Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Hillary Clinton victory party outside Javits Center on election night November 8th 2016

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Long line to Hillary Clinton victory party election night November 8 2016

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Mainokset

Salaperäinen äkkilähtö pääkaupunkiin

Sain keskiviikkoiltana uteliaisuutta herättävän tekstiviestin: ulkoministeri Timo Soini pitäisi Washingtonissa lehdistötilaisuuden heti seuraavana aamuna. Tilaisuuden aihe oli salainen, ja se paljastettaisiin vasta yön kuluessa.

Yllätykset ja nopeat suunnitelmanmuutokset ovat keskeinen osa uutistoimittajan työtä, mutta tämä oli silti poikkeuksellista. Poliitikot pitävät kyllä välillä lehdistötilaisuuksia lyhyellä varoitusajalla, ja aihekin saattaa olla salainen tilaisuuden alkuun saakka, mutta yleensä tällaiset tilaisuudet ovat Helsingissä, missä valtakunnallisen suomalaismedian uutistoimituksetkin ovat. Washingtonissa vieraillessaan suomalaisministerit pitävät usein matkaansa liittyvän tiedotustilaisuuden meille täällä työskenteleville toimittajille, mutta sellaiset tilaisuudet suunnitellaan hyvissä ajoin ennalta, eikä niihin liity mitään salaperäistä.

Arvelin, ettei tilaisuuden aihe liittyisi millään tavalla Yhdysvaltoihin. Vaikutti siltä, että tilaisuus pidettäisiin Washingtonissa ainoastaan siksi, että ministeri sattui olemaan siellä.

Minun kannaltani viesti merkitsi, että minulla olisi yö aikaa hankkiutua Bostonista Washingtoniin.

Tiesin sen olevan mahdollista. Ensimmäinen lento Bostonista Washingtoniin lähtee arkisin puoli kuudelta aamulla. Se laskeutuu seitsemän aikoihin, ja mikäli aamun ruuhkien kanssa ei ole aivan erityisen huonoa tuuria, sillä ehtii yhdeksäksi Washingtonin keskustaan.

Soinin tilaisuus alkaisi yhdeksältä.

Meillä oli myöhäinen ilta ja Suomessa varhaisaamu. STT:n aamun uutistyötä johtavan uutispäällikön vuoro oli alkamassa tunnin kuluttua, joten tiesin hänen olevan hereillä. Soitin hänelle ja sovin, että lähtisin matkaan. Ostin lennot ja aloin pakata pientä käsimatkatavarakassia. Helsingin-uutistoimituksessa alettiin heräillä, ja keskustelin useamman eri ihmisen kanssa sähköpostilla matkani yksityiskohdista.

Pääsin nukkumaan aamuyhden maissa. Herätyskello oli soimassa 3.30.

Uber-taksimatka Bostonin lentokentälle sujui keskellä yötä nopeasti ja helposti. Kentälle päästyäni soitin uudelleen uutispäällikölle. Lyhyiden yöunieni aikana tiedotustilaisuuden aihe selvinnyt: Afganistanissa keväällä siepattu suomalainen avustustyöntekijä oli onnistuttu vapauttamaan.

Vaikutti pahasti siltä, että olin matkustamassa pääkaupunkiin turhaan. Uutistoimitukseen oli nimittäin nukkuessani tullut kutsu tiedotustilaisuuteen Helsingissä. Kutsussa oli kerrottu, että ulkoministeri Soini puhuisi Helsingin-tilaisuudessa videoyhteyden kautta.

Päätimme silti, ettei matkaani kannattaisi enää peruakaan, kun olin jo ostanut lennot ja matkustanut kentälle.

Nousin koneeseen ja yritin nukkua. Lento Bostonista Washingtoniin kestää vain reilun tunnin.

Kone laskeutui vartin etuajassa ja uskaltauduin jopa ostamaan aamupalaa lentokentän leipäkahvilasta, jossa ei ollut jonoa. Tiesin, että kuluisi useita tunteja ennen kuin pääsisin seuraavan kerran lähellekään ruokaa.

Leivän ostettuani hyppäsin saman tien Uber-taksiin. Kello oli siinä vaiheessa kymmentä yli seitsemän. Matkan pisin osuus oli alkamassa.

Yritin nukkua lisää. Ruuhkat olisivat mitä olisivat, eikä niistä hermoileminen veisi meitä perille yhtään nopeammin.

Onnistuin nukahtamaan ja heräsin kymmentä vaille yhdeksän. Tilaisuus oli alkamassa kymmenen minuutin kuluttua! Unisin silmin yritin hahmottaa, kuinka kaukana Suomen suurlähetystöstä olimme.

Kuskini vakuutti, että olimme lähes perillä. Ehtiminen menisi joka tapauksessa todella tiukille. Onneksi olin nukkunut suuren osan matkasta sen sijaan, että olisin stressannut ja tuijottanut kelloa.

Saavuimme perille neljää vaille yhdeksän. Juoksin lähetystöön, joka on onneksi minulle tuttu paikka jo entuudestaan. Myös ovella minua odottanut lähetystön viestintäkoordinaattori oli tuttu. Hän opasti minut nopeasti oikeaan huoneeseen.

Ehdin istua alas ja ottaa työvälineet esiin. Onneksi ministerikin oli muutaman minuutin myöhässä, joten ehdin jopa hieman rauhoittua ja tervehtiä kollegoita. On aina mukava nähdä muita Yhdysvalloissa työskenteleviä suomalaistoimittajia. Olemme kahden viime vuoden aikana kokeneet monenlaista yhdessä, ja ymmärrämme toistemme työtä paremmin kuin kenties kukaan muu.

