Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Statue of Liberty

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Mainokset

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Pregnant butterfly at Harvard Square

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Mini Babymoon in New York City, enjoying the High Line park

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Baby bump and speed bump sign, Brooklyn, NYC

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Kolme vuotta Bostonissa

Maanantaina tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Samuli oli muuttoni aikoihin asunut täällä aika tarkalleen yhtä pitkään kuin minä nyt. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että hän oli jo silloin jollain olennaisella tavalla kotiutuneempi tänne kuin minä nyt. Luulen, että se johtuu työstäni.

Ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan työssä toimittajalle on tärkeää pitää kiinni kyvystään tarkastella uutta kotimaataan ulkopuolisen silmin. On pidettävä mielessä, mitkä asiat kotiyleisölle ovat vieraita ja ihmeellisiä, jotta osaa tunnistaa suomalaislukijan kannalta kiinnostavan jutunaiheen ja selittää uutisaiheiden taustat lukijan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Toimittajalle vertailujen tekeminen uuden ja vanhan kotimaan välillä ei ole vain henkilökohtaista identiteettityötä vaan keskeinen osa ammattitaitoa.

Lisäksi työni vaikuttaa kotiutumiseen ihan yksinkertaisesti sitä kautta, että en ole osa paikallista työyhteisöä. Työyhteisöni muodostavat edelleen suomalaiset kollegat, joiden kanssa teen tiivistä yhteistyötä chatin, nettipuheluiden ja sähköpostin välityksellä. Kun täällä vaikkapa sataa lunta, se ei vaikuta yhdenkään työkaverini elämään kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että lumimyrskyn rajuus ylittää Suomessa asti uutiskynnyksen. He eivät jaa kanssani kokemusta etäpäivän kotoilusta ulkona riehuvan myräkän keskellä.

Välillä teen kotona töitä aamusta iltaan enkä tapaa koko päivän aikana ensimmäistäkään amerikkalaista.

Suomalaisen puolison kanssa asuminen vähentää varmasti myöskin uuteen kotimaahan sulautumista. Aikoinaan vaihto-opiskelijana asuin Espanjassa vain muutamia kuukausia, mutta silloin mukanani ei ollut läheisiä Suomesta, ja välttelin aktiivisesti tutustumassa yhteenkään lähistöllä asuvaan suomalaiseen. Se teki lyhyestäkin ulkomailla asumisen kokemuksesta selvästi intensiivisemmän. Nyt elämme Samulin kanssa omassa amerikansuomalaiskuplassamme, jossa paitsi puhumme (englannin sekaista) suomea myös viittaamme keskusteluissamme vapaasti suomalaiseen kulttuuriin ja elämäämme Suomessa tietäen, että viittaukset ovat toiselle tuttuja.

Kaiken tämän vuoksi tunnen edelleen hyvin selkeästi olevani Amerikassa asuva suomalainen, en amerikkalaistunut suomalainen tai varsinkaan amerikkalainen. Kun jokin amerikkalaisen yhteiskunnan piirre turhauttaa tai suututtaa minua, oletan ensimmäiseksi sen johtuvan ulkopuolisuudestani ja olevan merkki sopeutumiskyvyttömyydestäni ennen kuin muistan, että sama seikka saattaa raivostuttaa myös täällä syntyneitä ystäviäni.

Samaan aikaan tiedän kuitenkin, etten ole enää täysin suomalainenkaan. En juurikaan käy enää kaupoissa ruokakauppoja lukuun ottamatta, koska minulle on itsestään selvää, että netistä voi tilata kaiken, mitä ihmiskunta on keksinyt tehtaissaan valmistaa. Käytän sujuvasti ja turhautumatta puhelinkeskustelun alussa ja lopussa monta minuuttia tyhjänpäiväisiin kohteliaisuuksiin sen sijaan, että menisin suoraan asiaan. Mutisen vaistomaisesti pahoittelut jokaiselle ihmiselle, jonka ohitan kadulla. Brunssilla ja buffetilla ei mielestäni ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Välillä mietin, tekeekö useamman vuoden ulkomailla asuminen ihmisestä ikuisen ulkopuolisen, joka ei ole enää täysin kotonaan sen enempää synnyinmaassaan kuin missään muuallakaan. Omalla kohdallani luotan kuitenkin varsin paljon siihen, ettei Suomi lakkaa tuntumasta kodilta, vaikka joistain suomalaisen kulttuurin piirteistä vieraantuisinkin. Lisäksi olen siitä onnekas, että vaikka mikään maa ei enää tuntuisi täysin kodilta, rinnallani on puoliso, jonka kanssa voin elää yhteisessä kulttuurisekamelskakuplassa.

