Suuri unelmani toteutui: Minusta tuli kirjailija!

Vuosi 2018 oli elämässäni ihmeellinen ennen kaikkea siksi, että elinikäinen unelmani äitiydestä toteutui viimein, kun saimme loppuvuodesta kaksoset. Hämmästyttävää kyllä lähes samaan aikaan kävi toteen myös toinen unelma, jota olin hellinyt lapsuudesta saakka: sain kustannussopimuksen kirjoittaakseni kirjan.

Kirja kertoo tietystikin Yhdysvalloista. Se ei kuitenkaan perustu blogiini, vaan sen aihe kumpuaa uutistoimittajan työstäni. Kyseessä on tietokirja Trumpin kannattajista.

Lapsuuden unelmani oli kirjoittaa kaunokirjallisuutta, ja olen edelleen erittäin kiinnostunut vetoavista tarinoista sekä kaunokirjallisuuden kielenkäytöstä ja kerrontakeinoista. Niinpä kirjani onkin kerronnallinen tietokirja, eli siinä kerrotaan tositarinoita kaunokirjallisuudesta lainatulla tyylillä.

Kerron kirjassa kolmesta Trumpin intohimoisesta kannattajasta, jotka omistavat koko elämänsä Trumpin puolesta kampanjoimiselle vuoden 2016 vaaleissa. Tarinat perustuvat lukuisiin haastatteluihin, päähenkilöiltäni saamiini kuviin ja videoihin sekä netissä julkaistuihin uutisvideoihin. Tarinan lomassa esittelen tutkimustietoa siitä, minkälaiset syyt saivat Trumpin äänestäjät valitsemaan juuri hänet.

Kirja sai alkunsa sattumalta. Olin Harvardin yliopistossa yleisölle avoimessa työpajassa, jossa opetettiin, minkälaisella kirjeellä kustantamoille kannattaa tarjota kirjaideoitaan. Yllättäen opettaja sanoi, että jokainen saisi vuorollaan kertoa ryhmälle oman kirjaideansa. Minulla ei ollut mielessä kirjaideaa, mutta onneksi opettaja aloitti kierroksen luokkahuoneen päinvastaiselta laidalta. Kuuntelin muiden ideoita ja mietin kuumeisesti, mitä sanoisin. Harvardissa olisi sopimatonta myöntää, ettei itsellä ollut kirjaideaa mietittynä.

Silloin keksin idean, josta myöhemmin syntyi esikoiskirjani.

Tajusin nopeasti, että olin aidosti todella innostunut ideastani. Kun vuoroni tuli, selitin vakuuttavasti, miksi ideani oli sekä hyvä että tärkeä ja vieläpä toteuttamiskelpoinenkin. Kukaan ei taatusti arvannut, että olin juuri keksinyt koko jutun.

Halusin tehdä kirjan Trumpin kannattajista, sillä koin ja koen yhä, että heitä on käsitelty tiedotusvälineissä stereotyypittelevästi ja vähättelevästi. Aihe on mielestäni tärkeä, sillä oli Trumpista mitä mieltä hyvänsä, hänen kannattajansa ja äänestäjänsä ovat merkittävä äänestäjäryhmä, jolla on merkitystä tulevissakin vaaleissa vielä pitkään senkin jälkeen, kun Trumpin aika Valkoisessa talossa on päättynyt. Tätä ryhmää olisi mielestäni tärkeää ymmärtää.

Lisäksi halusin kirjallani muistuttaa Trumpin vastustajille, että myös Trumpin kannattajat voivat olla samaistuttavia ihmisinä, vaikka heidän poliittisista mielipiteistään ei pitäisikään. Kannan huolta siitä, että nykyaikana moni tuntuu unohtavan, että toisen ihmisen kanssa voi olla paljon muuta yhteistä, vaikka poliittiset näkemykset eivät kohtaisi. Se huolettaa minua niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.

 

Kokonaisen kirjan arvoisten tositarinoiden kertominen vaatii kuitenkin sen, että löytää todellisesta maailmasta ihan oikeita ihmisiä, joiden tarina on kuin suoraan kaunokirjallisuudesta. Kaiken huipuksi näiden ihmisten pitäisi suostua olemaan mukana kirjassa ja pystyä antamaan tuntikausia aikaansa haastatteluille.

