Arpaonnella pikavierailulle Charlotteen

Matka Pennsylvanian murmelikylästä Punxsytawneysta Memphisiin ei onnistunut aivan suorinta linnuntietä.

Punxsytawneyn lähin lentokenttä Du Boisin kylässä ei ymmärrettävästi ole maan suurimpia lentoliikenteen solmukohtia, eikä suoraa lentoa Memphisiin tietenkään ollut tarjolla. Lensin sieltä ensin pienellä potkurikoneella Washington DC:hen, josta matka lopulliseen määräpäähäni kulki vielä Pohjois-Carolinan Charloten kautta.

Vaihtoaikaa Charlotessa oli kaksi tuntia. Mietin kuumeisesti, riittäisikö se pieneen kierrokseen kaupungilla. Pohjois-Carolina on yksi niistä osavaltioista, joihin en todennäköisesti tule matkustaneeksi erikseen, ja minun teki kovasti mieli päästä kartuttamaan osavaltiopistesaldoani.

DC:ssä sain tietää, että lentoaikataulut olivat aivan sekaisin. Charlottea oli piinannut myrsky, jonka vuoksi lennot oli jouduttu välillä keskeyttämään.

Lentoni olisi reilusti myöhässä, jopa niin paljon, etten välttämättä ehtisi sillä jatkolennolleni. Näin kuitenkin nopeasti valonpilkahduksen: edellinen lento oli myös myöhässä, ja jos vain mahtuisin koneeseen, vaihtoaikani Charlotessa olisi jopa pidempi kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Menin heti kyselemään virkailijalta mahdollisuutta päästä aikaisemman koneen kyytiin. Perustelin pyyntöäni sillä, että saattaisin muuten myöhästyä jatkolennoltani. Järkeilin, että lentoyhtiön kannalta tärkeintä olisi minimoida jatkolennoilta myöhästyvien matkustajien määrä.

Aikaisemmalle lennolle mieli kuitenkin moni muukin.

Onneksi minulla oli pelkät käsimatkatavarat. Jos laukkuni olisi ollut ruumassa, minun olisi taatusti haluttu matkaavan sen kanssa samassa koneessa.

Jännitin lähtöportilla. Jos mahtuisin mukaan, ehtisin käydä Charlotessa ja pääsisin silti jatkolennolleni ongelmitta. Jos joutuisin odottamaan omaa lentoani, Charlotessa käyminen jäisi haaveeksi ja aikani Memphisissä saattaisi lyhentyä olennaisesti.

Virkailija alkoi jakaa koneeseennousukortteja matkustajille, jotka olivat mahtuneet mukaan. Nimi toisensa jälkeen luettiin, eikä yksikään niistä ollut minun. Korttipino virkailijan kädessä hupeni, kunnes enää yksi kortti oli jäljellä.

Se oli minun!

Tanssahtelin portilla pienen voitontanssin kanssamatkustajien huvittuneisuudesta piittaamatta.

Kapteeni teki parhaansa saadakseen koneen perille etuajassa hyvittääkseen myöhäistä lähtöä. Hän onnistuikin, ja hihkuin mielessäni riemusta: seuraavaan lentooni olisi vielä melkein neljä tuntia!

Sitten tuli kuitenkin uusi takaisku: Myrskyn sekoittamalla kentällä ei ollut vapaana ainuttakaan lähtöporttia. Jouduimme odottamaan 45 minuuttia ennen kuin pääsimme koneesta.

Laskin ehtiväni silti hetkeksi kaupungille. Charlotten lentokenttä on onneksi vain noin vartin ajomatkan päässä keskustasta.

Charlotte vaikutti hauskalta kaupungilta. Keskustan pääkadulla oli monennäköisiä patsaita, ja Wells Fargo -pankin näyteikkunassa saattoi ihailla vanhan ajan postivaunuja.

Vaikka vierailuni oli lyhyt, se oli paljon antoisampi kuin metromatkani Marylandiin, sillä ehdin nähdä monta näkemisen arvoista asiaa.

Kovin paljon tekemistä Charlotessa ei ainakaan minulle silti olisi, joten minua ei jäänyt harmittamaan, etten ehtinyt olla kaupungissa pidempään.

