Kiitospäivän kokkailua: Kermainen papu-sienivuoka

Vietämme Samulin kanssa tänä vuonna ensimmäistä kertaa kiitospäivää kahdestaan.

Ensimmäisenä Amerikan-syksynäni meidät oli kutsuttu ystäväporukan kiitospäiväjuhliin eli friendsgivingiin. Viime vuonna pääsimme osallistumaan ystäväpariskuntamme perheen kiitospäivään. Nyt kuitenkin lähimmillä ystävillämme oli kaikilla kiitospäiväksi sellaisia suunnitelmia, johon meidän ei ollut mahdollista osallistua.

Meille tilanne ei ollut mikään ongelma, vaikka amerikkalaiset ystävämme olivatkin kovin pahoillaan ajatuksesta, että joutuisimme olemaan kahdestaan. Heidän korvissaan se kuulosti samalla tavalla surkealta kuin miltä minusta tuntuisi viettää joulua kaukana vanhemmistani. Meille kiitospäivä ei kuitenkaan tietenkään ole samalla tavalla tärkeä kuin jos olisimme viettäneet sitä perheittemme kanssa lapsesta saakka.

Olin suorastaan innoissani ajatuksesta, että saisimme itse valita, mitä kiitospäivän aterialla söisimme. Kuten suomalaisperheillä jouluna, jokaisella amerikkalaisperheellä on omat kiitospäivän perinneruokansa, joita he ehdottomasti haluavat juhla-ateriallaan nauttia. Jouluruokien tekeminen on aina ollut minun ja äitini rakas yhteinen harrastus, ja olemme vuosien varrella muokanneet jouluaterian ruokalistaa yhdessä niin pitkään, että jokainen laji on juuri sellainen kuin haluamme. Nyt voisin aloittaa täydellisten kiitospäivän reseptien etsinnän.

Kahden kiitospäivän kokemuksella minulle oli alkanut muodostua jonkinlainen käsitys siitä, minkälaiset ruuat kiitospäiviin kuuluvat, ja selasin innoissani reseptejä löytääkseni juuri sellaiset kiitospäivän tarjoilut, jotka olisivat eniten meidän makuumme.

Aterian perusrakenne on selkeä: Kiitospäivän päätähti on tunnetusti kalkkuna, jonka kanssa syödään kermaista kastiketta (gravy) ja karpalohilloa. Kalkkunan kanssa voi tarjota monenmoisia lisukkeita, joista ikonisin lienee niin kutsuttu kalkkunan täyte (stuffing). Aterian päätteeksi syödään piirakkaa.

Olin tänä vuonna eniten kiinnostunut lisukkeista, joista en ollut vielä onnistunut muodostamaan selkeää kokonaiskuvaa. Food Network oli listannut sata klassista kiitospäivän lisukereseptiä, ja listan läpi luettuani tunsin ymmärtäväni lisukekulttuuria jo paljon paremmin. Tiesin myös, minkä lisukkeen kaikkein mieluimmin haluaisin omaan juhlapöytäämme: kermaisen papu-sienivuuan, joka täällä kulkee nimellä green bean casserole.

Muistan papu-sienivuuan ensimmäiseltä kiitospäivän aterialtamme, jolla se oli lempiruokaani. Food Networkin listaa selatessani huomasin, että heidän koostamastaan sadasta reseptistä yksi houkutteli minua selvästi enemmän kuin mikään muu. Resepti osoittautui täsmälleen samaksi, jota ystävämme olivat toissa vuonna käyttäneet.

Kun sain kutsun kiitospäivää edeltävänä viikonloppuna järjestettyihin friendsgiving-juhliin, tarjouduin tekemään vuokaa sinne. Näin pääsin kokeilemaan reseptiä jo ennen varsinaista kiitospäivää.

Making green bean casserole for Thanksgiving

Vuuasta tuli juuri niin hyvää kuin toivoinkin. Sen valmistamiseen meni kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin reseptissä oli sanottu, ilmeisesti siksi ettei papujen siistimistä ja aineisten pilkkomista ollut laskettu mukaan valmistusaikaan.

