Yhdysvaltojen kansallislaulussa ylistetään vapaiden maata. Yksi maan tunnetuimmista symboleista on Vapaudenpatsas. Entisen naapuriosavaltiomme New Hampshiren motto on Elä vapaana tai kuole.
Tosiasiassa on tietenkin suhteellista, miten vapaita nykyamerikkalaiset oikeastaan ovat. Amerikkalainen työelämä on monella tapaa orjuuttavaa. Jos kuuluu niihin onnekkaisiin, jotka tekevät unelmatyötään hyvällä palkalla, työnantaja edellyttää todennäköisesti täydellistä omistautumista työlle. Jos taas kuuluu niihin epäonnisiin, jotka tekevät kahta tai kolmea alipalkattua työtä elättääkseen perheensä, olosuhteet pakottavat raatamaan tauotta.
Minä olin kuitenkin suorastaan hävyttömän onnekas, ja minulle elämä Yhdysvalloissa toi mukanaan enemmän vapautta kuin moni kokee koko elämänsä aikana. Freelancetoimittajana vastasin itse työajoistani ja työtehtävistäni. Kaikki työ oli etätyötä, joten saatoin työskennellä vaikkapa bikineissä takapihalla tai bussissa reissatessani ympäri maata. Sain tehdä työmatkoja niin usein kuin halusin mihin halusin, kunhan vain keksin matkustamista vaativia juttuideoita, jotka asiakkaani halusivat minun toteuttavan. Sain elää luonnollisen vuorokausirytmini mukaisesti eli valvoa aamuyhteen tai -kahteen ja nukkua siitä aamukymmeneen.
Olin koko ajan hyvin tietoinen siitä, että kaikki tuo vapaus päättyisi aikanaan, ja kokisin tuskin enää koskaan mitään vastaavaa.
Luovuin vapaudesta omasta vapaasta tahdostani. Halusin nimittäin lapsia.
Ensimmäisen lapsen saaminen vaatii varmasti aina totuttelua vapaudesta luopumiseen. Minulla kontrasti lasten saamista edeltävän elämänvaiheen ja esikoisvauva-arjen välillä oli kuitenkin poikkeuksellisen raju – sekä yllä kuvaamani poikkeuksellisen vapauden vuoksi että siksi, että vauvoja tuli kerralla kaksi.
Juuri kun vauvavuodesta oli selvitty, iski korona. Sen myötä arjesta katosivat monet pienet asiat, jotka toivat kaksosvauvojen kotiäidille edes pientä vapauden tunnetta. Yksi lempiasioistani Suomeen muuton jälkeen oli pääkaupunkiseudun ilmainen julkinen liikenne rattaiden kanssa liikkuville. Asumme paikallisjuna-aseman vieressä, ja saatoin koska hyvänsä hypätä lasten kanssa junaan. Myös kauppakeskuksissa kuljeskeleminen keskellä päivää toi eräänlaisen vapauden tunteen. Tänä keväänä kaikki tuo tuntui yhtäkkiä lähes yhtä kaukaiselta ja epätodelliselta kuin muistot matkoistani ympäri Yhdysvaltoja. Jos asuisin Bostonissa, se olisi yhtä kaukaista edelleen.
Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten vaikealta pandemian aiheuttamien rajoitusten täytyy amerikkalaisista tuntua. Jos on oppinut ihailemaan iskulausetta Elä vapaana tai kuole, on varmasti äärimmäisen vaikea hyväksyä ajatusta, että viranomaiset rajoittaisivat oikeutta oman elinkeinon harjoittamiseen tai läheisten ihmisten tapaamiseen.
Välillä kaipaan vapaiden maata niin että sydämeen sattuu. Kaipuuni kohdetta ei kuitenkaan tällä hetkellä ole olemassa. Sitä kaipaavat korona-arjen keskellä varmasti nekin, jotka asuvat Yhdysvalloissa edelleen.
Amerikkaa ymmärtämässä 