Hääpukuostoksilla Yhdysvalloissa

Kun valmistauduimme muuttamaan Bostonista Suomeen, kävin lähes viime töikseni sovittelemassa hääpukuja.
Vuodesta toiseen jatkunut kihlauksemme oli vihdoin ja viimein edennyt hääpäivän päättämiseen asti. Menisimme naimisiin heinäkuussa 2020, kun olisimme ehtineet saada muuton jälkeisen elämämme raiteilleen, kirjani olisi valmis ja kaksoset olisivat kasvaneet sen verran, että jaksaisin toivottavasti taas nauttia muistakin projekteista kuten häiden järjestämisestä.
Olin jo pitkään haaveillut ostavani hääpukuni Yhdysvalloista. Bostonilainen ystävämme Anna oli suositellut minulle liikettä, josta hän oli ostanut oman hääpukunsa, ja avannut muutenkin minulle amerikkalaista hääpukushoppailukulttuuria, joka kuulosti kiinnostavalta. En kuitenkaan saanut käytyä hääpukuliikkeissä ennen raskaaksi tuloani, eikä sovittelu vauvavatsan kanssa tietenkään onnistunut. Muuton lähestyessä aloin kuitenkin jo olla jälleen itseni muotoinen, ja päätin vauvakiireistä huolimatta ahtaa kalenteriini käynnin Annan suosittelemassa liikkeessä. Se onnistui, kun vanhempani olivat kuukauden vierailulla Bostonissa auttamassa vauvojen kanssa. Samuli ja isäni jäivät kotiin kaksosten kanssa, ja minä sain äitini mukaan hääpukuliikkeeseen.

Yhdysvalloissa häät ovat kaiken kaikkiaan suureellisempia kuin Suomessa, ja niihin käytetään usein enemmän rahaa. Monelle morsiamelle on tärkeää, että hänen hääpukunsa on tunnetun hääpukumuotitalon luomus. Kontrasti amerikkalaisten huomattavan rentoon ja mukavuutta korostavaan arkielämään on valtava.
Hääpukumuotitalojen upeat puvut lienevät suosittuja paitsi hääkulttuurin mahtipontisuuden vuoksi myös siksi, että niitä on saatavilla huomattavasti edullisemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Annan suosittelema hääpukuliike oli hääpukujen outlet-myymälä, joka oli erikoistunut myymään muotitalohääpukujen yksittäiskappaleita postohinnoin. Puvut ovat ilmeisesti alun perin palvelleet hääpukuliikkeissä sovituskappaleina tai muuten esittelykappaleina ja päätyneet sen jälkeen outlet-myymälän tangolle, josta ne myydään huomattavasti alennettuun hintaan. Vastaavanlaisia liikkeitä on muitakin, ja perinteisetkin hääpukuliikkeet myyvät alennuksella omia sovituskappaleitaan.

Tein jonkin verran taustatyötä ennen käyntiämme liikkeessä. Aloitin katselemalla hääpukujen kuvia isosta verkkokaupasta, josta olin nähnyt mainoksen Facebookissa. Poimin kiinnostavia kuvia Samulille näytettäväksi, ja kävimme niiden avulla yhdessä keskustelua siitä, minkälainen tyyli miellyttäisi meidän molempien silmää.
Kyseinen kauppa ei myynyt muotitalojen pukuja vaan edullisempia malleja. Anna oli kertonut minulle varoittavan esimerkin ystävästään, joka ei ollut tiennyt, että kyseinen kauppa ei myynyt sellaista laatua, mitä hän oli tottunut hääpuvuissa näkemään. Ystävä oli käynyt ketjun kivijalkamyymälässä sovittelemassa pukuja ja alkanut itkeä, kun ei pitänyt yhdestäkään puvusta. Ystävät olivat hellästi ohjanneet hänet muotitalopukuja myyvään liikkeeseen, josta hän oli helposti löytänyt unelmiensa puvun. Tarinan opetus ei jäänyt epäselväksi. Käytimme verkkokaupan kuvia vain alustavaan ideointiin.
Kun meillä oli yhteinen näkemys haluamastamme tyylistä, kävin läpi Annan suositteleman myymälän nettisivuilla olevia kuvia. Ne esittelivät heidän tilausvalikoimaansa eli täysihintaisia pukuja. Hintoja ei luonnollisestikaan kerrottu.

