Heimitäkuuluu eli miten olla muovisen kohtelias

Kävin äsken Suomen-kotini lähiruokakaupassa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut kysellä kassalta kuulumisia.

Amerikassa olen opetellut aloittamaan jokaisen kasvokkaisen kohtaamisen ventovieraan kanssa sanomalla heimitäkuuluu. Minulle on tärkeää ladella koko litania samaan hengenvetoon, sillä jos erehdyn pitämään pienenkin tauon hein jälkeen, ehdin tulla tietoiseksi siitä, miten paljon amerikkalainen tervehtimiskulttuuri minua ärsyttää.

Marylou's cafe in Hyannis, Cape Cod

Marylou’s-ketjun kahviloissa kaikki on pinkkiä parkkiruutuja myöten, mutta aivan erityisen pinkkiä on baristojen puhetyyli.

Suomalaisena olen tottunut siihen, että kuulumisten kyseleminen on merkityksellinen teko. Niitä kysellään itselle tärkeiltä ihmisiltä siitä syystä, että halutaan kuulla heidän iloistaan ja suruistaan. Kysymys on aito, ja siihen saa aidon vastauksen.

Tuntuu pahalta, kun itselle tärkeä ja merkityksellinen lause latistetaan tyhjäksi fraasiksi, rutiininomaiseksi kysymykseksi, johon ei välttämättä edes ole tarkoitus vastata. Mahdolliset vastaukset tuntuvat vielä pahemmalta, koska ne ovat sisäänrakennetusti muovisia.

Myös Espanjassa tervehtimiskulttuuri vaatii kuulumisten kyselemistä. Siellä asuessani minun oli välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa väittää kaiken olevan hyvin, jos elämässäni oli vaikeita asioita meneillään. Opin silloin vastaamaan kysymykseen ”Väsyttää. Mitä sinulle kuuluu?” Se ei taatusti ollut sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, mutta se oli riittävän pintapuolista mennäkseen ulkomaalaisen sanomana läpi.

Amerikassa en uskaltaisi edes kokeilla. Siellä olisi hirveä sosiaalinen kömmähdys jo se, jos unohtaisi hymyillä korvasta korvaan vakuuttaessaan, että kaikki on täydellisesti.

Olen kuitenkin huomannut, ettei kuulumisista valehteleminen tunnu nyt läheskään yhtä vaikealta kuin kymmenen vuotta nuorempana Espanjassa. Toivottavasti se ei tarkoita, että olen vuosien varrella paatunut valehtelemiseen ja todellisten tunteitteni salaamiseen. Haluan mieluummin ajatella, että minun on nyt aikuisempana helpompaa hyväksyä ärsyttävätkin tavat vieraaseen kulttuuriin kuuluvina ja noudattaa niitä silloinkin, kun en niistä pidä.

Asiaa varmasti auttaa paljon sekin, miten onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani olen. Vaikka kaupan kassalla ollessa kuinka keljuttaisi jokin akuutti asia, olen samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, miten hyvin isot ja tärkeät asiat elämässäni juuri nyt ovat. Siksi en tunne valehtelevani, kun vakuutan voivani hyvin.

Suomessa arvostan silti suuresti sitä, että saan säästää kuulumisten kyselemisen tilanteisiin, joissa olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan vastauksen.

Kuka saa määrittää, mistä olen kotoisin?

Rasismista bloggaava Koko Hubara kertoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että häneltä on lapsesta saakka kyselty, mistä hän on oikeasti kotoisin. Vantaalla syntynyttä Hubaraa ei hänen ihonvärinsä vuoksi uskota, kun hän kertoo synnyinpaikkansa.

Valitettavasti se ei yllätä.

Amerikassa vastaavaa tuskin tapahtusi. Kokemukseni on toki vielä hyvin rajallinen, mutta amerikkalaiset vaikuttavat paljon suomalaisia valmiimmilta antamaan jokaiselle vallan määritellä itse, mistä hän on kotoisin. Jo pitkään Amerikassa asuneen Samulin kokemus on samanlainen: toisen identiteetin kyseenalaistaminen ei kuulu amerikkalaiseen kulttuuriin.

Minulta on kysytty muutaman kerran Bostonin ulkopuolella, mistä päin tulen. Kun olen kokeeksi sanonut tulevani Bostonista, kukaan ei ole vaikuttanut hämmästyneeltä tai väittänyt minulle vastaan. Vastaukseni on kelvannut sellaisenaan siitä huolimatta, että aksentistani kuulee heti, etten ole asunut Bostonissa kovin kauan.

Tämän newyorkilaisen paikan saippuakauppias kysyi kotipaikkaani siksi, etten selvästikään tuntenut heidän tuotteitaan, vaan pysähdyin hämmästelemään kuppikakkujen muotoisia saippuoita.

Tämän newyorkilaisen paikan saippuakauppias kysyi kotipaikkaani siksi, etten selvästikään tuntenut heidän tuotteitaan, vaan pysähdyin hämmästelemään kuppikakkujen muotoisia saippuoita.

Toista oli kun asuin Espanjassa. Espanjalaiset sanoivat päin naamaa ”Etkä tule”, kun sanoin tulevani Madridista.

Kyse ei ollut puhetavastani, sillä madridilaista aksenttiani on moni espanjalainen kehunut. Kuten Hubaran tapauksessakin, ihonvärini määritti sen, etteivät paikalliset hyväksyneet minua yhdeksi heikäläisistä.

Espanjalaisille olin ennen kaikkea blondi. Vaikka olin värjännyt hiukseni voimakkaan punaisiksi, miehet huutelivat perääni kadulla ”hei, blondi”, kun he samaa hiusväriä käyttävälle espanjattarelle olisivat huutaneet ”hei, punapää” tai ”hei, tumma”.

Lopulta kyllästyin ja värjäsin hiukseni kokonaan vaaleiksi. Tuntui helpommalta, kun oma käsitys omasta ulkonäöstä ei ollut ristiriidassa ympärillä olevien ihmisten näkemyksen kanssa.

Kutsuisitko blondiksi naista, jolla on tämänväriset hiukset? Espanjalaiset kutsuvat.

Kutsuisitko blondiksi naista, jolla on tämänväriset hiukset? Espanjalaiset kutsuivat.

Espanjan-kokemusteni jälkeen minuun teki vaikutuksen sen, miten valmiita tapaamani amerikkalaiset olivat hyväksymään väitteeni Bostonista tulemisesta.

Lisäksi huomiotani on kiinnittänyt se, miten harvoin minulta on ylipäänsä Amerikassa kysytty, mistä olen kotoisin. Bostonissa se on tullut puheeksi ainoastaan silloin, kun olen itse maininnut, että olen vasta muuttanut kaupunkiin. Kotikontujen ulkopuolella liikkuessani kotipaikkaani on kyselty vain, jos olen selvästi vaikuttanut turistilta.

Olen ollut siitä iloinen. Kysyjä voi ajatella olevansa kohteliaan kiinnostunut toisesta, mutta kysymys ”Mistä olet kotoisin?” pitää aina sisällään oletuksen ”Et ainakaan täältä”. Se viittaa siihen, että jokin toisessa on silmiinpistävän vierasta, toisenlaista, muualta tulevaa. Yhtä hyvin voisi sanoa ”Kiinnitin huomiota siihen, ettet taida olla täältä päin.” Siksi on parempi olla kysymättä.

Toivon, että me suomalaisetkin vielä opimme antamaan jokaiselle ihmiselle oikeuden määritellä itse oman identiteettinsä.

Töissä rentoutumassa

Palasin tänään töihin. Se tuntui paljon rentouttavammalta kuin tämänkesäinen lomani.