Kieli-ihmisenä en olisi koskaan ennen uskonut, että voisin olla näin onnellinen siitä, ettei puolisoni hätkähdä yhtään kuullessaan minun sanovan, että paketti pitää viedä FedExin laatikkoon tänään, koska muuten sen shipping leibeli ekspairaa. Tähän on kuitenkin tultu.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Minä kolme vuotta sitten elämäni suurimman seikkailun kynnyksellä

Uusi koti Bostonissa

Meillä on nyt uusi koti. Asunnonvaihto on vienyt parin viime kuukauden aikana paljon aikaa ja energiaa, mutta nyt stressi alkaa helpottaa ja ehdin toivottavasti taas kirjoittaa blogiakin. Pahoittelut pitkästä bloggaustauosta!

Tulimme keväällä siihen tulokseen, että meidän oli aika muuttaa. Olimme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta viimeinen pisara oli vuokraisännän ilmoitus, että hän oli päättänyt aloittaa yläkerrassa omassa asunnossaan meluisan remontin. Meluhaitasta huolimatta hän aikoi jälleen kerran nostaa vuokraa.

Entinen vuokraisäntämme on melkoinen mörkö, ja epäilen, että hän halusi meistä eroon. En ihmettelisi, vaikka hän ei koskaan aloittaisi koko remonttia. Kertoessaan remontista hän teeskenteli unohtaneensa, että teen töitä kotoa, eikä minulla ole toimistoa, johon paeta meteliä työpäivän ajaksi. En uskonut hetkeäkään hänen oikeasti unohtaneen, sillä vain viikkoa aikaisemmin hän oli muistanut tilanteeni aivan hyvin, kun hän pyysi minua menemään töihin kahvilaan, jotta hän pääsisi korjaamaan lämpöpatteria.

Nyt kun pääsimme möröstä eroon, huomaan todella selvästi, miten painostavalta hänen kattonsa alla eläminen tuntui. Hänen tapansa suhtautua minuun kuin Samulin lemmikkieläimenä eikä tasavertaisena vuokralaisena, hänen raskaiden askeltensa lähes ympärivuorokautinen narina yläkerrassa, hänen likaiset ulkokenkänsä, jotka jalassa hän talsi matoillamme… Vanhan kodin oven sulkeminen viimeistä kertaa ei ole koskaan aikaisemmin tuntunut minusta vapauttavalta, mutta mörön luota oli ihanaa lähteä.

our old home from outside

Vanha kotimme ulkoa.

Uuden kodin löytäminen onnistui helpommin kuin pelkäsimme. Vuokra-asuntomarkkinat ovat täällä varsin erilaiset kuin Suomessa, ja meidän vähäisellä kokemuksellamme oli vaikea arvioida, miten tuskallista uuden asunnon etsiminen olisi.

Koska Boston on täynnä yliopistoja, vuokra-asuntomarkkinat elävät täällä kouluvuoden rytmissä. Vuokrasopimuksia on tarjolla vain vuodeksi kerrallaan, yleensä kesästä kesään. Vuokrat ovat korkeita, mutta niin ovat täällä ostoasuntojen hinnatkin.

Halusimme ensisijaisesti pysyä samassa kaupungissa ja kaupunginosassa kuin tähänkin asti, koska olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Huomasin hyvin nopeasti muuton jälkeen, että vaikka sisällä asunnossa ei oikein tuntunut kodilta, kotiutumisen tunne oli sitäkin voimakkaampi asuntomme lähiympäristössä. Esimerkiksi kävely kotoa metroasemalle täytti jo hyvin varhaisessa vaiheessa muuton jälkeen minut onnentunteella, että olin kotona ja kuuluin tänne. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tai edes laimentunut.

Kyselin Facebookissa täkäläisiltä ystäviltäni, mistä nettipalvelusta asuntoa kannattaisi etsiä. Kaikki antoivat eri vastauksen. Olin toivonut löytäväni yksittäisen nettisivuston, joka olisi laajalti kaikkien ystäviemme käytössä ja suosiossa, mutta todellisuus vaikutti olevan aivan toinen. Useimmat suosittelivat Oikotien tyyppisiä, nimenomaan asunnon etsimiseen keskittyviä nettisivustoja, mutta joku ehdotti myös Craigslistiä, jossa julkaistaan kaikkia mahdollisia luokiteltuja ilmoituksia.

