Karibia, maailman romanttisin lomakohde

Minulle on selvää, mihin haluaisin häämatkalle. Kaikista näkemistäni maailmankolkista Karibianmeren saaret ovat minulle kaikkein romanttisin.

Playa Punta Arenas Beach Vieques Puerto Rico

 

Kävimme Samulin kanssa huhtikuussa neljän yön minilomalla Puerto Ricossa, ja koemme molemmat samoin: missään muualla lomailu ei ole tuntunut ihan yhtä paljon lomalta tai yhtä romanttiselta kuin Karibialla.

Kokemus ei johtunut pelkästään siitä, että olimme matkalla juhlistamassa kihlaustamme tai siitä, että yhteisestä matkasta nauttiminen oli nyt aiempaa helpompaa, koska olemme oppineet matkustamaan sujuvasti yhdessä. Karibian tunnelmassa on jotain, mikä vetoaa meihin molempiin voimakkaasti.

Vieques breakwater Puerto Rico

Omalta osaltani tunsin sen jo vuonna 2011, kun matkustin alueella ensimmäisen kerran, vaikka olin tuolloin liikkeellä yksin, eikä matkaan liittynyt minkäänlaista romanssin häivähdystäkään.

Silloin olin lääkinnyt kolmenkympin kriisiäni antamalla itselleni lahjaksi unelmieni Karibian-risteilyn. Aluksella oli lisäkseni lähinnä brittieläkeläispariskuntia, ja vietin suuren osan ajasta aivan yksin omasta ihanasta seurastani nauttien ja itseäni hemmotellen.

En siis ollut alkuunkaan romanttisissa tunnelmissa. Silti tunsin löytäneeni täydellisen paikan, johon haluaisin palata jonain päivänä rakastuneena.

Vaikka olen matkustellut lukemattomissa muissakin upeissa kohteissa, tuota nimenomaista tunnetta en ole kokenut yhtä voimakkaasti missään muualla.

Samulille puolestaan Puerto Ricon -lomamme oli ensivierailu Karibialle ja pitkäaikaisen unelman täyttymys.

Näistä lähtökohdista olisi helposti voinut seurata se, että odotuksemme olisivat olleet liian korkealla ja loma olisi tuottanut pettymyksen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Matka päinvastoin ylitti kaikki odotuksemme.

Beach view Vieques Puerto Rico

Lomamme suunnittelu lankesi luonnostaan minulle, koska matkasuunnitelmien tekeminen on minulle rakas harrastus ja minulla on sekä suunnittelusta että matkustamisesta paljon enemmän kokemusta kuin Samulilla. Sovimme tältä osin yhteen erinomaisesti: koska matkustaminen on iso osa identiteettiäni, olen todella mielelläni perheen matka-asiantuntijan roolissa, ja Samulille puolestaan on luksusta, kun oma henkilökohtainen matkatoimisto suunnittelee ja järjestää yhteisiä lomia.

Aloin harkita kohteeksi Puerto Ricoa alun perin käytännönläheisistä syistä: Koska se on osa Yhdysvaltoja, emme joutuneet jonottamaan Bostoniin palatessamme tuntikausia maahantulomuodollisuusjonossa. Lisäksi sinne on Bostonista suoria lentoja, ja olin lukenut sen olevan Karibian lomakohteista edullisimmasta päästä.

Koska haluan tutkia aina uusia paikkoja, valintaan vaikutti myös se, etten ollut aiemmin käynyt siellä.

Lopullisen päätöksen tein luettuani alueesta ja todettuani, että lyhyen matkan päässä toisistaan oli juuri sellaisia paikkoja, joita matkaohjelmaamme halusin.

Halusin näyttää Samulille mahdollisimman monta asiaa, joista olin itse Karibialla eniten pitänyt, ja huolellisella ennakkosuunnittelulla onnistuinkin mahduttamaan neljään päivään ison osan minulle rakkaimmista Karibian-kokemuksista.

Arriving by Ferry to the town of Isabel II on Vieques island Puerto Rico

Vietimme jokaisen yön eri paikassa ja tutustuimme neljään erilaiseen alueeseen: luonnontilaisten rantojen täyttämään Viequesin pikkusaareen, matkailualaa ja paikallisia asukkaita jo pitkään palvelleeseen Luquillon rantakohteeseen, El Yunquen sademetsään ja pääkaupunki San Juanin vanhaankaupunkiin.