Vierailun nautintoa lisäsi varmasti se, että sen toteutuminen oli tuurista kiinni. Viimeisenä onnekkaana koneeseen pääseminen sai Charloten tuntumaan arpajaispalkinnolta, jonka onnekas voittaja olin.

Advertisement

Suuri Etelävaltioiden kiertomatka

Kaksi viikkoa sitten lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni matkaan ilman paluulippua ja vailla kattavaa matkasuunnitelmaa. Nyt paluulippu on viimein ostettu, ja suunnitelmani ovat muutenkin täsmentyneet huomattavasti sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin matkareitistäni.

Päivitettynä matkakarttani näyttää tältä:

Matkatoimistojen nimeämistyyliä mukaillen päätin alkaa kutsua reissuni Murmelipäivän jälkeistä osuutta Suureksi Etelävaltioiden kiertomatkaksi. Mukana ovat jossain muodossa kaikki Etelävaltiot Kentuckya lukuun ottamatta.

Osaan osavaltioista olen tehnyt vain lyhyen piipahduksen.

Pohjois-Carolinan Charlottessa pääsin käymään lennonvaihdon yhteydessä matkalla Punxsytawneystä Memphisiin. Arkansasissa oli helppo käväistä Memphisistä käsin, sillä valtaosin Tennesseessä sijaitseva kaupunki jatkuu lännessä naapuriosavaltion puolelle.

Mississipin halki ajoin junalla.

New Orleansista käsin tein päiväretken Alabaman Mobileen, jota Globe Called Home -blogin Jenni oli suositellut.

Ennakkoon suunnittelemani osuuden jälkeen jatkoin lyhyelle työmatkalle Teksasin Houstoniin. Sen jälkeen piipahdin omaksi ilokseni Tuulen Viemää -maisemissa Atlantassa Georgiassa.

Nyt olen bussissa matkalla Georgian rannikkokaupunkiin Savannahiin. Sen jälkeen ohjelmassa on vielä Etelä-Carolinan Charleston. Niissä suurin osa ajasta kuluu työn merkeissä.

Tarkoitukseni on kirjoittaa matkan eri vaiheista vielä omat erilliset blogipostaukset, mutta toistaiseksi siihen ei ole vielä ollut tilaisuutta, kun kirjoittamiseen liikenevä aika on pitänyt käyttää töiden tekemiseen.

Kotiin Bostoniin palaan perjantai-iltana.

Boston tuntuu tämän matkan jälkeen varmasti vielä paljon enemmän kodilta kuin tähän saakka. Olen päässyt näkemään hyvin erilaista Amerikkaa, ja vaikka olen pitänyt monista matkakohteistani kovasti, en asuisi missään niistä mieluummin kuin Bostonissa.

Mahtava Murmelipäivä

Murmelipäivä oli juuri niin ikimuistoinen kuin toivoin.

Saavuttuani Punxsytawneyn murmelikylään lähdin ensimmäiseksi etsimään mahdollisimman hulvatonta hattua. Kiersin läpi Murmelipäivän kunniaksi järjestetyt useat käsityömarkkinat ja murmelikrääsään keskittyvät matkamuistokaupat. Haaveissani siinsi murmelipehmolelua muistuttava hattu, jossa pääni tulisi murmelin pään sisään.

Kaupungin päämatkamuistokaupasta löysin päähineen, joka oli hyvin lähellä kuvittelemaani, vaikka pään paikka olikin murmelin vatsassa. Ostin sen, vedin sen saman tien päähäni ja lähdin tyytyväisenä tutkimaan, mitä muuta kylällä oli meneillään.

Hatusta seurasi paljon hyvää. Kaikkein olennaisinta oli, että sain sen ansiosta uuden ystävän.

Suunnilleen ikäiseltäni vaikuttanut nainen tuli keskustassa juttelemaan minulle ja kertoi harkinneensa täsmälleen saman päähineen ostamista mutta päätyneensä maltillisempaan murmelilogolla varustettuun pipoon. Hänkin oli yksin matkassa, ja päätimme mennä yhdessä paikalliseen hampurilaispaikkaan lämmittelemään.