Aloitin kirjani päähenkilöiden etsimisen jo vuoden 2017 alkupuolella, mutta vasta marraskuun lopulla tärppäsi. Seitsemänkymppinen isoäiti Alice oli juuri sitä, mitä olin etsinyt. Hän oli palavasieluisen intohimoinen Trumpin kannattaja mutta ei istunut median toistelemiin stereotypioihin. Lisäksi hänellä oli hyvä tarina, joka noudatti klassista tarinan kaarta ja jossa oli niin vastoinkäymisiä kuin onnistumisiakin. Hän oli myös aivan ihana ihminen: karismaattinen, valovoimainen, ystävällinen ja avulias. Rakastan kirjoja, joiden päähenkilö on vahva nainen, ja Alice oli juuri sellainen päähenkilö, josta itse haluaisin lukea.

Alice tarjoutui auttamaan minua etsimään muita päähenkilöitä, ja tartuin tarjoukseen kiitollisena. Laskeskelin, että mahdolliset haastateltavat luottaisivat minuun enemmän ja suostuisivat mukaan helpommin, kun kuulisivat ystävänsä Alicen jo lupautuneen projektiin. Lisäksi saisin nivottua kaunokirjallisuuden tapaan päähenkilöiden tarinat yhteen, kun he kaikki tuntisivat toisensa. Kaunokirjallisuutta kirjoittaessa voi kertoa ensin useampaa erillistä tarinaa ja tuoda kirjan loppupuolella päähenkilöt yhteen kuin ohimennen, mutta kerronnallisen tietokirjan kirjoittajalle sellainen olisi aika mahdotonta, kun mitään ei voi keksiä omasta päästään.

Muiden päähenkilöiden löytäminen ei Alicen avullakaan ollut helppoa. Aloin kirjoittaa kirjaa pelkästään Alicen tarinan pohjalta ja jatkoin muiden päähenkilöiden etsimistä.

 

Vuodesta 2018 tuli elämässäni täysin poikkeuksellinen. Elämäni pyöri lähes kokonaan kahden ison projektin ympärillä: äitiyden tavoittelun ja kirjan kirjoittamisen. Tammikuussa tapasin Alicen kasvokkain ja keräsin yhden intensiivisen viikonlopun aikana lähes kaiken haastattelumateriaalin, jonka pohjalta kerron kirjassa hänen tarinansa. Samassa kuussa aloitimme lapsettomuushoidot.

Tiesin kirjoittavani kirjaa, jonka aika olisi nyt tai ei koskaan. Jotta aihe ei ehtisi vanhentua, kirja tulisi saada kauppoihin viimeistään vuoden 2020 presidentinvaalin aikaan.

Kun keväällä sain tietää olevani raskaana, tuli kirjan kanssa kova kiire. Minulla ei edelleenkään ollut kuin yksi päähenkilö, enkä ollut vielä lyönyt lukkoon, kuinka paljon ja minkälaista asiatietoa kirjassa olisi kerronnallisten osuuksien lisäksi.

Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja kyselin Alicelta uusia mahdollisia päähenkilöitä. Lopulta löysin etsimäni. Alle kaksikymppinen Christianné oli ollut Trumpin vaalikampanjan aikana vasta 16-vuotias koululainen, jolla ei edes ollut vielä äänioikeutta. Hänellä oli tarua ihmeellisempi tositarina siitä, miten hän onnistui ujuttautumaan mukaan Trumpin kampanjaan. Meillä oli hauskaa, kun hän muisteli minulle vaiheitaan vaalikampanjassa, ja tulin aina hyvälle tuulelle kuullessani hänen äänensä.

Christiannén kautta tutustuin parikymppiseen Brianiin, joka oli Christiannén ja Alicen yhteinen ystävä. Brianin tarina ei ollut yhtä erikoislaatuinen kuin naispäähenkilöitteni, mutta hän teki minuun suuren vaikutuksen sivistyneen älykkäällä, rauhallisen harkitsevalla puhetyylillään ja osuvilla analyyseillään. Hänenkin kanssaan oli aina ilo jutella. Vaikka olimme usein eri mieltä politiikasta, olimme liikuttavan yksimielisiä siitä, millä tavalla politiikasta olisi parasta keskustella.