Vieques oli pitkään Yhdysvaltojen armeijan hallussa, eikä sitä ole ainakaan vielä pilattu isoilla hotelleilla. Se on täynnä toinen toistaan viehättävämpiä pikkurantoja, joista useimmissa ei ole minkäänlaisia palveluita, mutta jotka ovat sitäkin luonnollisempia ja viehättävämpiä.

Onnistuimme löytämään itsellemme aivan oman rannan, jolla ei ollut ketään muuta. Turkoosi meri ja vaalea, hohtava hiekka olivat juuri niin kauniita kuin ihanimmissa matkahaaveissa, ja koko lahti oli yksin meidän.

Puerto Rico Vieques natural beach

Samuli tunsi olevansa James Bond jonkin Bond-elokuvan loppukohtauksessa: syrjäisellä rannalla kahdestaan kauniin naisen kanssa.

Vesi oli lämmintä kuin kylvyssä mutta virkisti silti kuumalla hiekalla makaamisen jälkeen ihanasti. Leikittelimme vedessä pitkään ja rauhassa kuin lapsuuden kesinä.

Illaksi olin varannut meille kajakkiretken Bio Bay -lahdelle, jonka vesi hohtaa pimeässä. Lahti on täynnä erityistä levää, joka hehkuu kiiltomatojen tapaan valoa aina, kun vettä koskettaa.

Olimme valinneet matkan ajankohdan hehkuvan lahden mukaan: se on hienoimmillaan, kun kuunvaloa ei ole näkyvissä, joten matkustimme Puerto Ricoon uuden kuun aikaan.

Retki oli hieno. Vesi hehkui aina, kun sitä kosketti melalla tai kädellä tai kun kala hyppäsi pintaan. Kajakeissa oli lasipohjat, joiden läpi saattoi katsella kajakin kosketuksen aiheuttamaa hehkua.

Valosaastetta ei luonnonsuojelualueella juuri ollut, ja opas esitteli meille myös tähtikuvioita, jotka näkyivät selvästi pimeällä taivaalla.

Seuraavana päivänä Luquillossa meri oli aivan toisenlainen kuin se hellä kylpy, jossa olimme Viequesillä lilluneet. Siellä rantaan iski parimetrisiä aaltoja, ja moni hotellimme vieraista ui mieluummin uima-altaassa.

Playa Luquillo Beach Puerto Rico

Samulilla oli kuitenkin valtavan hauskaa aalloissa leikkiessä. Itse en voi väittää niistä nauttineeni, mutta oli hauskaa katsella Samulin poikamaista ilakointia.

Meillä oli Luquillon hotellimme suhteen onnea: varaamamme huoneen edellinen asukas oli halunnut jatkaa vierailuaan, ja meille oli päätetty antaa varaamamme huoneen hinnalla hotellin paras merinäköalahuone.

Makuuhuoneessamme oli parveke, josta näki suoraan merelle, ja nukuimme valtavien aaltojen pauhun säestyksellä.

Hotel room view to Playa Luquillo Beach Puerto Rico

Seuraavana matkaohjelmassa oli vuorossa sademetsä, jossa ajelimme ensin autolla ja teimme sitten helpon vaelluksen La Mina -vesiputoukselle. Siellä yksinäisyys ja rauha olivat kaukana. Oli sunnuntai, ja paikalliset olivat tulleet suurin joukoin luonnonpuistosta nauttimaan.

Sademetsä oli silti hyvin kaunista ja rehevää.

Iltapäivällä ajelimme Puerto Ricon pääkaupunkiin San Juaniin, jossa vietimme lomamme loppuajan. Espanjalaisten valloittajien 1500-luvulla rakentama vanhakaupunki on viehättävä – ja tunnelmaltaan hyvin karibialainen. Saarelle rakennettu kaupunginosa on täynnä riemunkirjavilla, murretuilla väreillä maalattuja kauniita taloja, ja sitä ympäröi joka puolella epätodellisen turkoosi meri.

