Uudeksivuodeksi Chicagoon

Päätimme lähteä uudeksivuodeksi pienelle kaupunkilomalle. Meillä on silloin paljon juhlittavaa, tuleehan vuodenvaihteessa kuluneeksi vuosi ensitapaamisestamme ja ensisuudelmastamme.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsimme kohteeksi Chicagon. Siellä järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa suuret ulkoilmauudenvuodenjuhlat New Yorkin tapaan.

Alun perin haaveilin New Yorkin -matkasta ja uudestavuodesta Times Squarella. Ennen pitkää sain Samulinkin innostumaan ajatuksesta. Suhteemme alku on muistuttanut niin paljon elokuvaa, että Times Square tuntui juuri oikealta paikalta ensimmäisen vuosipäivän juhlimiseen.

Taustaselvittely osoitti kuitenkin, että uusivuosi maailman ikonisimmalla uudenvuodenaukiolla muistuttaisi oikeassa elämässä äärimmäisen vähän elokuvaa.

Muutama muukin ihminen haluaa nähdä pallon putoavan. Jotta saisi edes kohtalaisen paikan, Times Squarelle pitää mennä noin kolmetoista tuntia ennen vuoden vaihtumista.

Omaa paikkaa täytyy varjella mustasukkaisesti koko ajan. Jos poistuu hetkeksikin, ei pääse enää takaisin.

Kerrospukeutuminen on elinehto, eivätkä lämpimimmätkään naparetkivarusteet varmastikaan suojele kokonaan palelemiselta.

Moni käyttää vaippoja.

Mitä enemmän asiaa ajattelimme, sitä vähemmän romanttiselta ja hohdokkaalta Times Squarella juhliminen vaikutti.

Muualla New Yorkissa emme halunneet uuttavuotta viettää. Se on tähän aikaan vuodesta huonoimmillaan.  Muutenkin kalliit hotellit ja ravintolat nostavat hintojaan tuntuvasti vuodenvaihteessa. Joka paikassa on poikkeuksellisen paljon tungosta.

Chicago pyrkii ymmärtääkseni uudella juhlakonseptillaan houkuttelemaan nimenomaan matkailijoita, jotka haluaisivat Time Squarelle mutta eivät ole valmiita maksamaan itseään kipeäksi hotellista, palelemaan kellon ympäri ja korvaamaan vessakäyntejä vaipoilla päästäkseen sinne.

Ajatus on mielestäni nerokas. Kuvittelisin, että kysyntää olisi paljon.

Menemme siis katsastamaan, minkälaisen juhlatunnelman Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin kaupunki onnistuu ensi yrittämällä kehittämään.

Chicagon juhlasuunnitelmista voi lukea lisää esimerkiksi tästä NBC:n uutisjutusta.

Kenties Chicagon uudenvuodenjuhlat ovat vielä jonain päivänä kaikkien tuntema käsite, johon nähdään viittauksia valkokankaalla ja tv-ruuduissa. Jos niin käy, on hauska ajatella, että olimme mukana, kun kaikki alkoi.

new year 20142015 in Helsinki

Viime uutenavuotena katselimme Helsingin matalaa silhuettia aavistamatta lainkaan, mitä kaikkea alkava vuosi toisi tullessaan.

Mainokset

Myöhästynyt joulutervehdys

Anteeksi, ettei minusta ole kuulunut pitkään aikaan. Olimme joululomalla Suomessa, ja aika laukkasi eteenpäin päätähuimaavaa tahtia.

Tarkoitukseni oli toivottaa kaikille teille blogin lukijoille lämmintä ja tunnelmallista joulua. Nyt olen auttamattomasti myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan:

pink flamingo with an elf hat

Joulukortin pohjana oleva kuva on erään naapurimme pihasta. Samalla pihalla on lukuisia muitakin valokoristeita.

Onko mitään amerikkalaisempaa kuin valaistu pinkki pihakoristeflamingo, jolla on tonttulakki päässä?

