Amerikkalaisen ystävän polttarit

Viime viikonloppuna pääsin kurkistamaan suomalaisen ja amerikkalaisen polttarikulttuurin eroihin. Läheisin ystäväpariskuntamme täällä Bostonissa on menossa kuun lopussa naimisiin, ja minut oli kutsuttu morsiamen polttareihin.

Olin kutsusta todella iloinen, sillä Anna-morsiamesta on tullut minulle läheinen, ja sitä paitsi rakastan polttareita. Minulla on aina ollut polttareissa todella hauskaa, ja häihinkin on paljon mukavampi mennä, kun on tutustunut osaan häävieraista jo polttareissa.

Suomalaisessa polttarikulttuurissa on ikäviäkin piirteitä, mutta kaikki omat polttarikokemukseni ovat lämminhenkisistä tilaisuuksista, joihin joukko morsiamen tai sulhasen ystäviä on kokoontunut pitämään hauskaa yhdessä.

Näin jo kutsusta, että Annan polttareista tulisi samanhenkiset.

Suomessa ystävieni polttareissa on kaikissa ollut suunnilleen sama kaava: Olemme yleensä pyrkineet jollain tapaa varmistamaan, että polttaripäivä tulee päivänsankarille yllätyksenä. Aamulla olemme hakeneet polttarisankarin porukalla kotoa ja usein pukeneet hänet päivän teeman mukaiseen asuun. Päivän mittaan olemme kierrättäneet häntä paikasta toiseen, ja jokaisessa paikassa on ollut koko porukalle jokin ohjelmanumero. Ohjelmanumerot ovat vaihdelleet polttarisankarin kiinnostuksen kohteiden mukaan bollywoodtanssitunnista draamatyöpajaan, jossa esitettiin morsiamen nuoruudenaikaisia runoja. Päivänsankaria on yleensä pyydetty arvuuttelemaan kaupunkisuunnistushenkisesti seuraavia paikkoja ja ohjelmanumeroita. Ilta on huipentunut perinteiden mukaiseen morsiussaunaan taikoineen, yhteiseen illalliseen ja yleensä saunapaikassa yöpymiseen.

Annan polttarit eivät noudattaneet tätä kaavaa.

Arvasin tietenkin jo etukäteen, ettei morsiussauna kuuluisi amerikkalaiseen kulttuuriin. Ajattelin kuitenkin, että morsiamen yllättäminen ja pukeminen hassuun asuun, kaupunkisuunnistustyyppinen paikasta toiseen kiertely ja porukan yhteiset ohjelmanumerot voisivat hyvin olla kulttuureillemme yhteisiä.

Saamani kutsun perusteella arvelin jopa, että jotain saunaa vastaavaakin olisi luvassa. Siinä mainittiin kylpylähenkinen ohjelmanumero, ja meitä kehotettiin ottamaan uimapuvut mukaan, sillä yöpymispaikkamme pihassa olisi palju.

toilet paper wedding dress making at bachelorette party

Hääpukuaskartelua vessapaperista.

Kulttuurieroja oli enemmän kuin odotin. Samaan aikaan yhtäläisyyksiäkin oli kuitenkin paljon.

Polttarit alkoivat vasta iltapäivällä. Kukaan ei hakenut Annaa kotoa, vaan häntä oli pyydetty ajamaan itse lapsuudenystävänsä kotiin, johon meidän oli määrä kokoontua – ja antamaan samalla kyyti parille osallistujalle.

Ensimmäisen päivän eli lauantain kaikki ohjelma tapahtui lapsuudenystävän kotona. Suurin osa siitä oli vapaamuotoista yhdessäoloa ja juttelua. Annan kolme kaasoa olivat valmistaneet etukäteen alkupaloja ja jälkiruokaa, ja pääruuaksi teimme yhdessä pitsaa.

Kylpylähenkisessä ohjelmanumerossa valmistimme luonnonkosmetiikkaa ruokakaupasta saatavista yksinkertaisista raaka-aineista. Samaa olen tehnyt suomalaisissakin polttareissa, mutta niissä olemme aina käyttäneet valmistamamme seokset heti saman tien morsiussaunassa. (Eräissä ikimuistoisissa polttareissa kokeilimme ruokaöljypohjaista hiushoitoa, jonka pois peseminen osoittautui erittäin hankalaksi – varsinkin kun omakotitalon kuumavesivaraaja oli mitoitettu vähän pienemmälle seurueelle.)

Täällä jokainen sai valmistamansa sokerikuorinnan mukaansa kauniissa lasipurkissa. Muita varsinaisia ohjelmanumeroita ei ensimmäisenä päivänä ollut.