Myymälään varattiin sovitusaika samaan tapaan kuin Suomessakin, ja meille oli varattu oma myyjä palvelemaan ainoastaan meitä. Sain valitettavasti meidän myyjästämme alusta alkaen huonon kuvan.
Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu ylitsevuotava palvelualttius, ja meidänkin myyjämme oli toki kohtelias. Hän ei kuitenkaan tuntunut nauttivan työstään eikä olevan siinä erityisen hyvä, toisin kuin hänen paljon nuoremmat kollegansa, joiden näin palvelevan asiakkaita viereisissä sovituskopeissa.
Olin maininnut ajanvarauksen yhteydessä kaksi tilausvalikoiman pukua, joita aivan erityisesti halusin sovittaa. Toisin kuin odotin, niitä ei ollut otettu valmiiksi esiin minua varten. Kaiken huipuksi myyjällä oli vaikeuksia löytää niitä, ja hän tuntui pitävän etsimistä niin toivottomana, että yritti kierrellen saada minulta luvan luovuttaa.
Myyjämme kysyi heti sisään tullessamme hääpäivääni. Kun kerroin sen, hän vaikutti helpottuneelta ja selitti, että puvun tilaaminen tilausvalikoimasta kestäisi useita kuukausia. Silloin ymmärsin, että tilausvalikoiman selailu netissä ei välttämättä ollut ollut hyvä ajatus. Vaikka häihin oli vielä hyvin aikaa, muuttomme lähestyi uhkaavasti. Aikani ei enää riittäisi tilauspuvun teettämiseen. Se oli iso pettymys, sillä en ollut vauvaväsymyksen vallassa netissä pukuja selaillessani ymmärtänyt, että kuvissa näkemäni puvut eivät olisi ulottuvillani. En myöskään ollut ajatellut loppuun saakka sitä, etteivät kuvien puvut tietenkään olleet niitä poistohintaisia, joiden takia olin juuri tämän liikkeen valinnut.
Sovitusaikani ei siis millään muotoa alkanut hyvin. Olin pettynyt myyjään, palvelutasoon ja siihen, että olin itse käsittänyt väärin outlet-myymälän idean. Halusin silti kovasti sovitella pukuja, olinhan saanut harvinaislaatuisen hetken omaa aikaa poissa vauvojen luota ja vieläpä äitini kanssa, jota näin aivan liian harvoin.

Sovitusajan aluksi sain kasan paperilappuja, joilla minun oli määrä merkitä tangoilla roikkuvista puvuista ne, joita haluaisin sovitella. Oli tavallaan hauskaa kuljeskella vapaasti hyllyjen välissä, mutta olin pettynyt siihen, ettei myyjä kulkenut mukanamme ottamassa pukuja esiin ja vastailemassa mahdollisiin kysymyksiin. Poistohintaan myytävät puvut olivat läpinäkyvissä pukupusseissa, jotta ne eivät pölyyntyisi ostajaa odotellessaan, ja niistä oli vaikeampi saada käsitystä kuin tilausvalikoiman sovituspuvuista, joilla ei ollut pusseja. Myymälässä oli kymmeniä tai ehkä jopa satoja pukuja, mutta toisin kuin olin odottanut, vain pieni osa niistä oli poistohintaisia, heti mukaan myytäviä pukuja. Loput olivat senhetkisen tilausvalikoiman sovituskappaleita, jotka eivät olleet myynnissä.
En löytänyt omin neuvoin poistokappaleiden joukosta mitään erityisen kiinnostavaa. Päätin sovitella tilauspukuja siinä toivossa, että omat ajatukseni etsimästäni tyylistä varmistuisivat ja että myyjä saisi ajatuksistani kiinni ja osaisi auttaa etsimään poistokappaleiden joukosta jotain sopivaa.