Kihlasormusostoksilla Amerikan malliin

Olin teinitytöstä saakka haaveillut amerikkalaistyylisestä kihlasormuksesta. En osannut aavistaakaan, että asuisin joskus Amerikassa saati sitten menisin siellä kihloihin, mutta kuvittelin aina kihlasormukseni samankaltaiseksi kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa.

Kun Samuli oli kosinut minua Havaijilla, aloimme miettiä, millaiset sormukset haluaisimme.

Amerikassa miehet eivät käytä kihlasormusta lainkaan. Heidät rengastetaan vasta alttarilla. Meille oli kuitenkin selvää, että haluaisimme suomalaiseen tapaan kihlasormuksen kummallekin.

Samuli löysikin pian jotain itselleen sopivaa. Bostonissa asuva koruseppä tekee Minter & Richter Designs -tuotemerkillä titaanista mittatilaustyönä näyttäviä, monivärisiä sormuksia, jotka näyttivät juuri Samulin tyylisiltä.

My fiances engagement ring

Samulin sormus.

Minulla oli vaikeampaa. Huomasin itsessäni vakavia bridezillan eli hirviömorsiamen piirteitä: tuntui, että vain täydellinen olisi kyllin hyvää. Olen odottanut niin monta vuotta sitä, että minäkin saisin kokea kihlat ja häät, että paineet ovat ehtineet kasvaa turhan suuriksi.

Teki kuitenkin hyvää tiedostaa asia jo tässä vaiheessa, jotta voin yrittää taistella hirviökäytöstä vastaan. Huumori on siihen yksi hyvä keino. Kehitimme Samulin kanssa bridezilla-sanalle suomennoksen morviö. Asioita ei vain voi ottaa ihan hirveän vakavasti, kun toinen nimittelee vieressä morviöksi.

Morviön tarmolla ryhdyin etsimään täydellistä kihlasormusta. Katsoin netistä tuhansia kihlasormusten kuvia. Keskityin pääasiassa amerikkalaisten jalokivikauppojen nettisivuihin, mutta vertailun vuoksi katsoin myös muutamaa suomalaista sivustoa. Se vahvisti ajatukseni siitä, että haluaisin ostaa sormukseni Amerikasta.

Amerikassa kihlasormus on paljon näyttävämpi kuin vihkisormus. Se käy minusta järkeen, sillä toisin kuin vihkisormusta, sitä on tarkoitus käyttää yksinään.

Amerikkalaisilla tuntuu olevan hyvin tarkkarajainen käsitys siitä, miltä kihlasormuksen kuuluu näyttää. Kihlasormusta etsivälle esitellään kaupoissa yksinomaan valkokultaisia timanttisormuksia, jossa on yksi isompi keskustimantti ja mahdollisesti pienempiä timantteja sen ympärillä.

Kuvien perusteella oli kuitenkin hirveän vaikea tietää, miltä sormukset näyttäisivät sormessa. Ihastuin kuvassa erääseen sormukseen ja olin jo lähes varma, että juuri sen haluaisin. Se oli kuitenkin ihan uutta mallia, eikä sitä ollut sovitettavissa yhdessäkään myymälässä.

Ainoa tapa nähdä sormus oli tilata se myymälään, joten teimme niin. Meille luvattiin, että kaupan voisi purkaa, jos emme pitäisi sormuksesta.

Jouduimme odottamaan sormusta yli viikon. Katselin sen kuvaa joka päivä ja kuvittelin, miltä se näyttäisi.

Kun vihdoin sain odottamani sormuksen käsiini, se oli hirveä pettymys. Sormus vaikutti huonolaatuiselta eikä näyttänyt alkuunkaan samanlaiselta kuin olin kuvitellut. Aloin melkein itkeä keskellä ison kauppakeskuksen käytävällä olevaa avointa jalokivimyymälää, jonne ohikulkijat kurkistelivat sisään.

diseappointing Angel Sanchez engagement ring

Pettymyksen tuottanut sormus.

Samuli lohdutti ihanasti morviötään, vaikka pahan mieleni syy oli todella typerä. Kun olin vähän toipunut, päätimme jatkaa etsintöjä samassa kauppakeskuksessa olevassa toisessa liikkeessä, jossa olin edellisellä vierailullamme nähnyt jotain alustavasti kiinnostavaa.

