Heimitäkuuluu eli miten olla muovisen kohtelias

Kävin äsken Suomen-kotini lähiruokakaupassa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut kysellä kassalta kuulumisia.

Amerikassa olen opetellut aloittamaan jokaisen kasvokkaisen kohtaamisen ventovieraan kanssa sanomalla heimitäkuuluu. Minulle on tärkeää ladella koko litania samaan hengenvetoon, sillä jos erehdyn pitämään pienenkin tauon hein jälkeen, ehdin tulla tietoiseksi siitä, miten paljon amerikkalainen tervehtimiskulttuuri minua ärsyttää.

Marylou's cafe in Hyannis, Cape Cod

Marylou’s-ketjun kahviloissa kaikki on pinkkiä parkkiruutuja myöten, mutta aivan erityisen pinkkiä on baristojen puhetyyli.

Suomalaisena olen tottunut siihen, että kuulumisten kyseleminen on merkityksellinen teko. Niitä kysellään itselle tärkeiltä ihmisiltä siitä syystä, että halutaan kuulla heidän iloistaan ja suruistaan. Kysymys on aito, ja siihen saa aidon vastauksen.

Tuntuu pahalta, kun itselle tärkeä ja merkityksellinen lause latistetaan tyhjäksi fraasiksi, rutiininomaiseksi kysymykseksi, johon ei välttämättä edes ole tarkoitus vastata. Mahdolliset vastaukset tuntuvat vielä pahemmalta, koska ne ovat sisäänrakennetusti muovisia.

Myös Espanjassa tervehtimiskulttuuri vaatii kuulumisten kyselemistä. Siellä asuessani minun oli välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa väittää kaiken olevan hyvin, jos elämässäni oli vaikeita asioita meneillään. Opin silloin vastaamaan kysymykseen ”Väsyttää. Mitä sinulle kuuluu?” Se ei taatusti ollut sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, mutta se oli riittävän pintapuolista mennäkseen ulkomaalaisen sanomana läpi.

Amerikassa en uskaltaisi edes kokeilla. Siellä olisi hirveä sosiaalinen kömmähdys jo se, jos unohtaisi hymyillä korvasta korvaan vakuuttaessaan, että kaikki on täydellisesti.

Olen kuitenkin huomannut, ettei kuulumisista valehteleminen tunnu nyt läheskään yhtä vaikealta kuin kymmenen vuotta nuorempana Espanjassa. Toivottavasti se ei tarkoita, että olen vuosien varrella paatunut valehtelemiseen ja todellisten tunteitteni salaamiseen. Haluan mieluummin ajatella, että minun on nyt aikuisempana helpompaa hyväksyä ärsyttävätkin tavat vieraaseen kulttuuriin kuuluvina ja noudattaa niitä silloinkin, kun en niistä pidä.

Asiaa varmasti auttaa paljon sekin, miten onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani olen. Vaikka kaupan kassalla ollessa kuinka keljuttaisi jokin akuutti asia, olen samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, miten hyvin isot ja tärkeät asiat elämässäni juuri nyt ovat. Siksi en tunne valehtelevani, kun vakuutan voivani hyvin.

Suomessa arvostan silti suuresti sitä, että saan säästää kuulumisten kyselemisen tilanteisiin, joissa olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan vastauksen.

Mainokset

Kuka saa määrittää, mistä olen kotoisin?

Rasismista bloggaava Koko Hubara kertoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että häneltä on lapsesta saakka kyselty, mistä hän on oikeasti kotoisin. Vantaalla syntynyttä Hubaraa ei hänen ihonvärinsä vuoksi uskota, kun hän kertoo synnyinpaikkansa.

Valitettavasti se ei yllätä.

Amerikassa vastaavaa tuskin tapahtusi. Kokemukseni on toki vielä hyvin rajallinen, mutta amerikkalaiset vaikuttavat paljon suomalaisia valmiimmilta antamaan jokaiselle vallan määritellä itse, mistä hän on kotoisin. Jo pitkään Amerikassa asuneen Samulin kokemus on samanlainen: toisen identiteetin kyseenalaistaminen ei kuulu amerikkalaiseen kulttuuriin.

Minulta on kysytty muutaman kerran Bostonin ulkopuolella, mistä päin tulen. Kun olen kokeeksi sanonut tulevani Bostonista, kukaan ei ole vaikuttanut hämmästyneeltä tai väittänyt minulle vastaan. Vastaukseni on kelvannut sellaisenaan siitä huolimatta, että aksentistani kuulee heti, etten ole asunut Bostonissa kovin kauan.

