Ulkomailla asuminen ja perusturvallisuuden puute

Eräs ympäri maailmaa matkustellut ystäväni totesi vauvakutsuilla, että jos hän joskus olisi raskaana täällä synnyinmaassaan, hänen olisi helppo luottaa täkäläiseen elintarviketurvallisuuteen. Hän ei kuulemma kokisi tarvetta esimerkiksi kysellä ravintoloissa, ovatko siellä käytetyt maitotuotteet pastöroituja. Toinen ystäväni vastasi, ettei hänkään kysellyt sellaista raskaana ollessaan. Yllätyin, sillä muistan, miten tarkka hän kokonaisuudessaan oli raskautensa turvallisuuteen liittyvistä asioista.

Ystävieni kommentit auttoivat minua ymmärtämään jotain, mitä olin ihmetellyt koko raskauteni ajan.

Bostonin seudulla asuu paljon elämää ylisuorittavia uraihmisiä, jotka suhtautuvat raskauteen ja vanhemmuuteen yhtenä ylisuoritettavana tehtävänä muiden joukossa. Tästä huolimatta raskausajan elintarviketurvallisuuteen liittyvät kysymykseni ravintoloissa ja kahviloissa saavat usein henkilökunnan hämmentymään. Suuren osan ajasta vaikuttaa siltä, ettei kukaan muu ole koskaan kysynyt heiltä esimerkiksi maitojen tai mehujen pastöroinnista. Se on tuntunut minusta käsittämättömältä ottaen huomioon, miten paljon raskaana olevia asiakkaita täällä suuren maan suurkaupunkialueella on. Vaikka tiedänkin olevani tällaisten asioiden suhteen ylivarovainen, en mitenkään voi uskoa, etteikö ylivarovaisia tulevia äitejä olisi täällä pilvin pimein.

Nyt kuitenkin ymmärsin, mistä todennäköisesti on kyse: suurin osa muista ylivarovaisuuteen taipuvaisista odottavista äideistä ympärilläni asuu synnyinmaassaan.

 

Ulkomailla asuminen romuttaa ihmisen perusturvallisuuden tunteen tavalla, jota on vaikea huomata tai käsittää edes silloin, kun se tapahtuu itselle. Kaikki alkaa siitä, kun ensimmäisiä kertoja erehtyy pahemman kerran jonkin sellaisen asian suhteen, jota on synnyinmaassaan oppinut pitämään itsestäänselvyytenä.

Pidin itsestäänselvyytenä esimerkiksi sitä, että vapailta markkinoilta voi ostaa sairausvakuutuksen mihin aikaan vuodesta hyvänsä. Niin ei täällä ole, ja harhaluulostani seurasi isoja ongelmia.

Pidin itsestäänselvyytenä myös sitä, että yritysten asiakaspalvelunumeroon vastaavat tietävät, mistä puhuvat – tai myöntävät rehellisesti, jos eivät osaa vastata johonkin kysymykseen. Se kuvitelma tuli kalliiksi. Autovakuutusyhtiömme asiakaspalvelija vakuutti minulle kirkkain silmin, että vakuutuksemme korvaisi vuokra-autolla ajaessa tapahtuneen onnettomuuden ainoastaan siinä tapauksessa, että auto oli vuokrattu Samulin nimissä. Useita työmatkoja ja vuokra-autofirmoille maksettuja vakuutusmaksuja myöhemmin sain tietää, että itse asiassa autovakuutuksemme kattoi sittenkin myös minun yksinäni vuokraamani autot.

Tällaiset tilanteet opettavat, ettei ulkomailla asuessa voi pitää itsestäänselvyytenä asioita, joihin synnyinmaassaan kasvaessaan on oppinut luottamaan.

Pahinta asiassa on, ettei ulkomailla asuvalla ole mitään keinoa erottaa toisistaan niitä itsestäänselvyyksiä, jotka pätevät myös uudessa kotimaassa ja niitä, jotka eivät pädekään. Fysiikan lait toki toimivat täällä samoin kuin Suomessa, mutta kaikki ihmisten toimintaan liittyvä on yhtä kysymysmerkkiä.

Ainoa keino pysyä järjissään on, ettei sisäistä tätä asiaa kaikessa kauheudessaan. On parempi tehdä edes jonkin verran oletuksia ja erehtyä silloin tällöin kuin elää jatkuvassa epävarmuudessa tietoisena siitä, ettei mikään ihmisten luoma välttämättä toimi uudessa kotimassa niin kuin luulisi.

On kuitenkin asioita, jotka tuntuvat niin tärkeiltä, ettei niiden suhteen ole erehtymisen varaa. Jos on murehtivaista sorttia kuten minä, niitä on enemmän kuin huolettomammalla luonteella.

Minulle raskauteeni liittyvät asiat ovat juuri sellaisella tavalla tärkeitä. Kun kyse on sisälläni kasvavien pienten ihmisten turvallisuudesta, siedän paljon vähemmän epävarmuutta kuin silloin, kun kyse oli pelkästään minusta itsestäni.

Amerikkalaiset ystäväni osaavat ottaa itsestäänselvyytenä sen, ettei ravintolassa käytetä pastöroimatonta maitoa tai jugurttia. Se on ylellisyyttä, johon minulla maahanmuuttajalla ei ole varaa. Yhdysvaltojen terveysviranomaiset varoittavat verkkosivuillaan pastöroimattomien maitotuotteiden vaaroista, joten tiedän, että niitäkin on saatavilla. Miten minä voisin osata arvioida, missä tilanteissa niihin saattaa törmätä? Olin jo väärässä puhelinasiakaspalvelijoiden luotettavuuden suhteen; miksi arvioni tästä asiasta osuisi sen paremmin oikeaan?

 

Olen törmännyt samaan ilmiöön myös muissa kuin turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Tähän mennessä kaikkein ahdistavin kokemukseni raskauteni ajalta on se, kun yritin selvittää, miten vauvoillemme hankitaan sairausvakuutus.

Asiaan liittyi varmasti alitajuista ahdistusta alusta alkaen, olihan vakuutuksen hankkiminen juuri se ensimmäinen asia, jossa erehdyin pahemman kerran luottaessani maailman toimivan täällä samoin kuin Suomessa. Tilannetta ei helpottanut se, että olen oppinut kantapään kautta ja nähnyt kerran toisensa jälkeen, että asiakaspalvelussa saatetaan tässä maassa puhua puuta heinää.

Halusin olla varma siitä, että saamme vauvoillemme vakuutusturvan, joka alkaa heti heidän syntymänsä hetkellä. Asia on kaksosraskaudessa erittäin tärkeä, sillä vauvat saattavat hyvinkin syntyä ennen aikojaan ja tarvita elämänsä alussa keskoshoitoa. Kaikki lääkärinpalvelut ovat tässä maassa niin kalliita, että kahden vauvan monen viikon keskoshoidon maksaminen omasta pussista ajaisi taatusti hyvätuloisenkin pariskunnan elinikäiseen velkakierteeseen.

