Baby shower – amerikkalainen vastine äitiyspakkaukselle

Yhdysvalloissa raskaana olemiseen kuuluu olennaisesti baby shower eli vauvakutsut. Kun kävi selväksi, että olisin Bostonissa asuessani raskaana, halusin kovasti päästä tutustumaan tähänkin osaan amerikkalaista kultturia.

Matkassa oli kuitenkin pieni mutka: minulla ei ollut Bostonissa ketään, joka olisi tarjoutunut järjestämään kutsut minulle.

Amerikkalaiset vauvakutsut ovat kuin polttarit: niitä ei ole tapana järjestää itse itselleen. Yleensä ne järjestävät tulevan äidin läheiset naispuoliset sukulaiset tai ystävät. Toisin kuin polttareissa, järjestäjä voi ymmärtääkseni olla aivan eri sukupolvea kuin juhlittava, esimerkiksi äiti, mummi tai kummitäti.

Suomessa minulla olisi monia läheisiä, jotka varmasti olisivat mielellään järjestäneet vauvakutsuni, mikäli sellaiset kuuluisivat suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Täällä tilanne on kuitenkin aivan toinen.

Kysyin neuvoa kaikkitietävältä Googlelta ja keksin ratkaisun. Vauvakutsut saattoi lukemani mukaan järjestää ja maksaa itsekin, mikäli pyysi jonkun kutsujen viralliseksi emännäksi. Tärkeintä etiketissä tuntui olevan, etten lähettäisi kutsuja itse, sillä kutsujen lähettäminen tulkittaisiin lahjojen pyytämiseksi.

Se tuntui minusta hieman oudolta, onhan täysin normaalia kutsua ihmisiä esimerkiksi omiin syntymäpäiväjuhliin tai valmistujaisiin, joihin niihinkin on tapana tuoda lahjoja. Jopa hääkutsut lähettää nykyään yleensä hääpari itse, vaikka kutsun liitteenä olisi niinkin selkeä lahjapyyntö kuin häälahjalista.

Sittemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, miksi vauvakutsut ovat eri asia. Toisin kuin syntymäpäivillä, valmistujaisissa tai häissä, lahjat ovat vauvakutsujen koko olemassaolon tarkoitus.

Vauvakutsut ovat amerikkalainen äitiyspakkaus.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei uskota suomalaisen hyvinvointivaltion tapaan yhteiskunnan tukiverkkoihin. Sen sijaan tukiverkkoja ovat perinteisesti olleet sukulaiset, ystävät, naapurit ja seurakunta. Tällaisessa kulttuurissa tuleva äiti ei tietenkään saa verovaroilla hankittuja vauvatarvikkeita sosiaalivirastosta, vaan hänen henkilökohtaiset tukiverkkonsa hankkivat ne hänelle.

Amerikkalaisia televisiosarjoja katsoessa ei tule ensimmäisenä mieleen, että vauvakutsujen tarkoitus olisi kartuttaa tuleville vanhemmille hyödyllisiä vauvanhoitovarusteita. Todellisten amerikkalaisten arkielämässä tästä on kuitenkin hyvin pitkälle kyse.

Tämän vuoksi vauvakutsuja varten tehdään nykyään usein lahjalista vauvatarvikekauppaan tai vaikkapa postimyyntijätti Amazoniin. Toisin kuin useimmilla häälahjalistoilla, vauvakutsujen lahjalistalla voi olla mitä proosallisimpia asioita kuten vaippoja ja pyllynpyyhkimissavetteja. Tällaisten lahjojen proosallisuuden vähentäminen on ihan oma taiteenlajinsa. Vaipoista esimerkiksi askarrellaan niin kutsuttuja vaippakakkuja, joissa vaipoista rakennetaan hääkakun näköinen koristeellinen keko. Jos lahjan antaja ei halua askarrella, vaippakakun voi luonnollisestikin ostaa myös valmiina.

Yksi läheisimmistä amerikkalaisista ystävistämme, puolitoista vuotta sitten itse lapsen saanut Anna ehdotti meillekin lahjalistan laatimista ja tarjoutui ajamaan kanssamme kaupungin ulkopuolelle suureen vauvatarvikemyymälään auttaakseen meitä miettimään, mitä kaikkea listalla kannattaisi olla.

Päätin, että kauppareissulla olisi luontevaa pyytää Annaa vauvakutsujemme nimelliseksi emännäksi, ja niin myös tein. Huomasin, että Anna aluksi vähän säpsähti pyyntöäni ennen kuin selitin, että hoitaisin itse järjestelyt ja maksaisimme itse tarjottavat. Ymmärsin täysin hänen säpsähdyksensä. Anna ja hänen miehensä Kevin ostivat hiljattain omakotitalon, jonka remontoimiseen he ovat käyttäneet kaiken sen ajan, mikä töiltä ja puolitoistavuotiaan tyttären vanhemmuudelta liikenee. Vauvakutsujen järjestäminen itsenäisesti olisi varmasti kaiken sen keskellä ollut ylimääräinen taakka. Lisäksi täytyy muistaa, että vaikka Anna ja Kevin tiedostavatkin olevansa harvoja läheisiä ystäviämme tällä mantereella, heillä itsellään on luonnollisestikin tässä maassa suuri joukko paljon läheisempiäkin ihmisiä kuin me.

Kutsujen nimelliseksi emännäksi Anna kuitenkin vaikutti suostuvan ihan mielellään. Pyrin pitämään huolta siitä, että kutsut olisivat hänelle mahdollisimman pieni taakka. Pidimme kutsut omassa kodissamme emmekä Annan ja Kevinin luona, vaikka he olivat ystävällisesti tarjonneet kotiaan juhlapaikaksi. En lopulta pyytänyt Annalta muuta apua kuin sen, että hän lähetti tekemäni sähköiset kutsut koostamani listan mukaisiin sähköpostiosoitteisiin. Lisäksi hän tarjoutui itse hankkimaan juhliin toiveittemme mukaiset kakut ja suunnitteli niiden koristelun.