Kun tilaisuus alkoi, kävi ilmi, etten sittenkään ollut paikalla turhaan. Helsingin-tiedotustilaisuudessa istuville toimittajille näytettäisiin videoyhteyden kautta ainoastaan osa meidän tilaisuudestamme. Vain me Washingtoniin kerääntyneet toimittajat saisimme kysyä ministeriltä kysymyksiä, ja vain me kuulisimme hänen vastauksensa.

Itse tiedotustilaisuudessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yritimme kysellä tapauksen yksityiskohtia, mutta ministeri ei voinut kertoa niistä oikeastaan mitään, sillä rikostutkinta sieppaajien kiinni ottamiseksi on yhä käynnissä. Yritimme keksiä kysymyksiä, joihin ministeri voisi vastata.

Otimme hänestä myös kuvia, sillä sanomalehdessä tai netin uutissivustolla on iso ero siinä, onko jutun yhteydessä tuore kuva sen päivän tiedotustilaisuudesta vai vain vanha kasvokuva tilaisuudessa puhuneesta ihmisestä. Ainakin meidän journalistien mielestä siinä on iso ero. En tiedä, kiinnittääkö suurin osa lukijoista mitään huomiota siihen, milloin kuva on otettu.

Ulkoministeri Timo Soini iloitsi Afganistanissa siepatun suomalaisnaisen vapautumisesta Washingtonissa

Tilaisuus oli ohi puolessa tunnissa. Sitten piti vielä kirjoittaa jutut. Tein yhteistyötä Helsingin-tilaisuuteen osallistuneen ja Helsingissä kotitoimituksessa kumpaakin tilaisuutta netistä seuranneen kollegan kanssa.

Lopuksi ehdin vielä ostaa lounasta suosikkipikaruokaketjustani Pret-a-Mangerista, josta saa tuoreita mutta silti hyllyyn valmiiksi tehtyjä täytettyjä leipiä ja salaatteja.

Söin lounaan pienessä puistossa Washingtonin keskustassa. Juuri kun sain syötyä, alkoi sataa. Päätin lähteä köröttelemään kohti lentokenttää, vaikkei minulla ollut vielä kiire. Olin nimittäin saanut viestin, että paluulentoni olisi myöhässä.

Olin ollut perillä Washingtonissa reilut neljä tuntia, ja nyt olin jo paluumatkalla. Matka kotoa lähetystöön oli kestänyt taksimatkoineen ja lentoineen lähes viisi tuntia. Paluumatkaan kului myöhästyneen lennon odottelun vuoksi viisi ja puoli.

Paluutaksissa minun olisi pitänyt tehdä töitä, jotka olin alun perin suunnitellut sille päivälle. Olin kirjoittamassa juttua, jonka deadline oli seuraavana aamupäivänä.

Kiireessä olin kuitenkin unohtanut kytkeä lähetystössä tietokoneeni virtajohdon seinään, ja koneesta oli akku lopussa. Se ei tuntunut suurelta menetykseltä, sillä omakin virtani oli hyvin vähissä.

En saanut aloitettua rästissä olevia töitä myöskään lentokentällä enkä lennolla. Laskin, että voisin tehdä ne seuraavana yönä, kunhan nukkuisin ensin kotiin päästyäni muutaman tunnin.

Pääsin kotiin ja nukuin puolille öin. Sitten heräsin töihin. Jutun kirjoittamisen lisäksi esiin oli noussut toinenkin työasia, joka minun täytyi hoitaa niin pian kuin mahdollista.

Aamuviiden aikaan työni alkoivat olla voiton puolella. Silloin huomasin kuitenkin kännykkäni uutissovellusten alkaneen kuitenkin vilkkua: Lontoossa oli tapahtunut terrori-isku.

Avasin sähköpostit ja näin, että yön tunteina kirjoittamani jutun julkaisu oli päätetty siirtää päivää myöhemmäksi.

Se oli oikea päätös, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Olin itse ollut juuri aikeissa ehdottaa samaa. Ulkomaansivuilla on rajallinen määrä tilaa, eikä olisi mitään järkeä haaskata vaivalla tekemääni reportaasia Yhdysvaltojen rotusuhteista julkaisemalla sitä päivänä, jolloin lukijoiden huomio olisi terrori-iskuissa.

Tuntui silti hieman hölmöltä, että olin valvonut toisen peräkkäisen yön kirjoittaakseni jutun, jonka olisin lopulta ehtinyt tehdä kunnon yöunien jälkeen seuraavana päivänä.

Uutistoimittajaksi ryhtyessään ei kuitenkaan valitse pelkkää uraa vaan kokonaisen elämäntavan. Niin hyvässä kuin pahassakin uutistyö on hetkessä elämistä, nopeaa reagointia ja jatkuvaa suunnitelmien muuttamista.

En vaihtaisi sitä pois. Missä muussa työssä tavallinen koti-ilta voisi yhtäkkiä vaihtua äkkilähdöksi pääkaupunkiin.

Äkkilähtö tapahtumien keskipisteeseen

Toimittajamme Orlandossa Aamulehti

Uutistyössä parasta ja pahinta on se, että päivän uutiset voivat koska tahansa panna kaikki suunnitelmat uusiksi. Niin kävi myös tänä sunnuntaina, kun alle kolmekymppinen mies ampui floridalaisessa homobaarissa 49 viatonta ihmistä ja itsensä.

Kun uhrien määrä ja tapahtuneen merkitys alkoivat sunnuntai-iltapäivänä valjeta, aloin heti miettiä, pitäisikö minun matkustaa Orlandoon.

STT pyysi kuitenkin minua aivan ensimmäiseksi seuraamaan ampumisuutisia amerikkalaisista tiedotusvälineistä ja kirjoittamaan uutisia niiden tietojen pohjalta. Suomessa oli tulossa yö, ja kahden hengen yömiehitykseen kaivattiin vahvistusta.