Oletin, että vauvat pitäisi siksi kirjata vakuutukseen hyvissä ajoin ennen syntymää. Olin kuitenkin – taas vaihteeksi – väärässä. Tämäkään asia ei toimisi niin kuin Suomessa. Sain heti alussa tietää, ettei vauvoja voisi kirjata vakuutukseen ennen kuin he olisivat syntyneet.

Ensimmäinen asiakaspalvelija selitti minulle, että vauvoilla olisi elämänsä alussa vanhempiensa vakuutuksen perusteella automaattinen vakuutusturva siihen saakka, kun he ensimmäisen kerran pääsisivät sairaalasta kotiin. Sitä ennen meidän tulisi kirjata heidät jommankumman meistä vakuutukseen, ja turva jatkuisi katkeamattomana siitä eteenpäinkin. Tämä kuulosti loogiselta ja hyvältä, mutta olin oppinut olemaan luottamatta yksittäisen asiakaspalvelijan sanaan. Halusin asiasta mustaa valkoisella, juridisesti sitovan vakuutusehtodokumentin, jossa tämä kerrottaisiin.

Kun yritin hankkia sellaista, seuraava asiakaspalvelija ilmoitti, että hänen kollegansa oli puhunut perättömiä. Vauvoilla ei ollut automaattista vakuutusturvaa. Jos häntä oli uskominen, vakuutus itse asiassa kattaisi vain terveiden vauvojen peruslääkärinpalvelut. Hänen viestistään sain sen käsityksen, ettemme saisi millään rahalla hankittua vakuutusta, joka kattaisi sairaana tai ennenaikaisesti syntyneen vauvan tarvitseman erikoissairaanhoidon kuten keskoshoidon.

Tässä vaiheessa raskaushormonit saivat ylivallan, ja jatkaessani asian selvittämistä itkin muutamia kertoja täysin hysteerisenä. Se voi tuntua ylireagoimiselta, mutta Yhdysvallat on sellaisella tavalla julma maa, etten kerta kaikkiaan voinut sivuuttaa saamaani viestiä naurettavana ja päivänselvästi virheellisenä. Tosiasia on, että tässä maassa ahkera ja työteliäs keskiluokkainen yhteiskunnan jäsen saattaa lyhyessä ajassa menettää kaiken kohtuuttomien lääkärinlaskujen vuoksi. Tarina voi mennä esimerkiksi niin, että ensin työnantaja supistaa toimintojaan ja itseltä lähtee työpaikka, jolloin työsuhde-etuna saatu sairausvakuutuskin lakkaa olemasta voimassa, eikä työttömällä välttämättä ole varaa ottaa vapailta markkinoilta uutta, kallista sairausvakuutusta. Jos pian tämän jälkeen sairastuu tai loukkaantuu vakavasti ja tarvitsee kallista lääkärinhoitoa, sen maksaminen saattaa viedä katon pään päältä. Asunnottomana on vaikea pysyä siistinä ja edustavana työhaastatteluja varten, eikä uutta työpaikkaa välttämättä koskaan enää löydy. Osalla amerikkalaiskaupunkien katuja asuttavista lukuisista kodittomista on tämänkaltainen taustatarina.

Minun kaikkea epäilevä maahanmuuttajan mieleni piti täysin mahdollisena, ettemme kerta kaikkiaan onnistuisi vakuuttamaan vauvojamme keskoshoidon tai muun erikoissairaanhoidon tarpeen varalta. Järjellä ajatellen se ei ollut todennäköistä, sillä tässä maassa tuskin olisi niin paljon niin hienoja keskososastoja, jos keskosia ei voisi hoidattaa vakuutusyhtiön rahoilla. Raskaushormonien vallassa minut kuitenkin riitti suistamaan raiteiltaan sen tiedostaminen, että elän niin julmassa maassa, että meidän oli arvioni mukaan mahdollista joutua valitsemaan, menettäisimmekö koko omaisuutemme vai jättäisimmekö vauvamme kuolemaan.

Vakuutusyhtiön asiakaspalvelijat eivät tietystikään ymmärtäneet hätääni. He ovat tottuneet syntyperäisiin amerikkalaisiin asiakkaisiin, jotka pitävät itsestään selvänä, että kunhan vauvalle ottaa vakuutuksen 30 vuorokauden sisällä syntymästä, hänellä on kattava vakuutusturva syntymästä alkaen.

Näin asia nimittäin vaikuttaa nyt lopulta olevan. Vauvoilla ei ole automaattista vakuutusturvaa elämänsä ensi metreille, mutta maan tapa on, että kunhan vakuutuksen ottaa 30 vuorokauden sisällä, se kattaa kaiken syntymästä saakka.

Täysin varmaa tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole, sillä eräässä amerikkalaisessa raskausartikkelissa neuvottiin varmistamaan ennen vauvojen vakuutuksen ottamista, että turva todellakin alkaa jo syntymän hetkeltä. Ymmärtääkseni ei ole olemassa esimerkiksi valtakunnallisesti sitovaa lakia, joka velvoittaisi kaikki vakuutusyhtiöt määrittelemään vakuutusehdot näin. Jos näin ei vielä ole tapahtunut, jonain päivänä joku saattaa vielä ottaa vauvalleen vakuutuksen, jonka turva alkaakin vasta siitä hetkestä, kun vakuutusyhtiö on saanut käsiteltyä paperit vauvan liittämisestä vanhempansa vakuutukseen. Kuten tunnettu amerikkalainen kirjallisuussitaatti kuuluu, “Just because you’re paranoid doesn’t mean they aren’t after you.”

Useimmat amerikkalaiset eivät kuitenkaan selvästikään varmista tätä asiaa vakuutusyhtiöstään, ja oli todella työläs prosessi saada epäpätevät asiakaspalvelijat hankkimaan minulle vakuutusdokumentit, joista pystyin itse tarkistamaan, että vakuutuksen alkaminen syntymästä tosiaankin oli kirjattu vakuutusehtoihin eikä ollut pelkkä maan tapa, jota vakuutusyhtiö voisi muuttaa koska hyvänsä.

 

Jatkuva epävarmuus on raskasta, eivätkä raskaushormonit auta asiaa. Välillä mieleni suojamekanismit ovat murtuneet sellaistenkin asioiden suhteen, joissa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta tai edes koko omaisuuden menettämisen uhasta.

