Kiitospäivän kokkailua: Kermainen papu-sienivuoka

Vietämme Samulin kanssa tänä vuonna ensimmäistä kertaa kiitospäivää kahdestaan.

Ensimmäisenä Amerikan-syksynäni meidät oli kutsuttu ystäväporukan kiitospäiväjuhliin eli friendsgivingiin. Viime vuonna pääsimme osallistumaan ystäväpariskuntamme perheen kiitospäivään. Nyt kuitenkin lähimmillä ystävillämme oli kaikilla kiitospäiväksi sellaisia suunnitelmia, johon meidän ei ollut mahdollista osallistua.

Meille tilanne ei ollut mikään ongelma, vaikka amerikkalaiset ystävämme olivatkin kovin pahoillaan ajatuksesta, että joutuisimme olemaan kahdestaan. Heidän korvissaan se kuulosti samalla tavalla surkealta kuin miltä minusta tuntuisi viettää joulua kaukana vanhemmistani. Meille kiitospäivä ei kuitenkaan tietenkään ole samalla tavalla tärkeä kuin jos olisimme viettäneet sitä perheittemme kanssa lapsesta saakka.

Olin suorastaan innoissani ajatuksesta, että saisimme itse valita, mitä kiitospäivän aterialla söisimme. Kuten suomalaisperheillä jouluna, jokaisella amerikkalaisperheellä on omat kiitospäivän perinneruokansa, joita he ehdottomasti haluavat juhla-ateriallaan nauttia. Jouluruokien tekeminen on aina ollut minun ja äitini rakas yhteinen harrastus, ja olemme vuosien varrella muokanneet jouluaterian ruokalistaa yhdessä niin pitkään, että jokainen laji on juuri sellainen kuin haluamme. Nyt voisin aloittaa täydellisten kiitospäivän reseptien etsinnän.

Kahden kiitospäivän kokemuksella minulle oli alkanut muodostua jonkinlainen käsitys siitä, minkälaiset ruuat kiitospäiviin kuuluvat, ja selasin innoissani reseptejä löytääkseni juuri sellaiset kiitospäivän tarjoilut, jotka olisivat eniten meidän makuumme.

Aterian perusrakenne on selkeä: Kiitospäivän päätähti on tunnetusti kalkkuna, jonka kanssa syödään kermaista kastiketta (gravy) ja karpalohilloa. Kalkkunan kanssa voi tarjota monenmoisia lisukkeita, joista ikonisin lienee niin kutsuttu kalkkunan täyte (stuffing). Aterian päätteeksi syödään piirakkaa.

Olin tänä vuonna eniten kiinnostunut lisukkeista, joista en ollut vielä onnistunut muodostamaan selkeää kokonaiskuvaa. Food Network oli listannut sata klassista kiitospäivän lisukereseptiä, ja listan läpi luettuani tunsin ymmärtäväni lisukekulttuuria jo paljon paremmin. Tiesin myös, minkä lisukkeen kaikkein mieluimmin haluaisin omaan juhlapöytäämme: kermaisen papu-sienivuuan, joka täällä kulkee nimellä green bean casserole.

Muistan papu-sienivuuan ensimmäiseltä kiitospäivän aterialtamme, jolla se oli lempiruokaani. Food Networkin listaa selatessani huomasin, että heidän koostamastaan sadasta reseptistä yksi houkutteli minua selvästi enemmän kuin mikään muu. Resepti osoittautui täsmälleen samaksi, jota ystävämme olivat toissa vuonna käyttäneet.

Kun sain kutsun kiitospäivää edeltävänä viikonloppuna järjestettyihin friendsgiving-juhliin, tarjouduin tekemään vuokaa sinne. Näin pääsin kokeilemaan reseptiä jo ennen varsinaista kiitospäivää.

Vuuasta tuli juuri niin hyvää kuin toivoinkin. Sen valmistamiseen meni kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin reseptissä oli sanottu, ilmeisesti siksi ettei papujen siistimistä ja aineisten pilkkomista ollut laskettu mukaan valmistusaikaan.

Juhlissa huomasin, että kuten sieniruuat usein, vuokani jakoi mielipiteet. Juhlien isäntä riemastui nähdessään, mitä olin tuonut, kun taas osa vieraista jätti lisukkeeni kokonaan väliin. Paikalla olleista ystävistäni läheisin maistoi sitä urheasti ja kehui vuuan makua – mutta jätti puolet sienikuutioista syömättä ja tunnusti kotimatkalla, ettei yrittää vasta nyt kolmekymppisenä vähitellen opetella sietämään sienien rakennetta. Koska itse rakastan sieniä, minun versiossani vuuasta oli runsaasti portobellosienikuutioita.

