottuvilla olevaa käsijarrua, jotta inssi voi pysäyttää auton, jos kokelas on aiheuttamassa vaaratilanteen.

Lisäksi Volvossamme on peruutuskamera ja monenlaisia turvalaitteita, jotka eivät ole sallittuja ajokokeessa. Ne olisi kenties saanut pois päältä, mutta käsijarrun siirtäminen ei ollut mitenkään mahdollista.

Suunnittelin vuokraavani auton, mutta siinäkin nousi seinä vastaan. Ajokokeen saa tehdä vuokra-autolla vain siinä tapauksessa, että saa autonvuokrausfirmalta firman viralliselle kirjepaperille painetun todistuksen siitä, että on saanut luvan käyttää autoa ajokokeessa.

Koska minulla on eurooppalainen ajokortti, olisin vuokra-autofirmojen puolesta saanut kyllä vuokrata heiltä auton ja tehdä sillä ajokokeen. Virallisen todistuksen hankkiminen osoittautui kuitenkin todella hankalaksi. Autonvuokrauspisteiden työntekijöillä ei ole valtuuksia kirjoittaa sellaista, vaan kirje olisi pitänyt saada ylemmältä taholta. Jätin yhteen firmaan soittopyynnön, johon ei ikinä vastattu.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi auton lainaaminen ystäviltä. Olin siinä käsityksessä, että kaikki ystävämme kulkivat päivittäin töihin autoillaan, ja pelkäsin, ettei kukaan pystyisi lainaamaan autoaan.

Yksi ystävämme oli kuitenkin raskaana, ja hänen laskettu aikansa oli sopivasti viikkoa ennen ajokoettani. Jos vauva syntyisi ajallaan, hän ei varmaan tarvitsisi autoa kokeeni aikana.

Uskoin jo tämän ratkaisevan ongelmani, mutta en ollut ottanut huomioon yhtä olennaista seikkaa: ystäväni auto on suhteellisen uusi, eikä siinäkään ollut vaaditunlaista käsijarrua.

Sitten kuitenkin onneksi kävi ilmi, että toinen ystävämme kulkee töihin metrolla. Hänen autonsa oli riittävän vanha ja turvalaitteeton mutta kuitenkin automaattivaihteinen, ja hän auttoi minua mielellään.

Minulla oli vihdoin koeaika, sponsori ja auto. Enää ei tarvinnut kuin päästä läpi kokeesta.

Jotta tästä tekstistä ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron kokeesta huomenna erikseen.

Unohda verkkopankit, lähetä shekkejä postissa

Sain juuri elämäni ensimmäisen shekkivihon. En millään meinaa uskoa, että tosiaan tarvitsen sellaisen, mutta Amerikassa rahaliikennettä hoidetaan kuin oltaisiin yhä 90-luvulla.

Täällä ei siirretä rahaa verkkopankissa. Täällä lähetellään shekkejä postissa.

Maksamme shekillä muun muassa asuntomme vuokran. Yksityisyrittäjät ja pienet yritykset haluavat usein maksuksi shekin. Shekit ovat jopa suurten yritysten arkea: esimerkiksi lehtitilauksen voi tehdä ”kätevästi” lähettämällä mediatalolle shekin postissa.

Shekeillä liikutellaan todella suuriakin summia. Esimerkiksi vakuutusyhtiöt maksavat asiakkailleen korvaukset shekeillä. Jopa lottovoittajat saavat ymmärtääkseni arpajaisyhtiöltä shekin.

Kaikkein ärsyttävintä on, kun joku lähettää shekin itselle. Niin yleisiä kuin shekit ovatkin, niiden lunastamista ei ole tehty helpoksi.

Sain ensimmäisen shekkini jo ennen kuin olin edes virallisesti muuttanut tähän maahan. Yksityinen lääkäriasema varmisti ensikäynnillä maksukykyni laskuttamalla luottokortiltani ennen lääkärikäyntiä sattumanvaraisen summan – ja palautti erotuksen myöhemmin minulle shekillä.

Olin tietysti kuvitellut, että rahat palautettaisiin suoraan kortilleni. Hämmennyin todella paljon, kun postissa tulikin shekki.

Työnsin shekin laatikon pohjalle ja asian mielestäni, mutta kohta shekkejä tuli muualtakin. Minun oli pakko alkaa selvittää, miten saisin ne lunastettua. Vaiva tuntui kohtuuttoman suurelta, koska muuttoon liittyi monta muutakin vierasta ja selvittelyä vaativaa asiaa, ja voimavarani olivat vähissä.

Kuvittelin, että pankki olisi oikea paikka shekkien lunastamiseen. Olin kuitenkin väärässä. Palvelun suhteen amerikkalaispankit eivät nimittäin ole jämähtäneet 90-luvulle, vaan ne ovat heikentäneet palveluitaan ja nostaneet palvelumaksujaan aivan samalla tavalla kuin suomalaispankitkin.

Sain selville, että palvelumaksut olisivat pienimmät, jos lunastaisin shekkini vähittäiskauppajätti Wal-Martissa.

Wal-Mart ei harrasta kivijalkamyymälöitä. Jouduimme ajamaan erikseen kauas kaupungin ulkopuolelle asiaani hoitamaan.

En ollut erityisen luottavaisella mielellä. Wal-Martin lisäksi myös kioskiketju 7-Eleven oli verkkosivuillaan kertonut lunastavansa shekkejä, mutta kun kysyin asiasta kioskissa, myyjä ei ollut koskaan kuullutkaan koko palvelusta.

Wal-Mart sentään piti lupauksensa. Heidän asiakaspalvelutiskillään shekkejä saattoi lunastaa. Pian kuitenkin matkaan tuli uusi mutka: Minulta kysyttiin sosiaaliturvatunnusta.

Tässä vaiheessa olin jo asunut Bostonissa useita kuukausia ja saanut hankittua sosiaaliturvatunnuksen. Sitä ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin kysytty minulta, enkä ollut mitenkään varma, muistaisinko sitä ulkoa.

Olin muistin varassa, sillä sosiaaliturvakortissa lukee erikseen, ettei sitä pidä kantaa mukana lompakossa.

Kuin ihmeen kaupalla muistin tunnukseni. Asiakaspalvelija otti vastaan yhden kolmesta shekistäni ja antoi vastineeksi käteistä.

Sitten nousi uusi seinä vastaan. Kone hylkäsi kaksi muuta shekkiäni. Asiakaspalvelija ei nähnyt koneelta, mikä shekeissä oli vikana.

Lääkäriaseman shekissä kolmannen nimeni alkukirjain oli kirjoitettu väärin. Se kuulemma riitti syyksi shekin hylkäämiseen. Toisesta hylätystä shekistä en löytänyt minkäänlaista vikaa.

Ei auttanut kuin palata kotiin. Minulla oli edelleen kaksi lunastamatonta shekkiä.

Otin yhteyttä shekkien lähettäjiin ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Minulle luvattiin lähettää uudet.

Lääkäriasema unohti hoitaa asian. Sitten shekki hävisi postissa. Jouduin soittamaan heille kymmenisen kertaa muutaman kympin vuoksi. Kun lopulta sain kelvollisen shekin, alkuperäisestä lääkärikäynnistäni oli kulunut jo yli vuosi.

