Ihan oikeaa ruuanlaittoa

Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.

Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.

Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.

Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.

Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.

Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.

Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.

Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.

Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.

Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.

Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.

Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.

Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.

Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.

Advertisement

Salaperäinen äkkilähtö pääkaupunkiin

Sain keskiviikkoiltana uteliaisuutta herättävän tekstiviestin: ulkoministeri Timo Soini pitäisi Washingtonissa lehdistötilaisuuden heti seuraavana aamuna. Tilaisuuden aihe oli salainen, ja se paljastettaisiin vasta yön kuluessa.

Yllätykset ja nopeat suunnitelmanmuutokset ovat keskeinen osa uutistoimittajan työtä, mutta tämä oli silti poikkeuksellista. Poliitikot pitävät kyllä välillä lehdistötilaisuuksia lyhyellä varoitusajalla, ja aihekin saattaa olla salainen tilaisuuden alkuun saakka, mutta yleensä tällaiset tilaisuudet ovat Helsingissä, missä valtakunnallisen suomalaismedian uutistoimituksetkin ovat. Washingtonissa vieraillessaan suomalaisministerit pitävät usein matkaansa liittyvän tiedotustilaisuuden meille täällä työskenteleville toimittajille, mutta sellaiset tilaisuudet suunnitellaan hyvissä ajoin ennalta, eikä niihin liity mitään salaperäistä.

Arvelin, ettei tilaisuuden aihe liittyisi millään tavalla Yhdysvaltoihin. Vaikutti siltä, että tilaisuus pidettäisiin Washingtonissa ainoastaan siksi, että ministeri sattui olemaan siellä.

Minun kannaltani viesti merkitsi, että minulla olisi yö aikaa hankkiutua Bostonista Washingtoniin.

Tiesin sen olevan mahdollista. Ensimmäinen lento Bostonista Washingtoniin lähtee arkisin puoli kuudelta aamulla. Se laskeutuu seitsemän aikoihin, ja mikäli aamun ruuhkien kanssa ei ole aivan erityisen huonoa tuuria, sillä ehtii yhdeksäksi Washingtonin keskustaan.

Soinin tilaisuus alkaisi yhdeksältä.

Meillä oli myöhäinen ilta ja Suomessa varhaisaamu. STT:n aamun uutistyötä johtavan uutispäällikön vuoro oli alkamassa tunnin kuluttua, joten tiesin hänen olevan hereillä. Soitin hänelle ja sovin, että lähtisin matkaan. Ostin lennot ja aloin pakata pientä käsimatkatavarakassia. Helsingin-uutistoimituksessa alettiin heräillä, ja keskustelin useamman eri ihmisen kanssa sähköpostilla matkani yksityiskohdista.

Pääsin nukkumaan aamuyhden maissa. Herätyskello oli soimassa 3.30.

Uber-taksimatka Bostonin lentokentälle sujui keskellä yötä nopeasti ja helposti. Kentälle päästyäni soitin uudelleen uutispäällikölle. Lyhyiden yöunieni aikana tiedotustilaisuuden aihe selvinnyt: Afganistanissa keväällä siepattu suomalainen avustustyöntekijä oli onnistuttu vapauttamaan.

Vaikutti pahasti siltä, että olin matkustamassa pääkaupunkiin turhaan. Uutistoimitukseen oli nimittäin nukkuessani tullut kutsu tiedotustilaisuuteen Helsingissä. Kutsussa oli kerrottu, että ulkoministeri Soini puhuisi Helsingin-tilaisuudessa videoyhteyden kautta.

Päätimme silti, ettei matkaani kannattaisi enää peruakaan, kun olin jo ostanut lennot ja matkustanut kentälle.

Nousin koneeseen ja yritin nukkua. Lento Bostonista Washingtoniin kestää vain reilun tunnin.