Töissä tiedän, mitä teen. Kun istun aamulla työpisteelleni, alan hoitaa tuttuja asioita hyväksi havaitussa järjestyksessä. Kun haluan soittaa johonkin, en joudu miettimään, miten puhelimeni toimii tai miten puhelun aluksi pitäisi esittäytyä. Kun työkaveri ehdottaa kolmea lounaspaikkaa, osaan heti sanoa, mihin niistä mieluiten tänään menisin.

Tuttuus tekee kaikesta hämmästyttävän helppoa.

En silti toivo, että voisin perua muuttoni ja jäädä. Juuri nyt on vain helpottavaa levähtää hetki kaiken uuden sulattelemisesta tekemällä tuttuja asioita tuttujen kasvojen ympäröimänä.

Paluumatkan pelot

Juuri kun Boston oli alkamassa tuntua kodilta, olikin aika palata Suomeen. Paluun ajatteleminen hermostutti enemmän, kuin mihin olin osannut varautua.

Mitä, jos vanha, rakas elämäni Suomessa ei enää tunnukaan omalta? Tai entä, jos solahdankin siihen takaisin kuin en koskaan olisi poissa ollutkaan? Haihtuuko Bostonissa saavuttamani hauras kodikkuuden kokemus silloin mielestäni kokonaan ja joudun aloittamaan syksyllä kaiken alusta?

Voiko olla, että arki Suomessa onkin kaikessa tuttuudessaan niin helppoa ja kevyttä, ettei ajatus Amerikkaan muuttamisesta enää tunnukaan houkuttelevalta? Onko mahdollista, että olen ankkuroinut mieleni ja sydämeni jo niin vahvasti Uuteen Englantiin, etten osaa nauttia tulevista viikoista Suomessa, vaan odotan vain kaiken aikaa pääsyä takaisin Samulin luo?

Veikkaan, että todellisuus on yhdistelmä kaikkea tuota. Luotan siihen, ettei yksikään peloistani toteudu sellaisenaan.

Todennäköisimmin Suomessa olo tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta.

Pelot alkoivat väistyä kun muistin, että olen kerran aiemmin elänyt kahdessa kaupungissa samaan aikaan ja tuntenut olevani kotona molemmissa. Tiedän siis, että sekin on mahdollista.

Opiskelin viisi vuotta Tampereella niin, että vietin puolet viikosta siellä ja puolet Helsingissä. Tampereella minulla oli ensimmäinen ikioma koti, yliopistolla tapaamani ystävät, opinnot ja välillä töitäkin. Helsingissä vietin aikaa silloisen poikaystäväni, vanhojen ystävieni ja vanhempieni kanssa.

Olin vahvasti juurtunut kumpaankin kaupunkiin, ja junamatkat niiden välillä olivat itsestäänselvä osa arkeani. Oli hassua nähdä junassa täpinöissään olevia lomamatkalaisia, jotka ihmettelivät seinästä auki vedettäviä roskapusseja ja ostivat kiertävästä myyntikärrystä surutta kalliita virvokkeita reissunsa kunniaksi.

Tänään Bostonin lentokentällä tuntui samalta.

Ympärilläni oli Eurooppaan lomalle matkaavia amerikkalaisia, jotka amerikkalaiseen tyyliin hihkuivat ”I’m so excited!” ja lähestulkoon hyppivät innosta. Itse olin vaiti ja naama peruslukemilla, ja vaikka suomalainen ilmaisee riemuaan juuri sillä tavoin, tällä kertaa ei ollut kysymys riemunilmauksesta.

Edessä oleva mannertenvälinen lento tuntui junamatkalta Tampereelta Helsinkiin.

Odotan parhaillaan Reykjavikissa jatkolentoa rauhallisin mielin. Minulla on nyt kaksi kotia, eikä siinä tilanteessa ole mitään minulle vierasta tai pelottavaa.

Yhtäkkiä olin taas oma itseni

Maanantaiaamuna herätessäni huomasin, että jokin oli muuttunut. Tunsin taas olevani oma itseni.

Se tuntui todella hyvältä.

Aiempina viikkoina täällä olin ollut kuin vieras ihminen itselleni. Sillä tavoin mieleni reagoi siihen, että aivan kaikki tässä uudessa elämäntilanteessa on minulle vierasta. Ei riitä, että minulla on eri kotimanner ja kotimaa kuin ennen. Aivan uutta on myös Samulin kanssa eläminen.

Hetkittäin olen kaivannut aivan valtavasti sitä, että saisin tänne edes yhden tutun asian.

Nyt sopeutuminen oli kuitenkin selvästi edennyt jonkin olennaisen askeleen. Minä olin taas sama kuin ennen.

Se oli juuri se tuttu asia, jota kaikkein eniten tarvitsin.

Kun oman pään sisällä tuntui taas tutulta, kaikki vieraus sen ulkopuolella oli heti paljon helpompi ottaa vastaan.

Olen todella kiitollinen siitä, että ehdin päästä sopeutumisessa tähän vaiheeseen ennen kuin palaan elokuuksi Suomeen. Olen vakuuttunut, että sen ansiosta minun on helpompi olla, kun syksyllä muutan tänne kokonaan.

Syksyllä on aivan varmasti edessä vielä paljon sopeutumista, kun en enää ole täällä lomalla. Silloin minulla on uuden kotipaikan ja uuden parisuhteen lisäksi aivan uudenlainen työ. Silloin joudun myös kohtaamaan Suomessa asuvista rakkaistani erossa olemisen aivan eri tavalla kuin nyt, kun eron on määrä kestää paljon pidemmän aikaa.

Herään varmasti vielä monena aamuna siihen, että pääni sisällä tuntuu asuvan joku vieras. Nyt kuitenkin sain nähdä, että jonain päivänä vieras katoaa ja saan tilalle tutun, rakkaan itseni. Tiesin toki järjellä, että niin tapahtuisi, mutta tunnetasolla on paljon helpompi luottaa sellaiseen, minkä on jo aiemmin kokenut.

Kun vierauden tunne syksyllä iskee, voin aina kuvitella mielessäni sen hetken, jolloin huomaankin olevani taas minä. Se tuntuu vielä paremmalta kuin yleensä, kun on ehtinyt olla itseään ikävä.

Enjoying the summer at our back yard

Auringon ottaminen takapihalla alkaa vähitellen tuntua kodilta. Nyt kun olen oma itseni, lukemani romaanikin tuntuu paljon paremmalta kuin se, jota viime viikolla eri mielentilassa luin.

Our back yard is kind of like my home office

Takapihan ”kotitoimistossani” voin tehdä töitä ensi kesänä ja ehkä tänä syksynäkin, jos sattuu tulemaan lämmin syksy. Pihalla olo muuttui heti paljon mukavammaksi, kun saimme hankittua kaksi pihatuolia.

Kerrankin jokin sujui helposti – ainakin melkein

Sain hankittua julkisen liikenteen matkakortin. Se onnistui melkein helposti.

Davis subway ie T station in Somerville Boston, MTBA

Lähimetroasemamme Davis ja sen absurdi lehmäkoristeinen tuuliviiri. Vaikka Bostonin metroon viitataan virallisesti amerikkalaisella sanalla subway, sen symboli on T-kirjain, josta minulle tulee ensimmäisenä mieleen Lontoon metron lempinimi tube. Täällä metroa kutsutaan T-kylttien mukaan loogisesti ja yksinkertaisesti sanalla T. Minulle ei ole selvinnyt, mistä kylttien T-kirjain tulee.

Ensin etsin matkakorttipistettä metroasemilta. Käyttämilläni asemilla ei sellaista ollut, mutta kertalippuautomaateissa mainostettiin, että liikennelaitoksen nettikaupasta saisi valmiiksi ladatun Charlie Cardin.

