Kolme vuotta Bostonissa

Maanantaina tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Samuli oli muuttoni aikoihin asunut täällä aika tarkalleen yhtä pitkään kuin minä nyt. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että hän oli jo silloin jollain olennaisella tavalla kotiutuneempi tänne kuin minä nyt. Luulen, että se johtuu työstäni.

Ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan työssä toimittajalle on tärkeää pitää kiinni kyvystään tarkastella uutta kotimaataan ulkopuolisen silmin. On pidettävä mielessä, mitkä asiat kotiyleisölle ovat vieraita ja ihmeellisiä, jotta osaa tunnistaa suomalaislukijan kannalta kiinnostavan jutunaiheen ja selittää uutisaiheiden taustat lukijan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Toimittajalle vertailujen tekeminen uuden ja vanhan kotimaan välillä ei ole vain henkilökohtaista identiteettityötä vaan keskeinen osa ammattitaitoa.

Lisäksi työni vaikuttaa kotiutumiseen ihan yksinkertaisesti sitä kautta, että en ole osa paikallista työyhteisöä. Työyhteisöni muodostavat edelleen suomalaiset kollegat, joiden kanssa teen tiivistä yhteistyötä chatin, nettipuheluiden ja sähköpostin välityksellä. Kun täällä vaikkapa sataa lunta, se ei vaikuta yhdenkään työkaverini elämään kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että lumimyrskyn rajuus ylittää Suomessa asti uutiskynnyksen. He eivät jaa kanssani kokemusta etäpäivän kotoilusta ulkona riehuvan myräkän keskellä.

Välillä teen kotona töitä aamusta iltaan enkä tapaa koko päivän aikana ensimmäistäkään amerikkalaista.

Suomalaisen puolison kanssa asuminen vähentää varmasti myöskin uuteen kotimaahan sulautumista. Aikoinaan vaihto-opiskelijana asuin Espanjassa vain muutamia kuukausia, mutta silloin mukanani ei ollut läheisiä Suomesta, ja välttelin aktiivisesti tutustumassa yhteenkään lähistöllä asuvaan suomalaiseen. Se teki lyhyestäkin ulkomailla asumisen kokemuksesta selvästi intensiivisemmän. Nyt elämme Samulin kanssa omassa amerikansuomalaiskuplassamme, jossa paitsi puhumme (englannin sekaista) suomea myös viittaamme keskusteluissamme vapaasti suomalaiseen kulttuuriin ja elämäämme Suomessa tietäen, että viittaukset ovat toiselle tuttuja.

Kaiken tämän vuoksi tunnen edelleen hyvin selkeästi olevani Amerikassa asuva suomalainen, en amerikkalaistunut suomalainen tai varsinkaan amerikkalainen. Kun jokin amerikkalaisen yhteiskunnan piirre turhauttaa tai suututtaa minua, oletan ensimmäiseksi sen johtuvan ulkopuolisuudestani ja olevan merkki sopeutumiskyvyttömyydestäni ennen kuin muistan, että sama seikka saattaa raivostuttaa myös täällä syntyneitä ystäviäni.

Samaan aikaan tiedän kuitenkin, etten ole enää täysin suomalainenkaan. En juurikaan käy enää kaupoissa ruokakauppoja lukuun ottamatta, koska minulle on itsestään selvää, että netistä voi tilata kaiken, mitä ihmiskunta on keksinyt tehtaissaan valmistaa. Käytän sujuvasti ja turhautumatta puhelinkeskustelun alussa ja lopussa monta minuuttia tyhjänpäiväisiin kohteliaisuuksiin sen sijaan, että menisin suoraan asiaan. Mutisen vaistomaisesti pahoittelut jokaiselle ihmiselle, jonka ohitan kadulla. Brunssilla ja buffetilla ei mielestäni ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Välillä mietin, tekeekö useamman vuoden ulkomailla asuminen ihmisestä ikuisen ulkopuolisen, joka ei ole enää täysin kotonaan sen enempää synnyinmaassaan kuin missään muuallakaan. Omalla kohdallani luotan kuitenkin varsin paljon siihen, ettei Suomi lakkaa tuntumasta kodilta, vaikka joistain suomalaisen kulttuurin piirteistä vieraantuisinkin. Lisäksi olen siitä onnekas, että vaikka mikään maa ei enää tuntuisi täysin kodilta, rinnallani on puoliso, jonka kanssa voin elää yhteisessä kulttuurisekamelskakuplassa.

Kieli-ihmisenä en olisi koskaan ennen uskonut, että voisin olla näin onnellinen siitä, ettei puolisoni hätkähdä yhtään kuullessaan minun sanovan, että paketti pitää viedä FedExin laatikkoon tänään, koska muuten sen shipping leibeli ekspairaa. Tähän on kuitenkin tultu.

Minä kolme vuotta sitten elämäni suurimman seikkailun kynnyksellä

Advertisement

Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta

Kauppojen kurpitsavalikoimat saivat minut pitkästä aikaa innostumaan ruuanlaitosta, ja päätin valmistaa heti samalla viikolla jonkinlaista kurpitsaruokaa. Erityisen kiinnostavalta näytti pienehkö, vihreä kurpitsa, josta puolitettuna tulisi osapuilleen sydämenmuotoinen.

Kurpitsan kylkeen liimatussa tarrassa luki acorn squash, suoraan käännettynä tammenterhokurpitsa, ja löysin netistä helposti useita reseptejä, joissa sitä käytettiin pääraaka-aineena. Erityisen hyvältä kuulosti Bev Cooks -blogin resepti, jossa tammenterhokurpitsan puolikkaat täytettäisiin kanasta, mustasta riisistä ja kasviksista valmistetulla yrttisellä täytteellä. Aloin hankkia reseptin mukaisia aineksia.

Kurpitsa oli tarttunut matkaani lähikaupasta, ja sain sieltä useimmat muutkin ainekset, mutta jouduin silti käymään vielä toisessakin kaupassa. Meillä on kaksi lähikauppaa, joista toinen on halvempi ja toinen laadukkaampi. Laadukkaampi kauppa kuuluu Whole Foods -ketjuun, josta hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ostavat luomua, lähiruokaa, eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja kaikkea muutakin sellaista, mitä nykyihminen suosii, mikäli hänellä on siihen varaa. Whole Foodsissa myydään ainoastaan heidän eettiset vaatimuksensa täyttäviä tuotteita, ja sen valikoimista puuttuvat kokonaan monien tunnettujen brändien tuotteet kuten ylikansallisten yritysten kolajuomat. Stop & Shop -ketjuun kuuluva halvempi kauppa on ihan tavallinen ruokakauppa, mutta se eroaa Suomen perusruokakaupoista siinä, ettemme luota kaikkien sen tuotteiden laatuun. Esimerkiksi lihan ostamme mieluummin Whole Foodsista. Sinne suuntasin nytkin kanaa hakemaan.

Illalla pyysin Samulia puolittamaan tammenterhokurpitsat. Blogissa oli varoitettu niiden halkaisemisen olevan vaikeaa, ja tiedän entuudestaan olevani kurpitsojen pilkkomisessa todella huono. Samuli suostui heti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut minun alkavan heilua kovakuoristen kurpitsojen lähellä veitsen kanssa. Bloggaaja-Bev oli oikeassa: tammenterhokurpitsat olivat jopa väkivahvalle siipalleni kova pala purtavaksi.

Seuraavana päivänä aloin tehdä ruokaa ohjeen mukaan. Nyt muistan taas, miksi ruuan laittaminen täällä uudessa kotimaassa ei ole tullut minulle tavaksi.

Projektiin meni paljon kauemmin kuin ennalta arvioin. Vaikka olin hoitanut aikaa vievät kaksi kauppareissua alta pois jo edellisenä päivänä ja Samuli oli tehnyt puolestani työlään halkaisemisvaiheen, olen kerta kaikkiaan hidas kokeillessani uusia reseptejä.

Hitaudestani seurasi, että meille ehti tulla todella kova nälkä ennen kuin pääsimme syömään.

Työvaiheet sujuivat sinänsä ongelmitta, ruoka tuoksui hyvältä ja musta riisi teki täytteestä hauskasti punertavaa. Valmiit kurpitsat olivat kauniita ja houkuttelevan näköisiä.

Kun maistoimme ruokaa, huomasimme heti kurpitsan olevan raakaa.

Huono uunimme oli taas kerran tehnyt minulle tepposet. Toisin kuin paremmissa amerikkalaisissa kaasu-uuneissa, meidän uunissamme ei ole minkäänlaista merkkivaloa tai muuta mittaria, joka kertoisi, milloin uuni on lämmennyt haluttuun lämpötilaan. Koska en ole koskaan aiemmin käyttänyt kaasu-uunia, minulla ei ole edes näppituntumaa siihen, kauanko uunin lämpenemiseen tulisi varata aikaa.

Tiedostin tämän ja yritin arvioida kurpitsojen kypsyyttä ottaessani ne uunista. Sekään ei kuitenkaan ollut helppoa, kun en ollut koskaan aiemmin valmistanut tammenterhokurpitsaa. Kurpitsat oli tarkoitus panna vielä takaisin uuniin täytteen kanssa, ja jotenkin kuvittelin niiden olevan sopivia. Se arvio meni pahasti pieleen.

Jouduin lappamaan täytteen kurpitsoista rasiaan jääkaappiin ja jatkamaan kurpitsoiden kypsentämistä uunissa. Nälkä oli yltynyt jo lähes sietämättömäksi. Kun katsoin kurpitsoita tunnin päästä, ne vaikuttivat edelleen vähemmän kypsiltä kuin halusin.

Muistan nyt, että vastaavantyyppisiä tilanteita tuli vastaan pian muuttoni jälkeen, kun yritin laittaa uudessa kodissamme ruokaa. Silloin ne aiheuttivat niin voimakasta mielipahaa, että ruuanlaittohalut karisivat nopeasti.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ruuanlaitto on aina ollut merkittävä osa elämääni. Se on myös osa identiteettiäni: ajattelen olevani hyvä laittamaan ruokaa. Samuli ei kuitenkaan ole päässyt maistamaan juuri mitään niistä herkuista, joita Suomessa osaisin valmistaa. Hänen käsityksensä ruuanlaittotaidoistani on tähän mennessä muotoutunut pääasiassa Amerikan-kokkailukokeilujeni perusteella – joista useimmat ovat menneet tavalla tai toisella pieleen.

Se tuntui yhteiselämän alkutaipaleella täysin kestämättömältä.

Halusin Samulin saavan minusta mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen – käsityksen, joka vastaisi omaa minäkuvaani. Pieleen menneet kokkailukokeilut tuntuivat täyskatastrofeilta ennen kaikkea siksi, että pelkäsin Samulin käsityksen ruuanlaittotaidoistani muodostuvan peruuttamattomasti aivan erilaiseksi kuin olisin halunnut ja mielestäni ansainnut.

Asiaa ei auttanut se, että kuten tälläkin kertaa, vastoinkäymiset joutui kohtaamaan kiljuvan nälkäisenä. Minulla on nälkäisenä usein pinna todella kireällä, eikä suhteellisuudentajukaan aina ole ihan sillä tasolla kuin muulloin.

Nyt oli kuitenkin ihana huomata, että kahden vuoden yhteiselon jälkeen raaka kurpitsa ei enää tuntunut samanlaiselta maailmanlopulta kuin avoliiton alussa. Olemme myös oppineet tuntemaan toisemme niin paljon paremmin, että osasimme luovia tilanteen läpi aiheuttamatta toisillemme enempää mielipahaa.

Reilun tunnin jatkokypsennyksen jälkeen kurpitsat olivat viimein niin kypsiä kuin halusin. Alkuperäisessä reseptissä mainittu kypsennysaika oli kokonaisuudessaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä sai minut miettimään, onko uunimme vielä huonompi kuin olin tajunnutkaan. Kun panin kurpitsat takaisin uuniin, se oli ollut päällä jo ainakin kaksi tuntia ja poissa päältä vain pienen hetken. Liian lyhyestä esilämmitysajasta ei siis tällä kertaa ollut kyse. Kenties uuni ei pitkälläkään esilämmityksellä lämpene valittuun lämpötilaan.

Kun ruoka viimein oli valmista, se oli hyvää, mutta ei missään nimessä kaiken sen vaivannäön ja odottamisen arvoista.

Ruokaa jäi toiseksikin päiväksi, ja yön yli jääkaapissa odottaessaan täyte oli maustunut lisää niin, että yrttiseoksen maku oli voimistunut. Maustoin täytettä Samulin ehdotuksesta vielä soijakastikkeella, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi.

Jos teen ruokaa uudelleen, teen täytettä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kurpitsojen sisään se ei kaikki mahdu, mutta kaavailimme, että lisätäytettä voisi olla erillisessä tarjoilukulhossa, jotta omaa kurpitsaansa voisi syömisen edetessä täyttää uudelleen.

Bloggaaja-Bev oli kuvaillut reseptiään näin: ”Kun tammenterhokurpitsan paahtaa, se muuttuu voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. Kun sen täyttää suolaisella kanariisiyrttikasvistäytteellä, muuttuu itse voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. En immoisina ikinä syö mitään muuta ikinä ikinä koskaan enää koko loppuelämäni aikana.”

Bevin bloggaajaääni on selvästikin omaleimainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin sopivan hyperbolinen, mutta tulkitsin hänen aidosti pitäneen ruuasta todella paljon. Siihen nähden oma kokemukseni oli pettymys.

Tässä kaikesta huolimatta teille Bevin reseptistä muokkaamamme resepti, jos tahdotte kokeilla, muuttuisiko se teidän käsissänne voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi.

Tammenterhokurpitsat ovat Pohjois-Amerikalle omaleimainen kurpitsalaji. Jos niitä ei ole saatavilla, ne voisi varmaankin korvata esimerkiksi spagettikurpitsalla, joita Suomestakin kuulemma nykyään saa ainakin joistain ruokakaupoista.