Puhuin yllä meidän vauvakutsuistamme, sillä olimme Samulin kanssa päättäneet pitää yhteiset unisex-vauvakutsut perinteisempien vain naisille suunnattujen kutsujen sijaan. Vauvakutsut olivat pitkään vain naisten valtakunta, eikä niihin ollut asiaa sen paremmin tulevalla isällä kuin tulevan äidin miespuolisilla sukulaisilla tai ystävilläkään. Nykyään unisex-vauvakutsut ovat kuitenkin koko ajan yleisempiä.

Meille unisex-kutsut olivat kaikin tavoin paljon luontevampi vaihtoehto kuin pelkät naisten kutsut. Ensinnäkin haluamme Samulin kanssa kumpikin pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta sellaisesta ajattelusta, että vanhemmuus olisi jonkinlainen naisten valtakunta, jossa miehellä voi olla korkeintaan pieni sivurooli. Olemme molemmat unelmoineet vanhemmuudesta koko elämämme, ja haluamme jakaa siihen kuuluvat asiat niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäksi amerikkalaiset ystävämme eivät ole valikoituneet perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti niin, että minulla olisi tyttökavereita ja Samulilla äijäporukka. Samulin läheisimmät amerikkalaiset ystävät ovat naisia, kun taas minun kahdesta läheisimmästä täkäläisestä ystävästä toinen on mies.

Muutenkin vauvakutsuistamme tuli lopulta aika modernit siinä mielessä, että ne eivät noudattaneet perinteisiä kaavoja. Se oli osin tahatonta ja johtui ihan vain siitä, että pääjärjestäjä olin minä, maahanmuuttaja, joka en koskaan edes ollut ollut vieraana vauvakutsuilla. Annan vauvakutsuille minut oli kyllä kutsuttu, mutta valitettavasti olimme niiden aikaan joululomalla Suomessa, enkä päässyt paikalle. Se harmitti aikoinaan kovasti, sillä arvelin silloin, että se jäisi ainoaksi tilaisuudekseni osallistua täkäläiseen baby showeriin.

Yksi vieraistamme sanoi kutsuilla suoraan, että perinteistä poikkeaminen oli hänen mielestään pelkästään hyvä asia. Hän kertoi kuulleensa useita osanottokommentteja, kun oli maininnut olevansa menossa vauvakutsuille. Hänen mukaansa moni inhoaa vauvakutsuille osallistumista ja käy niissä vain pakosta.

Kyselin tietysti, miksi vauvakutsut ovat niin kamalia, ja hän kertoi, että perinteisillä naisten vauvakutsuilla on usein aivan valtavasti ihmisiä, ja vieraat pakotetaan istumaan paikoillaan kuin tatit ja tuijottamaan tuntikausia, kun tuleva äiti avaa lahjan toisensa perään. Pahimmassa tapauksessa hän teeskentelee joka paketin avatessaan yllättynyttä ja ihmettelee lahjan antajan kekseliäisyyttä, vaikka on tosiasiassa itse määritellyt lahjalistaansa laatiessaan tarkoin, minkä merkkisen ja näköisen kapalon ja tutin haluaa. Ruokaa tai juomaa ei välttämättä saa ennen kuin kaikki lahjat on avattu.

Meidän kutsuillamme vieraita oli yhteensä vajaat viisitoista, koska emme tunne täällä kovin monia ihmisiä. Vieraat tulivat ja menivät eri aikoina oman aikataulunsa mukaan, eikä kukaan joutunut istumaan paikoillaan odottamassa, että jokin virallinen osuus saataisiin päätökseen. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla ylenpalttisesti, kuten pohjalainen verenperintöni velvoittaa, ja sitä sai ottaa noutopöydästä kun itse halusi, vaikka kesken lahjojen avaamisen. Annan ehdottaman kolmetuntisen päivätilaisuuden sijasta pidimme avoimia ovia pitkälle iltaan niin, että paikalle pääsivät nekin ystävämme, joilla oli päivällä muuta menoa.

Lahjalista osoittautui meidän tapauksessamme lopulta lähes turhaksi; saimme vain kaksi listalta valittua lahjaa. Niistäkin toisen antoivat Anna ja Kevin, jotka olisivat osanneet valita saman lahjan ilman listaakin; kyseessä oli nimittäin vaipparoskis, joka päätyi listalle alun perinkin Annan suosituksesta. Lahjalistasta on varmasti paljon enemmän hyötyä silloin, kun kaikki vauvasta kiinnostuneet sukulaiset ja ystävät asuvat täällä ja toimivat täkäläisen kulttuurin mukaisesti.

Lahjoja avatessamme ymmärsin, että olimme tehneet Annan ja Kevinin tyttären syntyessä pahan etikettivirheen ja antaneet aivan liian vaatimattoman lahjan. Läheisten ihmisten vauvalahjoihin on näemmä tässä maassa tapana käyttää kolminumeroisia summia. Läheiselle annettavan vauvalahjan ei selvästikään kuulu olla yksittäinen pikkuesine vaan runsaudensarvi, jossa on vaikka kuinka monta erillistä esinettä.

Anna oli maininnut, että moni heidän vauvakutsujensa vieras antoi lahjaksi sekä jotain lahjalistalta että jotain listan ulkopuolelta, mutta en siinä kohtaa jäänyt miettimään, minkälaisia nämä moniosaiset lahjat oikein ovat. Annan ja Kevinin lahjan perusteella vaikuttaa siltä, että tapana on yhdistellä arkisen käytännöllisiä esineitä ja söpöjä ihanuuksia, koska jälkimmäisiä on hauskempaa antaa, mutta ensiksi mainituista on todennäköisesti saajalle vielä enemmän iloa. Heidän lahjassaan oli vaipparoskis ja tietynlaisia harsoliinoja, joiden molempien tarkoitus oli jakaa kanssamme tietoa, jota heille oli kertynyt omaa vauvaa hoitaessa. Paketissa oli myös bodyjä ja kummallekin vauvalle oma unilelu. Näiden kaikkien ostolahjojen lisäksi saimme vielä kierrätyslahjana kaksi Annan ja Kevinin tyttären vanhaa purulelukirahvia, joiden opimme olevan täällä kulttimaineessa ja siksi uutena varsin kalliita.