Sovittelimme toisen liikkeen sormuksia ja löysimmekin yhden, josta pidimme molemmat. Kyseessä oli vähemmän tunnetun seattlelaisen Valina-suunnittelijabrändin sormus, johon oli tarkoitus ostaa keskustimantti erikseen.

Se on tavallista Amerikassa: monet kihlasormukset myydään ilman keskustimanttia, jotta asiakas voi valita omalle kukkarolleen sopivan kiven. Timantti on sormuksen selvästi kallein osa, ja sen kokoa ja ominaisuuksia vaihtamalla voi vaikuttaa kokonaisuuden hintaan merkittävästi.

Olin kuitenkin yhä liian pettynyt ollakseni varma mistään.

Katsottuani ainakin kahdeksantuhatta kuvaa netistä olin halunnut uskoa, että tiesin, mistä pidin ja mistä en. Kun huomasin, ettei kuvien perusteella tehtyihin arvioihin voinutkaan luottaa, taustatyöltäni putosi pohja.

Muutaman päivän asiaa sulateltuani päätin lähteä itsekseni seikkailemaan Bostonin keskustan jalokiviliikkeisiin.

Kauppoja kiertäessäni huomasin, että olin alkanut kiintyä yhdessä valitsemaamme sormukseen. Vertasin kaikkea näkemääni siihen, ja yhdessä valittu sormus voitti joka vertailun. Silloin olin valmis tekemään päätökseni.

Kierrokseni johdatti minut Bostonin keskustassa olevaan kahdeksankerroksiseen taloon, jonka nimi on Bostonin jalokivikauppiaiden rakennus. Se oli hämmästyttävä paikka: kaikki liiketilat ovat jalokivi- ja arvokorukauppiaiden hallussa. Osa kaupoista on tukkuliikkeitä, mutta osassa palvellaan myös vähittäiskauppa-asiakkaita.

Eräs jalokivikauppiaiden rakennuksen liikkeistä edusti Valina-merkkiä, ja kävi ilmi, että voisimme tilata yhdessä valitsemamme sormuksen sieltä edullisemmin kuin kauppakeskuksen tavallisesta kaupasta.

Timantitkin olisivat kuulemma edullisempia, koska jalokivikauppiaat kilpailevat keskenään kiihkeästi. Lisäksi hintoja piti kuulemma alhaisempana se, että koko rakennus oli jalokivikauppiaiden omistama, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa liiketilastaan.

Päätimme tilata sormuksen sieltä.

Timantin ostamista varten varasimme ajan erikseen. Kun saavuimme yhdessä liikkeeseen, asiakaspalvelijamme Aaron oli ottanut meille esiin valikoiman sovitun kokoluokan timantteja. Joukossa oli eri laatu- ja hintaluokan kiviä.

 

Aaron sekoitti timantit ja lähetti meidät tutkimaan niitä eri valoissa tietämättä, minkä hintainen mikin niistä oli. Pääsimme jonkinmoiseen yksimielisyyteen timanttien kauneusjärjestyksestä. Sen jälkeen Aaron kertoi hinnat. Vaikka emme tienneet timanteista juuri mitään, olimme äänestäneet halvimmat timantit huonoimmiksi!

evaluating diamonds in different lighting at DePrisco Boston Jewelers Building

Myymälän eri kohdissa oli erilaiset valot. Kiersimme erilaisten lamppujen luona arvioimassa, mikä timanteista oli kaunein.

Vähiten kauneimpina pitämämme timantit karsittiin joukosta, ja sama harjoitus toistettiin vielä kahdesti eri olosuhteissa. Kerran jalokivet olivat sormenjälkien ja pölyn peitossa, kerran juuri puhdistuskoneesta otettuja.

Olin timantteja järjestäessämme lähes varma, ettemme erottaisi parempilaatuisia heikompilaatuisista, mutta toisin kävi. Kaikkien esittelykierrosten perusteella suosikiksemme noussut timantti oli yksi joukon hienoimmista.