Pukujen sovittelu oli hauskaa. Myyjä löysi lopulta jopa nekin sovituskappaleet, jotka olin yrittänyt tilata sovitettavaksi jo etukäteen. Toinen niistä oli hukassa siksi, että kyseisestä puvusta olikin sovitettavana vain XXL-koko. Kaupassa oli erillinen puoli isokokoisille morsiamille, eikä myyjämme ensin tajunnut käydä etsimässä sovituskappaletta sieltä.
Sovitellessani tulin koko ajan varmemmaksi siitä, että halusin juuri sen tyylisen puvun kuin olin kuvien perusteella ajatellut. Suoraan sanottuna halusin kiihkeästi juuri sen Pronovias-muotitalon puvun, jonka sovituskappaletta myyjä oli minulle etsinyt kissojen ja koirien kanssa. XXL-kokoinen sovituspuku oli kiinnitetty ylleni isoilla hauenleuoilla vuoronperään takaa ja edestä niin, että sain hyvän käsityksen siitä, miltä oikeankokoinen puku päälläni näyttäisi. Minulla ei ollut enää epäilystäkään. Se oli unelmieni puku.
Kysyin puvun hintaa ja vatsaani kouraisi odottaessani vastausta. Vastaus oli masentava. Puku oli tietenkin aivan järjettömän kallis. Vaikka uutena tilattavat muotitalohääpuvut ovat Yhdysvalloissa edullisempia kuin Suomessa, ovat ne silti hyvin kalliita.
Myyjä painosti minua tekemään kaupat heti. Saisin kahdenkymmenen prosentin alennuksen, jos tekisin päätöksen heti ensikäynnilläni. Selitin, että se ei missään nimessä tulisi kuuloonkaan. Minun olisi ensin keskusteltava sulhaseni kanssa budjetista. Emme olleet voineet käydä keskustelua etukäteen, koska meillä ei ollut ollut mitään käsitystä hinnasta. Myyjä oli kuitenkin taipumaton. Jos kävelisin ulos, en saisi koskaan enää heiltä alennusta.
Olisin halunnut sovittaa unelmapukuani vielä kerran, mutta myyjä ilmoitti tylysti, että aikamme oli lopussa. Hänelle tulisi seuraava asiakas.
Siinä vaiheessa uskalsin mainita muuttomme ja kysyin, voisiko puvun toimittaa Suomeen. Myyjä vakuutti että voisi mutta ei maininnut mitään kuljetuksen hinnasta.
Kävelin ulos. Mielialani oli lähinnä ahdistunut.

Tuskailin asian kanssa joitakin viikkoja. Katselin unelmapukuni kuvaa netistä ja kävin Samulin kanssa kovaa vääntöä budjetista. Selvitin, mitä saman puvun tilaaminen Suomesta maksaisi ja sain tietää, että hinta olisi vielä monta sataa kalliimpi. Mietin vaihtoehtoja puvun kuljettamiseksi Suomeen. Otin yhteyttä kaikkiin Pronoviasin sivuilla listattuihin lähiseudun jälleenmyyjiin ja kyselin, oliko heidän valikoimassaan unelmieni pukua ja jos oli, mitä se heillä maksoi. Monet kieltäytyivät kertomasta hintaa.
Yhdestä liikkeestä minulle soitettiin lähes saman tien. Soittaja lupasi kertoa hinnan puhelimessa, koska sillä tavoin hän ei jäisi kiinni lavertelustaan. Muotitalot kuulemma olivat kieltäneet jälleenmyyjiä kertomasta hintoja ennen kuin asiakas oli paikan päällä sovittamassa pukua.
Soittaja lupasi unelmapuvustani pienen alennuksen ja siihen päälle lisäalennuksen, jos ostaisin puvun ensikäynnilläni.
Puku oli edelleen hyvin kallis, mutta olin vakuuttunut, etten saisi sitä mistään sen halvemmalla. Jatkoin neuvotteluja Samulin kanssa ja lopulta Samuli antoi periksi. Iloitsin hetken mutta aloin pian ahdistua toisesta ongelmastani: en edelleenkään tiennyt, miten saisin puvun Suomeen maksamatta kuljetuksesta kohtuutonta lisähintaa. Selvittelin erilaisten pakettien hintoja ja mietin, voisiko joku ystäväni tai tuttavani tuoda puvun Suomeen. Se olisi kuitenkin iso pyyntö, vaikka löytäisinkin jonkun, joka olisi muutenkin aikeissa käydä Suomessa. Hääpuvut ovat isoja ja painavia ja kaikin puolin hankalia kuljettaa.

Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Olin edelleen hyvin epätietoinen siitä, mitä ihmettä kuvittelin olevani tekemässä, mutta muuttomme lähestyi. Sovin sovitusajan liikkeeseen, josta minulle oli soitettu. Äitini oli jo palannut Suomeen, mutta Anna lupautui seurakseni.
Suureksi ilokseni sovitusaika oli samalle myyjälle, joka oli tehnyt minuun erinomaisen vaikutuksen vastatessaan sähköpostiini soittamalla. Arvostin sitä, että hän oli valmis paljastamaan hinnan ja neuvottelemaan siitä puhelimessa. Toisin kuin ensimmäisen liikkeen myyjä, hän tuntui olevan minun puolellani.
Tälle myyjälle kerroin avoimesti lähestyvästä muutosta. Hän oli siinäkin asiassa minun puolellani ja sanoi suoraan, että heidän kauttaan puvun postittaminen tulisi kalliimmaksi, kuin jos Anna noutaisi puvun ja veisi sen yksityishenkilönä postiin. Olin jo etukäteen nähnyt, että yksityishenkilöiden lähettämät postipaketit olivat huomattavan kalliita. Myyjä kannusti lempeästi minua antamaan poistopuvuille mahdollisuuden, ja yritin työntää unelmapukuni hetkeksi pois mielestäni.
Asiassa auttoi se, että tässä myymälässä unelmapukuni sovituskappaleen värisävy oli eri kuin ensimmäisessä myymälässä. Vaikka tiesin, että tilauspuvun värin saisi itse valita, minun oli vaikeampi kuvitella pukua päälleni haluamassani valkoisen sävyssä, kun se oli ylläni eri sävyssä, joka ei ollut läheskään yhtä paljon minun makuuni. Tuijotin vääränsävyistä unelmapukua peilistä ja tunsin, miten unelma alkoi haalistua.
Vaikka kyseessä ei ollut outlet-myymälä vaan pieni morsiusboutique, poistohintaisia pukuja oli varsin hyvin tarjolla. Täällä niitä ei ollut piilotettu pusseihin, ja myyjä auttoi minua etsimään niiden joukosta pukuja, jotka muistuttaisivat jollain tapaa unelmapukuani. Toisin kuin isossa outletissa, myös tilausvalikoiman sovituspuvut olivat täällä kaupan. Pienessä liiketilassa ei ollut mahdollista säilyttää valtavaa määrää sovituspukuja, joten niistäkin kannatti hieroa tilaisuuden tullen kauppaa ja tehdä samalla tilaa uutuuksille.
Asiantuntevan ja omistautuneen myyjän kanssa poistohintaisten pukujen sovittelu oli paljon hauskempaa kuin mikään, mitä olin tehnyt toisessa myymälässä. Puvut olivat myynnissä toinen toistaan paremmalla alennuksella, ja monet niistä olivat haluamani tyylisiä ja muutenkin ihania. Mikä parasta, saisin minkä tahansa niistä heti mukaani, ja se ehtisi vielä merikonttiin, jossa suurin osa muuttokuormastamme matkaisi.
Tässä liikkeessä sain sovitella pukuja juuri niin pitkään kuin halusin. Kokeilin uudelleen kahta kaunista pukua ja sain selvyyden siitä, kummasta niistä pidin enemmän. Sen jälkeen pyysin myyjää käyttämään omaa ammattitaitoaan ja valitsemaan minulle jotain aivan toisenlaista kuin mitä olin itse tullut ajatelleeksi. Hänen valintansa sai minut vielä entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että nettikaupan kuvien perusteella valitsemani tyyli oli juuri se, minkä halusin.
Tuntui silti vaikealta tehdä päätös siltä seisomalta. Olin unelmoinut viikkokausia tietystä puvusta, eikä ole ollenkaan minun tapaistani muuttaa mieltäni, kun olen kerran valintani tehnyt. En kuitenkaan uskaltanut lykätä päätöksentekoa, sillä poistopukuja oli luonnollisestikin vain yksi kutakin. Lisäksi tiesin, että minun olisi vaikea ehtiä liikkeeseen uudestaan ennen muuttoa.
Päätin ostaa puvun.