Osa vieraista saattoi välttää vuokaani siksikin, että osa perheistä tekee kyseisen ruuan tölkkisienikeitosta ja tölkkipavuista. Siinä muodossa se tuskin on kaikkien makuun.

Minua ei haitannut lainkaan, etteivät kaikki ottaneet vuokaa. Sen ansiosta herkkuani säästyi edes hieman kotiin vietäväksi.

Tässä on teille minun versioni kiitospäivän papu-sienivuuasta Alton Brownin reseptiä mukaillen. Kuvassa yllä on ystävieni versio kahden vuoden takaa, sillä unohdin kuvata oman valmiin luomukseni ennen ystävieni juhliin lähtemistä, ja juhlissa se ei ollutkaan kuvauksellisesti esillä.

Leivitetyt sipulit:
2 isoa sipulia
reilu 0,5dl vehnäjauhoa
leivänmuruja maun mukaan
ruokaöljyä

Pavut ja sienikastike:
0,5kg vihreitä papuja
2 rkl voita
350g portobellosieniä tai tuoreita herkkusieniä
2 valkosipulinkynttä
suolaa
mustapippuria
¼ teelusikallinen muskottia
2 rkl jauhoja
2,5 dl sienifondista tehtyä sienilientä
1,5 dl kermaa (tai ruokakermaa)
1 dl maitoa (tai ruokakermaa)

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Pilko sipulit ohuiksi siivuiksi ja pyörittele ne jauhoissa, joiden seassa on suolaa makusi mukaan. Ripottele halutessasi sekaan leivänmuruja. Sivele leivinpaperille ruokaöljyä ja paista sipuleita öljytyn leivinpaperin päällä uunin keskitasolla noin 30 minuutin ajan. Sekoittele pari kertaa paistumisen aikana.

Mikäli pavuissa on kantoja tai huonoja osia, leikkaa ne pois. Keitä keskisuuri kattilallinen vettä, jonka voit halutessasi maustaa suolalla. Kun vesi kiehuu, lisää pavut. Keitä papuja viisi minuuttia ja jäähdytä ne sen jälkeen mahdollisimman nopeasti esimerkiksi kylmällä vedellä. Mikäli ulkona on lunta, voit viedä ne lumeen jäähtymään. Jäähdyttämisen tarkoitus on saada papujen kypsyminen loppumaan, jotta niistä ei tule liian pehmeitä.

Pilko sienet noin sentin kokoisiksi kuutioiksi ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista sienet voissa ja mausta ne suolalla ja pippurilla. Noin viiden minuutin paistamisen jälkeen lisää pannulle valkosipulimurska ja muskotti. Paista pari minuuttia lisää. Lisää jauhot ja paista vielä minuutti. Lisää sieniliemi ja anna hautua minuutin verran. Lisää kerma ja maito tai ruokakerma. Keittele vielä kuutisen minuuttia tai kunnes kastike paksuuntuu.

Noin varttia ennen tarjoilua yhdistä uunivuuassa pavut ja sienikastike. Nostele päälle leivitetyt sipulit. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Advertisement

Kiitospäivän illallinen

Kiitospäiväjuhlat ystävämme luona olivat juuri sellaiset kuin odotinkin: ensin laitettiin tuntikausia ruokaa, sitten syötiin yhdessä ja loppuilta maattiin täpötäysien vatsojen kanssa sohvalla ja rupateltiin rennosti.

Juhlien emäntä, ystävämme Erika valmistamassa papuvuokaa

Tarjolla olivat kuulemma kaikki perinteiset ruokalajit. Pääruokapöydässämme oli muun muassa kalkkunaa ja sen kastiketta, perunamuusia, niin sanottua kalkkunan täytettä, vihreistä pavuista tehtyä vuokaa ja bataattivuokaa. Jälkiruokana olivat tekemäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraat sekä kurpitsakääretorttu.

Kalkkunaa ei tosin ollut valmistettu klassisesti kokonaisena uunissa, vaan se oli kypsennetty vesihauteessa.

Perunamuusi oli hyvin samantyyppistä kuin Suomessa, paitsi että voin ja maidon lisäksi perunasoseeseen oli lisätty tuorejuustoa. Se oli ilmeisesti muusin valmistaneen perheen oma perinne eikä joka kodin tapa valmistaa perunamuusia kiitospäiväpöytään.