Se oli mielenkiintoinen työvuoro. Uutta tietoa tuli jatkuvasti ja kirjoitettavaa riitti. Samalla yritin kuitenkin selvittää, lähettäisikö jompikumpi uutismedia-asiakkaani minut Orlandoon.

Uutistoimittaja pyrkii aina kun mahdollista tapahtumien keskipisteeseen.

Aikaero vaikeutti esimiesten kiinni saamista. Vuoroni loppuun mennessä olin saanut kiinni toisen asiakkaista ja kuullut, että he eivät lähettäisi minua matkaan. Toista ei ollut enää toivoakaan saada kiinni ennen Suomen aamua.

Jotta juttumatkalle kannattaisi ylipäänsä lähteä, paikalle olisi päästävä niin pian kuin mahdollista. Ensimmäinen vaihtoehto olisi aamukuudelta lähtevä lento, jolla olisin perillä jo yhdeksän aikoihin.

Ehdotin matkaa toiselle asiakkaalle sähköpostilla ja yritin mennä hetkeksi nukkumaan. Torkuin ja pidin silmällä sähköposteja. Aamukahdelta näin odottamani viestin: asiakas halusi minun hyppäävän aamukuuden koneeseen!

Ostin saman tien lennon ja aloin pakata. Kun kaikki oli valmista, ehdin yrittää nukkua vielä puolisentoista tuntia ennen lentokentälle lähtöä.

Kun saavuin aamulla Orlandoon, minulla ei vielä ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitä, mitä seuraavaksi tekisin. En ollut koskaan käynyt Floridassa enkä tiennyt Orlandosta mitään.

Otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan Pulse-yökerhon osoitteeseen.

Edellisen illan vuorossani olin kuitenkin nähnyt jonkin uutissivuston maininneen hotellin, johon uhrien omaiset olivat kokoontuneet. Taksimatkan aikana onnistuin löytämään tarvitsemani tiedon: New York Times oli kertonut hotellin nimen! Annoin taksikuskille uuden osoitteen.

Hotellin piha oli autio ja tyhjä. Se ei vaikuttanut ollenkaan lupaavalta. Yhdessä pihan nurkassa näin kuitenkin naisen, jolla oli tv-kamera ja mikrofoni. Kenties kollega osaisi auttaa.

Nainen osoittautui kanadalaiselle uutiskanavalle työskenteleväksi amerikkalaistoimittajaksi – ja hyvin avuliaaksi. Hän tiesi kertoa, että omaisille oli alkamassa tilaisuus muutaman korttelin päässä olevassa vanhustentalossa, johon oli perustettu kriisikeskus. Hän osasi antaa minulle jopa tarkan osoitteen.

Kiiruhdin paikalle ja näin heti, että olin tullut oikeaan osoitteeseen. Vanhustentalon edessä oli kymmeniä toimittajia ja uutiskuvaajia.

Kaikki seisoskelivat tai istuivat maassa odottamassa. Omaiset olivat sisällä kriisikeskuksessa, eikä kukaan tiennyt, koska he tulisivat ulos tai haluaisivatko he puhua meille.

Aurinko paahtoi, lämpöä oli yli 30 astetta ja ilmassa oli ukkosta. Odottelimme helteessä hyvän tovin. Juttelin muutaman kollegan kanssa.

journalists wait outside of a crisis center in orlando while victims' families are inside

Yhtäkkiä luoksemme saapui nainen, joka jakoi kaikille halukkaille jääkaappikylmiä vesipulloja ja coca-colatölkkejä. Hän kertoi olevansa valokuvaaja ja asuvansa viereisessä talossa. Hän tunsi sympatiaa meitä kohtaan ja halusi auttaa tarjoamalla juotavaa. Hän toivotti meidät myös tervetulleeksi kotiinsa vessaan.

Muutaman kerran odottelu keskeytyi siihen, että kriisikeskukseen saapui lisää omaisten seurueita. Suurin osa omaisista ei ymmärrettävästi halunnut puhua meille. Yksi seurue lausui muutaman sanan, mutta sen ympärille kerääntyi nopeasti niin valtava lauma toimittajia, että vain ensimmäisenä paikalle ehtineet kuulivat, mitä he sanoivat.

Pari kertaa pääsimme juttelemaan myös paikalle vapaaehtoisina tulleiden auttajien kanssa. Se oli hienoa. Auttajista kirjoittamalla toimittaja voi muistuttaa lukijoitaan siitä, että hirveyksistä huolimatta maailmassa on paljon hyviä ihmisiä. Se on kriisin keskellä yksi lohdullisimmista ajatuksista.

Auttajia riitti niin paljon, että meillekin kävi moni jakamassa eväitä ja vesipulloja. Se oli koskettavaa. Olin pelännyt, että meihin toimittajiin suhtauduttaisiin vihamielisesti.

Aloin huomata, että espanjantaidoistani olisi tällä juttumatkalla paljon hyötyä. Orlandon ampumisen uhreista lähes kaikki olivat latinoita, ja monet toimittajille puhumaan tulleista ihmisistä olivat espanjankielisiä. Paikalla oli myös paljon espanjankielistä mediaa, joka teki haastatteluja espanjaksi.

Englanninkieliset amerikkalaistoimittajat jättäytyivät suosiolla kauemmaksi kuullessaan haastateltavan puhuvan espanjaa, mikä helpotti kuuloetäisyydelle pääsemistä meille, jotka pystymme sillä kielellä työskentelemään.

Yksi auttajista oli imaami, joka kertoi uhrien omaisten suhtautuneen hyvin positiivisesti hänen läsnäoloonsa, vaikka omaisista valtaosa oli kristittyjä tai ateisteja ja vaikka ampuja oli julistanut toimivansa Isisin nimissä. Olin hyvin iloinen kuullessani, ettei omaisten keskuudessa ollut näkynyt merkkejä muslimivihasta.