Tammenterhokurpitsaa kanamustariisitäytteellä

2 tammenterhokurpitsaa
voita ja ruokaöljyä paistamiseen
650 g kanan fileesuikaleita
puolikas iso sipuli tai kaksi pientä
1-3 valkosipulinkynttä maun mukaan
150 g portobellosieniä
1 oranssi paprika
3 rkl Provencen yrtit -mausteseosta
2,5 kana- tai kasvisliemikuutiota
soijakastiketta
merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Esikeitä mustaa riisiä 30 minuutin ajan pakkauksen ohjeen mukaan kattilassa tai riisinkeittimessä.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Halkaise kurpitsat sydämenmuotoisiksi puolikkaiksi ja poista sisältä siemenet. Voit halutessasi säästää siemenet ja paahtaa niistä suolaista naposteltavaa esimerkiksi tämän The Kitchn -blogin ohjeen mukaan. Levitä uunipellille leivinpaperi ja kumoa kurpitsanpuolikkaat pellille hedelmälihapuoli alaspäin. Kaada pellille pari desiä vettä ja nosta pelti uuniin. Kypsennä kurpitsoita kunnes ne ovat kypsiä ja pehmeitä. (Kypsennysaikaa suomalaisessa uunissa on tähänastisten kokemusteni perusteella mahdotonta arvioida, mutta veikkaisin 30-60 minuuttia kurpitsoiden koosta riippuen.)

Pilko sipuli pieniksi kuutioiksi, valkosipuli pieneksi survokseksi ja paprika ja sienet keskikokoisiksi kuutioiksi.  Ruskista kanan fileesuikaleet voi-ruokaöljyseoksessa. Lisää pannulle kasvikset, yrttimausteseos, suolaa ja pippuria. Paista muutama minuutti.

Lisää pannulle esikeitetty musta riisi, liemikuutiot ja 2,5 desiä vettä. Hauduta 15 minuuttia säännöllisesti sekoitellen. Maista. Mikäli täyte kaipaa suolaisuutta ja lisämakua, lisää soijakastiketta maun mukaan.

Lusikoi kypsiin kurpitsanpuolikkaisiin sopiva määrä täytettä. Lopun täytteen voit tuoda pöytään erillisessä tarjoiluastiassa.

Sulata valmiiden kurpitsoiden päälle nokare voita.

Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Ulkomaille muuttamisesta, parisuhteesta ja ystävistä

Aina siitä lähtien kun teini-iässä olin muutaman vuoden ajan hyvin yksinäinen, ystävät ovat olleet yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.

Sen lisäksi, että ystäväni ovat minulle erittäin rakkaita ihmisiä, hyvin merkityksellistä on myös ajan viettäminen ystävien kanssa. Olen kaikissa elämäntilanteissa halunnut järjestää elämäni niin, että pystyn tapaamaan ystäviäni usein.

Kun muutin Bostoniin, pidin itsestään selvänä, että minun olisi saatava uudesta kotikaupungistani uusia ystäviä. En hetkeäkään ajatellut, että he korvaisivat vanhat ystäväni, mutta pidin yhtenä hyvän elämän keskeisennä rakennuspalikkana samassa kaupungissa kanssani asuvia ystäviä, joita voisin tavata säännöllisesti.

Nyt huomaan kuitenkin, että olen asunut Bostonissa jo kaksi vuotta, eikä minulla ole täällä läheskään niin paljon ystäviä kuin kuvittelin tarvitsevani ollakseni onnellinen.

Omituisinta on, että huomaan olleeni hyvin laiska luomaan uusia läheisiä ystävyyssuhteita. Olen kohdannut useita ihmisiä, joista olen aistinut, että meistä voisi tulla läheisiä – ja huomannut sitten viikkojen ja kuukausien kuluvan ilman, että olen saanut aikaiseksi sopia heidän kanssaan tapaamista.

Läheisimmät bostonilaiset ystäväni olen tavannut Samulin kautta. Heidän kanssaan läheisyys syntyi kuin itsestään sitä kautta, että he olivat Samulille tärkeitä.

Olennaista oli todennäköisesti myös se, että minun ei tarvinnut tuttavuuden alussa olla aktiivinen tapaamisten sopimisessa, vaan riitti, että tulin mukaan heidän Samulin kanssaan sopimiin tapaamisiin. Huomaan nimittäin, että toisin kuin aina ennen, minulla on iso kynnys täyttää kalenteriani tapaamisilla ystävien kanssa.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu. Sen hahmottaminen ei ole helppoa, koska elämässäni muuttui muuton yhteydessä kerralla niin monta isoa asiaa.

Yksi iso syy on varmastikin se, että vietän niin mielelläni aikaa Samulin kanssa. Kun kyse ei ole vanhoista, rakkaista ystävistä vaan uusista tuttavuuksista, heidän on vaikea kilpailla ajastani Samulin kanssa.

Toinen yksinkertainen syy on se, että saman katon alla Samulin kanssa oleminen tuntuu kotoisalta silloinkin, kun emme varsinaisesti tee mitään yhdessä. En ole päässyt kokemaan vastaavanlaista yhteisen kodin tuntua aiemmissa parisuhteissani, joten siinä on minulle uutuudenviehätystä.

Lisäksi luulen, että olen ihan yksinkertaisesti iän myötä laiskistunut uusien ystävyyssuhteiden rakentamisen suhteen. Se tuntuu nykyään työltä ihan eri tavalla kuin parikymppisenä.

Useimmat parisuhteessa elävät kolmi-nelikymppiset taitavat viettää ystävien kanssa aikaa selvästi vähemmän kuin parikymppiset – tai kuusikymppiset. Olin ajatellut sen johtuvan ruuhkavuosien kiireestä ja stressistä, mutta se ei selitä minun tämänhetkistä tilannettani, kun meillä ei ole lapsia eikä työni ole pahasti kuormittavaa.

Mutta vaikka minulla ei ole samanlaista kiirettä ja stressiä kuin monilla ikäisilläni, elämässäni on tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon virikkeitä. Matkustan paljon, ja elämä Bostonissakin tuntuu yhä jossain määrin siltä kuin olisin matkoilla kiehtovassa kohteessa, jonka tarjoamista mahdollisuuksista haluan ottaa kaiken irti. Päivät, viikot ja kuukaudet täyttyvät mielenkiintoisella tekemisellä kuin itsestään.

Vasta kun vietän aikaa ystävien kanssa, huomaan yhtäkkiä, miten paljon sitä kaipaan.

Huhti-toukokuun pitkällä työmatkallani osallistuin kahteen konferenssiin, joiden aikana pääsin viettämään aikaa viimevuotisesta matkustavien naisten konferenssista tuttujen ystävien kanssa, joista alkaa tulla minulle läheisiä. Se tuntui valtavan hyvältä.

Sellaisilla hetkillä tuntuu, että olen luopunut osasta itseäni muuttaessani tänne, ja että niin ei tarvitsisi olla.

Olen ollut valmis työntämään sen osan itsestäni tilapäisesti taka-alalle saadakseni kokea tämän elämänvaiheen, joka on kenties onnellisin ajanjaksoni koskaan. Mutta kenties on tullut aika lakata tekemästä niin.

Olen aina tehnyt uudenvuodenlupauksia mieluummin elokuussa uuden kouluvuoden alkaessa kuin vuodenvaihteessa. Minulle vuodet alkavat syksystä ja päättyvät kesälomaan.

Ensi syksynä alkaa kolmas vuoteni Bostonissa. Taidan tietää, mikä on uudenvuodenlupaukseni tuolle kolmannelle vuodelle.

Amerikkalaisen ystävän polttarit viime vuoden keväällä nostivat todella voimakkaasti pintaan kaipuun siihen, että pääsisi viettämään säännöllisesti aikaa ystäväporikalla.

Kesken vuoden ei saa vakuutusta

Viime viikkoina olen joutunut perehtymään amerikkalaisiin sairausvakuutuksiin. Se on ollut projekti, jollaista ei toivoisi pahimmalle vihamieleenkään.

Yhdysvalloissahan ei ole lainkaan julkista terveydenhuoltoa. Koko terveydenhuoltojärjestelmä on rakennettu sairausvakuutusten varaan. Tämän ansiosta vakuutusyhtiöillä on paljon vaikutusvaltaa.

Täällä ei myöskään ole samanlaista kuluttajansuojaa kuin Euroopassa. Asiakasta saa johtaa harhaan jos huvittaa.

Kuten arvata saattaa, tämä yhtälö ei ole pienen ihmisen edun mukainen.

Minun oli kuitenkin pakko perehtyä asiaan, sillä tarvitsin itselleni vakuutuksen. Tähän saakka olen pärjännyt suomalaisella matkavakuutuksella, mutta nyt olemme asuneet täällä jo niin pitkään, ettei se enää ole toimiva vaihtoehto.

Oli siis aika ottaa omakohtaista tuntumaa asiaan, josta tähän saakka olin vain kirjoittanut uutisjuttuja

 

Kun amerikkalaispoliitikot uudistavat tai yrittävät uudistaa terveydenhuoltoa, he tekevät sen vakuutusten kautta. Tällä hetkellä voimassa oleva presidentti Barack Obaman terveydenhuoltojärjestelmä pyrki tuomaan sairausvakuutuksen mahdollisimman monen amerikkalaisen ulottuville.

Nykyjärjestelmä on inhimillisempi kuin edeltäjänsä tai kuin republikaanien kaavailemat uudet järjestelmät, joilla he haluavat Obaman luomuksen korvata. Se ei silti tarkoita, että vakuutusviidakossa navigoiminen olisi helppoa.

Useimmat amerikkalaiset saavat sairausvakuutuksen työsuhde-etuna. Työnantaja saattaa tarjota useamman eri vakuutuksen, joista työntekijä saa valita, mutta valinta tehdään kuitenkin hyvin rajallisesta määrästä vaihtoehtoja.

Minä yritin ottaa vakuutusta itsenäisesti vapailta markkinoilta. Pelkäsin, että eri vaihtoehtojen vertaileminen olisi viikkokausien uuvuttava projekti.

Olin väärässä. Sainkin hyvin nopeasti selville, että vaihtoehtojen määrä oli pyöreä nolla.

Kesken vuoden ei nimittäin saa ottaa sairausvakuutusta.

Kun yritin pyytää tarjousta eri vaihtoehdoista, verkkolomake kysyi, oliko minulla ”qualifying life event” eli elämäntapahtuma, joka oikeuttaisi ottamaan vakuutuksen kesken vakuutuskauden. Kelvollisia elämäntapahtumia olisivat saattaneet olla esimerkiksi muutto uuteen osavaltioon, avioero tai työsuhteen päättyminen.

Varasin eräästä vakuutusyhtiöstä puhelinajan vakuutusneuvojalle selvittääkseni, voisiko matkavakuutuksen voimassaolon päättyminen olla kelvollinen elämäntapahtuma. Sovittuna aikana minulle soitti saksalaistaustainen vakuutusneuvoja.

On vaikea kuvailla sitä helpotuksen määrää, mitä tunsin kuullessani, että nainen oli saksalainen. Toki Suomen ja Saksankin välillä on kulttuurieroja, mutta tässä asiassa ne ovat todella pieniä verrattuna siihen, että olisin asioinut amerikkalaissyntyisen vakuutusneuvojan kanssa.

Amerikkalainen asiakaspalvelu on usein täysin asiantuntematonta. Yritykset palkkaavat ihmisiä neuvomaan asiakkaitaan, mutta eivät kouluta näitä riittävästi niin, että nämä osaisivat oikeasti vastata asiakkaiden kysymyksiin. Puhelusta tai chatista suurin osa kuluu kohteliaisuusfraasien latelemiseen, ja latteuksien välissä siirtyvä vähäinen määrä informaatiota saattaa olla täysin harhaanjohtavaa.

Saksalainen vakuutusneuvoja sen sijaan sanoi suoraan, kun ei tiennyt jotain, ja otti asiasta selvää. Hän myös tuntui arvostavan minun asennettani asiakkaana. Hänestä oli mukavaa eikä rasittavaa, että asiakas tiesi mitä halusi ja yritti perehtyä asioihin kunnolla.

Lopputulos oli kuitenkin selkeä: elämäntilanteeni ei oikeuttaisi ottamaan sairausvakuutusta kesken vuoden.

Aloin jo olla epätoivoinen, mutta meillä oli vielä kaksi oljenkortta. Jos mikään muu ei auttaisi, voisimme mennä naimisiin. Silloin pääsisin Samulin työpaikan sairausvakuutuksen piiriin.

Toivoin kuitenkin todella, ettemme joutuisi tekemään niin, sillä haluaisin meidän menevän naimisiin vasta sitten, kun ehdimme järjestää häät.

Toinen oljenkorsi oli huterampi mutta houkuttelevampi. Olin jostain syystä jo viime vuonna selvittänyt, että Bostonissa heteroparinkin on mahdollista rekisteröidä parisuhteensa. Samuli yritti kysellä työpaikkansa henkilöstöhallinnosta, pääsisinkö mukaan hänen vakuutukseensa, mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa.

Vastaus viipyi ja viipyi, mutta kun se lopulta saatiin, meitä odotti iloinen yllätys: rekisteröity parisuhde oikeuttaisi kuin oikeuttaisikin minut tulemaan mukaan Samulin vakuutukseen.

Kävimme kunnantalolla rekisteröitymässä jo samana päivänä.

Vakuutusviidakossa kahlaaminen ei kuitenkaan loppunut vielä siihen. Samulin työnantaja tarjosi kahta erilaista vakuutusta, joista meidän piti valita toinen.