Kone laskeutui vartin etuajassa ja uskaltauduin jopa ostamaan aamupalaa lentokentän leipäkahvilasta, jossa ei ollut jonoa. Tiesin, että kuluisi useita tunteja ennen kuin pääsisin seuraavan kerran lähellekään ruokaa.

Leivän ostettuani hyppäsin saman tien Uber-taksiin. Kello oli siinä vaiheessa kymmentä yli seitsemän. Matkan pisin osuus oli alkamassa.

Yritin nukkua lisää. Ruuhkat olisivat mitä olisivat, eikä niistä hermoileminen veisi meitä perille yhtään nopeammin.

Onnistuin nukahtamaan ja heräsin kymmentä vaille yhdeksän. Tilaisuus oli alkamassa kymmenen minuutin kuluttua! Unisin silmin yritin hahmottaa, kuinka kaukana Suomen suurlähetystöstä olimme.

Kuskini vakuutti, että olimme lähes perillä. Ehtiminen menisi joka tapauksessa todella tiukille. Onneksi olin nukkunut suuren osan matkasta sen sijaan, että olisin stressannut ja tuijottanut kelloa.

Saavuimme perille neljää vaille yhdeksän. Juoksin lähetystöön, joka on onneksi minulle tuttu paikka jo entuudestaan. Myös ovella minua odottanut lähetystön viestintäkoordinaattori oli tuttu. Hän opasti minut nopeasti oikeaan huoneeseen.

Ehdin istua alas ja ottaa työvälineet esiin. Onneksi ministerikin oli muutaman minuutin myöhässä, joten ehdin jopa hieman rauhoittua ja tervehtiä kollegoita. On aina mukava nähdä muita Yhdysvalloissa työskenteleviä suomalaistoimittajia. Olemme kahden viime vuoden aikana kokeneet monenlaista yhdessä, ja ymmärrämme toistemme työtä paremmin kuin kenties kukaan muu.

Kun tilaisuus alkoi, kävi ilmi, etten sittenkään ollut paikalla turhaan. Helsingin-tiedotustilaisuudessa istuville toimittajille näytettäisiin videoyhteyden kautta ainoastaan osa meidän tilaisuudestamme. Vain me Washingtoniin kerääntyneet toimittajat saisimme kysyä ministeriltä kysymyksiä, ja vain me kuulisimme hänen vastauksensa.

Itse tiedotustilaisuudessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yritimme kysellä tapauksen yksityiskohtia, mutta ministeri ei voinut kertoa niistä oikeastaan mitään, sillä rikostutkinta sieppaajien kiinni ottamiseksi on yhä käynnissä. Yritimme keksiä kysymyksiä, joihin ministeri voisi vastata.

Otimme hänestä myös kuvia, sillä sanomalehdessä tai netin uutissivustolla on iso ero siinä, onko jutun yhteydessä tuore kuva sen päivän tiedotustilaisuudesta vai vain vanha kasvokuva tilaisuudessa puhuneesta ihmisestä. Ainakin meidän journalistien mielestä siinä on iso ero. En tiedä, kiinnittääkö suurin osa lukijoista mitään huomiota siihen, milloin kuva on otettu.

Tilaisuus oli ohi puolessa tunnissa. Sitten piti vielä kirjoittaa jutut. Tein yhteistyötä Helsingin-tilaisuuteen osallistuneen ja Helsingissä kotitoimituksessa kumpaakin tilaisuutta netistä seuranneen kollegan kanssa.

Lopuksi ehdin vielä ostaa lounasta suosikkipikaruokaketjustani Pret-a-Mangerista, josta saa tuoreita mutta silti hyllyyn valmiiksi tehtyjä täytettyjä leipiä ja salaatteja.

Söin lounaan pienessä puistossa Washingtonin keskustassa. Juuri kun sain syötyä, alkoi sataa. Päätin lähteä köröttelemään kohti lentokenttää, vaikkei minulla ollut vielä kiire. Olin nimittäin saanut viestin, että paluulentoni olisi myöhässä.