Voin vain kuvitella, minkälaisen lahjavuoren moni amerikkalaisperhe saa, kun vauvakutsuilla on kymmeniä tai jopa satoja vieraita, joista monet ovat riittävän läheisiä ostaakseen noin isoja lahjoja. Kun kutsujen tarjottavat ja järjestelyt vielä hoitaa joku muu kuin odottava äiti itse, vauvakutsut todellakin auttavat tulevia vanhempia lapsen tuloon valmistautumisessa.

 

Advertisement

Huonojen joululahjojen vaihtajaiset

Toiko joulupukki suklaarakeita kakkaavan kävelevän muovipingviinin? Amerikassa näin voi hyvin käydä, mutta onneksi ongelmaan on ratkaisu: huonojen joululahjojen vaihtajaiset.

Huonoille joululahjoille naureskeleminen kuuluu amerikkalaiseen kulttuuriin, ja epämieluisat lahjat pannaan kiertoon asiasta sen kummemmin nolostumatta. Huonojen joululahjojen vaihtajaisjuhlia voivat järjestää niin ystäväporukat kuin vaikkapa työyhteisötkin.

Tyypillisesti epäonnistuneita lahjoja jaetaan eteenpäin jo pian joulun jälkeen, mutta kuulemma jotkut järjestävät myös juhannuksen aikoihin lahjanvaihtajaisia, joissa voi viimeinkin päästä eroon niistä paketeista, jotka itselle jäivät käteen joulun jälkeisissä vaihtojuhlissa.

Ystäväpariskuntamme järjestää usein lahjanvaihtajaiset uudenvuodenjuhlien yhteydessä. Vietin tänä vuonna ensimmäistä kertaa uudenvuodenaattoa Bostonissa ja pääsin näkemään, minkälaisia lahjoja vaihtajaisiin oikein tuodaan.

Suklaarakeita kakkaava muovipingviini oli erään ystävämme äidin mielestä niin hyvä joululahjaidea, että hän hankki sellaisen sekä aikuiselle tyttärelleen että tämän puolisolle. Liekö hän pelännyt, että muuten syntyisi tappelu, kun kolmekymppinen pariskunta juoksisi yhden pingviinin perässä ja yrittäisi napata suklaarakeita toistensa nenän edestä.

Eräs hyvää tarkoittava sukulainen puolestaan näytti noudattaneen vanhaa ohjetta, jonka mukaan lahjaksi kannattaa antaa jotain, mistä itse ilahtuisi. Lieden vieressä pöydällä pidettävä kauhanlaskulautanen olisi helposti voinut olla käyttökelpoinen lahja, jollei lahjan antajalla olisi sattunut olemaan jokseenkin persoonallinen maku. Riemunkirjava keraaminen sammakkolautanen ei valitettavasti osunut aivan kohdalleen lahjan saajan sisustukseen.

Omasta mielestäni mielenkiintoisin hyljeksitty lahja oli puolen litran jäätelöpakkaukselle suunniteltu kylmälaukkukotelo, jonka ansiosta jäätelöä voi mässäillä suoraan pakkauksesta sormiaan palelluttamatta ja jäätelöä sulattamatta. Tuotteen designin huipensi magneetti, jolla kotelon voi kiinnittää pakastimen oveen odottamaan seuraavaa herkutteluhetkeä.

Ei-toivottujen lahjojen valikoimaa katsellessani tunsin suurta kiitollisuutta siitä, ettei suomalaisessa kulttuurissa ainakaan minun lähipiirissäni anneta lahjaksi järjetöntä krääsää. Kun ystävämme olivat kaivelleet kakkaavia pingviinejä joulusukistaan, me olimme Samulin kanssa löytäneet kuusen alta pelkästään mieluisia lahjoja, eikä meillä ollut mitään, mistä olisimme halunneet päästä eroon.

Lahjanvaihtajaisissa käytetään usein Yankee Swap -lahjapelin sääntöjä, ja luulimme pitkään Samulin kanssa, että koko Yankee Swap -käsite viittaa nimenomaan ei-toivottujen lahjojen kierrätykseen. Sittemmin olemme kuitenkin oppineet, että Yankee Swapia eli jenkkivaihtajaisia pelataan myös varta vasten hankituilla lahjoilla, jolloin tarkoitus on, että jokainen osallistuja saisi itselleen mieluisan lahjan.

Pelin säännöt ovat mielestäni aika omituiset: Lahjat paketoidaan ja paketit asetetaan esille. Jokaiselle palaajalle arvotaan vuoronumero, ja ensimmäisen numeron saanut saa valita ensimmäisenä itselleen paketin avattavaksi. Kun hän on avannut lahjan ja esitellyt sitä kaikille, seuraavan numeron saanut valitsee paketin. Hänen ei kuitenkaan ole pakko avata valitsemaansa pakettia, vaan hän voi sen sijaan varastaa ensimmäisen pelaajan avaaman lahjan ja antaa tälle hyvitykseksi avaamattoman pakettinsa, jonka tämä avaa ja esittelee kaikille. Myöhemmät pelaajat saavat halutessaan varastaa minkä tahansa siihen mennessä avatuista lahjoista. Ensimmäisenä paketin valinneelle pelaajalle annetaan usein lopuksi vielä mahdollisuus vaihtaa hänelle käteen jäänyt lahja kenen tahansa pelaajan hallussa olevaan lahjaan.

Peli kuulostaa mielestäni hermoja raastavalta – ja siltä, että se voi helposti kiristää osallistujien välejä. Erityisen riskialttiilta tuntuu ajatus sen pelaamisesta työpaikalla.