Sillä välin Samulin pankki oli päättänyt lakkauttaa kaikki konttorit koko Massachusettsin osavaltiosta.

Tilalle se tarjosi verkkopankkipalveluita, jotka eivät kuitenkaan olleet kaksisia. Asiakas voisi esimerkiksi tallettaa shekin tililleen lähettämällä siitä kännykkäkameralla otetun kuvan mobiilipankissa – mutta palvelu on käytettävissä vain pienten shekkien lunastamiseen. Mikäli Samulilla olisi joskus suurelle summalle osoitettu shekki, hänen ainoa mahdollisuutensa tallettaa rahat tililleen olisi lähettää se pankkiin allekirjoitettuna.

Allekirjoitetun shekin postittaminen on kuin seteleitä lähettäisi.

Yleensä shekit liikkuvat postissa vain allekirjoittamattomina, mikä vaikeuttaa niiden varastamista. Tarkoitus on, että vastaanottaja allekirjoittaa shekin lunastushetkellä, ja että hänen allekirjoituksensa varmennetaan henkilötodistuksesta.

Kuvitelkaa, että iso suomalaispankki ehdottaisi asiakkaalleen, että tämä tekisi talletuksen lähettämällä heille tuhansia euroja kirjekuoressa.

Tänä talvena aloin selvitellä uudelleen, miten voisimme ratkaista kummankin meistä shekkiongelmat. Nyt voimavaroja riitti jo pankkien vertailemiseen.

Osa pankeista perii palvelumaksun jopa siitä, jos asiakas tallettaa saamansa shekin tililleen. Jo pelkästä tilin avaamisesta koituu usein kuukausimaksuja.

Onnistuin kuitenkin löytämään pienemmän, paikallisen pankin, joka houkuttelee asiakkaita tarjoamalla kuukausimaksuttomia shekkitilejä. Shekkien tallettamisesta ei peritä palvelumaksua ja mikä parasta, pankilla on kotimme lähellä kaksi konttoria. Koska pankki on paikallinen, se tuskin lakkauttaa tämän alueen konttoreitaan.

Nyt minulla on amerikkalainen pankkitili, johon voimme molemmat tallettaa kaikki vastaisuudessa saamamme shekit helposti ja veloituksetta.

Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että pääsisimme käyttämään shekkeinä saamiamme rahoja. Kun rahat on saatu talletettua tilille, seuraava kysymys on, miten ne saa sieltä pois.

Tiliini kuuluu ilmainen debit-kortti, joten pystyn itse käyttämään omia shekkirahojani maksamalla ostoksiani kortilla. Mutta entä, jos talletamme tililleni Samulin shekkejä, ja haluaisimme hänen saavan rahat käyttöönsä?

Kuten alussa mainitsin, tässä maassa ei siirrellä rahaa verkkopankissa. Siihen on yksinkertainen syy: tilisiirrosta peritään kolmenkymmenen dollarin palvelumaksu.

Minulla on tasan kaksi tapaa siirtää Samulille rahaa. Ensimmäinen niistä on käteisen nostaminen automaatista.

Arvaattekin kenties jo, mikä toinen vaihtoehto on.

Voin kirjoittaa Samulille shekin.

Kiinalainen uusivuosi Bostonin Chinatownissa

Bostonissa elää Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin kiinalaisyhteisö. Kiinnostavin aika vierailla Bostonin Chinatownissa on helmikuussa, kun siellä juhlitaan kiinalaista uutta vuotta.

Tänä vuonna sää oli surkea. Satoi räntää ja edellisten päivien lumi oli sulanut kaduille suuriksi loskalätäköiksi. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt mennä paikalle säässä kuin säässä, sillä viime vuonna olin melkein koko helmikuun matkoilla, ja juhlat menivät minulta sivu suun.

Keskeinen osa Bostonin Chinatownin uudenvuodenjuhlintaa ovat leijonatanssit. Leijona-asuiset tanssijat kiertävät kiinalaisten liikeyritysten ovilla suorittamassa uudenvuodenrituaalin.

Olin lukenut rituaalista ennakkoon Boston Discovery Guidesta, mikä helpotti leijonatanssien seuraamista.

Näyttävän leijonapuvun pään sisällä kävelee yksi tanssija, ja toinen kulkee hänen perässään leijonan häntäpäätä kannatellen.

Leijonat liikkuvat pareittain pienissä kulkueissa, joissa on mukana rumpuorkesteri, katsojien turvallisuudesta huolehtivia saattajia ja mahdollisesti naamiaisasuinen hahmo, joka Discovery Guiden mukaan esittää yleensä buddhaa tai pelleä.

Yrityksen omistaja on varautunut leijonien tuloon asettelemalla ovensa ulkopuolelle kaaleja, appelsiineja ja sähikäisiä.

Kun leijonat saapuvat, yrittäjä tarjoaa niille kaaleja ja appelsiineja, joita leijonat paiskovat ilmaan. Discovery Guiden mukaan kiinalaiset uskovat, että appelsiinin kiinni saanut katsoja on onnekas koko vuoden. Kaalien avulla on tarkoitus levittää hyvää onnea kaikkien katsojien keskuuteen särkemällä ne maahan.

Sitten yrittäjä antaa leijonille rahakirjekuoren, jonka nämä hotkivat kitaansa. Tämä tietää onnea yritykselle.

Lopuksi sähikäiset sytytetään ja heitetään leijonien jalkoihin paukkumaan. Leijonat hyppivät ja tanssivat paukahdusten ja rummutuksen tahdissa. Tämän tarkoitus on kuulemma pahojen henkien karkottaminen.

Jos sää olisi ollut kaunis, Chinatownin kaduilla olisi kuulemma tanssinut myös monesta tanssijasta koostuvia pitkiä lohikäärmeitä. Niitä ei kuitenkaan valitettavasti tänä vuonna nähty.

Sisätiloissa päivää juhlistettiin kahdella kulttuurifestivaalilla, jotka olivat yllättävän pieniä ja kotikutoisia suhteessa Bostonin kiinalaisyhteisön kokoon. Niissä oli muun muassa askartelutehtäviä lapsille.

Yhdessä tapahtumassa pääsin sovittamaan leijonapuvun päätä. Lisäksi sain sieltä mukaani jauhomassasta muovaillun värikkään kukon symboloimaan kukon vuoden alkua.

Toisessa tapahtumassa kalligrafitaiteilija litteroi minun ja Samulin nimet kiinalaisiksi kirjoitusmerkeiksi ja kirjoitti ne paperisiin kirjanmerkkeihin.

Kehnon sään vuoksi leijonatansseilla oli todella vähän katsojia. Chinatownin ravintoloissa oli silti niin paljon väkeä, että jätin niissä syömisen suosiolla väliin, vaikka kiinalainen ateria kuuluukin monen bostonilaisen perheen Kiinalaisen uuden perinteeseen.

 

Joulukuusen valojen sytyttäjäiset

Amerikkalaiset rakastavat jouluvaloja, ja moni kaupunki käynnistää joulunodotuksen joulukuusen valojen sytyttäjäisjuhlilla, joissa sytytetään valot paraatipaikalla keskustassa olevaan valtavaan kuuseen.

Tunnetuimmat joulukuusenvalojen sytyttäjäiset ovat varmastikin New Yorkin Rockefeller Centerin juhlat sekä Washington DC:ssä Valkoisen talon edessä olevan kuusen, niin sanotun kansalliskuusen valojen sytyttäjäiset.