Asuntoihin keskittyvät palvelut tuntuivat minusta tutummilta ja turvallisemmilta kuin epämääräisenä pitämäni Craigslist, joten aloin selata niitä. Samuli oli kuitenkin ennakkoluulottomampi ja kävi läpi Craigslistin ilmoituksia. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että ensimmäinen sopimamme asuntonäyttö oli asuntoon, jonka Samuli oli bongannut Craigslistiltä.

Asunto oli vain muutaman korttelin päässä vanhalta asunnoltamme ja vieläpä toivomaani suuntaan eli metroasemalle päin. Se vaikutti ilmoituksen puolesta kaikin puolin meille sopivalta, ja kun Samuli otti yhteyttä välittäjään, tämä kertoi vuokraemännän etsivän asuntoon vain ja ainoastaan pariskuntaa. Yksin tai kämppäkavereina asuvista vuokralaisista hän ei ollut kiinnostunut. Se kuulosti erittäin lupaavalta. Olin nimittäin pelännyt, että monen vuokra-asunnon saaminen kaatuisi nimenomaan siihen, että olemme lapsentekoikäinen pariskunta.

Eräs täkäläinen kaverini etsi vuokra-asuntoa ollessaan näkyvästi raskaana, ja hän ja hänen miehensä olivat aika varmoja, että heitä syrjittiin vuokralaisvalinnoissa raskauden vuoksi. Kaverini tiesi syrjintään mahdollisen syynkin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka saattaa velvoittaa vuokranantajan tekemään asunnossa kalliin remontin, mikäli vuokralainen on raskaana tai asunnossa asuu pieni lapsi.

Kyse on lyijymaalista, jota täälläpäin käytettiin ennen 70-lukua runsaasti asuntojen ulko- ja sisäpintojen maalaamiseen. Sittemmin lyijymaali on kielletty, mutta useimmat alueen talot ovat vanhoja, ja seinien pohjimmissa maalikerroksissa on sitä edelleen. Aikuiselle lyijymaalista ei tiettävästi ole terveyshaittoja kuin siinä tapauksessa, että maalia poistaa ilman asianmukaisia suojauksia ja päätyy hengittämään lyijypölyä. Pienelle lapselle kuitenkin pienikin maalinpala voi olla vaarallinen, jos lapsi päätyy panemaan sen suuhunsa ja nielaisemaan.

Lasten suojelemiseksi on säädetty laki, joka oikeuttaa vuokralaisen vaatimaan vuokranantajaa teettämään lyijyvaaran poistamisremontin, mikäli asunnossa asuu tai sinne on syntymässä pieni lapsi. Moni vuokranantaja tietysti toivoo, ettei joutuisi tällaista remonttia koskaan teettämään, ja siksi osa heistä todennäköisesti suosii kylmästi vuokralaisia, joiden he eivät usko saavan lähiaikoina lapsia.

Samulin löytämän asunnon vuokraemäntä kuitenkin etsi nimenomaan pariskuntaa, ja saimme sovittua asuntonäytön muutaman päivän päähän. Tykkäsimme asunnosta kovasti, ja sitä näyttänyt välittäjä hehkutti amerikkalaiseen tapaan, miten kovasti tykkäsi meistä ja miten painokkaasti aikoi meitä vuokraemännälle suositella. Oli mahdotonta tietää, sanoiko hän saman kaikille, mutta mahdollisuutemme saada asunto vaikuttivat silti lupaavilta, sillä osa sitä kyselleistä ei välittäjän mukaan ollut täyttänyt pariskuntaehtoa.

Jätimme vuokrahakemuksen – ja saimme asunnon. Emme ikinä edes ehtineet minkään toisen asunnon näyttöön. Olin alun perin toivonut, että muutamassa asuntonäytössä käytyäni alkaisin hahmottaa tämän alueen talojen pohjapiirustuskulttuuria paremmin, mutta sitä yleissivistystä minulle ei nyt karttunut. Se oli kuitenkin pientä. Ennen kaikkea olimme tietysti todella iloisia siitä, ettei asunnon etsimiseen mennyt enempää aikaa ja vaivaa.

entrance hall created in big room

inside our old home

Uusi asuntomme on monella tapaa erilainen kuin vanha, vaikka molemmat ovat vanhoissa Uuden-Englannin arkkitehtuurille tunnusmerkkisissä vaakalautapuutaloissa. Vanha asuntomme oli kaksikerroksisessa kahden asunnon talossa pohjakerroksessa, uusi taas on kolmikerroksisessa kolmen asunnon talossa ylimmässä kerroksessa. Kummassakin talossa asunnot ovat koko kerroksen levyisiä.