Parhaassa tapauksessa toki osallistujat kiinnostuvat eri esineistä ja pystyvät pelin päätteeksi jatkamaan lahjojen vaihtelua hyvässä hengessä niin kauan, että jokainen voi olla tyytyväinen siihen, mitä hänelle jäi käteen. Huonojen lahjojen vaihtajaisissa lienee kuitenkin usein pelissä ainakin muutama tavara, jota kukaan osallistujista ei halua.

Onneksi Suomessa ei tarvitse töihin mennessä koskaan jännittää, joutuuko päivän päätteeksi tulemaan kotiin monivärisen keraamisen sammakon kanssa.

Mahtava Murmelipäivä

Murmelipäivä oli juuri niin ikimuistoinen kuin toivoin.

Saavuttuani Punxsytawneyn murmelikylään lähdin ensimmäiseksi etsimään mahdollisimman hulvatonta hattua. Kiersin läpi Murmelipäivän kunniaksi järjestetyt useat käsityömarkkinat ja murmelikrääsään keskittyvät matkamuistokaupat. Haaveissani siinsi murmelipehmolelua muistuttava hattu, jossa pääni tulisi murmelin pään sisään.

Kaupungin päämatkamuistokaupasta löysin päähineen, joka oli hyvin lähellä kuvittelemaani, vaikka pään paikka olikin murmelin vatsassa. Ostin sen, vedin sen saman tien päähäni ja lähdin tyytyväisenä tutkimaan, mitä muuta kylällä oli meneillään.

Hatusta seurasi paljon hyvää. Kaikkein olennaisinta oli, että sain sen ansiosta uuden ystävän.

Suunnilleen ikäiseltäni vaikuttanut nainen tuli keskustassa juttelemaan minulle ja kertoi harkinneensa täsmälleen saman päähineen ostamista mutta päätyneensä maltillisempaan murmelilogolla varustettuun pipoon. Hänkin oli yksin matkassa, ja päätimme mennä yhdessä paikalliseen hampurilaispaikkaan lämmittelemään.

Näin tutustuin Valerieen, ja siitä lähtien olimme erottamattomat aina siihen saakka, kun tuli aika lähteä Punxsytawneysta. Osoittautui, että olemme täsmälleen samanikäisiä, suhtaudumme molemmat matkustamiseen intohimoisesti, arvostamme kumpikin yksin matkustamista – ja olimme aikeissa heittäytyä Murmelipäivän pyörteisiin täysillä ja selvin päin.

Olimme kumpikin suunnitelleet yöpyvämme kunnan kerhotilan lattialla, jossa majapaikattomat murmelimatkalaiset voivat kahdeksan dollarin maksusta majailla joko lattialla tai elokuvateatterin penkeillä. Kaupan päälle pääsi halutessaan katsomaan elokuvateatterissa tapahtuman nimikkoelokuvankin, joka esitettiin iltayhdeltätoista alkaen.

Kerhotilan kioskia pyörittänyt nainen oli huippuystävällinen, kuten muutkin paikalliset. Valtava innostuksemme lämmitti hänen sydäntään ja hän mainitsi tuntevansa läheisesti yhden mystisistä Sisäpiiriläisistä, Murmelipäivän järjestäjistä.

Hän laittoi ystävälleen viestin ja pyysi tätä tulemaan tervehtimään meitä. Parhaassa tapauksessa Sisäpiiriläinen voisi antaa meille VIP-passit, joiden ansiosta pääsisimme ihan lavan reunalle.

Pompimme innosta kuin teinitytöt Robinin keikalla ja odotimme jännittyneinä, saapuisiko Sisäpiiriläinen paikalle.

Hän saapui! Dan McGinley, Sisäpiirin koodinimeltään Moonshine, oli nuorimmasta päästä murmelipäivän järjestäjiä, arviolta meidän ikäisemme. Hän kohotti meille silinterihattuaan kuin taikuri ikään ja pudotti hatusta käsiimme himoitut VIP-passit.

Pyysimme Moonshinen nimikirjoituksen Murmelipäivän ohjelmalehteen, jossa on erikseen kaikkien Sisäpiiriläisten kuvat ja tilat nimikirjoitusten keräämiseen. Lisäksi otimme tietysti ryhmäselfien.

Moonshinen lähdettyä pompimme ja hihkuimme lisää. Kioskin rouvaa varmasti huvitti salassa aika paljon moinen julkkiksenpalvonta, joka kohdistui hänen lapsesta saakka tuntemaansa naapurinpoikaan.

Huvittuneisuus oli kuitenkin varmasti täysin hyväntahtoista: paikallisille Murmelipäivä on hyvin tärkeä, ja he selvästi arvostavat vieraita, jotka ottavat siitä kaiken ilon irti.

VIP-passien ansiosta uskalsimme laitttaa herätyskellon soimaan vasta puoli kolmelta aamulla ja matkustaa Murmelimäelle kolmelta lähtevällä ensimmäisellä bussilla.

Ilman passeja olisimme kävelleet paikalle ollaksemme perillä mäellä jo ennen kolmea, jolloin portit avataan ja tapahtuma alkaa. Olin lukenut blogeista ja lehtijutuista, että porttien avautuessa paikalla saattaa olla jo useamman sadan ihmisen joukko odottamassa sisäänpääsyä.

VIP-passin ja hienon murmelihatun omistajan on helppo hymyillä.

Löysimme kohtalaisen lämpimät paikat elokuvateatterin kokolattiamattoon verhotulta lattialta valkokangaskorokkeen edestä. Val yritti nukkua, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta. Minulla oli töitä.

Työni eivät liittyneet mitenkään Murmelipäivään.

Sattui nimittäin niin, että kaikista maailman päivistä juuri tuona päivänä käynnistyi Yhdysvaltojen presidentinvaalien esivaalikierros. Iowan osavaltiossa pidettiin pitkin iltaa vaalikokouksia, jotka määrittäisivät Iowan valinnat sekä demokraattien että republikaanien presidenttiehdokkaaksi.

