Baby shower – amerikkalainen vastine äitiyspakkaukselle

Yhdysvalloissa raskaana olemiseen kuuluu olennaisesti baby shower eli vauvakutsut. Kun kävi selväksi, että olisin Bostonissa asuessani raskaana, halusin kovasti päästä tutustumaan tähänkin osaan amerikkalaista kultturia.

Matkassa oli kuitenkin pieni mutka: minulla ei ollut Bostonissa ketään, joka olisi tarjoutunut järjestämään kutsut minulle.

Amerikkalaiset vauvakutsut ovat kuin polttarit: niitä ei ole tapana järjestää itse itselleen. Yleensä ne järjestävät tulevan äidin läheiset naispuoliset sukulaiset tai ystävät. Toisin kuin polttareissa, järjestäjä voi ymmärtääkseni olla aivan eri sukupolvea kuin juhlittava, esimerkiksi äiti, mummi tai kummitäti.

Suomessa minulla olisi monia läheisiä, jotka varmasti olisivat mielellään järjestäneet vauvakutsuni, mikäli sellaiset kuuluisivat suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Täällä tilanne on kuitenkin aivan toinen.

Kysyin neuvoa kaikkitietävältä Googlelta ja keksin ratkaisun. Vauvakutsut saattoi lukemani mukaan järjestää ja maksaa itsekin, mikäli pyysi jonkun kutsujen viralliseksi emännäksi. Tärkeintä etiketissä tuntui olevan, etten lähettäisi kutsuja itse, sillä kutsujen lähettäminen tulkittaisiin lahjojen pyytämiseksi.

Se tuntui minusta hieman oudolta, onhan täysin normaalia kutsua ihmisiä esimerkiksi omiin syntymäpäiväjuhliin tai valmistujaisiin, joihin niihinkin on tapana tuoda lahjoja. Jopa hääkutsut lähettää nykyään yleensä hääpari itse, vaikka kutsun liitteenä olisi niinkin selkeä lahjapyyntö kuin häälahjalista.

Sittemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, miksi vauvakutsut ovat eri asia. Toisin kuin syntymäpäivillä, valmistujaisissa tai häissä, lahjat ovat vauvakutsujen koko olemassaolon tarkoitus.

Vauvakutsut ovat amerikkalainen äitiyspakkaus.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei uskota suomalaisen hyvinvointivaltion tapaan yhteiskunnan tukiverkkoihin. Sen sijaan tukiverkkoja ovat perinteisesti olleet sukulaiset, ystävät, naapurit ja seurakunta. Tällaisessa kulttuurissa tuleva äiti ei tietenkään saa verovaroilla hankittuja vauvatarvikkeita sosiaalivirastosta, vaan hänen henkilökohtaiset tukiverkkonsa hankkivat ne hänelle.

Amerikkalaisia televisiosarjoja katsoessa ei tule ensimmäisenä mieleen, että vauvakutsujen tarkoitus olisi kartuttaa tuleville vanhemmille hyödyllisiä vauvanhoitovarusteita. Todellisten amerikkalaisten arkielämässä tästä on kuitenkin hyvin pitkälle kyse.

Tämän vuoksi vauvakutsuja varten tehdään nykyään usein lahjalista vauvatarvikekauppaan tai vaikkapa postimyyntijätti Amazoniin. Toisin kuin useimmilla häälahjalistoilla, vauvakutsujen lahjalistalla voi olla mitä proosallisimpia asioita kuten vaippoja ja pyllynpyyhkimissavetteja. Tällaisten lahjojen proosallisuuden vähentäminen on ihan oma taiteenlajinsa. Vaipoista esimerkiksi askarrellaan niin kutsuttuja vaippakakkuja, joissa vaipoista rakennetaan hääkakun näköinen koristeellinen keko. Jos lahjan antaja ei halua askarrella, vaippakakun voi luonnollisestikin ostaa myös valmiina.

Yksi läheisimmistä amerikkalaisista ystävistämme, puolitoista vuotta sitten itse lapsen saanut Anna ehdotti meillekin lahjalistan laatimista ja tarjoutui ajamaan kanssamme kaupungin ulkopuolelle suureen vauvatarvikemyymälään auttaakseen meitä miettimään, mitä kaikkea listalla kannattaisi olla.