Valinta oli lyötävä lukkoon loppuvuodeksi, sillä vakuutusta ei saa myöskään vaihtaa kesken vuoden ilman erityistä syytä. Parisuhteen rekisteröiminen laskettiin Samulille vakuutustyypin vaihtoon oikeuttavaksi elämäntapahtumaksi, joten meidän oli määrä valita kerralla vakuutustyyppi meille molemmille.

Firman henkilöstöetujärjestelmässä oli kerrottu kahdesta vakuutustyypistä perustiedot kuten omavastuun suuruus, kuukausimaksun suuruus ja esimerkkejä korvauksista eri tilanteissa. Emme kuitenkaan löytäneet sieltä varsinaisia pienellä painettuja vakuutusehtoja, joista käy ilmi tarkasti, mitä vakuutus kattaa ja mitä ei.

Kaikki vaikutti siltä, että kyseessä oli saman vakuutuksen kaksi eri versiota, joiden väliset erot oli kerrottu asiakkaalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Kaikki vaikutti järkeenkäyvältä: pienemmällä kuukausimaksulla tulisi korkeampi omavastuu ja saisi huonompia korvauksia. Jos olisi valmis maksamaan isompaa kuukausimaksua, saisi paremman vakuutuksen, jossa omavastuu olisi pienempi ja korvaukset parempia.

Olin kuitenkin epäluuloinen ja halusin selvittää asiaa lisää.

Epäluuloni osoittautui perustelluksi. Kun kyselin asiasta vakuutusyhtiön asiakaspalvelusta, kävi ilmi, että kahdella vakuutuksella oli muitakin hyvin olennaisia eroja. Esimerkiksi lista tilanteista, joissa korvauksia ei saisi lainkaan, oli merkittävästi erilainen.

Suurin osa firman työntekijöistä tekee taatusti valintansa pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä kerrottujen tietojen perusteella. Näin he saattavat päätyä tilanteeseen, jossa heidän valitsemansa vakuutus ei kata juuri sitä sairautta, jonka vuoksi he useimmin lääkäriä tarvitsevat. He saattavat käyttää samaa huonoa vakuutusta vuodesta toiseen tulematta edes ajatelleeksi, että työnantajan tarjoama toinen vakuutus saattaisi kattaa heidän sairautensa.

Paljon lääkäriä tarvitsevat valitsevat varmastikin usein sen vakuutuksen, jossa kuukausimaksu on isompi mutta korvaukset parempia. Täsmäkysymyksiä kyselemällä löysin kuitenkin esimerkkitilanteita, joissa kalliimpi, näennäisesti parempi vakuutus ei korvaisi yhtään mitään, kun taas halvempi vakuutus antoi varsin hyvän suojan.

Vakuutusyhtiö on todennäköisesti laittanut kalliimman vakuutuksen tahallaan täyteen porsaanreikiä siinä toivossa, että useammin sairastavat ihmiset ottaisivat sen, ja vakuutusyhtiö säästyisi korvauksilta.

Olin todella helpottunut siitä, että ymmärsin ottaa asioista kunnolla selvää. Pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä olevien tietojen perusteella olisimme valinneet väärin.

Oli hyvin lähellä, että kaiken vaivannäön ja tunnemyrskyjen jälkeen minulle olisi jäänyt käteen vakuutus, josta en saisi käytännössä juuri minkäänlaisia korvauksia.

Nyt sen sijaan voin olla puoli vuotta rauhallisin mielin tietäen, että olemme tehneet kaikkemme. Minulla on nyt paras vakuutus, mikä tälle loppuvuodelle oli mahdollista saada. Mikäli vastaan tulee ikäviä yllätyksiä siitä, ettei vakuutus katakaan sitä mitä luulimme, ainakin tiedän, ettei parempaakaan ollut tarjolla.

Loppuvuodesta asiaa täytyy miettiä taas uudelleen. Silloin vapaiden markkinoiden vakuutukset ovat hetken aikaa myynnissä kaikille. Silloin voin halutessani irtaantua Samulin vakuutuksesta ja yrittää etsiä kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista juuri sen, joka parhaiten soveltuu juuri minun tarpeisiini.

Saksalainen vakuutusneuvoja lupasi merkitä kalenteriinsa, että soittaisi minulle vuoden lopussa, jotta voimme keskustella vaihoehdoista. Koska hän on saksalainen, pidän todennäköisenä, että hän jopa tekee niin.

Koti-ikävä Suomeen iski Alaskassa

Olin varautunut siihen, että vappu saisi minut ikävöimään Suomea. Vietin vappuviikonlopun yksin työmatkalla Yhdysvaltojen länsirannikolla, ja ajattelin etukäteen, että sosiaalinen media täyttyisi ystävieni keväisistä vappukuvista, jotka nostaisivat pintaan valtavan koti-ikävän.

Toisin kävi. Iloisimmissa näkemissäni vappukuvissa lapset tekivät lumiukkoja.

Suomen sijaan huomasin ikävöiväni kotiin Bostoniin. Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki valloitti toissa keväänä sydämeni, ja olin todella surullinen siitä, että koko kukkiva kevät jäi minulta tänä vuonna väliin pitkän työmatkani vuoksi.

En ole koskaan ennen tuntenut koti-ikävää mihinkään muuhun paikkaan kuin synnyinkaupunkiini Helsinkiin. Koti-ikävä Bostoniin Samulin luo tuntuikin käännekohdalta ulkomailla asumisessa. Viimeistään nyt on selvää, että myös Boston on minulle koti.

Ikävä Suomeen iski kuitenkin sekin pian vapun jälkeen – joskin yllättävästä syystä.

Toukokuun puolivälin tienoilla työmatkani vei minut muutamaksi päiväksi Alaskaan, jossa pääsin ensimmäistä kertaa aikoihin lähes yöttömän yön keskelle.

Olen asunut Bostonissa nyt reilut puolitoista vuotta, ja olen vieraillut Suomessa ainoastaan jouluisin. Olin kokenut pohjoisten kesien valon viimeksi kaksi vuotta sitten.

En ollut tajunnut, miten paljon tuota valoa kaipaan.

Kohta pääsen onneksi nauttimaan Suomen yöttömistä öistä, sillä matkustan kuun vaihteessa pariksi viikoksi Helsinkiin viisumiani uusimaan.

Alun perin tuntui haikealta olla niin pitkään poissa Bostonin aurinkoisesta ja kuumasta kesästä, jota rakastan todella paljon. Nyt kuitenkin maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään vanhastaan tutut ja rakkaat paikat vuoden kauneimmassa valossa.

Amerikkalainen ajokoe

Minulla on nyt amerikkalainen ajokortti.

En meinaa millään uskoa sitä. Olen stressannut kortin hankkimisen eri vaiheista niin valtavasti, että on vaikea käsittää, että kaikki se stressi on nyt ohi.

Ensin piti päntätä suuret määrät tarpeetonta tietoa ja haalia kaikenlaista todistusaineistoa. Sitten piti käyttää päivä kafkamaisessa ajoneuvohallintavirastossa. Sen jälkeen piti saada aika ajokokeeseen ja saada käsiinsä kokeeseen soveltuva auto.

Sitten piti vielä päästä läpi itse kokeesta. Niin paljon stressiä kuin matkan varrella oli ollutkin, kaikkein eniten stressasin ajokoetta.

Ensimmäinen inssiajoni aikoinaan Suomessa oli traumaattinen kokemus, ja sain kortin vasta kolmannella yrittämällä. Pelkäsin todella paljon, että olisin vanhojen traumojeni vuoksi amerikkalaisessa ajokokeessani niin hermostunut, että tekisin jonkin tyhmän virheen, jonka vuoksi koe hylättäisiin.

Yritin sanoa itselleni, että tilanne olisi tällä kertaa aivan erilainen. Minulla on ollut ajokortti jo 18 vuotta – yhtä pitkään kuin olin ollut elossa silloin, kun menin ensimmäiseen inssiini Suomessa. Olen ollut ensimmäisen inssini jälkeen monenlaisissa hermostuttavissa tilanteissa ja oppinut hallitsemaan hermojani.

Silti koe jännitti.

Lähdimme Samulin kanssa kotoa hyvissä ajoin, jotta varmasti ehtisimme kokeeseen ajoissa, vaikka juuttuisimme ruuhkaan matkalla. Ruuhkat eivät olleet pahoja, joten ehdimme ajella rauhassa koepaikan ympäristössä ja tutustua alueeseen. Ajokoe kestää täällä vain muutamia minuutteja, joten tiesin, ettei inssi voisi viedä minua kovin kauas tapaamispaikalta.

Samuli näytti minulle reitin, jonka oli itse ajanut omassa kokeessaan aikoinaan. Se vaikutti helpolta: pieniä, rauhallisia katuja asuintalojen välissä. Stop-merkkejä oli paljon, mutta muuten reitillä ei vaikuttanut olevan sudenkuoppia.

Päinvastaisessa suunnassa aivan tapaamispaikan lähellä oli kuitenkin kaksi liikenneympyrää. Se ei ehkä kuulosta pahalta – jos ei ole ajanut Massachusettsissa. Liikenneympyrät ovat Massachusettsin erikoisuus, ja ne ovat tosiaankin erikoisia: valtavia, monikaistaisia liikennekaaoksia, joissa kanssa-autoilijat voivat tehdä aivan mitä sattuu.

Muistin kyllä autokoulukirjan säännöt monikaistaisessa ympyrässä ajamisesta, mutta niiden soveltaminen käytännössä ei useinkaan ole minulle helppoa – varsinkaan, kun useimmat täkäläiset autoilijat eivät niitä noudata.

Kyselin Samulilta, oliko hänen inssinsä ollut syntyperäinen amerikkalainen vai maahanmuuttaja. Minulla ei toki ole mitään maahanmuuttajia vastaan, olenhan itsekin maahanmuuttaja, mutta toivoin inssiksi Uudessa Englannissa syntynyttä ja kasvanutta perusjenkkiä, joka ääntäisi englantia minulle tutulla aksentilla ja jonka kulttuurille ominainen tapa rupatella mukavia saisi minut rentoutumaan. Samuli ei kuitenkaan muistanut, kuka hänelle oli kokeen pitänyt.

Pysäköin tapaamispaikalle hyvissä ajoin ennen kokeen alkua. Inssi oli jo paikalla ja aloitti kokeen saman tien.

Inssini oli maahanmuuttaja, jolla oli voimakas synnyinseutunsa aksentti ja kaurismäkeläisen lakoninen puhetapa.

Aluksi inssi tarkisti, että auton vilkut ja torvi toimivat. Hän seisoi auton ulkopuolella ja huusi minulle ohjeita tarpeettoman kovalla äänellä, joka vaikutti tylyltä, vaikka äänenvoimakkuuden tarkoitus varmastikin oli vain auttaa minua kuulemaan ohjeet.

Sitten hän istui autoon ja lateli lakonisella tyylillään lisää ohjeita, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Hän sanoi esimerkiksi, että minun pitäisi peruuttaessa kääntää kunnolla päätä ja katsoa ulos takaikkunasta sen sijaan, että katsoisin sivupeileistä. Kysyin, halusiko hän minun peruuttavan, mutta kuulemma se ei ollut tarkoitus. En ymmärtänyt, mitä hän halusi.

Syntyperäinen amerikkalainen olisi varmaankin hänen asemassaan rupatellut tähän tapaan: ”Annan sinulle nyt seuraavaksi muutamia ohjeita tätä ajokoetta varten. Jossain vaiheessa koetta aion pyytää sinua peruuttamaan, ja kun teen niin, on tärkeää, että käännät päätäsi kunnolla ja katsot ulos takaikkunasta. Jos katsot vain sivupeileistä, minun on vaikea olla varma, että tosiaankin katsot taakse.”

Vaikka olen suomalainen, en todellakaan ole mikään kaurismäkeläinen viestijä, ja olisin saanut ajatuksesta paljon paremmin kiinni, jos se olisi selitetty minulle laveaan amerikkalaiseen tyyliin.

Kun oli aika lähteä liikenteen sekaan, olin todella hermostunut. Niin hermostunut, että unohdin käsijarrun päälle.

Inssi reagoi tilanteeseen yhdellä sanalla. ”Neiti”, hän puhutteli minua moittivalla äänellä, ja jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan. En ehtinyt ymmärtää, mistä oli kyse, kun Samuli jo pelasti tilanteen sanomalla englanniksi, että käsijarru oli päällä.

Minä vapautin käsijarrun ja inssi moitti Samulia lempeästi mutta tiukasti. Sponsori ei saa auttaa ajokokelasta.

Pyysin unohdustani anteeksi ja sanoin olevani hermostunut. ”Rentoudu vain”, inssi töksäytti. Katsoin häntä ja totesin, että lakonisuudestaan huolimatta hän ei vaikuttanut epäystävälliseltä.

Lähdimme ajamaan, ja suureksi helpotuksekseni reittimme vaikutti olevan sama kuin Samulilla aikoinaan. Kuljimme poispäin pelottavista liikenneympyröistä niille hiljaisille pikkukaduille, jotka olin aiemmin ehtinyt ottaa haltuun.

Aloin rentoutua. Ajoimme muutaman korttelin, pysäköimme kadun varteen ja peruutimme pienen matkan. Kun lähestyimme stop-merkkiä, inssi jopa mainitsi merkistä erikseen sen sijaan, että olisi testannut, huomaisinko sen.

Hämmennyin vielä kerran inssin ääntämyksestä, kun hän käytti liikennevaloista ilmausta ”set of lights”. En ollut varma, oliko hän sanonut ”second lights” viitatakseen suoraan edessämme olleiden valojen takana parin korttelin päässä näkyviin toisiin valoihin. Hän oli kuitenkin antanut ohjeensa sen verran hyvissä ajoin, että ehdin kysyä, mitä hän tarkoitti ja kääntyä oikeista valoista.