Olin luvannut tärkeälle asiakkaalle, että seuraisin vaaliuutisia netistä ja kirjoittaisin tuloksista analyysin heti niiden varmistuttua. Tulokset tulisivat USA:n illalla juuri sopivasti niin, että ehtisin tehdä analyysin Suomen aamuksi suomalaisille aamutoimien lomassa älypuhelimesta luettavaksi.

Toivoin tulosten tulevan yhdeksän maissa. Se oli kuitenkin turhan optimistista. Kun Päiväni Murmelina alkoi yhdeltätoista pyöriä selkäni takana, tilanne oli vasta hädin tuskin siinä määrin selvillä, että olin päässyt kirjoittamisen alkuun.

Kirjoitin sinä yönä lopulta kaksi erillistä analyysiä erittäin kiinnostavista vaalikäänteistä – samalla, kun ympärilläni kuorsasi sekalainen joukko ihmisiä makuupusseissa ja Bill Murray yritti valkokankaalla epätoivoisesti päästä pakoon toistuvasta päivästään.

Olen ennenkin tehnyt töitä omituisissa tilanteissa ja olosuhteissa, mutta tämä oli absurdein työkokemus koskaan.

Toimittaja on aina toimittaja. Kuvan journalisti ei ole suomalaisittain sopuli vaan tietystikin Punxsytawneyn malliin murmeli. Kaupunki on täynnä murmelipatsaita. Tämä on Punxsytawney Spirit -lehden toimituksen edessä.

Demokraattien tulokset venyivät ja venyivät. Hillary ja Bernie olivat niin tasoissa, ettei voittajaa vain voinut julistaa, ennen kuin kaikki äänet olisi laskettu. Ehdin jopa katsoa elokuvan lopun odotellessani, että pääsisin aloittamaan jälkimmäisen jutun kirjoittamisen.

Sain jutun lopulta valmiiksi kymmenen minuuttia ennen kuin Valin herätyskello soi. Oli aika lähteä odottamaan Murmelia!

Kun pääsimme Murmelimäelle, luin puhelimestani sähköpostit, sillä odotin tärkeää viestiä. Se oli tullut ja sisälsi hyviä uutisia: eräs asiakkaani oli luvannut ostaa minulta jutun Murmelipäivästä!

Tämän blogikirjoituksen kannalta uutinen valitettavasti merkitsee sitä, etten voi kuvailla tässä postauksessa itse tapahtuman kulkua samaan tapaan, kuin muuten kuvailisin. Joudun säästämään havaintoni ja paikalle tulleiden ihmisten kanssa käymäni keskustelut materiaaliksi juttuani varten, enkä voi julkaista niitä muualla.

Lupaan jakaa juttuni kanssanne sitten, kun se on julkaistu. Siihen menee kuitenkin vielä muutamia viikkoja. (Lisäys jälkikäteen: Murmelipäivästä kirjoittamani juttu on nyt luettavissa täällä.)

Nyt voin kertoa vain, että saimme Valin kanssa VIP-passeillamme todella hyvät paikat ja että aika kului yllättävän nopeasti aamua ja Murmelia odottaessa.

Vip-passilla pääsi hetkeksi tanssimaan viralliselle Murmelilavalle. Takanamme näkyvää mainostaulua käyvät turistit valokuvaamassa ympäri vuoden, mutta vain harvat ja valitut ovat saaneet tanssia sen edessä itse juhlallisuuksien aikana.

Tapasimme muitakin Sisäpiiriläisiä ja saimme lisää nimikirjoituksia.

Kokonaisuudessaan kokemus oli juuri niin yhteisöllinen, hulvattoman absurdi ja upea kuin odotinkin.

Lentokentällä minulta kysyttiin, aionko tulla ensi vuonna uudestaan, vai oliko tämä kerran elämässä -kokemus. Vaikka asuisin Amerikassa pysyvästi, kallistuisin luultavasti jälkimmäisen kannalle.

Yksi Murmelipäivä oli mahtavaa kokea, mutta saattaisi tuntua jo vähän liikaa Bill Murrayn painajaiselta.

Kiitospäivän illallinen

Kiitospäiväjuhlat ystävämme luona olivat juuri sellaiset kuin odotinkin: ensin laitettiin tuntikausia ruokaa, sitten syötiin yhdessä ja loppuilta maattiin täpötäysien vatsojen kanssa sohvalla ja rupateltiin rennosti.

Juhlien emäntä, ystävämme Erika valmistamassa papuvuokaa

Tarjolla olivat kuulemma kaikki perinteiset ruokalajit. Pääruokapöydässämme oli muun muassa kalkkunaa ja sen kastiketta, perunamuusia, niin sanottua kalkkunan täytettä, vihreistä pavuista tehtyä vuokaa ja bataattivuokaa. Jälkiruokana olivat tekemäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraat sekä kurpitsakääretorttu.

Kalkkunaa ei tosin ollut valmistettu klassisesti kokonaisena uunissa, vaan se oli kypsennetty vesihauteessa.

Perunamuusi oli hyvin samantyyppistä kuin Suomessa, paitsi että voin ja maidon lisäksi perunasoseeseen oli lisätty tuorejuustoa. Se oli ilmeisesti muusin valmistaneen perheen oma perinne eikä joka kodin tapa valmistaa perunamuusia kiitospäiväpöytään.

Kalkkunan täyte oli aina ollut minulle suuri mysteeri. Luin aiheesta nettireseptejä muutama vuosi sitten ja opin, ettei juuri kukaan täytä nykyisin kalkkunaa täytteellä, vaan se valmistetaan erikseen. Kalkkuna kypsyy varmemmin ja tasaisemmin, kun sen sisällä ei ole täytettä. Kalkkunan sisällä kypsennettynä täyte saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä raa’aksi ja olla täynnä salmonellabakteereja, jotka se on imenyt itseensä kalkkunan sisuksista.