Juhlissa huomasin, että kuten sieniruuat usein, vuokani jakoi mielipiteet. Juhlien isäntä riemastui nähdessään, mitä olin tuonut, kun taas osa vieraista jätti lisukkeeni kokonaan väliin. Paikalla olleista ystävistäni läheisin maistoi sitä urheasti ja kehui vuuan makua – mutta jätti puolet sienikuutioista syömättä ja tunnusti kotimatkalla, ettei yrittää vasta nyt kolmekymppisenä vähitellen opetella sietämään sienien rakennetta. Koska itse rakastan sieniä, minun versiossani vuuasta oli runsaasti portobellosienikuutioita.

Osa vieraista saattoi välttää vuokaani siksikin, että osa perheistä tekee kyseisen ruuan tölkkisienikeitosta ja tölkkipavuista. Siinä muodossa se tuskin on kaikkien makuun.

Minua ei haitannut lainkaan, etteivät kaikki ottaneet vuokaa. Sen ansiosta herkkuani säästyi edes hieman kotiin vietäväksi.

string bean casserole thanksgiving dinner

Tässä on teille minun versioni kiitospäivän papu-sienivuuasta Alton Brownin reseptiä mukaillen. Kuvassa yllä on ystävieni versio kahden vuoden takaa, sillä unohdin kuvata oman valmiin luomukseni ennen ystävieni juhliin lähtemistä, ja juhlissa se ei ollutkaan kuvauksellisesti esillä.

Leivitetyt sipulit:
2 isoa sipulia
reilu 0,5dl vehnäjauhoa
leivänmuruja maun mukaan
ruokaöljyä

Pavut ja sienikastike:
0,5kg vihreitä papuja
2 rkl voita
350g portobellosieniä tai tuoreita herkkusieniä
2 valkosipulinkynttä
suolaa
mustapippuria
¼ teelusikallinen muskottia
2 rkl jauhoja
2,5 dl sienifondista tehtyä sienilientä
1,5 dl kermaa (tai ruokakermaa)
1 dl maitoa (tai ruokakermaa)

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Pilko sipulit ohuiksi siivuiksi ja pyörittele ne jauhoissa, joiden seassa on suolaa makusi mukaan. Ripottele halutessasi sekaan leivänmuruja. Sivele leivinpaperille ruokaöljyä ja paista sipuleita öljytyn leivinpaperin päällä uunin keskitasolla noin 30 minuutin ajan. Sekoittele pari kertaa paistumisen aikana.

Mikäli pavuissa on kantoja tai huonoja osia, leikkaa ne pois. Keitä keskisuuri kattilallinen vettä, jonka voit halutessasi maustaa suolalla. Kun vesi kiehuu, lisää pavut. Keitä papuja viisi minuuttia ja jäähdytä ne sen jälkeen mahdollisimman nopeasti esimerkiksi kylmällä vedellä. Mikäli ulkona on lunta, voit viedä ne lumeen jäähtymään. Jäähdyttämisen tarkoitus on saada papujen kypsyminen loppumaan, jotta niistä ei tule liian pehmeitä.

Pilko sienet noin sentin kokoisiksi kuutioiksi ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista sienet voissa ja mausta ne suolalla ja pippurilla. Noin viiden minuutin paistamisen jälkeen lisää pannulle valkosipulimurska ja muskotti. Paista pari minuuttia lisää. Lisää jauhot ja paista vielä minuutti. Lisää sieniliemi ja anna hautua minuutin verran. Lisää kerma ja maito tai ruokakerma. Keittele vielä kuutisen minuuttia tai kunnes kastike paksuuntuu.

Noin varttia ennen tarjoilua yhdistä uunivuuassa pavut ja sienikastike. Nostele päälle leivitetyt sipulit. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Mainokset

Kulttuurieroja kaupan kassalla

Ruokakaupan kassajonossa kaipaan yhä takaisin Suomeen. Moniin kulttuurieroihin olen kahdessa vuodessa jo tottunut, mutta amerikkalaiskauppojen kassat on kerta kaikkiaan järjestetty niin huonosti, ettei se lakkaa ärsyttämästä.

Lähtökohta on, ettei asiakas pakkaa kassejaan itse. Parhaassa tapauksessa kassan vieressä norkoilee pakkaaja, jonka työnkuvaan kuuluu ainoastaan ostosten siirtäminen muovi- tai paperikasseihin. Siirtäminen on ainoa oikea sana kuvaamaan useimpien pakkaajien toimintaa; jos sanoisin heidän järjestävän ostokset kasseihin, antaisin ymmärtää, että toiminta olisi edes jossain määrin järjestelmällistä.