Tämän newyorkilaisen paikan saippuakauppias kysyi kotipaikkaani siksi, etten selvästikään tuntenut heidän tuotteitaan, vaan pysähdyin hämmästelemään kuppikakkujen muotoisia saippuoita.

Tämän newyorkilaisen paikan saippuakauppias kysyi kotipaikkaani siksi, etten selvästikään tuntenut heidän tuotteitaan, vaan pysähdyin hämmästelemään kuppikakkujen muotoisia saippuoita.

Toista oli kun asuin Espanjassa. Espanjalaiset sanoivat päin naamaa ”Etkä tule”, kun sanoin tulevani Madridista.

Kyse ei ollut puhetavastani, sillä madridilaista aksenttiani on moni espanjalainen kehunut. Kuten Hubaran tapauksessakin, ihonvärini määritti sen, etteivät paikalliset hyväksyneet minua yhdeksi heikäläisistä.

Espanjalaisille olin ennen kaikkea blondi. Vaikka olin värjännyt hiukseni voimakkaan punaisiksi, miehet huutelivat perääni kadulla ”hei, blondi”, kun he samaa hiusväriä käyttävälle espanjattarelle olisivat huutaneet ”hei, punapää” tai ”hei, tumma”.

Lopulta kyllästyin ja värjäsin hiukseni kokonaan vaaleiksi. Tuntui helpommalta, kun oma käsitys omasta ulkonäöstä ei ollut ristiriidassa ympärillä olevien ihmisten näkemyksen kanssa.

Kutsuisitko blondiksi naista, jolla on tämänväriset hiukset? Espanjalaiset kutsuvat.

Kutsuisitko blondiksi naista, jolla on tämänväriset hiukset? Espanjalaiset kutsuivat.

Espanjan-kokemusteni jälkeen minuun teki vaikutuksen sen, miten valmiita tapaamani amerikkalaiset olivat hyväksymään väitteeni Bostonista tulemisesta.

Lisäksi huomiotani on kiinnittänyt se, miten harvoin minulta on ylipäänsä Amerikassa kysytty, mistä olen kotoisin. Bostonissa se on tullut puheeksi ainoastaan silloin, kun olen itse maininnut, että olen vasta muuttanut kaupunkiin. Kotikontujen ulkopuolella liikkuessani kotipaikkaani on kyselty vain, jos olen selvästi vaikuttanut turistilta.

Olen ollut siitä iloinen. Kysyjä voi ajatella olevansa kohteliaan kiinnostunut toisesta, mutta kysymys ”Mistä olet kotoisin?” pitää aina sisällään oletuksen ”Et ainakaan täältä”. Se viittaa siihen, että jokin toisessa on silmiinpistävän vierasta, toisenlaista, muualta tulevaa. Yhtä hyvin voisi sanoa ”Kiinnitin huomiota siihen, ettet taida olla täältä päin.” Siksi on parempi olla kysymättä.

Toivon, että me suomalaisetkin vielä opimme antamaan jokaiselle ihmiselle oikeuden määritellä itse oman identiteettinsä.

Töissä rentoutumassa

Palasin tänään töihin. Se tuntui paljon rentouttavammalta kuin tämänkesäinen lomani.

Töissä tiedän, mitä teen. Kun istun aamulla työpisteelleni, alan hoitaa tuttuja asioita hyväksi havaitussa järjestyksessä. Kun haluan soittaa johonkin, en joudu miettimään, miten puhelimeni toimii tai miten puhelun aluksi pitäisi esittäytyä. Kun työkaveri ehdottaa kolmea lounaspaikkaa, osaan heti sanoa, mihin niistä mieluiten tänään menisin.

Tuttuus tekee kaikesta hämmästyttävän helppoa.

En silti toivo, että voisin perua muuttoni ja jäädä. Juuri nyt on vain helpottavaa levähtää hetki kaiken uuden sulattelemisesta tekemällä tuttuja asioita tuttujen kasvojen ympäröimänä.

Paluumatkan pelot

Juuri kun Boston oli alkamassa tuntua kodilta, olikin aika palata Suomeen. Paluun ajatteleminen hermostutti enemmän, kuin mihin olin osannut varautua.

Mitä, jos vanha, rakas elämäni Suomessa ei enää tunnukaan omalta? Tai entä, jos solahdankin siihen takaisin kuin en koskaan olisi poissa ollutkaan? Haihtuuko Bostonissa saavuttamani hauras kodikkuuden kokemus silloin mielestäni kokonaan ja joudun aloittamaan syksyllä kaiken alusta?