Paljukin jäi lopulta kuitenkin kokonaan käyttämättä, eikä kukaan tuntunut sitä edes muistavan.

Seuraavana päivänä ohjelmaa oli enemmän. Morsiamen omasta toiveesta olimme menossa pelaamaan room escape -pakohuonepeliä. Aamulla ennen pakohuoneeseen lähtöä askartelimme vessapaperista hääpuvun Annan ja yhden hänen ystävänsä ylle.

Pakohuonepeli oli kauppakeskuksessa, ja sen päätyttyä söimme siellä vielä yhdessä pikaruokaa. Sitten hajaannuimme eri suuntiin.

Mystery Room Room Escape at a Bachelorette Party

Ryhmämme selviytyi hyvissä ajoin ulos Sherlock Holmes -teemaisesta pakohuoneesta.

Juttelin Annan ja hänen ystäviensä kanssa siitä, olivatko nämä polttarit samanlaiset kuin hänen ystäviensä polttarit, joissa hän on vuosien varrella ollut mukana. Minulle jäi se kuva, ettei polttariperinteitä ole täällä läheskään yhtä paljon kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Kuulemma polttarit ovat usein jonkinlainen baari-ilta. Anna kertoi esimerkin polttareista, joissa seurue oli vuokrannut limusiinin ja kierrellyt sillä baarista toiseen.

Hänen ystäviltään kuulin, että monissa polttareissa on penisvitsejä ja joissain myös strippareita. Morsiamelle saatetaan esimerkiksi pukea peniksen muotoiset korvakorut.

Iän myötä polttarit kuulemma rauhoittuvat. On helppo ymmärtää, että juomishalut vähenevät monella aikuistumisen myötä, ja että peniskorvakorut naurattavat enemmän kaksikymppisiä kuin kolmekymppisiä.

Tämän tajuaminen sai minut arvostamaan suomalaista polttarikulttuuria vielä enemmän.

Itse tulen olemaan naimisiin mennessäni lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kahdestakymmenestä puhumattakaan, ja minulle on tärkeää, että saisin saman kaavan mukaiset polttarit kuin minua nuorempana naimisiin menneet ystäväni. Muuten minusta tuntuisi, että jäin paitsi jostain olennaisesta, kun en päässyt (nimenomaan päässyt) naimisiin aiemmin.

Se ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma. Minulle tutussa suomalaisessa polttarikaavassa ei ole mitään sellaista, mistä nelikymppisetkin eivät voisi nauttia. En usko kenenkään ystäväni ajattelevan minun polttareitani suunnitellessaan, että olemme jo liian vanhoja tällaiseen, eikä tästä tule hauskaa.

Polttariperinteissä on myös se hyvä puoli, että niiden ansiosta polttarit tuntuvat varmasti polttareilta. Annan polttarit tuntuivat minusta ennemminkin ystäväporukan yökyläilyviikonlopulta

Silti minulla oli niissä todella mukavaa.

Vaikka kukaan Annaa lukuun ottamatta ei tuntenut etukäteen kaikkia muita osallistujia, seurueen välille muodostui nopeasti luottamuksellinen henki, ja keskustelimme yllättävänkin henkilökohtaisista aiheista.

Keskustelun syvyys yllätti minua erityisesti siksi, että kuten kampaamokirjoituksessani kerroin, keskustelukulttuuri on täällä pääsääntöisesti pinnallisempi kuin Suomessa.

Annan ystävien tapa keskustella polttari-iltana oli kuitenkin hyvin lähellä suomalaista tyttöjen iltaa. Minulla oli todella kodikas olo, ja minun oli helppo osallistua keskusteluun.

Olin kaivannut sitä tunnetta enemmän, kuin olin tajunnutkaan.

On vaikea sanoa, tuntuuko Boston onnistuneen polttariviikonlopun jälkeen enemmän vai vähemmän kodilta kuin aikaisemmin.

Oli mukavaa huomata, että voin olla amerikkalaisessa ison seurueen illanvietossa niin kotonani kuin polttareissa olin. Lisäksi tunnen täältäpäin nyt monta uutta mukavaa ihmistä, joita tulen näkemään lähiviikkoina useaan kertaan häihin liittyvissä tilanteissa.

Polttari-illan kaltaista tyttöjen iltaa ei tuolla porukalla kuitenkaan ole toista kertaa luvassa.

Lisäksi Annan vanhojen ystävien keskellä oleminen sai minut ikävöimään omia vanhoja ystäviäni ja muistutti siitä, miten kaukana he minusta ovat.