Muutaman minuutin päästä olimme liikenneympyröihin johtavalla tiellä. Aloin juuri hermostua uudestaan, kun inssi käskikin minun kääntyä ja pysäköidä tapaamispaikan pihaan. Toivoni heräsi: koe taisi olla jo ohi!

Pysäköityäni inssi alkoi kaikessa hiljaisuudessa täytellä lomaketta ja lyödä siihen leimoja. Koe oli selvästikin ohi, mutta olinko päässyt sen läpi? Arvelin päässeeni, sillä alun käsijarru-unohdusta lukuun ottamatta en ollut tehnyt virheitä. Tuntui kuitenkin hyvin omituiselta, ettei inssi sanonut mitään.

Tässä tilanteessa jopa jäyhä suomalainen olisi hymyillyt ja onnitellut. Amerikkalaisen hymy olisi ulottunut korvasta korvaan.

Inssi ojensi minulle ajo-opetuslupapaperini, jossa oli leima. Hän sanoi ajokortin tulevan postissa ja paperin kelpaavan ajokorttina siihen saakka. Hän ei vieläkään onnitellut tai sanonut suoraan, että olin suoriutunut kokeesta.

Koe oli kutenkin ohi, ja inssi poistui kadulle odottamaan seuraavaa kokelasta. Minulla oli epätodellinen olo.

Vähän todellisemmalta kaikki alkoi tuntua, kun sain viikon päästä ajokortin postissa.

Massachusettsissa ajokortti on voimassa vajaat viisi vuotta kerrallaan niin, että uusimispäivä on omana syntymäpäivänä. Joka toisella kerralla uusimisen voi hoitaa netissä, mutta joka toisella kerralla täytyy jonottaa toimistossa uutta valokuvaa ja näöntarkastusta varten.

Näillä näkymin en siis ole hetkeen joutumassa uudelleen ajokorttitoimiston jonoon. Siitä on syytä olla kiitollinen; jos asuisimme esimerkiksi Washington DC:n ympäristössä Marylandissä, joutuisimme käymään toimistossa kerran vuodessa.

En kuitenkaan osaa enää kahdeksantoistavuotiaan lailla riemuita ajatuksesta, etten enää koskaan elämässäni joutuisi ajokokeeseen. Kuka tietää, vaikka muuttaisimme vielä joskus johonkin toiseen maahan, jossa joudun hankkimaan sikäläisen ajokortin.

Se ajatus on kuitenkin kaukainen. Tässä ja nyt minulla on ajokortti.

Voin käydä itsekseni autolla kaupassa tai vaikka vuokrata yksin auton työmatkalla. Voin myös lakata kantamasta passiani mukana kaikkialla. Voin lentää kotimaanlentoja pelkällä ajokortilla, eikä minua koskaan enää käännytetä baarin ovelta tai viinakaupan kassalta siksi, että passi on unohtunut kotiin.

Siitä tunnen melkein yhtä suurta iloa kuin kahdeksantoistavuotiaana, kun sain näyttää uudenuutukaista ajokorttiani ensimmäisiä kertoja baarin ovella tai Alkon kassalla.

Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa yli vuoden, en saa enää ajaa autoa suomalaisella ajokortillani, vaan tarvitsen täkäläisen kortin.

Se tarkoittaa, että joudun samaan kirjalliseen kokeeseen ja inssiajoon kuin amerikkalaisteinit, jotka hankkivat ensimmäistä ajokorttiaan.

Olen stressannut asiasta todella paljon.

Kortti olisi tietystikin kannattanut hankkia hyvissä ajoin ennen kuin ajo-oikeuteni suomalaisella kortilla päättyi. Järkevintä olisi ollut hoitaa asia pian muuton jälkeen, jotta olisin saanut heti käyttööni täkäläisen henkilötodistuksen, eikä minun olisi tarvinnut kantaa passiani mukana kaiken aikaa.

En kuitenkaan pystynyt olemaan järkevä. Olin aivan liian ahdistunut.

Aluksi stressasin pelkästään ajokokeesta. Pääsin aikoinaan Suomessa inssiajosta läpi vasta kolmannella yrittämällä, ja ensimmäinen yritys oli todella karmaiseva kokemus. Kun vihdoin sain suomalaisen ajokorttini, riemuitsin kaikkein eniten siitä, etten koskaan enää joutuisi kokemaan mitään vastaavaa.

Myöhemmin kuitenkin kirjallinen koe alkoi tuntua vielä isommalta taakalta. Koetta varten luettava materiaali on täynnä asioita, joiden ulkoa opettelemisessa ei ole mitään järkeä, ja oli vaikea tietää, mitkä kirjan luvut kokeen läpäisemiseksi tarvitsisi osata.

Yksi kirjan luku esimerkiksi käsittelee ajokortin hankkimiseen tarvittavaa byrokratiaa ja yksi auton rekisteröimistä. Tuntui epätodennäköiseltä, että niistä kysyttäisiin kokeessa, mutta periaatteessa kysymyksiä voisi tulla mistä päin kirjaa tahansa.

Kysymykset olisivat monivalintoja, joten niissä keskityttäisiin todennäköisesti numeeriseen tietoon, liikennemerkkeihin ja muuhun hyvin konkreettiseen ja yksityiskohtaiseen tietoon.

Yritin käyttää järkeäni sen suhteen, minkälaista turhaa tietoa pänttäisin.

Opettelin ison liudan jaloissa mitattuja etäisyyksiä, jotka eivät yhdisty mielessäni millään tavalla todelliseen elämään. Tiedän nyt, että ajovaloja täytyy käyttää, jollei ilman valoja näe 500 jalan päähän, ja että on laitonta ajaa tai pysäköidä 800 jalkaa lähemmäksi tulipaloa.

Nyt vain pitäisi tietää, kuinka pitkä matka jalka on. Tai kyetä arvioimaan tuon suuruusluokan etäisyyksiä edes metreissä.

Samulin kokeessa oli kysytty esimerkiksi nuorten kuljettajien rangaistuksista. Niitä oli kirjassa runsaasti. Pänttäsin taulukon toisensa jälkeen.

Tiesittekö, että alle 18-vuotias nuori voi menettää korttinsa 60 päiväksi, jos hän jää kiinni ajamisesta yöllä klo 0.30-5? Kannattaisi tietää, jos haluat amerikkalaisen ajokortin.

Arvatkaa, kuinka monta vastaavanlaista kohtaa kirjan taulukoissa oli.

Kokeen lisäksi stressasin dokumenteista, jotka ajokokeeseen piti ottaa mukaan. Tarvitsisin todisteen Massachusettsissa asumisesta, syntymäajastani ja siitä, miltä nimikirjoitukseni näyttää. Ajokoekirjassa oli tarkka lista siitä, mitkä dokumentit mihinkin kohtaan hyväksyttäisiin.

Listaa lukiessani ymmärsin todella selvästi, miten vähän olen integroitunut uuden kotimaani yhteiskuntaan.

Minulla ei ole amerikkalaista veroilmoitusta, autovakuutusta, pankkitiliä, shekkivihkoa, palkkakuittia, asuntolainaa, sosiaaliturvailmoitusta, todistusta äänestäjäksi rekisteröitymisestä, kutsua valamiespalveluun, todistetta väestölaskentaan osallistumisesta eikä aseenkantolupaa. Minulla ei ole edes kaasu-, sähkö-, puhelin- tai lämmityslaskua, sillä ne kaikki tulevat Samulin nimellä.

Samulin ansiosta olen säästynyt todella paljolta byrokratialta, mistä olen syvästi kiitollinen. Samalla minusta on kuitenkin tullut vain puolittainen yhteiskunnan jäsen, joka on todella monessa arkisessa asiassa riippuvainen puolisostaan.

Hetken jo pelkäsin, etten voisi saada koko ajokorttia, koska en saisi kasaan vaadittavia dokumentteja.

Kun sain paniikkini tukahdutettua ja luin listaa rauhallisemmin, kävi ilmi, ettei kaikki toivo ollut menetettyä.

Toukokuisen auto-onnettomuutemme ansiosta minulla oli postissa tulleita sairaalalaskuja, joilla saattaisin voida todistaa asuvani Massachusettsissa.

Laskun piti olla alle kaksi kuukautta vanha, mutta onneksi suomalaisen matkavakuutusyhtiöni amerikkalainen yhteistyökumppani on vitkutellut laskujen maksamisessa, ja olin saanut postissa hiljattain maksumuistutuksen. Toivoin sen kelpaavan, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen lasku.

Syntymäaika olisi helppo todistaa, sillä siihen kelpaisi suomalainen passi. Nimikirjoitus oli kuitenkin taas vaikeampi. Passia ei voi käyttää kuin yhteen kohtaan kolmesta, joten nimikirjoituksen todistaminen sen avulla ei ollut mahdollista.

Nimikirjoituksen sai todistaa esimerkiksi sosiaaliturvakortilla. Ajattelin ensin suomalaisen kela-kortin tyyppistä muovikorttia, mutta sitten muistin asuvani nykyään maassa, joka on monissa asioissa Suomea pahasti kehityksestä jäljessä. Sosiaaliturvakorttihan tarkoitti sosiaalitoimiston antamaa pahvinpalaa, johon on kirjoitettu sosiaaliturvatunnus. Sellainen minulla oli!

Sosiaaliturvatunnuksen hankkiminen oli ainoa byrokraattinen asia, jonka olin siihen mennessä saanut hoidettua. Hankin sen osin juuri siksi, että tiesin tarvitsevani sen ajokorttia varten. Nyt siitä olisi tuplasti hyötyä, kun itse tunnuksen lisäksi voisin käyttää korttia.

En ollut edes kirjoittanut pahvinpalaan nimeäni. Toisin kuin Suomessa, täällä sosiaaliturvakorttia ei saa pitää mukana lompakossa. Kirjoitin nimeni viivalle, ja yhtäkkiä minulla oli todiste nimikirjoituksestani.

Dokumentit olivat kasassa, ja pääni oli täynnä turhaa tietoa. Päätin olevani valmis kirjalliseen kokeeseen.

Kerron koekokemuksesta lisää seuraavassa kirjoituksessani.

Ajelulla Las Vegasissa toukokuun roadtripillämme. Automatkailu  Yhdysvalloissa on hetkittäin hohdokasta, mutta mukaan mahtuu myös paljon puuduttavia ajokilometrejä. Niitä varten minullakin on tärkeää olla ajokortti, vaikka en arjessa autolla liikkuisikaan.

 

Vaaleaa leipää vai vehnäleipää?

Vaaleaa leipää vai vehnäleipää?” Jos aivoni jonain päivänä lakkaavat menemästä solmuun kun kuulen tuon kysymyksen, minusta on todella tullut amerikkalainen.

Samaa kysytään täällä todella usein, mutta hämmennyn silti siitä joka kerta. Suomalainen mieleni ei kerta kaikkiaan pysty käsittämään, miten nuo kaksi vaihtoehtoa voisivat olla eri asiat.

”Wheat or white?” Asiaa ei auta se, että sanat vieläpä kuulostavat lähes samalta.

Samuli opetti minulle heti ensivierailullani, mitä kysymys tarkoittaa. Tarjolla on täysjyväleipää ja vielä vaaleampaa höttöä, joka tehdään pelkästään valkoisesta vehnäjauhosta.

Sen sisäistin heti. Paljon vaikeampaa on kuitenkin muistaa, kumpi lähes identtisen kuuloisista ja mielessäni täysin samaa asiaa tarkoittavista sanoista viittaa kumpaankin leipään.

Vaikka haluan aina täysjyvävaihtoehdon, en ole vieläkään saanut vastaustani automatisoitua. Jään aina hetkeksi empimään ennen kuin muistan, kumpi sana piti valita.

Kenties minun pitäisi alkaa toistella sanaa mielessäni vaikkapa kadulla kävellessäni. ”Wheat, wheat, wheat”. Siinä on aika kiva kaiku. Ohikulkijat tosin saattaisivat ihmetellä.

Onneksi meillä on pakastin täynnä Suomesta tuotua ruisleipää. Se maistuu kodilta, se ei ole sen enempää vehnää kuin valkoistakaan ja mikä parasta, sitä saadakseen ei tarvitse puhua kenellekään.

Vanhempieni heinäkuussa tuoma ruisleipäaarre.

Juhannus kaukana Suomesta

Bostonin-elämässämme meillä ei ole mahdollisuutta mökkeilyyn, mutta melontaretkillä Charles-joella pääsemme sentään veden äärelle.

Hyvää juhannusta kaikille! Meillä täällä on tänään aivan tavallinen arkipäivä.

Ulkosuomalaisille iskee ymmärtääkseni koti-ikävä erityisen herkästi juuri juhannuksena. Facebook ja Instagram pahentavat asiaa: jos seuraa suomalaisten ystäviensä elämää säännöllisesti sosiaalisessa mediassa, ei keskikesän juhlaa ole minkäänlaista mahdollisuutta unohtaa.

Juhannus ja joulu ovat niitä harvoja hetkiä vuodessa, jolloin tuntuu, että kaikki suomalaiset tekevät tahoillaan samoja asioita ja elävät jaettua kokemusta.

Ulkosuomalaisena on helppo kuvitella, että juuri nyt kaikki maailman suomalaiset minua lukuun ottamatta ovat mökillä grillaamassa ja nauttimassa yöttömästä yöstä.

Tiedän kuitenkin hyvin, että se on vain tunne. Tosiasiassa moni viettää juhannuksen töissä – myös minun alallani. Vapaalla olevista kaikilla ei ole mökkiä tai muuta paikkaa, jossa he pääsisivät helposti juhannustunnelmaan. Jotkut eivät syystä tai toisesta lähde mökille, vaikka sellainen olisikin.

Ajattelin etukäteen, ettei juhannus ulkomailla herättäisi minussa haikeutta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen juhannuksen poissa Suomesta. Espanjassa asuessani en muistaakseni edes huomannut juhannuksen tulevan ja menevän. Joskus olen ollut juhannuksena matkoillakin.

