”Onko teillä suvussa kaksosia” ja muita kysymyksiä ventovierailta

Amerikkalaisessa kulttuurissa ventovieraille jutellaan paljon enemmän kuin Suomessa, ja näkyvästi raskaana oleva nainen on tietystikin helppoa riistaa rupatteluseuraa etsiville. Omalle kohdalleni ei ole osunut erityisen tunkeilevia kommentteja, mutta ilmeisesti minulla on vain ollut hyvä onni; olen lukenut, että jotkut kommentoijat ovat hyvinkin röyhkeitä.

Minulta on esimerkiksi vain kerran kysytty suoraan, olimmeko hedelmöityshoidoissa tai ovatko kaksosemme ”luonnolliset”. Sitäkin useammin olen kuitenkin kuullut kysymyksen, jonka epäilen utelevan hienovaraisemmin samaa asiaa: ”Onko teillä suvussa kaksosia?” Siihen minun on helppo vastata, sillä meillä on: Mummillani oli identtinen kaksossisko. Välillä kerron silti kysyjälle hoidoistakin, sillä puheenaihe ei ole minulle millään tapaa kiusallinen tai vaikea.

Myöskään vatsani kokoa tai muotoa ei ole juurikaan kommentoitu. Kerron rupattelijoille yleensä jo heti alussa odottavani kaksosia; kenties osa heistä tiedostaa sen kuullessaan, etteivät heidän yleistyksensä vatsan ”oikeasta” koosta kussakin raskauden vaiheessa päde minuun. Yksi muuten sympaattinen keski-ikäinen rouva piti kesällä vatsaani pienenä, mutta se ei minua vaivannut, sillä tiesin vauvojen kasvaneen ja kehittyneen hyvässä tahdissa.

Ainoastaan yhdestä vartaloani koskevasta kommentista pahastuin, eikä sekään onneksi osunut itsellä erityisen arkaan paikkaan. Sen sanoi keski-iän ylittänyt nainen, ja kyseessä oli malliesimerkki sellaisesta amerikkalaisesta huumorista, jota en arvosta ollenkaan. Hän kysyi, olenko raskaana, ja kun vastasin myöntävästi, hän päätti vitsailla: ”Ajattelinkin, ettei tuo varmaan ole kasvain.”

En muista, mitä sanoin hänelle, mutta jälkikäteen kiehuin kiukusta ajatellessani, miten kamalalta tuollainen kommentti tuntuisi, jos itsellä tai jollakulla läheisellä olisi parhaillaan syöpä. En vain voi ymmärtää, miten niinkin kamala asia kuin kasvaimet voi jonkun mielestä olla hyvä vitsailun aihe – varsinkaan ventovieraiden välisessä keskustelussa, jossa ei voi tietää mitään siitä, minkälaisia suruja keskustelukumppani on joutunut kokemaan.

Kokonaisuudessaan olen kuitenkin päässyt todella vähällä. Yksikään ventovieras ei ole esimerkiksi yrittänyt koskettaa vatsaani, vaikka sekin on lukemani mukaan tässä maassa yleistä. Kenties tilanne on pahempi muualla maassa kuin Bostonissa, joka on Yhdysvaltojen pidättyväinen pohjola.

 

Henkilökohtaisesti ikävimmältä tuntui kommentti, jonka kuulin ruokakaupassa pienen tytön äidiltä. Tyttö kuljeskeli kaupan käytävällä omissa ajatuksissaan, enkä päässyt ostoskärryni kanssa hänen ohitseen. En tiennyt, mitä tehdä, ja yritin saada lapsen huomion toistelemalla ”excuse me”, kuten täällä tehtäisiin aikuisen tukkiessa tien. Se ei ilmeisesti ollut oikea tapa puhutella lasta, sillä lapsen äiti puuttui tilanteeseen, kutsui tyttärensä pois tieltä ja kysyi sitten vatsaani katsellen: ”Ensimmäinen lapsi tulossa?” Äänestä, ilmeestä ja asiayhteydestä yhteensä oli selvää, että hän oikeastaan tarkoitti, etten hänen mielestään ollut osannut puhua lapselle tai hoitaa tilannetta oikein.

Vastasin ystävällisesti kertomalla kaksosista, mutta jälkikäteen mietin, mitä olisin oikeastaan halunnut sanoa: ”Joo, mutta vaikka minulla olisi jo lapsia, en silti maahanmuuttajana tietäisi, miten tässä maassa uskaltaa puhutella ventovierasta lasta, kun tiedän, miten huolissanne/paranoideja/hysteerisiä te amerikkalaisvanhemmat olette, jos joku vieras aikuinen puhuu lapsellenne.”

Tajusin nimittäin, että siitä pohjimmiltaan oli kyse. Tiedän, että tässä kulttuurissa nainen voisi yrittää saada lapsen huomion sanomalla vaikkapa ”sweetie” tai ”honey”, mutta en todellakaan osaa arvioida, pitäisikö osa vanhemmista minua mahdollisena lapsensieppaajana, jos puhuisin heidän lapselleen tuollaisia sanoja. Mieluummin haluan vieraan äidin ajattelevan, etten osaa ottaa kontaktia lapsiin, kuin että yritän siepata heidän pienokaisensa.

Asiaa miettiessäni huomasin, etten kyllä tiedä, miten hoitaisin vastaavanlaisen tilanteen Suomessakaan. Tutun lapsen huomion yrittäisin saada ensisijaisesti kutsumalla häntä nimeltä, mutta se ei tietenkään vieraan lapsen kanssa onnistu.  Ehkäpä uskaltaisin Suomessa koskettaa lapsen olkapäätä tai käsivartta.

