Anteeksi, että katosin!

Olen vihdoin taas täällä, ja ihan ensimmäiseksi haluaisin pyytää kaikilta teiltä lukijoilta anteeksi äkillistä katoamistani täältä blogista ja yli vuoden mittaiseksi venynyttä blogitaukoa ilman ennakkovaroitusta. Toivottavasti en huolestuttanut teitä! Huoleen ei ole syytä, vaikka kuluneet 14 kuukautta olivatkin minulle äärimmäisen kuormittavia niin hyvässä kuin pahassakin.

Lakkasin bloggaamasta siinä vaiheessa, kun kaksosemme syntyivät odottamatta yhdeksän viikkoa etuajassa kaksikiloisina keskosina. Joulu-tammikuu 2018-2019 kului keskossairaalassa aikamoisessa shokkitilassa. Emme pitkään aikaan kertoneet poikamme ja tyttäremme syntymästä kuin kaikkein lähimmille. Minusta tuntui, etten kestäisi onnitteluja ennen kuin tietäisimme enemmän siitä, jäisikö lapsillemme keskosuudesta pysyviä terveyshaittoja. Luojan kiitos he olivat ja ovat kuitenkin terveitä, ja heidän kehityksensä on edennyt normaalisti. Meillä asuu nyt kaksi uteliasta, iloista ja sosiaalista taaperoa.

Kaksosvauva-arjen keskellä aloimme valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Oli haikeaa lähteä Bostonista, mutta varsinkin minä koin voimakkaasti, että tarvitsisimme tässä uudessa elämäntilanteessa kaiken sen avun, jota voisimme Suomessa perheiltämme saada. Lisäksi minulle oli tärkeää, että lapseni saisivat kasvaa lähellä vanhempiani ja Samulin puolen sukulaisiaan.

Muutto oli sanalla sanoen hirveä. Meillä oli Bostonissa hyvin ohuet tukiverkostot, emmekä osanneet pyytää ketään vahtimaan lapsia, jotta saisimme pakattua. Pakkasimme tavaroitamme öisin; päivisin Samuli kävi töissä ja minä olin yksin kahden vauvan kanssa.

Jouduimme luopumaan isosta osasta tavaroitamme, ja koska en halunnut heittää hyvää tavaraa pois, etsimme kaiken muun keskellä uutta kotia huonekaluillemme ja muille käyttötavaroille. Olimme onneksi muuttamassa pois jätteidenkeräysaamua edeltävänä iltana, mikä merkitsi, että saisimme lähtiessämme kasata kadun varteen kaikki tavarat, jotka yhä etsivät uutta kotia. Ohikulkijat saisivat poimia siitä mukaansa kaiken haluamansa, ja loput veisi seuraavana aamuna jäteauto.

Lähtöpäivänämme Bostoniin iski myrsky, ja satoi niin rankasti, että kadunvarteen kantamamme tavarat huuhtoutuivat pois. Tulvavesi vei jopa aika painavia esineitä kuten Ikean kenkähyllyjä. Myrsky sekoitti luonnollisestikin myös lentoliikenteen. Viime hetken järjestelyihin kotona meni odotettua enemmän aikaa, ja pääsimme lentokentälle vasta kaksi tuntia ennen lennon lähtöä. Kenttä oli kuitenkin täydessä kaaoksessa, ja näytti jo siltä, ettei meillä olisi toivoakaan ehtiä koneeseen. Lopulta pääsimme kuitenkin etuilemaan niin, että ehdimme juosta portille viime hetkellä – vain kuullaksemme, että lentomme oli tuntuvasti myöhässä.

Meillä oli vaihto Lontoon Gatwickissä, ja koska lentomme oli lähtenyt myöhässä, olimme luonnollisestikin vaarassa myöhästyä myös jatkolennoltamme. Koneemme saapui aivan eri puolelle lentokenttää kuin mistä jatkolentomme oli lähdössä, eikä Norwegianin henkilökunta osannut tehdä hyväksemme muuta kuin kehottaa meitä juoksemaan. Lastenrattaamme oli pantu ruumaan vasta lennon lähtöportilla, jotta saisimme ne käyttöömme lentoa vaihtaessamme, mutta Gatwickissä saimme kuulla, ettei kyseisellä lentokentällä anneta matkustajille lastenrattaita saapumisportilla. Kukaan ei edes osannut kertoa, olivatko rattaat tallessa.

Meillä olisi ollut vauvoillemme myös kantoreput, mutta emme kaikessa kiireessä uskaltaneet käyttää aikaa siihen, että olisimme kiinnitelleet kaikki niiden hihnat ympärillemme. Niinpä otimme kumpikin yhden vauvan syliin ja juoksimme kieli vyön alla isolla lentokentällä käsimatkatavaroita mukanamme raahaten. Osa tavaroista oli viime hetken hädässä huonosti pakattu, ja kaiken huipuksi pyörillä kulkevasta laukustani alkoivat saumat rakoilla, ja tavarani olivat kaiken aikaa vaarassa pudota. Käsivoimani olivat vähällä loppua kesken ja pelkäsin koko ajan pudottavani poikamme. Emme kuitenkaan voineet lakata juoksemasta. Jos myöhästyisimme lennolta, joutuisimme jäämään yöksi Gatwickiin, ja se ajatus tuntui kaiken jälkeen kestämättömältä.