Useimmilla meistä on varmastikin näkemyksiä siitä, mitkä tuotteet kannattaa pakata pohjimmaiseksi ja mitkä kassin päälle, mitkä vierekkäin ja mitkä kauaksi toisistaan. Osa näistä näkemyksistä on voimakkaasti mielipidekysymyksiä, osa taas tieteellisesti perusteltavissa. Kaikki ne vaikuttavat siihen, kannammeko kassia huolettomin mielin vai huolissamme ostostemme kohtalosta.

Kun kassin pakkaa kaupan pakkaaja, asiakas on lähes varmasti epävarma siitä, säilyvätkö ostokset hyvässä kunnossa kotiin saakka. Toisin kuin aluksi luulin, kauppojen pakkaajat eivät ole pakkaamisen ammattilaisia. He ovat alipalkattua halpatyövoimaa, eivätkä he ymmärtääkseni ainakaan useimmissa paikoissa saa minkäänlaista koulutusta pakkaamisen jalosta taidosta.

Pahimmassa tapauksessa pakkaajaa ei ole saatavilla. Tällöin kaupan kassa pakkaa ostokset hätäpäissään muun työnsä ohessa, mikä hidastaa kassajonon etenemistä merkittävästi ja takaa sen, että tavarat sullotaan kasseihin miten sattuu.

En tiedä, onko hirvittävä loukkaus pyytää saada pakata kassinsa itse. Joskus teemme Samulin kanssa niin, tai jos ostoksia on paljon, vähintäänkin autamme pakkaajaa ja pyrimme nappaamaan hihnalta nopeasti käsiimme ne tavarat, jotka aivan erityisesti haluamme pakata omalla tavallamme. Se saattaa olla sopimatonta käytöstä, mutta olen ajatellut, että ulkomaalaisuuteni vuoksi saan sen anteeksi.

Kun pakkaan itse, muistelen aina kaiholla Suomen kassojen kahteen tai kolmeen osaan jakaantuvia pakkaamishyllyjä, joiden ansiosta asiakas voi kaikessa rauhassa pakata kassejaan, kun seuraavan asiakkaan ostokset jo kulkevat hihnalla. Täällä sellaisia ei ole. Jos pakkaaminen ei suju riittävän ripeästi, alkaa hihnalta tulvia seuraavan asiakkaan ostoksia omien sekaan.

Tästä huolimatta pakkaisin täälläkin aina mieluummin itse.

groceries

Vaikka pakkaajat saisivat tehtäväänsä kunnollisen koulutuksen tai olisivat muuten taitavia ja järjestelmällisiä pakkaajia, he eivät mitenkään voi tietää, miten kukin yksittäinen asiakas haluaa kassinsa pakattavan. Sen lisäksi, että mieltymykset ovat erilaisia, myös asiakkaiden tilanteet ovat erilaisia. Itse käyn kaupassa usein kävellen, ja haluan pakata kaiken painavan selkäreppuun. Pakkaajat kuitenkin olettavat asiakkaan tulleen kauppaan autolla ja pyrkivät jakamaan painon tasaisesti eri kasseihin, jotta yksittäisten kassien nostaminen auton tavaratilaan ja pois olisi mahdollisimman helppoa.

Erityisen huonosti pakkaaminen toimii niillä alueilla, joissa on pyritty vähentämään muovipussijätettä kannustamalla asiakkaita tulemaan kauppaan omien kestokassien kanssa. Osaan Bostonin ympäryskaupungeista on Amerikassa asuessani tullut Suomen kaltainen muovipussimaksu, jossa asiakas säästää muutamia pennosia käyttäessään omaa kassia. Se tekee pakkaajien työstä merkittävästi vaikeampaa.

Asiakkaiden kassit ovat kaikki erilaisia. Ne ovat eri muotoisia ja niiden kahvat kestävät eri määriä painoa. Pakkaaja ei mitenkään voi tietää, mikä on paras tapa pakata juuri se tietty kassi, jonka kanssa tietty asiakas aina kaupassa käy.

Pakkaamisen on tarkoitus olla hyvää palvelua, mutta vaikka miltä kantilta asiaa mietin, se on yksinkertaisesti aivan surkea idea.