Samuli evaluating diamonds for engagement ring at DePrisco Boston Jewelers Building

Aaron opetti meidät tutkimaan kiviä luupilla.

Vasta sitten saimme sovitella timantteja sormukseen.

Suosikkitimanttimme oli isompi kuin olin sormukseeni ajatellut, ja olin jo aikeissa karsia sen sillä perusteella. Samuli oli kuitenkin toista mieltä.

Rakkaastani oli alkanut tuntua kaupassa voimakkaasti siltä, että kihlasormukseni timantin pitäisi olla yhtä harvinaislaatuinen ja ihmeellinen kuin minä hänen silmissään.

Ei sellaiseen tietenkään voi sanoa vastaan. Valinta oli sillä selvä.

Päätöstä helpotti se, että laadukas timantti oli hyvä investointi. Niiden arvo ei laske vuosien kuluessa. Amerikkalaiset rakastavat timantteja, ja kilpailu pitää niiden hinnat alhaisempana kuin esimerkiksi Suomessa. Jalokivikauppiaiden rakennuksessa pystyimme tekemään amerikkalaisittainkin hyvät kaupat.

Aaronia varmasti huvitti se, että timantti oli mielestäni liian iso. En usko, että hänen liikkeessään asioivat morsiamet kovin usein yrittävät ylipuhua sulhasiaan pienemmän kiven kannalle.

Pelkään hieman sitä, saavatko jotkut suomalaiset sormukseni perusteella väärän käsityksen minun ja Samulin arvomaailmasta. Se ei ole amerikkalaisittain millään muotoa pröystäilevä, mutta suomalainen sormuskulttuuri on sen verran erilainen, että se saattaa suomalaisten silmissä vaikuttaa sellaiselta.

En haluaisi kenenkään ajattelevan, että raha on meille elämässä tärkeintä, sillä se ei pidä alkuunkaan paikkaansa.

Emme pyrkineet ostamaan mahdollisimman kallista sormusta. Meille tärkeää oli löytää jotain, mikä tuntuisi kummastakin meistä erityiseltä.

Kun katson sormustani, en ajattele sen hintaa. Ajattelen sitä, että minulla on viimein onni rakastaa ihmistä, jolle juuri minä olen maailman ihmeellisin ja ihanin ja joka haluaa koko maailman tietävän sen.

my beautiful engagement ring

Kihlaus Havaijilla

Nyt se on julkista: Menimme Havaijilla kihloihin!

kihlakuva

Olimme päättäneet paljastaa uutisen vasta sitten, kun meillä olisi sormukset.

Valitsimme ne yhdessä. Samuli oli suunnitellut kosivansa vasta muutamaa kuukautta myöhemmin eikä ollut siksi vielä hankkinut sormusta. Ihanan Havaijin-loman viimeisenä päivänä rakkaani huomasi kuitenkin, ettei malttaisikaan enää odottaa.

Päätös syntyi helikopterissa. Olimme helikopterilennolla tulivuorten yllä, ja pilottioppaamme oli onnistunut löytämään paikan, jossa maan sisältä pulppusi silmiemme edessä hehkuvaa sulaa laavaa ympäristöön.

Olimme jo matkaa suunnitellessamme haaveilleet kuuman laavan näkemisestä. Havaijin saarella siihen on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet, mutta tulivuoret ovat oikukkaita, ja on täysin onnesta kiinni, minkälaiset maisemat tulivuoriluonnonpuistossa juuri omalla lomaviikolla ovat.

Meidän vierailumme aikana sulaa laavaa oli mahdollista nähdä ainoastaan helikopterista ja kohtalaisen pieninä puroina. Jotkut turistit odottavat valtavaa, liekehtivää laavamerta ja pettyvät näkemäänsä, mutta me tiesimme hyvin, ettei sellaista ole ollut nähtävissä sitten viime kevään.