 

Syksyllä minulla oli viimein selkeä käsitys siitä, minkälaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. Tutustuin ajatuksella suomalaiskustantamoiden kirjavalikoimiin ja tulin siihen tulokseen, että Into Kustannus olisi kirjalleni paras koti. Kirjani sopi mielestäni aiheensa puolesta aivan erityisen hyvin juuri heille, ja kaiken lisäksi he olivat kustantaneet journalisti Kalle Kniivilän kirjan Putinin väkeä, joka myös kertoo Suomessa epäsuositun, maailmanpoliittisesti tärkeän presidentin kannattajista.

Innolla pidettiin ideastani, ja pian minulla oli kustannussopimus. Aloin olla varma siitä, että todella onnistuisin toteuttamaan unelmani kirjan kirjoittamisesta.

Sitten jouduin sairaalaan.

Pian sain kuulla, etten pääsisi kotiin ennen kuin kaksoset olisivat syntyneet. Raskaus oli sujunut lähes täydellisesti, kunnes ongelmat alkoivat eräänä iltana istuessani – kuinka ollakaan – tietokoneeni ääressä kirjaani syventyneenä. Nyt oltiin kuitenkin yhtäkkiä tilanteessa, jossa lapset olivat syntymässä viikkoja ennen laskettua aikaa.

 

Olin päässyt kirjoittamisessa pitkälle, mutta paljon oli vielä tekemättä. En kuitenkaan aikonut antaa periksi.

Kerroin edellisessä blogikirjoituksessani, kuinka vuosi 2019 oli minulle aivan poikkeuksellisen kuormittava. Kaiken muun tuona vuonna kokemani lisäksi minun oli kirjoitettava kirjani loppuun. Muuten aika ajaisi sen ohi.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuin. Suuri kiitos siitä kuuluu ihanalle puolisolleni Samulille, joka viime syksynä kantoi kerran toisensa jälkeen lapset autoon ja ajoi mummolaan tai ystävien luo, jotta sain käyttää kokonaisen sunnuntain kirjoittamiseen.

Kirjaprojekti oli kaiken keskellä sekä ylimääräinen taakka että tärkeä henkireikä. Sen ansiosta minun oli pakko ottaa omaa aikaa ilman lapsia, eikä äitiydestä tullut minulle kaikennielevä identiteetin määrite, vaan ammatillinen identiteettini säilyi äitiyslomallakin vahvana.

Marraskuussa 2019 lapsemme oppivat sairaalaunikoulun ansiosta kertaheitolla menemään illalla ajoissa nukkumaan ja nukkumaan läpi yön. Samana iltana sain oikoluettua kirjani oikovedoksen.

Tammikuussa kirjani Trumpin kansa tuli kauppoihin, ja pääsin pitämään käsissäni lähes kolmen vuoden työn tulosta. Vuodesta 2020 oli tulossa aivan erilainen kuin kahdesta edellisestä.

Advertisement

Story Slam -tarinankerrontaklubilla

Sain tällä viikolla toteutettua pitkäaikaisen suunnitelmani, kun pääsin lavalle kaikille avoimella Story Slam -tarinankerrontaklubilla.

 

Täällä englanninkielisessä maailmassa tarinankerrontaklubit ovat varsin yleisiä. Minun ja täkäläisten ystävieni suosimalla The Moth -klubilla toimintaperiaate on, että kuka tahansa yleisön joukosta saa ilmoittaa haluavansa lavalle, ja halukkaiden joukosta arvotaan kymmenen tarinankertojaa, jotka pääsevät kukin vuorollaan yleisön eteen kertomaan korkeintaan viisiminuuttisen henkilökohtaisen tositarinan. Muistiinpanoja lavalle ei saa tuoda, vaan tarina täytyy kertoa vapaasti ulkomuistista tai improvisoiden. Joka klubi-illassa on eri teema, johon tarinan on tarkoitus liittyä. Yleisön joukosta sattumanvaraisesti valittu tuomaristo pisteyttää tarinat, ja heidän valitsemansa voittaja pääsee lavalle uudelleen myöhemmässä erikoisillassa, jossa kaikki kymmenen tarinankertojaa ovat aikaisempien iltojen voittajia.

Olin jo pitkään suunnitellut alkavani käydä Mothissa säännöllisesti ja yrittäväni ennen pitkää lavalle, mutta suunnitelma oli kerran toisensa jälkeen hautautunut muiden kiireiden jalkoihin. Nyt kuitenkin illan teemana oli Kohtalo, ja tiesin sen nähdessäni heti, että saisin sen ympärille todella helposti rakennettua version tarinasta, jota kaikkein useimmin täällä ihmisille kerron: tarinan siitä, miten päädyin asumaan Yhdysvalloissa.