Odottelimme taas pitkän tovin. Sitten ensimmäinen omaisten seurue poistui kriisikeskuksesta.

Siinä vaiheessa osalla kollegoista karkasi hieman mopo käsistä. Deadlinet alkoivat lähestyä, ja juttuihin olisi ollut pakko saada materiaalia.

Yksi kriisikeskukseen vapaaehtoisina tullut kristitty ryhmä oli erikoistunut rakentamaan ihmismuureja omaisten ja toimittajien välille. He tekivät sen hyvin ammattimaisen oloisesti.

Omaiset kävelivät suuren vapaaehtoisten lauman keskellä niin, että heitä oli vaikea edes nähdä saatika sitten valokuvata. Vapaaehtoisilla oli tuimat ilmeet ja päättäväinen askel. He selvästi pitivät mediaa vastustajanaan.

Ensimmäisen seurueen perään juoksi toimittajia sellaisena rynnäkkönä, että eräs iäkäs mieskuvaaja kaatui pahannäköisesti. Minutkin meinattiin vahingossa kampata, vaikka en lähtenyt rynnäkköön mukaan. Olin hetkeä aikaisemmin ollut juttelemassa toimittajan ja kuvaajan kanssa, ja heidän mikrofoninjohtonsa kietoutui jalkoihini, kun he lähtivät juoksemaan omaisten perään. Onneksi saimme johdon purettua jaloistani ennen kuin ehdin kaatua.

Toimittaja pyysi tapahtunutta anteeksi jälkikäteen ja sanoi, ettei halua enää rynnätä tuolla tavoin kenenkään perään. Kokemus oli kuulemma ollut hyvin pelottava, muistuttanut uutisia tilanteista, joissa ihmisiä tallautuu toistensa jalkoihin, kun väkijoukko säntäilee paniikissa.

Kaikki tuntuivat ottavan opikseen siitä ensimmäisestä rynnäköstä, sillä seuraavat omaiset saivat paljon rauhallisemman vastaanoton.

Jossain vaiheessa kaksi poliisia tuli pitämään meille epämuodollisen tiedotustilaisuuden. Toinen antoi haastatteluja englanniksi ja toinen espanjaksi. Espanjankieliselle puolelle oli taas vähemmän tungosta, ja minäkin pääsin kysymään muutaman kysymyksen.

Sen jälkeen tilanne jatkui ympärilläni edelleen, mutta minun oli pakko kirjoittaa juttuni. Suomessa oli jo ilta, ja lehdet olivat menossa kohta painoon. Istuin maahan kriisikeskuksen eteen kirjoittamaan, ja nousin välillä tekemään lisää haastatteluita, kun paikalle tuli uusia auttajia puhumaan medialle.

journalist working outside of crisis center after Orlando shooting

Kuvailin ensimmäisessä jutussani omaisten poistumista kriisikeskuksesta ja kirjoitin auttajista. Jälkikäteen toivoin, että olisin painottanut auttajien roolia vieläkin enemmän. Juttuni ensimmäisen sivun voi lukea Aamulehdestä täältä ja toisen täältä.

Kun päivän juttu oli lähetetty, ehdin ensimmäistä kertaa alkaa etsiä majoitusta. Tarkistin puhelimellani majoitustarjonnan sekä perinteisissä hotelleissa/motelleissa että Airbnb:ssä.

Olen ollut viime aikoina hyvin innostunut Airbnb:stä (kirjoitan siitä myöhemmin lisää erikseen), ja tälläkin kertaa Airbnb oli kirkkaasti parempi vaihtoehto kuin tavalliset hotellit/motellit. Sain alle viidelläkympillä huoneen todella siististä ja viihtyisästä asuintalosta turvallisella ja viehättävällä asuinalueella lyhyen taksimatkan päässä keskustasta, kun hotellipalveluissa olisi ollut tarjolla pelkästään huonot TripAdvisor-arvostelut saaneita, vaaralliseksi kuvailluissa kaupunginosissa sijaitsevia motelleja satasella tai parempia hotelleja noin kolmella sadalla.

Varasin majoituksen ja lähdin etsimään ruokaa. Kello oli noin kaksi iltapäivällä. Aamuviideltä kotona syömäni pikaisen aamupalan (palanen kylmää teriyakimarinoitua tofua ja maitoa) jälkeen olin syönyt ainoastaan vapaaehtoisten minulle lahjoittamat eväät eli muutaman välipalakeksin, banaanin, tölkin Coca-cola zeroa ja vettä.

Löysin lounaspaikan, jossa saatoin odotella siihen saakka, että pääsin kirjoittautumaan sisään majoitukseeni. Samalla luin netistä uusimmat uutiset ja selvittelin, mitä voisin tehdä seuraavaksi. Elättelin toiveita, että uhrien muistoksi järjestettäisiin illalla jonkinlainen tilaisuus. Edellisenä iltana oli ollut jo muistojumalanpalvelus, mutta arvelin, ettei se jäisi ainoaksi.

Aavistukseni osoittautui oikeaksi! Löysin Floridan suurimman sateenkaarijärjestön Twitter-tililtä tiedon, että he kaavailivat illaksi isoa muistotilaisuutta kaupungin keskustaan. Menisin tietenkin sinne.

Majapaikkaan päästyäni juttelin hetken Airbnb-emäntäni kanssa ja otin sitten torkut. Nukuin tunnin verran ja tunsin herätessäni oloni väsyneemmäksi ja takkuisemmaksi kuin ennen torkkuja, mutta uskon silti, että pienikin määrä unta teki hyvää.