 

Kenties mielenkiintoisin kysymyksistä paljastuva kulttuuriero on, että täällä kysellään jo raskauden aikana lapsen nimeä. Bostonissa sekin kysymys on yleensä hienotunteisesti muotoiltu: ”Oletteko jo valinneet nimen (tai kaksosten tapauksessa nimet)?” Vastaan aina, että nimet on valittu, mutta suomalaisessa kulttuurissa niitä ei kerrota edes tuleville isovanhemmille. Se on yleensä amerikkalaisista eksoottista, mutta moni reagoi ajatukseen innostuneesti. Kyse ei vaikuta olevan pelkästään kohteliaisuudesta; joidenkin toisten kulttuurierojen kohdalla amerikkalaisen kohteliaisuuspositiivisuudenkin läpi huomaa kyllä, että he pitävät parempana omaa tapaansa toimia. Mutta tässä asiassa moni tuntuu ajattelevan, että olisi hienoa, jos täälläkin tulevien vanhempien oletettaisiin pitävän nimet omana tietonaan siihen saakka, että niitä ei voi enää muuttaa. Kuulemma täällä on tavallista, että nimeä paitsi kysytään jo raskausaikana myös kommentoidaan estottomasti, eikä se yleensä tunnu tulevista vanhemmista mukavalta.

Onneksi meille on luontevaa pitää nimet salassa. En todellakaan haluaisi tietää, miten ventovieraat kommentoisivat nimiä, jotka meidän mielestämme tietysti ovat maailman parhaat ja kauneimmat.

Kuva: Teetimme amerikkalaiseen tapaan ammattikuvaajalla äitiyspotretteja varta vasten tähän tarkoitukseen tilatussa iltapukumaisessa kuvausmekossa. Kuvat otti Marina Baklanova, johon tutustuimme kihlajaiskuvauksen yhteydessä.

Ulkomailla asuminen ja perusturvallisuuden puute

Eräs ympäri maailmaa matkustellut ystäväni totesi vauvakutsuilla, että jos hän joskus olisi raskaana täällä synnyinmaassaan, hänen olisi helppo luottaa täkäläiseen elintarviketurvallisuuteen. Hän ei kuulemma kokisi tarvetta esimerkiksi kysellä ravintoloissa, ovatko siellä käytetyt maitotuotteet pastöroituja. Toinen ystäväni vastasi, ettei hänkään kysellyt sellaista raskaana ollessaan. Yllätyin, sillä muistan, miten tarkka hän kokonaisuudessaan oli raskautensa turvallisuuteen liittyvistä asioista.

Ystävieni kommentit auttoivat minua ymmärtämään jotain, mitä olin ihmetellyt koko raskauteni ajan.

Bostonin seudulla asuu paljon elämää ylisuorittavia uraihmisiä, jotka suhtautuvat raskauteen ja vanhemmuuteen yhtenä ylisuoritettavana tehtävänä muiden joukossa. Tästä huolimatta raskausajan elintarviketurvallisuuteen liittyvät kysymykseni ravintoloissa ja kahviloissa saavat usein henkilökunnan hämmentymään. Suuren osan ajasta vaikuttaa siltä, ettei kukaan muu ole koskaan kysynyt heiltä esimerkiksi maitojen tai mehujen pastöroinnista. Se on tuntunut minusta käsittämättömältä ottaen huomioon, miten paljon raskaana olevia asiakkaita täällä suuren maan suurkaupunkialueella on. Vaikka tiedänkin olevani tällaisten asioiden suhteen ylivarovainen, en mitenkään voi uskoa, etteikö ylivarovaisia tulevia äitejä olisi täällä pilvin pimein.

Nyt kuitenkin ymmärsin, mistä todennäköisesti on kyse: suurin osa muista ylivarovaisuuteen taipuvaisista odottavista äideistä ympärilläni asuu synnyinmaassaan.

 

Ulkomailla asuminen romuttaa ihmisen perusturvallisuuden tunteen tavalla, jota on vaikea huomata tai käsittää edes silloin, kun se tapahtuu itselle. Kaikki alkaa siitä, kun ensimmäisiä kertoja erehtyy pahemman kerran jonkin sellaisen asian suhteen, jota on synnyinmaassaan oppinut pitämään itsestäänselvyytenä.

Pidin itsestäänselvyytenä esimerkiksi sitä, että vapailta markkinoilta voi ostaa sairausvakuutuksen mihin aikaan vuodesta hyvänsä. Niin ei täällä ole, ja harhaluulostani seurasi isoja ongelmia.

Pidin itsestäänselvyytenä myös sitä, että yritysten asiakaspalvelunumeroon vastaavat tietävät, mistä puhuvat – tai myöntävät rehellisesti, jos eivät osaa vastata johonkin kysymykseen. Se kuvitelma tuli kalliiksi. Autovakuutusyhtiömme asiakaspalvelija vakuutti minulle kirkkain silmin, että vakuutuksemme korvaisi vuokra-autolla ajaessa tapahtuneen onnettomuuden ainoastaan siinä tapauksessa, että auto oli vuokrattu Samulin nimissä. Useita työmatkoja ja vuokra-autofirmoille maksettuja vakuutusmaksuja myöhemmin sain tietää, että itse asiassa autovakuutuksemme kattoi sittenkin myös minun yksinäni vuokraamani autot.

Tällaiset tilanteet opettavat, ettei ulkomailla asuessa voi pitää itsestäänselvyytenä asioita, joihin synnyinmaassaan kasvaessaan on oppinut luottamaan.