Olen viettänyt Suomessa monta ihanaa ja ikimuistoista juhannusta – mutta myös monta synkkää ja ikävää. Kahtena viime juhannuksena mökkipaikkakunnallamme oli niin hirveä sää, ettei keskikesän juhla juuri juhlalta tuntunut.

Lisäksi tämä viikko on siitä erityinen, että vanhempani ovat ensimmäistä kertaa kylässä täällä meidän luonamme Bostonissa.

Nyt Facebookia selaillessani huomasin silti tuntevani haikeuden piston sydämessäni. Tänä juhannuksena sää näyttäisi olevan hyvä, ja moni facebook-kaverini oli jakanut idyllisiä mökkimaisemakuvia. Niitä katsoessani kuulin melkein korvissani kuikan huudon ja tunsin nenässäni kokon ja saunan tuoksun.

Onneksi tiedän, että meillekin tulee vielä monta Suomi-juhannusta.

Ensimmäinen loma Suomessa

Vietimme Samulin kanssa joulun Suomessa. Se oli ensimmäinen Suomen-lomani Bostoniin muuton jälkeen.

Jännitin jonkin verran sitä, miltä tuntuisi olla Helsingissä kyläilemässä. Helsinki on kuitenkin minun kaupunkini, mutta nyt minulla ei olisi siellä omaa kotia, vaan nukkuisin milloin lapsuuden huoneessani vanhempieni luona, milloin ystävien sohvalla.

Olin myös hieman huolissani siitä, että lomakalenterissamme olisi aivan liian paljon ohjelmaa. Minulla oli mahdollisuus viettää Suomessa kokonaiset kaksi viikkoa, mutta Samulin loma kestäisi vain viikon, ja tuo yhteinen viikko oli sovittu täyteen menoja jo syksyllä.

Hetkittäin muistin jopa viimekesäiset pohdintani siitä, samaistuisinko joskus vielä Helsingin Sanomien Annamari Sipilän pakinaan ulkosuomalaisen Suomen-vierailusta  ja huomaisin, että ennen niin rakkaiden ystävien tapaamisesta olisi tullut pelkkää suorittamista.

Yksi Suomen-lomamme ohjelmanumeroista oli käydä pelaamassa Room Escapea eli pakohuonepeliä ystävien kanssa suosikkipaikassamme InsideOut Escapesissa. Kuva on InsideOutin Facebook-sivulta.

Ainoastaan keskimmäinen huoli oli aiheellinen.

Sukulaisten ja ystävien kodeissa yöpyminen tuntui täysin luontevalta. En pysähtynyt missään vaiheessa tosissani pohtimaan sitä, ettei minulla enää ole Helsingissä omaa paikkaa.

En olisi edes ehtinyt pohtia sellaista, sillä ohjelmaa oli todellakin aivan liikaa. Varsinkin yhteisellä lomaviikollamme tuntui, ettemme ehtineet missään välissä nukkua kunnolla.

Yöstä toiseen kertyvä univelka kiristi pinnaani ja aiheutti turhia riitoja niinä harvoina hetkinä, kun olimme kahdestaan esimerkiksi ajaessamme kyläilypaikasta toiseen. Onneksi saimme riidat kuitenkin nopeasti sovittua – ehkä siksi, ettei pidempään riitelyyn ollut aikaa.

Tiukasta ohjelmastamme huolimatta perheen ja ystävien kanssa vietetyt hetket olivat kiireettömiä. Ehdimme pysähtyä ja olla läsnä, käydä keskusteluja niin isoista kuin pienistäkin asioista, leikkiä ja pelata sekä lasten että aikuisten kanssa.

Sipilän kuvaamasta suoritusilmiöstä en nähnyt merkkiäkään sen enempää omassani kuin Samulinkaan käytöksessä, vaikka Samuli on sentään asunut poissa Suomesta jo neljä vuotta.

Itse olin ollut poissa vasta kolme kuukautta, ja se osoittautui todella lyhyeksi ajaksi kolmekymppisen elämässä. Minusta aika tuntui pitkältä, koska minulle oli tapahtunut niin paljon. Olin opetellut elämään uudessa maassa, mennyt kihloihin, opetellut uudenlaisen työn ja matkustellut monissa uusissa paikoissa.

Useimpien ystävieni elämässä sama aika oli kuitenkin kulunut kuin hetkessä. Moni vaikutti niin kiireiseltä, ettemme välttämättä olisi saaneet tavattua toisiamme yhtään useammin, vaikka olisin asunut Suomessa.

Tuntui melkein, kuin aika Suomessa olisi pysähtynyt poissaoloni ajaksi. Selvimmin ajan kulun huomasi siitä, miten ystävien lapset olivat kasvaneet.

Ennen Samulin tuloa kävin ystäväporukalla päiväretkellä Vanhassa Porvoossa, joka on aina yhtä viehättävä matkakohde.

Loman lähestyessä loppuaan huomasin jännittäväni jonkin verran myös paluuta Bostoniin. Tuntuisiko yksinäiseltä olla taas kaukana läheisistä, joiden seurassa olin juuri viettänyt tiiviisti aikaa? Tuntuisiko Somervillen-kotimme kodilta?

Nämäkin huolet osoittautuivat turhiksi. Oli ihanaa päästä taas omaan sänkyyn. Ylisosiaalisten kahden viikon jälkeen teki hyvää olla taas välillä itsekseen. Erityisen ihanaa oli olla taas vaihteeksi Samulin kanssa kahdestaan.

Kotiinpaluu olisi varmasti tuntunut hyvin erilaiselta, jos asuisin Amerikassa yksin. Nyt kun saan elää saman katon alla rakkaani kanssa, ei ole pelkoa siitä, ettei koti tuntuisi kodilta.

Kuka saa olla kaksikielinen?

Teini-ikäisenä väittelin ystäväni kanssa kiihkeästi siitä, millä perusteella ihmisellä on oikeus kutsua itseään kaksikieliseksi.

Olin tuolloin asunut koko elämäni Suomessa yksikielisen perheeni kanssa. Kuten monet ikätoverini, vietin kuitenkin suuren osan vapaa-ajastani amerikkalaisia tv-sarjoja ja elokuvia katsellen ja amerikkalaista musiikkia kuunnellen. Lisäksi luin usein englanninkielisiä kirjoja.

Ajattelin suuren osan ajasta englanniksi. Halusin tehdä niin, koska se sai elämän tuntumaan hohdokkaammalta ja vähemmän arkiselta. Olin tehnyt niin jo vuosia ja se kävi minulta täysin luontevasti.

Pidin itseäni kaksikielisenä.

Ystäväni ei moista hyväksynyt. Hänen mielestään kaksikielisiä olivat vain lapsena rinnakkain kaksi kieltä oppineet ja ehkä mahdollisesti pitkään ulkomailla asuneet.

Käsitin hänen syyttävän minua aiheettomasta itseni kehumisesta. Ja sehän on tunnetusti synti, jota me suomalaiset emme katso hyvällä.

Aavistelin, että ystäväni ei ollut yksin mielipiteensä kanssa 1990-luvun Suomessa. Jatkoin kaksikielisen identiteettini vaalimista salassa, enkä koskaan enää maininnut siitä ääneen kenellekään.

Täällä Amerikassa kaikki on toisin.

Täällä kutsun estoitta itseäni kolmikieliseksi, ja sekin on turhaa suomalaista vaatimattomuutta. Amerikkalaiset ymmärtävät monikielisyyden sen verran laajasti, että viisikielinen olisi oikeammin sanottu.

Amerikkalaisten monikielisyyden käsitteestä kertoo paljon eräällä täkäläisellä nettikeskustelupalstalla näkemäni kysymys: ”Kuinka sanotaan espanjaksi, että olen kolmikielinen ja espanja on kolmas kieleni?” Suomalainen ajattelisi, että jos tuota joutuu kysymään, ei tarvitse koko lausetta.

Pohdimme Samulin kanssa suomalaisuuksissamme ihan vakavissamme, voisinko mennä espanjankielisille tarkoitettuun lukupiiriin. Kun hankin lukupiirin tämän kuun kirjan ja näin sen sivumäärän, tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että espanjankielistä teeskenteleviä tuskin tulee ryhmän tapaamisiin ongelmaksi asti.

Tuntuu todella hyvältä kuvata kieli-identiteettini ääneen sellaisena, kuin sen itse koen. Vielä hienommalta tuntuu kuitenkin se, että täällä minun on mahdollista elää aidosti kolmikielistä elämää eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kahden viime viikon aikana olen käynyt luovan kirjoittamisen ryhmässä, kahdessa improvisaatioteatteriryhmässä ja lukupiirissä. Olen kirjoittanut englanniksi novelliluonnoksen ja näytellyt improvisoituja kohtauksia. Olen kaikkien muiden kiireitteni ohessa lukenut espanjaksi 600-sivuisen romaanin ja käynyt siitä kaksituntisen keskustelun, jossa äänessä oli vuoron perään ihmisiä Latinalaisen Amerikan kaikilta laidoilta.

Kaikki tuntui yhtä luontevalta ja helpolta kuin samojen asioiden tekeminen suomeksi. Se on minulle monikielisen identiteetin ydin.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Minun maailmani on aina rakentunut sanoista. Kysymys kielestä ja identiteetistä tuntuisi varmaankin toisenlaiselta, jos sattuisin kuulumaan niihin ihmisiin, joiden maailma rakentuu vahvimmin vaikkapa kuvista tai musiikista.

Toisin kuin jos olisin saanut monikielisyyden syntymälahjana, kaikki sanat minun sanoista rakentuvan maailmani ytimessä ovat suomea.

Rakastan sitä, että tässä maassa puhutaan juuri niitä kahta kieltä, jotka koen äidinkieleni lisäksi omikseni.

Vähintään yhtä paljon rakastan kuitenkin sitä, että illalla kotona voin puhua rakkaalleni kieltä, jota olen osannut niin kauan kuin muistan ja joka kutsun sieluni syvimmäksi kieleksi.

Minulle juuri se tekee tästä unelmieni kolmikielisen elämän.

Internetaika ja uusien ihmisten tapaaminen

Kun muutin kymmenen vuotta sitten Espanjaan, olin vakaasti päättänyt saada ainakin yhden paikallisen ystävän. Siihen aikaan se tuntui vaikealta. Moni vaihto-opiskelija päätyi tutustumaan ainoastaan muihin ulkomaalaisiin.

Tällä kertaa paikallisiin tutustuminen heti ulkomaille muuton jälkeen on onnistunut aivan käsittämättömän helposti. Kaikesta on kiittäminen sosiaalista mediaa.

Meetup-niminen sosiaalisen median palvelu on täällä Bostonin ympäristössä hyvin suosittu. Kuka tahansa voi perustaa sinne harrastusryhmän, jonka tapaamiset ovat avoimia kaikille. Harrastusten lisäksi palvelua voi käyttää verkostoitumiseen esimerkiksi määrittelemällä ihmisryhmän, jonka edustajia haluaa kutsua koolle.

Viime päivinä olen pyörinyt Meetupissa innoissani kuin lapsi karkkikaupassa. Lähes joka ilta olisi jonkin kiinnostavan oloisen ryhmän tai useamman tapaaminen. Tuntuu vaikealta uskoa, että yhdellä sivustolla on noin helposti tarjolla niin monta kiinnostavaa  tapahtumaa, ja että olen tervetullut jokaiseen niistä.

Meetup-ryhmiä, joita seuraan.

Keskiviikkoiltana osallistuin luovan kirjoittamisen ryhmään. Kirjoitimme ensin reilun tunnin hiljaisuuden vallitessa, sitten esittäydyimme toisillemme ja kaikki halukkaat lukivat kirjoittamansa. Tekstistään sai halutessaan muilta palautetta.

Eilen olin verkostoitumistapaamisessa, jonka kohderyhmäksi oli määritelty paljon matkustavat, kansainvälisesti suuntautuneet itsenäiset naiset. Istuimme baarissa juttelemassa ja tutustumassa.

Viihdyin kummallakin kerralla todella hyvin ja tapasin monta kiinnostavaa ihmistä, joihin toivottavasti tutustun myöhemmin paremmin ryhmän tulevissa tapahtumissa.

Maanantaiksi olen ilmoittautunut improteatteriryhmään ja ensi viikon lauantaiksi espanjankielisille suunnattuun lukupiiriin. Kun Bostonin freelancetoimittajien ryhmä saa aikaiseksi järjestää seuraavan tapaamisen, yritän päästä paikalle. Seuraan myös, minkälaisia ravintolaretkiä Bostonin foodiet keksivät ja mitä tapahtuu ryhmässä nimeltä Opi ottamaan parempia valokuvia.

Jos olisin muuttanut tänne yksin, kävisin varmaan aluksi lähes joka ilta jossain Meetup-tapaamisessa. Nyt yritän tasapainoilla oman Bostonin-elämän rakentamisen ja parisuhteen välillä.

Meistä molemmista on hyvä, että kummallakin on täällä omia harrastuksia yhteisen elämämme lisäksi, mutta toisaalta halu viettää aikaa yhdessä on kova nyt, kun vihdoin pääsimme samalle mantereelle asumaan.

Kun olin edellisen kerran parisuhteessa, ystävät ja harrastukset veivät vapaa-ajastani liian ison osan, ja se aiheutti suhteeseen ongelmia. En missään tapauksessa halua, että sama toistuu.

Ajattelin etukäteen, että uuteen paikkaan muuttaminen tarjoaisi loistavan mahdollisuuden varmistaa, että vietän riittävän ison osan vapaa-ajastani rakkaani kanssa. Se tuntui etukäteen hyvin yksinkertaiselta: en vain aloittaisi liian monta omaa harrastusta tai etsisi liian monta uutta ystävää. Silloin en kuitenkaan ollut vielä nähnyt kaikkia Meetupin houkutuksia.