San Juan waterfront Puerto Rico

Meren ja kaupungin välissä kulkee vanhan linnoituksen muuri, ja muurin ulkopuolella on kävelypolku, jossa saimme kuljeskella aivan rauhassa tuijottelemassa merta.

Old San Juan waterfront walk outside the fort Puerto Rico

Tältä lomalta emme olisi millään malttaneet tulla pois.

Havaijin-matkaa suunnitellessamme ajattelimme, että kävisimme siellä vain kerran elämässä. Pois lähtiessämme olimme vastakihlautuneita ja onnellisia, mutta vaikka kuinka olimme nauttineet lomastamme, emme tunteneet surua ajatellessamme, ettemme ehkä enää koskaan palaisi.

Jos sen sijaan ajattelisin, etten koskaan enää voisi palata Karibialle, se täyttäisi minut syvällä surulla.

Onneksi niin ei tarvitse ajatella.

Mainokset

Amerikkalaiset häät

Viime viikonloppuna pääsimme juhlimaan täkäläisten ystäviemme Annan ja Kevinin häitä. Olin juhlista todella innoissani.

Olen aina rakastanut häitä. Minusta on hirveän mielenkiintoista päästä näkemään, miten kukin hääpari tekee juhlista juuri itsensä näköiset, ja miten tutut perinteet saavat joka kerta hieman eri muodon.

Tällä kertaa olin aivan erityisen utelias, koska kyse oli amerikkalaisista häistä, joiden arvelin olevan varsin samanlaiset mutta kuitenkin joillain virkistävillä tavoilla erilaiset kuin suomalaiset häät. En ollut koskaan aikaisemmin ollut muiden kuin suomalaisten pariskuntien häissä.

Lisäksi olimme Samulin kanssa ensimmäistä kertaa häävieraina yhdessä pariskuntana.

Häiden juhliminen on minusta kaikkein ihaninta silloin, kun olen onnellinen omassa parisuhteessani ja saan olla häissä yhdessä rakkaani kanssa. Kun olemme vieläpä kihloissakin, häävieraana olo tarjosi myös mahdollisuuden haaveilla omista häistämme ja etsiä ideoita niitä varten.

En joutunut pettymään. Meillä oli todella hauska ja romanttinen viikonloppu.

At World's End Park Massachusetts

Häät olivat merenrantahotellissa Hullissa noin tunnin ajomatkan päässä Bostonista. Vietimme hotellissa koko viikonlopun.

Juhliminen alkoi jo edellisenä iltana epämuodollisella pitsaillanvietolla hotellin läheltä vuokratussa kunnan kerhotilassa. Se ei kuulemma ole amerikkalaisissa häissä tavallista. Hääpari oli napannut idean ystäviltään, mutta kenenkään muun he eivät tienneet vastaavanlaisia kekkereitä järjestäneen.

Tavallisesti amerikkalaisten häiden aattona järjestetään muodolliset harjoitusillalliset, joita varten hääpari, heidän lähimmät sukulaisensa ja kaasot ja bestmanit pukeutuvat juhlavasti.

Pitsailtaidea oli mielestäni mitä mainioin. Hääpari ei tunnetusti koskaan ehdi jutella vieraittensa kanssa niin paljon kuin haluaisi, ja pitsailta antoi parille mahdollisuuden viettää lisää aikaa läheistensä kanssa. Samalla häävieraat saivat joko nähdä omia läheisiään pidempään tai hankkia uusia ystäviä, joiden kanssa häiden viettäminen olisi hauskempaa.

Me emme tunteneet häistä läheisesti ketään muuta kuin hääparin, vaikkakin minä olin jo tutustunut Annan ystäviin polttareissa ja morsiuskutsuilla. Pitsajuhlissa tapasimme kuitenkin iloksemme pariskunnan, joiden kanssa juttelimme pitkään Annan ja Kevinin Halloween-murhamysteerijuhlissa. Heidän seurassaan oli tälläkin kertaa tosi mukavaa.

Lisäksi pöytäämme istuutuivat toinen Annan morsiusneidoista, jonka kanssa olin lähentynyt polttareissa ja morsiuskutsuilla, ja hänen poikaystävänsä. Heidätkin olimme tavanneet yhdessä Halloweenina.