Kuusen valojuhla on tärkeä tapahtuma myös Bostonissa. Valtavan kuusen lahjoittavat bostonilaisille joka vuosi Kanadan Nova Scotian saariprovinssin asukkaat. Nova Scotia haluaa kiittää kuusella bostonilaisia hätäavusta, jota nämä antoivat provinssin pääkaupungin Halifaxin asukkaille vuonna 1917, kun kaupunki oli tuhoutunut räjähdyksessä.

Viime vuonna emme Samulin kanssa ehtineet katsomaan kuusen valojen syttymistä, sillä meidän piti juuri sinä päivänä käydä valitsemassa timanttia kihlasormukseeni. Tänä vuonna pääsin onneksi paikalle.

Novascotialainen kuusi tuodaan Bostonin keskustassa olevaan Boston Common -puistoon. Sytyttäjäisjuhlia varten sinne oli pystytetty iso lava. Lava oli sijoitettu kummallisesti niin, että se peitti illan päätähden eli kuusen näkyvistä lähes kokonaan.

Onnistuin saamaan paikan, josta näki hyvin lavalle – mutta ei kuusta. Ihmiset ympärilläni kyselivät toisiltaan, missä kuusi oikein oli. Lopulta joku tiesi osoittaa oikean paikan. Kun tiesi katsoa tarkasti, saattoi juuri ja juuri nähdä kuusen suoraan lavan takana.

Lavalla esiintyi iso joukko paikallisia viihdetähtiä. Lisäksi näimme videon kuusen matkasta Kanadasta Bostonin keskustaan.

Joukko yrityksiä oli halunnut näkyä tapahtumassa, ja osallistujille jaettiin mainoskrääsää kuten vaahtomuovisia poronsarvipäähineitä. Moni seurasikin juhlaa vaahtomuovisarvet päässään.

Nämä naiset olivat tulleet juhliin omissa kuusipäähineissään. Taustalla oikealla lapsella on päässään vakuutusyhtiön lahjoittamat vaahtomuoviset poronsarvet. Kultakupolinen osavaltiotalo hehkuu jouluvalaistuna, vaikka puisto on jouluvalojen sytyttämistä odotellessa vielä pimeä.

 

Illan kohokohta oli kuusen ja puiston muiden puiden jouluvalojen sytyttäminen. Kun sytyttämishetki lähestyi, moni siirtyi lavan luota lähemmäs kuusta. Lähdin liikkeelle hyvissä ajoin, ja onnistuin saamaan paikan, josta näin kuusen hyvin.

Hetkeä juhlistettiin ilotulituksella. Videon valojen sytyttämisestä voi katsoa YouTube-kanavaltani; en valitettavasti pysty julkaisemaan sitä suoraan täällä blogissa.

Oli hauskaa nähdä tämäkin tapahtuma, mutta en erityisemmin haluaisi osallistua siihen vuodesta toiseen. Joulu on minulle hyvin vahvasti perinteiden aikaa, joten kuusen valojen sytyttäjäiset tuntuisivat varmastikin toisenlaiselta, jos olisin käynyt niissä perheeni kanssa lapsesta saakka.

Joulukoristeet amerikkalaiseen tapaan

Kotikatumme ovat vallanneet valtavat lumiukot, joulupukit ja pingviinit. Ilmalla täytetyt ja valaistut, korkeimmillaan parimetriset joulukoristeet ilmestyivät naapureiden pihoille ensimmäisenä adventtina, ja ne hymyilevät siellä ohikulkijoille koko joulukuun ajan.

Mikki Hiiri -lumisadepallossa tekolumihiutaleet leijailevat taukoamatta palloa täyttävässä kuuman ilman virrassa. Mutta miksi joulupukilla on vaikeuksia pysyä pystyssä?

Ilmalla täytettävien koristeiden lisäksi suosittuja ovat karvaiselta näyttävästä keinokuitumateriaalista tehdyt koristeet, jotka ovat yleensä selvästi pienempiä, jotta ne eivät veisi liikaa tilaa varastossa.

Läheskään kaikki perheet eivät jouluvaloja harrasta, ja osa koristelee talonsa suomalaisillekin tuttuun tapaan valosarjoilla. Jotkut kuitenkin ottavat joulukoristelusta kaiken irti.

Samuli vei minut viime vuonna erikseen työpaikkansa lähelle katsomaan suosikkitaloaan. Oli vaikea päästä riittävän kauas, jotta kaikki tämän perheen koristeet mahtuisivat edes kuvaan.

Halloween-naamiaisasuja

Vietin tänä vuonna Halloweenia pitkän kaavan mukaan: lauantaina osallistuin naamiaispubikierrokselle Bostonin keskustassa, sunnuntaina vietin päivän noitakaupunki Salemissa ja maanantai-iltana jaoin vielä naapureiden kanssa karkkia naapuruston lapsille.

Olen aina rakastanut naamiaisasuja, ja näen mielelläni vaivaa asujeni eteen. Viime vuonna Samulin ja minun naamiaisasuvalinnan määritti se, että olimme menossa ystäviemme murhamysteerileikkijuhliin, joiden teema oli 80-luvun päättäjäistanssiaiset. Tänä vuonna en ollut menossa teemajuhliin, vaan saatoin valita asuni vapaasti.

Amerikkalaiset Halloween-naamiaisasut eivät todellakaan noudata kaikki yhtä ja samaa kaavaa. Osa aikuisista suosii hassuja asuja, osalle on tärkeää näyttää seksikkäältä ja osalle tuntea olonsa mukavaksi.

Hassutteluasuja voivat olla esimerkiksi hampurilainen tai teepussi. Mukavuudenhaluiset suosivat ainakin täällä Bostonin viileässä syksyssä pörröisiä, lämpöisiä eläinasuhaalareita.

Seksikkäät asut ovat ilmeisesti osalle ihmisistä tärkeitä siksi, että aikuisten Halloween-juhlissa on sosiaalisesti hyväksyttyä näyttää enemmän paljasta pintaa ja pukeutua muutenkin provosoivammin kuin muina iltoina. Mietin, johtuisiko osa paljaan pinnan näyttämisen viehätyksestä siitä, että Amerikkalaisilla on paljon vaikeampi suhde alastomuuteen kuin meillä saunovilla suomalaisilla.

Itse olin valinnut asuni esikuvaksi Suicide Squad -elokuvan Harley Quinnin. Olen harrastanut näyttelemistä parikymppisestä lähtien, ja lempiroolejani ovat aina olleet vahvat, pahat naiset. En erityisemmin pitänyt itse elokuvasta, mutta Harley Quinnin hahmo teki minuun vaikutuksen.

Ensimmäistä kertaa elämässäni ostin naamiaisasun valmiina. Aikaisemmat asuni ovat olleet äitini luomuksia tai kaapistani löytyneistä vaatteista koostettuja, mutta Quinnin vaatteet ovat niin epätyypilliset ja tunnusmerkkiset, että niitä olisi ollut vaikea jäljitellä itse.