Kansainvälisten amerikkalaisnaisten yksinäisyydestä

Jos amerikkalainen nainen rakastaa matkustamista, hän on usein yksin intohimonsa kanssa. Lähipiiri ei ymmärrä häntä eikä kukaan ei halua kuulla hänen kertovan matkoistaan. Pahimmassa tapauksessa perhe ja ystävät jopa loukkaantuvat siitä, että hän viettää mieluummin aikaa maailmalla kuin kotona heidän kanssaan.

Pocono springs camp inviting reading spot with a lake view

Matkustava amerikkalaisnainen on kummajainen, sillä suurin osa amerikkalaisista ei matkusta. Vaikka matkakohteissa ympäri maailmaa tapaa usein matkailijoita Yhdysvalloista, he edustavat amerikkalaisten pientä vähemmistöä. Useimmilla amerikkalaisilla ei ole passia. Hämmästyttävän moni ei ole koskaan edes poistunut synnyinosavaltiostaan.

Suomalaisena olin aluksi hyvin yllättynyt tajutessani, miten vierasta matkustaminen monille amerikkalaisille on. En tunne yhtäkään suomalaista, joka ei olisi koskaan elämässään käynyt ulkomailla. Asiaa tarkemmin ajateltuani keksin kuitenkin useita ilmiselviä syitä siihen, että amerikkalaisten suhde matkustamiseen on hyvin erilainen kuin suomalaisten.

Pocpno Springs camp panoramic lake view

Yhdysvaltojen valtava koko vaikuttaa luonnollisestikin amerikkalaisten ulkomaanmatkailuun monin tavoin. Ulkomaat ovat kaukana, ja omassakin maassa on monipuolinen valikoima kiinnostavia lomakohteita. Osa läheisistä sukulaisista tai ystävistä saattaa asua niin monen tunnin päässä, että heidän luonaan kylässä käyminen käy jo itsessään kaukomatkasta.

Kenties vielä olennaisempi syy matkailuhaluttomuuteen on kuitenkin amerikkalainen työkulttuuri. Lakisääteisiä vuosilomia ei ole, ja lomaa on tavallisesti vain muutamia päiviä vuodessa – jos sitäkään.

Suomessa asuessani pystyin olemaan vuosikausia vakituisessa työsuhteessa samassa yrityksessä, etenemään urallani ja tekemään vuosittain lomillani pitkän kaukomatkan. Amerikkalaisessa työkulttuurissa vastaavanlainen elämä ei ole mahdollista, ja intohimoinen matkailija joutuu sulkemaan monia mahdollisia urapolkuja pois voidakseen matkustaa. Jotkut tyytyvät lahjojaan mitättömämpään uraan malttaakseen irtisanoutua säännöllisin väliajoin lähteäkseen taas matkaan. Toiset rakentavat uransa freelancepohjaisen etätyön varaan voidakseen tehdä töitä missä milloinkin.

Oman osansa kokonaisuuteen tuo varmasti myös amerikkalainen kansallisylpeys, joka on tietoisesti ja taitavasti rakennettu sosiaalinen konstruktio. Amerikkalaisten keskinäiset kulttuurierot ovat valtavia, mutta heidän yhteiskuntansa pysyy silti koossa sen ansiosta, että kansalaisten kansallisylpeyttä pidetään yllä jatkuvasti. Amerikan lippuja ja lippukuviota näkee kaikkialla, kansallislaulu lauletaan jokaisissa kissanristiäisissä ja amerikkalaisten erinomaisuudesta puhutaan siekailematta.

Jos uskoo vilpittömästi oman maansa olevan paras, miksi kannattaisi käydä missään muualla?

Kayaking view of the lake and foliage at Pocono springs camp

Koska matkustaminen on todella monelle täysin vieras ajatus ja matkustavat ihmiset päätyvät usein epätyypillisiin ura- ja elämänvalintoihin, kuilu matkustavien ja kotona pysyvien välillä on syvä. Sen vuoksi moni intohimoinen matkailija on hyvin yksinäinen – mutta matkailijoiden keskinäinen side on sitäkin vahvempi.

Omista amerikkalaisista ystävistäni valtaosa rakastaa matkustamista. Se ei ole sattumaa. Matkailu on ollut tärkein yhdistävä tekijä, jonka varaan uudet ystävyyssuhteeni ovat rakentuneet.