Kun tilasimme lastenrattaita valmistavan yrityksen nettikaupasta kalliit kaksosrattaat, tapahtui jotain, mitä kummallekaan meistä ei ole koskaan edullisempien ostosten kohdalla tapahtunut: Paketti vaurioitui matkalla ja kuljetuspalvelu palautti lähettäjälle. Sekä kuljetuspalvelu että rattaiden valmistaja hoitivat asiasta tiedottamisen todella surkeasti. Paketin piti saapua meille perjantaina, ja kuljetuspalvelun paketinseurantapalvelun mukaan se oli myös toimitettu perille juuri sinä samaisena perjantaina. Pakettia ei kuitenkaan näkynyt missään. Tutkiessani seurantapalvelun tietoja tarkasti huomasin, että vastaanottajan kotipaikaksi ei ollutkaan merkitty meidän kotikaupunkimme vaan Kaliforniassa sijaitseva Mira Loma, josta paketti oli alun perin lähtenyt matkaan. Vasta kun loin ilmaistunnukset kuljetuspalvelun asiakasportaaliin, pääsin näkemään paketin matkan vaihe vaiheelta, ja sain tietää, että tilanne johtui paketin vaurioitumisesta.

Otin yhteyttä rattaiden valmistajaan, ja he kuulivat asiasta ensimmäistä kertaa minulta. Vaikka vaurioitunut paketti oli jo palautettu heidän varastolleen, vielä tässäkään vaiheessa tieto ei ollut kulkeutunut heidän asiakaspalveluunsa, jotta he osaisivat ottaa asiakkaaseen yhteyttä. Viestini päätyi asiakaspalvelijalle, joka oli täysin päinvastainen kuin amerikkalaiset asiakaspalvelijat yleensä: hän osasi asiansa mutta ei osannut viestiä asiakkaalle kohteliaasti ja ystävällisesti. Asiakaspalvelijan viesteistä kuuli alusta alkaen, ettei hän aikonut uskoa minua ennen kuin saisi varastolta vahvistuksen tarinalleni. Taitava asiakaspalvelija olisi tietenkin viestinyt asiakkaalle päin, että tämä on aina oikeassa, vaikka olisikin kulissien takana varmistanut, ettei asiakas yritä huijata itselleen toisia rattaita. Taitava asiakaspalvelija olisi rauhoittanut asiakkaan mieltä ryhtymällä heti alusta alkaen toimiin tilanteen korjaamiseksi, vaikka olisikin varonut lähettämästä asiakkaalle uutta pakettia ennen kuin olisi varmaa, että vanha tosiaankin oli palautettu varastolle.

Minun kohdalleni osunut asiakaspalvelija ei toiminut näin. Jouduin odottamaan useita päiviä, että hän saisi tarinani vahvistettua varastolta. Aluksi pelkäsin vain, että tilaamamme tuote loppuisi sillä välin varastosta, ja joutuisimme odottamaan korvaavaa tuotetta monta kuukautta. Eräänä unettomana yönä tajusin kuitenkin, ettei minulla oikeastaan ollut mitään painavaa järkiperustetta luottaa edes siihen, että rattaiden valmistaja ikinä lähettäisi meille korvaavaa tuotetta. Kuljetusfirman sivuilla todettiin, ettei kirjallisia dokumentteja paketin matkasta annettaisi paketin vastaanottajalle vaan ainoastaan lähettäjälle. Jos todistustaakka sysättäisiin minun harteilleni, minulla ei oikeastaan ollut mitään keinoa todistaa, ettemme olleet saaneet pakettiamme. Kuljetuspalvelu antaisi sen tiedon ainoastaan rattaiden valmistajalle, ja jos valmistaja päättäisi väittää meidän saaneen paketin, he voisivat vain pitää maksamamme rahat, enkä voisi tehdä mitään saadakseni oikeutta.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että toisin kuin Suomessa ja EU:ssa, Yhdysvalloissa ei juurikaan ole kuluttajansuojaa. Useimmat kuluttajansuojaan liittyvät asiat, joita olen kasvanut pitämään itsestään selvinä, eivät päde täällä.

Arvaatte varmaan, millainen vaikutus tämän kaiken tiedostamisella oli unettoman yön pimeinä tunteina raskaushormonien vallassa sängyssä kieriskelevään murehtijaluonteeseen.

Saimme tietystikin ennen pitkää kaksosrattaamme, vauvojen vakuutuskin vaikuttaa järjestyvän, ja todennäköisesti olen kieltänyt itseltäni turhaan monta herkullista ravintola-annosta, joiden ainekset olisivat kaikki olleet pastöroituja, vaikka kukaan ei osannutkaan kertoa minulle asiasta.

Kaiken tämän läpi käytyäni olin todella helpottunut ymmärtäessäni viimein, etten ole sekoamassa, vaan ahdistukseni on johtunut pohjimmiltaan järkiperäisestä kokemuksestani ulkomailla asumisesta. Ulkomailla asuminen vaatii sen sietämistä, ettei pohjimmiltaan voi luottaa juuri mihinkään. Minulla vain sattuu olemaan sentyyppinen mielenlaatu, etten raskaana ollessani siedä sitä erityisen hyvin.

Fall foliage at Walden pond, Massachusetts

Kuva: Bostonissa raskaana olemisen hyviä hetkiä: ruskaretki Walden Pond -järvelle.

Mainokset

Hedelmöityshoitoja tarvitsevalle on lottovoitto muuttaa Bostoniin

Elämä on ihmeellistä arpapeliä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, en valinnut itse uutta kotikaupunkiani enkä tiennyt, että tarvitsisin joskus vielä hedelmöityshoitoja – puhumattakaan, että tarvitsisin niitä nimenomaan Yhdysvalloissa asuessani. Päädyin kuitenkin osavaltioon, jossa asuminen on hedelmöityshoitoja tarvitsevalle lottovoitto.

Se lottovoitto tuli tarpeeseen, sillä Yhdysvallat on lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivälle joko todella hyvä tai todella huono asuinpaikka. Kaikki riippuu siitä, missä osavaltiossa sattuu asumaan.

Jotkut maksavat hoidoistaan yli 20 000 dollaria kuussa. Toiset saavat ne lähes ilmaiseksi. Tämä johtuu amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka perustuu kokonaan sairausvakuutuksiin. Kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden hinnat ovat pilvissä, mutta onnekkaimpien laskun maksaa lähes kokonaan vakuutusyhtiö.

Me kuulumme Samulin kanssa niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka voivat käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön piikkiin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka määrittelee lapsettomuuden sairaudeksi ja velvoittaa vakuutusyhtiöt korvaamaan sen hoidon. Jopa kalliita koeputkihedelmöitys- eli ivf-hoitoja on korvattava niin monta kierrosta kuin potilas tarvitsee. Riittää, että lääkäri pystyy vakuuttamaan vakuutusyhtiön siitä, että hoidolla on riittävän hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

Massachusettsin laki on äärimmäisen poikkeuksellinen: vain 15 osavaltiossa 50:stä on minkäänlaista lakia hedelmöityshoitojen korvaamisesta, ja niissäkin missä laki on, se ei useinkaan velvoita yhtä kattaviin korvauksiin kuin Massachusettsissa.

Olemme onnekkaita myös sikäli, että sairaalat ovat Bostonin alueella todella hyviä. Yhdysvalloissa mikään ei ole tasalaatuista, ja oli kyse sitten korkeakouluista tai sairaaloista, tässä maassa on sekä maailman huippuja että luokattoman laaduttomia laitoksia.