Pääsimme kuin pääsimmekin jatkolentomme lähtöportille ennen kuin se suljettiin. Meitä oli selvästikin jääty odottamaan. Portilla kuulimme, että kaikki matkatavaramme olivat kadoksissa, mukaan lukien lastenistuimet, joissa lasten oli ollut tarkoitus istua autossa kotimatkalla Helsinkiin saavuttuamme. Ehdin ennen lennon lähtöä lähettää asiasta tekstiviestin isälleni ja pyytää, että vanhempani ja Samulin perhe miettisivät yhdessä, miten lapset saataisiin kuljetettua lentokentältä. He ehtivät vuokrata meille istuimet sillä välin, kun lensimme Lontoosta Helsinkiin.

Matkatavaramme olivat kateissa useita päiviä, ja jouduimme aloittamaan uuden elämämme Suomessa ilman kaikkia niitä välttämättömiksi katsomiamme tavaroita, joilla olimme laskeneet selviävämme siihen saakka, että merikonttimme saapuisi. Meillä ei ollut lapsille sänkyjä eikä edes tuttipulloja. Lastenrattaamme olivat yllättäen kuitenkin saapuneet Helsinki-Vantaalle samalla lennolla kuin mekin, joten saimme sentään jotain hyötyä siitä, että olimme antaneet ne ruumaan vasta lähtöportilla. Onneksi olimme nyt kuitenkin perheittemme parissa, ja heidän avullaan selvisimme uuden elämämme tylystä alusta.

Vauvamme olivat sairaalasta kotiutumisen jälkeen nukkuneet huonosti, enkä saanut öisin juurikaan unta, kun he heräilivät jatkuvasti. Kukaan muu kuin äiti ei heille yöllä kelvannut; molemmat halusivat syliin imetettäväksi ja suuttuivat, jos Samuli yritti tulla lohduttelemaan.

Olimme muuttaneet Suomeen kesä-heinäkuun vaihteessa. Olimme ehtineet olla täällä alle kaksi kuukautta, kun rakas isäni täysin yllättäen sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli.

Joulukuun puoliväliin saakka olin aikamoisessa sumussa. Vauvat eivät edelleenkään nukkuneet. Surutyöhön tai ylipäätään arjesta selviytymiseen oli erittäin vähän voimavaroja. Onneksi lapsemme olivat tuolloinkin aivan ihania, kuplivan iloisia ja hellän rakastavia, ja heidän ja muiden läheisten avulla selvisin päivästä toiseen. Myös hyvinvointivaltio tuli avuksi: saimme kotikunnastamme Espoosta lastenhoitoapua, jonka ansiosta sain kahdesti viikossa muutaman tunnin lepoa.

Joulukuun puolivälissä hyvinvointivaltio auttoi meitä lisää: lapset pääsivät kolmeksi yöksi Tammisaaren sairaalaunikouluun. Siellä tehtiin ihmeitä, ja lapset oppivat menemään ajoissa nukkumaan ja nukkumaan itsenäisesti läpi yön. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen saatoin nukkua keskeytyksettä illasta aamuun. Lisäksi minulla oli iltaisin omaa aikaa, kun molemmat lapset nukahtivat jo kahdeksalta sen sijaan, että tyttäremme olisi aikaisempaan tapaansa valvonut puoleen yöhön.

Vähitellen aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni, ja vuoden vaihtuessani osasin jo odottaa innolla vuotta 2020. Toistaiseksi vaikuttaa, että vaikka kaipaankin toki isääni edelleen syvästi, tästä vuodesta on tulossa ihana, onnentäyteinen vuoksi.

Koska vuodatin jo pitkästi, kerron tämän vuoden uusista tuulista lisää erillisessä postauksessa lähipäivinä.

Toivottavasti tämä kirjoitus tavoittaa mahdollisimman monet teistä lukijoista ja ymmärrette tämän luettuanne, miksi minulla ei koko viime vuonna riittänyt voimavaroja edes yhteen blogikirjoitukseen.

15 thoughts on “Anteeksi, että katosin!

    • Me ei tunneta toisiamme, mutta olin seurannut blogiasi jo jonkin aikaa ja välillä mietin, miten teillä mahtaa mennä. On teillä ollut rankka vuosi! Hyvä kuulla, että elämä alkaa pikkuhiljaa kirkastua. Odotan innolla lisää juttuja ja toivotan teille oikein hyvää vuotta ja paljon hyviä yöunia!

      Tykkää

  1. Kiitos tästä päivityksestä! Olin blogisi innokas lukija, ja vaikka ymmärsin että kaksosten odotus helposti johti koko homman kuihtumiseen, toki harmittelin asiaa. Toivottavasti kuulemme jatkossakin yhteiskunnallista kommentaaria, vaikka Suomesta käsin!