Kalkkunan täyte oli aina ollut minulle suuri mysteeri. Luin aiheesta nettireseptejä muutama vuosi sitten ja opin, ettei juuri kukaan täytä nykyisin kalkkunaa täytteellä, vaan se valmistetaan erikseen. Kalkkuna kypsyy varmemmin ja tasaisemmin, kun sen sisällä ei ole täytettä. Kalkkunan sisällä kypsennettynä täyte saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä raa’aksi ja olla täynnä salmonellabakteereja, jotka se on imenyt itseensä kalkkunan sisuksista.

Käytännössä täyte on eräänlainen leipävanukas. Kuulemma osa amerikkalaisista haluaa sen olevan pehmeää ja vanukasmaista, osa taas rapeaa. Meidän juhlissamme tehtiin rapeaa kalkkunan täytettä tällä reseptillä ja paistettiin se muffinivuuissa, jotta rapeaa pintaa tuli mahdollisimman paljon.

Täytteen olennaiset ainesosat vaikuttavat olevan leipä, voi ja kananmuna. Se ei aina ole makeaa, mutta usein siihen sekoitetaan makeita ainesosia. Meidän reseptissämme makeutta oli maissijauhomuffineissa ja karamellisoiduissa sipuleissa. Jotkut laittavat sekaan esimerkiksi kuivattuja hedelmiä.

Täytteen makeus oli kuitenkin hyvin maltillista verrattuna bataattivuokaan, jossa neljää kupillista itsessään makeaa bataattia makeutettiin kokonaisella kupillisella sokeria.

Minulle kokonaan uusi mutta herkullinen tuttavuus oli vihreistä pavuista ja herkkusienistä tehty vuoka, jonka päällä oli leivitettyä sipulia.

Kiitospäivään kuuluu, että ruokapöydästä noustessa on pahasti ylensyönyt olo. Samaa voi sanoa suomalaisesta joulusta, mutta minulle kiitospäiväateriasta tuli selvästi voipuneempi olo kuin suomalaisesta jouluateriasta koskaan.

Kaikki johtui sokerista. En kerta kaikkiaan pysty syömään sokeria amerikkalaisten tahdissa voimatta huonosti.

Tunsin syöneeni liikaa makeaa jo ennen kuin edes aloitimme jälkiruokia.

Suomessa työkavereillani oli tapana kutsua minua kolmen jälkiruuan Mariaksi, sillä söin työporukan ravintolailloissa lähes poikkeuksetta kaksi – ja kerran jopa kolme – erilaista jälkiruokaa. Itse tekemiäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraita en kuitenkaan pystynyt edes maistamaan kaikkia kerralla niiden makeuden vuoksi.

Pystyin arvostamaan piiraitani kunnolla vasta seuraavana päivänä kotona, kun pohjalla ei ollut kokonaista kiitospäivän ateriaa. Silloinkin ne olivat mielestäni liian makeita.

Kurpitsapiirasvertailun voitti tuoreesta kurpitsasta tehty piiras. Sen maku oli aidompi ja kurpitsaisempi. Tölkkikurpitsatäyte oli vielä makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte.

Olimme Samulin kanssa yhtä mieltä siitä, että valitsemani piirasreseptit olivat hyvin onnistuneet, mutta että suomalaiseen makuun kaikista ohjeista kannattaisi vähentää sokerin määrää. Piirastaikinasta jättäisin sen pois kokonaan. Kurpitsa- ja pekaanipähkinätäytteisiin sitä tarvitaan jonkin verran, mutta käyttäisin sitä selvästi vähemmän kuin viimeksi.

Tekisin myös sekä taikinaa että kurpitsatäytettä vähemmän kuin ohjeessa, mikäli pyrkisin tekemään noin kahdeksan hengen piiraan ohjeen mukaiseen yhdeksän tuuman vuokaan. Nyt yli jääneistä taikinasta ja täytteistä syntyi kokonainen ylimääräinen piiras – ja vieläpä yhdeksäntuumaista suurempaan vuokaan.

Pekaanipähkinäpiirasta teen varmasti uudestaankin ja jatkan reseptin kehittelemistä, sillä pidämme Samulin kanssa siitä molemmat todella paljon. Kurpitsapiiraasta en ole vielä vakuuttunut, onko se minusta niin hyvää, että jaksaisin uudelleen valmistaa sitä alusta alkaen itse.

Kokonaisuudessaan kiitospäivän ateria muistutti hyvin paljon Suomalaista jouluateriaa. Jäinkin miettimään, kuinka monessa perheessä tai suvussa kiitospäivä- ja jouluillallisen valmistaa sama ihminen tai sama pieni porukka. Niin paljon kuin rakastankin jouluruokien tekoa yhdessä äitini kanssa kaikkien perinteittemme mukaisesti, tuntuisi todella uuvuttavalta tehdä samantyyppinen ruuanlaittorupeama kuukauden välein joka vuoden lopussa.