Valitsemassamme sairaalassa ivf-hoitokierros maksaisi ilman vakuutusta 23 000 dollaria eli noin 19 000 euroa. Me maksoimme vakuutuksesta nelisen sataa kuussa, mutta sen lisäksi itse hoidoista vain muutamia kymppejä.

Fertility treatment ad Boston

Hedelmöityshoidot kattavan vakuutuksen hankkiminen ei silti ollut Massachusettsissa asuvallekaan mutkaton prosessi.

Kuten viime vuonna kerroin, kesken vuoden ei pysty hankkimaan minkäänlaista vakuutusta, jollei uuden vakuutuksen tarve johdu isosta elämänmuutoksesta kuten työttömäksi jäämisestä tai muutosta uuteen osavaltioon. Siksi päädyimme rekisteröimään parisuhteemme, jotta pääsin kesken vuoden Samulin työnantajan työsuhde-etuna tarjoaman vakuutuksen piiriin. Samulin työnantaja toimii kuitenkin useissa eri osavaltioissa, ja sen tarjoama vakuutus oli Kalifornian eikä Massachusettsin lakien mukainen. Se korvasi periaatteessa hedelmöityshoidot – mutta korvauksille oli säädetty elinikäiseksi ylärajaksi 2000 dollaria. Käytännössä vakuutuksesta ei siis ollut hoitojen suhteen mitään iloa.

Tämä ei ollut meille aluksi selvää. Kun kyselin vakuutusyhtiön asiakaspalvelussa hedelmöityshoitojen korvattavuudesta, asiakaspalvelija antoi minulle täysin virheellistä tietoa. Hän kuvitteli, että 2000 dollarin katto koskisi vain hedelmättömyyden syyn tutkimista, ja että kunhan diagnoosi olisi tehty ja hoitojen tarve todettu, itse hoitoja saisi ilman hintakattoa.

Olemme kuitenkin asuneet tässä maassa jo sen verran pitkään, ettemme luottaneet asiakaspalvelijaan sokeasti. Yhdysvalloissa on hyvin tavallista, ettei asiakaspalvelijoita perehdytetä työhönsä niin, että he oikeasti osaisivat auttaa asiakkaita. Täällä tunnutaan pitävän tärkeämpänä sitä, että puhelimeen vastataan nopeasti ja asiakkaan korvaa hivellään kaikin kuviteltavissa olevin kohteliaisuusfraasein kuin että asiakaspalvelija osaisi antaa asiakkaalle tämän tarvitsemaa tietoa. Minulle on käynyt aikaisemminkin ihan samalla tavalla: olen kysynyt tärkeää asiaa, jolla on ollut elämääni suoraa rahallista vaikutusta, ja asiakaspalvelija on puhunut täyttä puuta heinää.

Kun luin itse varsinaisen vakuutuskirjani, aloin heti epäillä asiakaspalvelijan sanaa. Selvitin asiaa lisää, ja hetkellinen riemumme vakuutusasian ratkeamisesta vaihtui synkkyyteen: joutuisimme odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausitolkulla.

Vakuutusta saa vaihtaa kerran vuodessa vuodenvaihteessa. Sain tietää kesäkuun alussa 2017, että minulla mitä todennäköisimmin on endometrioosi. Pettymykseksi osoittautuneen vakuutuksen saimme hankittua minulle kesäkuun lopussa, ja sen turvin menimme lapsettomuustutkimuksiin heinäkuussa. Elokuussa lääkäreillemme oli jo selvää, miten he haluaisivat meitä hoitaa. Loppuvuosi olikin sitten raastavaa uuden vakuutuksen odottelua.

Erityisen raastavaksi odottelun teki politiikka. Kuten viime syksynä kirjoitin, vallassa oleva republikaanipuolue pyrki pitkin syksyä uudistamaan terveydenhuoltoa tavoilla, jotka uhkasivat mahdollisuuksiani saada tälle vuodelle hyvä vakuutus. Jännitin koko syksyn, pääsisimmekö hoitoihin tänäkään vuonna. Onneksi republikaanit epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen terveydehuoltouudistuslainsäädännön läpi viemisessä.

 

Kun vakuutukset tulivat myyntiin, niiden vertailu oli todella iso urakka. Hankin käsiini ja luin eri vakuutusyhtiöiden määritelmiä siitä, kenen katsotaan tarvitsevan hedelmöityshoitoja ja millä ehdoin niitä voi saada. Onneksi sain projektissa tukea hedelmöitysklinikkamme vakuutuskoordinaattorilta, jolta saatoin varmistella, että olin ottanut kaiken olennaisen huomioon. Päädyin vakuutukseen, joka ei ollut hinta-korvaussummasuhteeltaan vertailuni voittaja, mutta joka oli pärjännyt vertailussani kohtuullisesti. Valintani ratkaisi se, miten yksiselitteisesti hedelmöityshoitojen tarve oli määritelty. Hinta-korvaussummasuhteeltaan parhaassa vakuutuksessa hoitojen tarpeen määritelmä oli niin kimurantti, että epäilin sen olevan täynnä sudenkuoppia. Pelkäsin, että kimurantin määritelmän kirjoittanut vakuutusyhtiö yrittäisi kaikin keinoin löytää porsaanreiän evätäkseen meiltä hoidot. Pelkäsin myös, että korvauspäätöksen saaminen heiltä kestäisi suhteettoman kauan. Yksinkertaisen määritelmän kirjoittanut yhtiö tuntui huomattavasti turvallisemmalta valinnalta – varsinkin, kun kyseistä yhtiötä olivat kehuneet hedelmöitysklinikallamme niin lääkärit kuin vakuutuskoordinaattorikin.

Kun valinta oli tehty, tarvitsi enää odottaa vuoden vaihtumista, jotta uusi vakuutus astuisi voimaan. Vasta sen jälkeen pääsimme näkemään käytännössä, minkälaista byrokratia valitsemani vakuutusyhtiön kanssa olisi.

 

Hoidoissa käyminen vakuutusyhtiön piikkiin oli todellakin byrokraattista. Ensin piti odottaa vakuutusyhtiön päätöstä hoitojen korvaamisesta. Hoidon tarpeen yksiselitteisen määritelmän ansiosta oli selvää, että päätös olisi myönteinen, mutta odottaminen oli silti kuluttavaa, sillä jännitin, tulisiko päätös sopivaan aikaan kuusta. Toisin kuin useimmissa terveydenhuollon palveluissa, hedelmöityshoidoissa on hyvin täsmällinen aikaikkuna, joka avautuu kerran kuussa hetkeksi ja sulkeutuu sitten taas. Jos vakuutusyhtiön päätös tulee liian myöhään, hoidon aloittamista joutuu odottamaan kuukauden. Puolen vuoden odottelun jälkeen ajatusta kuukauden lisäodotuksesta oli vaikea kestää.

