Kiitospäivän kokkailua: Kermainen papu-sienivuoka

Vietämme Samulin kanssa tänä vuonna ensimmäistä kertaa kiitospäivää kahdestaan.

Ensimmäisenä Amerikan-syksynäni meidät oli kutsuttu ystäväporukan kiitospäiväjuhliin eli friendsgivingiin. Viime vuonna pääsimme osallistumaan ystäväpariskuntamme perheen kiitospäivään. Nyt kuitenkin lähimmillä ystävillämme oli kaikilla kiitospäiväksi sellaisia suunnitelmia, johon meidän ei ollut mahdollista osallistua.

Meille tilanne ei ollut mikään ongelma, vaikka amerikkalaiset ystävämme olivatkin kovin pahoillaan ajatuksesta, että joutuisimme olemaan kahdestaan. Heidän korvissaan se kuulosti samalla tavalla surkealta kuin miltä minusta tuntuisi viettää joulua kaukana vanhemmistani. Meille kiitospäivä ei kuitenkaan tietenkään ole samalla tavalla tärkeä kuin jos olisimme viettäneet sitä perheittemme kanssa lapsesta saakka.

Olin suorastaan innoissani ajatuksesta, että saisimme itse valita, mitä kiitospäivän aterialla söisimme. Kuten suomalaisperheillä jouluna, jokaisella amerikkalaisperheellä on omat kiitospäivän perinneruokansa, joita he ehdottomasti haluavat juhla-ateriallaan nauttia. Jouluruokien tekeminen on aina ollut minun ja äitini rakas yhteinen harrastus, ja olemme vuosien varrella muokanneet jouluaterian ruokalistaa yhdessä niin pitkään, että jokainen laji on juuri sellainen kuin haluamme. Nyt voisin aloittaa täydellisten kiitospäivän reseptien etsinnän.

Kahden kiitospäivän kokemuksella minulle oli alkanut muodostua jonkinlainen käsitys siitä, minkälaiset ruuat kiitospäiviin kuuluvat, ja selasin innoissani reseptejä löytääkseni juuri sellaiset kiitospäivän tarjoilut, jotka olisivat eniten meidän makuumme.

Aterian perusrakenne on selkeä: Kiitospäivän päätähti on tunnetusti kalkkuna, jonka kanssa syödään kermaista kastiketta (gravy) ja karpalohilloa. Kalkkunan kanssa voi tarjota monenmoisia lisukkeita, joista ikonisin lienee niin kutsuttu kalkkunan täyte (stuffing). Aterian päätteeksi syödään piirakkaa.

Olin tänä vuonna eniten kiinnostunut lisukkeista, joista en ollut vielä onnistunut muodostamaan selkeää kokonaiskuvaa. Food Network oli listannut sata klassista kiitospäivän lisukereseptiä, ja listan läpi luettuani tunsin ymmärtäväni lisukekulttuuria jo paljon paremmin. Tiesin myös, minkä lisukkeen kaikkein mieluimmin haluaisin omaan juhlapöytäämme: kermaisen papu-sienivuuan, joka täällä kulkee nimellä green bean casserole.

Muistan papu-sienivuuan ensimmäiseltä kiitospäivän aterialtamme, jolla se oli lempiruokaani. Food Networkin listaa selatessani huomasin, että heidän koostamastaan sadasta reseptistä yksi houkutteli minua selvästi enemmän kuin mikään muu. Resepti osoittautui täsmälleen samaksi, jota ystävämme olivat toissa vuonna käyttäneet.

Kun sain kutsun kiitospäivää edeltävänä viikonloppuna järjestettyihin friendsgiving-juhliin, tarjouduin tekemään vuokaa sinne. Näin pääsin kokeilemaan reseptiä jo ennen varsinaista kiitospäivää.

Vuuasta tuli juuri niin hyvää kuin toivoinkin. Sen valmistamiseen meni kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin reseptissä oli sanottu, ilmeisesti siksi ettei papujen siistimistä ja aineisten pilkkomista ollut laskettu mukaan valmistusaikaan.

Juhlissa huomasin, että kuten sieniruuat usein, vuokani jakoi mielipiteet. Juhlien isäntä riemastui nähdessään, mitä olin tuonut, kun taas osa vieraista jätti lisukkeeni kokonaan väliin. Paikalla olleista ystävistäni läheisin maistoi sitä urheasti ja kehui vuuan makua – mutta jätti puolet sienikuutioista syömättä ja tunnusti kotimatkalla, ettei yrittää vasta nyt kolmekymppisenä vähitellen opetella sietämään sienien rakennetta. Koska itse rakastan sieniä, minun versiossani vuuasta oli runsaasti portobellosienikuutioita.

Osa vieraista saattoi välttää vuokaani siksikin, että osa perheistä tekee kyseisen ruuan tölkkisienikeitosta ja tölkkipavuista. Siinä muodossa se tuskin on kaikkien makuun.

Minua ei haitannut lainkaan, etteivät kaikki ottaneet vuokaa. Sen ansiosta herkkuani säästyi edes hieman kotiin vietäväksi.

Tässä on teille minun versioni kiitospäivän papu-sienivuuasta Alton Brownin reseptiä mukaillen. Kuvassa yllä on ystävieni versio kahden vuoden takaa, sillä unohdin kuvata oman valmiin luomukseni ennen ystävieni juhliin lähtemistä, ja juhlissa se ei ollutkaan kuvauksellisesti esillä.