Käytännössä täyte on eräänlainen leipävanukas. Kuulemma osa amerikkalaisista haluaa sen olevan pehmeää ja vanukasmaista, osa taas rapeaa. Meidän juhlissamme tehtiin rapeaa kalkkunan täytettä tällä reseptillä ja paistettiin se muffinivuuissa, jotta rapeaa pintaa tuli mahdollisimman paljon.

Täytteen olennaiset ainesosat vaikuttavat olevan leipä, voi ja kananmuna. Se ei aina ole makeaa, mutta usein siihen sekoitetaan makeita ainesosia. Meidän reseptissämme makeutta oli maissijauhomuffineissa ja karamellisoiduissa sipuleissa. Jotkut laittavat sekaan esimerkiksi kuivattuja hedelmiä.

Täytteen makeus oli kuitenkin hyvin maltillista verrattuna bataattivuokaan, jossa neljää kupillista itsessään makeaa bataattia makeutettiin kokonaisella kupillisella sokeria.

Minulle kokonaan uusi mutta herkullinen tuttavuus oli vihreistä pavuista ja herkkusienistä tehty vuoka, jonka päällä oli leivitettyä sipulia.

Kiitospäivään kuuluu, että ruokapöydästä noustessa on pahasti ylensyönyt olo. Samaa voi sanoa suomalaisesta joulusta, mutta minulle kiitospäiväateriasta tuli selvästi voipuneempi olo kuin suomalaisesta jouluateriasta koskaan.

Kaikki johtui sokerista. En kerta kaikkiaan pysty syömään sokeria amerikkalaisten tahdissa voimatta huonosti.

Tunsin syöneeni liikaa makeaa jo ennen kuin edes aloitimme jälkiruokia.

Suomessa työkavereillani oli tapana kutsua minua kolmen jälkiruuan Mariaksi, sillä söin työporukan ravintolailloissa lähes poikkeuksetta kaksi – ja kerran jopa kolme – erilaista jälkiruokaa. Itse tekemiäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraita en kuitenkaan pystynyt edes maistamaan kaikkia kerralla niiden makeuden vuoksi.

Pystyin arvostamaan piiraitani kunnolla vasta seuraavana päivänä kotona, kun pohjalla ei ollut kokonaista kiitospäivän ateriaa. Silloinkin ne olivat mielestäni liian makeita.

Kurpitsapiirasvertailun voitti tuoreesta kurpitsasta tehty piiras. Sen maku oli aidompi ja kurpitsaisempi. Tölkkikurpitsatäyte oli vielä makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte.

Olimme Samulin kanssa yhtä mieltä siitä, että valitsemani piirasreseptit olivat hyvin onnistuneet, mutta että suomalaiseen makuun kaikista ohjeista kannattaisi vähentää sokerin määrää. Piirastaikinasta jättäisin sen pois kokonaan. Kurpitsa- ja pekaanipähkinätäytteisiin sitä tarvitaan jonkin verran, mutta käyttäisin sitä selvästi vähemmän kuin viimeksi.

Tekisin myös sekä taikinaa että kurpitsatäytettä vähemmän kuin ohjeessa, mikäli pyrkisin tekemään noin kahdeksan hengen piiraan ohjeen mukaiseen yhdeksän tuuman vuokaan. Nyt yli jääneistä taikinasta ja täytteistä syntyi kokonainen ylimääräinen piiras – ja vieläpä yhdeksäntuumaista suurempaan vuokaan.

Pekaanipähkinäpiirasta teen varmasti uudestaankin ja jatkan reseptin kehittelemistä, sillä pidämme Samulin kanssa siitä molemmat todella paljon. Kurpitsapiiraasta en ole vielä vakuuttunut, onko se minusta niin hyvää, että jaksaisin uudelleen valmistaa sitä alusta alkaen itse.

Kokonaisuudessaan kiitospäivän ateria muistutti hyvin paljon Suomalaista jouluateriaa. Jäinkin miettimään, kuinka monessa perheessä tai suvussa kiitospäivä- ja jouluillallisen valmistaa sama ihminen tai sama pieni porukka. Niin paljon kuin rakastankin jouluruokien tekoa yhdessä äitini kanssa kaikkien perinteittemme mukaisesti, tuntuisi todella uuvuttavalta tehdä samantyyppinen ruuanlaittorupeama kuukauden välein joka vuoden lopussa.

Halloween-murhamysteerijuhlat 80-luvun tunnelmissa

Naamiaisasut ovat olennainen osa Halloweenia, ja olin jo Suomessa pakatessani yrittänyt miettiä, mitä saattaisin Halloween-asuuni tarvita. En kuitenkaan silloin arvannut, että päätyisimme leikkimään 80-lukua.

Kuten kerroin naapureiden Halloween-koristeita käsitelleessä kirjoituksessani, ystäväpariskuntamme järjesti Halloween-iltana murhamysteerileikin, jonka teema oli lukion päättäjäistanssit 80-luvulla.

Jokainen juhlavieras sai ennakkoon roolihahmon joksi pukeutua. Saimme myös tietoja hahmostamme ja sen suhteista muihin tarinan hahmoihin.

Ystävämme eivät olleet keksineet murhamysteerin juonta itse. Murhamysteerijuhlia voi täällä ostaa valmiina paketteina, jotka sisältävät tarinan ja kullekin osallistujalle leikin eri vaiheissa jaettavat tietolehtiset.

Sain alun perin hahmokseni koulukuraattorin, joka oli tansseissa valvojana. Olin hahmoon pettynyt. Olisin paljon mieluummin leikkinyt teiniä, ja kaiken huipuksi kuraattori vaikutti olevan pahasti syrjässä tarinan juonesta.

Päätin ottaa siitä huolimatta kaiken irti pukeutumisesta. Katselin netistä kuvia 80-luvun iltapuvuista ja yritin miettiä, miten saisin mahdollisimman näyttävästi yhdistettyä 80-luvun muodin kauheuden ja iltapukueleganssin.

