Kansainvälisten amerikkalaisnaisten yksinäisyydestä

Jos amerikkalainen nainen rakastaa matkustamista, hän on usein yksin intohimonsa kanssa. Lähipiiri ei ymmärrä häntä eikä kukaan ei halua kuulla hänen kertovan matkoistaan. Pahimmassa tapauksessa perhe ja ystävät jopa loukkaantuvat siitä, että hän viettää mieluummin aikaa maailmalla kuin kotona heidän kanssaan.

Pocono springs camp inviting reading spot with a lake view

Matkustava amerikkalaisnainen on kummajainen, sillä suurin osa amerikkalaisista ei matkusta. Vaikka matkakohteissa ympäri maailmaa tapaa usein matkailijoita Yhdysvalloista, he edustavat amerikkalaisten pientä vähemmistöä. Useimmilla amerikkalaisilla ei ole passia. Hämmästyttävän moni ei ole koskaan edes poistunut synnyinosavaltiostaan.

Suomalaisena olin aluksi hyvin yllättynyt tajutessani, miten vierasta matkustaminen monille amerikkalaisille on. En tunne yhtäkään suomalaista, joka ei olisi koskaan elämässään käynyt ulkomailla. Asiaa tarkemmin ajateltuani keksin kuitenkin useita ilmiselviä syitä siihen, että amerikkalaisten suhde matkustamiseen on hyvin erilainen kuin suomalaisten.

Pocpno Springs camp panoramic lake view

Yhdysvaltojen valtava koko vaikuttaa luonnollisestikin amerikkalaisten ulkomaanmatkailuun monin tavoin. Ulkomaat ovat kaukana, ja omassakin maassa on monipuolinen valikoima kiinnostavia lomakohteita. Osa läheisistä sukulaisista tai ystävistä saattaa asua niin monen tunnin päässä, että heidän luonaan kylässä käyminen käy jo itsessään kaukomatkasta.

Kenties vielä olennaisempi syy matkailuhaluttomuuteen on kuitenkin amerikkalainen työkulttuuri. Lakisääteisiä vuosilomia ei ole, ja lomaa on tavallisesti vain muutamia päiviä vuodessa – jos sitäkään.

Suomessa asuessani pystyin olemaan vuosikausia vakituisessa työsuhteessa samassa yrityksessä, etenemään urallani ja tekemään vuosittain lomillani pitkän kaukomatkan. Amerikkalaisessa työkulttuurissa vastaavanlainen elämä ei ole mahdollista, ja intohimoinen matkailija joutuu sulkemaan monia mahdollisia urapolkuja pois voidakseen matkustaa. Jotkut tyytyvät lahjojaan mitättömämpään uraan malttaakseen irtisanoutua säännöllisin väliajoin lähteäkseen taas matkaan. Toiset rakentavat uransa freelancepohjaisen etätyön varaan voidakseen tehdä töitä missä milloinkin.

Oman osansa kokonaisuuteen tuo varmasti myös amerikkalainen kansallisylpeys, joka on tietoisesti ja taitavasti rakennettu sosiaalinen konstruktio. Amerikkalaisten keskinäiset kulttuurierot ovat valtavia, mutta heidän yhteiskuntansa pysyy silti koossa sen ansiosta, että kansalaisten kansallisylpeyttä pidetään yllä jatkuvasti. Amerikan lippuja ja lippukuviota näkee kaikkialla, kansallislaulu lauletaan jokaisissa kissanristiäisissä ja amerikkalaisten erinomaisuudesta puhutaan siekailematta.

Jos uskoo vilpittömästi oman maansa olevan paras, miksi kannattaisi käydä missään muualla?

Kayaking view of the lake and foliage at Pocono springs camp

Koska matkustaminen on todella monelle täysin vieras ajatus ja matkustavat ihmiset päätyvät usein epätyypillisiin ura- ja elämänvalintoihin, kuilu matkustavien ja kotona pysyvien välillä on syvä. Sen vuoksi moni intohimoinen matkailija on hyvin yksinäinen – mutta matkailijoiden keskinäinen side on sitäkin vahvempi.

Omista amerikkalaisista ystävistäni valtaosa rakastaa matkustamista. Se ei ole sattumaa. Matkailu on ollut tärkein yhdistävä tekijä, jonka varaan uudet ystävyyssuhteeni ovat rakentuneet.

Heti Bostoniin muutettuani löysin matkustavien naisten verkoston She’s Wanderfulin, jonka Bostonin-paikallisosasto kokoontuu yhteen vähintään kerran kuukaudessa. Kuka tahansa matkailusta tai ulkomailla asumisesta kiinnostunut nainen on tapaamisiin tervetullut. Kerhosta tuli minulle nopeasti hyvin tärkeä, ja tutustuin siellä merkittävään osaan amerikkalaisista ystävistäni.