Davis subway ie T station ticket vending mashines in Somerville Boston, MTBA

Automaateissa voi ladata matkakorttia, mutta uusia kortteja niistä ei saa.

Menin siis nettikauppaan. Siellä minulle selvisi, että olin ymmärtänyt mainokset väärin. Verkossa sai kyllä ladattua kortilleen rahaa, mutta uusia kortteja sieltä ei voinut tilata.

Uusia kortteja saisi ilmeisesti vain palvelupisteestä, joita on koko Bostonin ja sen ympäryskuntien alueella yksi.

Palvelupiste oli helpossa paikassa: yhdellä isoista asemista, jotka ovat kotiamme lähimmän metrolinjan varrella. Kun lähestyin sitä, näin jo kaukaa kymmeniä ihmisiä istumassa ja seisomassa palvelupisteen lähettyvillä. Lähempänä näin, että palvelupisteen ovelle oli erikseen jono.

Jonossa oli vain muutamia ihmisiä. Ehkäpä näkemäni kymmenet ihmiset odottivat jotain aivan muuta. Toiveikkaana asetuin jonoon.

Olin todella iloinen siitä, että olin saanut täkäläisen puhelimen ennen matkakorttipisteelle tuloa. Kännykkänetistä on ehkä kaikkein eniten iloa silloin, kun jonottaa tai odottaa yksinään.

Kun jono eteni, tajusin, että sen päässä odotti vasta pääsy palvelupisteen ovesta sisään. Kukin pääsi vuorollaan sisään, jutteli ovella seisovan asiakaspalvelijan kanssa hetken ja siirtyi sitten näkemieni kymmenien ihmisten joukkoon odottamaan pääsyä palveluluukulle.

Yhden luukun periaate ei tosiaan vaikuta olevan amerikkalaisille tuttu käsite, kuten jo viisumihaastattelussa totesin.

Jatkoin silti jonottamista. En todellakaan aikonut maksaa jokaisesta metromatkastani 50:tä senttiä ylimääräistä vain siksi, ettei minulla ollut matkakorttia.

Inside the Davis subway ie T station in Somerville Boston, MTBA

Davisin kehystetty tähtilippu. Samanlainen taitaa olla kaikilla asemilla.

Kun pääsin ovesta sisään, minua odotti iloinen yllätys: uuden matkakortin sai heti käteen ovella seisovalta asiakaspalvelijalta! Pyysin toista korttia Samulille ja sekin onnistui yhtä helposti.

Varoin nuolaisemasta ennen kuin tipahtaa. Seuraavaksi täytyisi varmaankin jonottaa luukulle antamaan henkilötietonsa, jotta kortti voitaisiin aktivoida käyttöön. Miten muuten liikennelaitos voisi varmistaa, ettei useampi ihminen käytä samaa kuukausilippua?

”Jos et halua jäädä jonottamaan, voit ladata korttisi automaatissa”, kortin ojentanut nainen opasti hymyillen.

Mysteeriksi jäi, miksi kaikki ne kymmenet ihmiset jonottivat siellä.

Kävelin pois kevyin askelin. Kerrankin jokin oli onnistunut helposti! Sitten aloin miettiä, miten monta vaihetta tähänkin oli tarvittu.

Käsitykseni helposta on tainnut muuttua aika dramaattisesti tänne tuloni jälkeen.

Davis subway ie T station platforms in Somerville Boston, MTBA

En ole vielä oppinut luottamaan siihen, hahmotanko oikein metron suunnat Inbound (sisäänpäin) ja Outbound (ulospäin). Onneksi niiden vieressä lukee aina myös pääteasemat, jotka minun on ollut helpompi oppia.

Newportin kartanot

Music Room in The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Breakers-kartanon musiikkihuone

Platinaa ja kultaa seinissä, marmoria, valtavia kattokruunuja. Kartanoita, jotka julistavat koko maailmalle, miten paljon rahaa niiden omistajilla on.

Newportin merenrantakaupunki Rhode Islandin osavaltiossa oli vauraiden amerikkalaisten suosiossa jo 1800-luvulla. Sinne rakennetaan toinen toistaan suurempia ja vaikuttavampia vapaa-ajanasuntoja edelleen.

Marble House mansion in Newport Rhode Island

Marble House -kartano

Hotelliyöt Newportissa ovat kalliita, mutta jos onnistuu välttämään kaupungissa yöpymisen, sen ylellisestä tunnelmasta pääsee nauttimaan vähälläkin rahalla. Meiltä kotoa Newportiin on vain 120 kilometrin ajomatka, joten sinne on helppo mennä päiväretkelle kartanoita ällistelemään.

Ulkopuolelta arvorakennuksia pääsee katselemaan ilmaiseksi. Jyrkkien kallioiden viertä kulkevalta Cliff Walkilta näkee sekä vanhojen että uudempien kartanoiden takapihoja samalla kun nautiskelee samoista merimaisemista, joita niiden asukkaat katselevat ikkunoistaan. Autolla tai pyörällä voi ihastella talojen etupuolia ja merta ajelemalla Ocean Drivella.

Cliff Walk in Newport Rhode Island

Cliff Walk

People flying kites alongside the Ocean Drive in Newport, Rhode Island

Leijat Ocean Driven yllä

A mansion seen from the Ocean Drive in Newport Rhode Island

Tämä talo tiluksineen ei ole Ocean Drivellä näkemistämme kartanoista hulppein tai suurin, mutta minun makuuni se oli viehättävin.

Osa 1800-luvun lopun hulppeimmista kartanoista on nykyään avoinna yleisölle. Kävimme kaikkein suurimmassa ja pröystäilevimmässä Breakersissa ja kartanonrakennusbuumin aloittaneessa Marble Housessa. Yhteislippu niihin maksoi 26 dollaria.

The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Breakers

Samuli alkoi haaveilla Breakersissa asumisesta.

Entrance hall of The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Toisen kerroksen parvelta voi katsella sisääntuloaulaan.

modIMG_4409

Kirjaston koristeellinen katto ja kattokruunu vievät huomion niin tehokkaasti, ettei ole helppo huomata, että seinät on tapetoitu vihreään kankaaseen painetulla kullalla.

Platinum Wall Ornament in The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Seiniä voi koristella vaikka platinalla, jos haluaa osoittaa seurapiireille, että siihenkin on varaa.

Gold in walls in The Breakers Mansion in Newport Rhode Island

Puisen koristeen taustalla on kultaa, jonka pinta on kuvioitu muistuttamaan nahkaa.

Bathtub with four taps for hot and cold salt and fresh water in The Breakers mansion in Newport Rhode Island smaller

1800-luvun lopulla uskottiin merivesikylpyjen terveellisyyteen. Ammeissa olikin neljä hanaa: kylmälle ja kuumalle merivedelle sekä kylmälle ja kuumalle makealle vedelle.

Kitchen of The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Breakersin keittiössä kelpasi huippukokkien työskennellä.

Marble Housen sisustukselle sen sijaan emme lämmenneet muutamaa yksittäistä huonetta lukuunottamatta. Talo tuntui Breakersin jälkeen vaatimattomalta.

The most impressive fireplace of Marble House mansion in Newport Rhode Island Bedroom in The Marble House mansion in Newport Rhode IslandNäin jälkikäteen ajateltuna vaatimaton oli ehkä hieman väärä sana kuvaamaan Marble Housea.

Vähän erilaista, osa kaksi: Ulko-ovi

Olen onnistunut ainakin kahdesti jättämään täällä ulko-oven yöksi auki. Se on ihmeellistä, sillä olen ovien sulkemisen suhteen turhankin tarkka. Käyn aivan liian usein tarkistamassa vielä kertaalleen, että ovi varmasti on kiinni.