Voiko olla, että arki Suomessa onkin kaikessa tuttuudessaan niin helppoa ja kevyttä, ettei ajatus Amerikkaan muuttamisesta enää tunnukaan houkuttelevalta? Onko mahdollista, että olen ankkuroinut mieleni ja sydämeni jo niin vahvasti Uuteen Englantiin, etten osaa nauttia tulevista viikoista Suomessa, vaan odotan vain kaiken aikaa pääsyä takaisin Samulin luo?

Veikkaan, että todellisuus on yhdistelmä kaikkea tuota. Luotan siihen, ettei yksikään peloistani toteudu sellaisenaan.

Todennäköisimmin Suomessa olo tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta.

Pelot alkoivat väistyä kun muistin, että olen kerran aiemmin elänyt kahdessa kaupungissa samaan aikaan ja tuntenut olevani kotona molemmissa. Tiedän siis, että sekin on mahdollista.

Opiskelin viisi vuotta Tampereella niin, että vietin puolet viikosta siellä ja puolet Helsingissä. Tampereella minulla oli ensimmäinen ikioma koti, yliopistolla tapaamani ystävät, opinnot ja välillä töitäkin. Helsingissä vietin aikaa silloisen poikaystäväni, vanhojen ystävieni ja vanhempieni kanssa.

Olin vahvasti juurtunut kumpaankin kaupunkiin, ja junamatkat niiden välillä olivat itsestäänselvä osa arkeani. Oli hassua nähdä junassa täpinöissään olevia lomamatkalaisia, jotka ihmettelivät seinästä auki vedettäviä roskapusseja ja ostivat kiertävästä myyntikärrystä surutta kalliita virvokkeita reissunsa kunniaksi.

Tänään Bostonin lentokentällä tuntui samalta.

Ympärilläni oli Eurooppaan lomalle matkaavia amerikkalaisia, jotka amerikkalaiseen tyyliin hihkuivat ”I’m so excited!” ja lähestulkoon hyppivät innosta. Itse olin vaiti ja naama peruslukemilla, ja vaikka suomalainen ilmaisee riemuaan juuri sillä tavoin, tällä kertaa ei ollut kysymys riemunilmauksesta.

Edessä oleva mannertenvälinen lento tuntui junamatkalta Tampereelta Helsinkiin.

Odotan parhaillaan Reykjavikissa jatkolentoa rauhallisin mielin. Minulla on nyt kaksi kotia, eikä siinä tilanteessa ole mitään minulle vierasta tai pelottavaa.

Yhtäkkiä olin taas oma itseni

Maanantaiaamuna herätessäni huomasin, että jokin oli muuttunut. Tunsin taas olevani oma itseni.

Se tuntui todella hyvältä.

Aiempina viikkoina täällä olin ollut kuin vieras ihminen itselleni. Sillä tavoin mieleni reagoi siihen, että aivan kaikki tässä uudessa elämäntilanteessa on minulle vierasta. Ei riitä, että minulla on eri kotimanner ja kotimaa kuin ennen. Aivan uutta on myös Samulin kanssa eläminen.

Hetkittäin olen kaivannut aivan valtavasti sitä, että saisin tänne edes yhden tutun asian.

Nyt sopeutuminen oli kuitenkin selvästi edennyt jonkin olennaisen askeleen. Minä olin taas sama kuin ennen.

Se oli juuri se tuttu asia, jota kaikkein eniten tarvitsin.

Kun oman pään sisällä tuntui taas tutulta, kaikki vieraus sen ulkopuolella oli heti paljon helpompi ottaa vastaan.

Olen todella kiitollinen siitä, että ehdin päästä sopeutumisessa tähän vaiheeseen ennen kuin palaan elokuuksi Suomeen. Olen vakuuttunut, että sen ansiosta minun on helpompi olla, kun syksyllä muutan tänne kokonaan.

Syksyllä on aivan varmasti edessä vielä paljon sopeutumista, kun en enää ole täällä lomalla. Silloin minulla on uuden kotipaikan ja uuden parisuhteen lisäksi aivan uudenlainen työ. Silloin joudun myös kohtaamaan Suomessa asuvista rakkaistani erossa olemisen aivan eri tavalla kuin nyt, kun eron on määrä kestää paljon pidemmän aikaa.

Herään varmasti vielä monena aamuna siihen, että pääni sisällä tuntuu asuvan joku vieras. Nyt kuitenkin sain nähdä, että jonain päivänä vieras katoaa ja saan tilalle tutun, rakkaan itseni. Tiesin toki järjellä, että niin tapahtuisi, mutta tunnetasolla on paljon helpompi luottaa sellaiseen, minkä on jo aiemmin kokenut.