Jos olisin saanut valita, keiden kanssa pitsaillan viettäisimme, olisin toivonut seuraamme juuri nuo kaksi pariskuntaa. Tuntui hyvältä huomata, että hekin viihtyivät meidän seurassamme.

Häät olivat alkamassa seuraavana päivänä vasta puoli viideltä iltapäivällä. Kaasolla ja hänen puolisollaan oli luonnollisestikin päivä täynnä häävalmisteluja, mutta meillä ja toisella pariskunnalla ei moisia velvoitteita ollut. Sovimme menevämme yhdessä kävelylle hotellin lähellä olevaan luonnonpuistoon World’s Endiin.

Pitsajuhlissa mukavasti alkanut ilta loppui harmillisen lyhyeen, koska hääseurueen piti mennä koristelemaan vihkisalia. Mekin päädyimme lopulta auttamaan urakassa.

World's End Park Massachusetts

Seuraavana päivänä viihdyimme kävelyretkellämme sen verran pitkään, että meille tuli kiire valmistautua häihin. Siinä kohtaa tuntui todella hyvältä, että vihkiminen oli samassa rakennuksessa kuin hotellihuoneemme. Sen ansiosta ehdimme lopulta ongelmitta vihkisaliin ennen tilaisuuden alkua.

Tilaisuus oli uskonnoton, ja se pidettiin yhdessä hotellin juhlatiloista. Olimme pystyttäneet vihkimistä varten huoneeseen ison, valkoisen kaaren, jonka kaltaisia muistan nähneeni tv-sarjojen häissä.

Kun tilaisuus alkoi, juhlayleisön silmien editse eivät kävelleet ainoastaan morsian isänsä kanssa vaan koko hääseurue: morsiamen ja sulhasen vanhemmat, kaasot ja bestmanit. Morsian ja hänen isänsä astelivat vihkikaaren luo viimeisenä.

Huoneesta oli merinäköala, ja meri kimmelsi hääparin takana. Vihittävät eivät seisoneet selin yleisöön vaan sivuttain niin, että he saattoivat katsella toisiaan silmiin ja me vieraat näimme muutakin kuin heidän selkänsä.

Se oli todella paljon mukavampaa kuin katsella pelkästään hääparin selkiä. Mietin kuitenkin, että morsiamen olisi kannattanut seisoa ”sulhasen puolella” salia ja sulhasen ”morsiamen puolella”, koska silloin häävieraat olisivat saaneet katsella itselleen läheisemmän vihittävän kasvoja.

Vihkimisen toimitti Kevinin isä. Olin luullut amerikkalaisten tv-sarjojen perusteella, että läheisen pyytäminen vihkijäksi olisi tavallista kaikkialla tässä maassa, mutta kuulemma se onkin laillista vain joissakin osavaltioissa.

Pidän ajatuksesta, että vihkijä tuntee hääparin läheisesti. Silti minua ei harmita se, ettei meillä ole Samulin kanssa Suomessa mahdollisuutta pyytää jotakuta läheisistämme vihkimään meidät. Koska tapasimme vasta aikuisina, ei ole ketään, joka tuntisi meidät molemmat pitkältä ajalta. Minusta tuntuisi epätasapuoliselta, jos vihkijämme tuntisi yhden meistä selvästi paremmin kuin toisen.

Kaikkein suurin ero Annan ja Kevinin vihkimisen ja kaikkien Suomessa koskaan näkemieni vihkimisten välillä oli huumori. Suomessa niin uskonnolliset kuin uskonnottomatkin vihkimiset ovat minun kokemukseni mukaan yleensä vakavia ja juhlallisia tilaisuuksia. En ollut koskaan ajatellut asiaa ennen kuin näin humoristisen vihkimisen.

Kevinin isän puhe oli täynnä lämmintä huumoria. Sen tyyli muistutti hyvin pitkälle monia suomalaishäissä kuulemiani morsiamen/sulhasen isän/äidin puheita. Anna ja Kevin lukivat ääneen itse kirjoittamansa vihkivalat, joissa oli niissäkin hauskoja kohtia.