Pahinta asiassa on, ettei ulkomailla asuvalla ole mitään keinoa erottaa toisistaan niitä itsestäänselvyyksiä, jotka pätevät myös uudessa kotimaassa ja niitä, jotka eivät pädekään. Fysiikan lait toki toimivat täällä samoin kuin Suomessa, mutta kaikki ihmisten toimintaan liittyvä on yhtä kysymysmerkkiä.

Ainoa keino pysyä järjissään on, ettei sisäistä tätä asiaa kaikessa kauheudessaan. On parempi tehdä edes jonkin verran oletuksia ja erehtyä silloin tällöin kuin elää jatkuvassa epävarmuudessa tietoisena siitä, ettei mikään ihmisten luoma välttämättä toimi uudessa kotimassa niin kuin luulisi.

On kuitenkin asioita, jotka tuntuvat niin tärkeiltä, ettei niiden suhteen ole erehtymisen varaa. Jos on murehtivaista sorttia kuten minä, niitä on enemmän kuin huolettomammalla luonteella.

Minulle raskauteeni liittyvät asiat ovat juuri sellaisella tavalla tärkeitä. Kun kyse on sisälläni kasvavien pienten ihmisten turvallisuudesta, siedän paljon vähemmän epävarmuutta kuin silloin, kun kyse oli pelkästään minusta itsestäni.

Amerikkalaiset ystäväni osaavat ottaa itsestäänselvyytenä sen, ettei ravintolassa käytetä pastöroimatonta maitoa tai jugurttia. Se on ylellisyyttä, johon minulla maahanmuuttajalla ei ole varaa. Yhdysvaltojen terveysviranomaiset varoittavat verkkosivuillaan pastöroimattomien maitotuotteiden vaaroista, joten tiedän, että niitäkin on saatavilla. Miten minä voisin osata arvioida, missä tilanteissa niihin saattaa törmätä? Olin jo väärässä puhelinasiakaspalvelijoiden luotettavuuden suhteen; miksi arvioni tästä asiasta osuisi sen paremmin oikeaan?

 

Olen törmännyt samaan ilmiöön myös muissa kuin turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Tähän mennessä kaikkein ahdistavin kokemukseni raskauteni ajalta on se, kun yritin selvittää, miten vauvoillemme hankitaan sairausvakuutus.

Asiaan liittyi varmasti alitajuista ahdistusta alusta alkaen, olihan vakuutuksen hankkiminen juuri se ensimmäinen asia, jossa erehdyin pahemman kerran luottaessani maailman toimivan täällä samoin kuin Suomessa. Tilannetta ei helpottanut se, että olen oppinut kantapään kautta ja nähnyt kerran toisensa jälkeen, että asiakaspalvelussa saatetaan tässä maassa puhua puuta heinää.

Halusin olla varma siitä, että saamme vauvoillemme vakuutusturvan, joka alkaa heti heidän syntymänsä hetkellä. Asia on kaksosraskaudessa erittäin tärkeä, sillä vauvat saattavat hyvinkin syntyä ennen aikojaan ja tarvita elämänsä alussa keskoshoitoa. Kaikki lääkärinpalvelut ovat tässä maassa niin kalliita, että kahden vauvan monen viikon keskoshoidon maksaminen omasta pussista ajaisi taatusti hyvätuloisenkin pariskunnan elinikäiseen velkakierteeseen.

Oletin, että vauvat pitäisi siksi kirjata vakuutukseen hyvissä ajoin ennen syntymää. Olin kuitenkin – taas vaihteeksi – väärässä. Tämäkään asia ei toimisi niin kuin Suomessa. Sain heti alussa tietää, ettei vauvoja voisi kirjata vakuutukseen ennen kuin he olisivat syntyneet.

Ensimmäinen asiakaspalvelija selitti minulle, että vauvoilla olisi elämänsä alussa vanhempiensa vakuutuksen perusteella automaattinen vakuutusturva siihen saakka, kun he ensimmäisen kerran pääsisivät sairaalasta kotiin. Sitä ennen meidän tulisi kirjata heidät jommankumman meistä vakuutukseen, ja turva jatkuisi katkeamattomana siitä eteenpäinkin. Tämä kuulosti loogiselta ja hyvältä, mutta olin oppinut olemaan luottamatta yksittäisen asiakaspalvelijan sanaan. Halusin asiasta mustaa valkoisella, juridisesti sitovan vakuutusehtodokumentin, jossa tämä kerrottaisiin.

Kun yritin hankkia sellaista, seuraava asiakaspalvelija ilmoitti, että hänen kollegansa oli puhunut perättömiä. Vauvoilla ei ollut automaattista vakuutusturvaa. Jos häntä oli uskominen, vakuutus itse asiassa kattaisi vain terveiden vauvojen peruslääkärinpalvelut. Hänen viestistään sain sen käsityksen, ettemme saisi millään rahalla hankittua vakuutusta, joka kattaisi sairaana tai ennenaikaisesti syntyneen vauvan tarvitseman erikoissairaanhoidon kuten keskoshoidon.