Muistotilaisuus oli todella koskettava. Tuhannet hyvin erilaiset ihmiset kokoontuivat yhteen välittääkseen maailmalle viestin, että rakkaus voittaa vihan ja ettei väkivalta voi usuttaa eri ihmisryhmiä toisiaan vastaan, jollemme anna sen tehdä niin.

Oli hienoa voida olla mukana.

Orlando muistotilaisuus Keskipohjanmaa revinnäinen

Sain muistotilaisuudesta todella hyviä haastatteluita ja kuvia seuraavaa juttuani varten. Yllä oleva kuva on Keskipohjanmaan sivusta. Koko jutun ensimmäisen sivun voi lukea Pohjolan Sanomista täältä ja toisen täältä.

Muistotilaisuuden jälkeen olin kiljuvan nälkäinen – mutta niin oli muutama muukin niistä tuhansista ihmisistä, jotka lähtivät purkautumaan aukiolta. ”Pika”ruuan saaminen kesti yli tunnin, kun pitapaikan yleensä varmasti hiljaisessa maanantain myöhäisiltavuorossa oli vain kaksi työntekijää.

Syötyäni pääsin viimein nukkumaan.

Tiistai oli rauhallisempi päivä. Päätimme esimieheni kanssa, että matkustaisin sinä iltana kotiin. Tein vielä yhden pitkän haastattelun paikallisen sateenkaarijärjestön hlbtiq-keskuksessa, joka oli muutettu terapia- ja mediakeskukseksi. Aidsin-vastaisen järjestön paikallisosaston johtaja puhui minulle koko hlbtiq-yhteisön nimissä siitä, mikä vaikutus ampumisella heihin on ollut.

Seksuaalivähemmistöjen näkökulma oli keskeinen myös muistotilaisuudesta tekemässäni jutussa, mutta halusin jatkaa saman aihepiirin parissa, sillä se on mielestäni Orlandon ampumisessa keskeinen. Kuten haastateltavani totesi, kyseessä on yksinkertaisesti viharikos tiettyä vähemmistöä vastaan.

Hänen haastattelunsa voi lukea täältä.

Kirjoitin tuoreen materiaalini jutuksi, lähetin toimitukseen lisää kuvia – ja ehdin vihdoin ostaa itselleni paluulennonkin.

Tavoittelin vielä yhtä haastattelua, jossa olisin tuonut esiin latinoyhteisön näkökulmaa tapahtumiin, mutta sen saaminen ei onnistunut siinä muutamassa tunnissa, joka minulla oli käytettävissä ennen lentokentälle lähtöä.

Niinpä ehdin hetken tutustua Orlandoon ja nautiskella hellepäivästä Eola-järveä ympäröivässä puistossa, jota yksi Uber-taksikuskeistani oli kehunut kaupungin sydämeksi.

art and fountain in lake Eiola park Orlando Florida

Sitten oli aika lentää kotiin. Kun istuin lentokoneeseen, ulkona puhkesi raju ukkosmyrsky. Odottelimme sen laantumista, ja lentomme lähtö viivästyi lopulta useammalla tunnilla.

Lentoni ei ollut suora, ja minulle oli hyvin epäselvää, pääsisinkö enää samana yönä kotiin. Minulla oli kuitenkin onnea: juuri minun jatkolentoni oli määrä käyttää samaa lentokonetta, jossa istuimme myrskyn vankeina Orlandon kentällä. Siksi jatkolentoni viivästyi juuri niin kauan kuin ensimmäinenkin lentoni, ja pääsin kuin pääsinkin aamuyöstä kotiin.

Olin ollut matkalla 47 tuntia, hieman alle kaksi vuorokautta. Se tuntui viikolta.

Oli upeaa päästä käymään paikan päällä ja kertomaan isoa uutista ihmisläheisistä, toivoon keskittyvistä näkökulmista. Mutta oli myös todella ihanaa palata kotiin.

Spotlight-elokuvan esikuvan haastattelu

Yksi hienoimmista asioista toimittajan työssä on se, että työn kautta pääsee tekemään asioita, joita ei muuten koskaan tekisi. Viime viikolla minulla oli esimerkiksi tilaisuus jutella journalismin tulevaisuudesta Oscarin juuri voittaneen Spotlight-elokuvan yhden esikuvan, toimittaja Sacha Pfeifferin kanssa.

Spotlight-revinnäinen Salon Seudun Sanomat

Tältä juttuni näytti Salon Seudun Sanomien painetun lehden sivuilla. Jutun voi lukea Iltalehden verkkosivuilta.

Spotlight-elokuva tulee monella tavalla minua lähelle. Se kuvaa oman ammattikuntani työtä poikkeuksellisen totuudenmukaisella tavalla. Lisäksi sen tapahtumat sijoittuvat nykyiseen kotikaupunkiini, tilaamani sanomalehden toimitukseen.

Olin todella innoissani, kun STT halusi minulta jutun, jossa haastattelisin yhtä tai useampaa Boston Globe -lehden toimittajista, joista elokuva kertoo. En kuitenkaan osannut yhtään arvioida, saisinko haastattelua. Tiesin, että niitä varmasti kärkkyisi aika moni muukin.

Riemukseni sain Sachalta sähköpostin, että hän ehtisi jutella kanssani lyhyesti puhelimessa. Hän kuitenkin toivoi, että haastattelu olisi jo vartin päästä!

Taustatyöni oli vielä pahasti kesken. Suostuin silti, sillä en halunnut kuormittaa kiireistä ihmistä aikataulutoiveilla, ja minun itseni kannalta kaikkein tärkeintä oli varmistaa, että ylipäänsä saisin haastattelun.