Tilaisuudessa luettiin kaksi rakkaudesta kertovaa tekstiä, joista toisen otsikko oli Miten rakastuminen on kuin koiran omistamista. Sen tunnelma oli hieman erilainen kuin luterilaiseen hääperinteeseen kuuluvassa Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille.

Kuten arvata saattaa, vihkiminen huipentui, kun sulhanen ja morsian sanoivat vuoronperään ”I do” ja heidät julistettiin aviopuolisoiksi. Lopussa oli tietenkin suomalaiseenkin hääperinteeseen Amerikasta kantautunut suudelma.

Friends' Wedding Ceremony at Nantasket Beach Resort

Hääillallinen oli kerrosta ylempänä salissa, jonka merinäköala oli vielä upeampi. Koko hääseurue teki sinne saapuessaan vielä uudestaan näyttävät sisääntulot.

Vihkikaaren luo oli marssittu hartaina, mutta illallissaliin illan päätähdet tulivat tanssien. Kullakin parilla tai seurueella oli oma musiikkinsa, jonka tahdissa he tanssahtelivat sisään. Musiikkina oli eri vuosien listahittejä.

Osa seurueesta innostui esittelemään tanssitaitojaan hyvinkin näyttävästi, osa tyytyi kävelemään maltillisesti keinahdellen.

Hääpari tanssi häätanssinsa heti illan aluksi. Valssilla ei näissä häissä ollut sijaa. Hääpari tanssahteli hitaahkon rakkauslaulun tahtiin ja palasi sen päätyttyä salin reunalle.

Sitten seurasi yllätys: deejii laittoi soimaan rytmikkään kappaleen, jonka tahdissa hääpari tanssi vielä toisen, villimmän tanssin. Sulhanen jopa heilautti takkiaan kaaressa päänsä yläpuolella ja viskasi sen sitten lattialle.

Tämän jälkeen kaikki juhlavieraat kutsuttiin tanssilattialle Maclemoren & Ryan Lewinsin Can’t Hold Usin tahtiin. Juhlakansa biletti villisti, vaikka kukaan tuskin oli ehtinyt nauttia yhtä alkoholiannosta enempää.

Ei liene sattumaa, että suomalaishäissä tanssitaan vasta illallisen jälkeen. En osaa kuvitella, että suomalaiset häävieraat heittäisivät korkkarit kattooon yhden oluen tai viinilasillisen voimin.

Wild Wedding Dancing

Muutaman kappaleen jälkeen oli aika pitää taukoa tanssimisesta ja aloittaa illallinen.

Ruokaa oli aivan valtavasti.

Illallinen oli alkanut cocktailkutsutyyppisellä osuudella, jossa vieraat saivat ottaa vapaasti alkupaloja buffetista. Ihmettelin, miksi buffetin lautaset olivat pienenpieniä leipälautasia, vaikka alkupaloja oli sen seitsemää sorttia. Pöydässä huomasin lukea meille jaetun ruokalistan – ja ymmärsin lautasten koon.

Buffetin cocktailherkut eivät olleetkaan alkupala. Meille oltiin vielä tarjoilemassa pöytiin kolme ruokalajia ja jälkiruoka.

Ensimmäinen ruokalaji oli Uudelle Englannille tyypillinen kermainen simpukkakeitto clam chowder. Sitä seurasi gorgonzolasalaatti. Pääruuaksi olimme häihin ilmoittautuessamme saaneet valita sisäfilepihvin, kanan rintafileen tai kokin kasvisruokaerikoisen.

Lisäksi koko aterian ajan oli tarjolla juustoja sivupöydällä.

Koska Anna rakastaa juustoa, hän ja Kevin olivat päättäneet leikata hääkakun sijaan isoista juustokiekoista koostetun kerros”kakun”. Juustojen leikkaaminen aloitti aterian, ja jättijuustot olivat sen jälkeen vapaasti vieraiden nautittavissa.

Myös hääkakkua oli silti tarjolla. Ja sen kerrokset olivat kaikki eri kakkua! Ihastuimme Samulin kanssa ideaan ja päätimme oitis varastaa sen omiin häihimme.

Wedding Cake

Kokonaisuudessaan illallisen aikana oli selvästi vähemmän ohjelmaa kuin mihin olen suomalaisissa häissä tottunut.