Ostin syksyn mittaan vaatekappaleita, asusteita ja muuta asuun tarvittavaa vähän kerrallaan: osan tilasin netistä, osan ostin sarjakuvakaupasta, jonka ohi sattumalta kävelin työmatkalla Ohiossa tauolla ollessani. Asun kruunasi puhallettava pesäpallomaila, jonka löysin juuri ennen Halloweenia Bostonin parhaasta naamiaisasukaupasta.

Olin asuuni todella tyytyväinen, ja halusin tietystikin päästä käyttämään sitä useita kertoja. Se onnistui lopulta helposti, sillä Halloween osui tänä vuonna maanantaille, ja sitä juhlittiin paitsi varsinaisena päivänä myös koko edellisenä viikonloppuna.

Lauantaina pääsin juhlimaan lapsuudenystäväni kanssa, joka oli luonamme kylässä juuri sopivasti periamerikkalaisen pyhän aikaan. Halusin kovasti päästä näyttämään hänelle Amerikkalaista Halloween-juhlintaa, mutta asiaa hankaloitti se, että hänen paluulentonsa lähti jo lauantai-iltana.

Onneksi Samulin ja minun täkäläinen ystävä oli kutsunut meitä naamiaispubikierrokselle, joka alkoi jo puolilta päivin. Ehdimme kiertää baareja naamiaisasuisen ihmisjoukon kanssa useita tunteja ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle.

Pubikierros oli monella tapaa todella huonosti järjestetty, ja siihen oli myyty aivan liikaa lippuja niin, että baareihin oli jo alkuillasta kohtuuttomat jonot. Emme kuitenkaan antaneet sen pilata iltaamme. Oli hauskaa juhlia satojen naamiaisasuisten aikuisten ympäröimänä, joista todella moni oli nähnyt vaivaa asujensa eteen.

Sunnuntaina pääsin retkelle noitakaupunki Salemiin matkustavien naisten kerhon kanssa, joka on yksi tärkeimmistä ystäväporukoistani täällä.

Noitavainohistoriastaan tunnettu Salem ottaa Halloweenista kaiken irti, ja amerikkalaiset matkustavat sinne pitkienkin matkojen päästä kokeakseen kerran elämässään Halloweenin Salemissa. Kaupunki on paikallisjunamatkan päässä Bostonista, ja olin jo viime vuonna miettinyt, että haluaisin tänä Halloweenina päästä käymään siellä.

Salemissa on ympäri vuoden paljon noita- ja kauhuteemaisia museoita ja muita nähtävyyksiä. Halloween-viikonloppuna niihin oli tietystikin hirveät jonot, emmekä lopulta edes yrittäneet niihin sisälle. Minusta kaikkein hauskinta oli vain katsella ihmisiä naamiaisasuissaan.

Osa naamiaisasuisista oli kadulla kolikon toivossa, toiset taas olivat kaltaisiani tavallisia juhlijoita, joiden mielestä oli ollut hauska pukeutua.

Suurin osa kaduilla kulkeneista ihmisistä oli kuitenkin pettymyksekseni ihan tavallisissa vaatteissa. Olisi ollut hauska nähdä kadut täynnä toinen toistaan mielikuvituksellisimpia örkkejä.

Myös itse Halloween-iltana osa aikuisista oli naamiaisasuissa, osa ihan tavallisissa vaatteissa. Omaa asuani muokkasin enemmän lapsille – ja kylmään ulkoilmaan – sopivaksi vaihtamalla shortsit farkkuihin.

Osa perheistä pukeutuu yhteensopiviin asuihin. Näillä vankikarkureilla oli kantoliinassa pienenpieni poliisi, ja poliisilla vielä asusteena valtava donitsipehmolelu.

Seisoskelin karkkikulhon kanssa kadulla talomme edessä ja rupattelin naapureiden kanssa. Oli kiva saada luonteva tilaisuus jutella naapureille ja osoittaa, että me maahanmuuttajatkin haluamme olla maassa maan tavalla.

Osa naapureista suhtautuu minuun arjessa aika nihkeästi, ja olen miettinyt, johtuuko heidän nihkeytensä siitä, että olemme maahanmuuttajia – vai suhtautuisivatko he yhtä varautuneesti myös amerikkalaisiin uusiin tulokkaisiin. Suuri osa katumme asukkaista on nimittäin syntynyt ja kasvanut samalla kadulla.

Halloweenina kuitenkin kelpasin joukkoon, ja kaikki juttelivat minulle ihan yhtä ystävällisesti kuin toisilleenkin. Suuren osan illasta vietin niiden ainoiden naapureiden kanssa, joiden kanssa olemme ystävällisissä ja mukavissa väleissä ympäri vuoden, mutta oli mukava nähdä, että muutkin olivat valmiita hyväksymään minut kadulleen.

Kolmen päivän naamiaisjuhlinnan jälkeen oli haikeaa palata Harley Quinnin roolista taas omaksi itsekseni. Ajattelin kuitenkin käyttää samaa naamiaisasua vielä monet kerrat myöhemminkin, joten kokonaan siitä ei onneksi tarvinnut luopua.

 

Festivaali vaahtokarkkitahnan kunniaksi

Viime viikonloppuna kotikaupungissamme Somervillessä järjestettiin festivaalit vaahtokarkkitahnan kunniaksi.

Omituiset katutapahtumat ovat osa Somervillen identiteettiä, mutta vaahtokarkkitahnafestivaali oli silti minulle yllätys. En ollut ikinä kuullutkaan koko tahnasta, ja tuntui hieman vaikealta ymmärtää, miksi se ansaitsisi oman tapahtuman.

Vaahtokarkit ovat kuitenkin amerikkalaisille tärkeä juttu, ja kuulemma fluff-vaahtokarkkitahna on keksitty Somervillessä.  Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna jo 11. kerran.

Tapahtuman verkkosivut näyttivät hyvin ammattimaisilta, mutta itse tapahtuman ammattimaisuusaste oli suomalaisen alakoulun myyjäisten luokkaa.

Autoilta suljetulla aukiolla oli joukko kojuja. Osassa myytiin vaahtokarkkitahnaa sisältäviä ”herkkuja”, osassa tapahtuman oheistuotteita tai muita vaahtokarkkiaiheisia esineitä.

Aukion laidalle oli pystytetty lava, jossa soitti bändejä. Ohjelman mukaan jossain päin aukiota oli päivän mittaan ollut myös erilaisia vaahtokarkkitahnatapahtumia. Niitä emme valitettavasti nähneet, sillä piipahdimme paikalla vain lyhyesti vähän ennen sulkemisaikaa.

On pakko tunnustaa, ettei vaahtokarkkitahnafestivaali oikein tempaissut meitä mukaansa. Emme edes ostaneet mitään syötävää. Mikään tarjolla olleista fuff-tuotteista ei vaikuttanut hintansa tai kaloriensa arvoiselta.

Tapahtuman nimi on hämmennystä ilmaiseva ”What the fluff?”. Nimi oli selvästikin onnistunut, sillä festivaali oli ennen kaikkea hämmentävä.

Ilmaisilla luennoilla Harvardissa

Syksyn tullessa minun tekee aina mieli aloittaa uusia harrastuksia ja projekteja. Vaikka opiskeluajoistani on jo kymmenen vuotta, syksy tuntuu minusta edelleen uuden lukuvuoden alulta.

Tänä syksynä olen innostunut käymään ilmaisilla luennoilla Harvardissa.