Heti Bostoniin muutettuani löysin matkustavien naisten verkoston She’s Wanderfulin, jonka Bostonin-paikallisosasto kokoontuu yhteen vähintään kerran kuukaudessa. Kuka tahansa matkailusta tai ulkomailla asumisesta kiinnostunut nainen on tapaamisiin tervetullut. Kerhosta tuli minulle nopeasti hyvin tärkeä, ja tutustuin siellä merkittävään osaan amerikkalaisista ystävistäni.

Myös muuta kautta tapaamistani ystävistä moni on innokas matkailija. Hekin varmaankin kokevat minut läheiseksi ainakin osin juuri siksi, että olen käynyt monissa eri maissa ja asun kaukana synnyinseudultani.

Making smores at a campfire at Wanderfest, a retreat for Wanderful women who travel

Syyskuussa vietin viikonlopun Wanderfulin järjestämällä leirillä Poconos-vuorilla Pennsylvanian maaseudulla. Idyllinen leirikeskus oli pienen järven rannalla, jota reunustivat ruskan värittämät puut. Vielä idyllisempi oli kuitenkin viikonlopun tunnelma.

Meitä oli nelisenkymmentä, emmekä suurimmaksi osaksi tunteneet toisiamme etukäteen. Välillemme rakentui kuitenkin nopeasti syvä luottamus. Omaan mökkiini osuneen kuuden hengen ryhmän kanssa kävimme jo ensimmäisenä iltana niin avointa keskustelua, että meitä olisi luullut pyjamabileisiin kokoontuneeksi ystäväporukaksi.

Tällainen matkailijoiden välinen välitön ystävyys on minulle uutta, ja nautin siitä suunnattomasti.

Ennen Bostoniin muuttoani olin törmännyt maailmanmatkoillani matkailijoihin, joilla oli kova tarve todistaa jotain muille. Tällaiset reissaajat kehuskelevat omalla rohkeudellaan ja seikkailunhalullaan, vähättelevät toisiaan ja luokittelevat ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat riittävän cooleja heidän ystävikseen. Itse en yleensä heidän cooliustestiään läpäissyt. Yhdellä ryhmämatkalla minua suorastaan kiusattiin siksi, että pari matkaryhmäni jäsentä piti minua liian erilaisena kuuluakseni joukkoon. Aikuiset ihmiset käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin keskenkasvuiset koulukiusaajat.

Myös matkablogeja lukiessani olen välillä törmännyt kertojanääniin, joista on tullut sellainen olo, että jos tutustuisin tämän kirjoittajaan, hän varmaan katsoisi minua nenänvarttaan pitkin. Pitkään ajattelinkin, ettei missään olisi matkailijoiden yhteisöä, johon tuntisin kuuluvani. Olin riittävän seikkailunhaluinen pitääkseni itseäni seikkailumatkailijana mutta liian turvallisuushakuinen kelvatakseni muiden seikkailijoiden seuraan.

Wanderfulin leirillä kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut muiden tapaa matkustaa. Kaikki kannustivat toisiaan ja antoivat toisilleen vinkkejä ja neuvoja. Matkoista sei puhuttu kehuskellen vaan siinä toivossa, että kokemusten jakamisesta olisi muille hyötyä tai iloa.

Tapasin itseäni nuorempia naisia, jotka olivat jo vuosia sitten muuttaneet ulkomaille vailla työpaikkaa, paikallisen kielen taitoa tai suunnitelmaa siitä, miten elättää itsensä. Kuulin tarinoita käyttämättä jätetyistä paluulennoista ja viisuminhankintaseikkailuista. Heihin verrattuna oma elämänpolkuni oli kesy ja turvallisuushakuinen. He eivät kuitenkaan tällaista vertailua tehneet. He hyväksyivät alusta alkaen minut ystäväkseen, ja heidän silmissään olimme kaikki samaa itsenäisten, matkailevien naisten heimoa.

Se tuntui todella hyvältä.

Kuulin viikonlopun aikana myös monta tarinaa siitä, miten vaikeaa ja yksinäistä on olla itsenäinen maailmanmatkaajanainen, jos sattuu olemaan kotoisin pieneltä paikkakunnalta keskeltä Yhdysvaltoja.

Eräässä työpajassa keskustelimme siitä, miten vaikea omista matkoista on kertoa ihmisille, joilla ei ole matkustamiseen minkäänlaista kosketuspintaa. Työpajan vetäjä muistutti, etteivät tällaiset ihmiset edes tiedä, mitä kysyä matkalta palanneelta. Hämmentyneenä muistelin suomalaisia ystäviäni ja työtovereitani, jotka saattavat kysyä Etelä-Afrikasta safarimatkalta palanneelta esimerkiksi, kävikö tämä Cape Townissa katsomassa pingviinejä.