Koska olin yrittämässä lavalle ensi kertaa, oikeanlaisen tarinan valitseminen tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mitä tutumpi tarina minulle itselleni olisi, mitä useammin olisin sen kertonut, sitä helpommalta uskoin lavalle nousemisen tuntuvan. Etua oli siitäkin, että tätä tarinaa olen kertonut pääasiassa amerikkalaisille, joten minulle on luontevaa kertoa se englanniksi ja amerikkalaisen kuulijan näkökulmasta.

Sovin kahden ystäväni kanssa klubille menosta ja kirjoitin tarinani valmiiksi, mutta ennen kuin ehdin alkaa tosissani harjoitella sitä, sain ystävältäni viestin: ilta olikin loppuunmyyty!

Olin todella pettynyt ja harmittelin sitä, etten ollut ostanut omaa lippuani heti, kun liput tulivat myyntiin. Seuraavana aamuna soitin klubin lipunmyyntiin ja kysyin, oliko meillä mitään toivoa saada lippuja ovelta. Lipunmyyjä pahoitteli ja sanoi, että ovella myytäisiin lippuja ainoastaan siinä tapauksessa, että joku halusi itse myydä ylimääräiset lippunsa tai että joku oli soittanut lipunmyyntiin kertoakseen, ettei pystyisikään käyttämään ennalta ostamiaan lippuja.

Jälkimmäistä en uskonut tapahtuvan. Liput maksavat vain kympin kappale, joten en uskonut kenenkään myöskään tulevan erikseen paikalle pelkästään kaupittelemaan lippuja. Ainoa toivo oli tavoittaa ovelta seurue, josta joku ei olisikaan päässyt tulemaan. Onnistumisen todennäköisyydet tuntuivat pieniltä.

Päätimme ystävieni kanssa luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni kuiski, että minun kannattaisi silti käydä ovella. Kohtalo-teemaan tuntui sopivan, että jos minun olisi Tarkoitus päästä lavalle, lippukin järjestyisi. Ajattelin, että jos saan näissä olosuhteissa lipun, hyvä onni varmaankin jatkuu, ja minut myös arvotaan yhdeksi illan tarinankertojista.

Bostonin keskustassa oli aikaisemmin illalla ilmainen puistozumba, jossa käyn aina, kun työvuorot sallivat. Päätin, etten jättäisi zumbaa väliin seisoakseni ovella kyselemässä lippua jokaiselta sisääntulijalta, mutta piipahtaisin klubin ovella kotimatkalla. Klubi on eri kerroilla eri paikoissa, ja tällä kertaa se sattui sopivasti olemaan lähellä metroasemaa, jonka ohi ajaisin joka tapauksessa zumbasta palatessani.

Otin zumbaan mukaan vaihtovaatteet, meikit ja pyyhkeen, ja käytin ennen klubin ovelle menoa röyhkeästi hyväkseni tutun hipsterimaailmanparannuspikaruokalan vessaa, jossa muuntauduin hikisestä puistoliikkujasta klubi-iltaan valmistautuneeksi kukkamekkotytöksi. Käyn kyseisessä pikaruokapaikassa sen verran usein, etten kokenut tekeväni heille suurta vääryyttä, vaikka pidinkin heidän vessaansa varattuna hieman tavallista pidempään, enkä edes ostanut sillä kertaa heidän tuotteitaan.

Kun saavuin ovelle, sisään jonotti vain muutama seurue. Kysyin, sattuisiko kenelläkään olemaan lippua myynnissä – ja nainen jonon keskeltä huudahti heti, että hänellä on!

Nainen oli suunnilleen ikäiseni ja paikalla yksin, sillä hänen poikaystävänsä oli tullut kipeäksi. Hän selitti, ettei ollut kehdannut alkaa kaupitella ylimääräistä lippuaan ja että oli jo hyväksynyt sen, että se menisi hukkaan. Riemuitsimme molemmat hyvästä onnestamme – tai Kohtalosta, jos asian niin haluaa tulkita.