Luulen, että synnyinkaupunkini Helsinki tulee aina olemaan minulle koti jollain sellaisella tavalla, jota mikään muu paikka ei voi olla. Silti myös Boston on jollain toisenlaisella mutta hyvin olennaisella tavalla minulle koti.

Mainokset

Kampaajalla uudessa kotimaassa

Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa elämässäni kampaajalla Suomen rajojen ulkopuolella. Se oli osin hyvin samanlaista kuin Suomessa – mutta kuitenkin samalla vähän erilaista.

Helsingissä minulla kesti aikoinaan vuosia löytää kampaaja, jonka kanssa ymmärrämme toisiamme ja jonka näkemykseen hiustyylistäni luotan. Nyt Helsingin hiuskulma 69 on liian kaukana, eikä ajatus etsinnän aloittamisesta uudelleen innostanut minua lainkaan.

Keksin kuitenkin oikotien: kokeilisin Samulin vakituista parturi-kampaajaa Susania. Tiesin Samulin selvitelleen asioita löytääkseen parhaan paikan hiustensa leikkauttamiseen, ja uskoin välttäväni monta virhettä, jos hyödyntäisin jo tehdyn tutkimustyön tuloksia.

Arvelin saavani myös välittömästi läheisen asiakassuhteen, sillä tiesin Susanin olevan utelias tapaamaan minut.

Niinpä kerroin jo heti aikaa varatessani olevani Samulin kihlattu.

”Oh my God it’s you! I can’t wait to meet you!”

Susan kirjaimellisesti hihkui innosta – vähän samaan tapaan kuin amerikkalaiset televisiossa tekevät tajutessaan olevansa piilokamerassa tai voittaneensa jonkin palkinnon.

Sitten hän ilmoitti kohtelevansa minua kuin ystävää ja alkoi puhua luottamuksellisessa sävyssä. Olin kysynyt aikaa samalle päivälle, ja Susan paljasti viettävänsä päivää kotona pyjamassa, mutta lupasi tulla silti värjäämään hiukseni.

”Sinua ei varmasti haittaa, jos en laittaudu sinua varten, vaan tulen vain tällaisena.”

Vakuutin, ettei minua haitannut.

Kun tulin kampaamoon, Susan oli selvästi kiinnostunut tutustumaan minuun, mutta piti silti ammattimaisesti huolta siitä, että pääsimme ensin yhteisymmärrykseen hiuksistani, jotta hän pääsi aloittamaan työt.

Hänellä oli selkeä visio siitä, mitä hän halusi hiuksilleni tehdä, mutta hän kyseli ja kuunteli myös minun näkemyksiäni. Juuri sitä toivon kampaajalta.

Olin tullut laitattamaan raitoja, joten meillä oli hyvin aikaa jutella. Susan kyseli kaikenlaista minusta ja elämästäni aivan samalla tavalla kuin kampaaja Suomessa voisi kysellä. Hyvin amerikkalaista oli kuitenkin se, ettei hän jaksanut kuunnella kovin pitkiä vastauksia.

Jos joku Suomessa kysyy toiselta henkilökohtaisista, tärkeistä asioista, hän on yleensä valmis kuuntelemaan toiselta pitkänkin vastauksen. Jos keskustelua käyvät toisilleen vieraahkot ihmiset kuten kampaaja ja asiakas, kysyjä saattaa odottaa pintapuolista vastausta, mutta jos toinen alkaakin kertoa syvempiä tuntojaan, se otetaan suomalaisessa kulttuurissa luottamuksen osoituksena ja siihen suhtaudutaan kunnioittavasti.

Amerikkalaisten keskustelukulttuuri on selvästi pintapuolisempi kuin suomalaisten. Läheisten ihmisten kesken käydään toki pitkiä ja syvällisiäkin keskusteluja, mutta useimmissa tilanteissa oletus on, että puheenaiheet vaihtuvat tiuhaan eikä yhteenkään niistä uhrata liikaa aikaa.

Susanin keskittymiskyky ei selvästikään riittänyt sen mittaisiin vastauksiin, kuin minulle olisi ollut luontevaa hänen kysymyksiinsä antaa. Minulla oli usein vielä edellinen asia pahasti kesken, kun hän jo kysyikin jotain aivan muuta ja vei keskustelun ihan uusille urille.

Se tuntui suomalaiseen kulttuuriin tottuneesta hieman loukkaavalta: olin osoittanut luottamusta, ja se oli torjuttu. Käsitin, ettei se ollut Susanin tarkoitus, vaan kyse oli vain kulttuurieroista. Silti kokemus oli hämmentävä.

Vielä hämmentävämpää oli se, että Susan toi avoimesti esiin olevansa rikas.

Tarkemmin sanottuna hänen uusi aviomiehensä on rikas.