Tässä vaiheessa raskaushormonit saivat ylivallan, ja jatkaessani asian selvittämistä itkin muutamia kertoja täysin hysteerisenä. Se voi tuntua ylireagoimiselta, mutta Yhdysvallat on sellaisella tavalla julma maa, etten kerta kaikkiaan voinut sivuuttaa saamaani viestiä naurettavana ja päivänselvästi virheellisenä. Tosiasia on, että tässä maassa ahkera ja työteliäs keskiluokkainen yhteiskunnan jäsen saattaa lyhyessä ajassa menettää kaiken kohtuuttomien lääkärinlaskujen vuoksi. Tarina voi mennä esimerkiksi niin, että ensin työnantaja supistaa toimintojaan ja itseltä lähtee työpaikka, jolloin työsuhde-etuna saatu sairausvakuutuskin lakkaa olemasta voimassa, eikä työttömällä välttämättä ole varaa ottaa vapailta markkinoilta uutta, kallista sairausvakuutusta. Jos pian tämän jälkeen sairastuu tai loukkaantuu vakavasti ja tarvitsee kallista lääkärinhoitoa, sen maksaminen saattaa viedä katon pään päältä. Asunnottomana on vaikea pysyä siistinä ja edustavana työhaastatteluja varten, eikä uutta työpaikkaa välttämättä koskaan enää löydy. Osalla amerikkalaiskaupunkien katuja asuttavista lukuisista kodittomista on tämänkaltainen taustatarina.

Minun kaikkea epäilevä maahanmuuttajan mieleni piti täysin mahdollisena, ettemme kerta kaikkiaan onnistuisi vakuuttamaan vauvojamme keskoshoidon tai muun erikoissairaanhoidon tarpeen varalta. Järjellä ajatellen se ei ollut todennäköistä, sillä tässä maassa tuskin olisi niin paljon niin hienoja keskososastoja, jos keskosia ei voisi hoidattaa vakuutusyhtiön rahoilla. Raskaushormonien vallassa minut kuitenkin riitti suistamaan raiteiltaan sen tiedostaminen, että elän niin julmassa maassa, että meidän oli arvioni mukaan mahdollista joutua valitsemaan, menettäisimmekö koko omaisuutemme vai jättäisimmekö vauvamme kuolemaan.

Vakuutusyhtiön asiakaspalvelijat eivät tietystikään ymmärtäneet hätääni. He ovat tottuneet syntyperäisiin amerikkalaisiin asiakkaisiin, jotka pitävät itsestään selvänä, että kunhan vauvalle ottaa vakuutuksen 30 vuorokauden sisällä syntymästä, hänellä on kattava vakuutusturva syntymästä alkaen.

Näin asia nimittäin vaikuttaa nyt lopulta olevan. Vauvoilla ei ole automaattista vakuutusturvaa elämänsä ensi metreille, mutta maan tapa on, että kunhan vakuutuksen ottaa 30 vuorokauden sisällä, se kattaa kaiken syntymästä saakka.

Täysin varmaa tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole, sillä eräässä amerikkalaisessa raskausartikkelissa neuvottiin varmistamaan ennen vauvojen vakuutuksen ottamista, että turva todellakin alkaa jo syntymän hetkeltä. Ymmärtääkseni ei ole olemassa esimerkiksi valtakunnallisesti sitovaa lakia, joka velvoittaisi kaikki vakuutusyhtiöt määrittelemään vakuutusehdot näin. Jos näin ei vielä ole tapahtunut, jonain päivänä joku saattaa vielä ottaa vauvalleen vakuutuksen, jonka turva alkaakin vasta siitä hetkestä, kun vakuutusyhtiö on saanut käsiteltyä paperit vauvan liittämisestä vanhempansa vakuutukseen. Kuten tunnettu amerikkalainen kirjallisuussitaatti kuuluu, “Just because you’re paranoid doesn’t mean they aren’t after you.”

Useimmat amerikkalaiset eivät kuitenkaan selvästikään varmista tätä asiaa vakuutusyhtiöstään, ja oli todella työläs prosessi saada epäpätevät asiakaspalvelijat hankkimaan minulle vakuutusdokumentit, joista pystyin itse tarkistamaan, että vakuutuksen alkaminen syntymästä tosiaankin oli kirjattu vakuutusehtoihin eikä ollut pelkkä maan tapa, jota vakuutusyhtiö voisi muuttaa koska hyvänsä.

 

Jatkuva epävarmuus on raskasta, eivätkä raskaushormonit auta asiaa. Välillä mieleni suojamekanismit ovat murtuneet sellaistenkin asioiden suhteen, joissa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta tai edes koko omaisuuden menettämisen uhasta.

Kun tilasimme lastenrattaita valmistavan yrityksen nettikaupasta kalliit kaksosrattaat, tapahtui jotain, mitä kummallekaan meistä ei ole koskaan edullisempien ostosten kohdalla tapahtunut: Paketti vaurioitui matkalla ja kuljetuspalvelu palautti lähettäjälle. Sekä kuljetuspalvelu että rattaiden valmistaja hoitivat asiasta tiedottamisen todella surkeasti. Paketin piti saapua meille perjantaina, ja kuljetuspalvelun paketinseurantapalvelun mukaan se oli myös toimitettu perille juuri sinä samaisena perjantaina. Pakettia ei kuitenkaan näkynyt missään. Tutkiessani seurantapalvelun tietoja tarkasti huomasin, että vastaanottajan kotipaikaksi ei ollutkaan merkitty meidän kotikaupunkimme vaan Kaliforniassa sijaitseva Mira Loma, josta paketti oli alun perin lähtenyt matkaan. Vasta kun loin ilmaistunnukset kuljetuspalvelun asiakasportaaliin, pääsin näkemään paketin matkan vaihe vaiheelta, ja sain tietää, että tilanne johtui paketin vaurioitumisesta.