Olin ollut perillä Washingtonissa reilut neljä tuntia, ja nyt olin jo paluumatkalla. Matka kotoa lähetystöön oli kestänyt taksimatkoineen ja lentoineen lähes viisi tuntia. Paluumatkaan kului myöhästyneen lennon odottelun vuoksi viisi ja puoli.

Paluutaksissa minun olisi pitänyt tehdä töitä, jotka olin alun perin suunnitellut sille päivälle. Olin kirjoittamassa juttua, jonka deadline oli seuraavana aamupäivänä.

Kiireessä olin kuitenkin unohtanut kytkeä lähetystössä tietokoneeni virtajohdon seinään, ja koneesta oli akku lopussa. Se ei tuntunut suurelta menetykseltä, sillä omakin virtani oli hyvin vähissä.

En saanut aloitettua rästissä olevia töitä myöskään lentokentällä enkä lennolla. Laskin, että voisin tehdä ne seuraavana yönä, kunhan nukkuisin ensin kotiin päästyäni muutaman tunnin.

Pääsin kotiin ja nukuin puolille öin. Sitten heräsin töihin. Jutun kirjoittamisen lisäksi esiin oli noussut toinenkin työasia, joka minun täytyi hoitaa niin pian kuin mahdollista.

Aamuviiden aikaan työni alkoivat olla voiton puolella. Silloin huomasin kuitenkin kännykkäni uutissovellusten alkaneen kuitenkin vilkkua: Lontoossa oli tapahtunut terrori-isku.

Avasin sähköpostit ja näin, että yön tunteina kirjoittamani jutun julkaisu oli päätetty siirtää päivää myöhemmäksi.

Se oli oikea päätös, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Olin itse ollut juuri aikeissa ehdottaa samaa. Ulkomaansivuilla on rajallinen määrä tilaa, eikä olisi mitään järkeä haaskata vaivalla tekemääni reportaasia Yhdysvaltojen rotusuhteista julkaisemalla sitä päivänä, jolloin lukijoiden huomio olisi terrori-iskuissa.

Tuntui silti hieman hölmöltä, että olin valvonut toisen peräkkäisen yön kirjoittaakseni jutun, jonka olisin lopulta ehtinyt tehdä kunnon yöunien jälkeen seuraavana päivänä.

Uutistoimittajaksi ryhtyessään ei kuitenkaan valitse pelkkää uraa vaan kokonaisen elämäntavan. Niin hyvässä kuin pahassakin uutistyö on hetkessä elämistä, nopeaa reagointia ja jatkuvaa suunnitelmien muuttamista.

En vaihtaisi sitä pois. Missä muussa työssä tavallinen koti-ilta voisi yhtäkkiä vaihtua äkkilähdöksi pääkaupunkiin.

Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Oval Office on pienempi kuin tv-sarjoissa

Viikko sitten luin aamulla herättyäni heti ensimmäiseksi sähköpostin, joka sai minut pomppimaan ja hihkumaan innosta.

Pääsisin Oval Officeen, Yhdysvaltojen presidentin lähes myyttiseltä tuntuvaan virkahuoneeseen!

Olin jo viikon verran tiennyt, että synnyinmaani ja uuden kotimaani presidentit tapaisivat Valkoisessa talossa, ja että pääsisin raportoimaan vierailusta. Se oli jo itsessään ihmeellistä. Presidentti Niinistö oli saanut jo toisena peräkkäisenä vuonna kutsun Valkoiseen taloon, mikä on Suomen historiassa täysin poikkeuksellista, ja minä onnekas pääsisin sinne hänen mukanaan jo toista kertaa.

Ensimmäinen vierailuni Valkoisessa talossa oli ollut kenties kaikkein mieleenpainuvin yksittäinen kokemus siihenastisella Yhdysvaltojen-freelancetoimittajan urallani. Silloin emme kuitenkaan päässeet presidentin virkahuoneeseen.