Olin jo kuullutkin Samulilta jotain sensuuntaista. Tiesin muun muassa, että Susanin kihlasormuksessa on aivan valtava timantti.

Susan pyysi heti tapaamisemme alkuvaiheessa saada katsoa minun sormustani, josta Samuli oli näyttänyt aiemmalla parturikäynnillään valokuvan. Minun oli siksi luontevaa pyytää näytille hänen sormustaan. Aloin katsoa Samulin kuvailemaa sormusta, jossa useamman karaatin painoista jättitimanttia reunusti pienempien timanttien kehä, mutta Susan huudahti, ettei se ollut hänen vihkisormuksensa. Ja totta tosiaan: hänen toisessa kädessään oli hieman toisenmuotoinen sormus, jossa oli vähintään yhtä iso timantti.

”Hän hankki minulle toisenkin, kun olen niin erityinen”, Susan selitti onnellisen oloisena.

Myöhemmin puhuimme siitä, että Samulin syntymäpäivä lähestyi, ja olin hankkimassa syntymäpäivälahjaa.

”Minullakin on ihan kohta syntymäpäivä, mutta mieheni on vähän vaikea keksiä minulle lahjaa. Olisin tarvinnut rannekellon, mutta hän osti minulle juuri viime viikolla kauniin Cartierin kellon ihan muuten vaan, joten nyt hän ei voi enää käyttää sitä lahjaideaa enää syntymäpäivänä”, Susan pohdiskeli.

Vähän ajan päästä hänen puhelimensa soi ja hän vastasi. Soitto tuli hänen vakuutusyhtiöstään. Soittaja halusi varmistaa, oliko Susan ollut vakavissaan kysyessään vakuutuksen hintaa tietynlaiselle autolle. Puheena ollut Bentley oli niin kallis, ettei vakuutusyhtiöstä meinattu uskoa, että Susan tarvitsisi tietoa oikeasti.

”Kyllä kyllä, ihan vakavissaan. Mieheni ostaa minulle sellaisen, koska hän rakastaa minua niin paljon”, Susan vakuutteli puhelimeen.

Puhelun jälkeen hän esitteli minulle kännykästään kuvia tulevasta autostaan ja kertoi, että hänellä oli ennestään jo kaksi autoa, mutta mies ei malttanut olla ostamatta hänelle vielä kolmatta.

Näiden keskustelujen aikana en voinut olla miettimättä juomarahoja.

Tässä maassa kampaajalle kuuluu jättää juomarahaa, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, mikä olisi sopiva summa.

Ravintoloissa tarjoilijoille maksetaan äärimmäisen vähän tai ei mitään, sillä oletetaan tienaavan juomarahoilla. Siksi meille on Samulin kanssa kunnia-asia, että jätämme aina ison juomarahan.

Susan on kuitenkin kampaamonsa omistaja, eivätkä juomarahat varmasti muodosta merkittävää osaa siitä, mitä kampaamo hänelle tuottaa.

Se ei vielä minua olisi haitannut. Minua haittasi antaa rahaa naiselle, joka oli selvästi ilmaissut kieriskelevänsä rahoissa.

Kun jätän tarjoilijalle ison juomarahan, saan hyvän mielen siitä, että voin omalta osaltani edes hieman tasata tämän maan räikeitä tuloeroja ja siirtää hieman rahaa jollekulle, joka tarvitsee sitä paljon kipeämmin kuin minä. Se tuntuu samalta kuin setelin sujauttaminen keräyslippaaseen: se ei korjaa maailman epäoikeudenmukaisuutta mutta on edes yksi pienenpieni askel oikeaan suuntaan.

Susan sen sijaan ei minun rahojani tarvinnut. Oli päivänselvää, että juomarahallani ei olisi hänelle minkäänlaista käytännön merkitystä.

Silti koin, että iso juomaraha täytyi jättää. En missään tapauksessa halunnut olla epäkohtelias tai epäystävällinen Samulin vakiparturille, jonka kanssa tällä on ollut pitkä asiakassuhde. Lisäksi Susan oli palveluksena tullut vapaapäivänään värjäämään ja leikkaamaan hiukseni ja ollut muutenkin koko ajan hyvin ystävällinen.

En tiennyt, minkä suuruista juomarahaa minulta odotettiin. Jos haluaa antaa ravintolassa ison juomarahan, kuuluu sen olla jopa 20-25 prosenttia laskun loppusummasta. Alle 15 prosentin juomaraha saatetaan kai tulkita loukkaukseksi.