Otin yhteyttä rattaiden valmistajaan, ja he kuulivat asiasta ensimmäistä kertaa minulta. Vaikka vaurioitunut paketti oli jo palautettu heidän varastolleen, vielä tässäkään vaiheessa tieto ei ollut kulkeutunut heidän asiakaspalveluunsa, jotta he osaisivat ottaa asiakkaaseen yhteyttä. Viestini päätyi asiakaspalvelijalle, joka oli täysin päinvastainen kuin amerikkalaiset asiakaspalvelijat yleensä: hän osasi asiansa mutta ei osannut viestiä asiakkaalle kohteliaasti ja ystävällisesti. Asiakaspalvelijan viesteistä kuuli alusta alkaen, ettei hän aikonut uskoa minua ennen kuin saisi varastolta vahvistuksen tarinalleni. Taitava asiakaspalvelija olisi tietenkin viestinyt asiakkaalle päin, että tämä on aina oikeassa, vaikka olisikin kulissien takana varmistanut, ettei asiakas yritä huijata itselleen toisia rattaita. Taitava asiakaspalvelija olisi rauhoittanut asiakkaan mieltä ryhtymällä heti alusta alkaen toimiin tilanteen korjaamiseksi, vaikka olisikin varonut lähettämästä asiakkaalle uutta pakettia ennen kuin olisi varmaa, että vanha tosiaankin oli palautettu varastolle.

Minun kohdalleni osunut asiakaspalvelija ei toiminut näin. Jouduin odottamaan useita päiviä, että hän saisi tarinani vahvistettua varastolta. Aluksi pelkäsin vain, että tilaamamme tuote loppuisi sillä välin varastosta, ja joutuisimme odottamaan korvaavaa tuotetta monta kuukautta. Eräänä unettomana yönä tajusin kuitenkin, ettei minulla oikeastaan ollut mitään painavaa järkiperustetta luottaa edes siihen, että rattaiden valmistaja ikinä lähettäisi meille korvaavaa tuotetta. Kuljetusfirman sivuilla todettiin, ettei kirjallisia dokumentteja paketin matkasta annettaisi paketin vastaanottajalle vaan ainoastaan lähettäjälle. Jos todistustaakka sysättäisiin minun harteilleni, minulla ei oikeastaan ollut mitään keinoa todistaa, ettemme olleet saaneet pakettiamme. Kuljetuspalvelu antaisi sen tiedon ainoastaan rattaiden valmistajalle, ja jos valmistaja päättäisi väittää meidän saaneen paketin, he voisivat vain pitää maksamamme rahat, enkä voisi tehdä mitään saadakseni oikeutta.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että toisin kuin Suomessa ja EU:ssa, Yhdysvalloissa ei juurikaan ole kuluttajansuojaa. Useimmat kuluttajansuojaan liittyvät asiat, joita olen kasvanut pitämään itsestään selvinä, eivät päde täällä.

Arvaatte varmaan, millainen vaikutus tämän kaiken tiedostamisella oli unettoman yön pimeinä tunteina raskaushormonien vallassa sängyssä kieriskelevään murehtijaluonteeseen.

Saimme tietystikin ennen pitkää kaksosrattaamme, vauvojen vakuutuskin vaikuttaa järjestyvän, ja todennäköisesti olen kieltänyt itseltäni turhaan monta herkullista ravintola-annosta, joiden ainekset olisivat kaikki olleet pastöroituja, vaikka kukaan ei osannutkaan kertoa minulle asiasta.

Kaiken tämän läpi käytyäni olin todella helpottunut ymmärtäessäni viimein, etten ole sekoamassa, vaan ahdistukseni on johtunut pohjimmiltaan järkiperäisestä kokemuksestani ulkomailla asumisesta. Ulkomailla asuminen vaatii sen sietämistä, ettei pohjimmiltaan voi luottaa juuri mihinkään. Minulla vain sattuu olemaan sentyyppinen mielenlaatu, etten raskaana ollessani siedä sitä erityisen hyvin.

Kuva: Bostonissa raskaana olemisen hyviä hetkiä: ruskaretki Walden Pond -järvelle.

Halloween-naamiaisasuja raskaana olevalle

Halloween-naamiaisasut ovat amerikkalaisessa kulttuurissa iso asia, ja raskaana olevan naisen vauvamasulla leikittelevät asut ovat vielä ihan oma lukunsa.

Tajusin kesällä, että vatsani kasvaisi halloweeniin mennessä näyttäväksi palloksi, ja innostuin heti: saisin ainutlaatuisen tilaisuuden kehitellä vauvakuplan ympärille rakentuvan naamiasasun täällä halloweenin kotimaassa.

Tutkin netistä, minkälaisia äitiysnaamiasasujen amerikkalaiset klassikot ovat. Monissa niistä oli pallopeliteema: vatsan saattoi naamioida esimerkiksi pesäpalloksi, jalkapalloksi tai biljardipalloksi ja rakentaa sen ympärille valittuun urheilulajiin sopivan asun. Huomasin kuitenkin pian, että suhtaudun vatsaani aivan liian suojelevasti pukeakseni sen edes vitsillä palloksi. Minua vaivasi aivan liikaa ajatus, että palloa kuuluu potkia, lyödä mailalla tai tökkiä biljardikepillä.

Kurpitsalyhty vaikutti myös suositulta mamma-asulta. Se olisi ollut halloweeniin hyvin sopiva vaihtoehto, mutta se ei tuntunut omalta, sillä en ole koskaan pitänyt oranssista väristä.

Ruuaksi pukeutuminen on amerikkalaisessa naamiaiskulttuurissa tavallista, ja raskaana olevalle ehdotettiin esimerkiksi kananmuna- tai avokadoasua, jossa vatsa esittäisi munankeltuaista tai avokadon kiveä. Itse en kuitenkaan ole vielä riittävän amerikkalainen halutakseni pukeutua ruuaksi.