    Tykkää

  2. Hei, olipas siinä iloa ja surua kerrakseen. Onnea vauvoista ja osanottoni isäsi menehtymisestä. Elämä on täynnä yllätyksiä ❤. Kaikkea hyvää teidän perheellenne .
    Riitta

    Tykkää

  3. Olipa ihanaa huomata, että olet palannut blogin ääreen. Osanottoni isäsi menehtymisestä. Jään innolla odottamaan uusia blogikirjoituksia aiheesta kuin aiheesta. Oletteko nyt jäämässä pysyvästi Suomeen vai onko mahdollista, että palaatte vielä joskus Yhdysvaltoihin? Oli erityisen mielenkiintoista lukea kaikkia juttuja sieltä (ja ihailla kuvia), mutta en epäile yhtään ettetkö kirjoittaisi kiinnostavia juttuja täältäkin käsin.

    Taru

    Tykkää

    • Kiitos! Ihana kuulla, että paluuni ilahduttaa. Tauko venyi niin pitkäksi, että pelkäsin, etten olisi enää tervetullut takaisin.

      Asumme Suomessa nyt ainakin toistaiseksi. Paluu Yhdysvaltoihin joskus kaukaisessa tulevaisuudessa on houkuttava ajatus, mutta aika näyttää, mihin elämä vie. Tällä hetkellä koen voimakkaasti, että paikkamme on täällä äitini luona ja Samulin perheen ja vanhojen ystäviemme ympäröimänä.

      Bostonin-vuosilta jäi pitkä lista aiheita, joita haluaisin täällä blogissa vielä takautuvasti käsitellä. Varsinkin matka-aiheisia postauksia oli alun perin tarkoitus olla paljon enemmän, sillä matkustimme lähes kaikilla lomillamme ja lisäksi tein lukuisia kiinnostavia työmatkoja. Matkoista bloggaaminen jäi kuitenkin usein muiden kiireiden jalkoihin, kun matkan aikana en ehtinyt kirjoittaa, ja valokuviakin tulin yleensä ottaneeksi liikaa niin, että tuntui uuvuttavalta urakalta etsiä niiden joukosta parhaat. Ajattelin silloin, että olisi ihanaa palata matkakuviin ja -muistoihin Suomeen muuton jälkeen ja jakaa ne viimeistään siinä vaiheessa teidän kaikkien kanssa.

      Myös paluumuutto on saanut omalta osaltaan pohtimaan Suomen ja Yhdysvaltojen välisiä kulttuurieroja ja sitä, millä tavoin Yhdysvalloissa viettämämme vuodet muuttivat meitä. Sitäkin olisi kiinnostavaa pohtia täällä.

      Maria

      Tykkää

  4. Hei Maria,

    Tervetuloa takaisin, niin Suomeen, kuin blogin pariin.
    Sydämelliset onnittelut pienistä ihmeistä, jotka siellä temmeltävät, ja onneksi jo nukkuvatkin hyvin.
    Myös osanotoni isäsi poismenon johdosta.

    Sydämellinen onnitteluni myös kirjastasi. Mikään ei ole upeampaa, kuin se, että saa toteutettua omia haaveitaan. Haluan ehdottomasti lukea kirjasi.

    Viime kesänä (2019) istuin maalla Pohjois-Savossa, olin siellä vuosien jälkeen kyläilemässä. Isäntäväkeni on maatalousyrittäjiä ja ovat kokeneita siinä hommassa. Trump nousi ruokapöydässä keskustelun aiheeksi ja kerroin heille sinusta ja siitä, kuinka seuraan blogiasi. Kerroin heille myös siitä, mitä olen lukenut sinun kirjoittavan aiheesta. Sanoin siinä: ”Eihän sitä tiedä, jos Maria vielä joku päivä kirjoittaa aiheesta kirjan, saatte sitten itse tutustua aiheeseen, jos näin käy.”

    Ja kappas kummaa, puoli vuotta myöhemmin kirjasi on ilmestynyt. Todella isot onnittelut vielä!

    Odotan innolla myös blogin jatkoa.

    Mukavaa loppuviikkoa,
    Odessa

    Tykkää

    • Lämmin kiitos, Odessa <3

      Onpa ihmeellistä, että ennustit kirjani :) Sitä en osannut odottaa. Ihmisen voi näemmä oppia tuntemaan aika hyvin ihan pelkästään blogia lukemalla. Tuntuu mukavalta ajatella, että uskoit projektista tietämättä siihen, että voisin kirjoittaa kirjan.

      Ihanaa, että kirjani kiinnostaa. Olisi tosi kiva kuulla ajatuksiasi siitä sitten, kun olet sen ehtinyt lukea.

      Kirjallani on omat Facebook-sivut nimellä Maria Annala Trumpin kansa. Niiden kautta kerron muun muassa haastatteluista, joita olen päässyt kirjan tiimoilta antamaan. Olen ollut jo kahdesti aamun tv-lähetyksissä puhumassa Yhdysvaltojen politiikasta, ja lisää esiintymisiä on todennäkösesti tiedossa.

      Mukavaa loppuviikkoa sinulle myös!

      Maria

      Tykkää

  5. Päivitysilmoitus: Hääpukuostoksilla Yhdysvalloissa | Amerikkaa ymmärtämässä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s