Morsiamen äiti, isä ja äitipuoli pitivät kukin oman puheensa. Sulhasen isä oli puhunut jo vihkiessään parin ja äiti edellisenä iltana pitsajuhlissa. Lisäksi kuultiin kaason ja bestmanin puhe.

Suomessa olen tottunut siihen, että morsiamella voi olla kaksi, kolme tai vaikka viisi keskenään tasa-arvoista kaasoa. Amerikassa on kuitenkin ilmeisesti tavallisempaa, että vain yksi naisista on kaaso (maid of honour) ja loput morsiusneitoja (bridesmaids).

Itse olen ollut morsiusneitona ainoastaan pikkutyttönä. Täällä muutaman vuoden ikäistä morsiusneitoa kutsutaan kukkaistytöksi (flower girl).

Myös sulhasella oli vain yksi bestman (best man) ja hänen lisäkseen sulhaspoika (groomsman). Minun on hyvin vaikea kuvitella, että joku pyytäisi nyky-Suomessa aikuista ystäväänsä tai sukulaistaan sulhaspojaksi, mutta naimisiin.info-sivuston mukaan http://www.naimisiin.info/html/bestman.html näinkin voitaisiin menetellä.

Suomalaisten ystävieni kaasot ovat yleensä pitäneet puheen yhdessä. Annan ja Kevinin häissä puheen pitivät ainoastaan kaaso ja bestman. Morsiusneidot tai sulhaspoika eivät puhuneet.

Muuta ohjelmaa ei sitten ollutkaan: ei visailua, ei hääleikkejä, ei morsiuskimpun tai sukkanauhan heittoa, ei morsiamenryöstöä.

Morsiuskimpun ja sukkanauhan viskaaminen ovat kuulemma ainakin Annan ystäväpiireissä katoavaa kansanperinnettä: kun juttelimme aiheesta, kukaan ei muistanut nähneensä niitä vuosiin, vaikka kaikki tunsivat käsitteen.

Tanssimista sen sijaan oli runsaasti. Yhdessä vaiheessa iltaa morsian tanssi isänsä kanssa muiden katsellessa. Silloinkaan ei soitettu valssia, vaan tanssi muistutti lähinnä seuratanssirokkia.

Suurin osa tanssimisesta oli yökerhotyyppistä. Tanssilavatunnelma oli näistä juhlista kaukana.

Vieraille oli jaossa varvassandaaleja, jotta naiset voisivat jossain vaiheessa iltaa luopua korkokengistään ja tanssia mukavammin. Morsiamella näin hääpuvun alta vilahtavan korottomat kengät.

flipflops for wedding guests

Illan päätteeksi oli vielä jatkot hotellin baarissa. Siellä soitti livebändi, mutta ihmiset lähinnä istuskelivat juttelemassa.

Aamulla hääpari otti sviitissään vastaan vieraita jo puoli yhdeksästä alkaen. Tarjolla oli kahvia ja erilaisia kuivakakkuja, mikä ei amerikkalaisittain ollut mitenkään kummallista, koska amerikkalaisen aamupalan tyypilliset ainesosat ovat kahvi, viljatuotteet ja sokeri.

Suurin osa vieraista kävi hyvästelemässä hääparin ennen hotellista lähtöään. Osa meistä viihtyi sviitissä pidempäänkin ja jutteli toisten vieraiden kanssa vielä kerran kaikessa rauhassa.

Kun vastaanotto päättyi, olikin jo aika kirjoittautua ulos hotellista ja lähteä kotimatkalle.

”Koska häät pidetään?”

Amerikkalaiset eivät harrasta pitkiä kihlauksia. Kun viittaan Samuliin sanalla sulhanen, minulta kysytään aina, koska häät ovat. Kysyjiä kummastuttaa, kun kerron, että tähtäämme kesään 2018.

”Ei meillä ole mikään kiire naimisiin”, aloitan aina, ja näen ihmetyksen kysyjän silmissä.

”Haluamme pitää häät Suomessa, koska sukulaiset ja lähes kaikki ystävämme ovat siellä, ja on ihan hirveän paljon helpompaa järjestää häitä Suomessa sitten, kun asumme taas siellä.”