Myös muuta kautta tapaamistani ystävistä moni on innokas matkailija. Hekin varmaankin kokevat minut läheiseksi ainakin osin juuri siksi, että olen käynyt monissa eri maissa ja asun kaukana synnyinseudultani.

Making smores at a campfire at Wanderfest, a retreat for Wanderful women who travel

Syyskuussa vietin viikonlopun Wanderfulin järjestämällä leirillä Poconos-vuorilla Pennsylvanian maaseudulla. Idyllinen leirikeskus oli pienen järven rannalla, jota reunustivat ruskan värittämät puut. Vielä idyllisempi oli kuitenkin viikonlopun tunnelma.

Meitä oli nelisenkymmentä, emmekä suurimmaksi osaksi tunteneet toisiamme etukäteen. Välillemme rakentui kuitenkin nopeasti syvä luottamus. Omaan mökkiini osuneen kuuden hengen ryhmän kanssa kävimme jo ensimmäisenä iltana niin avointa keskustelua, että meitä olisi luullut pyjamabileisiin kokoontuneeksi ystäväporukaksi.

Tällainen matkailijoiden välinen välitön ystävyys on minulle uutta, ja nautin siitä suunnattomasti.

Ennen Bostoniin muuttoani olin törmännyt maailmanmatkoillani matkailijoihin, joilla oli kova tarve todistaa jotain muille. Tällaiset reissaajat kehuskelevat omalla rohkeudellaan ja seikkailunhalullaan, vähättelevät toisiaan ja luokittelevat ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat riittävän cooleja heidän ystävikseen. Itse en yleensä heidän cooliustestiään läpäissyt. Yhdellä ryhmämatkalla minua suorastaan kiusattiin siksi, että pari matkaryhmäni jäsentä piti minua liian erilaisena kuuluakseni joukkoon. Aikuiset ihmiset käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin keskenkasvuiset koulukiusaajat.

Myös matkablogeja lukiessani olen välillä törmännyt kertojanääniin, joista on tullut sellainen olo, että jos tutustuisin tämän kirjoittajaan, hän varmaan katsoisi minua nenänvarttaan pitkin. Pitkään ajattelinkin, ettei missään olisi matkailijoiden yhteisöä, johon tuntisin kuuluvani. Olin riittävän seikkailunhaluinen pitääkseni itseäni seikkailumatkailijana mutta liian turvallisuushakuinen kelvatakseni muiden seikkailijoiden seuraan.

Wanderfulin leirillä kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut muiden tapaa matkustaa. Kaikki kannustivat toisiaan ja antoivat toisilleen vinkkejä ja neuvoja. Matkoista sei puhuttu kehuskellen vaan siinä toivossa, että kokemusten jakamisesta olisi muille hyötyä tai iloa.

Tapasin itseäni nuorempia naisia, jotka olivat jo vuosia sitten muuttaneet ulkomaille vailla työpaikkaa, paikallisen kielen taitoa tai suunnitelmaa siitä, miten elättää itsensä. Kuulin tarinoita käyttämättä jätetyistä paluulennoista ja viisuminhankintaseikkailuista. Heihin verrattuna oma elämänpolkuni oli kesy ja turvallisuushakuinen. He eivät kuitenkaan tällaista vertailua tehneet. He hyväksyivät alusta alkaen minut ystäväkseen, ja heidän silmissään olimme kaikki samaa itsenäisten, matkailevien naisten heimoa.

Se tuntui todella hyvältä.

Kuulin viikonlopun aikana myös monta tarinaa siitä, miten vaikeaa ja yksinäistä on olla itsenäinen maailmanmatkaajanainen, jos sattuu olemaan kotoisin pieneltä paikkakunnalta keskeltä Yhdysvaltoja.

Eräässä työpajassa keskustelimme siitä, miten vaikea omista matkoista on kertoa ihmisille, joilla ei ole matkustamiseen minkäänlaista kosketuspintaa. Työpajan vetäjä muistutti, etteivät tällaiset ihmiset edes tiedä, mitä kysyä matkalta palanneelta. Hämmentyneenä muistelin suomalaisia ystäviäni ja työtovereitani, jotka saattavat kysyä Etelä-Afrikasta safarimatkalta palanneelta esimerkiksi, kävikö tämä Cape Townissa katsomassa pingviinejä.

En ollut koskaan aiemmin tiedostanut, miten onnekas olen, kun rakkauteni matkailuun ei ole koskaan eristänyt minua läheisistäni. Niin sukulaisistani kuin vanhoista ystävistänikin monet ovat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Nekin, jotka ovat matkustelleet vähemmän, ovat kiinnostuneita maailmasta ja ulkomaiden tapahtumista.