Oval Office on tuntunut yhdeltä maailman kiehtovimmista huoneista aina siitä lähtien, kun näin teini-iässä West Wing -televisiosarjan ensimmäisen jakson, ja sarjasta tuli saman tien suosikkini. Nyt Yhdysvalloissa asuessani olen tujoitellut illat pitkät House of Cardsin, Scandalin ja Rouva ministerin tekijöiden näkemystä Ovaalista.

Näihin Hollywood-versioihin verrattuna presidentti Donald Trumpin todellinen virkahuone oli pienoinen pettymys.

Se ei vastannut myöskään odotuksia, joita minulla oli todellisesta virkahuoneesta julkaistujen uutiskuvien perusteella.

Huone tuntui luonnossa paljon pienemmältä kuin kuvissa.

Osin asiaan vaikutti varmastikin se, että huoneessa oli kerralla niin paljon ihmisiä. Televisiosta ja kuvista tutulla sohva- ja nojatuoliryhmällä istuivat presidentit Trump ja Niinistö, varapresidentti Mike Pence, ulkoministeri Rex Tillerson sekä kaksi Suomen delegaation jäsentä. Sohvaryhmän ja työpöydän välinen lattiatila oli täynnä suomalaisjournalisteja sekä vierailuamme isännöiviä Valkoisen talon työntekijöitä.

Isännät vahtivat meitä tarkalla silmällä. Heille oli selvästikin tärkeää, että keskittyisimme katselemaan presidenttejä emmekä itse huonetta.

Olin kuitenkin luvannut itselleni, etten unohtaisi katsella ympärilleni huoneessa, johon olin niin kovasti halunnut päästä.

Suurin pettymys oli presidentin työpöytä. Näkemissäni uutiskuvissa pöytä on aina vaikuttanut isolta ja majesteettiselta puukaiverruksineen. Olen ajatellut, että se on suunniteltu tekemään vaikutus presidentin vieraisiin ja saamaan heidän tuntemaan olonsa pieniksi.

Oikeassa elämässä pöytä näyttikin kuitenkin paljon pienemmältä ja vaatimattomammalta kuin odotin. Pöydän takana oleva työtuolikaan ei huokunut odottamaani arvokkuutta.

Mietin jo, oliko kyseessä edes sama pöytä, vai oliko huoneen sisustusta vaihdettu, jotta koko toimittajalauma mahtuisi sisään. Mutta kun jälkikäteen tutkailin ottamiani kuvia, yhdessä niistä näkyy selvästi puukaiverruksia, jotka ovat samanlaisia kuin uutiskuvien pöydän kyljissä.

Kenties pöytä ei vain päässyt oikeuksiinsa liian läheltä katsottuna. Ryhmämme täytti huoneen niin, ettei minulla ollut mahdollisuutta ottaa askelta kauemmas nähdäkseni kunnolla pöydän kaiverrukset.

Voi myös olla, että presidenttiä kuvataan yleensä kuvakulmista, jotka saavat pöydän näyttämään kokoaan suuremmalta.

Trumpin valitsemat kullanväriset verhot sopivat kuitenkin mielestäni huoneeseen hyvin.

Pienistä pettymyksistä huolimatta tuntuu todella erityiseltä, että pääsin käymään Oval Officessa.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun saan tehdä toimittajan työtä Yhdysvalloissa juuri nyt, kun koko maailman huomio on kiinnittynyt tämän maan uutisiin. Lisäksi olen ihmeellisen onnekas, kun olen päässyt Valkoiseen taloon – ja vieläpä kaksi kertaa.

Jos minulla jonain päivänä on lastenlapsia, he saavat taatusti kuulla kyllästymiseen saakka juttuja siitä, kuinka mummi pääsi käymään Yhdysvaltojen presidentin myyttisessä virkahuoneessa.

Oval Officen katossa on kohokuviona Yhdysvaltojen presidentin sinetti.