Siinä vaiheessa kysyjä yleensä raapii päätään, mutta hänen silmiinsä syttyy edes jonkinmoinen ymmärryksen valo – tai ainakin hän tajuaa, että olisi kohteliasta teeskennellä ymmärtäneensä selityksen.

Joskus jatkan vielä, ettei suomalaisessa kulttuurissa ole mitenkään tavatonta olla kihloissa pitkään. Se yleensä rauhoittaa kysyjän. Kaikkihan tietävät, että ulkomaanelävillä on kummallisia tapoja. Ei niitä onneksi tarvitsekaan ymmärtää.

Getting engaged in Boston

Kulttuuriero Suomeen on todella iso. Suomessa muistan parikymppisenä miettineeni, ettei ystävien kihlausuutisista voinut vielä päätellä mitään siitä, mistä oli kysymys.

Jotkut menivät kihloihin ja alkoivat heti suunnitella häitä. Toiset kihlautuivat ilmaistakseen toisilleen ja muulle maailmalle sitoutumistaan toisiinsa ja päätöstään mennä jonain päivänä naimisiin, mutta eivät aikoneet edetä siitä pidemmälle vielä pitkään aikaan. Kolmansille kihlaus oli itsessään riittävä tapa sitoutua toisiinsa loppuelämäksi, kun avioliittoinstituutio ei tuntunut itselle sopivalta.

Aina kihlausuutista ei edes tullut. Ainakin yksi ystäväpariskuntani jätti piti sitä turhana välivaiheena ja siirtyi avoliitosta suoraan naimisiin.

Täällä kihlaus tuntuu olevan aina hääjärjestelyjen lähtölaukaus, ja kihlaukset kestävät muutamasta kuukaudesta vuoteen tai korkeintaan puoleentoista.

Se on toki yleistä Suomessakin. Jos asuisimme juuri nyt Helsingissä emmekä Bostonissa, se olisi varmaan ollut sitä meillekin.

Minulle on kuitenkin hyvin tärkeää paitsi viettää häät Suomessa myös asua Suomessa niitä järjestäessämme.

Haluan jakaa perheeni ja vanhojen, rakkaiden ystävieni kanssa paitsi itse hääpäivän myös häiden odottamisen ja valmistelemisen. Haluan nauttia tärkeän päivän odotuksesta yhdessä heidän kanssaan ja tukeutua heihin, jos järjestelyt stressaavat.

Niin täälläkin kyllä tehdään: vietetään polttareita ja morsiuskutsuja, kokoonnutaan yhteen askartelemaan hääkoristeita tai vieraille jaettavia muistolahjoja.

Ehkä amerikkalaiset eivät ole ymmärtäneet minua siksi, että olen sanonut häiden järjestämisen olevan helpompaa Suomessa asuessa. Se on täysin totta, mutta amerikkalaisten voi olla sitä vaikea ymmärtää.

Täällä vietetään paljon niin sanottuja lomakohdehäitä (destination wedding). Niiden idea on, että hääpari valitsee hääpaikakseen minkä tahansa itselleen mieluisan lomakohteen, johon sekä he että häävieraat matkustavat häitä viettämään.

Paikan päällä tehtävät järjestelyt ulkoistetaan tällaisissa tapauksissa ilmeisesti usein hääsuunnittelijalle. Siksi amerikkalaisesta voi tuntua oudolta ajatukselta, että häiden järjestäminen Suomeen olisi Bostonista käsin hankalaa.

Puerto Rico Vieques natural beach

Puerto Rico on suosittu lomakohdehääpaikka. Trooppisista rantaparatiisihäistä haaveilevalle amerikkalaiselle se on hyvä valinta, koska se kuuluu Yhdysvaltoihin ja sinne on siksi helppoa ja suhteellisen edullista matkustaa. Itärannikolla asuville se on myös varsin lähellä kotia. Kuva on Puerto Ricoon kuuluvalta Viequesin saarelta.

Lomakohdehäät ovat mielestäni mielenkiintoinen konsepti. Sellaisten järjestäminen käy järkeen varsinkin siinä tapauksessa, että monet häävieraista joutuisivat joka tapauksessa matkustamaan häiden takia kauas kotiseudultaan.