Diplomatian tulevaisuus -projektia Harvard Kennedy Schoolissa johtava Cathryn Clüver (oik.) haastattelee entistä puolalaisministeriä Radoslav ”Radik” Sikorskia.

Huomasin jo vuosi sitten, että Harvard tarjoaa aivan uskomattoman määrän yleisölle avoimia tilaisuuksia. Kävin silloin muutamalla luennolla, mutta huomasin nopeasti, että jos en pitäisi varaani, täyttäisin kalenterini niillä kokonaan. Aloittelin silloin uutta työtäni freelancetoimittajana ja pelkäsin, ettei työlle jäisi riittävästi aikaa. Niinpä suljin silmäni Harvardin houkutuksilta pitkäksi aikaa kokonaan.

Enää sen enempää elämä Bostonissa kuin nykyinen työnikään ei tunnu uudelta ja vieraalta. Sen ansiosta minulla on todella paljon enemmän aikaa ja energiaa muihinkin asioihin.

Nyt on Harvardin aika.

Näyttävän uran tehneet politiikan toimittajat Bob Schieffer (oik.) ja Ann Compton (kesk.) keskustelevat Harvard Kennedy Schoolin Shorenstein-keskuksen johtajan Nicco Melen johdolla Yhdysvaltojen presidentinvaaleista.

Minua kiinnostavat erityisesti kansainväliseen politiikkaan ja Yhdysvaltojen politiikkaan liittyvät luennot, ja niitä on tarjolla lukuisia joka päivä.

Harvardin yhteiskuntatieteellisestä (tai valtiotieteellistä) tiedekuntaa vastaavassa Kennedy Schoolissa käy kaiken aikaa ulkomaisia ja kotimaisia poliitikkoja, korkean tason virkamiehiä, arvostettuja tutkijoita ja tunnettuja toimittajia pitämässä vierailijaluentoja tai puhumassa seminaareissa, jotka ovat lähes poikkeuksetta avoimia kaikille.

Lisäksi ulkopuoliset ovat tervetulleita esimerkiksi Kennedy Schoolin viestintäosaston järjestämiin työpajoihin, joissa opetetaan puheiden pitämistä ja kirjoittamista.

Harvard Kennedy Schoolin kaikille avoimien tapahtumien viikko-ohjelmaa voi katsoa täällä.

Varsinaisille luentokursseille ulkopuoliset eivät ilmeisesti saa osallistua, mutta jopa niistä julkaistaan netissä valtavasti tietoa. Vaikka Harvardilla on myös intranet, jopa tarkat kurssiohjelmat ovat avoimesti kaikkien luettavissa. Niistä näkee muun muassa kussakin tapaamisessa käsiteltävän teeman ja sen, mitä opiskelijoiden on määrä lukea valmistautuessaan tapaamiseen.

Vajaassa kuukaudessa olen päässyt kuulemaan muun muassa Venäjällä toiminutta entistä amerikkalaista vakoojaa, istuvaa ranskalaisministeriä, entistä puolalaisministeriä ja kahta Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden ministeriön korkeaa virkamiestä.

Minun on vaikea käsittää, että voin vain osallistua ilmaiseksi luennolle toisensa jälkeen, kun ylempää korkeakoulututkintoa suorittavat opiskelijat maksavat opinnoistaan 50 000 dollaria vuodessa. Ihmeelliseltä tuntuu myös se, että metallinpaljastimia peruskouluihin asentavassa, terrorismia pelkäävässä maassa voin vain kävellä sisään huippuyliopistoon kenenkään kyselemättä, kuka ja millä asialla olen.

Näin kuitenkin on, ja aion ottaa kaiken ilon ja hyödyn irti tästä upeasta mahdollisuudesta.

Village Peoplen ilmaiskonsertissa

Amerikassa asuessa tapahtuu välillä epätodelliselta tuntuvia asioita, kuten se, että Village People tulee esiitymään omaan kotikaupunkiin pieniin kyläjuhliin.

Village Peoplen hitti YMCA liittyy mielessäni hyvin vahvasti opiskeluaikoihin. Toimin silloin aktiivisesti Eteläsuomalaisessa osakunnassa, jossa perinteisiin kuuluu, että jokaisen akateemisen pöytäjuhlan eli istuvan illallisen päätteeksi tanssitaan yhdessä ruokapöydillä YMCA:n tahtiin.

En olisi koskaan uskonut, että näen joskus ihan oikean Village Peoplen elävänä esittämässä hittinsä. En varsinkaan olisi uskonut, että se tapahtuisi absurdeissa pienissä kyläjuhlissa kotiseudullani.

Kokonaisuudessaan kyläjuhlien konsepti oli hyvin hämmentävä: kyse oli italialaisen kaupunginosan katolisesta pyhimysjuhlasta, johon oli yhdistetty periamerikkalaista karnevaalimeininkiä kuten syömäkilpailuja – ja homoeroottisista rooliasuistaan tunnetun 70-luvun diskoyhtyeen ilmaiskonsertti. Kaiken huipuksi juhlat kestävät kolme päivää.

Kun saavuimme paikalle keskimmäisenä päivänä eli lauantaina alkuillasta, meneillään oli rukoushetki. Ennen sitä oli ohjelman mukaan ollut kynttiläkulkue, jossa oli kannettu juhlat päähenkilöiden eli parantavien pyhimysten Cosmasin ja Damianin kuvia.

Samaan aikaan meneillään olivat kuitenkin myös karnevaalit: heti pyhimysalttarin vierestä alkoi kadunpätkä, joka oli täynnä karnevaalipelejä, huvipuistolaitteita ja epäterveellisiä herkkuja myyviä kojuja.

Lihapullansyöntikilpailu oli onneksi eri lavalla kuin Village Peoplen konsertti, joten emme joutuneet katselemaan sitä.

Village People esitti muun muassa In the Navyn, Macho Manin ja loppuhuipennuksena YMCA:n. He myös opettivat meille alkuperäiset käsiliikkeet, joilla kirjaimet YMCA on tarkoitus tavata ilmaan. M-kirjain oli yllättäen aivan erilainen, kuin olin osakunnassa oppinut. Voit katsoa videon oikeista käsiliikkeistä ja kappaleen alun YouTube-kanavaltani.

Amerikkalaisten juhannus

”Rakas Boston, valtaosa asukkaistasi on jättänyt sinut pitkän viikonlopun ajaksi. Älä huoli, minä pysyn rinnallasi”, kirjoitti kaverini juuri Facebookiin.

Tuli heti mieleen Helsinki juhannuksena.

Viime viikolla te siellä Suomessa juhlitte kesää ja pitkää viikonloppua, ja nyt on meidän vuoromme. Itsenäisyyspäivä eli heinäkuun neljäs osuu tänä vuonna maanantaille, ja useimmat amerikkalaiset pääsevät nauttimaan pitkästä kesäviikonlopusta.

Osa itsenäisyysviikonlopun perinteistä on hyvin samanlaisia kuin suomalaiset juhannusperinteet.

Eräs hyvä ystäväni lähti perjantaina töistä aikaisin ja ajoi perheensä hirsimökille. Sukulaisten mökkejä on kuulemma lähettyvillä runsaasti, ja itsenäisyysviikonloppuna koko suku kokoontuu yhteen.