Tämäkin ihmetyksen aihe selittyy sillä, että kaikki on täällä vähän erilaista.

Ensinnäkin lukko kääntyy päinvastaiseen suuntaan kuin Suomessa. Toisekseen ovi aukeaa eri suuntaan.

Our front doorJälkimmäiseen osasin varautua jo ennakkoon. Kun asuin Espanjassa, tutustuin arkkitehtipariskuntaan, joka ei tiennyt Suomesta juuri muuta kuin ovien aukeamissuunnan. Heille oli opetettu yliopistossa, että Suomi on hieno maa, koska siellä asuntojen ulko-ovet aukeavat paloturvallisuuden kannalta järkevästi ulospäin. Täällä Amerikassa kuten Espanjassakin ovet aukeavat sisäänpäin.

Lukon kääntymissuunta sen sijaan tuli täytenä yllätyksenä. Tuntuu todella kummalliselta lukita ovi ulkoapäin kiertämällä avainta myötäpäivään.

Our front door lock

Sisältä päin ovi lukitaan kiertämällä lukon nappia vastapäivään ja avataan kiertämällä nappia myötäpäivään, kiertämällä kahvaa myöskin myötäpäivään ja vetämällä ovea itseen päin. Mikään näistä liikkeistä ei tule Suomen oveen tottuneelta lihasmuistista.

Ovi ei jäänyt yöksi auki siksi, että olisin unohtanut lukita sen. Se jäi auki siksi, että kävin tarkistamassa, että se varmasti oli lukossa.

Käänsin ensin lukkoa suomalaisen intuitioni mukaan – eli avasin lukossa olleen oven. Sitten koetin, että se varmasti oli kiinni – yrittämällä avata sitä ulospäin.

Hienosti meni.

Kirjastonhoitaja lähettää postikortin

Somerville public library

Kirjastot ovat täällä usein vaikuttavan näköisiä rakennuksia. Jopa lähikirjastomme on koristeltu pylväin.

Kirjastonhoitaja tarjoutui lähettämään minulle postikortin. Ele oli ystävällinen mutta ei mitenkään henkilökohtainen. Hän olisi hoitanut asian standardoidulla postikorttilomakkeella.

Olin kävellyt sisään lähikirjastoon ja kysynyt, miten voisin saada kirjastokortin. Ensimmäiseksi kirjastonhoitaja kertoi, etten tarvitsisi korttia, jos haluaisin vain käyttää tietokonetta tai langatonta nettiyhteyttä. Kirjastokorttia tarvittaisiin vain, jos tahtoisin tehdä jotain niinkin harvinaista kuin lainata kirjoja.

Jos kuitenkin tarvitsin kirjastokortin, minun tulisi todistaa asuvani täällä. Todisteeksi kelpaisi ainoastaan kirjekuori tai postikortti, joka olisi postitettu minulle täkäläiseen osoitteeseen. Vuokrasopimus sen sijaan ei kävisi.

Kirjastonhoitaja ehdotti, että olin varmaankin tilannut verkosta jotain, mikä on toimitettu minulle kotiin. Sillä tavallahan ihmiset nykyään saavat kotiovelle toimitettavaa postia.

Selitin hämmentyneenä, että olemme poikaystäväni kanssa tilanneet kotiin tavaroita vain hänen nimissään. Sen sanominen ääneen ventovieraalle ei ollut mukavaa. Tuntui, että kuulostin heikolta ja epäitsenäiseltä ihmiseltä, joka ei ole oman kotitaloutensa täysivaltainen jäsen. Pelkäsin kirjastonhoitajan ajattelevan, että minulla ei ole omaa rahaa ja että joudun pyytämään poikaystävääni ostamaan minulle kaiken, mitä tarvitsen.

Siinä kohtaa kirjastonhoitaja kysyi, haluaisinko hänen lähettävän minulle postikortin. Hämmennyin ja ilahduin samaan aikaan. Kirjastonhoitaja oli mies ja mietin, yrittikö hän iskeä minua. Vieraassa kulttuurissa on välillä hirveän vaikea tulkita toisen tarkoitusperiä.

Samaan aikaan ele tuntui kuitenkin ystävälliseltä, ja ajattelin sen tarjoavan käytännönläheisen ratkaisun ongelmaan. Tarvitsin minulle kotiin lähetettyä postia, joten lähettäisimme minulle postia. Yksinkertaista.

Kiitin ja tartuin tarjoukseen.

Kirjastonhoitaja otti esiin standardoidun postikorttilomakkeen. Sen nähdessäni vakuutuin siitä, ettei kyse ollut iskuyrityksestä. Oli kenties tavallinen ongelma, ettei ihmisille tullut kotiin postia, ja siihen oli kehitetty tällainen ratkaisu.

Mies painotti, että ennen kortin saapumista minun tulisi varmistaa, että nimeni lukee postilaatikossa. Muuten kirje ei tulisi perille.

Siinä kohtaa tajusin, että voisin hankkia kirjastokortin vasta syksyllä. Nimeni on kirjoitettu vuokrasopimukseen syyskuusta alkaen, eikä vuokraisäntä taatusti suostuisi siihen, että se lukisi sitä ennen ovessa.

Kirjastonhoitaja oli vaikuttanut keskustelumme edetessä koko ajan hämmentyneemmältä, ja hän tuntui putoavan kärryiltä lopullisesti kun yritin selittää, ettemme sittenkään voisi lähettää korttia vielä.

Asiaa ei taatusti auttanut se, että sekosin kiusaannuksissani s-äänteissä ja onnistuin sanomaan, ettei nimeni ole vielä talutushihnassa (leash), kun oli tarkoitus sanoa, ettei se ole vielä vuokrasopimuksessa (lease).

Nyt en siis enää kuulostanut pelkästään epäitsenäiseltä vaan täysin talutusnuorassa olevalta!

Onneksi tässä iässä tajuaa jo, ettei kirjastonhoitaja taatusti muista minua seuraavalla tapaamisella. Poistuin paikalta niin arvokkaasti kuin pystyin ja päätin kielivirheen harmittelemisen sijaan hihitellä sille. Lemmikkikaupasta saisi varmastikin tilattua talutushihnan, jossa olisi lemmikin omistajan nimi ja osoite. En kuitenkaan usko, että se kelpaisi todisteeksi täällä asumisesta sen paremmin kuin vuokrasopimuskaan.

Odotan siis suosiolla syyskuuta, pyydän nimen oveen ja lähetän vaikka itselleni postikortin. Sitten voin marssia kirjastoon kuin paraskin täkäläisen elämän asiantuntija, esittää kaikki vaadittavat liitteet ja pyytää itselleni kirjastokorttia.

Mobiilinetti tekee kodin

Minulla on nyt amerikkalainen kännykkäliittymä. Tuntuu heti paljon enemmän siltä, että asun täällä.

Paikallinen puhelinnumero ei tunnu nykyaikana enää kovin olennaiselta, vaikka toki sitäkin silloin tällöin kysytään. Paljon tärkeämpää on se, että minulla on taas netti käytössäni missä ikinä liikunkin.

Mobiilinetistä on lyhyessä ajassa tullut niin erottamaton osa monen meistä elämää, että sen puuttumisen huomaa koko ajan. Muutos on vähintään yhtä suuri kuin se, minkä kännyköiden yleistyminen aikoinaan aiheutti. Ilman mobiilinettiä asiat täytyy suunnitella tarkemmin ennen liikkeelle lähtöä, kun ei enää voikaan tarkistaa tien päällä asioita googlella tai katsoa reittiopasta. Ilman sitä en ole myöskään voinut olla päivän mittaan Samulin kanssa yhteydessä samalla tavalla, kuin mihin olemme eri mantereilla asuessamme tottuneet. Lisäksi Instagramin kaltaiset palvelut perustuvat täysin siihen ajatukseen, että olemme netissä aina.