Onneksi olen uutistoimituksessa tottunut tekemään työtä kovien aikataulupaineiden alla. Aloin rustata kysymyksiä hyvin tietoisena kellon tikityksestä. Tietysti juuri silloin tuli soitto puhelinmyyjältä keskeyttämään ajatuskulkuni, mutta sain silti vartissa kysymykseni muotoiltua ja soitin Sachalle sovitun aikataulun mukaan.

Haastattelun pohjalta kirjoittamani jutun voi lukea Iltalehden verkkosivulta.

Sacha vaikutti todella mukavalta sekä sähköposteissaan että puhelimessa. Tavallaan ei edes tuntunut, että olin tekemässä haastattelua: puheenaihe oli juuri sellainen, josta olisi helppo jutella kenen tahansa toimittajakollegan kanssa, ja hetkittäin pohdimme sitä yhdessä kuin lounaskeskustelua käyvät työkaverukset.

Se oli todella harvinaista. Yleensä toimittaja ja haastateltava ovat haastattelutilanteessa selvästi eri puolilla pöytää – jopa silloin, kun haastateltavakin on toimittaja. Roolit ovat selvät: toinen kysyy ja toinen vastaa. Mutta nyt puhuttiin aiheesta, joka koskettaa henkilökohtaisesti jokaista journalistia, ja se muutti asetelmaa tuntuvasti.

Olimme molemmat todella huolissamme alamme tulevaisuudesta ja innoissamme siitä, että Spotlight voi omalta osaltaan auttaa ihmisiä näkemään, miten kipeästi yhteiskunta tarvitsee laatujournalismia.

Oli myös todella kiinnostavaa kuulla Sachan kokemuksia elokuvan kohteena olemisesta. Vaikka en olekaan päässyt hänen laillaan kurkistamaan elokuvanteon maailmaan, olimme samaa mieltä myös monista Hollywoodiin liittyvistä asioista.

Oli hieno kokemus nyökytellä yksimielisinä ihmisen kanssa, jonka työtä itse ihailee.

Murmelipäivän tarina

Groundhog Day Punxsytawney 2016 Phil promises early spring close up of phil

En voinut aiemmassa murmelipäiväpostauksessani kertoa kovin paljon itse tapahtumasta, sillä olin kirjoittamassa siitä lehtijutun. Nyt Lännen Medialle tekemäni juttu on julkaistu, ja voin jakaa teidän kanssanne tarinani Murmelipäivästä.

groundhog day punxsytawney 2016 Phil promises early spring surrounded by inner circle

Valitettavasti tekstiäni oli jouduttu lyhentämään, ja sen loppu oli jätetty kokonaan pois. Teille haluan kuitenkin tarjota tarinan kokonaisena, sellaisena kuin sen kirjoitin. Alla on linkki tiedostoon, josta pääsette lukemaan jutun kuvineen sellaisena, kuin se julkaistiin Satakunnan Kansassa. Sen alla on tekstin loppuosa, joka lehdistä jouduttiin karsimaan.

Murmelipäiväjuttuni Satakunnan kansan sivuilla

Tekstin loppu:

Kun Philin ennustus on luettu, kansa kaikkoaa Murmelikukkulalta nopeasti.

Vain innokkaimmat jäävät jonottamaan pääsyä lavalle päästäkseen poseeraamaan valokuvassa Philin ja tapahtuman järjestäjien, smokkeihin ja silinterihattuihin pukeutuneiden Sisäpiiriläisten kanssa.

Kylän keskustassa ohjelma jatkuu vielä pitkälle iltapäivään. Käsityöläiset myyvät matkamuistoksi murmelihattuja ja puisia pihakoristemurmeleita. Historiallinen seura ajeluttaa matkailijoita traktorin kärryssä heinäpaalien päällä ihailemassa kylän arkkitehtuuria.

Kerhotalon elokuvateatterissa voi käydä katsomassa Päiväni Murmelina -elokuvan.

Ennen pitkää väsymys kuitenkin voittaa innokkaimmatkin murmelijuhlijat. Kohta Punxsutawney on taas oma unelias itsensä.

On tullut aika odottaa kevättä. Onneksi Phil on perimätiedon mukaan aina oikeassa. Kevät ei siis ole kaukana.

Hayride in Punxsytawney on Groundhog Day

Mikael Granlund ei ollutkaan alasti

Aika harvassa työssä joutuu miettimään etukäteen, päätyykö työpäivän aikana alastomien julkisuuden henkilöiden keskelle. Minun nykyisessä työssäni joutuu.

Haastattelin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni NHL-jääkiekkoilijoita. Haastateltavat olisivat saattaneet olla alasti.

Photo mural wall inside the Boston TD Garden depicting famous Bruins moments and players.

Pukuhuoneisiin johtavan käytävän seinät on koristeltu valokuvilla Bruinsin kuuluisista hetkistä ja pelaajista.

Minulle kerrottiin etukäteen, että haastattelut tehdään yleensä pukuhuoneessa samaan aikaan, kun pelaajat vaihtavat vaatteita harjoitusten jälkeen. NHL-toimittajalle on kuulemma normaalia työskennellä puolialastomien ja alastomien pelaajien keskellä.

Menin jäähallille tähän varautuneena, mutta jostain syystä minua oli päätetty suojella alastomilta pelaajilta – tai heitä minulta. Paikalliset urheilutoimittajat tekivät haastatteluja pukuhuoneissa juuri siten miten minulle oli ennakkoon kuvattu, mutta minua varten pelaajat haettiin erikseen syrjäisempään paikkaan.

Sukupuolestani ei ollut kyse, sillä suurin osa paikalla olleista amerikkalaistoimittajista oli naisia. Kenties minulle vain haluttiin antaa rauhallisemmat haastatteluolosuhteet siksi, että olin ulkomaalainen. Tai sitten minua ei uskallettu päästää pukuhuoneeseen, koska olin ensikertalainen enkä kenellekään paikallaolijoista entuudestaan tuttu.