Se kuulosti hyvin tutulta. Hirsimökki nyt sattuu olemaan New Yorkissa eikä esimerkiksi Suonenjoella, mutta koska kyseessä on New Yorkin osavaltion pohjoisosa eikä suurkaupunki, mökki on aika varmasti ihan yhtä keskellä luontoa kuin suomalaisten kesämökit.

Olennainen ero juhannukseen on kuitenkin se, että myös kaupungeissa juhlitaan näyttävästi. Vaikka monet Bostonin asukkaat kenties ovatkin matkanneet maalle, kaupunkiin on vastavuoroisesti tullut valtava määrä turisteja.

Viime vuonna vietimme itsekin itsenäisyyspäiväviikonlopun matkoilla. Tänä vuonna halusin kuitenkin päästä näkemään Bostonin maankuulun itsenäisyysjuhlinnan.

Historiastaan ylpeä Boston ottaa itsenäisyyspäivästä kaiken irti. Itsenäistymiseen johtanut sota brittejä vastaan sai alkuunsa Bostonin liepeillä käydyistä taisteluista, ja kaupunki mainostaa itseään mielellään itsenäistymisen kehtona.

Luvassa on nelipäiväinen Boston Harbourfest, johon liittyy monenlaista ohjelmaa. Iso osa ohjelmasta liittyy historiaan, mutta luvassa on myös viihteellisempää ajanvietettä kuten musiikki- ja ruokatapahtumia.

Ilotulitteita ammutaan taivaalle ainakin lauantai-, sunnuntai- ja maanantai-iltana. Maanantai-illan suurilotulitus on yksi maan tunnetuimmista itsenäisyyspäivän ilotulituksista.

Tänään saattaa vielä ukostaa, mutta lauantaista eteenpäin on ennustettu auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta ja noin kolmenkymmenen celsiusasteen lämpötiloja.

Juhannus saa ulkomailla asuvan ikäviöimään Suomea, mutta olen aika varma, että se toimii myös toisinpäin. Kun myöhemmin asumme taas Suomessa, kaipaan tähän aikaan vuodesta aika varmasti Amerikkaa.

Viimevuotinen itsenäisyyspäivän ilotulitus New Yorkissa

Amerikkalaiset häät

Viime viikonloppuna pääsimme juhlimaan täkäläisten ystäviemme Annan ja Kevinin häitä. Olin juhlista todella innoissani.

Olen aina rakastanut häitä. Minusta on hirveän mielenkiintoista päästä näkemään, miten kukin hääpari tekee juhlista juuri itsensä näköiset, ja miten tutut perinteet saavat joka kerta hieman eri muodon.

Tällä kertaa olin aivan erityisen utelias, koska kyse oli amerikkalaisista häistä, joiden arvelin olevan varsin samanlaiset mutta kuitenkin joillain virkistävillä tavoilla erilaiset kuin suomalaiset häät. En ollut koskaan aikaisemmin ollut muiden kuin suomalaisten pariskuntien häissä.

Lisäksi olimme Samulin kanssa ensimmäistä kertaa häävieraina yhdessä pariskuntana.

Häiden juhliminen on minusta kaikkein ihaninta silloin, kun olen onnellinen omassa parisuhteessani ja saan olla häissä yhdessä rakkaani kanssa. Kun olemme vieläpä kihloissakin, häävieraana olo tarjosi myös mahdollisuuden haaveilla omista häistämme ja etsiä ideoita niitä varten.

En joutunut pettymään. Meillä oli todella hauska ja romanttinen viikonloppu.

Häät olivat merenrantahotellissa Hullissa noin tunnin ajomatkan päässä Bostonista. Vietimme hotellissa koko viikonlopun.

Juhliminen alkoi jo edellisenä iltana epämuodollisella pitsaillanvietolla hotellin läheltä vuokratussa kunnan kerhotilassa. Se ei kuulemma ole amerikkalaisissa häissä tavallista. Hääpari oli napannut idean ystäviltään, mutta kenenkään muun he eivät tienneet vastaavanlaisia kekkereitä järjestäneen.

Tavallisesti amerikkalaisten häiden aattona järjestetään muodolliset harjoitusillalliset, joita varten hääpari, heidän lähimmät sukulaisensa ja kaasot ja bestmanit pukeutuvat juhlavasti.

Pitsailtaidea oli mielestäni mitä mainioin. Hääpari ei tunnetusti koskaan ehdi jutella vieraittensa kanssa niin paljon kuin haluaisi, ja pitsailta antoi parille mahdollisuuden viettää lisää aikaa läheistensä kanssa. Samalla häävieraat saivat joko nähdä omia läheisiään pidempään tai hankkia uusia ystäviä, joiden kanssa häiden viettäminen olisi hauskempaa.

Me emme tunteneet häistä läheisesti ketään muuta kuin hääparin, vaikkakin minä olin jo tutustunut Annan ystäviin polttareissa ja morsiuskutsuilla. Pitsajuhlissa tapasimme kuitenkin iloksemme pariskunnan, joiden kanssa juttelimme pitkään Annan ja Kevinin Halloween-murhamysteerijuhlissa. Heidän seurassaan oli tälläkin kertaa tosi mukavaa.

Lisäksi pöytäämme istuutuivat toinen Annan morsiusneidoista, jonka kanssa olin lähentynyt polttareissa ja morsiuskutsuilla, ja hänen poikaystävänsä. Heidätkin olimme tavanneet yhdessä Halloweenina.

Jos olisin saanut valita, keiden kanssa pitsaillan viettäisimme, olisin toivonut seuraamme juuri nuo kaksi pariskuntaa. Tuntui hyvältä huomata, että hekin viihtyivät meidän seurassamme.

Häät olivat alkamassa seuraavana päivänä vasta puoli viideltä iltapäivällä. Kaasolla ja hänen puolisollaan oli luonnollisestikin päivä täynnä häävalmisteluja, mutta meillä ja toisella pariskunnalla ei moisia velvoitteita ollut. Sovimme menevämme yhdessä kävelylle hotellin lähellä olevaan luonnonpuistoon World’s Endiin.

Pitsajuhlissa mukavasti alkanut ilta loppui harmillisen lyhyeen, koska hääseurueen piti mennä koristelemaan vihkisalia. Mekin päädyimme lopulta auttamaan urakassa.

Seuraavana päivänä viihdyimme kävelyretkellämme sen verran pitkään, että meille tuli kiire valmistautua häihin. Siinä kohtaa tuntui todella hyvältä, että vihkiminen oli samassa rakennuksessa kuin hotellihuoneemme. Sen ansiosta ehdimme lopulta ongelmitta vihkisaliin ennen tilaisuuden alkua.

Tilaisuus oli uskonnoton, ja se pidettiin yhdessä hotellin juhlatiloista. Olimme pystyttäneet vihkimistä varten huoneeseen ison, valkoisen kaaren, jonka kaltaisia muistan nähneeni tv-sarjojen häissä.

Kun tilaisuus alkoi, juhlayleisön silmien editse eivät kävelleet ainoastaan morsian isänsä kanssa vaan koko hääseurue: morsiamen ja sulhasen vanhemmat, kaasot ja bestmanit. Morsian ja hänen isänsä astelivat vihkikaaren luo viimeisenä.