Päätös tuli kuin tulikin juuri ja juuri ajoissa – ja kun sain sen, kävi ilmi, että se koski vain yhtä hoitokierrosta. Jos tarvitsisimme useita kierroksia, joutuisimme siis joka kerta odottamaan vakuutusyhtiön kirjettä ja jännittämään, ehtisikö se ajoissa. Opin, ettei uutta päätöstä voisi hakea ennen kuin edellinen hoitokierros olisi päättynyt negatiiviseen raskaustestiin, mikä merkitsi, että vakuutusyhtiölle jäisi vain pari viikkoa aikaa käsitellä uusi hakemus ja tehdä päätös ennen kuin olisi sen kuun osalta liian myöhäistä. Se tuntui siinä kohtaa musertavalta.

Vielä musertavampaa oli, kun sain tiedon ensimmäisen hoitokierroksen epäonnistumisesta epäpätevältä hoitajalta, joka töksäytti pian surullisen uutisen kerrottuaan, ettei vakuutusyhtiön pitkien odotusaikojen takia kannata kuvitellakaan pääsevänsä hoitoihin kuin joka toinen kuukausi. Tieto osoittautui myöhemmin perättömäksi ja kyseinen hoitaja niin osaamattomaksi, että häneltä saamissani tiedoissa oli aina asiavirhe – jopa silloin, kun hän vain antoi minulle oman klinikkansa viikonloppupäivystyksen puhelinnumeron. Mutta tuolloin uskoin häntä ja jouduin negatiivisen raskaustestin tuottaman suuren pettymyksen lisäksi käsittelemään turhautumistani siitä, miten hitaasti hoidot vakuutusbyrokratian vuoksi etenisivät.

Vakuutusyhtiön byrokratia ei ollut ainoa ongelma. Myös klinikallamme oli prosessia hidastavia käytäntöjä. Hedelmöityshoitolääkäreillä oli kerran viikossa kokous, jossa he käsittelivät kaikki potilastapaukset, ja tapana oli, että kaikkien uutta hoitokierrosta tarvitsevien potilaiden korvauspyynnöt lähetettiin vakuutusyhtiöille yhtenä könttänä kokouksen jälkeen. Samanlainen käytäntö on kuulemani mukaan ainakin joillakin muillakin amerikkalaisilla hedelmöitysklinikoilla.

Meidän klinikkamme byrokratia ei kuitenkaan ollut kasvotonta eikä kiveen hakattua. Lääkärimme suostui lähettämään korvauspyyntömme eteenpäin jo ennen viikoittaista kokousta, koska tapauksessamme ei ollut mitään epäselvää ja koska odottaminen ahdisti minua niin paljon.

Kokonaisuudessaan klinikan toiminnasta jäi erittäin ammattimainen ja asiantunteva kuva. Joidenkin yksittäisten ihmisten (kuten yllä mainitun hoitajan) ammattitaidossa ja joissain oman lääkärimme ratkaisuissa olisi mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta tästä huolimatta tuntui, että olimme todella hyvissä käsissä.

Positive pregnancy test

Toisin kuin veronmaksajien rahoilla järjestetyssä terveydenhuollossa, kalliisiin vakuutuksiin perustuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä toimitaan rahaa säästämättä. Niin paljon epäkohtia kuin siitä seuraakin, joissain tilanteissa se on potilaan kannalta hieno asia. Suomessa hedelmöityshoidot aloitetaan ymmärtääkseni yleensä kevyemmillä, edullisemmilla vaihtoehdoilla, ja vasta jos ne epäonnistuvat, edetään vähitellen kalliimpiin testeihin ja hoitoihin. Täällä tehtiin saman tien kaikki tarkoituksenmukaiset testit, saatiin sen ansiosta heti täsmällinen ja oikea diagnoosi ja edettiin sen jälkeen suoraan juuri niihin kalliisiin hoitoihin, jotka todennäköisimmin johtaisivat toivottuun lopputulokseen.

Verrattuna monen muun kokemuksiin pääsimme hoidoista lopulta varsin helpolla, ja kiitos siitä kuuluu ainakin osin amerikkalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle. Vihaan tämän maan eriarvoistavia rakenteita sydämeni pohjasta ja muuttaisin ne heti jos voisin, mutta en voi kiistää, ettemmekö olisi itse hyötyneet niistä merkittävästi tilanteessa, jossa olimme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Lapsettomuuttamme hoiti hedelmöityshoitoyksikön johtava lääkäri yhdessä lääketieteen edelläkävijämaan parhaista sairaaloista, ja saimme heti alusta alkaen tehokkaimpia mahdollisia hoitoja, kun lääkärimme keskittyivät maksimoimaan nopean onnistumisen todennäköisyyksiä eivätkä optimoimaan parasta hinta-laatusuhdetta.

Tuntuu hyvin ristiriitaiselta tiedostaa, että yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa ja yksi elämämme suurimmista suruista väistymässä ainakin osin sen vuoksi, että satuimme pääsemään räikeän eriarvoistavassa järjestelmässä kaikkein  hyväosaisimpien joukkoon.

Maahanmuuttajana maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä

Maahanmuutto on ollut Yhdysvalloissa kuuma poliittinen kysymys koko sen ajan, minkä olen asunut täällä. Muutin tänne alun perin kirjoittaakseni uutisia vuoden 2016 vaaleista, ja Donald Trump onnistui kärjekkäällä vaalikampanjallaan tekemään maahanmuutosta yhden vaalien keskeisimmistä puheenaiheista. Trumpin menestys vaaleissa ja hänen äänestäjäkunnastaan jälkikäteen tehdyt tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten paljon vihamielisyyttä meitä maahanmuuttajia kohtaan on.

Onnistuin elämään täällä pitkään niin, etten juurikaan antanut asian vaivata. Se oli ylellisyyttä, johon minulla oli varaa, sillä vihamielisyys ei kohdistu tasaisesti kaikkiin maahanmuuttajiin, ja satun olemaan vähiten vihatusta päästä. Olen maassa laillisesti ja toin oman työpaikkani Suomesta mukanani, joten en ole vienyt työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Olen valkoinen, eurooppalaistaustainen kristitty. Puhun sujuvaa englantia. Kuulun Suomen sosiaaliturvaan enkä voi saada Yhdysvalloilta minkäänlaisia sosiaalietuuksia. Uskon maassa maan tavalla elämiseen ja pyrin täällä ollessani noudattamaan täkäläisiä tapoja. Kaikesta tästä seuraa, että kiihkeimmänkin maahanmuuton vastustajan on aika helppo sietää oleskeluani täällä.

Raskaaksi tulon jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikeampi työntää kokonaan pois tunnetta siitä, että olen vihamielisessä ympäristössä, paikassa, johon en ole tervetullut. Kyse on varmaankin ainakin osin ihan puhtaasti raskaushormoneista, osin taas siitä, että olen miettinyt paljon sitä, minkälaisessa ilmapiirissä haluaisin lastemme kasvavan.