Luotan kuitenkin siihen, että löydän etsimäni tasapainon. Esimerkiksi lukupiirit ovat parisuhteen kannalta hyviä harrastuksia, sillä kirjojen lukeminen merkitsee kotona olemista.

Espanjankielisten kirjakerhon tämän kuun kirja on yli 600 sivua paksu ja minun on luettava se reilussa viikossa. Eiköhän se hillitse sopivasti himoani säntäillä pää kolmantena jalkana Meetup-tapaamisesta toiseen.

Tervetuloa uuteen kotiin

Kun astuin uuden kotini kynnyksen yli, näin ensimmäiseksi kymmeniä ilmapalloja, joiden värit loistivat lattialla olevan tunnelmalampun valossa muuten pimeässä huoneessa.

Se oli Samulin tervetulotoivotus minulle. Oli ihanaa aloittaa elämä uudessa kodissa sillä, että toinen oli nähnyt vaivaa ilmaistakseen, miten iloinen oli tulostani.

Samuli oli paitsi järjestänyt minulle hienon ilmapalloyllätyksen myös kuvannut sitä ennen tuloani kaikessa rauhassa järjestelmäkameralla. Otin itse saavuttuani pikaisesti pari kuvaa, joihin en ollut tyytyväinen, mutta minulla ei ollut lennon jälkeen voimia keskittyä kuvaamiseen sen enempää. Kun tänään aloin käsitellä ilmapallokuvia blogia varten ja harmittelin tyytymättömyyttäni niihin, rakkaani otti esiin valikoiman toinen toistaan hienompia kuvia ja käsitteli minulle tällaisen.

Lauantaina luvassa oli vielä toinen yllätys. Samuli oli kutsunut kylään kolme läheisintä täkäläistä ystäväänsä, joihin minäkin olen jo ehtinyt tutustua, ja vietimme yhdessä tervetuliaisjuhlia.

Olen todella onnekas, kun tunnen uudesta kotikaupungistani jo valmiiksi neljä ihmistä, jotka ovat odottaneet muuttoani.

Lauantai tarjosi myös odottamattoman mahdollisuuden tutustua uuden kotikatuni asukkaisiin. Osa asukkaista oli järjestänyt korttelijuhlat, joihin kaikki täällä asuvat olivat tervetulleita.

Heinäkuussa täällä ollessani huomasin, että monet katumme asukkaat tuntevat toisemme hyvin. Heillä on tapana istuskella kotiensa etukuisteilla retkituoleissa ja rupatella keskenään.

Silloin väki vaikutti kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävältä. Yritin moikkailla heitä ohi kulkiessani, mutta he eivät tuntuneet erityisen innokkailta vastaamaan tervehdykseen.

Korttelijuhlissa henki oli täysin päinvastainen. Yksi niiden tarkoituksesta oli auttaa kadun asukkaita tutustumaan toisiinsa, ja siellä kaikki juttelivat mielellään uuden tulokkaan kanssa.

Nyt tunnen monta naapuria niin hyvin, että heidän kanssaan on varmastikin luontevaa jäädä hetkeksi juttelemaan, jos näkee heidät istumassa kuistillaan.

Ainakin toistaiseksi tänne kotiutuminen  on ollut yllättävänkin helppoa.

Matkalla kohti uutta elämää

Odotan parhaillaan Helsinki-Vantaalla lentoani Reykjavikin kautta Bostoniin. Kuvittelin, että tässä kohtaa viimeistään alkaisi tuntua siltä, että olen muuttamassa pois Suomesta. Odottamaani haikeuden tunnetta ei kuitenkaan vieläkään ole tullut.

Ehkä se iskee lentokoneessa.

Tai sitten sitä ei missään vaiheessa tule.

Ajattelin, että vaikein hetki olisi se, kun huonekaluni haettaisiin pois. Koska nykyisistä huonekaluistani suurin osa ei ole tulossa minun ja Samulin yhteiseen Suomen-kotiin, olin päättänyt luopua muun muassa sohvistani, kirjahyllyistäni ja ruokapöydästäni.

Nyt kuitenkin kotini on todennäköisesti menossa vuokralle kalustettuna, joten huonekalut saivatkin jäädä paikoilleen. Vuokralaista ei ole vielä löytynyt, mutta työkaverini avulla löysin kiinteistövälittäjän, joka on erikoistunut vuokraamaan kalustettuja asuntoja Suomeen työkomennukselle muuttaville.

Samuli arveli, että vaikeinta olisi, kun sulkisin kotioven perässäni. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään.

Tämänhetkinen suunnitelma on, että muutamme Samulin kanssa parin vuoden sisällä Helsinkiin minun asuntooni. Vaikka suunnitelmat voivat aina muuttua, olen päättänyt pitää tässä elämäni taitekohdassa vakaasti kiinni ajatuksesta, että niin juuri me teemme.

Tarkoitus oli sisäistää ajatus niin hyvin, että kotioven sulkeminen tuntuisi samalta kuin mille tahansa vähän pidemmälle matkalle lähtiessä. Se onnistui täydellisesti.

Myös läheisimpien ystävien hyvästelemisen arvelin olevan raskasta. Sekin meni kuitenkin kevyemmin kuin odotin. Yhteys välillämme on aina ennenkin säilynyt, vaikka joku meistä on asunut välillä ulkomailla tai vaikka emme kaikissa elämäntilanteissa ole Suomessa asuessammekaan ehtineet tavata hirveän usein.

Vaikeinta oli halata vanhempia hyvästiksi lentokentällä.

Toinen yllätys on ollut se, etten juurikaan jännitä uuden elämänvaiheen aloittamista. Oikeastaan ei tunnu, että olisin aloittamassa uutta elämää. Ennemminkin palaan Bostonin-elämääni, jonka sain heinäkuussa jo hyvään alkuun.

Palaan Amerikan-kotiini. Siellä minua odottaa malttamattomana mies, joka rakastaa minua eri tavoin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Ei kai tässä oikeastaan ole mitään syytä olla hermostunut.

Rakkaat, vihatut tavarat

Olen aina kiintynyt esineisiin. Useimmilla tavaroillani on tarina, ja niistä luopuminen tuntuu siltä, kuin antaisin joka esineen mukana pois pienen palan itsestäni.

Näitä esineitä olen pitkään katsellut viimeiseksi ennen nukkumaan menoa ja ensimmäiseksi herätessäni. Intiasta ostamani rasian ovat kuulemma tehneet Taj Mahalia rakentaneiden käsityöläisten jälkeläiset. Valmistustekniikan sanottiin olevan sama, jolla palatsi koristeltiin. Pinkin postikortin löysin Australian Yungaburrasta ja siinä on suosikkisitaattini, Audrey Hepburnin I believe in pink. Verhot ovat äitini tekemät.

Tavaroitaan rakastavan ihmisen ei kannattaisi muuttaa ulkomaille. Tai muuttaa ylipäätänsäkään. Parempi olisi ostaa suurensuuri talo ja täyttää se kaapeilla, joissa vuosi vuodelta karttuva aarrekokoelma olisi turvassa.

Vai onko sittenkin niin, että juuri tavaroitaan rakastavan ihmisen olisi syytä muuttaa toiselle puolelle maailmaa? Joutua käymään läpi jokikinen esine ja karsimaan, karsimaan, karsimaan. Opetella pakon edessä luopumaan.

Onko väärin rakastaa tavaraa?

Pitkien kaukomatkojeni opaskirjat aikajärjestyksessä. E-opaskirja on paljon paperista kätevämpi, mutta matkasta muistuttavaa sisustusesinettä siitä ei saa.

Elämme maailmassa, joka samaan aikaan opettaa rakastamaan tavaroita ja tuntemaan siitä syyllisyyttä. Meille on normaalia, että lapsella on lempileluja ja aikuisella suosikkivaatteita, että yksi tuntee onnea kirjoistaan ja toinen autostaan. Yhtä normaalia on ahdistua siitä, että säilytystila ei riitä tai siitä, että jatkuva kuluttaminen syö loppuun luonnonvarat.

Viime päivinä olen yrittänyt saada oman tavarasuhteeni jonkinlaiseen tasapainoon. Seitsemän päivän ajan olen lähes aamusta iltaan lajitellut omaisuuttani kolmeen ryhmään: mukaan otettaviin, Suomessa varastoitaviin ja eteenpäin annettaviin.

Se on ollut kerta kaikkiaan kamalaa.

Olen samaan aikaan ahdistunut tavaran määrästä ja rakkaista esineistä luopumisesta. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten luovu riittävän paljosta, ja samaan aikaan suren pois antamiani muistoja.

Juuri nyt tuntuu, että tavarat ja niihin liittyvät ajatukset hallitsevat koko elämääni. Samuli laskee innolla päiviä siihen, että pääsemme elämään yhdessä, mutta minä vain mietin pakokauhun vallassa, ehdinkö tyhjentää kotini lennon lähtöön mennessä.

Muutan ylihuomenna Amerikkaan, ja tällä hetkellä tuntuu, etten ymmärrä sitä lainkaan.

Samuli ehdotti, että valokuvaisin esineet, joista on vaikeaa mutta järkevää luopua. Idea on hyvä: muiston voi säilyttää, vaikka muistoesineestä luopuisikin. Tämä El Salvadorista ostamani olkalaukku sai lähteä, mutta haluan muistaa vastedeskin paikan, josta sen ostin. Muistan kuvan nähdessäni varmastikin aina myös sen, miten närkästyneitä käsityöläiset Guatemalassa olivat laukustani: miten siinä kehtasi lukea naapurimaan nimi, vaikka kyse oli aivan selvästi heidän maassaan tehdystä käsityöstä?

Läksiäiset

Vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. Työkavereita, joita olen tottunut näkemään päivittäin. Läheisiä, joita on hirveä ikävä jo nyt.

Läksiäiset täyttivät eilen kotini tärkeillä ihmisillä. Kun viimeisetkin vieraat lähtivät, olo oli ensin tyhjä ja surumielinen. Nyt kuitenkin tilalle ovat tulleet onnellisuus ja kiitollisuus. Sydän tuntuu ylitsepursuavan täydeltä kun ajattelen sitä, miten moni kutsutuista tuli tai olisi halunnut tulla paikalle minua hyvästelemään.

Olen lapsesta saakka välittänyt syvästi kohtaamistani ihmisistä. Kannattelee todella pitkälle huomata, miten paljon ystäväni ja työkaverini välittävät vastavuoroisesti minusta.

Vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Sen totesimme useimpien kanssa hyvästejä jättäessämme. Yksi viimeisistä vieraista lausui ovella sanat, joihin läksiäisjuhla oli hyvä päättää:

”Se on lyhyt aika. Älä haaskaa sitä.”

Sitä neuvoa aion noudattaa ja yrittää ottaa Amerikan-kuukausistani kaiken irti.

Ehdin nauttia saamistani kukista vielä muutaman päivän ennen lähtöäni.

Koalavuorossa eli viimeistä päivää töissä

Keksin viime vuonna termin koalavuoro. Se merkitsee viimeistä työpäivää työtoverien keskellä ennen muuttoa ulkomaille.

STT-Lehtikuva oli tuolloin lähettämässä ensimmäistä kertaa vakituisia toimittajiaan työkiertoon Australiaan. Koko työyhteisömme oli projektista innoissaan, ja moni halusi halata jokaista lähtijää näiden viimeisenä työpäivänä.

Lähtijöiden hyvästeleminen toi mieleeni koalat, joiden halaaminen on kuuluu monen turistin Australian-matkaohjelmaan. Halailtavana oleminen on eläintarhakoaloiden työtä, ja niillä on jopa lakisääteiset lepoajat, jotta ne eivät rasitu liikaa sylistä toiseen kiertämisestä.

Australiassa tehtävän työn olin jo nimennyt kenguruvuoroiksi. Hyvästelyhalausten täyttämän viimeisen työpäivän Helsingissä sopi siis olla koalavuoro.

Minty-koalan työtä on olla turistien halittavana ja poseerata valokuvissa. Kuva on otettu Lone Pine Koala Sanctuaryssa Brisbanessa.

Viime vuonna katselin kaukokaipuun vallassa koalavuorolaisia, joita odotti suuri seikkailu maapallon toisella puolella.

Tänään olin itse koalavuorossa.

Se oli samaan aikaan ihanaa ja raastavaa.

On raskasta irrottautua työyhteisöstä, jossa ihmiset välittävät toisistaan sillä tavoin kuin meillä. Samalla kuitenkin olen valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla (ja saan jossain mielessä edelleen) olla osa niin läheistä ja lämminhenkistä työporukkaa. On ollut koskettavaa nähdä, miten vilpittömästi työkaverini ovat olleet iloisia puolestani ja innoissaan elämäni uudesta suunnasta ja samaan aikaan haikeita siitä, etten lähiaikoina olekaan läsnä työpaikallamme.

Kestää varmasti vielä kauan tajuta, etten liki puoleentoista vuoteen ole menossa töihin STT:n Helsingin-toimitukseen. Uudessa työssäni olen yksin. En ole enää vastuussa muista, mutta ympärilläni ei myöskään ole työyhteisöä, jossa kaikki kannattelevat yhdessä toisiaan.

Onneksi yhteyteni stt-lehtikuvalaisiin ei kuitenkaan katkea kokonaan. En ole irtisanoutunut vaan virkavapaalla, ja yhteistyö STT:n kanssa tulee olemaan myös freelancertyöni olennainen osa.

Silti työkavereita on ikävä jo nyt.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen. Tällainen seinän kokoinen valokuvataulu koristaa avoneuvotteluhuonetta, jossa pidämme yhtä lailla päivittäiset uutiskokoukset kuin kakkukahvitkin.