Samulin hahmo oli koulun baseball-joukkueen valmentaja. Emme saaneet keskustella hahmoistamme keskenämme sen enempää.

Samuli päätti kasvattaa 80-luvun viikset. Olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani.

Minua puistatti ajatuskin Samulista kasariviiksissä. Minusta oli kuitenkin upeaa, että saisin naamiaisjuhliin seuralaisen, joka olisi valmis pistämään itsensä likoon, näkemään vaivaa asunsa eteen ja hassuttelemaan.

Olen harrastanut parikymppisestä saakka teatteria ja nautin todella paljon naamiaispukeutumisesta ja roolihahmon nahkoihin menemisestä. Samulille roolihahmoksi muuntautuminen on vähintään yhtä tuttua liveroolipeliharrastuksen ansiosta.

Asujen suunnitteleminen yhdessä oli hauskaa. Kävimme ensin etsimässä vaatteita Goodwill-myymälöistä, jotka myyvät hyväntekeväisyyteen lahjoitettuja kierrätysvaatteita Suomen UFF: n tai Lähetyskirpputorin tapaan. Samulille löytyikin kelvolliset vaatteet, mutta minä en valikoimista innostunut.

Lopuksi kävimme vielä Garment District -erikoisliikkeessä, jossa myydään sekä vintagea että naamiaisasuja. Pelkäsin, että aidot 80-luvun vaatteet maksaisivat siellä kohtuuttomasti, mutta onnistuin löytämään sieltä leningin, joka oli lähellä etsimääni ja sopivasti hieman rikki niin, että se maksoi vain pari kymppiä.

Mekko oli kaamean ruma. Samuli nikotteli kun sovitin sitä, mutta pidin pääni.

Juhlapäivänä sain juhlien järjestäjiltä viestin, jossa kysyttiin, pystyisinkö vielä vaihtamaan hahmoa. Pompin riemusta. Uusi hahmo oli juuri se, jonka olisin mieluiten halunnut! Saisin olla juonitteleva, katala teinityttö, joka oli saanut seuralaisekseen yhden koulun suosituimmista pojista ja saattaisi hyvinkin tulla valituksi tanssiaisten kuningattareksi.

Innoissani aloin tunata mekkoa. En harmi kyllä kaikessa kiireessä huomannut ottaa siitä ennen-kuvaa, jotta näkisitte eron.

Iltapuvussa oli alun perin kuristavan tiukka suora kaula-aukko ja suora, puolisääreen ulottuva helma. Hihat laskeutuivat lähes kyynärpäihin eivätkä olleet läheskään niin muhkeat kuin halusin.

Ompelin hihojen alaosat kiinni mekon kainaloihin ja täytin puhvit rypistetyllä talouspaperilla Leikkasin kaula-aukon avoimeksi, käänsin pienen kaistaleen ja harsin sen pikapistoilla siistiksi. Helman kokosin ponihännälle, josta ompelin ruusukkeen.

Kaula-aukon avaaminen sai mekon valahtamaan helposti päältä, sillä sen selkä on hyvin avoin, joten tein kaula-aukosta poistamastani kankaasta nauhan. Samuli ompeli sen selkäosan keskelle, kun mekko oli jo päälläni.

Kaipasin Suomeen jättämiäni rihkamakoruja. Olimme onneksi ostaneet Garment Districtistä mekon lisäksi räikeän pinkit salamakorvakorut, jotka eivät sopineet alkuperäiselle hahmolleni lainkaan mutta jotka olivat niin ihastuttavan kammottavan kahdeksankymmentälukuiset, etten millään malttanut jättää niitä kauppaan. Uudelle hahmolleni ne sopivat kuin nakutettu.

Tupeerasin hiukset pehkoksi, meikkasin silmiin sateenkaaren värit ja yhdistelin vihreään mekkoon voimakkaan pinkit sukkahousut ja korkokengät.

Juhlissa saimme lisää ohjeita siitä, miten kunkin roolihahmon oli tarkoitus käyttäytyä. Minun hahmoni Dolly oli vääryydellä ja viekkaudella varastanut arkkivihollisensa poikaystävän ja kulki ympäri juhlia paistattelemassa voitonriemussaan. Dollyn valinta tanssiaisten kuningattareksi vaikutti lähes varmalta, sillä hän oli peukaloinut äänestystä.

Teatteria harrastaessani olen aina rakastanut pahojen hahmojen esittämistä. Minusta on hirveän mielenkiintoista elää hahmon kautta sellaisia tunteita ja kokemuksia, joita en missään tapauksessa haluaisi omana itsenäni kokea.

Toinen suosikkiasiani teatterilavalla on se, jos koen hahmossa jonkin tunteen niin voimakkaasti, että se koskettaa syvältä paitsi hahmoa myös minun aitoa itseäni.

Dollyn alkuilta oli yksi hänen elämänsä hienoimmista. Kun Dolly ja hänen seuralaisensa valittiin tanssiaisten kuninkaaksi ja kuningattareksi, Dollyn pieni musta teinisydän oli pakahtua onnesta.

Kaikki muuttui kuitenkin painajaiseksi niin nopeasti, että perässä oli vaikea pysyä. Kesken kuninkaan ja kuningattaren tanssin Dollyn seuralainen irrottautui äkkiä tämän käsivarsilta ja polvistui tunnustamaan entiselle tyttöystävälleen rakastavansa tätä yhä.

Dolly oli vasta hädin tuskin käsittämässä julkisen nöyryytyksensä valtavuuden, kun poika äkisti kaatui kuolleena maahan. Dolly valahti ruumiin viereen ulvomaan tuskasta ja havahtui hetken päästä siihen, että luokkatovereiden katseet olivat muuttuneet syyttäviksi. Kohta joku jo syytti Dollyä ääneen murhasta.