Iloitsin ensin puvusta, mutta illalla alkoi ahdistaa. Olinko hätiköinyt ja tuhlannut paljon rahaa pukuun, joka ei vastaisi unelmiani? Yritin kurkistella pukupussiin ottamatta pukua esiin, jotta Samuli ei näkisi sitä. Puku ei todellakaan päässyt oikeuksiinsa pussin raosta tiirailtuna ja ahdistukseni kasvoi kasvamistaan. Sitten löysin lapun, jossa kerrottiin puvun merkki ja malli.
Suljin pukupussin ja istuin tietokoneen ääreen. Google etsi minulle kuvia puvustani ammattimallin päällä. Ahdistus alkoi väistyä.
Juuri tällaisia ammattimaisia myyntikuvia olin katsellut alkuperäisestä unelmapuvustani, eivätkä morsiusboutiquen huonoissa valoissa räpsityt sovituskuvat ostamastani puvusta tietenkään pärjänneet vertailussa. Nyt asetelma oli toinen.
Puvut olivat hyvin samanlaiset. Molemmissa oli yksityiskohtia, joista pidin enemmän kuin toisen puvun vastaavasta yksityiskohdasta. En enää tiennyt, kumman olisin valinnut, jos olisin saanut kumman tahansa heti mukaan samalla hinnalla.
Oli aika sulkea alkuperäisen unelmapuvun kuvat. Olin tehnyt oikean ratkaisun. Elämä Yhdysvalloissa oli arjen keskelläkin aina tuntunut jollain tapaa hohdokkaalta, ja nyt saisin häihimme mukaan häivähdyksen amerikkalaista glamouria.

Häävalmisteluistamme ja häistämme voi lukea lisää uudesta hääblogistani Vihdoinkin häät. Tämäkään blogi ei kuitenkaan ole jäämässä tauolle, vaan aion jatkaa täällä Amerikan ja paluumuuttajan käänteisen kulttuurishokin ihmettelemistä.

Kuvat: Outlet-liikkeen sisustustyyli oli moderni, pikkuboutiquen taas vanhanaikainen. Molemmissa kuitenkin seisottiin jalustalla. Kumpikaan kuvissa näkyvistä puvuista ei tuntunut omalta vaikka ne kauniita olivatkin. Jälkimmäinen kuva on ystäväni Annan ottama.

Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Statue of Liberty

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

watching tv

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.

Vähemmän tasa-arvoista kuin Nicaraguassa

equality-2110563_1280

Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.

Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.

Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.

Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.

Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.

Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.

Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.

 

Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.

Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.

Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.

Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.

Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.

Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.

Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.

Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.

 

Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.

Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.

Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.

Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.

 

Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.

Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.

Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.

Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.

Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.

Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.

Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:

”Voi Luoja, ei todellakaan.”

Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.

Ulkomaille muuttamisesta, parisuhteesta ja ystävistä

Aina siitä lähtien kun teini-iässä olin muutaman vuoden ajan hyvin yksinäinen, ystävät ovat olleet yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.