Watching sunset and playing board gamesin a park in Somerville near Boston

Pelasimme eilen puistossa Small World -lautapeliä ja katselimme auringonlaskua. Nyt kun minulla on netti puhelimessa, saatoin ottaa tilanteesta saman tien kuvan Instagramiin.

Kännykkäliittymän valitseminen oli pitkä ja tuskastuttava prosessi. Liittymien hinnoittelu on täällä aivan erilaista kuin Suomessa, ja oli vaikea päästä selvyyteen siitä, mitä kannattaisi valita.

Suomessa olemme tottuneet todelliseen ylellisyyteen, kun kännykkänettiliittymissä on tyypillisesti rajoittamaton netinkäyttöoikeus. Täällä uusien liittymien kuukausimaksuihin sisältyy tavallisesti määrättömästi puheaikaa ja tekstiviestejä mutta vain rajallinen määrä nettiä. Mitä isomman kuukausittaisen nettisaldon haluaa, sitä kalliimpi liittymä on – ja edullisimmillaankin kuukausimaksut ovat monta kymppiä.

Eniten minua ällistytti se, että liittymän hinta on monilla operaattoreilla jaettu kahteen osaan: Siihen osaan, jota kutsutaan liittymämaksuksi, ei sisälly oikeutta käyttää liittymää minkäänlaisella laitteella. Päälle täytyy maksaa tuntuva laitemaksu. Laitemaksun suuruus ei riipu siitä, hankkiiko puhelimen kytkykaupalla operaattorilta vai ostaako sen erikseen muualta.

Vaikea oli käsittää myös sitä, että asiakkaita ei täällä nykyään kannusteta sitoutumaan operaattoriin määräajaksi. Kahden vuoden sopimuksen tehdessään saa kytkykauppapuhelimen todella edullisesti, mutta itse liittymä on niin paljon kalliimpi, että laskua kertyy kahdessa vuodessa enemmän kuin ilman sitoutumista.

Myyjät oli selvästi koulutettu ylipuhumaan kaikki asiakkaat, jotka suunnittelivat kahden vuoden sopimuksen tekemistä, ja vakuuttamaan heidät siitä, että kuukausimaksullinen sopimus ilman sitoumuksia on asiakkaan etu.

Se on ymmärrettävää, sillä liittymät on hinnoiteltu operattorin kannalta järjettömällä tavalla. Asiakkaan kannalta kannattavinta olisi tehdä uutta puhelinta hankkiessa kahden vuoden sopimus ja katkaista se kesken jo parin kuukauden päästä, vaihtaa operaattoria ja ottaa toiselta operaattorilta kuukausimaksullinen liittymä ilman puhelinta. Sitä operaattorit eivät tietenkään halua.

Jäin ihmettelemään sitä, mikä on saanut operaattorit hinnoittelemaan palvelunsa sillä tavalla. Mikäli joku teistä tietää asiasta minua enemmän, kuulisin mielelläni, mistä hinnoittelussa oikein on kyse.

Kun kaikki on vähän erilaista

Tarvitsin opetusvideon, jotta osasin laittaa pyykinpesuainetta pyykkikoneeseen.

Siihen tiivistyy hyvin se, miksi olen ollut viime aikoina aika väsynyt ja saanut aikaan vähemmän kuin yleensä: Aivan kaikki on täällä vähän erilaista. Ei kovin paljon mútta kuitenkin sen verran, että mikään ei mene rutiinilla.

Pyykinpesukoneessa ei ole peruainelokeroa. Se on kai täällä kohtalaisen tavallista. Samuli kertoi päätelleensä, että kone kuuluu käynnistää ennen kuin laittaa vaatteet koneeseen. Päältä ladattava kone alkaa käynnistyksen jälkeen hitaasti täyttyä vedellä, minkä jälkeen sekaan voi laittaa vaatteet ja pyykinpesuaineen.

En ollut vakuuttunut. Tuntui hulluudelta katsella käynnissä olevaa pyykkikonetta avoimesta luukusta. Pelkäsin, että se alkaisi pyöriä ennen kuin ehtisin sulkea luukun ja vedet ja vaatteet lentäisivät ympäri kellaria.

Pyykinpesuainevalmistajan opetusvideolla kuitenkin vakuutettiin, että juuri näin on tarkoitus toimia. Kone käynnistetään ja rummun annetaan täyttyä puolittain vedellä. Sitten lisätään pyykinpesuaine, joka sekoittuu rumpuun yhä tulevan virtauksen voimasta veteen hyvin. Lopuksi asetellaan rumpuun vaatteet.

Tein ohjeen mukaan. Asettelin vaatteet rumpuun huolella, sillä Samuli oli varoittanut, että painon jakautuminen epätasaisesti saisi koko koneen pomppimaan, enkä halunnut nähdä amerikkalaisen pyykinpesukoneen hyppivän kiukkuisena tasajalkaa. Samalla stressasin siitä, olinko liian hidas ja ehtisikö rumpu alkaa pyöriä ennen kuin olisin valmis.

How to add detergent to an american washing mashine? Miten lisätä pesuainetta päältä ladattavaan amerikkalaiseen pyykinpesukoneeseen?Voitin kilpajuoksun aikaa vastaan. Helpottuneena suljin luukun ja lähdin yläkertaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että pesupallo olisi kätevä. Muistan lapsuudestani pesupallojen markkinoille tulon, mutta ne menivät pois muodista ennen kuin aloin itse opetella pyykinpesua, joten en ole koskaan tottunut niitä käyttämään. Olin aina ihmetellyt, miksi pesuaine olisi parempi annostella palloon kuin pesuainelokeroon. Nyt luulin keksineeni vastauksen: pallot oli tietysti tarkoitettu näihin primitiivisiin koneisiin, joissa pesuainelokeroa ei ole.

Olin ilmeisesti pahemman kerran väärässä. Yritin etsiä googlella pesupalloteorialleni vahvistusta, mutta löysinkin Australiaan muuttaneen suomalaisen Olli Nevalaisen Melanooma-blogista päinvastaista tietoa. Nevalainen oli lukenut pesupallojen syntyhistoriaa kertovan artikkelin, jonka mukaan ne kehitettiin nimenomaan Euroopan markkinoille.

Amerikkalaiset pesuaineet eivät kuulemma sekoittuneet veteen tasaisesti, kun niitä annosteli pesuainelokeron kautta, ja pesupallon oli tarkoitus saada sivusta ladattava kone käyttäytymään enemmän päältä ladattavan tavoin, jotta amerikkalaista pyykinpesuainetta voitaisiin myydä Euroopassa sellaisenaan.

Se siitä ideasta. Sivusta ladattavaan koneeseen tarkoitettu pesupallo ei päältä ladattavassa koneessa välttämättä edes kallistuisi riittävästi valuttaakseen kaiken pesuaineen rumpuun, eikä pesuaine varmasti leviäisi veteen yhtä tasaisesti kuin ennen vaatteita lisättynä.

Minun on varmaan parasta vain alistua noudattamaan opetusvideon amerikkalaisen kotirouvan ohjeita ja totuttava seisomaan koneen vieressä kyttäämässä oikeaa hetkeä täyttää se.

Seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla käyttää myös huuhteluainetta. Siitä tuleekin sitten aivan uusi seikkailu.

Valmiina seuraavaan itsenäisyyspäivään

Kirjoitin aiemmin, että seuraavaan heinäkuun neljänteen mennessä hankkisimme tähtilippuvaateita. Osoittautui, että nyt on juuri oikea aika vuodesta hankkia niitä.