Vanhassa asunnossamme mörön luona pohja oli Suomalaiseen makuun aika erikoinen. Asunnon kirkkaasti suurin huone oli heti ulko-ovesta sisään tultaessa. Siitä kuljettiin huomattavasti pienempään, kapeampaan huoneeseen, joka kapeni keittiöön vieväksi käytäväksi. Kapeasta huoneesta oli ovi yhteen makuuhuoneeseen, käytävästä keittiön lisäksi toiseen makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Keittiössä ei ollut ovea, vaikka se ei millään muotoa ollut avokeittiötyyppinen, vaan käytävä erotti sen muista huoneista.

Suurin huone oli meillä hyvin vähällä käytöllä. Olimme sisustaneet oven lähellä olevan osan kuin eteiseksi, vaikka pohjapiirustuksessa ei minkäänlaista eteistä ollut, ja toinen puoli huoneesta oli ruokailuhuoneena. Olohuoneena käytimme kapeaa huonetta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu ruokailuhuoneeksi. Amerikkalaiset olisivat todennäköisesti tehneet olohuoneen isoimpaan huoneeseen. Heille ei ole mitenkään outoa, että ulko-ovesta päätyy suoraan olohuoneeseen.

Uuden kotimme pohja on mielestäni eurooppalaisempi kuin vanhan. Siinä on kapea eteiskäytävä, josta on kulku useimpiin huoneisiin. Huoneiden väliset kokoerot eivät ole niin isoja kuin vanhassa asunnossamme. Olohuoneeksi suunniteltu huone tuntuu meistäkin luontevasti olohuoneelta ja siinä on kaunis pieni erkkeri.

Pienenä erikoisuutena uuteen asuntoomme kuuluu lämmittämätön huone, johon päästäkseen täytyy kulkea asunnon ulko-oven ja eteiskäytävän kautta. Asuntomme edelliset asukkaat ja alakerran naapurit näyttävät tulleen siihen tulokseen, että huoneesta on eniten hyötyä varastona. Se on sääli, sillä siellä on kivat isot ikkunat ja viihtyisä näköala, ja alun perin toivoimme istuskelevamme siellä. Nyt kesällä siellä on kuitenkin ollut tukahduttavan kuuma, ja talvella siellä on tietystikin liian kylmä. Aika näyttää, onko siellä syksyllä ja keväällä miellyttävä lämpötila.

Uusi asunto alkoi tuntua kodilta heti muutosta alkaen. Uusi vuokraemäntämme on sympaattinen iäkäs rouva, ja vaikka hän asuu ensimmäisessä kerroksessa, hänen läsnäolonsa ei hallitse elämäämme henkisesti samalla tavalla kuin mörön askelet yläkerrassa. Hänen kanssaan minäkin voin hoitaa asuntoon liittyviä asioita, kun mörkö suostui asioimaan vain Samulin kanssa.

Nyt asunto alkaa pikkuhiljaa myös näyttää kodilta, ja toivottavasti sen myötä ehtisin tosiaan päivittää blogiakin taas useammin.

Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

watching tv

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.

Vähemmän tasa-arvoista kuin Nicaraguassa

equality-2110563_1280

Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.

Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.

Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.

Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.

Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.

Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.

Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.

 

Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.

Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.

Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.

Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.

Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.

Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.

Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.

Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.

 

Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.

Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.

Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.

Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.

 

Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.

Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.

Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.

Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.

Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.

Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.

Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:

”Voi Luoja, ei todellakaan.”

Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.

Robotti soittaa

robot-1214536_1920

Kun amerikkalainen kännykkäni soi, mietin ensimmäiseksi, onkohan soittaja robotti.

Robotit soittelevat minulle usein. Osa niistä on hyväntahtoisia ja muistuttelee esimerkiksi lääkäriajasta tai siitä, että reseptilääkkeeni on noudettavissa apteekista. Osa on kuitenkin kieroja huijareita.

Huijarirobotit soittavat joka kerta eri numerosta. Ne ovat naamioineet valheellisen suuntanumeron avulla numeronsa näyttämään siltä, että puhelu tulisi kotipaikkakunnaltani. Jos vastaan, ne alkavat syytää suustaan valheita heti ensimmäisestä lauseesta alkaen.