Vatsan olisi voinut naamioida myös lankakeräksi ja itsensä sitä mukana kanniskelevaksi kissaksi.

Useita kuvakoosteita selailtuani huomasin, että eräs asu kiinnitti huomioni kerran toisensa jälkeen ja tuntui koko ajan enemmän omalta. Se oli purkkapallokone.

Pidän naisellisen seksikkäistä naamiaisasuista, ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, purkkapallokoneasut olivat juuri sellaisia. Amerikkalaisessa kulttuurissa seksikäs naamiaisasu merkitsee aivan liian usein mautonta paljaan pinnan maksimoimista, jota itse en pidä alkuunkaan seksikkäänä, mutta purkkapallokoneiden seksikkyys vetosi minuun tyylikkäällä vihjailevuudellaan. Lisäksi vauvakupla oli niissä keskeisessä osassa juuri niin kuin olin halunnutkin.

Pidin myös siitä, miten ikonisen amerikkalaisia purkkapallokoneet ovat. Värikkäillä purkkapalloilla täytetty suuri lasikupla punaisessa metallisessa rungossa tuo heti mieleen vanhan ajan Amerikka-nostalgian.

Valinta oli siis lopulta helppo.

Purkkapallokoneasun askarteleminen oli varsin yksinkertaista, mutta vei ainakin allekirjoittaneelta huomattavasti enemmän aikaa kuin olin luullut.

Askarteluohjeissa neuvottiin kiinnittämään valkoiseen äitiystoppiin askartelutupsuja liimalla, yhdessä ohjeessa jopa kuumaliimapyssyllä. Kuumaliimapyssyn ostamista en edes harkinnut, joten yritin tavallista liimaa. Kuvittelin, että saisin asian hoidettua lasten myrkyttömällä askarteluliimalla, jonka käsitteleminen raskaana ollessa tuntui vähemmän ikävältä ajatukselta kuin tehopikaliimojen, mutta kun aloin koostaa asua huomasin, ettei lasten askarteluliima riittänyt pitämään tupsuja paikoillaan. Olin jättänyt tupsujen kiinnittämisen viime tippaan, jotta tietäisin mahdollisimman hyvin vatsani koon, enkä siinä vaiheessa enää ehtinyt etsiä kaupoista toisenlaista liimaa. Päätin siis ommella tupsut paikoilleen.

Ompeleminen toimi hyvin mutta oli huomattavasti liimaamista hitaampi keino, ja päädyinkin viettämään useita tunteja television ääressä ompelus sylissä. Onneksi se oli kuitenkin varsin rentouttavaa puuhaa; en ole aikoihin tehnyt käsitöitä, ja tässä käsityöprojektissa sai olla huolettoman huolimaton, mikä sopii käsitöitä tehdessä minulle hyvin.

Muilta osin asun koostaminen ei vaatinut kuin punaisen baretin ja punaisen hameen hankkimista. Baretin ostin hyvissä ajoin Amazonista muutamalla dollarilla, mutta hame oli vauvavatsani vuoksi vaikea. Sen suhteen kävi kuitenkin tuuri: löysin halloweenin alla Goodwill-kierrätyskirpputorilta hameen, joka oli kuin tehty tämänhetkisen vatsani päälle.

Nyt kun halloween on ohi, en tiedä mitä asulla tekisin. Yleensä itselle mieluista naamiaisasua pääsee käyttämään useita kertoja eri juhlissa, mutta tässä asussa on sama ongelma kuin muissakin äitiysvaatteissa: niiden käyttöikä on surullisen lyhyt. Olen silti iloinen, että tein asun. Arkielämä kaksosmahan kanssa ei varsinkaan nyt kolmannella raskauskolmanneksella ole erityisen riemukasta, joten kannattaa ottaa kaikki irti niistä asioista, joissa vatsasta voi olla itselle iloa.

Baby shower – amerikkalainen vastine äitiyspakkaukselle

Yhdysvalloissa raskaana olemiseen kuuluu olennaisesti baby shower eli vauvakutsut. Kun kävi selväksi, että olisin Bostonissa asuessani raskaana, halusin kovasti päästä tutustumaan tähänkin osaan amerikkalaista kultturia.

Matkassa oli kuitenkin pieni mutka: minulla ei ollut Bostonissa ketään, joka olisi tarjoutunut järjestämään kutsut minulle.

Amerikkalaiset vauvakutsut ovat kuin polttarit: niitä ei ole tapana järjestää itse itselleen. Yleensä ne järjestävät tulevan äidin läheiset naispuoliset sukulaiset tai ystävät. Toisin kuin polttareissa, järjestäjä voi ymmärtääkseni olla aivan eri sukupolvea kuin juhlittava, esimerkiksi äiti, mummi tai kummitäti.

Suomessa minulla olisi monia läheisiä, jotka varmasti olisivat mielellään järjestäneet vauvakutsuni, mikäli sellaiset kuuluisivat suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Täällä tilanne on kuitenkin aivan toinen.

Kysyin neuvoa kaikkitietävältä Googlelta ja keksin ratkaisun. Vauvakutsut saattoi lukemani mukaan järjestää ja maksaa itsekin, mikäli pyysi jonkun kutsujen viralliseksi emännäksi. Tärkeintä etiketissä tuntui olevan, etten lähettäisi kutsuja itse, sillä kutsujen lähettäminen tulkittaisiin lahjojen pyytämiseksi.