Viimeistä kertaa mökillä

Rakkaiden ihmisten hyvästeleminen on ulkomaille muuttaessa vaikeinta, mutta haikeus nousee pintaan myös rakkaissa paikoissa.

Vietin viikonlopun vanhempieni kanssa Hangossa mökillä – viimeistä kertaa ennen muuttoa.

Mökki on minulle hyvin tärkeä. Se on ollut osa elämääni pidempään kuin yksikään koti, jossa olen asunut. Olen jakanut siellä vanhempieni ja ystävieni kanssa lukemattomia merkityksellisiä läheisyyden hetkiä. Olen vetäytynyt sinne milloin käsittelemään sydänsuruja, milloin unohtamaan arjen stressin ja kiireen.

Kesän viettäminen mökillä on minulle jotain pysyvää, muuttumatonta, jonka varaan olen lapsesta saakka voinut laskea.

Nyt en tiedä, tulenko ensi kesänä mökille.

Lohdullista on kuitenkin se, että mökki pysyy paikallaan, vaikka en tulisikaan. Mökkeilykesiä tulee aina uusia, vaikka yksi jäisikin välistä.

Useita kertoja ulkomailla asunut ystäväni sanoi äskettäin, että Suomi ei katoa mihinkään, vaikka asuisikin välillä muualla. Siitä ajatuksesta aion pitää kiinni.

Suomi, lehtien luvattu maa

Toteamme töissä usein, että Suomessa on asialle kuin asialle oma järjestö. Kun toimittaja tarvitsee haastateltavaa, hän voi lähes aina etsiä käsiinsä juttuaiheeseensa liittyvän järjestön ja pyytää sen edustajalta kommentteja.

Usein järjestöllä on oma lehti. Tästä seuraa, että Suomessa ilmestyy satoja lehtiä, joista suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Ajatus noista sadoista lehdistä on hyvin lohdullinen, kun mietin, pystynkö elättämään itseni freelancetoimittajana.

Nyt ei ole otollinen aika ryhtyä freelanceriksi. Nyt ei ylipäätään ole hyvä aika olla ammatiltaan toimittaja.

Sanomalehdillä menee huonosti, eivätkä suomalaiset enää ole samanlaista lehdenlukijakansaa kuin ennen. Moni on luopunut sanomalehden tilauksesta kokonaan. Myös aikakauslehtiä ostetaan vähemmän kuin ennen.

Lehdillä on siis koko ajan vähemmän rahaa. Freelancereita sen sijaan on koko ajan enemmän, sillä mediatalot irtisanovat jatkuvasti lisää toimittajia, ja moni ryhtyy potkut saatuaan freeksi. Toimittajiksi valmistuvista nuorista moni ei kuvittelekaan saavansa koskaan vakituista työpaikkaa, joten he rakentavat alusta alkaen uraansa freetyön varaan.

Itse olen ollut valtavan onnekas. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain vakituisen työn jo varhaisessa vaiheessa uraani. Olen työskennellyt STT:ssä valmistumisestani lähtien.

Käytännössä se tarkoittaa, että muutan Bostoniin tekemään työtä, jota en oikeastaan vielä osaa. Juttujen kirjoittamiseen minulla on kyllä rautainen ammattitaito, mutta en ole koskaan aiemmin joutunut myymään osaamistani juttu kerrallaan. Siinä minulla on vielä paljon opettelemista.

Aloitin tutustumalla osaan niistä sadoista lehdistä, joiden olemassaolosta harva tietää.
Nykyinen työni STT:n kotimaan- ja ulkomaantoimituksen päällikkönä tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden lukea järjestö- ja sidosryhmälehtiä. Monet järjestöt lähettävät lehteään STT:n kotimaantoimitukseen siinä toivossa, että saisimme sitä lukiessamme juttuideoita ja tekisimme juttuja järjestölle tärkeistä asioista.

Selasin järjestölehtiä töiden jälkeen useita tunteja ja tein muistiinpanoja siitä, minkälaisia ja minkä nimisiä lehtiä on ja minkälaisia juttuja niihin saattaisi voida tarjota. Se ei vielä ole paljon, mutta se on jonkinlainen alku.

Pienikin alku tuntuu isolta asialta, sillä alan pikku hiljaa olla aika hermostunut lähestyvästä elämänmuutoksesta. Olen kuukausipalkkaisessa työssä enää vähän yli viikon.

Vaikeat jäähyväiset

Kerroin seitsemänvuotiaalle kummipojalleni, että olen muuttamassa Amerikkaan. Kenellekään muulle ei muutosta kertominen ole ollut yhtä vaikeaa.

Aikuisen maailmassa vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Seitsemänvuotiaalle se on lähes iäisyys.

Minun ja aikuisten läheisteni välillä kaikkein tärkeintä on jutteleminen. Vaikka kasvokkain puhuminen on kaikkein antoisinta, ajavat nettipuhelut, chat-keskustelut tai pitkät sähköpostit melkein saman asian.

Minun ja kummipoikani suhteessa korostuu yhdessä tekeminen. Leikimme legoilla, pelaamme lautapelejä, riehumme ulkona. Sitä ei voi videopuhelulla korvata.

Olemme viettäneet aikaa kahden kesken siitä saakka, kun hän täytti viisi – eli niin kauan, kuin hän muistaa.

Nyt se kaikki väistämättä muuttuu, vaikka kumpikaan meistä ei sitä tahtoisi.

Minulle oli selvää, että halusin kertoa huonon uutisen kummipojalleni itse. Vaikka teemme tavatessamme koko ajan jotain, kummallakin on tapana kertoa siinä sivussa toiselle elämänsä isoista ja tärkeistä asioista.

Keväällä kummipoikani esimerkiksi kyseli parisuhdekuulumisiani. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Kummipoika: Miksei sulla ole ketään… (miettii hetken, miten asian sanoisi) …kehen mä voisin tutustua?
Minä: Itse asiassa mulla nykyään on.
Kummipoika: Mutta se erosi.
Minä: Mä en tarkoita nyt [eksäni nimi]. Oot ihan oikeassa siinä, että me erottiin. Mulla on uusi poikaystävä. Se haluaisi tosi paljon tutustua suhun, mutta se ei oo vielä voinut, koska se asuu eri maassa. Se asuu Amerikassa. Mutta sitten kun se tulee käymään Suomessa, te voitte tutustua.

Minulle ei siis ollut sinällään epäluontevaa ottaa puheeksi, että olen muuttamassa Samulin luo. Samantyyppisistä asioista puhumme muutenkin. Mutta pelkäsin, että kummipoikani kokisi lähtöni hylkäämiseksi.

Olin päättänyt kertoa uutiseni, kun viettäisimme vuotuisen perinteemme mukaisesti päivän Korkeasaaressa.

Karhut näyttäytyivät tämänvuotisella Korkeasaaren-reissullamme parhaiten. Pääsimme seuraamaan niiden ruokintaa samalla, kun itse söimme ravintola Karhussa.

Pohjustin asiaa muistuttamalla Samulin olemassaolosta positiivisessa valossa. Kummipoikani tasapainoili kiipeilytelinemäisellä aidalla ja olisi halunnut minun tekevän samoin. Kokeilin, mutta oli alusta alkaen selvää, ettei se ollut vahvin lajini.

Minä: Mä en oo koskaan ollut erityisen hyvä kiipeilemään, mutta mä tunnen sun lisäksi yhden toisenkin, joka on tosi hyvä kaikessa tällaisessa.
Kummipoika: Ai kenet?
Minä: Mun poikaystävän Samulin. Sen, joka asuu Amerikassa.
Kummipoika: Kuinka monta vuotta hän on?
Minä: [Samulin ikä].
Kummipoika: Sitten se on varmasti tosi hyvä, kun sillä on ollut niin paljon enemmän aikaa harjoitella kuin mulla.

Paluumatkalla lautassa tuli rauhallinen hetki, jossa sain viimein vaikean asiani sanottua.

Minä: Mä olen muuttamassa Samulin luo Amerikkaan.
Kummipoika (mielensä pahoittaneella äänellä): Ai sä muutat ulkomaille? Miksi?
Minä: Siksi kun Samulin pitää vielä asua siellä sen työn takia, ja me halutaan olla yhdessä. Mutta en mä mitenkään pysyvästi muuta. Vähän yli vuodeksi.
Kummipoika (samalla äänellä): Ai vuodeksi?
Minä: Joo. Mutta mä tulen käymään Suomessa, ja me voidaan nähdä silloin. Me tullaan Samulin kanssa molemmat jouluna Suomeen ja me voidaan tavata.

Tässä kohtaa kummipoikani vaihtoi puheenaihetta. Hetken päästä hän oli taas hyväntuulinen eikä enää palannut asiaan. En kuitenkaan kuvittele sen tarkoittavan, että hän olisi päässyt uutisestani yli tuosta vaan.

Toivon todella, että pystymme säilyttämään läheisen suhteemme ennallaan. Samalla pelkään, että välimme muuttuvat poissaoloni vuoksi etäisemmiksi.

Täytyy yrittää löytää uusia tapoja pitää yllä yhteyttä välillämme.

Ulkomaille muuttamisessa kaikkein raastavinta on rakkaiden, tärkeiden ihmisten taakse jättäminen.

Ihanat hiljaiset kodinkoneet

Me suomalaiset arvostamme hiljaisuutta. Monet muut kansat eivät. Sen olen tiennyt jo kauan, mutta en ollut ymmärtänyt, miten monessa asiassa se näkyy.

Se näkyy esimerkiksi kodinkoneissa.

Kun ostan Suomessa uuden kodinkoneen, valitsen yleensä sellaisen, jota mainostetaan erityisen hiljaiseksi. Olen tottunut siihen, että voin jättää astianpesukoneen yöksi päälle tai tehdä iltapalaksi tehosekoittimella smoothien naapureita häiritsemättä.

Bostonin-kodissamme kaikki laitteet mylvivät. Astianpesukone kannattaa käynnistää ulos lähtiessä, koska kotona ei sen käydessä kuule edes omia ajatuksiaan. Pyykkikoneen jyske kuuluu kellarista olohuoneeseen saakka.

Suurimman melukulttuurishokin koin, kun ostimme netistä tehosekoitinta. Luin kymmenien laitteiden markkinointikuvaukset, eikä yhdessäkään mainittu äänenvoimakkuudesta sanaakaan. Hiljainen moottori ei ilmeisesti ollut mainitsemisen arvoinen asia.

Löysimme tehosekoittimen, joka oli muiden valintaperusteittemme puolesta täydellinen. Kuten varmasti jo arvasitte, se ulvoo kuin pistetty sika. Minua hävettää joka kerta, kun käytän sitä, koska koen kiusaavani kohtuuttomasti yläkerrassa asuvaa vuokraisäntää. Vielä ikävämmältä tuntuu, jos Samuli on kotona kuuntelemassa laitteen sulosointuja.

Bostonin-kotimme tehosekoitin on kivannäköinen mutta äänekäs.

Minun on helpompi ymmärtää kulttuurierot siinä, miten kovalla äänellä ihmiset keskustelevat tai minkälaisen äänimaiseman keskellä he haluavat syödä ravintolassa. Kodinkoneiden suhteen olen ihmeissäni. Kuvittelisin jokaisen haluavan mieluummin hiljaisemman kuin äänekkäämmän laitteen.

Onkohan amerikkalaisten kodeissa muutenkin niin paljon meteliä, ettei möyhkäävää astianpesukonetta edes huomaa? Ehkä kyse on ennemminkin siitä, että amerikkalainen kuluttaja ei edes tiedä, että hiljaisempiakin koneita on kehitetty – eikä siksi osaa hiljaisuutta vaatia.

Onnenhetkiä

Kaksi viime viikkoani Suomessa ovat olleet täynnä tärkeitä ihmisiä ja ihanaa kesätekemistä. Viime viikolla sain käytyä sekä Suomenlinnan kesäteatterissa että Kesäkino Engelissä, joihin olin halunnut jo vuosia, mutta en ollut saanut aikaiseksi lähteä. Viikon huipensi perinteinen mökkiviikonloppu kouluaikaisten ystävien kanssa.

Lähestyvä muutto patistaa tekemään nyt kaiken sellaisen, mikä aiemmin on jäänyt tekemättä siksi, että sen voisi tehdä koska vain. Toistaiseksi se on tuntunut hienolta. Päivät ovat olleet täynnä onnenhetkiä.

Suomenlinnan lautalla matkalla kotiin kesäteatterista. Sade on juuri alkamassa ja ilta hämärtymässä, valo on erikoinen ja Helsinki kaunis.

Annamari Sipilä pakinoi eilen Helsingin Sanomissa mustan huumorin sävyttämään tyyliinsä ulkosuomalaisen Suomen-lomailusta ja kuvaili, miten ulkosuomalainen tapaa maanisessa tahdissa hirveän määrän ihmisiä, suorittaa kaikki asiaan kuuluvat keskustelut eikä enää illalla muista, keitä on nähnyt.

En samaistunut lainkaan. Minusta tuntuu ennemminkin, että ajan viettäminen Suomessa asuvien rakkaiden ihmisten kanssa on muuttunut vielä astetta merkityksellisemmäksi siksi, että tiedän asuvani kohta heistä kaukana. Tunnen entistäkin syvemmin onnea kaikesta siitä, mistä täällä pidän.

Ehkä kokemukseni on erilainen siksi, että Sipilä on asunut ulkomailla pitkiä aikoja, kun taas minä vasta aloittelen elämää Suomen ulkopuolella. Tai sitten olemme vain tässä asiassa erilaisia.

Jännitin etukäteen, voisinko nauttia Suomessa olosta niin paljon, etten enää haluaisikaan muuttaa. Sellaisesta ei kuitenkaan ole ollut merkkiäkään. Päinvastoin olen ollut lähdöstä nyt vielä innostuneempi kuin ennen heinäkuun lomaani Bostonissa. Muutto tuntuu nyt paljon todellisemmalta, kun pääsin jo uuden elämän alkuun lomani aikana.