”Kiitos, kun valitsit Marriott-hotellit”, yksi niistä tapaa aloittaa.

En ole koskaan varannut huonetta Marriottista.

Seuraavaksi huijarirobotti väittää, että sillä on minulle palkinto. Yleensä en kuuntele sitä paria ensimmäistä lausetta pidemmälle, mutta kerran kun yritin uteliaisuudesta selvittää mistä on kyse, se vain jatkoi höpöttämistä niin kauan, että lopulta kyllästyin.

Minua kieroilijarobotit eivät yleensä onnistu huiputtamaan. Minulla sattuu onnekseni olemaan sen verran erikoinen puhelinnumero, että robottien juonet kääntyvät niitä itseään vastaan.

Yleensä amerikkalaisilla on kännykkänumeroissaankin suuntanumerot, jotka kertovat, mistä päin maata liittymä on hankittu. Kännykkänumeron alkuosa ei siis ole Suomen tapaan operaattorin tunnus vaan suuntanumero. Minun kännykkänumeroni alku ei kuitenkaan ole Bostonin, kotikaupunkini Somervillen tai edes sitä ympäröivien Bostonin ympäryskuntien suunta. Se on käytössä vähän kauempana Bostonista olevissa kunnissa, joista en tunne ketään.

Samuli valitsi minulle aikoinaan numeron, joka on esteettisesti miellyttävä ja helppo muistaa. Tuohon aikaan en edes tiennyt, että kolmella ensimmäisellä numerolla oli jokin merkitys.

Nykyään suuntanumerosta on kuitenkin minulle paljon iloa. Aina kun puhelimen näytöllä välkkyy omalla suuntanumerollani alkava tuntematon numero, kuvittelen mielessäni häijyn robotin, joka hieroo käsiään yhteen ja myhäilee ylpeänä hienosta huijauksestaan. On hyvin tyydyttävää jättää vastaamatta puheluun ja pilata robotin katalat juonet.

 

Myös hyvää tarkoittavat robotit ovat välillä ärsyttäviä. Jokainen, joka on joskus soittanut asiakaspalvelun automaattiseen puhelinvastaajaan, pystyy varmasti kuvittelemaan miksi.

Hiljattain apteekin robotti soitti kertoakseen, että eräs reseptini oli uusittavissa. En halunnut uusia sitä ja tein mielestäni sen selväksi, mutta robotti ei uskonut minua. Se alkoi soitella päivästä toiseen ja kysellä aina uudelleen saman reseptin perään. En jaksanut jankata sen kanssa, joten aloin lyödä sille luurin korvaan heti puhelun alkumetreillä.

Lopulta apteekista soitti ihan oikea ihminen. Se tuntui todella hyvältä.

”Onpa ihanaa puhua oikean ihmisen kanssa! Teidän robottinne soittelee ja soittelee minulle eikä millään usko, kun yritän sanoa, etten halua uusia reseptiä”, huudahdin ilahtuneena.

Soittajaa vähän nauratti. Hän kuitenkin pystyi heti korjaamaan asian. Sen puhelun jälkeen apteekkirobotti ei ole enää soitellut.

En selvästikään ole tässäkään maassa ainoa, joka ei tykkää puhua roboteille. Kerran minulla meni yhteen robottiin hermo ja tiuskaisin sille tosi inhottavasti ”Haluan puhua oikean ihmisen kanssa!” Samuli yritti vierestä auttaa, että sano sille ”Haluan puhua asiakaspalvelijan kanssa”, se on se termi jonka robotit yleensä ymmärtävät. Mutta kappas kummaa, senkertainen keskustelukumppanini ymmärsi myös turhautuneen tiuskaisuni ja yhdisti minut saman tien ihan oikealle ihmiselle.

Se on robottien kunniaksi sanottava, että ne eivät pahastu ikävästäkään äänensävystä eivätkä kanna kaunaa. Se on joskus terapeuttista maassa, jossa oikeille asiakaspalvelijoille kuuluu puhua hymyilevällä äänellä silloinkin, kun tilanne tosissaan koettelee kärsivällisyyttä.

Ensi kerralla kun on huono päivä, voisinkin kokeilla vastata Marriottin robotin puheluun ja purkaa huonon tuuleni kiukuttelemalla sille. Se on taatusti niin teflonia, ettei se olisi moksiskaan, vaan soittaisi heti seuraavana päivänä uudestaan.