Näin tutustuin Valerieen, ja siitä lähtien olimme erottamattomat aina siihen saakka, kun tuli aika lähteä Punxsytawneysta. Osoittautui, että olemme täsmälleen samanikäisiä, suhtaudumme molemmat matkustamiseen intohimoisesti, arvostamme kumpikin yksin matkustamista – ja olimme aikeissa heittäytyä Murmelipäivän pyörteisiin täysillä ja selvin päin.

Olimme kumpikin suunnitelleet yöpyvämme kunnan kerhotilan lattialla, jossa majapaikattomat murmelimatkalaiset voivat kahdeksan dollarin maksusta majailla joko lattialla tai elokuvateatterin penkeillä. Kaupan päälle pääsi halutessaan katsomaan elokuvateatterissa tapahtuman nimikkoelokuvankin, joka esitettiin iltayhdeltätoista alkaen.

Kerhotilan kioskia pyörittänyt nainen oli huippuystävällinen, kuten muutkin paikalliset. Valtava innostuksemme lämmitti hänen sydäntään ja hän mainitsi tuntevansa läheisesti yhden mystisistä Sisäpiiriläisistä, Murmelipäivän järjestäjistä.

Hän laittoi ystävälleen viestin ja pyysi tätä tulemaan tervehtimään meitä. Parhaassa tapauksessa Sisäpiiriläinen voisi antaa meille VIP-passit, joiden ansiosta pääsisimme ihan lavan reunalle.

Pompimme innosta kuin teinitytöt Robinin keikalla ja odotimme jännittyneinä, saapuisiko Sisäpiiriläinen paikalle.

Hän saapui! Dan McGinley, Sisäpiirin koodinimeltään Moonshine, oli nuorimmasta päästä murmelipäivän järjestäjiä, arviolta meidän ikäisemme. Hän kohotti meille silinterihattuaan kuin taikuri ikään ja pudotti hatusta käsiimme himoitut VIP-passit.

Pyysimme Moonshinen nimikirjoituksen Murmelipäivän ohjelmalehteen, jossa on erikseen kaikkien Sisäpiiriläisten kuvat ja tilat nimikirjoitusten keräämiseen. Lisäksi otimme tietysti ryhmäselfien.

Moonshinen lähdettyä pompimme ja hihkuimme lisää. Kioskin rouvaa varmasti huvitti salassa aika paljon moinen julkkiksenpalvonta, joka kohdistui hänen lapsesta saakka tuntemaansa naapurinpoikaan.

Huvittuneisuus oli kuitenkin varmasti täysin hyväntahtoista: paikallisille Murmelipäivä on hyvin tärkeä, ja he selvästi arvostavat vieraita, jotka ottavat siitä kaiken ilon irti.

VIP-passien ansiosta uskalsimme laitttaa herätyskellon soimaan vasta puoli kolmelta aamulla ja matkustaa Murmelimäelle kolmelta lähtevällä ensimmäisellä bussilla.

Ilman passeja olisimme kävelleet paikalle ollaksemme perillä mäellä jo ennen kolmea, jolloin portit avataan ja tapahtuma alkaa. Olin lukenut blogeista ja lehtijutuista, että porttien avautuessa paikalla saattaa olla jo useamman sadan ihmisen joukko odottamassa sisäänpääsyä.

VIP-passin ja hienon murmelihatun omistajan on helppo hymyillä.

Löysimme kohtalaisen lämpimät paikat elokuvateatterin kokolattiamattoon verhotulta lattialta valkokangaskorokkeen edestä. Val yritti nukkua, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta. Minulla oli töitä.

Työni eivät liittyneet mitenkään Murmelipäivään.

Sattui nimittäin niin, että kaikista maailman päivistä juuri tuona päivänä käynnistyi Yhdysvaltojen presidentinvaalien esivaalikierros. Iowan osavaltiossa pidettiin pitkin iltaa vaalikokouksia, jotka määrittäisivät Iowan valinnat sekä demokraattien että republikaanien presidenttiehdokkaaksi.