Meidän sydämemme sai pienempikin laavapuro sykkimään nopeammin. Tuntui ihmeelliseltä nähdä maapallon sulan ytimen virtaavan keltapunahehkuisena hätkähdyttävällä nopeudella maan pinnalle.

red hot lava flows on the surface from Puuoo vent of Kilauea volcano Big Island of Hawaii helicopter view

Saimme nähdä sen yhdessä ja jakaa tunteen siitä, että olimme päässeet kokemaan jotain erityistä. Sillä hetkellä Samuli tunsi minua kohtaan niin pakahduttavaa rakkautta, ettei halunnut odottaa enää hetkeäkään sitoutuakseen minuun loppuelämäkseen.

Ensimmäinen impulssi oli lausua taianomaiset sanat heti saman tien mikrofoniin, joka meille oli annettu pilotin kanssa keskustelemista varten. Mikrofoniin kysytyt kysymykset ja pilottioppaan vastaukset tallentuivat videolle, joka me ja lennon neljä muuta matkustajaa saisimme retken päätteeksi.

me on a helicopter flight from Hilo Big Island Hawaii

Samuli keksi kuitenkin paremman suunnitelman ja päätti malttaa mielensä vielä muutaman tunnin.

Lennon jälkeen olimme menossa seikkailemaan Havaijin saaren koillisosan sademetsiin ja ihailemaan vesiputouksia.

Olen tuntenut vesiputouksia kohtaan aivan erityistä rakkautta siitä lähtien, kun 18-vuotiaana näin elämäni ensimmäisen suuren putouksen Italian Umbriassa, jossa olin hyvän ystäväni kanssa kielikurssimatkalla.

Myöhemmillä matkoillani olen pyrkinyt vesiputousten luo aina kun mahdollista, eikä niiden viehätys ole vähentynyt lainkaan siitä, että olen nähnyt kymmeniä toinen toistaan upeampia putouksia.

Vesiputousten katseleminen täyttää minut samaan aikaan pulppuavalla onnella ja syvällä rauhalla. En koe vastaavaa tunnetta missään muualla.

Myös sademetsät ovat minulle rakkaita. Niiden rehevyys ja elinvoima tekevät minuun joka kerta valtavan vaikutuksen. Jos lomakohteessani on sademetsää, pyrin aina pääsemään sinne vaeltamaan tai ainakin kuljeksimaan.

Sademetsän siimekseen kätkeytyvät vesiputoukset ovat minulle ihanimpia paikkoja maailmassa.

Samuli tiesi tietenkin sen hyvin.

Lisäksi vesiputouksilla oli jo ennen Havaijin-matkaa ollut meidän tarinassamme tärkeä merkitys. Sanoimme ensimmäistä kertaa toisillemme ääneen ”Rakastan sua” toisilla treffeillämme Islannissa upean jäisen Gullfoss-vesiputouksen äärellä.

Kosinnalle olisi siis vaikea – jollei mahdoton – keksiä parempaa paikkaa kuin sademetsän keskellä virtaava vesiputous. Jäisellä tulivuorisaarella täyteen liekkiinsä roihahtanut rakkaus sinetöitäisiin trooppisella tulivuorisaarella lupauksella yhteisestä loppuelämästä.

'Akaka Falls near Hilo Big Island of Hawaii

Viimeisen lomapäivämme suunnitelmissa oli retki ’Akaka Falls -putoukselle, joka on yksi Havaijin osavaltion korkeimmista. Päätimme nauttia putousta ympäröivästä luonnonpuistosta kaikessa rauhassa ja valitsimme kahdesta mahdollisesta sademetsäpolusta pidemmän.

Päivä oli pilvinen, mutta aurinko tuli hetkeksi esiin juuri, kun putous tuli metsässä kuljeskelun päätteeksi näkyviin.

Vehreän trooppisen kasvillisuuden keskellä virtaava vesi syöksyi yli sata metriä alas kauniiseen metsälampeen.

Olisin voinut tuijotella sitä tuntikausia. Ihmettelin kuitenkin hieman sitä, että Samulikin vaikutti olevan niin täysin putouksen lumoissa, ettei olisi malttanut lähteä sen luota mihinkään.

Päädyimme kuin puolivahingossa näköalatasanteen nurkkaan syrjään muista turisteista.