Kävin ilmoittautumassa lavalle ja etsimme uuden kaverini kanssa yhdessä istumapaikat. Saimme hyvät paikat varsin läheltä lavaa. Sitten ei ollut enää tehtävissä muuta kuin kuunnella tarinoita ja jännittää jokaisen arvonnan aikana, nousisiko kangaskassista minun nimeni. Ilmoittautumislappuni kassiin laittanut vapaaehtoinen oli kertonut, että lavalle mieliviä oli sinä iltana varsin vähän. Mahdollisuudet olivat siis hyvät.

Olin ollut ystävieni kanssa Mothissa yhden kerran aikaisemmin, ja tiesin sen perusteella, että tarinankertojien taso vaihtelisi todennäköisesti suuresti. Jotkut käyvät klubeilla säännöllisesti ja ovat hioneet taitojaan pitkään, toiset nousevat lavalle kerran elämässään. Jotkut ovat luontaisia tarinankertojia. Jotkut tuntevat työnsä, koulutuksensa tai muun kiinnostuksen ansiosta hyvän tarinan rakenteen peruspalikat ja osaavat käyttää niitä rakentaakseen toimivan tarinan – ja toiset eivät. Ensikertalaisista jotkut haluavat lavalle siksi, että juuri senkertainen teema puhuttelee heitä aivan erityisellä tavalla, ja he saattavat siksi olla sokeita sille, miten tarinasta saisi yleisön kannalta kiinnostavan. Yhdysvalloissa lavalle nousee lisäksi myös niitä, joille yleisön edessä itsestään puhuminen on eräänlaista terapiaa.

Heti alussa lavalle pääsi keski-ikäinen nainen, jonka tarina oli todella hyvä ja kerrontatyyli mukaansatempaava. Hänen jälkeensä mikrofonin ääreen nousi nuorehko mies, joka paljasti tarinankerrontaklubilla puhumisen olevan hänelle pelonvoittamisharjoitus. Hän oli selvästi lavalla itseään eikä yleisöään varten, ja hänen esityksensä jälkeen oli helppo sanoa itselleen, ettei lavalle menemisestä tarvitsisi ottaa paineita.

Minun nimeni arvottiin hieman ennen illan puoliväliä. Puhujat arvotaan yksi kerrallaan, ja kun oma nimi sanotaan, lavalle on mentävä heti. Minun mielenlaadulleni se sopii paremmin, kuin että tietäisin illan alusta alkaen puhuvani vaikkapa viidentenä. Silloin ehtisin alkaa jännittää.

Nousin lavalle amerikkalaistyylisten rohkaisuaplodien saattelemana ja huomasin ilokseni, ettei minua jännittänyt juuri lainkaan. En ollut harjoitellut tarinaani kovin paljon, koska oli epäselvää, pääsisinkö koko klubille, enkä siksi halunnut käyttää harjoitteluun kohtuuttomasti aikaa. En myöskään halunnut tarinani kuulostavan ulkoa opetellulta. Muistin kuitenkin ongelmitta hahmottelemani rungon, eikä se kadonnut missään vaiheessa mielestäni.

Olin todella tyytyväinen siihen, miten ensimmäinen kertani tarinankerrontalavalla meni. En ollut hermostunut ja pystyin nauttimaan olostani. Tunsin kertovani luontevasti, en ladellut ulkoa opeteltua litaniaa ja pysähdyin välillä vitsailemaan yleisölle, joka palkitsi minut pienillä nauruilla.

Tuomariston pisteytyksestä olin hyvin pitkälle samaa mieltä. Minua enemmän pisteitä saivat ainoastaan kertojat, jotka olivat omastakin mielestäni minua parempia. Ilokseni päädyin pisteitteni puolesta selkeästi siihen kertojajoukkoon, jotka tiesivät, mitä tekivät, ja joiden väliset piste-erot eivät olleet suurensuuria. Hieman närkästynyt olin yhdelle tuomariksi päässeelle kaveriporukalle, joka antoi minulle samat pisteet kuin pelkoterapiamiehelle. Heidän arvionsa olivat kuitenkin lähes joka kertojan kohdalla aivan erilaiset kuin kahden muun tuomaristoporukan, jotka puolestaan olivat linjassa keskenään – ja linjassa omien henkilökohtaisten arvioitteni kanssa. Päätin siis jättää muiden kanssa jatkuvasti eri linjoilla olleen porukan näkemykset omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan ilta oli todella mukava, ja tiesin heti, että haluan yrittää uudemmankin kerran lavalle. Toivottavasti saan tämän Kohtalon väliintulon ansiosta nyt vihdoin todella otettua tavaksi käydä tarinaklubeilla säännöllisesti.