Bobby Orr statue outside of Boston TD Garden

Tähtipelaaja Bobby Orr on saanut patsaan stadionin ulkopuolelle. Hänet ikuistettiin ratkaisevalla maalintekohetkellä.

Ilmankin pukuhuoneeseen pääsyä kokemus oli mielenkiintoinen. Televisiosta jääkiekkoa katsoessani en ollut koskaan tajunnut, miten valtavilta pelaajat näyttävät täysissä varusteissa. Luistimet lisäävät muutenkin isoihin miehiin pituutta ja pehmusteet massaa niin, että heidän vierellään tuntui kuin olisin jättiläisten keskellä.

Granlundin haastattelua odotellessani pääsin katsomaan Minnesotan harjoituksia. Istuin lähes yksin ison jäähallin katsomossa ja sain valita penkkirivini itse. Menin aluksi korkealle, koska sieltä sai hienon kokonaisvaikutelman isosta, tyhjästä hallista ja jään tapahtumista. Lopuksi laskeuduin ihan jään tasolle ja huomasin, että siinä tunsi paljon voimakkaammin olevansa harjoituksissa läsnä. Korkealta katsominen tuntui enemmän samanlaiselta kuin ottelun seuraaminen televisiosta.

Minnesota Wild rehearse at TD Garden in Boston before a game agaist Boston Bruins

Haastattelin Mikael Granlundia ja Joonas Kemppaista. Jännitin etukäteen eniten sitä, että haastatteluajat ovat NHL:ssä todella lyhyitä. Puhuin kummankin kanssa vain reilut kymmenen minuuttia, ja sen perusteella olisi tarkoitus kirjoittaa täysimittainen juttu.

Kun olen aikaisemmin tehnyt henkilöhaastatteluja, aikaa on aina varattu puolesta tunnista tuntiin tai jopa enemmän.

Seuraavaksi minun on tarkoitus alkaa kirjoittaa juttuja haastattelujen perusteella. Hieman pelottaa, miten hyvin muutaman minuutin haastattelusta saatu materiaali taipuu jutuksi, mutta ainakaan haastattelunauhojen purkamiseen ei mene kauan aikaa.

Oli hauskaa päästä kurkistamaan maailmaan, joka oli minulle entuudestaan täysin vieras.

NHL-toimittajana minulla olisi mahdollisuus käydä myös katsomassa otteluita ilmaiseksi, mikä varmasti olisi unohtumaton elämys. Pitänee tehdä joskus sekin, vaikka se harmittaakin, etten voisi jakaa sitä kokemusta Samulin kanssa.

Boston TD Garden elevator door Bruins

Poistuin jäähallista Bruins-hissillä.

Työmatka New Yorkiin Michael Moorea katsomaan

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa näkemään Amerikassa kirjoittamani lehtijutun julkaistuna.

Muutenkin työt ovat lähteneet hyvin käyntiin. Viime viikolla kirjoitin ja toimitin eräälle asiakkaalle kaksi ajattomampaa juttua, joita ei ole vielä julkaistu. Useita muita on parhaillaan työn alla.

Ensimmäinen julkaistu juttuni kertoi dokumentaristi Michael Mooren uudesta elokuvasta, josta osa on kuvattu Suomessa. STT:lle kirjoittamani jutun Where to Invade Next -dokumentista ja sen oheen tekemäni faktalaatikot voi lukea esimerkiksi Iltalehden sivuilta ja juttupakettiin liittyvän kommenttikolumnini Turun Sanomien sivuilta.

Michael Moore talking about Where to Invade Next at New York Film Festival

Olin saanut täällä asuvalta tutultani pari viikkoa aikaisemmin vinkin, että Mooren dokumentissa kerrottaisiin Suomesta ja että sen USA:n-ensi-ilta olisi tämän viikon perjantaina New Yorkin filmifestivaaleilla. Sain sovittua festivaalin järjestäjien kanssa, että pääsisin elokuvan lehdistönäytökseen, joka pidettiin muutamaa tuntia ennen varsinaista ensi-iltaa.

Dokumentin maailmanensi-ilta oli ollut jo aiemmin Ottawassa, mutta kukaan suomalaistoimittaja ei vaikuttanut olleen paikalla, sillä Suomessa ei ollut julkaistu vielä ainuttakaan artikkelia dokumentin sisällöstä. Minulla oli siis mahdollisuus päästä kertomaan siitä suomalaisyleisölle ensimmäisenä – ja siitähän me uutistoimittajat pidämme aivan erityisesti.

Oli mahdollista, että samaan lehdistönäytökseen tulisi muitakin suomalaistoimittajia. Saatoin vain toivoa, että Amerikassa asuvat kollegat eivät joko olisi huomanneet asiaa tai pitäneet sitä New Yorkin -matkan arvoisena.

Työmatka New Yorkiin voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta tosiasiassa se merkitsi pitkää ja raskasta päivää. Heräsin viideltä, lähdin kotoa ennen kuutta ja suuntasin bussilla kohti Manhattania seitsemältä. Saavuin puolilta päivin ja suuntasin saman tien Lincoln Centeriin, jossa lehdistönäytös oli alkamassa yhdeltä.

Satoi tasaisesti ja tuuli navakasti, mutta kävelin noin puolen tunnin matkan silti, sillä se oli Googlen reittioppaan mukaan nopein vaihtoehto.

Perillä odotti ikävä yllätys: elokuvateatterin ulkopuolella oli muutaman ihmisen jono, ja meille sanottiin, ettemme välttämättä mahtuisi sisään. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, etten lähes viiden tunnin bussimatkan jälkeen välttämättä mahtuisi saliin.