Sen lisäksi, että ystäväni ovat minulle erittäin rakkaita ihmisiä, hyvin merkityksellistä on myös ajan viettäminen ystävien kanssa. Olen kaikissa elämäntilanteissa halunnut järjestää elämäni niin, että pystyn tapaamaan ystäviäni usein.

Kun muutin Bostoniin, pidin itsestään selvänä, että minun olisi saatava uudesta kotikaupungistani uusia ystäviä. En hetkeäkään ajatellut, että he korvaisivat vanhat ystäväni, mutta pidin yhtenä hyvän elämän keskeisennä rakennuspalikkana samassa kaupungissa kanssani asuvia ystäviä, joita voisin tavata säännöllisesti.

Nyt huomaan kuitenkin, että olen asunut Bostonissa jo kaksi vuotta, eikä minulla ole täällä läheskään niin paljon ystäviä kuin kuvittelin tarvitsevani ollakseni onnellinen.

Omituisinta on, että huomaan olleeni hyvin laiska luomaan uusia läheisiä ystävyyssuhteita. Olen kohdannut useita ihmisiä, joista olen aistinut, että meistä voisi tulla läheisiä – ja huomannut sitten viikkojen ja kuukausien kuluvan ilman, että olen saanut aikaiseksi sopia heidän kanssaan tapaamista.

Läheisimmät bostonilaiset ystäväni olen tavannut Samulin kautta. Heidän kanssaan läheisyys syntyi kuin itsestään sitä kautta, että he olivat Samulille tärkeitä.

Olennaista oli todennäköisesti myös se, että minun ei tarvinnut tuttavuuden alussa olla aktiivinen tapaamisten sopimisessa, vaan riitti, että tulin mukaan heidän Samulin kanssaan sopimiin tapaamisiin. Huomaan nimittäin, että toisin kuin aina ennen, minulla on iso kynnys täyttää kalenteriani tapaamisilla ystävien kanssa.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu. Sen hahmottaminen ei ole helppoa, koska elämässäni muuttui muuton yhteydessä kerralla niin monta isoa asiaa.

Yksi iso syy on varmastikin se, että vietän niin mielelläni aikaa Samulin kanssa. Kun kyse ei ole vanhoista, rakkaista ystävistä vaan uusista tuttavuuksista, heidän on vaikea kilpailla ajastani Samulin kanssa.

Toinen yksinkertainen syy on se, että saman katon alla Samulin kanssa oleminen tuntuu kotoisalta silloinkin, kun emme varsinaisesti tee mitään yhdessä. En ole päässyt kokemaan vastaavanlaista yhteisen kodin tuntua aiemmissa parisuhteissani, joten siinä on minulle uutuudenviehätystä.

Lisäksi luulen, että olen ihan yksinkertaisesti iän myötä laiskistunut uusien ystävyyssuhteiden rakentamisen suhteen. Se tuntuu nykyään työltä ihan eri tavalla kuin parikymppisenä.

Useimmat parisuhteessa elävät kolmi-nelikymppiset taitavat viettää ystävien kanssa aikaa selvästi vähemmän kuin parikymppiset – tai kuusikymppiset. Olin ajatellut sen johtuvan ruuhkavuosien kiireestä ja stressistä, mutta se ei selitä minun tämänhetkistä tilannettani, kun meillä ei ole lapsia eikä työni ole pahasti kuormittavaa.

Mutta vaikka minulla ei ole samanlaista kiirettä ja stressiä kuin monilla ikäisilläni, elämässäni on tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon virikkeitä. Matkustan paljon, ja elämä Bostonissakin tuntuu yhä jossain määrin siltä kuin olisin matkoilla kiehtovassa kohteessa, jonka tarjoamista mahdollisuuksista haluan ottaa kaiken irti. Päivät, viikot ja kuukaudet täyttyvät mielenkiintoisella tekemisellä kuin itsestään.

Vasta kun vietän aikaa ystävien kanssa, huomaan yhtäkkiä, miten paljon sitä kaipaan.