Statue of Liberty

Meidän lapsistamme tulee amerikkalaisia sanan siinä yksiselitteisessä merkityksessä, että he saavat syntymäoikeutena Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Sen myötä heillä on aina oikeus halutessaan asua täällä, eikä heidän koskaan tarvitse anoa tähän maahan viisumia tai käydä läpi green card -prosessia. Heillä on oikeus jopa pyrkiä tämän maan presidentiksi. Jos kuitenkin päätämme kasvattaa lapsemme Suomessa emmekä täällä, monen amerikkalaisen silmissä he eivät silti ole aitoja amerikkalaisia. Hiljattain lukemani tutkimuksen mukaan valtaosa amerikkalaisista kokee, että todelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu, että on asunut tässä maassa suuren osan elämästään.

Ymmärrän ajatuksen täysin. Jos kasvatamme lapsemme Suomessa suomalaiseen kulttuuriin, he tuskin itsekään identifioituvat amerikkalaisiksi samalla tavoin, kuin jos he olisivat kasvaneet täällä, ja tämän maan kulttuurin erityispiirteet jäävät heille ihan yhtä vieraiksi kuin jos he olisivat paitsi kasvaneet myös syntyneet Suomessa. Silti minussa herättää vaikeita tunteita ajatella, että lapsemme tuntisivat kansalaisuudestaan huolimatta tässä maassa sitä samaa ulkopuolisuutta kuin mitä itse koen.

Samaan aikaan minulle on kuitenkin täysin selvää, että haluaisin siirtää lapsillemme monia suomalaisen kulttuurin arvoja ja välttää sen, että he omaksuisivat niiden sijaan amerikkalaisen kulttuurin erilaiset arvot. Haluaisin muun muassa lastemme kasvavan ajattelemaan, että kaksi- tai monikielisyys on ylpeyden aihe eikä jotain, mitä tarvitsee hävetä. Haluaisin heidän olevan kiinnostunut vieraista maista ja kulttuureista ja välittävän koko maailmasta sen sijaan, että he ajattelisivat synnyinmaansa olevan maailman napa.

Haluaisin lapsillamme olevan aina perusluottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, ettei perheemme voi yhtäkkiä huonon onnen iskiessä päätyä asumaan kadulle ja kerjäämään ruokaa henkemme pitimiksi. Haluaisin heidän kokevan, että järjestelmä on pienen ihmisen puolella.

Haluaisin lastemme pitävän luontevana sitä, että naiset ja miehet voivat olla ystäviä keskenään. Haluaisin heidän oppivan pienestä pitäen, että miehen ei ole pakko lähteä mukaan äijäkulttuuriin eikä naisen hyväksyä alempiarvoista asemaa työelämässä.

Haluaisin lastemme pitävän päivänselvänä, ettei työ ole elämässä kaikki kaikessa. Haluaisin heidän voivan luottaa siihen, että äidillä ja isällä on aikaa myös heille eikä ainoastaan työlle. Haluaisin heidän tottuvan pitkiin lomiin ja inhimillisen mittaisiin työpäiviin sen sijaan, että he olettaisivat työelämän vaativan ihmiseltä kaiken ja olisivat siksi aikuisina töissä aamusta iltaan ja pelkäisivät tai häpeäisivät pitää koskaan lomaa.

Haluaisin lastemme saavan niin pitkään kuin mahdollista pitää kiinni illuusiosta, että maailma on reilu paikka ja että ihmisillä on tasavertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Osa amerikkalaisista on kanssani samaa mieltä monista tai jopa kaikista yllä esiin nostamistani arvokysymyksistä. Amerikkalaisen nykykulttuurin arvomaailma ei kuitenkaan vastaa heidän arvojaan sen enempää kuin minunkaan, ja monet heistä ovat siitä ahdistuneita ja turhautuneita. Koska he eivät ole maahanmuuttajia, heissä omien ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen ristiriita ei herätä minun kokemani kaltaista ulkopuolisuuden tunnetta, mutta luulen, että heille asia on juuri siksi vielä vaikeampi.

Ulkopuolisuus ei ole yksinomaan huono asia. Sen ansiosta en tunne vastuuta tämän kulttuurin varjopuolista. Kukaan ei myöskään oleta minun allekirjoittavan kaikkia tämän maan arvoja eikä lokeroi minua samaan lokeroon sellaisten amerikkalaisten kanssa, joiden kanssa olen eri mieltä lähes kaikesta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut ja saan asua täällä, ja että lapsillamme on mahdollisuus saada tämän maan kansalaisuus. Olen kenties kuitenkin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa Suomessa, ja että lapsemme saavat myös Suomen kansalaisuuden. Vaikka aina ei siltä tunnukaan, ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on pieni hinta siitä kaikesta.

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Pregnant butterfly at Harvard Square

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Mini Babymoon in New York City, enjoying the High Line park

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Baby bump and speed bump sign, Brooklyn, NYC

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Uusi koti Bostonissa

Meillä on nyt uusi koti. Asunnonvaihto on vienyt parin viime kuukauden aikana paljon aikaa ja energiaa, mutta nyt stressi alkaa helpottaa ja ehdin toivottavasti taas kirjoittaa blogiakin. Pahoittelut pitkästä bloggaustauosta!

Tulimme keväällä siihen tulokseen, että meidän oli aika muuttaa. Olimme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta viimeinen pisara oli vuokraisännän ilmoitus, että hän oli päättänyt aloittaa yläkerrassa omassa asunnossaan meluisan remontin. Meluhaitasta huolimatta hän aikoi jälleen kerran nostaa vuokraa.

Entinen vuokraisäntämme on melkoinen mörkö, ja epäilen, että hän halusi meistä eroon. En ihmettelisi, vaikka hän ei koskaan aloittaisi koko remonttia. Kertoessaan remontista hän teeskenteli unohtaneensa, että teen töitä kotoa, eikä minulla ole toimistoa, johon paeta meteliä työpäivän ajaksi. En uskonut hetkeäkään hänen oikeasti unohtaneen, sillä vain viikkoa aikaisemmin hän oli muistanut tilanteeni aivan hyvin, kun hän pyysi minua menemään töihin kahvilaan, jotta hän pääsisi korjaamaan lämpöpatteria.

Nyt kun pääsimme möröstä eroon, huomaan todella selvästi, miten painostavalta hänen kattonsa alla eläminen tuntui. Hänen tapansa suhtautua minuun kuin Samulin lemmikkieläimenä eikä tasavertaisena vuokralaisena, hänen raskaiden askeltensa lähes ympärivuorokautinen narina yläkerrassa, hänen likaiset ulkokenkänsä, jotka jalassa hän talsi matoillamme… Vanhan kodin oven sulkeminen viimeistä kertaa ei ole koskaan aikaisemmin tuntunut minusta vapauttavalta, mutta mörön luota oli ihanaa lähteä.

our old home from outside

Vanha kotimme ulkoa.