Kun vierauden tunne syksyllä iskee, voin aina kuvitella mielessäni sen hetken, jolloin huomaankin olevani taas minä. Se tuntuu vielä paremmalta kuin yleensä, kun on ehtinyt olla itseään ikävä.

Enjoying the summer at our back yard

Auringon ottaminen takapihalla alkaa vähitellen tuntua kodilta. Nyt kun olen oma itseni, lukemani romaanikin tuntuu paljon paremmalta kuin se, jota viime viikolla eri mielentilassa luin.

Our back yard is kind of like my home office

Takapihan ”kotitoimistossani” voin tehdä töitä ensi kesänä ja ehkä tänä syksynäkin, jos sattuu tulemaan lämmin syksy. Pihalla olo muuttui heti paljon mukavammaksi, kun saimme hankittua kaksi pihatuolia.

Kerrankin jokin sujui helposti – ainakin melkein

Sain hankittua julkisen liikenteen matkakortin. Se onnistui melkein helposti.

Davis subway ie T station in Somerville Boston, MTBA

Lähimetroasemamme Davis ja sen absurdi lehmäkoristeinen tuuliviiri. Vaikka Bostonin metroon viitataan virallisesti amerikkalaisella sanalla subway, sen symboli on T-kirjain, josta minulle tulee ensimmäisenä mieleen Lontoon metron lempinimi tube. Täällä metroa kutsutaan T-kylttien mukaan loogisesti ja yksinkertaisesti sanalla T. Minulle ei ole selvinnyt, mistä kylttien T-kirjain tulee.

Ensin etsin matkakorttipistettä metroasemilta. Käyttämilläni asemilla ei sellaista ollut, mutta kertalippuautomaateissa mainostettiin, että liikennelaitoksen nettikaupasta saisi valmiiksi ladatun Charlie Cardin.

Davis subway ie T station ticket vending mashines in Somerville Boston, MTBA

Automaateissa voi ladata matkakorttia, mutta uusia kortteja niistä ei saa.

Menin siis nettikauppaan. Siellä minulle selvisi, että olin ymmärtänyt mainokset väärin. Verkossa sai kyllä ladattua kortilleen rahaa, mutta uusia kortteja sieltä ei voinut tilata.

Uusia kortteja saisi ilmeisesti vain palvelupisteestä, joita on koko Bostonin ja sen ympäryskuntien alueella yksi.

Palvelupiste oli helpossa paikassa: yhdellä isoista asemista, jotka ovat kotiamme lähimmän metrolinjan varrella. Kun lähestyin sitä, näin jo kaukaa kymmeniä ihmisiä istumassa ja seisomassa palvelupisteen lähettyvillä. Lähempänä näin, että palvelupisteen ovelle oli erikseen jono.

Jonossa oli vain muutamia ihmisiä. Ehkäpä näkemäni kymmenet ihmiset odottivat jotain aivan muuta. Toiveikkaana asetuin jonoon.

Olin todella iloinen siitä, että olin saanut täkäläisen puhelimen ennen matkakorttipisteelle tuloa. Kännykkänetistä on ehkä kaikkein eniten iloa silloin, kun jonottaa tai odottaa yksinään.

Kun jono eteni, tajusin, että sen päässä odotti vasta pääsy palvelupisteen ovesta sisään. Kukin pääsi vuorollaan sisään, jutteli ovella seisovan asiakaspalvelijan kanssa hetken ja siirtyi sitten näkemieni kymmenien ihmisten joukkoon odottamaan pääsyä palveluluukulle.

Yhden luukun periaate ei tosiaan vaikuta olevan amerikkalaisille tuttu käsite, kuten jo viisumihaastattelussa totesin.

Jatkoin silti jonottamista. En todellakaan aikonut maksaa jokaisesta metromatkastani 50:tä senttiä ylimääräistä vain siksi, ettei minulla ollut matkakorttia.

Inside the Davis subway ie T station in Somerville Boston, MTBA

Davisin kehystetty tähtilippu. Samanlainen taitaa olla kaikilla asemilla.

Kun pääsin ovesta sisään, minua odotti iloinen yllätys: uuden matkakortin sai heti käteen ovella seisovalta asiakaspalvelijalta! Pyysin toista korttia Samulille ja sekin onnistui yhtä helposti.

Varoin nuolaisemasta ennen kuin tipahtaa. Seuraavaksi täytyisi varmaankin jonottaa luukulle antamaan henkilötietonsa, jotta kortti voitaisiin aktivoida käyttöön. Miten muuten liikennelaitos voisi varmistaa, ettei useampi ihminen käytä samaa kuukausilippua?