Se tuntui minusta hieman oudolta, onhan täysin normaalia kutsua ihmisiä esimerkiksi omiin syntymäpäiväjuhliin tai valmistujaisiin, joihin niihinkin on tapana tuoda lahjoja. Jopa hääkutsut lähettää nykyään yleensä hääpari itse, vaikka kutsun liitteenä olisi niinkin selkeä lahjapyyntö kuin häälahjalista.

Sittemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, miksi vauvakutsut ovat eri asia. Toisin kuin syntymäpäivillä, valmistujaisissa tai häissä, lahjat ovat vauvakutsujen koko olemassaolon tarkoitus.

Vauvakutsut ovat amerikkalainen äitiyspakkaus.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei uskota suomalaisen hyvinvointivaltion tapaan yhteiskunnan tukiverkkoihin. Sen sijaan tukiverkkoja ovat perinteisesti olleet sukulaiset, ystävät, naapurit ja seurakunta. Tällaisessa kulttuurissa tuleva äiti ei tietenkään saa verovaroilla hankittuja vauvatarvikkeita sosiaalivirastosta, vaan hänen henkilökohtaiset tukiverkkonsa hankkivat ne hänelle.

Amerikkalaisia televisiosarjoja katsoessa ei tule ensimmäisenä mieleen, että vauvakutsujen tarkoitus olisi kartuttaa tuleville vanhemmille hyödyllisiä vauvanhoitovarusteita. Todellisten amerikkalaisten arkielämässä tästä on kuitenkin hyvin pitkälle kyse.

Tämän vuoksi vauvakutsuja varten tehdään nykyään usein lahjalista vauvatarvikekauppaan tai vaikkapa postimyyntijätti Amazoniin. Toisin kuin useimmilla häälahjalistoilla, vauvakutsujen lahjalistalla voi olla mitä proosallisimpia asioita kuten vaippoja ja pyllynpyyhkimissavetteja. Tällaisten lahjojen proosallisuuden vähentäminen on ihan oma taiteenlajinsa. Vaipoista esimerkiksi askarrellaan niin kutsuttuja vaippakakkuja, joissa vaipoista rakennetaan hääkakun näköinen koristeellinen keko. Jos lahjan antaja ei halua askarrella, vaippakakun voi luonnollisestikin ostaa myös valmiina.

Yksi läheisimmistä amerikkalaisista ystävistämme, puolitoista vuotta sitten itse lapsen saanut Anna ehdotti meillekin lahjalistan laatimista ja tarjoutui ajamaan kanssamme kaupungin ulkopuolelle suureen vauvatarvikemyymälään auttaakseen meitä miettimään, mitä kaikkea listalla kannattaisi olla.

Päätin, että kauppareissulla olisi luontevaa pyytää Annaa vauvakutsujemme nimelliseksi emännäksi, ja niin myös tein. Huomasin, että Anna aluksi vähän säpsähti pyyntöäni ennen kuin selitin, että hoitaisin itse järjestelyt ja maksaisimme itse tarjottavat. Ymmärsin täysin hänen säpsähdyksensä. Anna ja hänen miehensä Kevin ostivat hiljattain omakotitalon, jonka remontoimiseen he ovat käyttäneet kaiken sen ajan, mikä töiltä ja puolitoistavuotiaan tyttären vanhemmuudelta liikenee. Vauvakutsujen järjestäminen itsenäisesti olisi varmasti kaiken sen keskellä ollut ylimääräinen taakka. Lisäksi täytyy muistaa, että vaikka Anna ja Kevin tiedostavatkin olevansa harvoja läheisiä ystäviämme tällä mantereella, heillä itsellään on luonnollisestikin tässä maassa suuri joukko paljon läheisempiäkin ihmisiä kuin me.

Kutsujen nimelliseksi emännäksi Anna kuitenkin vaikutti suostuvan ihan mielellään. Pyrin pitämään huolta siitä, että kutsut olisivat hänelle mahdollisimman pieni taakka. Pidimme kutsut omassa kodissamme emmekä Annan ja Kevinin luona, vaikka he olivat ystävällisesti tarjonneet kotiaan juhlapaikaksi. En lopulta pyytänyt Annalta muuta apua kuin sen, että hän lähetti tekemäni sähköiset kutsut koostamani listan mukaisiin sähköpostiosoitteisiin. Lisäksi hän tarjoutui itse hankkimaan juhliin toiveittemme mukaiset kakut ja suunnitteli niiden koristelun.

Puhuin yllä meidän vauvakutsuistamme, sillä olimme Samulin kanssa päättäneet pitää yhteiset unisex-vauvakutsut perinteisempien vain naisille suunnattujen kutsujen sijaan. Vauvakutsut olivat pitkään vain naisten valtakunta, eikä niihin ollut asiaa sen paremmin tulevalla isällä kuin tulevan äidin miespuolisilla sukulaisilla tai ystävilläkään. Nykyään unisex-vauvakutsut ovat kuitenkin koko ajan yleisempiä.

Meille unisex-kutsut olivat kaikin tavoin paljon luontevampi vaihtoehto kuin pelkät naisten kutsut. Ensinnäkin haluamme Samulin kanssa kumpikin pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta sellaisesta ajattelusta, että vanhemmuus olisi jonkinlainen naisten valtakunta, jossa miehellä voi olla korkeintaan pieni sivurooli. Olemme molemmat unelmoineet vanhemmuudesta koko elämämme, ja haluamme jakaa siihen kuuluvat asiat niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäksi amerikkalaiset ystävämme eivät ole valikoituneet perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti niin, että minulla olisi tyttökavereita ja Samulilla äijäporukka. Samulin läheisimmät amerikkalaiset ystävät ovat naisia, kun taas minun kahdesta läheisimmästä täkäläisestä ystävästä toinen on mies.