Olin luvannut tärkeälle asiakkaalle, että seuraisin vaaliuutisia netistä ja kirjoittaisin tuloksista analyysin heti niiden varmistuttua. Tulokset tulisivat USA:n illalla juuri sopivasti niin, että ehtisin tehdä analyysin Suomen aamuksi suomalaisille aamutoimien lomassa älypuhelimesta luettavaksi.

Toivoin tulosten tulevan yhdeksän maissa. Se oli kuitenkin turhan optimistista. Kun Päiväni Murmelina alkoi yhdeltätoista pyöriä selkäni takana, tilanne oli vasta hädin tuskin siinä määrin selvillä, että olin päässyt kirjoittamisen alkuun.

Kirjoitin sinä yönä lopulta kaksi erillistä analyysiä erittäin kiinnostavista vaalikäänteistä – samalla, kun ympärilläni kuorsasi sekalainen joukko ihmisiä makuupusseissa ja Bill Murray yritti valkokankaalla epätoivoisesti päästä pakoon toistuvasta päivästään.

Olen ennenkin tehnyt töitä omituisissa tilanteissa ja olosuhteissa, mutta tämä oli absurdein työkokemus koskaan.

Toimittaja on aina toimittaja. Kuvan journalisti ei ole suomalaisittain sopuli vaan tietystikin Punxsytawneyn malliin murmeli. Kaupunki on täynnä murmelipatsaita. Tämä on Punxsytawney Spirit -lehden toimituksen edessä.

Demokraattien tulokset venyivät ja venyivät. Hillary ja Bernie olivat niin tasoissa, ettei voittajaa vain voinut julistaa, ennen kuin kaikki äänet olisi laskettu. Ehdin jopa katsoa elokuvan lopun odotellessani, että pääsisin aloittamaan jälkimmäisen jutun kirjoittamisen.

Sain jutun lopulta valmiiksi kymmenen minuuttia ennen kuin Valin herätyskello soi. Oli aika lähteä odottamaan Murmelia!

Kun pääsimme Murmelimäelle, luin puhelimestani sähköpostit, sillä odotin tärkeää viestiä. Se oli tullut ja sisälsi hyviä uutisia: eräs asiakkaani oli luvannut ostaa minulta jutun Murmelipäivästä!

Tämän blogikirjoituksen kannalta uutinen valitettavasti merkitsee sitä, etten voi kuvailla tässä postauksessa itse tapahtuman kulkua samaan tapaan, kuin muuten kuvailisin. Joudun säästämään havaintoni ja paikalle tulleiden ihmisten kanssa käymäni keskustelut materiaaliksi juttuani varten, enkä voi julkaista niitä muualla.

Lupaan jakaa juttuni kanssanne sitten, kun se on julkaistu. Siihen menee kuitenkin vielä muutamia viikkoja. (Lisäys jälkikäteen: Murmelipäivästä kirjoittamani juttu on nyt luettavissa täällä.)

Nyt voin kertoa vain, että saimme Valin kanssa VIP-passeillamme todella hyvät paikat ja että aika kului yllättävän nopeasti aamua ja Murmelia odottaessa.

Vip-passilla pääsi hetkeksi tanssimaan viralliselle Murmelilavalle. Takanamme näkyvää mainostaulua käyvät turistit valokuvaamassa ympäri vuoden, mutta vain harvat ja valitut ovat saaneet tanssia sen edessä itse juhlallisuuksien aikana.

Tapasimme muitakin Sisäpiiriläisiä ja saimme lisää nimikirjoituksia.

Kokonaisuudessaan kokemus oli juuri niin yhteisöllinen, hulvattoman absurdi ja upea kuin odotinkin.

Lentokentällä minulta kysyttiin, aionko tulla ensi vuonna uudestaan, vai oliko tämä kerran elämässä -kokemus. Vaikka asuisin Amerikassa pysyvästi, kallistuisin luultavasti jälkimmäisen kannalle.

Yksi Murmelipäivä oli mahtavaa kokea, mutta saattaisi tuntua jo vähän liikaa Bill Murrayn painajaiselta.