”Jos et halua jäädä jonottamaan, voit ladata korttisi automaatissa”, kortin ojentanut nainen opasti hymyillen.

Mysteeriksi jäi, miksi kaikki ne kymmenet ihmiset jonottivat siellä.

Kävelin pois kevyin askelin. Kerrankin jokin oli onnistunut helposti! Sitten aloin miettiä, miten monta vaihetta tähänkin oli tarvittu.

Käsitykseni helposta on tainnut muuttua aika dramaattisesti tänne tuloni jälkeen.

Davis subway ie T station platforms in Somerville Boston, MTBA

En ole vielä oppinut luottamaan siihen, hahmotanko oikein metron suunnat Inbound (sisäänpäin) ja Outbound (ulospäin). Onneksi niiden vieressä lukee aina myös pääteasemat, jotka minun on ollut helpompi oppia.

Newportin kartanot

Music Room in The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Breakers-kartanon musiikkihuone

Platinaa ja kultaa seinissä, marmoria, valtavia kattokruunuja. Kartanoita, jotka julistavat koko maailmalle, miten paljon rahaa niiden omistajilla on.

Newportin merenrantakaupunki Rhode Islandin osavaltiossa oli vauraiden amerikkalaisten suosiossa jo 1800-luvulla. Sinne rakennetaan toinen toistaan suurempia ja vaikuttavampia vapaa-ajanasuntoja edelleen.

Marble House mansion in Newport Rhode Island

Marble House -kartano

Hotelliyöt Newportissa ovat kalliita, mutta jos onnistuu välttämään kaupungissa yöpymisen, sen ylellisestä tunnelmasta pääsee nauttimaan vähälläkin rahalla. Meiltä kotoa Newportiin on vain 120 kilometrin ajomatka, joten sinne on helppo mennä päiväretkelle kartanoita ällistelemään.

Ulkopuolelta arvorakennuksia pääsee katselemaan ilmaiseksi. Jyrkkien kallioiden viertä kulkevalta Cliff Walkilta näkee sekä vanhojen että uudempien kartanoiden takapihoja samalla kun nautiskelee samoista merimaisemista, joita niiden asukkaat katselevat ikkunoistaan. Autolla tai pyörällä voi ihastella talojen etupuolia ja merta ajelemalla Ocean Drivella.

Cliff Walk in Newport Rhode Island

Cliff Walk

People flying kites alongside the Ocean Drive in Newport, Rhode Island

Leijat Ocean Driven yllä

A mansion seen from the Ocean Drive in Newport Rhode Island

Tämä talo tiluksineen ei ole Ocean Drivellä näkemistämme kartanoista hulppein tai suurin, mutta minun makuuni se oli viehättävin.

Osa 1800-luvun lopun hulppeimmista kartanoista on nykyään avoinna yleisölle. Kävimme kaikkein suurimmassa ja pröystäilevimmässä Breakersissa ja kartanonrakennusbuumin aloittaneessa Marble Housessa. Yhteislippu niihin maksoi 26 dollaria.

The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Breakers

Samuli alkoi haaveilla Breakersissa asumisesta.

Entrance hall of The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Toisen kerroksen parvelta voi katsella sisääntuloaulaan.

modIMG_4409

Kirjaston koristeellinen katto ja kattokruunu vievät huomion niin tehokkaasti, ettei ole helppo huomata, että seinät on tapetoitu vihreään kankaaseen painetulla kullalla.

Platinum Wall Ornament in The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Seiniä voi koristella vaikka platinalla, jos haluaa osoittaa seurapiireille, että siihenkin on varaa.

Gold in walls in The Breakers Mansion in Newport Rhode Island

Puisen koristeen taustalla on kultaa, jonka pinta on kuvioitu muistuttamaan nahkaa.

Bathtub with four taps for hot and cold salt and fresh water in The Breakers mansion in Newport Rhode Island smaller

1800-luvun lopulla uskottiin merivesikylpyjen terveellisyyteen. Ammeissa olikin neljä hanaa: kylmälle ja kuumalle merivedelle sekä kylmälle ja kuumalle makealle vedelle.

Kitchen of The Breakers mansion in Newport Rhode Island

Breakersin keittiössä kelpasi huippukokkien työskennellä.

Marble Housen sisustukselle sen sijaan emme lämmenneet muutamaa yksittäistä huonetta lukuunottamatta. Talo tuntui Breakersin jälkeen vaatimattomalta.

The most impressive fireplace of Marble House mansion in Newport Rhode Island Bedroom in The Marble House mansion in Newport Rhode IslandNäin jälkikäteen ajateltuna vaatimaton oli ehkä hieman väärä sana kuvaamaan Marble Housea.