Kävimme shoppailemassa Wrentham village premium outlets -ostoskylässä, jossa on kymmenittäin tunnettujen vaatemerkkien outlet-hintaisia myymälöitä. Converse-kaupassa oli juuri muutamaa tuntia aikaisemmin siirretty alehyllyyn iso valikoima erilaisia tähtilippuconsseja. Myyjä kertoi, että ne menevät yleensä nopeasti, sillä moni kärkkyy juhlapyhän jälkeen alennukseen tulevia lippukuviotuotteita.

Samuli löysi hyllystä tosi hienot, vanhan näköisiksi kulutetut tähtilippuconssit.

Stars and stripes converse sneakersPian tajusimme, että meillä oli ongelma: Niitä oli jäljellä kummankin meistä kokoa, ja kummankin teki niitä mieli. Olimme vaarassa päätyä hankkimaan samanlaiset kengät, ja se tuntui molemmista jokseenkin huolestuttavalta askeleelta. Hankkisimmeko kohta samanlaiset tuulipuvut? Tai käsi kädessä kulkiessa käytettäväksi tarkoitetut t-paidat, joissa toisessa on nuoli vasemmalle ja teksti ”I’m with him” ja toisessa nuoli oikealle ja teksti ”I’m with her”?

Yritimme kumpikin saada toisemme vakuuttuneeksi, että toisen pitäisi saada kengät, mutta kun kumpikaan ei suostunut jättämään toista ilman, oli samanlaisten hankkiminen lopulta ainoa vaihtoehto.

Nyt meillä on vuosi aikaa sulatella päätöstämme ryhtyä pariskunnaksi, joka ostaa samanlaisia vaatteita ja miettiä, kestääkö kantti käyttää tähtilippuconsseja yhdessä seuraavana heinäkuun neljäntenä. Sen sovimme jo kaupassa, että minään muuna vuoden päivänä emme kuuna kullanvalkeana käytä samanlaisia kenkiämme yhtä aikaa.

Odottamista ja odottamatonta

Sana viisumihaastattelu sai minut kuvittelemaan ison, tyhjän salin, jossa kolme tiukkailmeistä virkailijaa istuisi pöydän takana tenttaamassa minua ja itseni seisomaan pöydän eteen. Sitten otin mielikuvituksesta järjellä niskalenkin ja päädyin ajattelemaan pankkineuvojan työhuonetta muistuttavaa lasikoppia, jossa minäkin saisin istua ja kysymyksiä esittäisi vain yksi virkailija.

Sain ajan maanantaiaamuksi kello 8.10. Mielikuvaharjoittelin, miten menisin silloin virkailijan työhuoneeseen ja juttelisimme ehkä vartin tai kaksikymmentä minuuttia. Hän kyselisi aikeistani kuin suojeleva isä, jolta sulhasehdokas on pyytänyt tyttären kättä.

Todellisuus oli toisenlainen.

Lähetystön portilla oli monta ihmistä jo ennen aamukahdeksaa. Osalla oli minun laillani aika 8.10, osalla vasta 8.30. Saimme ilmoittautua ovenvartijalle ja antaa hänelle passimme, mutta sen jälkeen emme voineet muuta kuin odotella ulkona. Onneksi oli aurinkoinen aamu.

On my way to US visa interview in Kaivopuisto, Helsinki, Finland

Olin pukeutunut viisumihaastattelua varten tummaan housupukuun. Moni muu näytti tulleen haastatteluun t-paidassa ja farkuissa tai jopa shortseissa, mutta minulla oli rauhallisempi olo muodollisemmassa asussa.

Kelloni näytti jo kymmentä yli, mutta ketään ei vieläkään ollut päästetty sisään. Lopulta turvatarkastus avattiin. Meidät kutsuttin ovesta yksi kerrallaan, ja sekä tavarat että meidät läpivalaistiin kuin lentokentällä. Luulin pääseväni sen jälkeen virkailijan luo, mutta sisään pääseminen merkitsikin vain, että oli tullut aika odottaa lisää.

Luottamukselliset lasikoppikeskustelut sai unohtaa saman tien. Meidät kutsuttiin yksi kerrallaan luukulle kolme. Luukulla käytävä keskustelu kuului osittain odotushuoneeseen.

Hetkeä myöhemmin ihmisiä alettiin kutsua myös luukulle kaksi – samoja ihmisiä, jotka oli aiemmin kutsuttu kolmoselle. Amerikkalaiset eivät kai ole kuulleet yhden luukun periaatteesta.

Luukun kolme virkailija otti vastaan hakemuspaperit. Osan vaadituista liitteistä hän antoi heti takaisin. Vain tärkeimmät paperit pääsivät seuraavaan vaiheeseen.

Sitten sain odottaa lisää. Samassa huoneessa luukkujen kanssa oli kuuden tuolin odotustila, jossa istuessa kuuli selvästi kaikki luukuilla käytävät keskustelut.

Hermostuneena odottaminen ei koskaan ole mukavaa, mutta pakotin itseni ajattelemaan mukavia asioita ja pysymään tyynen rauhallisena. Tämä ei olisi vielä mitään. Pahinta olisi odottaa viikko tai jopa kymmenen päivää, että passini saapuisi lähipostiini ja saisin tietää, olisiko viisumi myönnetty.

Luukun kaksi virkailija otti sormenjälkeni. Hän varmisti, etten aio tehdä töitä amerikkalaisille yrityksille. Vakuutin, että aion kirjoittaa suomenkielisiä juttuja suomalaisille mediataloille. Siihen kysymykset siltä erää loppuivatkin.

Istuin odottamaan luukkua yksi. Sitä ei ollut vielä avattu.

Aiempia luukkuja olivat miehittäneet suomalaiset virkailijat, jotka puhuivat meille suomalaishakijoille suomea, mutta ykkösluukulla keskustelut käytiin amerikanenglanniksi. Minulle ei selvinnyt, kenen kanssa puhuin, mutta kyseessä oli selvästi korkea-arvoisempi henkilö kuin aiemmat. Nyt vaikeat kysymykset varmaan alkaisivat.

Ei sittenkään. Kysymykset olivat samoja, joihin olin jo vastannut lomakkeessa. Niillä ehkä vain testattiin, että olin se, kuka sanoinkin olevani ja muistin, mitä olin aiemmin itsestäni kertonut. Mies halusi tietää, ottaisinko asemapaikakseni jonkin tietyn kaupungin muttei kysynyt, miksi olin valinnut juuri Bostonin.

Kysymykset loppuivat muutaman jälkeen ja mies alkoi selittää, mihin saakka viisumini olisi voimassa. Se tuntui ennenaikaiselta mutta nyökyttelin silti. Saisin kuulemma muuttaa maahan jo kuukautta ennen viisumin alkamispäivää. Nyökyttelin edelleen. Kai nämä asiat piti kertoa jo tässä vaiheessa, vaikka en vielä tiennyt, saisinko koko viisumia.

Sitten mies kuitenkin pudotti päivän uutispommin: ”Viisumihakemus on nyt siis hyväksytty. Saat passisi takaisin postissa muutamassa päivässä.” Hakemus oli hyväksytty saman tien! En joutuisikaan istumaan muurahaispesässä kymmentä päivää!

”Onko se nyt siis varmaa?”, kyselin. ”Voinko kertoa jo kaikille, vai voiko vielä tapahtua jotain, mikä estäisi minua saamasta viisumia?” Kuulemma voisin kertoa koko maailmalle.

En meinannut hymyni takaa nähdä tietä ulos lähetystöstä. Minulla oli viisumi! Enää mikään ei voisi estää minua toteuttamasta unelmaani.