Uuden kodin löytäminen onnistui helpommin kuin pelkäsimme. Vuokra-asuntomarkkinat ovat täällä varsin erilaiset kuin Suomessa, ja meidän vähäisellä kokemuksellamme oli vaikea arvioida, miten tuskallista uuden asunnon etsiminen olisi.

Koska Boston on täynnä yliopistoja, vuokra-asuntomarkkinat elävät täällä kouluvuoden rytmissä. Vuokrasopimuksia on tarjolla vain vuodeksi kerrallaan, yleensä kesästä kesään. Vuokrat ovat korkeita, mutta niin ovat täällä ostoasuntojen hinnatkin.

Halusimme ensisijaisesti pysyä samassa kaupungissa ja kaupunginosassa kuin tähänkin asti, koska olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Huomasin hyvin nopeasti muuton jälkeen, että vaikka sisällä asunnossa ei oikein tuntunut kodilta, kotiutumisen tunne oli sitäkin voimakkaampi asuntomme lähiympäristössä. Esimerkiksi kävely kotoa metroasemalle täytti jo hyvin varhaisessa vaiheessa muuton jälkeen minut onnentunteella, että olin kotona ja kuuluin tänne. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tai edes laimentunut.

Kyselin Facebookissa täkäläisiltä ystäviltäni, mistä nettipalvelusta asuntoa kannattaisi etsiä. Kaikki antoivat eri vastauksen. Olin toivonut löytäväni yksittäisen nettisivuston, joka olisi laajalti kaikkien ystäviemme käytössä ja suosiossa, mutta todellisuus vaikutti olevan aivan toinen. Useimmat suosittelivat Oikotien tyyppisiä, nimenomaan asunnon etsimiseen keskittyviä nettisivustoja, mutta joku ehdotti myös Craigslistiä, jossa julkaistaan kaikkia mahdollisia luokiteltuja ilmoituksia.

Asuntoihin keskittyvät palvelut tuntuivat minusta tutummilta ja turvallisemmilta kuin epämääräisenä pitämäni Craigslist, joten aloin selata niitä. Samuli oli kuitenkin ennakkoluulottomampi ja kävi läpi Craigslistin ilmoituksia. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että ensimmäinen sopimamme asuntonäyttö oli asuntoon, jonka Samuli oli bongannut Craigslistiltä.

Asunto oli vain muutaman korttelin päässä vanhalta asunnoltamme ja vieläpä toivomaani suuntaan eli metroasemalle päin. Se vaikutti ilmoituksen puolesta kaikin puolin meille sopivalta, ja kun Samuli otti yhteyttä välittäjään, tämä kertoi vuokraemännän etsivän asuntoon vain ja ainoastaan pariskuntaa. Yksin tai kämppäkavereina asuvista vuokralaisista hän ei ollut kiinnostunut. Se kuulosti erittäin lupaavalta. Olin nimittäin pelännyt, että monen vuokra-asunnon saaminen kaatuisi nimenomaan siihen, että olemme lapsentekoikäinen pariskunta.

Eräs täkäläinen kaverini etsi vuokra-asuntoa ollessaan näkyvästi raskaana, ja hän ja hänen miehensä olivat aika varmoja, että heitä syrjittiin vuokralaisvalinnoissa raskauden vuoksi. Kaverini tiesi syrjintään mahdollisen syynkin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka saattaa velvoittaa vuokranantajan tekemään asunnossa kalliin remontin, mikäli vuokralainen on raskaana tai asunnossa asuu pieni lapsi.

Kyse on lyijymaalista, jota täälläpäin käytettiin ennen 70-lukua runsaasti asuntojen ulko- ja sisäpintojen maalaamiseen. Sittemmin lyijymaali on kielletty, mutta useimmat alueen talot ovat vanhoja, ja seinien pohjimmissa maalikerroksissa on sitä edelleen. Aikuiselle lyijymaalista ei tiettävästi ole terveyshaittoja kuin siinä tapauksessa, että maalia poistaa ilman asianmukaisia suojauksia ja päätyy hengittämään lyijypölyä. Pienelle lapselle kuitenkin pienikin maalinpala voi olla vaarallinen, jos lapsi päätyy panemaan sen suuhunsa ja nielaisemaan.

Lasten suojelemiseksi on säädetty laki, joka oikeuttaa vuokralaisen vaatimaan vuokranantajaa teettämään lyijyvaaran poistamisremontin, mikäli asunnossa asuu tai sinne on syntymässä pieni lapsi. Moni vuokranantaja tietysti toivoo, ettei joutuisi tällaista remonttia koskaan teettämään, ja siksi osa heistä todennäköisesti suosii kylmästi vuokralaisia, joiden he eivät usko saavan lähiaikoina lapsia.

Samulin löytämän asunnon vuokraemäntä kuitenkin etsi nimenomaan pariskuntaa, ja saimme sovittua asuntonäytön muutaman päivän päähän. Tykkäsimme asunnosta kovasti, ja sitä näyttänyt välittäjä hehkutti amerikkalaiseen tapaan, miten kovasti tykkäsi meistä ja miten painokkaasti aikoi meitä vuokraemännälle suositella. Oli mahdotonta tietää, sanoiko hän saman kaikille, mutta mahdollisuutemme saada asunto vaikuttivat silti lupaavilta, sillä osa sitä kyselleistä ei välittäjän mukaan ollut täyttänyt pariskuntaehtoa.

Jätimme vuokrahakemuksen – ja saimme asunnon. Emme ikinä edes ehtineet minkään toisen asunnon näyttöön. Olin alun perin toivonut, että muutamassa asuntonäytössä käytyäni alkaisin hahmottaa tämän alueen talojen pohjapiirustuskulttuuria paremmin, mutta sitä yleissivistystä minulle ei nyt karttunut. Se oli kuitenkin pientä. Ennen kaikkea olimme tietysti todella iloisia siitä, ettei asunnon etsimiseen mennyt enempää aikaa ja vaivaa.

entrance hall created in big room

inside our old home

Uusi asuntomme on monella tapaa erilainen kuin vanha, vaikka molemmat ovat vanhoissa Uuden-Englannin arkkitehtuurille tunnusmerkkisissä vaakalautapuutaloissa. Vanha asuntomme oli kaksikerroksisessa kahden asunnon talossa pohjakerroksessa, uusi taas on kolmikerroksisessa kolmen asunnon talossa ylimmässä kerroksessa. Kummassakin talossa asunnot ovat koko kerroksen levyisiä.

Vanhassa asunnossamme mörön luona pohja oli Suomalaiseen makuun aika erikoinen. Asunnon kirkkaasti suurin huone oli heti ulko-ovesta sisään tultaessa. Siitä kuljettiin huomattavasti pienempään, kapeampaan huoneeseen, joka kapeni keittiöön vieväksi käytäväksi. Kapeasta huoneesta oli ovi yhteen makuuhuoneeseen, käytävästä keittiön lisäksi toiseen makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Keittiössä ei ollut ovea, vaikka se ei millään muotoa ollut avokeittiötyyppinen, vaan käytävä erotti sen muista huoneista.