Pelasin varman päälle ja annoin juomarahaa noin 20 prosenttia. Se kyllä kirpaisi. Itse kampaajakäynti oli jo ilmankin juomarahoja paljon kalliimpi kuin kampaajani Suomessa, ja juomarahat nostivat kokonaissumman jo reippaasti kipurajani yläpuolelle.

Hiuksiini olin onneksi oikein tyytyväinen. Se oli selvästi Susanille tärkeää – ja toki minulle itselleni vielä tärkeämpää.

Ilmeisesti annoin juomarahaa liikaa, sillä kun Samuli kävi seuraavalla viikolla leikkauttamassa hiuksensa, Susan kiitteli hänelle erikseen anteliaisuuttani.

Pitäisi varmaan kysellä amerikkalaisilta naispuolisilta kavereiltani, paljonko heillä on tapana antaa kampaajalle juomarahaa – ja vaikuttaako heidän näkemyksensä mukaan juomarahan suuruuteen se, jos kampaajalla on niin kallis auto, että vakuutusyhtiö luulee sitä vitsiksi.

Looking in the same mirror Marilyn Monroe used at the Chinese Theatre's ladies room when getting ready for opening nights.

Heti kampaajakäyntiä seuraavana päivänä pääsin ihailemaan uutta kampaustani samasta peilistä, jota Marilyn Monroe käytti valmistautuessaan elokuvaensi-iltoihin Hollywoodin Kiinalaisessa teatterissa.

Heimitäkuuluu eli miten olla muovisen kohtelias

Kävin äsken Suomen-kotini lähiruokakaupassa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut kysellä kassalta kuulumisia.

Amerikassa olen opetellut aloittamaan jokaisen kasvokkaisen kohtaamisen ventovieraan kanssa sanomalla heimitäkuuluu. Minulle on tärkeää ladella koko litania samaan hengenvetoon, sillä jos erehdyn pitämään pienenkin tauon hein jälkeen, ehdin tulla tietoiseksi siitä, miten paljon amerikkalainen tervehtimiskulttuuri minua ärsyttää.

Marylou's cafe in Hyannis, Cape Cod

Marylou’s-ketjun kahviloissa kaikki on pinkkiä parkkiruutuja myöten, mutta aivan erityisen pinkkiä on baristojen puhetyyli.

Suomalaisena olen tottunut siihen, että kuulumisten kyseleminen on merkityksellinen teko. Niitä kysellään itselle tärkeiltä ihmisiltä siitä syystä, että halutaan kuulla heidän iloistaan ja suruistaan. Kysymys on aito, ja siihen saa aidon vastauksen.

Tuntuu pahalta, kun itselle tärkeä ja merkityksellinen lause latistetaan tyhjäksi fraasiksi, rutiininomaiseksi kysymykseksi, johon ei välttämättä edes ole tarkoitus vastata. Mahdolliset vastaukset tuntuvat vielä pahemmalta, koska ne ovat sisäänrakennetusti muovisia.

Myös Espanjassa tervehtimiskulttuuri vaatii kuulumisten kyselemistä. Siellä asuessani minun oli välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa väittää kaiken olevan hyvin, jos elämässäni oli vaikeita asioita meneillään. Opin silloin vastaamaan kysymykseen ”Väsyttää. Mitä sinulle kuuluu?” Se ei taatusti ollut sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, mutta se oli riittävän pintapuolista mennäkseen ulkomaalaisen sanomana läpi.

Amerikassa en uskaltaisi edes kokeilla. Siellä olisi hirveä sosiaalinen kömmähdys jo se, jos unohtaisi hymyillä korvasta korvaan vakuuttaessaan, että kaikki on täydellisesti.

Olen kuitenkin huomannut, ettei kuulumisista valehteleminen tunnu nyt läheskään yhtä vaikealta kuin kymmenen vuotta nuorempana Espanjassa. Toivottavasti se ei tarkoita, että olen vuosien varrella paatunut valehtelemiseen ja todellisten tunteitteni salaamiseen. Haluan mieluummin ajatella, että minun on nyt aikuisempana helpompaa hyväksyä ärsyttävätkin tavat vieraaseen kulttuuriin kuuluvina ja noudattaa niitä silloinkin, kun en niistä pidä.

Asiaa varmasti auttaa paljon sekin, miten onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani olen. Vaikka kaupan kassalla ollessa kuinka keljuttaisi jokin akuutti asia, olen samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, miten hyvin isot ja tärkeät asiat elämässäni juuri nyt ovat. Siksi en tunne valehtelevani, kun vakuutan voivani hyvin.

Suomessa arvostan silti suuresti sitä, että saan säästää kuulumisten kyselemisen tilanteisiin, joissa olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan vastauksen.