Amerikkalaisten lyhyet lomat vaikuttavat varmasti siihen, että lomakohdehäistä on tullut täällä niin suosittuja.

Jos vuosilomaa on vaikkapa viikko, yhdenkin lomapäivän käyttäminen läheisen häihin pääsemiseksi vaikuttaa koko vuoden lomasuunnitelmiin dramaattisesti. Jos matka häihin on vuoden ainoa lomareissu, on todella ihanaa, jos häät pidetään yhdessä maan viehättävimmistä lomakaupungeista, jossa on aina halunnut päästä käymään – eikä esimerkiksi kurjistuvassa teollisuuskaupungissa, jossa ei ole mitään nähtävää.

Joskus lomakohdehäitä järjestetään kuitenkin myös siksi, etteivät kaikki kutsuvieraat saapuisi paikalle.

Päädyin taannoin juttelemaan häistä ventovieraan amerikkalaisnaisen kanssa, kun odotimme vierekkäin pääsyä ulos lentokoneesta. Hän oli suunnilleen ikäiseni, ja hänen häänsä olivat olleet hiljattain. Ne oli vietetty kotipaikkakunnalla.

”Olisi vain pitänyt järjestää lomakohdehäät”, nainen huokasi minulle. ”Olisi ollut paljon kivemmat juhlat ilman kaiken maailman rasittavia sukulaisia. Lomakohteeseen he eivät varmaan olisi pystyneet tulemaan.”

En oikein tiennyt, mitä sanoa. Minun häähaaveissani on aina ollut kaikkein tärkeintä se, että kaikki minun ja puolisoni tärkeimmät ihmiset pääsisivät juhlimaan päivää kanssamme.

Junalla halki Mississipin

Helmikuisesta Syvän Etelän kiertomatkastani on vielä paljon kertomista, vaikka olenkin välillä kirjoittanut aivan muista aiheista. Tarkoitukseni on jatkaa muiden kirjoitusten lomassa tarinaa matkastani vaihe vaiheelta.

Vietettyäni muutaman päivän Memphisissä jatkoin matkaa kohti New Orleansia ja Mardi Gras -karnevaaleja. Olin päättänyt kulkea välin junalla, sillä onnistuin saamaan lipun kohtuuhintaan.

En ollut aiemmin matkustanut tässä maassa junalla, vaikka pidän junamatkoista. Itärannikolla juna on yleensä huonoin kulkupelivaihtoehto, sillä matka junalla maksaa suunnilleen saman kuin lentäen mutta kestää yhtä kauan kuin bussilla, johon saa lippuja todella halvalla.

Memphisissä useampi ihminen kehui junamatkaa New Orleansiin kauniiksi maisemareitiksi.

Se oli lievää liioittelua. Suuren osan matkasta maisemat eivät olleet mitenkään ihmeelliset. Näin paljon peltoja. Oli kuitenkin kiinnostavaa päästä katselemaan taas uutta osavaltiota.

Näkymät muuttuivat kiinnostavammiksi matkan loppua kohden. Mississipin pääkaupungista Jacksonista näki junan ikkunasta muun muassa osavaltion hallintorakennuksen State Capitolin. Se oli helppo tunnistaa, sillä kuten useimmissa capitoleissa, siinä on näyttävä kupoli.

Mississippi State Capitol seen from Amtrak train Jackson Mississippi

New Orleansia lähestyessään rata kulki aivan veden tuntumassa, ja sain ensi kosketuksen Louisianan kuuluisiin rämeisiin.

Heikoin lenkki junassa oli ravintola, jonka valikoimat olivat surkeat ja annokset pahasti ylihinnoiteltuja. En ollut saanut ostettua kunnon eväitä, ja saavuinkin perille nälkäisenä kuin susi.

Ravintolaa lukuun ottamatta junamatka oli miellyttävä kokemus. Sain paikan näköalavaunusta, jonka paikat eivät ole myynnissä etukäteen, vaan joka on avoin kaikille matkustajille. Siellä oli mukava työskennellä ja katsella välillä ohi kiitäviä maisemia.

train ride from Memphis to New Orleans