Päätin, että kauppareissulla olisi luontevaa pyytää Annaa vauvakutsujemme nimelliseksi emännäksi, ja niin myös tein. Huomasin, että Anna aluksi vähän säpsähti pyyntöäni ennen kuin selitin, että hoitaisin itse järjestelyt ja maksaisimme itse tarjottavat. Ymmärsin täysin hänen säpsähdyksensä. Anna ja hänen miehensä Kevin ostivat hiljattain omakotitalon, jonka remontoimiseen he ovat käyttäneet kaiken sen ajan, mikä töiltä ja puolitoistavuotiaan tyttären vanhemmuudelta liikenee. Vauvakutsujen järjestäminen itsenäisesti olisi varmasti kaiken sen keskellä ollut ylimääräinen taakka. Lisäksi täytyy muistaa, että vaikka Anna ja Kevin tiedostavatkin olevansa harvoja läheisiä ystäviämme tällä mantereella, heillä itsellään on luonnollisestikin tässä maassa suuri joukko paljon läheisempiäkin ihmisiä kuin me.

Kutsujen nimelliseksi emännäksi Anna kuitenkin vaikutti suostuvan ihan mielellään. Pyrin pitämään huolta siitä, että kutsut olisivat hänelle mahdollisimman pieni taakka. Pidimme kutsut omassa kodissamme emmekä Annan ja Kevinin luona, vaikka he olivat ystävällisesti tarjonneet kotiaan juhlapaikaksi. En lopulta pyytänyt Annalta muuta apua kuin sen, että hän lähetti tekemäni sähköiset kutsut koostamani listan mukaisiin sähköpostiosoitteisiin. Lisäksi hän tarjoutui itse hankkimaan juhliin toiveittemme mukaiset kakut ja suunnitteli niiden koristelun.

Puhuin yllä meidän vauvakutsuistamme, sillä olimme Samulin kanssa päättäneet pitää yhteiset unisex-vauvakutsut perinteisempien vain naisille suunnattujen kutsujen sijaan. Vauvakutsut olivat pitkään vain naisten valtakunta, eikä niihin ollut asiaa sen paremmin tulevalla isällä kuin tulevan äidin miespuolisilla sukulaisilla tai ystävilläkään. Nykyään unisex-vauvakutsut ovat kuitenkin koko ajan yleisempiä.

Meille unisex-kutsut olivat kaikin tavoin paljon luontevampi vaihtoehto kuin pelkät naisten kutsut. Ensinnäkin haluamme Samulin kanssa kumpikin pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta sellaisesta ajattelusta, että vanhemmuus olisi jonkinlainen naisten valtakunta, jossa miehellä voi olla korkeintaan pieni sivurooli. Olemme molemmat unelmoineet vanhemmuudesta koko elämämme, ja haluamme jakaa siihen kuuluvat asiat niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäksi amerikkalaiset ystävämme eivät ole valikoituneet perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti niin, että minulla olisi tyttökavereita ja Samulilla äijäporukka. Samulin läheisimmät amerikkalaiset ystävät ovat naisia, kun taas minun kahdesta läheisimmästä täkäläisestä ystävästä toinen on mies.

Muutenkin vauvakutsuistamme tuli lopulta aika modernit siinä mielessä, että ne eivät noudattaneet perinteisiä kaavoja. Se oli osin tahatonta ja johtui ihan vain siitä, että pääjärjestäjä olin minä, maahanmuuttaja, joka en koskaan edes ollut ollut vieraana vauvakutsuilla. Annan vauvakutsuille minut oli kyllä kutsuttu, mutta valitettavasti olimme niiden aikaan joululomalla Suomessa, enkä päässyt paikalle. Se harmitti aikoinaan kovasti, sillä arvelin silloin, että se jäisi ainoaksi tilaisuudekseni osallistua täkäläiseen baby showeriin.

Yksi vieraistamme sanoi kutsuilla suoraan, että perinteistä poikkeaminen oli hänen mielestään pelkästään hyvä asia. Hän kertoi kuulleensa useita osanottokommentteja, kun oli maininnut olevansa menossa vauvakutsuille. Hänen mukaansa moni inhoaa vauvakutsuille osallistumista ja käy niissä vain pakosta.

Kyselin tietysti, miksi vauvakutsut ovat niin kamalia, ja hän kertoi, että perinteisillä naisten vauvakutsuilla on usein aivan valtavasti ihmisiä, ja vieraat pakotetaan istumaan paikoillaan kuin tatit ja tuijottamaan tuntikausia, kun tuleva äiti avaa lahjan toisensa perään. Pahimmassa tapauksessa hän teeskentelee joka paketin avatessaan yllättynyttä ja ihmettelee lahjan antajan kekseliäisyyttä, vaikka on tosiasiassa itse määritellyt lahjalistaansa laatiessaan tarkoin, minkä merkkisen ja näköisen kapalon ja tutin haluaa. Ruokaa tai juomaa ei välttämättä saa ennen kuin kaikki lahjat on avattu.