En ollut koskaan aiemmin tiedostanut, miten onnekas olen, kun rakkauteni matkailuun ei ole koskaan eristänyt minua läheisistäni. Niin sukulaisistani kuin vanhoista ystävistänikin monet ovat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Nekin, jotka ovat matkustelleet vähemmän, ovat kiinnostuneita maailmasta ja ulkomaiden tapahtumista.

Amerikkalaisten matkailijoiden yksinäisyys surettaa minua, mutta samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen siitä läheisyydestä, joka minun ja matkailijaystävieni välille on syntynyt osin juuri sen yksinäisyyden ansiosta.

Jumping on a water trampoline at Pocono Springs camp during Wanderfest, a retreat by Wanderful women who travel

Ihan oikeaa ruuanlaittoa

Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.

Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.

Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.

Fall harvest pumpkins for sale

Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.

Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.

Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.

Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.

Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.

Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.

Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.

Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.

Fall harvest at Stop & Shop. Squashes and pumpkins.

Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.

Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.

Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.

Fall Harvest at Whole Foods pumpkins

Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Me at Democratic National Convention DNC 2016 Philadelphia Pennsylvania

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Trying on Patriots Day Hat at Lexington Massachusetts

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Pala loppuun, syö sokeria

Vaatiiko työnantaja kohtuuttomia? Ota donitsi. Viekö opiskelu yöunet? Ota pari suklaakeksiä.

Välillä tuntuu, että amerikkalaiset pysyvät pystyssä pelkän rasvan ja sokerin voimin.

En tiedä, päteekö tämä useimpiin amerikkalaisiin työpaikkoihin, mutta ainakin Samulin työpaikalla it-alan yrityksessä epäterveellisiä herkkuja on tarjolla harva se päivä. Samanlaista on Harvardissa, jossa käyn yleisölle avoimilla luennoilla ja opintopiireissä. Niissä on lähes poikkeuksetta tarjolla rasvaista ja sokerista naposteltavaa.

Suomessa asuessani arvostin työnantajani tarjoamia kakkukahveja, joilla juhlistettiin yhdessä hyviä hetkiä. Pidin tärkeinä myös rankimpien uutispäivien pitsatarjoiluja, joiden voimin pysyimme työkykyisinä, kun kukaan ei ehtinyt pitää lounastaukoa. Nuo kestitykset olivat työyhteisöllemme merkityksellisiä, koska niitä ei ollut liian usein.

Sen lisäksi, että tarjoilutahti oli kohtuullinen, Suomen-työyhteisössäni mietittiin edes jonkin verran tarjoilujen terveellisyyttä. Uutiskriisipäivien pitsatarjoiluihin otettiin tavaksi tilata myös salaatteja. Perjantaisin pöydällä oli kulhollinen suklaata – ja laatikollinen hedelmiä.

Täällä ainoa tarjolla oleva terveellinen vaihtoehto on usein jättää tarjotut herkut ottamatta.

Kyse ei ole siitä, etteikö työnantaja tai korkeakoulu uhraisi ajatustakaan työntekijöiden tai opiskelijoiden terveydelle. Kyllä täälläkin ymmärretään – ainakin joissain paikoissa – tarjota esimerkiksi terveyspalveluita tai vaikkapa kannustimia tupakoimattomuudesta.

On aivan kuin kukaan ei vain olisi täällä tullut ajatelleeksi, että ihmiset syövät paljon enemmän rasvaa ja sokeria, jos houkuttelevia herkkuja on jatkuvasti ilmaiseksi tarjolla heidän nenänsä edessä. Tai että jatkuva rasvan ja sokerin syöminen on haitallista, varsinkin kun työ tai opiskelu vie kaiken ajan niin, ettei ihminen ehdi nukkua eikä liikkua riittävästi.

Mitä uupuneempi on, sitä vaikeampi tarjotuista herkuista on kieltäytyä.

Onneksi useimmat amerikkalaiset herkut eivät ole erityisen hyviä. Yleensä ne ovat suomalaiseen makuun aivan liian makeita ja niissä usein on tylsä, yksiulotteinen makumaailma.

Silti normaalipainoisena pysyminen vaatii täällä todella paljon tahdonvoimaa.