Nojailimme kaiteeseen ja toisiimme, upposimme toistemme silmiin. Oli ihanaa olla sylikkäin, mutta Samuli vaikutti vähän hermostuneelta.

Sitten maailma muuttui yhden pienen lauseen voimasta.

Vaikka lähettyvillä oli ihmisiä, olimme hetkessämme kahden. Kukaan muu ei oivaltanut, että meille oli juuri tapahtunut jotain syvästi merkityksellistä.

Momet after he proposed and I said yes at 'Akaka Falls Big Island Hawaii

Kuusi viikkoa myöhemmin pujotimme sormukset toistemme sormiin Bostonin tunnetuimman pilvenpiirtäjän näköalaravintolan ikkunapöydässä. (Kerron sormusten hankkimisesta toiste.)

Vasta silloin kihlaus alkoi tuntua todelliselta.

Kun näen sormuksen sormessani koko ajan, pystyn jotenkin paremmin uskomaan todeksi tämän valtavan onnen, jota mieleni on vaikea käsittää.

Ymmärrän kyllä sen, että olen löytänyt ihmeellisen, ihanan, juuri minulle sopivan ihmisen, josta en tahdo ikinä päästää irti. Se on helppo ymmärtää, sillä tunnen sen joka solullani.

Käsittämätöntä minulle on se, että tuo maailman ihanin ihminen tuntee minua kohtaan samoin.

Olin ennen Samulin tapaamista pelännyt, etten kokisi sellaista vastavuoroista rakkautta koskaan.

Sormus muistuttaa minua siitä, että loppuelämämme viettäminen yhdessä ei ole pelkästään minun unelmani. Myös Samulin unelma toteutui sinä päivänä, kun lupauduimme toisillemme vesiputouksen juurella.

Kiitospäivän illallinen

Kiitospäiväjuhlat ystävämme luona olivat juuri sellaiset kuin odotinkin: ensin laitettiin tuntikausia ruokaa, sitten syötiin yhdessä ja loppuilta maattiin täpötäysien vatsojen kanssa sohvalla ja rupateltiin rennosti.

making thanksgiving dinner

Juhlien emäntä, ystävämme Erika valmistamassa papuvuokaa

Tarjolla olivat kuulemma kaikki perinteiset ruokalajit. Pääruokapöydässämme oli muun muassa kalkkunaa ja sen kastiketta, perunamuusia, niin sanottua kalkkunan täytettä, vihreistä pavuista tehtyä vuokaa ja bataattivuokaa. Jälkiruokana olivat tekemäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraat sekä kurpitsakääretorttu.

thanksgiving dinner table

Kalkkunaa ei tosin ollut valmistettu klassisesti kokonaisena uunissa, vaan se oli kypsennetty vesihauteessa.

Perunamuusi oli hyvin samantyyppistä kuin Suomessa, paitsi että voin ja maidon lisäksi perunasoseeseen oli lisätty tuorejuustoa. Se oli ilmeisesti muusin valmistaneen perheen oma perinne eikä joka kodin tapa valmistaa perunamuusia kiitospäiväpöytään.

Kalkkunan täyte oli aina ollut minulle suuri mysteeri. Luin aiheesta nettireseptejä muutama vuosi sitten ja opin, ettei juuri kukaan täytä nykyisin kalkkunaa täytteellä, vaan se valmistetaan erikseen. Kalkkuna kypsyy varmemmin ja tasaisemmin, kun sen sisällä ei ole täytettä. Kalkkunan sisällä kypsennettynä täyte saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä raa’aksi ja olla täynnä salmonellabakteereja, jotka se on imenyt itseensä kalkkunan sisuksista.

Käytännössä täyte on eräänlainen leipävanukas. Kuulemma osa amerikkalaisista haluaa sen olevan pehmeää ja vanukasmaista, osa taas rapeaa. Meidän juhlissamme tehtiin rapeaa kalkkunan täytettä tällä reseptillä ja paistettiin se muffinivuuissa, jotta rapeaa pintaa tuli mahdollisimman paljon.