Huoneesta oli merinäköala, ja meri kimmelsi hääparin takana. Vihittävät eivät seisoneet selin yleisöön vaan sivuttain niin, että he saattoivat katsella toisiaan silmiin ja me vieraat näimme muutakin kuin heidän selkänsä.

Se oli todella paljon mukavampaa kuin katsella pelkästään hääparin selkiä. Mietin kuitenkin, että morsiamen olisi kannattanut seisoa ”sulhasen puolella” salia ja sulhasen ”morsiamen puolella”, koska silloin häävieraat olisivat saaneet katsella itselleen läheisemmän vihittävän kasvoja.

Vihkimisen toimitti Kevinin isä. Olin luullut amerikkalaisten tv-sarjojen perusteella, että läheisen pyytäminen vihkijäksi olisi tavallista kaikkialla tässä maassa, mutta kuulemma se onkin laillista vain joissakin osavaltioissa.

Pidän ajatuksesta, että vihkijä tuntee hääparin läheisesti. Silti minua ei harmita se, ettei meillä ole Samulin kanssa Suomessa mahdollisuutta pyytää jotakuta läheisistämme vihkimään meidät. Koska tapasimme vasta aikuisina, ei ole ketään, joka tuntisi meidät molemmat pitkältä ajalta. Minusta tuntuisi epätasapuoliselta, jos vihkijämme tuntisi yhden meistä selvästi paremmin kuin toisen.

Kaikkein suurin ero Annan ja Kevinin vihkimisen ja kaikkien Suomessa koskaan näkemieni vihkimisten välillä oli huumori. Suomessa niin uskonnolliset kuin uskonnottomatkin vihkimiset ovat minun kokemukseni mukaan yleensä vakavia ja juhlallisia tilaisuuksia. En ollut koskaan ajatellut asiaa ennen kuin näin humoristisen vihkimisen.

Kevinin isän puhe oli täynnä lämmintä huumoria. Sen tyyli muistutti hyvin pitkälle monia suomalaishäissä kuulemiani morsiamen/sulhasen isän/äidin puheita. Anna ja Kevin lukivat ääneen itse kirjoittamansa vihkivalat, joissa oli niissäkin hauskoja kohtia.

Tilaisuudessa luettiin kaksi rakkaudesta kertovaa tekstiä, joista toisen otsikko oli Miten rakastuminen on kuin koiran omistamista. Sen tunnelma oli hieman erilainen kuin luterilaiseen hääperinteeseen kuuluvassa Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille.

Kuten arvata saattaa, vihkiminen huipentui, kun sulhanen ja morsian sanoivat vuoronperään ”I do” ja heidät julistettiin aviopuolisoiksi. Lopussa oli tietenkin suomalaiseenkin hääperinteeseen Amerikasta kantautunut suudelma.

Hääillallinen oli kerrosta ylempänä salissa, jonka merinäköala oli vielä upeampi. Koko hääseurue teki sinne saapuessaan vielä uudestaan näyttävät sisääntulot.

Vihkikaaren luo oli marssittu hartaina, mutta illallissaliin illan päätähdet tulivat tanssien. Kullakin parilla tai seurueella oli oma musiikkinsa, jonka tahdissa he tanssahtelivat sisään. Musiikkina oli eri vuosien listahittejä.

Osa seurueesta innostui esittelemään tanssitaitojaan hyvinkin näyttävästi, osa tyytyi kävelemään maltillisesti keinahdellen.

Hääpari tanssi häätanssinsa heti illan aluksi. Valssilla ei näissä häissä ollut sijaa. Hääpari tanssahteli hitaahkon rakkauslaulun tahtiin ja palasi sen päätyttyä salin reunalle.

Sitten seurasi yllätys: deejii laittoi soimaan rytmikkään kappaleen, jonka tahdissa hääpari tanssi vielä toisen, villimmän tanssin. Sulhanen jopa heilautti takkiaan kaaressa päänsä yläpuolella ja viskasi sen sitten lattialle.

Tämän jälkeen kaikki juhlavieraat kutsuttiin tanssilattialle Maclemoren & Ryan Lewinsin Can’t Hold Usin tahtiin. Juhlakansa biletti villisti, vaikka kukaan tuskin oli ehtinyt nauttia yhtä alkoholiannosta enempää.

Ei liene sattumaa, että suomalaishäissä tanssitaan vasta illallisen jälkeen. En osaa kuvitella, että suomalaiset häävieraat heittäisivät korkkarit kattooon yhden oluen tai viinilasillisen voimin.

Muutaman kappaleen jälkeen oli aika pitää taukoa tanssimisesta ja aloittaa illallinen.

Ruokaa oli aivan valtavasti.

Illallinen oli alkanut cocktailkutsutyyppisellä osuudella, jossa vieraat saivat ottaa vapaasti alkupaloja buffetista. Ihmettelin, miksi buffetin lautaset olivat pienenpieniä leipälautasia, vaikka alkupaloja oli sen seitsemää sorttia. Pöydässä huomasin lukea meille jaetun ruokalistan – ja ymmärsin lautasten koon.

Buffetin cocktailherkut eivät olleetkaan alkupala. Meille oltiin vielä tarjoilemassa pöytiin kolme ruokalajia ja jälkiruoka.

Ensimmäinen ruokalaji oli Uudelle Englannille tyypillinen kermainen simpukkakeitto clam chowder. Sitä seurasi gorgonzolasalaatti. Pääruuaksi olimme häihin ilmoittautuessamme saaneet valita sisäfilepihvin, kanan rintafileen tai kokin kasvisruokaerikoisen.

Lisäksi koko aterian ajan oli tarjolla juustoja sivupöydällä.

Koska Anna rakastaa juustoa, hän ja Kevin olivat päättäneet leikata hääkakun sijaan isoista juustokiekoista koostetun kerros”kakun”. Juustojen leikkaaminen aloitti aterian, ja jättijuustot olivat sen jälkeen vapaasti vieraiden nautittavissa.

Myös hääkakkua oli silti tarjolla. Ja sen kerrokset olivat kaikki eri kakkua! Ihastuimme Samulin kanssa ideaan ja päätimme oitis varastaa sen omiin häihimme.

Kokonaisuudessaan illallisen aikana oli selvästi vähemmän ohjelmaa kuin mihin olen suomalaisissa häissä tottunut.

Morsiamen äiti, isä ja äitipuoli pitivät kukin oman puheensa. Sulhasen isä oli puhunut jo vihkiessään parin ja äiti edellisenä iltana pitsajuhlissa. Lisäksi kuultiin kaason ja bestmanin puhe.

Suomessa olen tottunut siihen, että morsiamella voi olla kaksi, kolme tai vaikka viisi keskenään tasa-arvoista kaasoa. Amerikassa on kuitenkin ilmeisesti tavallisempaa, että vain yksi naisista on kaaso (maid of honour) ja loput morsiusneitoja (bridesmaids).

Itse olen ollut morsiusneitona ainoastaan pikkutyttönä. Täällä muutaman vuoden ikäistä morsiusneitoa kutsutaan kukkaistytöksi (flower girl).

Myös sulhasella oli vain yksi bestman (best man) ja hänen lisäkseen sulhaspoika (groomsman). Minun on hyvin vaikea kuvitella, että joku pyytäisi nyky-Suomessa aikuista ystäväänsä tai sukulaistaan sulhaspojaksi, mutta naimisiin.info-sivuston mukaan http://www.naimisiin.info/html/bestman.html näinkin voitaisiin menetellä.