Huhti-toukokuun pitkällä työmatkallani osallistuin kahteen konferenssiin, joiden aikana pääsin viettämään aikaa viimevuotisesta matkustavien naisten konferenssista tuttujen ystävien kanssa, joista alkaa tulla minulle läheisiä. Se tuntui valtavan hyvältä.

Sellaisilla hetkillä tuntuu, että olen luopunut osasta itseäni muuttaessani tänne, ja että niin ei tarvitsisi olla.

Olen ollut valmis työntämään sen osan itsestäni tilapäisesti taka-alalle saadakseni kokea tämän elämänvaiheen, joka on kenties onnellisin ajanjaksoni koskaan. Mutta kenties on tullut aika lakata tekemästä niin.

Olen aina tehnyt uudenvuodenlupauksia mieluummin elokuussa uuden kouluvuoden alkaessa kuin vuodenvaihteessa. Minulle vuodet alkavat syksystä ja päättyvät kesälomaan.

Ensi syksynä alkaa kolmas vuoteni Bostonissa. Taidan tietää, mikä on uudenvuodenlupaukseni tuolle kolmannelle vuodelle.

Mystery Room Room Escape at a Bachelorette Party

Amerikkalaisen ystävän polttarit viime vuoden keväällä nostivat todella voimakkaasti pintaan kaipuun siihen, että pääsisi viettämään säännöllisesti aikaa ystäväporikalla.

Ihanat hiljaiset kodinkoneet

Me suomalaiset arvostamme hiljaisuutta. Monet muut kansat eivät. Sen olen tiennyt jo kauan, mutta en ollut ymmärtänyt, miten monessa asiassa se näkyy.

Se näkyy esimerkiksi kodinkoneissa.

Kun ostan Suomessa uuden kodinkoneen, valitsen yleensä sellaisen, jota mainostetaan erityisen hiljaiseksi. Olen tottunut siihen, että voin jättää astianpesukoneen yöksi päälle tai tehdä iltapalaksi tehosekoittimella smoothien naapureita häiritsemättä.

Bostonin-kodissamme kaikki laitteet mylvivät. Astianpesukone kannattaa käynnistää ulos lähtiessä, koska kotona ei sen käydessä kuule edes omia ajatuksiaan. Pyykkikoneen jyske kuuluu kellarista olohuoneeseen saakka.

Suurimman melukulttuurishokin koin, kun ostimme netistä tehosekoitinta. Luin kymmenien laitteiden markkinointikuvaukset, eikä yhdessäkään mainittu äänenvoimakkuudesta sanaakaan. Hiljainen moottori ei ilmeisesti ollut mainitsemisen arvoinen asia.

Löysimme tehosekoittimen, joka oli muiden valintaperusteittemme puolesta täydellinen. Kuten varmasti jo arvasitte, se ulvoo kuin pistetty sika. Minua hävettää joka kerta, kun käytän sitä, koska koen kiusaavani kohtuuttomasti yläkerrassa asuvaa vuokraisäntää. Vielä ikävämmältä tuntuu, jos Samuli on kotona kuuntelemassa laitteen sulosointuja.

Äänekäs amerikkalainen tehosekoitin

Bostonin-kotimme tehosekoitin on kivannäköinen mutta äänekäs.

Minun on helpompi ymmärtää kulttuurierot siinä, miten kovalla äänellä ihmiset keskustelevat tai minkälaisen äänimaiseman keskellä he haluavat syödä ravintolassa. Kodinkoneiden suhteen olen ihmeissäni. Kuvittelisin jokaisen haluavan mieluummin hiljaisemman kuin äänekkäämmän laitteen.

Onkohan amerikkalaisten kodeissa muutenkin niin paljon meteliä, ettei möyhkäävää astianpesukonetta edes huomaa? Ehkä kyse on ennemminkin siitä, että amerikkalainen kuluttaja ei edes tiedä, että hiljaisempiakin koneita on kehitetty – eikä siksi osaa hiljaisuutta vaatia.