Muutenkin vauvakutsuistamme tuli lopulta aika modernit siinä mielessä, että ne eivät noudattaneet perinteisiä kaavoja. Se oli osin tahatonta ja johtui ihan vain siitä, että pääjärjestäjä olin minä, maahanmuuttaja, joka en koskaan edes ollut ollut vieraana vauvakutsuilla. Annan vauvakutsuille minut oli kyllä kutsuttu, mutta valitettavasti olimme niiden aikaan joululomalla Suomessa, enkä päässyt paikalle. Se harmitti aikoinaan kovasti, sillä arvelin silloin, että se jäisi ainoaksi tilaisuudekseni osallistua täkäläiseen baby showeriin.

Yksi vieraistamme sanoi kutsuilla suoraan, että perinteistä poikkeaminen oli hänen mielestään pelkästään hyvä asia. Hän kertoi kuulleensa useita osanottokommentteja, kun oli maininnut olevansa menossa vauvakutsuille. Hänen mukaansa moni inhoaa vauvakutsuille osallistumista ja käy niissä vain pakosta.

Kyselin tietysti, miksi vauvakutsut ovat niin kamalia, ja hän kertoi, että perinteisillä naisten vauvakutsuilla on usein aivan valtavasti ihmisiä, ja vieraat pakotetaan istumaan paikoillaan kuin tatit ja tuijottamaan tuntikausia, kun tuleva äiti avaa lahjan toisensa perään. Pahimmassa tapauksessa hän teeskentelee joka paketin avatessaan yllättynyttä ja ihmettelee lahjan antajan kekseliäisyyttä, vaikka on tosiasiassa itse määritellyt lahjalistaansa laatiessaan tarkoin, minkä merkkisen ja näköisen kapalon ja tutin haluaa. Ruokaa tai juomaa ei välttämättä saa ennen kuin kaikki lahjat on avattu.

Meidän kutsuillamme vieraita oli yhteensä vajaat viisitoista, koska emme tunne täällä kovin monia ihmisiä. Vieraat tulivat ja menivät eri aikoina oman aikataulunsa mukaan, eikä kukaan joutunut istumaan paikoillaan odottamassa, että jokin virallinen osuus saataisiin päätökseen. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla ylenpalttisesti, kuten pohjalainen verenperintöni velvoittaa, ja sitä sai ottaa noutopöydästä kun itse halusi, vaikka kesken lahjojen avaamisen. Annan ehdottaman kolmetuntisen päivätilaisuuden sijasta pidimme avoimia ovia pitkälle iltaan niin, että paikalle pääsivät nekin ystävämme, joilla oli päivällä muuta menoa.

Lahjalista osoittautui meidän tapauksessamme lopulta lähes turhaksi; saimme vain kaksi listalta valittua lahjaa. Niistäkin toisen antoivat Anna ja Kevin, jotka olisivat osanneet valita saman lahjan ilman listaakin; kyseessä oli nimittäin vaipparoskis, joka päätyi listalle alun perinkin Annan suosituksesta. Lahjalistasta on varmasti paljon enemmän hyötyä silloin, kun kaikki vauvasta kiinnostuneet sukulaiset ja ystävät asuvat täällä ja toimivat täkäläisen kulttuurin mukaisesti.

Lahjoja avatessamme ymmärsin, että olimme tehneet Annan ja Kevinin tyttären syntyessä pahan etikettivirheen ja antaneet aivan liian vaatimattoman lahjan. Läheisten ihmisten vauvalahjoihin on näemmä tässä maassa tapana käyttää kolminumeroisia summia. Läheiselle annettavan vauvalahjan ei selvästikään kuulu olla yksittäinen pikkuesine vaan runsaudensarvi, jossa on vaikka kuinka monta erillistä esinettä.

Anna oli maininnut, että moni heidän vauvakutsujensa vieras antoi lahjaksi sekä jotain lahjalistalta että jotain listan ulkopuolelta, mutta en siinä kohtaa jäänyt miettimään, minkälaisia nämä moniosaiset lahjat oikein ovat. Annan ja Kevinin lahjan perusteella vaikuttaa siltä, että tapana on yhdistellä arkisen käytännöllisiä esineitä ja söpöjä ihanuuksia, koska jälkimmäisiä on hauskempaa antaa, mutta ensiksi mainituista on todennäköisesti saajalle vielä enemmän iloa. Heidän lahjassaan oli vaipparoskis ja tietynlaisia harsoliinoja, joiden molempien tarkoitus oli jakaa kanssamme tietoa, jota heille oli kertynyt omaa vauvaa hoitaessa. Paketissa oli myös bodyjä ja kummallekin vauvalle oma unilelu. Näiden kaikkien ostolahjojen lisäksi saimme vielä kierrätyslahjana kaksi Annan ja Kevinin tyttären vanhaa purulelukirahvia, joiden opimme olevan täällä kulttimaineessa ja siksi uutena varsin kalliita.

Voin vain kuvitella, minkälaisen lahjavuoren moni amerikkalaisperhe saa, kun vauvakutsuilla on kymmeniä tai jopa satoja vieraita, joista monet ovat riittävän läheisiä ostaakseen noin isoja lahjoja. Kun kutsujen tarjottavat ja järjestelyt vielä hoitaa joku muu kuin odottava äiti itse, vauvakutsut todellakin auttavat tulevia vanhempia lapsen tuloon valmistautumisessa.

 

Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18