Suomalaisten ystävieni kaasot ovat yleensä pitäneet puheen yhdessä. Annan ja Kevinin häissä puheen pitivät ainoastaan kaaso ja bestman. Morsiusneidot tai sulhaspoika eivät puhuneet.

Muuta ohjelmaa ei sitten ollutkaan: ei visailua, ei hääleikkejä, ei morsiuskimpun tai sukkanauhan heittoa, ei morsiamenryöstöä.

Morsiuskimpun ja sukkanauhan viskaaminen ovat kuulemma ainakin Annan ystäväpiireissä katoavaa kansanperinnettä: kun juttelimme aiheesta, kukaan ei muistanut nähneensä niitä vuosiin, vaikka kaikki tunsivat käsitteen.

Tanssimista sen sijaan oli runsaasti. Yhdessä vaiheessa iltaa morsian tanssi isänsä kanssa muiden katsellessa. Silloinkaan ei soitettu valssia, vaan tanssi muistutti lähinnä seuratanssirokkia.

Suurin osa tanssimisesta oli yökerhotyyppistä. Tanssilavatunnelma oli näistä juhlista kaukana.

Vieraille oli jaossa varvassandaaleja, jotta naiset voisivat jossain vaiheessa iltaa luopua korkokengistään ja tanssia mukavammin. Morsiamella näin hääpuvun alta vilahtavan korottomat kengät.

Illan päätteeksi oli vielä jatkot hotellin baarissa. Siellä soitti livebändi, mutta ihmiset lähinnä istuskelivat juttelemassa.

Aamulla hääpari otti sviitissään vastaan vieraita jo puoli yhdeksästä alkaen. Tarjolla oli kahvia ja erilaisia kuivakakkuja, mikä ei amerikkalaisittain ollut mitenkään kummallista, koska amerikkalaisen aamupalan tyypilliset ainesosat ovat kahvi, viljatuotteet ja sokeri.

Suurin osa vieraista kävi hyvästelemässä hääparin ennen hotellista lähtöään. Osa meistä viihtyi sviitissä pidempäänkin ja jutteli toisten vieraiden kanssa vielä kerran kaikessa rauhassa.

Kun vastaanotto päättyi, olikin jo aika kirjoittautua ulos hotellista ja lähteä kotimatkalle.

Patriots’ Day eli Isänmaanystävien päivä

Maanantaina oli taas yhden amerikkalaisen juhlapyhän aika: kotiosavaltiossamme Massachusettsissa vietettiin Patriots’ Daytä eli Isänmaanystävien päivää.

Päivän tarkoitus on muistaa Yhdysvaltojen vapaussodan kahta ensimmäistä taistelua, jotka käytiin tässä lähellä Lexingtonissa ja Concordissa. Historian elävöittämisen harrastajat esittävät sen kunniaksi yleisölle taistelupäivien tapahtumia.

Lisäksi on tietysti paraateja, sillä amerikkalaiset rakastavat paraateja.

Välillä amerikkalaisten into käyttää isänmaallisuuteen viittaavia sanoja on hyvin hämmentävää: Patriots’ Daytä ei pidä sotkea syksyllä vietettävään Patriot Day -juhlapyhään, jossa kunnioitetaan syyskuun 11. päivän terrori-iskujen uhrien muistoa.

Kaiken huipuksi Mainen osavaltiossa vietetään vielä hieman erinimistä juhlaa Patriot’s Daytä – joka on on sama asia kuin Massachusettsin Patriots’ Day.

Koska olen päättänyt tutustua amerikkalaisuuteen mahdollisimman monelta eri kantilta täällä asuessani, halusin tietystikin viettää Isänmaanystävän päivää jollain tavoin.

Lexington on vain vartin ajomatkan päässä kotoamme, Concord vähän kauempana. Minulla ei kuitenkaan valitettavasti ollut autoa käytössäni, sillä Samulin työnantaja ei ole niin isänmaallinen, että antaisi tätä pyhää työntekijöilleen vapaaksi.

Lexingtonissa olisi alkanut taistelunäytelmä puoli kuudelta aamulla, mutta niin isänmaalliseksi en itseäni tuntenut. Concordissa olisi ollut Isänmaanystävien päivän suurparaati puoli yhdeksältä, mutta olisin joutunut lähtemään kotoa seitsemän aikoihin ehtiäkseni sinne, ja sekin tuntui turhan aikaiselta.

Selasin iltapäivän ohjelmanumeroita, ja löysinkin jotain kiinnostavaa, johon voisin osallistua ilman aikaista herätystä tai pitkää matkantekoa: Yhdeltä iltapäivällä Lexingtonissa näyteltäisiin vapaussodan historiaan olennaisesti kuuluva lyhyt kohtaus, jossa isänmaanystävä Paul Revere ratsastaa kaupunkiin varoittamaan isänmaallisia joukkoja brittisotilaiden hyökkäysaikeista. Kahdelta alkaisi paraati.

Paul Reveren ratsastuskohtaus vastasi odotuksiani: historianelävöittäjä syöksyi hevosellaan kaupunkiin täyttä vauhtia ja kertoi tärkeän viestinsä Lexington Minutemen -joukoille, jotka olivat odottamassa häntä.

Kohtaus ei monta minuuttia kestänyt, mutta koska en ole suuri sotahistoriaintoilija, se riitti minulle vallan hyvin.

Paraati oli kuitenkin pettymys. Concordin paraati oli varmasti ollut hienompi ja suureellisempi, mutta Lexingtonin versio oli hyvin suppea ja kotikutoisen oloinen.

Paraatissa ajoi useita vanhuksia golfkärryillä. Lions Clubin kärry oli paraatin kenties vaikuttavin näky.

Yhtä kaikki oli hauskaa nähdä historiallisiin asuihin pukeutuneita amerikkalaisia juhlimassa isänmaallisuuttaan.

Myös paikalliset kiinalais- ja intialaisyhteisöt marssivat paraatissa, mikä oli hieno ele monikulttuurisuuden puolesta, vaikka he vaikuttivatkin nykyaikaisissa vaatteissaan olevan jotenkin väärässä paikassa 1700-luvun vetimiin sonnustautuneiden historianelävöittäjien seassa.

Paraatia katsomassa oli lähinnä lapsiperheitä ja vanhuksia, sillä vain heillä oli vapaata keskellä päivää. Arvelin heidän olevan paikallisia.

Mikäli Isänmaanystävän päivä houkuttelee Bostonin seudulle turisteja kauempaa, he varmaankin ovat valmiita heräämään aikaisin nähdäkseen aamuvarhain käytävät taistelut ja Concordin suurparaatin.

Vaikka itse paraati ei ollut kaksinen, kokemus oli kokonaisuudessaan hauska. Maanantaiksi osui kevään tähän mennessä lämpimin päivä, ja oli ihanaa olla ulkona kesämekossa. Oli myös hauskaa heilutella pientä Amerikan lippua yhdessä muun hyväntuulisen juhlakansan kanssa.

Omaa kolmikolkkahattua en sentään ostanut, vaikka sellaista sovitinkin- ja säikäytin se päässä ottamallani kuvalla Samulin luulemaan, että olin kartuttanut Murmelipäivästä alkanutta hattukokoelmaani.