Meidän kutsuillamme vieraita oli yhteensä vajaat viisitoista, koska emme tunne täällä kovin monia ihmisiä. Vieraat tulivat ja menivät eri aikoina oman aikataulunsa mukaan, eikä kukaan joutunut istumaan paikoillaan odottamassa, että jokin virallinen osuus saataisiin päätökseen. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla ylenpalttisesti, kuten pohjalainen verenperintöni velvoittaa, ja sitä sai ottaa noutopöydästä kun itse halusi, vaikka kesken lahjojen avaamisen. Annan ehdottaman kolmetuntisen päivätilaisuuden sijasta pidimme avoimia ovia pitkälle iltaan niin, että paikalle pääsivät nekin ystävämme, joilla oli päivällä muuta menoa.

Lahjalista osoittautui meidän tapauksessamme lopulta lähes turhaksi; saimme vain kaksi listalta valittua lahjaa. Niistäkin toisen antoivat Anna ja Kevin, jotka olisivat osanneet valita saman lahjan ilman listaakin; kyseessä oli nimittäin vaipparoskis, joka päätyi listalle alun perinkin Annan suosituksesta. Lahjalistasta on varmasti paljon enemmän hyötyä silloin, kun kaikki vauvasta kiinnostuneet sukulaiset ja ystävät asuvat täällä ja toimivat täkäläisen kulttuurin mukaisesti.

Lahjoja avatessamme ymmärsin, että olimme tehneet Annan ja Kevinin tyttären syntyessä pahan etikettivirheen ja antaneet aivan liian vaatimattoman lahjan. Läheisten ihmisten vauvalahjoihin on näemmä tässä maassa tapana käyttää kolminumeroisia summia. Läheiselle annettavan vauvalahjan ei selvästikään kuulu olla yksittäinen pikkuesine vaan runsaudensarvi, jossa on vaikka kuinka monta erillistä esinettä.

Anna oli maininnut, että moni heidän vauvakutsujensa vieras antoi lahjaksi sekä jotain lahjalistalta että jotain listan ulkopuolelta, mutta en siinä kohtaa jäänyt miettimään, minkälaisia nämä moniosaiset lahjat oikein ovat. Annan ja Kevinin lahjan perusteella vaikuttaa siltä, että tapana on yhdistellä arkisen käytännöllisiä esineitä ja söpöjä ihanuuksia, koska jälkimmäisiä on hauskempaa antaa, mutta ensiksi mainituista on todennäköisesti saajalle vielä enemmän iloa. Heidän lahjassaan oli vaipparoskis ja tietynlaisia harsoliinoja, joiden molempien tarkoitus oli jakaa kanssamme tietoa, jota heille oli kertynyt omaa vauvaa hoitaessa. Paketissa oli myös bodyjä ja kummallekin vauvalle oma unilelu. Näiden kaikkien ostolahjojen lisäksi saimme vielä kierrätyslahjana kaksi Annan ja Kevinin tyttären vanhaa purulelukirahvia, joiden opimme olevan täällä kulttimaineessa ja siksi uutena varsin kalliita.

Voin vain kuvitella, minkälaisen lahjavuoren moni amerikkalaisperhe saa, kun vauvakutsuilla on kymmeniä tai jopa satoja vieraita, joista monet ovat riittävän läheisiä ostaakseen noin isoja lahjoja. Kun kutsujen tarjottavat ja järjestelyt vielä hoitaa joku muu kuin odottava äiti itse, vauvakutsut todellakin auttavat tulevia vanhempia lapsen tuloon valmistautumisessa.

 

Advertisement

Hedelmöityshoitoja tarvitsevalle on lottovoitto muuttaa Bostoniin

Elämä on ihmeellistä arpapeliä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, en valinnut itse uutta kotikaupunkiani enkä tiennyt, että tarvitsisin joskus vielä hedelmöityshoitoja – puhumattakaan, että tarvitsisin niitä nimenomaan Yhdysvalloissa asuessani. Päädyin kuitenkin osavaltioon, jossa asuminen on hedelmöityshoitoja tarvitsevalle lottovoitto.

Se lottovoitto tuli tarpeeseen, sillä Yhdysvallat on lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivälle joko todella hyvä tai todella huono asuinpaikka. Kaikki riippuu siitä, missä osavaltiossa sattuu asumaan.