Osaanko kertoa tarinoita, osaako toinen kuunnella?

Pidän itseäni hyvänä tarinankertojana ja kerron mielelläni hauskaksi tarkoitettuja juttuja omasta elämästäni. Samuliin tarinani uppoavat kuitenkin poikkeuksellisen huonosti, mistä olen ollut ymmälläni. Viikonloppuna taisimme viimein keksiä, mistä se johtuu.

Olemme päätyneet monet kerrat tilanteeseen, jossa kerron mielestäni kiinnostavaa juttua mutta huomaan Samulin olevan ihmeissään siitä, mistä oikein puhun ja miksi. Luulin aluksi, että emme vain pidä samanlaisia juttuja hauskoina, mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on siitä, miten tarina kerrotaan.

Minun ja Samulin välillä vaikuttaa olevan sama kulttuuriero kuin eurooppalaisten ja amerikkalaisten tieteentekijöiden välillä. Kuulemma eurooppalaiset tutkijat kertovat artikkeliensa alussa tutkimuksen lähtökohdat, selostavat sitten tutkimuksen kulun ja esittelevät lopussa johtopäätökset. Amerikkalaiset puolestaan aloittavat johtopäätöksillä. Heidän mielestään kaikki muu muuttuu kiinnostavaksi ja ymmärrettäväksi vasta, kun ne ovat tiedossa.

Minun tarinankerrontatyylini muistuttaa eurooppalaista tieteellistä artikkelia: aloitan alusta ja etenen aikajärjestyksessä kohti loppuhuipennusta. Jutun pointti paljastuu lopuksi samaan tapaan kuin vitseissä ja sarjakuvastripeissä. Samuli kuitenkin kaipaisi amerikkalaiseen tyyliin jutun alkuun eräänlaiset johtopäätökset: vastauksen kysymykseen, miksi tämä juttu kerrotaan. Sen hahmottaminen kuulemma helpottaa jutun seuraamista olennaisesti.

Tämän ymmärrettyäni olen yrittänyt opetella kertomaan juttuja niin, että niiden alussa on pieni johdanto. Varsinaista loppuhuipennusta en siinä paljasta, mutta yritän antaa jonkinlaisen ennakkokäsityksen siitä, mihin juttu on menossa ja miksi kerron sitä juuri siinä tilanteessa.

Sama pätee vakavampiinkin tarinoihin. Jos näen yhtymäkohdan jonkin lapsuuden kokemukseni ja nykyhetken välillä, minulle olisi luontaista kertoa ensin lapsuuden kokemuksesta ja edetä vasta sitten oivallukseeni yhtymäkohdasta. Saan kuitenkin rakkaani huomion paljon paremmin jos aloitankin kertomalla, minkälaisen yhtymäkohdan olen tunnistanut. Lapsuusmuistoani on kuulemma paljon helpompi seurata, jos pystyy alusta alkaen peilaamaan kertomaani siihen, miten tarina liittyy nykyhetkeen.

Nyt kun tiedostan asian, minun on helppo ymmärtää, miksi näin on. Itse vain en ole koskaan kaivannut vastausta kysymykseen, miksi jokin tarina kerrotaan. Olen vitsaillut samaistuvani Homer Simpsoniin, jolta Bart kysyy tylsistyneenä, mikä isän juuri kertoman tarinan pointti on, ja joka vastaa pojalleen iloisena ”Minä tykkään tarinoista.”

Oikeasti minulle on totta kai tärkeää, että tarinani olisivat mielenkiintoisia ja että niiden sanoma välittyisi kuulijalle. Samuli ei taatusti ole ainut, joka saa jutuistani enemmän irti, kun opettelen lisäämään niihin johdannon. Olen onnellinen siitä, että ymmärsin tämän asian nyt, mutta samaan aikaan harmittaa, ettei kukaan kertonut minulle tästä jo vuosia sitten.

Kommunikaation onnistuminen on uskomattoman pienestä kiinni.

***

P.S. Tarinoita ja kuvia New Yorkin -matkastamme on luvassa heti, kun ehdimme valita ja käsitellä parhaat matkakuvat.