Amerikkalaisten matkailijoiden yksinäisyys surettaa minua, mutta samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen siitä läheisyydestä, joka minun ja matkailijaystävieni välille on syntynyt osin juuri sen yksinäisyyden ansiosta.

Jumping on a water trampoline at Pocono Springs camp during Wanderfest, a retreat by Wanderful women who travel

Mainokset

Matkailukonferenssi naisille

Los Angelesin lähelle Irvineen kokoontuu tämän viikon lopulla satoja matkustamiseen intohimoisesti suhtautuvia naisia.

Matkailevien naisten verkosto Wanderful järjestää vuosittain eri puolilla Yhdysvaltoja naisille suunnatun matkailukonferenssin, Women in Travel Summitin. Ohjelmassa on puheenvuoroja matkabloggaajille, pienyrittäjille ja muuten vain intohimoisille matkaajille – ja paljon muuta yhteistä tekemistä, jotta osallistujat tutustuisivat toisiinsa.

Mainitsin Wanderfulista jo aiemmin JFK-museovierailusta kertovassa kirjoituksessani. Verkosto on minulle hyvin tärkeä. Sen tapaamisissa tunnen olevani omieni joukossa tavalla, jota en odottanut uudessa kotimaassa näin nopeasti kokevani.

Kun kuulin syksyllä uusien ystävieni järjestävän keväälle konferenssia, halusin heti mukaan. Ajattelin opiskeluaikojen konferenssimatkoja opiskelukavereiden kanssa ja sitä, miten paljon paremmin tutustuimme toisiimme noilla matkoilla kuin kotikaupungissa.

Halusin myös tuntea olevani osa paitsi Bostonin Wanderful-yhteisöä myös laajempaa Wanderful-verkostoa kokonaisuudessaan. Ystäväni kuvailivat viime vuoden konferenssia hyvin yhteisölliseksi ja lämminhenkiseksi.

Vasta myöhemmin aloin innostua myös varsinaisesta konferenssiohjelmasta. Puhujina on muun muassa menestyneitä amerikkalaisia matkabloggaajia ja matkajournalisteja, jotka ovat pystyneet tienaamaan isoja summia matkakirjoittamisellaan.

En kuvittele, että heidän oppinsa olisivat suoraan sovellettavissa Suomeen, mutta uskon voivani oppia heiltä paljon juuri siksi, että he elävät niin erilaisessa maailmassa kuin me suomeksi kirjoittavat.

Konferenssi ei ole vielä alkanut, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että konferenssin sosiaalinen puoli tulee vastaamaan odotuksiani. Konferenssin osallistujien keskustelut sosiaalisessa mediassa huokuvat juuri sellaista samaa perhettä olemista, mitä toivoin saavani kokea.

Lisäksi tämä matka on tarjonnut minulle mahdollisuuden viettää aikaa yhdessä Bostonin Wanderful-ryhmästä minulle läheisimmäksi tulleen ystäväni Saran kanssa. Tulimme molemmat Kaliforniaan jo vähän ennen konferenssia osin työ- ja osin vapaa-ajanmatkalle, ja vietimme tänään päivän kapuamalla Griffith Parkissa olevalle kukkulalle, josta on upeat näköalat joka puolelle kaupunkia.

Konferenssin jälkeen Saralla ja minulla on vielä luvassa toinen yhteinen matkapäivä, jonka aikana aiomme kierrellä autolla Los Angelesin eteläpuolella ennen kuin palaamme yölennolla Bostoniin.

Lähipäivien kuulumisiani voi seurata Instagramista ja Twitteristä. Blogia ehdin mitä todennäköisimmin päivittää seuraavan kerran vasta kotiin palattuani.

Holding the Hollywood sign view from Griffith park trails LA Los Angeles California

Hollywood-kyltti näkyy erityisen hyvin Griffith-observatorion luota. Se on silti niin kaukana, että se näyttäää käteen sopivalta.

Turistina Bostonissa: JFK-museo

Olen toistaiseksi tehnyt Bostonin seudulla hyvin vähän sellaisia asioita, joita turistina tekisin.

Aluksi se oli tietoinen valinta. Halusin tuntea alusta alkaen asuvani täällä, en olevani lomamatkalla. Nyt olen kuitenkin kotiutunut jo niin hyvin, että voisin sen puolesta hyvin katsellakin nähtävyyksiä. Sitä ei vain tule kotikaupungissa helposti tehtyä.

JFK campaign for president 1960 elections JFK presidential library museum Boston

Liityin syksyllä matkailuun intohimoisesti suhtautuville naisille suunnatun Wanderful-verkoston Bostonin-ryhmään, jonka löysin aiemmassa kirjoituksessani kuvailemastani Meetup-nettipalvelusta, kuten kaikki muutkin täkäläiset harrastukseni.