Olen töissä vielä kolme viikkoa ja Suomessa kokonaisuudessaan neljä ja puoli. Aika menee varmasti todella nopeasti, mutta olen varma, että siihen mahtuu vielä monta mieleenpainuvaa hetkeä.

Itse suunniteltu halloumi-munakoisohampurilainenmökillä ystävien kanssa grillattuna ja mökkiterassilla nautittuna.

Menolippu

Ostin elämäni ensimmäisen menolipun. Sellaisen oikean, jolla lennetään pois kotikaupungista tietämättä paluupäivää.

Yhdensuuntaisia lentoja olen ostanut monesti ennenkin, mutta ne ovat olleet osa laajoja kiertomatkoja, joiden aikana olen liikkunut monella eri kulkuneuvolla. En ole koskaan matkustanut ulkomaille tietämättä, milloin palaan.

Menolipun symbolinen merkitys on minulle iso, vaikka käytännössä asialla ei ole suurta merkitystä. Tiedän voivani palata koska hyvänsä.

Rahankaan puolesta menolipun hankkiminen ei ole iso asia, sillä yhdensuuntaisia lentoja Helsingistä Bostoniin tai takaisin saa suunnilleen puolella meno-paluulipun hinnasta.

Silti menolipulla matkustaminen tuntuu paljon enemmän uuteen paikkaan muuttamiselta kuin edestakaisin kulkeminen.

Menolippuni on joulukuun lopulle. Kun muutan syyskuussa Bostoniin, minulla on vielä tiedossa, koska seuraavan kerran palaan Suomeen. Olen Amerikassa kolme kuukautta ja tulen sitten pariksi viikoksi jouluvierailulle perhettäni ja ystäviäni tapaamaan.

Olen iloinen siitä, että olen voinut totutella uuteen elämääni asteittain. Ensimmäisen kerran olin Bostonissa reilut kaksi viikkoa. Silloin haaveilin muutosta, mutta mikään ei ollut vielä varmaa. Toisen kerran viivyin reilun kuukauden ja pidin jo Bostonia uutena kotikaupunkinani, koska tiesin varmasti muuttavani syksyllä.

Kolmas kerta on jo muutto siinä mielessä, että jään pois töistä ja annan asuntoni vuokralle. Kun tulen jouluksi Suomeen, minulla ei enää ole täällä omaa kotia.

Neljänteen lentooni mennessä olen toivottavasti jo niin hyvin kotiutunut uuteen elämääni, ettei menolipulla Suomesta poistuminen enää tunnu missään.

Lento Helsingistä Bostoniin Reykjavikin kautta kulkee kuvankauniin Grönlannin yli. Kuva viime lennoltani kesäkuun lopulta.

Kuka saa määrittää, mistä olen kotoisin?

Rasismista bloggaava Koko Hubara kertoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että häneltä on lapsesta saakka kyselty, mistä hän on oikeasti kotoisin. Vantaalla syntynyttä Hubaraa ei hänen ihonvärinsä vuoksi uskota, kun hän kertoo synnyinpaikkansa.

Valitettavasti se ei yllätä.

Amerikassa vastaavaa tuskin tapahtusi. Kokemukseni on toki vielä hyvin rajallinen, mutta amerikkalaiset vaikuttavat paljon suomalaisia valmiimmilta antamaan jokaiselle vallan määritellä itse, mistä hän on kotoisin. Jo pitkään Amerikassa asuneen Samulin kokemus on samanlainen: toisen identiteetin kyseenalaistaminen ei kuulu amerikkalaiseen kulttuuriin.

Minulta on kysytty muutaman kerran Bostonin ulkopuolella, mistä päin tulen. Kun olen kokeeksi sanonut tulevani Bostonista, kukaan ei ole vaikuttanut hämmästyneeltä tai väittänyt minulle vastaan. Vastaukseni on kelvannut sellaisenaan siitä huolimatta, että aksentistani kuulee heti, etten ole asunut Bostonissa kovin kauan.

Tämän newyorkilaisen paikan saippuakauppias kysyi kotipaikkaani siksi, etten selvästikään tuntenut heidän tuotteitaan, vaan pysähdyin hämmästelemään kuppikakkujen muotoisia saippuoita.

Toista oli kun asuin Espanjassa. Espanjalaiset sanoivat päin naamaa ”Etkä tule”, kun sanoin tulevani Madridista.

Kyse ei ollut puhetavastani, sillä madridilaista aksenttiani on moni espanjalainen kehunut. Kuten Hubaran tapauksessakin, ihonvärini määritti sen, etteivät paikalliset hyväksyneet minua yhdeksi heikäläisistä.

Espanjalaisille olin ennen kaikkea blondi. Vaikka olin värjännyt hiukseni voimakkaan punaisiksi, miehet huutelivat perääni kadulla ”hei, blondi”, kun he samaa hiusväriä käyttävälle espanjattarelle olisivat huutaneet ”hei, punapää” tai ”hei, tumma”.

Lopulta kyllästyin ja värjäsin hiukseni kokonaan vaaleiksi. Tuntui helpommalta, kun oma käsitys omasta ulkonäöstä ei ollut ristiriidassa ympärillä olevien ihmisten näkemyksen kanssa.

Kutsuisitko blondiksi naista, jolla on tämänväriset hiukset? Espanjalaiset kutsuivat.

Espanjan-kokemusteni jälkeen minuun teki vaikutuksen sen, miten valmiita tapaamani amerikkalaiset olivat hyväksymään väitteeni Bostonista tulemisesta.

Lisäksi huomiotani on kiinnittänyt se, miten harvoin minulta on ylipäänsä Amerikassa kysytty, mistä olen kotoisin. Bostonissa se on tullut puheeksi ainoastaan silloin, kun olen itse maininnut, että olen vasta muuttanut kaupunkiin. Kotikontujen ulkopuolella liikkuessani kotipaikkaani on kyselty vain, jos olen selvästi vaikuttanut turistilta.

Olen ollut siitä iloinen. Kysyjä voi ajatella olevansa kohteliaan kiinnostunut toisesta, mutta kysymys ”Mistä olet kotoisin?” pitää aina sisällään oletuksen ”Et ainakaan täältä”. Se viittaa siihen, että jokin toisessa on silmiinpistävän vierasta, toisenlaista, muualta tulevaa. Yhtä hyvin voisi sanoa ”Kiinnitin huomiota siihen, ettet taida olla täältä päin.” Siksi on parempi olla kysymättä.

Toivon, että me suomalaisetkin vielä opimme antamaan jokaiselle ihmiselle oikeuden määritellä itse oman identiteettinsä.

Yhtäkkiä olin taas oma itseni

Maanantaiaamuna herätessäni huomasin, että jokin oli muuttunut. Tunsin taas olevani oma itseni.

Se tuntui todella hyvältä.

Aiempina viikkoina täällä olin ollut kuin vieras ihminen itselleni. Sillä tavoin mieleni reagoi siihen, että aivan kaikki tässä uudessa elämäntilanteessa on minulle vierasta. Ei riitä, että minulla on eri kotimanner ja kotimaa kuin ennen. Aivan uutta on myös Samulin kanssa eläminen.

Hetkittäin olen kaivannut aivan valtavasti sitä, että saisin tänne edes yhden tutun asian.

Nyt sopeutuminen oli kuitenkin selvästi edennyt jonkin olennaisen askeleen. Minä olin taas sama kuin ennen.

Se oli juuri se tuttu asia, jota kaikkein eniten tarvitsin.

Kun oman pään sisällä tuntui taas tutulta, kaikki vieraus sen ulkopuolella oli heti paljon helpompi ottaa vastaan.

Olen todella kiitollinen siitä, että ehdin päästä sopeutumisessa tähän vaiheeseen ennen kuin palaan elokuuksi Suomeen. Olen vakuuttunut, että sen ansiosta minun on helpompi olla, kun syksyllä muutan tänne kokonaan.

Syksyllä on aivan varmasti edessä vielä paljon sopeutumista, kun en enää ole täällä lomalla. Silloin minulla on uuden kotipaikan ja uuden parisuhteen lisäksi aivan uudenlainen työ. Silloin joudun myös kohtaamaan Suomessa asuvista rakkaistani erossa olemisen aivan eri tavalla kuin nyt, kun eron on määrä kestää paljon pidemmän aikaa.

Herään varmasti vielä monena aamuna siihen, että pääni sisällä tuntuu asuvan joku vieras. Nyt kuitenkin sain nähdä, että jonain päivänä vieras katoaa ja saan tilalle tutun, rakkaan itseni. Tiesin toki järjellä, että niin tapahtuisi, mutta tunnetasolla on paljon helpompi luottaa sellaiseen, minkä on jo aiemmin kokenut.

Kun vierauden tunne syksyllä iskee, voin aina kuvitella mielessäni sen hetken, jolloin huomaankin olevani taas minä. Se tuntuu vielä paremmalta kuin yleensä, kun on ehtinyt olla itseään ikävä.

Auringon ottaminen takapihalla alkaa vähitellen tuntua kodilta. Nyt kun olen oma itseni, lukemani romaanikin tuntuu paljon paremmalta kuin se, jota viime viikolla eri mielentilassa luin.

Takapihan ”kotitoimistossani” voin tehdä töitä ensi kesänä ja ehkä tänä syksynäkin, jos sattuu tulemaan lämmin syksy. Pihalla olo muuttui heti paljon mukavammaksi, kun saimme hankittua kaksi pihatuolia.

Yksi kauneimmista lentoreiteistä

Hehkuvan sinisessä vedessä kelluvia jäälauttoja, jäisiä vuoria ja lunta silmänkantamattomiin. Grönlannin eteläkärki oli yksi kauneimmista maisemista, jotka olen koskaan reittilentokoneen ikkunasta nähnyt.

Olin valinnut Iceland Airin siksi, että Islannin kautta kulkeva reitti Helsingistä Bostoniin on suorin ja nopein. Maisemat tulivat kaupan päälle ihanana yllätyksenä. Olin ikkunapaikalla ja Grönlannin yllä paistoi aurinko, mikä sai meren ja jään värit hehkumaan.

Uuden kotikaupunkini pääsin näkemään taivaalta juuri, kun Charles-joki kimalsi laskevan auringon valossa.

Huomenna kaikki alkaa

”Enää yksi yö, niin muutetaan yhteen <3”, kirjoitti Samuli minulle äsken chatissä.

En huomannut viestiä heti, sillä olin juuri sulkemassa kahta isoa matkalaukkuani.

Palkaton vapaani alkaa vasta syyskuussa, mutta huomenna pääsen kuukaudeksi Bostoniin kesälomalle. Olemme Samulin kanssa päättäneet ajatella, että muutan Amerikkaan jo nyt. Jos saamme yhteisen elämän jo nyt kesällä hyvään alkuun, syksyn varsinainen muuttoni tuntuu toivottavasti paljon vähemmän hermostuttavalta.

Se tulisi tarpeeseen, sillä viime aikoina olen hermoillut huomattavan paljon. On vaikea nukkua öisin, kun on vuoronperään innoissaan ja kauhuissaan.

Lennän Iceland Airilla, joka antaa suureksi riemukseni ottaa ruumaan kaksi 23 kilon matkalaukkua ilman lisämaksua. Sen ansiosta saan muutettua kaikki tarvitsemani talvivaatteet uuteen kotiini jo nyt. Yritän viedä nyt mukanani kaiken, mitä uskon tarvitsevani Amerikassa mutta mitä en kaipaa enää elo-syyskuussa Suomessa.

Heti lomani aluksi on luvassa muuttopuuhia: yhteisen kodin laittamista, kännykkäliittymän avaamista, sosiaaliturvatunnuksen hankkimista ja muiden käytännön asioiden hoitamista.

Parin viikon päästä ajatus Bostonissa elämisestä tuntuu toivottavasti jo paljon todellisemmalta.

Minun kaupunkini

Se iskee täysin yllättäen mitä arkisimmilla hetkillä. Juoksulenkillä, kauppaan kävellessä, töissä palaverissa. Yhtäkkiä muistan, etten kohta ole täällä enää, ja kaikki tutut asiat ja ihmiset ympärillä tuntuvat pakahduttavan rakkailta ja tärkeiltä.

”Onko mun pakko lähteä? Mä en halua lähteä.”

Kun ajatus saa päässäni noiden sanojen muodon, tajuan heti, ettei se pidä paikkaansa. Tiedän, että haluan. Jos muuttoni peruuntuisi, olisin todella pettynyt ja surullinen.

Rakkaita tulee silti ikävä. Aivan erityisesti tietenkin ihmisiä, mutta myös paikkoja, maisemia, asioita. Puistozumbaa Arabianrannassa, kolmen pallon jäätelötötteröitä Kaivopuistossa, kävelylenkkejä Töölönlahdella. Kahvin tuoksua ilmassa, kun tuulee Meiran paahtimolta päin.

Synnyin ja kasvoin Helsingissä, enkä ole koskaan muuttanut synnyinkaupungistani pysyvästi pois. Opiskelin Tampereella ja Madridissa, mutta tiesin aina, että palaisin ennen pitkää Helsinkiin.

Nytkin tarkoitukseni on palata, ja olen kiitollinen siitä, etten joudu hyvästelemään sielunmaisemaani lopullisesti.

Unelmoin elämästä, jossa asuisimme Samulin kanssa useaankin otteeseen ulkomailla, mutta samaan aikaan kaipaan ja tarvitsen tunnetta siitä, että minulla on synnyinseudullani pysyvä koti.

Otan kodiksi jokaisen paikan, jossa asun, mutta jollain aivan erityisellä tavalla Helsinki on silti aina minun kaupunkini.