National Merigue Pie Day at Stop and Shop

Amerikkalaisilla on aina tarjolla tekosyy herkutteluun – kuten kansallinen sitruunapiiraspäivä.

Kun kesälomasta tulee syyllinen olo

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa jo kohta kaksi vuotta, alan todella tuntea luissani sen, ettei täällä vietetä pitkiä lomia.

Viime vuonna se ei vielä tuntunut niin pahalta, mutta alkuvuoden Trump-kiireiden ja kevään kaikkien työmatkojen jälkeen kaipaisin kovasti lomalle. Koska en työskentele amerikkalaisyritykselle, loman pitäminen on minulle jopa mahdollista.

Se ei kuitenkaan tunnu sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Tähän asti olen lomaillut yhtä aikaa Samulin kanssa Samulin amerikkalaisen työpaikan sallimissa puitteissa. Lomamme ovat olleet tyypillisiä amerikkalaisen kaupunkilaisen uraihmisen lomia: lyhyitä mutta sitäkin intensiivisempiä.

Olemme ahtaneet muutaman päivän lomat täyteen matkustamista ja elämyksiä. Niistä lomista on tuntunut täysin luontevalta kertoa monille täkäläisille ystävillemme, jotka viettävät omat lomansa ihan samalla tavalla.

Tänäkin kesänä meillä oli reilun viikon mittainen yhteinen kesäloma, jonka vietimme Havaijilla. Matka oli todella ihana, mutta viikko kului todella nopeasti.

Infinity Pool Marriott South Maui

Kaipaisin lisäksi perisuomalaista lepolomaa. Pitkään nukkumista, rentoutumista, työvuodesta toipumista.

Sellainen ei kuitenkaan tähän kulttuuriin kuulu.

Kun yritin tällä viikolla lomailla, minua vaivasivat lähes kaiken aikaa syyllisyys ja häpeä. Niiden seurana oli vielä yksinäisyys.

Syyllisyyttä tunnen siksi, että Samuli ei pääse lomalle, vaikka olisi minua enemmän loman tarpeessa. Tuntuu epäreilulta viettää lomaa toisen nenän alla, kun toisella on stressaavat ajat töissä.

Häpeä puolestaan estää minua kertomasta amerikkalaisille, että olen lomalla. Juuri eilen sanoin ventovieraalle, että minulla oli vapaapäivä, kun en kehdannut puhua lomasta.

Pelkäsin hänen kysyvän, mitä aioin tehdä lomallani. Olisin hävennyt silmät päästäni, jos olisin joutunut myöntämään aikovani levätä ja rentoutua.

Ei lomaa saa sellaiseen haaskata. Siitä kuuluu ottaa kaikki irti.

Yksinäisyys tulee siitä, että tunnen olevani Bostonin ainoa lomalainen. Suomessa lomaillessani olen aina voinut viettää aikaa läheisten kanssa. Kesän lomakausi on niin lyhyt, lomat niin pitkiä ja sosiaalinen verkostoni sen verran laaja, että samaan aikaan lomailevia läheisiä on yleensä ollut helppo löytää.

Olen ollut yksinäisyyden tunteesta yllättynyt, sillä viihdyn yleensä hyvin itsekseni. Ainoana lapsena totuin nauttimaan yksin leikkimisestä, ja aikuisena ennen Samuliin tutustumista matkustelin yksin ympäri maailmaa.

Lepolomaa en kuitenkaan ole tottunut viettämään yksin. Suorittamiseen taipuvainen mielenlaatuni tuntuu pitävän rentoutumista hyväksyttävämpänä silloin, kun seuranani on läheisiä ihmisiä.

Se johtuu siitä, että minulla on voimakas tarve olla haaskaamatta aikaa.

Kaikkihan tiedämme, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan useimmin sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa rakkaittensa kanssa. Olen sisäistänyt tämän ja ajatellut, että tärkeän ihmisen kanssa vietetty aika on aina hyvin käytettyä aikaa, josta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Ennen osasin ajatella, että myös rentoutuminen ja lepääminen olivat hyvää ajankäyttöä. Siitä ajatuksesta on kuitenkin täällä amerikkalaisen kulttuurin keskellä vaikea pitää kiinni.

En kuitenkaan aio luovuttaa. Suomalaisella sisulla lomailen hammasta purren, vaikka kuinka hävettäisi.