Ryhmän tyypillisintä toimintaa ovat kuukausittaiset Travel Cafe -tapahtumat, jossa matkailusta innostuneet, kansainvälisesti suuntautuneet naiset kokoontuvat milloin millekin kaupungin laidalle juttelemaan ja tutustumaan toisiinsa lasillisen tai ruokalautasellisen äärellä. Lisäksi joka toinen kuukausi kokoontuu kirjakerho.

Nyt toimintaa on kuitenkin tarkoitus laajentaa kotiseutumatkailuun. Ensimmäinen kohteemme oli JFK-museo.

Pääsimme sisään ilmaiseksi lupaamalla jakaa kokemuksiamme museosta sosiaalisessa mediassa. Ryhmässämme on paljon matkabloggaajia, -tviittaajia ja -instaajia, ja museossa arveltiin käyntimme olevan heille hyvää mainosta.

Ikoniselle presidentti Kennedylle on omistettu tässä maassa ainakin kolme museota. Täällä hänen kotikaupungissaan on Presidential Library and Museum, hänelle rakkaalla lomaseudulla Cape Codissa Hyannis Museum ja hänen murhapaikallaan Dallasissa Sixth Floor Museum.

Dallasin museo keskittyy ymmärrettävästi Kennedyn salamurhaan. Bostonin museossa keskeisellä sijalla on sen sijaan hänen elämänsä. Osa näyttelystä kertoi hänen poliittisesta urastaan ennen presidenttikautta.

Paljon painoa oli pantu vaalikampanjalle, ja näin vaalivuonna oli kiinnostavaa verrata 60-luvun alun kampanjointia nykypäivään.

Erityisesti mieleeni jäi video JFK:n ja silloisen varapresidentin, myöhemmin presidentiksikin päässeen ja Watergate-skandaalissa ryvettyneen Richard Nixonin välistä tv-vaaliväittelyä. Televisio alkoi noihin aikoihin nousta merkittäväksi poliittiseksi vaikutuskanavaksi, ja oppaamme kertoi, että sillä oli suuri merkitys Kennedyn vaalivoiton kannalta.

Nixon onnistui vakuuttamaan radiosta väittelyä kuunnelleet Kennedyä paremmin, mutta Kennedy sai puolelleen tv-katsojat. Videota katsoessa oli helppo ymmärtää miksi. Nixonilla oli surkeasti istuva puku, jonka vaalea väri soveltui huonosti vaaleaan studioon. Hänen ruumiinkielensä viesti hermostuneisuudesta, ja hän oli kieltäytynyt meikkaajan palveluista, mikä sai hänen kasvonsa kiiltämään.

JFK and Nixon presidential campaign television debate running for president

Kennedyllä puolestaan oli tyylikäs, istuva tumma puku, joka erottui hienosti valkoisista lavasteista. Hän istui ja seisoi itsevarmuutta ja tilanteen hallintaa viestivissä asennoissa ja katsoi rohkeasti kameraan.

Nixonin ääni ja sanat olivat vakuuttavia, mutta se ei television aikakaudella riittänyt.

Kennedyn varsinaista presidenttikautta esittelevässä osiossa näytettiin muun muassa videoita hänen kuuluisimmista puheistaan. ”Älä kysy mitä maa voi tehdä puolestasi, vaan kysy, mitä sinä voit tehdä maasi puolesta”, Kennedy julisti juuri niin karismaattisena, kuin historialliseen hetkeen sopii.

Myös Jackie Kennedystä oli pitkä video, jossa hän esitteli tv-katsojille Valkoisen talon sisustusta. Yllätyin siitä, miten pehmeällä äänellä hän puhui.

JFK Oval Office desk furniture JFK presidential library museum Boston

Kennedyn huonekalut hänen virkahuoneestaan Valkoisen talosta

Salamurhasta oli vain lyhyt uutisvideo, joka toistui usealla pienellä tv-ruudulla mustaksi maalatulla seinällä. Sen jälkeen vierailijat palautettiin positiivisempiin tunnelmiin muistohuoneessa, jossa esiteltiin presidentille omistettuja katuja, puistoja, museoita ja muita kunnianosoituksia eri puolilta maailmaa.

Vierailu päättyi vaikuttavaan, avaraan saliin, josta oli upeat näkymät Bostonia ympäröiville saarelle ja kaupungin keskustaan. Huomiota herättävä lasiarkkitehtuuri oli arkkitehti I. M. Pein käsialaa, joka suunnitteli myös Louvren lasipyramidin Pariisissa.

Päivä oli ollut sateinen, mutta museovierailumme aikana aurinko oli alkanut pilkistää pilvien lomasta. Kun tulimme maisemasaliin, näimme laskevan auringon viime säteiden kimaltelevan rakennusten ikkunoissa.

Boston skyline seen from pavilion of JFK presidential library museum