Se oli upeaa. Vaikka kyseessä oli hassu leikki, jota tarinan kirjoittajat ohjasivat paperilapuilla ulkopuolelta, olin syvällä Dollyn hahmossa ja koin sellaisen tunteiden vuoristoradan, ettei paremmasta väliä.

Murhan jälkeen saimme uudet ohjelaput, joiden mukaan tarina jatkui. Murhatun hahmon esittäjä palasi huoneeseen rehtorina, joka veti murhatutkintaa. Kaikkien pelaajien oli tarkoitus pyrkiä selvittämään murha.

Lopussa jokainen sai äänestää, ketä piti syyllisenä. Samulin hahmo voitti äänestyksen, mistä Samuli oli aiheesta ylpeä. Kukaan ei onnistunut epäilemään sitä hahmoa, joka tarinan mukaan oikeasti oli murhan takana.

Juhlat olivat kokonaisuudessaan todella hauskat. Kaikki olivat nähneet vaivaa rooliasujensa eteen ja saimme tarinan kulkemaan hyvin, vaikka osalla juhlijoista ei ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta roolihahmoon eläytymisestä.

80-luvun tanssiaisten teema toimi mainiosti. Takatukkaperuukit ja muut rooliasujen hienot yksityiskohdat auttoivat kaikkia pääsemään hyvin tunnelmaan.

Minulle oli jotenkin ihan erityisen tyydyttävää päästä leikkimään amerikkalaista teiniä, sillä juuri teini-iässä ihannoin Amerikkaa ja haaveilin siitä, että olisin saanut kokea prom-tanssiaisten kaltaisia amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvia asioita, jotka olivat osa katsomieni tv-sarjojen ja lukemieni kirjojen teinipäähenkilöiden elämää.

Tekisi mieli yrittää järjestää joskus vastaavanlaiset juhlat Suomessa. Kenties valmiiksi suunnitellun juonipaketin voisi ostaa täältä ennakkoon sitä varten.

Tervetuloa uuteen kotiin

Kun astuin uuden kotini kynnyksen yli, näin ensimmäiseksi kymmeniä ilmapalloja, joiden värit loistivat lattialla olevan tunnelmalampun valossa muuten pimeässä huoneessa.

Se oli Samulin tervetulotoivotus minulle. Oli ihanaa aloittaa elämä uudessa kodissa sillä, että toinen oli nähnyt vaivaa ilmaistakseen, miten iloinen oli tulostani.

Samuli oli paitsi järjestänyt minulle hienon ilmapalloyllätyksen myös kuvannut sitä ennen tuloani kaikessa rauhassa järjestelmäkameralla. Otin itse saavuttuani pikaisesti pari kuvaa, joihin en ollut tyytyväinen, mutta minulla ei ollut lennon jälkeen voimia keskittyä kuvaamiseen sen enempää. Kun tänään aloin käsitellä ilmapallokuvia blogia varten ja harmittelin tyytymättömyyttäni niihin, rakkaani otti esiin valikoiman toinen toistaan hienompia kuvia ja käsitteli minulle tällaisen.

Lauantaina luvassa oli vielä toinen yllätys. Samuli oli kutsunut kylään kolme läheisintä täkäläistä ystäväänsä, joihin minäkin olen jo ehtinyt tutustua, ja vietimme yhdessä tervetuliaisjuhlia.

Olen todella onnekas, kun tunnen uudesta kotikaupungistani jo valmiiksi neljä ihmistä, jotka ovat odottaneet muuttoani.

Lauantai tarjosi myös odottamattoman mahdollisuuden tutustua uuden kotikatuni asukkaisiin. Osa asukkaista oli järjestänyt korttelijuhlat, joihin kaikki täällä asuvat olivat tervetulleita.

Heinäkuussa täällä ollessani huomasin, että monet katumme asukkaat tuntevat toisemme hyvin. Heillä on tapana istuskella kotiensa etukuisteilla retkituoleissa ja rupatella keskenään.

Silloin väki vaikutti kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävältä. Yritin moikkailla heitä ohi kulkiessani, mutta he eivät tuntuneet erityisen innokkailta vastaamaan tervehdykseen.

Korttelijuhlissa henki oli täysin päinvastainen. Yksi niiden tarkoituksesta oli auttaa kadun asukkaita tutustumaan toisiinsa, ja siellä kaikki juttelivat mielellään uuden tulokkaan kanssa.

Nyt tunnen monta naapuria niin hyvin, että heidän kanssaan on varmastikin luontevaa jäädä hetkeksi juttelemaan, jos näkee heidät istumassa kuistillaan.

Ainakin toistaiseksi tänne kotiutuminen  on ollut yllättävänkin helppoa.

Läksiäiset

Vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. Työkavereita, joita olen tottunut näkemään päivittäin. Läheisiä, joita on hirveä ikävä jo nyt.

Läksiäiset täyttivät eilen kotini tärkeillä ihmisillä. Kun viimeisetkin vieraat lähtivät, olo oli ensin tyhjä ja surumielinen. Nyt kuitenkin tilalle ovat tulleet onnellisuus ja kiitollisuus. Sydän tuntuu ylitsepursuavan täydeltä kun ajattelen sitä, miten moni kutsutuista tuli tai olisi halunnut tulla paikalle minua hyvästelemään.

Olen lapsesta saakka välittänyt syvästi kohtaamistani ihmisistä. Kannattelee todella pitkälle huomata, miten paljon ystäväni ja työkaverini välittävät vastavuoroisesti minusta.

Vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Sen totesimme useimpien kanssa hyvästejä jättäessämme. Yksi viimeisistä vieraista lausui ovella sanat, joihin läksiäisjuhla oli hyvä päättää:

”Se on lyhyt aika. Älä haaskaa sitä.”

Sitä neuvoa aion noudattaa ja yrittää ottaa Amerikan-kuukausistani kaiken irti.

Ehdin nauttia saamistani kukista vielä muutaman päivän ennen lähtöäni.