Jotkut maksavat hoidoistaan yli 20 000 dollaria kuussa. Toiset saavat ne lähes ilmaiseksi. Tämä johtuu amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka perustuu kokonaan sairausvakuutuksiin. Kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden hinnat ovat pilvissä, mutta onnekkaimpien laskun maksaa lähes kokonaan vakuutusyhtiö.

Me kuulumme Samulin kanssa niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka voivat käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön piikkiin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka määrittelee lapsettomuuden sairaudeksi ja velvoittaa vakuutusyhtiöt korvaamaan sen hoidon. Jopa kalliita koeputkihedelmöitys- eli ivf-hoitoja on korvattava niin monta kierrosta kuin potilas tarvitsee. Riittää, että lääkäri pystyy vakuuttamaan vakuutusyhtiön siitä, että hoidolla on riittävän hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

Massachusettsin laki on äärimmäisen poikkeuksellinen: vain 15 osavaltiossa 50:stä on minkäänlaista lakia hedelmöityshoitojen korvaamisesta, ja niissäkin missä laki on, se ei useinkaan velvoita yhtä kattaviin korvauksiin kuin Massachusettsissa.

Olemme onnekkaita myös sikäli, että sairaalat ovat Bostonin alueella todella hyviä. Yhdysvalloissa mikään ei ole tasalaatuista, ja oli kyse sitten korkeakouluista tai sairaaloista, tässä maassa on sekä maailman huippuja että luokattoman laaduttomia laitoksia.

Valitsemassamme sairaalassa ivf-hoitokierros maksaisi ilman vakuutusta 23 000 dollaria eli noin 19 000 euroa. Me maksoimme vakuutuksesta nelisen sataa kuussa, mutta sen lisäksi itse hoidoista vain muutamia kymppejä.

Hedelmöityshoidot kattavan vakuutuksen hankkiminen ei silti ollut Massachusettsissa asuvallekaan mutkaton prosessi.

Kuten viime vuonna kerroin, kesken vuoden ei pysty hankkimaan minkäänlaista vakuutusta, jollei uuden vakuutuksen tarve johdu isosta elämänmuutoksesta kuten työttömäksi jäämisestä tai muutosta uuteen osavaltioon. Siksi päädyimme rekisteröimään parisuhteemme, jotta pääsin kesken vuoden Samulin työnantajan työsuhde-etuna tarjoaman vakuutuksen piiriin. Samulin työnantaja toimii kuitenkin useissa eri osavaltioissa, ja sen tarjoama vakuutus oli Kalifornian eikä Massachusettsin lakien mukainen. Se korvasi periaatteessa hedelmöityshoidot – mutta korvauksille oli säädetty elinikäiseksi ylärajaksi 2000 dollaria. Käytännössä vakuutuksesta ei siis ollut hoitojen suhteen mitään iloa.

Tämä ei ollut meille aluksi selvää. Kun kyselin vakuutusyhtiön asiakaspalvelussa hedelmöityshoitojen korvattavuudesta, asiakaspalvelija antoi minulle täysin virheellistä tietoa. Hän kuvitteli, että 2000 dollarin katto koskisi vain hedelmättömyyden syyn tutkimista, ja että kunhan diagnoosi olisi tehty ja hoitojen tarve todettu, itse hoitoja saisi ilman hintakattoa.

Olemme kuitenkin asuneet tässä maassa jo sen verran pitkään, ettemme luottaneet asiakaspalvelijaan sokeasti. Yhdysvalloissa on hyvin tavallista, ettei asiakaspalvelijoita perehdytetä työhönsä niin, että he oikeasti osaisivat auttaa asiakkaita. Täällä tunnutaan pitävän tärkeämpänä sitä, että puhelimeen vastataan nopeasti ja asiakkaan korvaa hivellään kaikin kuviteltavissa olevin kohteliaisuusfraasein kuin että asiakaspalvelija osaisi antaa asiakkaalle tämän tarvitsemaa tietoa. Minulle on käynyt aikaisemminkin ihan samalla tavalla: olen kysynyt tärkeää asiaa, jolla on ollut elämääni suoraa rahallista vaikutusta, ja asiakaspalvelija on puhunut täyttä puuta heinää.

Kun luin itse varsinaisen vakuutuskirjani, aloin heti epäillä asiakaspalvelijan sanaa. Selvitin asiaa lisää, ja hetkellinen riemumme vakuutusasian ratkeamisesta vaihtui synkkyyteen: joutuisimme odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausitolkulla.