US journalist and media visa Yhdysvallat USA journalistiviisumi viisumi

Kun passini muutaman päivän päästä tuli postissa, tuijottelin viisumia pitkän aikaa, hymyilin hömelösti itsekseni ja aloin vähitellen käsittää, että olin todellakin muuttamassa Amerikkaan.

Itsenäisyyspäivä New Yorkissa

4th_of_July_Fireworks_Statue_of_Liberty_New_York_Brooklyn_Bridge_Park2Puuttui vain, että olisimme pukeutuneet Amerikan lippuihin. Muuten onnistuimme varsin hyvin yrityksessämme viettää kansallispäivää New Yorkissa paikallisten tapaan.

Macys_4th_of_July_Fireworks_over_Manhattan_skyline_New_York_Brooklyn_Bridge_Park

Brooklyn Bridge Park oli ehdottomasti oikea valinta ilotulitusten katsomispaikaksi. Aioimme alun perin mennä yhdelle Manhattanin puolella olevista virallisista katselukorokkeista, mutta sitten Samuli tuli ajatelleeksi, että Brooklynistä käsin näkisimme raketit Manhattanin pilvenpiirtäjien yllä. Meille juuri se teki illasta ikimuistoisen. Vaikuttavia ilotulituksia näkee ilotulituksen SM-kilpailuissakin, joten pelkästään niitä varten ei kannata matkustaa valtameren toiselle puolelle. Manhattanin silhuetin tähden kannattaa.

New_York_Manhattan_skyline_after_dark_Brooklyn_Bridge_ParkToivoin tavoittavani heinäkuun neljäntenä jotain amerikkalaisuudesta. Tunsin onnistuneeni siinä, kun katselin lippukuvioisiin vaatteisiin pukeutuneita, eri kieliä keskenään puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä ihailemassa yhdessä puna-valko-sinisiä raketteja, jotka saivat kaikkien tuntemien tornitalojen ikkunat kimaltelemaan.

Macys_4th_of_July_Fireworks_over_Manhattan_skyline_New_York_Brooklyn_Bridge_Park3modS0024336Illan kohokohdan odottaminen oli vähintään yhtä tärkeä osa kokemusta kuin itse ilotulitus. Saavuimme paikalle aika myöhään, vain kolme ja puoli tuntia ennen h-hetkeä, ja saimme juuri ja juuri pyyhkeemme mahtumaan maahan toivomiemme maisemien äärelle.

People waiting for Macy's 4th of July fireworks and having a picnic at Brooklyn Bridge Park in New York.

Pakkauduimme kaikki niin lähelle jokea kuin mahdollista. Koko pitkän rantakaistaleen myötäisesti kulki samanlainen ihmisvyöhyke. Enempää seurueita ei rannan tuntumaan mahtunut, sillä jalankulkupolku täytyi pitää vapaana.

Vieressämme istuskellut italialaisperhe kertoi tulleensa puistoon kaksi tuntia aiemmin, mutta sekään ei ollut riittänyt parhaiden katselupaikkojen valloittamiseen. Jotkut olivat tainneet tulla puistoon piknikille jo heti aamusta. Toisin kuin Manhattanin virallisille katselupaikoille, Brooklyn Bridge Parkiin oli saanut tuoda rantatuoleja, ja moni istuskeli mukavasti tuolissa aurinkovarjon alla mutustelemassa herkkuja isosta kylmälaukusta.

Me puolestamme olimme viettäneet päivää Coney Islandilla. Vaikka sää oli pilvinen ja hetkittäin sateinen, todella moni oli tullut piknikille Coney Islandin rannalle tai ajelemaan huvipuistolaitteissa.

4th_of_july_dog_stars_and_stripes_bow_ribbonKun nousimme Coney Islandilla metrosta, näimme ensimmäiseksi poliisien valvomalla alueella ison väkijoukon, jonka edessä olevalla lavalla heilui hot dogiksi pukeutunut mies. Emme päässeet lähemmäksi, mikä oli harmi, sillä meneillään oli jotain eeppisen amerikkalaista: vuotuiset hotdoginsyöntikilpailut. Ne olisin halunnut nähdä, mutta en kyllä ole ensinkään vakuuttunut siitä, olisinko ollut valmis viettämään pitkää aikaa seisaallani siinä väentungoksessa vain nähdäkseni kilpailijoiden ahtavan nakkeja naamaansa.

Nathans_annual_4th_of_july_hot_dog_eating_contest

Kun kilpailu päättyi ja väkijoukko hälveni, pääsimme näkemään valotaulun, joka laski jo minuutteja seuraavan vuoden kisaan.

Nathans_annual_4th_of_july_hot_dog_eating_contest_hats

Sinnikkäimmät pitivät vielä pitkään päässään kilpailun mainoshattuja.

Nakkeja enemmän minun makuuni oli sympaattinen Piece of Velvet -kakkupuoti, joka mainosti myyvänsä kaupungin parasta red velvet -kakkua. Osa kakuista oli värjätty itsenäisyyspäivän kunniaksi osin sinisiksi, mutta valitsin perinteisen valkopunaisen version muffinsin muodossa.

Coney_Island_Piece_of_Velvet_Red_Velvet_cupcakesEn ollut aiemmin maistanut red velvetiä, mutta uskallan silti sanoa, että muffinsini tehnyt sokerileipuri oli osannut asiansa. Kakku oli juuri sopivan kostea, ja sen suutuntuma oli kakun nimen mukaisesti samettinen. Makumaailma oli mieto mutta hienostunut.

Muffinssi jäi päivän ainoaksi varsinaiseksi juhlaherkuksi, vaikka paikallisille syöminen vaikuttaa olevan tärkeä osa itsenäisyyspäivän viettoa. Ensi vuonna voisimme kiinnittää enemmän huomiota ruokapuoleen. Mutta ennen kaikkea aion hankkia meille jo hyvissä ajoin hyvännäköiset ja tyyleihimme sopivat tähtilippuvaatteet.

4th_July_Brooklyn_Bridge_Park_Manhattan_Skyline_New_YorkYlhäältä katsottuna toinen, kolmas, viides ja kymmenes kuva ovat Samulin ottamia. Alimman kuvan otti ystävällinen ventovieras. Loput ovat minun ottamiani.

Osaanko kertoa tarinoita, osaako toinen kuunnella?

Pidän itseäni hyvänä tarinankertojana ja kerron mielelläni hauskaksi tarkoitettuja juttuja omasta elämästäni. Samuliin tarinani uppoavat kuitenkin poikkeuksellisen huonosti, mistä olen ollut ymmälläni. Viikonloppuna taisimme viimein keksiä, mistä se johtuu.

Olemme päätyneet monet kerrat tilanteeseen, jossa kerron mielestäni kiinnostavaa juttua mutta huomaan Samulin olevan ihmeissään siitä, mistä oikein puhun ja miksi. Luulin aluksi, että emme vain pidä samanlaisia juttuja hauskoina, mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on siitä, miten tarina kerrotaan.

Minun ja Samulin välillä vaikuttaa olevan sama kulttuuriero kuin eurooppalaisten ja amerikkalaisten tieteentekijöiden välillä. Kuulemma eurooppalaiset tutkijat kertovat artikkeliensa alussa tutkimuksen lähtökohdat, selostavat sitten tutkimuksen kulun ja esittelevät lopussa johtopäätökset. Amerikkalaiset puolestaan aloittavat johtopäätöksillä. Heidän mielestään kaikki muu muuttuu kiinnostavaksi ja ymmärrettäväksi vasta, kun ne ovat tiedossa.