Luulin tulevani lehdistönäytökseen, johon olisi varattu paikka kaikille, joille sellainen oli luvattu. Kyseessä olikin kuitenkin sekä lehdistölle että yhteistyökumppaneille tarkoitettu erikoisnäytös, johon oli kutsuttu enemmän ihmisiä kuin saliin mahtui.

Onneksi piina ei kestänyt kauan. Saimme luvan astua sisään. Minua neuvottiin ottamaan punainen pääsylippu pöydältä ja menemään sen kanssa saliin.

Se ei kuitenkaan onnistunutkaan noin vaan. Kello oli jo kymmentä vaille yksi, ja ovella seisonut nainen tiukkasi minulta filmifestivaalien akkreditoitumiskorttia. Kukaan ei ollut kertonut, että tarvitsisin sellaisen.

Yritin selittää, että olin matkustanut Bostonista saakka vain tätä yhtä elokuvaa varten, mutta se ei auttanut. Minun pitäisi hoitaa akkreditoituminen ennen kuin voisin astua saliin. Ehtisinköhän ajoissa?

Silloin paikalle astui pelastaja: festivaalien mediaihminen, jonka kanssa olin aiemmin sopinut sähköpostilla tulostani. Ovinainen pyysi häntä selittämään minulle, että akkreditoituminen olisi välttämätöntä, mutta hän asettuikin minun puolelleni ja sai naisen vakuuttumaan siitä, että minut voisi päästää suoraan sisään.

Nainen ei ollut alkuunkaan tyytyväinen tilanteeseen, mutta mediaihmisen sana painoi ja sain astua saliin.

Salissa ei itse asiassa ollut alkuunkaan pulaa paikoista. Pääsin hyvälle paikalle toiseen riviin ja sain vieläpä viereeni tyhjän tuolin lukuisille tavaroilleni.

Dokumentti oli ajatuksia herättävä. Kirjoitan siitä lähipäivinä erikseen.

Esityksen jälkeen Michael Moore saapui itse paikalle kertomaan elokuvastaan ja vastaamaan muutamaan kysymykseen. Nostin aikailematta käteni ylös ja sain kuin sainkin yhden kysymysvuoroista.

Se oli tärkeää, sillä en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut saamaan ohjaajalle omaa haastatteluaikaa. Tarvitsin juttuuni kommentteja dokumentin Suomea koskevasta osuudesta, josta hän ilman kysymystäni tuskin olisi puhunut.

Kun tilaisuus oli ohi, minun oli päästävä kiireesti kirjoittamaan juttuni ensimmäisiä versioita. Saman tien julkaistavien uutisjuttujen kirjoittaminen Yhdysvalloista Suomeen on hankalaa, koska kello on Suomessa monta tuntia Amerikan mannerta edellä.

Tilaisuus loppui Itärannikon aikaa neljän maissa iltapäivällä eli Suomen aikaa yhdeltätoista illalla. Jo etukäteen oli selvää, että saisin jutun kirjoitettua vasta niin myöhään, etteivät monetkaan STT:n asiakkaat ehtisi painaa sitä lauantain lehtiin. Siksi olimme sopineet, että kirjoittaisin heti paikan päällä vain lyhyen ensiversion nettiuutissivustoja varten. Laajan juttupakettini STT lähettäisi asiakkailleen vasta lauantaina sunnuntain lehtiä varten.

Löysin huoneen, jossa sain kirjoitettua nopeasti ensimmäisen versioni. Sitten kiiruhdin takaisin bussiasemalle. Olin palaamassa Bostoniin vielä samana iltana ja halusin päästä kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

Vähän puoli kuuden jälkeen istuin taas bussissa. Olin ollut liikenteessä noin kaksitoista tuntia. En kuitenkaan voinut levätä, sillä minun oli kirjoitettava pitkä lehtijuttupakettini valmiiksi ennen kuin pääsisin nukkumaan.

Juttujen kirjoittamiseen ja Mooresta ottamieni kuvien läpi käymiseen olisi saanut kulumaan koko bussimatkan, joka kesti perjantairuuhkan vuoksi yli viisi tuntia. Työni olivat vielä vähän kesken, kun käytävän toisella puolella istuva nuori mies kysyi yllättäen, voisinko lukea hänen työnhakukirjeensä ja kommentoida sitä.

Suomalaiselle ei ikinä tulisi mieleen kysyä kaukobussissa ventovieraalta sellaista palvelusta vain sillä perusteella, että ”sinäkin vaikutat lukevan ja kirjoittavan asioita”. Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin vahvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen tähtäävässä mielentilassa, joten tartuin tilaisuuteen ja aloin jutella miehen kanssa.

Minun oli helppo antaa palautetta työnhakukirjeestä, koska palkkasin vanhassa työssäni STT:hen kesätoimittajia ja olen lukenut suuret määrät työnhakukirjeitä rekrytoijan näkökulmasta. Kirjeestä paljastui, että vierustoverillani oli mielenkiintoinen elämäntarina, ja päädyimme juttelemaan koko loppumatkan.

Se oli päivän ainoa rentouttava hetki. Se kuitenkin kostautui: kun viimein puolen yön maissa pääsin kotiin, minun täytyi vielä jatkaa töitä.

Sain työt valmiiksi aamuyhden maissa, 20 tuntia heräämiseni jälkeen. Siinä vaiheessa Suomessa oli jo aamu ja saatoin katsoa, näkyisikö netissä kollegojeni kirjoittamia juttuja samasta tilaisuudesta.

Olin ollut ainoa suomalaistoimittaja paikalla!

Niin iloinen kuin siitä olinkin, vielä iloisempi olen siitä, etteivät useimmat työpäivät uudessa työssäni ole samanlaisia kuin tämä perjantai.