Vakuutusta saa vaihtaa kerran vuodessa vuodenvaihteessa. Sain tietää kesäkuun alussa 2017, että minulla mitä todennäköisimmin on endometrioosi. Pettymykseksi osoittautuneen vakuutuksen saimme hankittua minulle kesäkuun lopussa, ja sen turvin menimme lapsettomuustutkimuksiin heinäkuussa. Elokuussa lääkäreillemme oli jo selvää, miten he haluaisivat meitä hoitaa. Loppuvuosi olikin sitten raastavaa uuden vakuutuksen odottelua.

Erityisen raastavaksi odottelun teki politiikka. Kuten viime syksynä kirjoitin, vallassa oleva republikaanipuolue pyrki pitkin syksyä uudistamaan terveydenhuoltoa tavoilla, jotka uhkasivat mahdollisuuksiani saada tälle vuodelle hyvä vakuutus. Jännitin koko syksyn, pääsisimmekö hoitoihin tänäkään vuonna. Onneksi republikaanit epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen terveydehuoltouudistuslainsäädännön läpi viemisessä.

 

Kun vakuutukset tulivat myyntiin, niiden vertailu oli todella iso urakka. Hankin käsiini ja luin eri vakuutusyhtiöiden määritelmiä siitä, kenen katsotaan tarvitsevan hedelmöityshoitoja ja millä ehdoin niitä voi saada. Onneksi sain projektissa tukea hedelmöitysklinikkamme vakuutuskoordinaattorilta, jolta saatoin varmistella, että olin ottanut kaiken olennaisen huomioon. Päädyin vakuutukseen, joka ei ollut hinta-korvaussummasuhteeltaan vertailuni voittaja, mutta joka oli pärjännyt vertailussani kohtuullisesti. Valintani ratkaisi se, miten yksiselitteisesti hedelmöityshoitojen tarve oli määritelty. Hinta-korvaussummasuhteeltaan parhaassa vakuutuksessa hoitojen tarpeen määritelmä oli niin kimurantti, että epäilin sen olevan täynnä sudenkuoppia. Pelkäsin, että kimurantin määritelmän kirjoittanut vakuutusyhtiö yrittäisi kaikin keinoin löytää porsaanreiän evätäkseen meiltä hoidot. Pelkäsin myös, että korvauspäätöksen saaminen heiltä kestäisi suhteettoman kauan. Yksinkertaisen määritelmän kirjoittanut yhtiö tuntui huomattavasti turvallisemmalta valinnalta – varsinkin, kun kyseistä yhtiötä olivat kehuneet hedelmöitysklinikallamme niin lääkärit kuin vakuutuskoordinaattorikin.

Kun valinta oli tehty, tarvitsi enää odottaa vuoden vaihtumista, jotta uusi vakuutus astuisi voimaan. Vasta sen jälkeen pääsimme näkemään käytännössä, minkälaista byrokratia valitsemani vakuutusyhtiön kanssa olisi.

 

Hoidoissa käyminen vakuutusyhtiön piikkiin oli todellakin byrokraattista. Ensin piti odottaa vakuutusyhtiön päätöstä hoitojen korvaamisesta. Hoidon tarpeen yksiselitteisen määritelmän ansiosta oli selvää, että päätös olisi myönteinen, mutta odottaminen oli silti kuluttavaa, sillä jännitin, tulisiko päätös sopivaan aikaan kuusta. Toisin kuin useimmissa terveydenhuollon palveluissa, hedelmöityshoidoissa on hyvin täsmällinen aikaikkuna, joka avautuu kerran kuussa hetkeksi ja sulkeutuu sitten taas. Jos vakuutusyhtiön päätös tulee liian myöhään, hoidon aloittamista joutuu odottamaan kuukauden. Puolen vuoden odottelun jälkeen ajatusta kuukauden lisäodotuksesta oli vaikea kestää.

Päätös tuli kuin tulikin juuri ja juuri ajoissa – ja kun sain sen, kävi ilmi, että se koski vain yhtä hoitokierrosta. Jos tarvitsisimme useita kierroksia, joutuisimme siis joka kerta odottamaan vakuutusyhtiön kirjettä ja jännittämään, ehtisikö se ajoissa. Opin, ettei uutta päätöstä voisi hakea ennen kuin edellinen hoitokierros olisi päättynyt negatiiviseen raskaustestiin, mikä merkitsi, että vakuutusyhtiölle jäisi vain pari viikkoa aikaa käsitellä uusi hakemus ja tehdä päätös ennen kuin olisi sen kuun osalta liian myöhäistä. Se tuntui siinä kohtaa musertavalta.