Täytteen olennaiset ainesosat vaikuttavat olevan leipä, voi ja kananmuna. Se ei aina ole makeaa, mutta usein siihen sekoitetaan makeita ainesosia. Meidän reseptissämme makeutta oli maissijauhomuffineissa ja karamellisoiduissa sipuleissa. Jotkut laittavat sekaan esimerkiksi kuivattuja hedelmiä.

Täytteen makeus oli kuitenkin hyvin maltillista verrattuna bataattivuokaan, jossa neljää kupillista itsessään makeaa bataattia makeutettiin kokonaisella kupillisella sokeria.

Minulle kokonaan uusi mutta herkullinen tuttavuus oli vihreistä pavuista ja herkkusienistä tehty vuoka, jonka päällä oli leivitettyä sipulia.

string bean casserole thanksgiving dinner

Kiitospäivään kuuluu, että ruokapöydästä noustessa on pahasti ylensyönyt olo. Samaa voi sanoa suomalaisesta joulusta, mutta minulle kiitospäiväateriasta tuli selvästi voipuneempi olo kuin suomalaisesta jouluateriasta koskaan.

Kaikki johtui sokerista. En kerta kaikkiaan pysty syömään sokeria amerikkalaisten tahdissa voimatta huonosti.

Tunsin syöneeni liikaa makeaa jo ennen kuin edes aloitimme jälkiruokia.

thanksgiving dinner plate

Suomessa työkavereillani oli tapana kutsua minua kolmen jälkiruuan Mariaksi, sillä söin työporukan ravintolailloissa lähes poikkeuksetta kaksi – ja kerran jopa kolme – erilaista jälkiruokaa. Itse tekemiäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraita en kuitenkaan pystynyt edes maistamaan kaikkia kerralla niiden makeuden vuoksi.

Pystyin arvostamaan piiraitani kunnolla vasta seuraavana päivänä kotona, kun pohjalla ei ollut kokonaista kiitospäivän ateriaa. Silloinkin ne olivat mielestäni liian makeita.

Kurpitsapiirasvertailun voitti tuoreesta kurpitsasta tehty piiras. Sen maku oli aidompi ja kurpitsaisempi. Tölkkikurpitsatäyte oli vielä makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte.

Olimme Samulin kanssa yhtä mieltä siitä, että valitsemani piirasreseptit olivat hyvin onnistuneet, mutta että suomalaiseen makuun kaikista ohjeista kannattaisi vähentää sokerin määrää. Piirastaikinasta jättäisin sen pois kokonaan. Kurpitsa- ja pekaanipähkinätäytteisiin sitä tarvitaan jonkin verran, mutta käyttäisin sitä selvästi vähemmän kuin viimeksi.

Tekisin myös sekä taikinaa että kurpitsatäytettä vähemmän kuin ohjeessa, mikäli pyrkisin tekemään noin kahdeksan hengen piiraan ohjeen mukaiseen yhdeksän tuuman vuokaan. Nyt yli jääneistä taikinasta ja täytteistä syntyi kokonainen ylimääräinen piiras – ja vieläpä yhdeksäntuumaista suurempaan vuokaan.

Pekaanipähkinäpiirasta teen varmasti uudestaankin ja jatkan reseptin kehittelemistä, sillä pidämme Samulin kanssa siitä molemmat todella paljon. Kurpitsapiiraasta en ole vielä vakuuttunut, onko se minusta niin hyvää, että jaksaisin uudelleen valmistaa sitä alusta alkaen itse.

Kokonaisuudessaan kiitospäivän ateria muistutti hyvin paljon Suomalaista jouluateriaa. Jäinkin miettimään, kuinka monessa perheessä tai suvussa kiitospäivä- ja jouluillallisen valmistaa sama ihminen tai sama pieni porukka. Niin paljon kuin rakastankin jouluruokien tekoa yhdessä äitini kanssa kaikkien perinteittemme mukaisesti, tuntuisi todella uuvuttavalta tehdä samantyyppinen ruuanlaittorupeama kuukauden välein joka vuoden lopussa.