Minun tarinankerrontatyylini muistuttaa eurooppalaista tieteellistä artikkelia: aloitan alusta ja etenen aikajärjestyksessä kohti loppuhuipennusta. Jutun pointti paljastuu lopuksi samaan tapaan kuin vitseissä ja sarjakuvastripeissä. Samuli kuitenkin kaipaisi amerikkalaiseen tyyliin jutun alkuun eräänlaiset johtopäätökset: vastauksen kysymykseen, miksi tämä juttu kerrotaan. Sen hahmottaminen kuulemma helpottaa jutun seuraamista olennaisesti.

Tämän ymmärrettyäni olen yrittänyt opetella kertomaan juttuja niin, että niiden alussa on pieni johdanto. Varsinaista loppuhuipennusta en siinä paljasta, mutta yritän antaa jonkinlaisen ennakkokäsityksen siitä, mihin juttu on menossa ja miksi kerron sitä juuri siinä tilanteessa.

Sama pätee vakavampiinkin tarinoihin. Jos näen yhtymäkohdan jonkin lapsuuden kokemukseni ja nykyhetken välillä, minulle olisi luontaista kertoa ensin lapsuuden kokemuksesta ja edetä vasta sitten oivallukseeni yhtymäkohdasta. Saan kuitenkin rakkaani huomion paljon paremmin jos aloitankin kertomalla, minkälaisen yhtymäkohdan olen tunnistanut. Lapsuusmuistoani on kuulemma paljon helpompi seurata, jos pystyy alusta alkaen peilaamaan kertomaani siihen, miten tarina liittyy nykyhetkeen.

Nyt kun tiedostan asian, minun on helppo ymmärtää, miksi näin on. Itse vain en ole koskaan kaivannut vastausta kysymykseen, miksi jokin tarina kerrotaan. Olen vitsaillut samaistuvani Homer Simpsoniin, jolta Bart kysyy tylsistyneenä, mikä isän juuri kertoman tarinan pointti on, ja joka vastaa pojalleen iloisena ”Minä tykkään tarinoista.”

Oikeasti minulle on totta kai tärkeää, että tarinani olisivat mielenkiintoisia ja että niiden sanoma välittyisi kuulijalle. Samuli ei taatusti ole ainut, joka saa jutuistani enemmän irti, kun opettelen lisäämään niihin johdannon. Olen onnellinen siitä, että ymmärsin tämän asian nyt, mutta samaan aikaan harmittaa, ettei kukaan kertonut minulle tästä jo vuosia sitten.

Kommunikaation onnistuminen on uskomattoman pienestä kiinni.

***

P.S. Tarinoita ja kuvia New Yorkin -matkastamme on luvassa heti, kun ehdimme valita ja käsitellä parhaat matkakuvat.

Sinkku ja lähiomaisia vailla

Tämän kaiken tarvitsin hakeakseni toimittajaviisumia Yhdysvaltoihin:

USA_viisumi_viisumihakemus_liitteet_Yhdysvallat

Eniten yllätyin siitä, että hakemuksen mukaan käskettiin etsiä kaikki aiemmat passit, jotka hakijalla on elämänsä aikana ollut. Monelle suomalaiselle se olisi täysin mahdotonta, koska poliisilla on ollut tapana takavarikoida vanhoja passeja tai kehottaa hävittämään ne. Minulla ne olivat kaikki tallessa, mutta hetken aikaa panikoin siitä, löytäisinkö niitä ajoissa. Onneksi rakas äitini on parempi pitämään tavaroita tallessa kuin minä, ja lapsuuteni passit löytyivät hänen arkistoistaan.

Muuten viisumin hakeminen ei ollut kohtuuttoman työlästä. Netissä täytettiin monisivuinen lomake, jossa kyseltiin kaikenlaista hakijan taustoista, mutta kysymykset eivät olleet vaikeita. Amerikkalaiseen tapaan lomakkeessa tentattiin, suunnittelenko joukkotuhoa, olenko osallistunut kansanmurhaan ja pyöritänkö huumekauppaa.

Eniten päänvaivaa minulle tuotti lomaketta täyttäessä se, ettei mikään sen vaihtoehdoista tuntunut antavan oikeaa kuvaa parisuhdetilanteestani. Siviilisäädykseni päädyin valitsemaan sinkun, sillä ainoat lomakkeen tunnistamat parisuhdemuodot olivat avioliitto ja erilaiset rekisteröidyt parisuhteet. Avoliittoa ei vaihtoehtojen joukossa ollut. Myöhemmässä kohdassa kysyttiin, asuuko Yhdysvalloissa joku lähiomaisistani, eli isä, äiti, aviopuoliso tai kihlattu. Emme kuitenkaan ole vielä kihloissa, joten minulla ei lomakkeen mukaan ole Yhdysvalloissa asuvaa lähiomaista, vaikka olen muuttamassa maahan päästäkseni elämään yhdessä rakkaani kanssa.

Kun lomake oli täytetty, piti maksaa viisuminhakumaksu (noin 150 euroa), ja maksamisen jälkeen pääsi varaamaan ajan viisumihaastatteluun. Haastatteluaikaan mennessä piti haalia kokoon kaikki vaaditut liitteet. Nettisivuilla oli maininta, että viisumivirkailijat saattavat tarvita viisumipäätöksen tekemiseen tietoja myös hakijan yksityiselämästä. Odotin pääseväni selittämään, etten oikeastaan ole sinkku, ja että maassa jo asuva lähiomainenkin minulla tavallaan on.

Toisin kävi. Virkailijoita ei kiinnostanut yksityiselämäni pätkääkään. Myöskään äitini vaivalla esiin kaivamista vanhoista passeista ei lopulta ollut kukaan kiinnostunut.

Heinäkuun neljänneksi New Yorkiin

Pääsen heti uuden elämäni ensimetreillä suoraan amerikkalaisen isänmaallisuuden ytimeen: viettämään Yhdysvaltojen kansallispäivää eli heinäkuun neljättä.

4th of July 2014 fireworks in Boston

Heinäkuun neljännen ilotulitus Bostonissa 2014. Kuva: Samuli Lindén.

Googlettelimme Samulin kanssa, missä juhlapäivää vietetään kaikkein suurieleisimmin, ja tulimme siihen tulokseen, että parhaat kaupungit olisivat New York, Washington D.C. ja Boston. Kaikkein suurin ja tunnetuin ilotulitus vaikuttaa olevan New Yorkissa, joten minun teki mieli lähteä pyhäviikonlopuksi sinne. Se sopi hyvin myös Samulille, joka on jo ehtinyt viettää yhden heinäkuun neljännen pääkaupungissa ja yhden Bostonissa.

Ostimme saman tien junaliput ja varasimme hotellin.

Kuulisin mielelläni teiltä blogin lukijoilta vinkkejä ja ehdotuksia siitä, mitä meidän kannattaisi New Yorkissa tehdä. Jos jollakulla on kokemusta kaupungista nimenomaan heinäkuun neljäntenä, myös käytännön neuvot juhlapäivän viettämisestä ovat erittäin tervetulleita.

Perusasiat meillä on tiedossa. Olemme kumpikin käyneet NYC:ssä kahdesti aiemmin, joskin minun molemmat vierailuni olivat viime vuosituhannen puolella. Harrastan matkaopaskirjojen lukemista, ja minulla on jo Rough Guiden tablettisovellus täynnä alleviivauksia. Ilotulituksenkatsomisohjeita olen lukenut muun muassa Mommy Poppins -blogista. Teillä on kuitenkin varmasti paljon sellaista tietoa, jota opaskirjoissa ei ole.

4th of July 2013 fireworks in Washington DC

Heinäkuun neljännen ilotulitus Washington DC:ssä 2013. Kuva: Samuli Lindén.

Asun paikassa, josta voi tehdä helposti ja edullisesti viikonloppumatkan New Yorkiin. Ottaa aikansa, ennen kuin se iskostuu kunnolla tajuntaan.