Suurin huone oli meillä hyvin vähällä käytöllä. Olimme sisustaneet oven lähellä olevan osan kuin eteiseksi, vaikka pohjapiirustuksessa ei minkäänlaista eteistä ollut, ja toinen puoli huoneesta oli ruokailuhuoneena. Olohuoneena käytimme kapeaa huonetta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu ruokailuhuoneeksi. Amerikkalaiset olisivat todennäköisesti tehneet olohuoneen isoimpaan huoneeseen. Heille ei ole mitenkään outoa, että ulko-ovesta päätyy suoraan olohuoneeseen.

Uuden kotimme pohja on mielestäni eurooppalaisempi kuin vanhan. Siinä on kapea eteiskäytävä, josta on kulku useimpiin huoneisiin. Huoneiden väliset kokoerot eivät ole niin isoja kuin vanhassa asunnossamme. Olohuoneeksi suunniteltu huone tuntuu meistäkin luontevasti olohuoneelta ja siinä on kaunis pieni erkkeri.

Pienenä erikoisuutena uuteen asuntoomme kuuluu lämmittämätön huone, johon päästäkseen täytyy kulkea asunnon ulko-oven ja eteiskäytävän kautta. Asuntomme edelliset asukkaat ja alakerran naapurit näyttävät tulleen siihen tulokseen, että huoneesta on eniten hyötyä varastona. Se on sääli, sillä siellä on kivat isot ikkunat ja viihtyisä näköala, ja alun perin toivoimme istuskelevamme siellä. Nyt kesällä siellä on kuitenkin ollut tukahduttavan kuuma, ja talvella siellä on tietystikin liian kylmä. Aika näyttää, onko siellä syksyllä ja keväällä miellyttävä lämpötila.

Uusi asunto alkoi tuntua kodilta heti muutosta alkaen. Uusi vuokraemäntämme on sympaattinen iäkäs rouva, ja vaikka hän asuu ensimmäisessä kerroksessa, hänen läsnäolonsa ei hallitse elämäämme henkisesti samalla tavalla kuin mörön askelet yläkerrassa. Hänen kanssaan minäkin voin hoitaa asuntoon liittyviä asioita, kun mörkö suostui asioimaan vain Samulin kanssa.

Nyt asunto alkaa pikkuhiljaa myös näyttää kodilta, ja toivottavasti sen myötä ehtisin tosiaan päivittää blogiakin taas useammin.

”Hymyile alahampailla” – kulttuurieroja hammaslääkärissä

Hammaslääkäri käski hymyillä, ja yritin parhaani mukaan väläyttää periamerikkalaisen hammashymyn. En selvästikään onnistunut, sillä hän näytti tyytymättömältä. ”Näytä alahampaat”, hän komensi.

Olimme hampaisiin liittyvän kulttuurieron ytimessä.

Tiesin jo ennen Bostoniin muuttoani, että amerikkalaisessa kulttuurissa hymyillään hampaita väläytellen. En kuitenkaan olisi uskonut, että edes amerikkalainen hammashymy voisi olla niin leveä, että se paljastaisi alahampaiden yläosan.

Hammaslääkäri oli kuitenkin hyvin huolissaan siitä, että alaetuhampaani yläreunasta lohjennut pala rumentaisi hymyäni. Vakuutin hänelle, että koska olen suomalainen, minulla ei ollut aikomustakaan hymyillä niin, että lohkeama näkyisi.

Myöhemmin kokeilin uteliaisuudesta peilin edessä, minkälainen hymy vaadittaisiin, jotta saisin alaetuhampaiden yläreunat näkyviin. Näytin hevoselta. Jos koskaan erehdyn hymyilemään sillä tavoin toisten ihmisten nähden, minulla on paljon suurempia ongelmia kuin etuhampaasta puuttuva pala.

magnolia selfie downtown Boston

Tällainen hammashymy minulta tulee nykyään jo luonnostaan.

Ensimmäinen käyntini amerikkalaisella hammaslääkärillä osoitti muutenkin selvästi, miten valtavan erilainen suomalaisten ja amerikkalaisten suhde hampaisiin on. Kun hampaiden väläyttely on jatkuva osa sosiaalista kanssakäymistä, hampaiden ulkonäköön kohdistuu paljon suurempia paineita kuin meillä suppusuusuomalaisila.

Suomalainen hammaslääkärini on kehunut hampaitani poikkeuksellisen kauniiksi, mutta amerikkalaisella mittapuulla ne ovat ilmeisesti pahasti vajavaiset. Ainakin amerikkalainen hammaslääkäri katsoi tarpeelliseksi painostaa minua suoristamaan alahampaani hammasraudoilla.

Omaa lehmää hänellä ei ollut ojassa, sillä olin heti aikaa varatessani ja uudelleen tapaamisen alussa tehnyt selväksi, että koska minulla ei ole amerikkalaista hammassairausvakuutusta, halusin ostaa hammaslääkäriltä niin vähän palveluita kuin mahdollista. Valitsemani hammaslääkäri uskoi ja ymmärsi tämän, teki pelkän pintapuolisen tarkastuksen ja sanoi suoraan, ettei lohjennutta hammasta tarvitsisi paikata. Hänen toimintansa oli aivan toisenlaista kuin monilla amerikkalaisklinikoilla, joissa hammaslääkäri ei suostu edes kurkistamaan asiakkaan suuhun ennen kuin tämä on sitoutunut kalliisiin röntgenkuviin.

Raudoistakaan hän ei puhunut kaupitellakseen minulle palveluitaan. Hän vain sattui olemaan painokkaasti sitä mieltä, että kun kerran minulla oli Suomessa julkinen hammashuolto, minun kannattaisi selvittää sen kautta mahdollisuutta alahampaitteni suoristamiseen.

Yritin selittää, ettei julkista hammashuoltoa voi saada puhtaasti kosmeettisin perustein, vaan purentavian pitäisi aiheuttaa terveyshaittoja kuten päänsärkyä. Hammaslääkäri ei tästä lannistunut. ”Mutta sinullahan on ihan kamalia päänsärkyjä tuon purentavian vuoksi eikö niin”, hän ehdotti silmää iskien.

Se siitä ilosta, jota olin suomalaisen hammaslääkärin kommentin jälkeen tuntenut kauniista hampaistani.

Taas kerran saan olla kiitollinen siitä, että puolisoni on suomalainen. Samuli kiinnitti hampaisiini huomiota ensimmäistä kertaa vasta, kun kerroin tämän tarinan hammaslääkärikäynnistäni. Eipähän ainakaan tarvitse pelätä, että kumppani häpeäisi salassa epätäydellisiä alahampaitani.

Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

watching tv

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.