Vielä musertavampaa oli, kun sain tiedon ensimmäisen hoitokierroksen epäonnistumisesta epäpätevältä hoitajalta, joka töksäytti pian surullisen uutisen kerrottuaan, ettei vakuutusyhtiön pitkien odotusaikojen takia kannata kuvitellakaan pääsevänsä hoitoihin kuin joka toinen kuukausi. Tieto osoittautui myöhemmin perättömäksi ja kyseinen hoitaja niin osaamattomaksi, että häneltä saamissani tiedoissa oli aina asiavirhe – jopa silloin, kun hän vain antoi minulle oman klinikkansa viikonloppupäivystyksen puhelinnumeron. Mutta tuolloin uskoin häntä ja jouduin negatiivisen raskaustestin tuottaman suuren pettymyksen lisäksi käsittelemään turhautumistani siitä, miten hitaasti hoidot vakuutusbyrokratian vuoksi etenisivät.

Vakuutusyhtiön byrokratia ei ollut ainoa ongelma. Myös klinikallamme oli prosessia hidastavia käytäntöjä. Hedelmöityshoitolääkäreillä oli kerran viikossa kokous, jossa he käsittelivät kaikki potilastapaukset, ja tapana oli, että kaikkien uutta hoitokierrosta tarvitsevien potilaiden korvauspyynnöt lähetettiin vakuutusyhtiöille yhtenä könttänä kokouksen jälkeen. Samanlainen käytäntö on kuulemani mukaan ainakin joillakin muillakin amerikkalaisilla hedelmöitysklinikoilla.

Meidän klinikkamme byrokratia ei kuitenkaan ollut kasvotonta eikä kiveen hakattua. Lääkärimme suostui lähettämään korvauspyyntömme eteenpäin jo ennen viikoittaista kokousta, koska tapauksessamme ei ollut mitään epäselvää ja koska odottaminen ahdisti minua niin paljon.

Kokonaisuudessaan klinikan toiminnasta jäi erittäin ammattimainen ja asiantunteva kuva. Joidenkin yksittäisten ihmisten (kuten yllä mainitun hoitajan) ammattitaidossa ja joissain oman lääkärimme ratkaisuissa olisi mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta tästä huolimatta tuntui, että olimme todella hyvissä käsissä.

Toisin kuin veronmaksajien rahoilla järjestetyssä terveydenhuollossa, kalliisiin vakuutuksiin perustuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä toimitaan rahaa säästämättä. Niin paljon epäkohtia kuin siitä seuraakin, joissain tilanteissa se on potilaan kannalta hieno asia. Suomessa hedelmöityshoidot aloitetaan ymmärtääkseni yleensä kevyemmillä, edullisemmilla vaihtoehdoilla, ja vasta jos ne epäonnistuvat, edetään vähitellen kalliimpiin testeihin ja hoitoihin. Täällä tehtiin saman tien kaikki tarkoituksenmukaiset testit, saatiin sen ansiosta heti täsmällinen ja oikea diagnoosi ja edettiin sen jälkeen suoraan juuri niihin kalliisiin hoitoihin, jotka todennäköisimmin johtaisivat toivottuun lopputulokseen.

Verrattuna monen muun kokemuksiin pääsimme hoidoista lopulta varsin helpolla, ja kiitos siitä kuuluu ainakin osin amerikkalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle. Vihaan tämän maan eriarvoistavia rakenteita sydämeni pohjasta ja muuttaisin ne heti jos voisin, mutta en voi kiistää, ettemmekö olisi itse hyötyneet niistä merkittävästi tilanteessa, jossa olimme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Lapsettomuuttamme hoiti hedelmöityshoitoyksikön johtava lääkäri yhdessä lääketieteen edelläkävijämaan parhaista sairaaloista, ja saimme heti alusta alkaen tehokkaimpia mahdollisia hoitoja, kun lääkärimme keskittyivät maksimoimaan nopean onnistumisen todennäköisyyksiä eivätkä optimoimaan parasta hinta-laatusuhdetta.

Tuntuu hyvin ristiriitaiselta tiedostaa, että yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa ja yksi elämämme suurimmista suruista väistymässä ainakin osin sen vuoksi, että satuimme pääsemään räikeän eriarvoistavassa järjestelmässä kaikkein  hyväosaisimpien joukkoon.

Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18