Leivitetyt sipulit:
2 isoa sipulia
reilu 0,5dl vehnäjauhoa
leivänmuruja maun mukaan
ruokaöljyä

Pavut ja sienikastike:
0,5kg vihreitä papuja
2 rkl voita
350g portobellosieniä tai tuoreita herkkusieniä
2 valkosipulinkynttä
suolaa
mustapippuria
¼ teelusikallinen muskottia
2 rkl jauhoja
2,5 dl sienifondista tehtyä sienilientä
1,5 dl kermaa (tai ruokakermaa)
1 dl maitoa (tai ruokakermaa)

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Pilko sipulit ohuiksi siivuiksi ja pyörittele ne jauhoissa, joiden seassa on suolaa makusi mukaan. Ripottele halutessasi sekaan leivänmuruja. Sivele leivinpaperille ruokaöljyä ja paista sipuleita öljytyn leivinpaperin päällä uunin keskitasolla noin 30 minuutin ajan. Sekoittele pari kertaa paistumisen aikana.

Mikäli pavuissa on kantoja tai huonoja osia, leikkaa ne pois. Keitä keskisuuri kattilallinen vettä, jonka voit halutessasi maustaa suolalla. Kun vesi kiehuu, lisää pavut. Keitä papuja viisi minuuttia ja jäähdytä ne sen jälkeen mahdollisimman nopeasti esimerkiksi kylmällä vedellä. Mikäli ulkona on lunta, voit viedä ne lumeen jäähtymään. Jäähdyttämisen tarkoitus on saada papujen kypsyminen loppumaan, jotta niistä ei tule liian pehmeitä.

Pilko sienet noin sentin kokoisiksi kuutioiksi ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista sienet voissa ja mausta ne suolalla ja pippurilla. Noin viiden minuutin paistamisen jälkeen lisää pannulle valkosipulimurska ja muskotti. Paista pari minuuttia lisää. Lisää jauhot ja paista vielä minuutti. Lisää sieniliemi ja anna hautua minuutin verran. Lisää kerma ja maito tai ruokakerma. Keittele vielä kuutisen minuuttia tai kunnes kastike paksuuntuu.

Noin varttia ennen tarjoilua yhdistä uunivuuassa pavut ja sienikastike. Nostele päälle leivitetyt sipulit. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Advertisement

Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Kulttuurieroja kaupan kassalla

Ruokakaupan kassajonossa kaipaan yhä takaisin Suomeen. Moniin kulttuurieroihin olen kahdessa vuodessa jo tottunut, mutta amerikkalaiskauppojen kassat on kerta kaikkiaan järjestetty niin huonosti, ettei se lakkaa ärsyttämästä.

Lähtökohta on, ettei asiakas pakkaa kassejaan itse. Parhaassa tapauksessa kassan vieressä norkoilee pakkaaja, jonka työnkuvaan kuuluu ainoastaan ostosten siirtäminen muovi- tai paperikasseihin. Siirtäminen on ainoa oikea sana kuvaamaan useimpien pakkaajien toimintaa; jos sanoisin heidän järjestävän ostokset kasseihin, antaisin ymmärtää, että toiminta olisi edes jossain määrin järjestelmällistä.

Useimmilla meistä on varmastikin näkemyksiä siitä, mitkä tuotteet kannattaa pakata pohjimmaiseksi ja mitkä kassin päälle, mitkä vierekkäin ja mitkä kauaksi toisistaan. Osa näistä näkemyksistä on voimakkaasti mielipidekysymyksiä, osa taas tieteellisesti perusteltavissa. Kaikki ne vaikuttavat siihen, kannammeko kassia huolettomin mielin vai huolissamme ostostemme kohtalosta.

Kun kassin pakkaa kaupan pakkaaja, asiakas on lähes varmasti epävarma siitä, säilyvätkö ostokset hyvässä kunnossa kotiin saakka. Toisin kuin aluksi luulin, kauppojen pakkaajat eivät ole pakkaamisen ammattilaisia. He ovat alipalkattua halpatyövoimaa, eivätkä he ymmärtääkseni ainakaan useimmissa paikoissa saa minkäänlaista koulutusta pakkaamisen jalosta taidosta.

Pahimmassa tapauksessa pakkaajaa ei ole saatavilla. Tällöin kaupan kassa pakkaa ostokset hätäpäissään muun työnsä ohessa, mikä hidastaa kassajonon etenemistä merkittävästi ja takaa sen, että tavarat sullotaan kasseihin miten sattuu.

En tiedä, onko hirvittävä loukkaus pyytää saada pakata kassinsa itse. Joskus teemme Samulin kanssa niin, tai jos ostoksia on paljon, vähintäänkin autamme pakkaajaa ja pyrimme nappaamaan hihnalta nopeasti käsiimme ne tavarat, jotka aivan erityisesti haluamme pakata omalla tavallamme. Se saattaa olla sopimatonta käytöstä, mutta olen ajatellut, että ulkomaalaisuuteni vuoksi saan sen anteeksi.

Kun pakkaan itse, muistelen aina kaiholla Suomen kassojen kahteen tai kolmeen osaan jakaantuvia pakkaamishyllyjä, joiden ansiosta asiakas voi kaikessa rauhassa pakata kassejaan, kun seuraavan asiakkaan ostokset jo kulkevat hihnalla. Täällä sellaisia ei ole. Jos pakkaaminen ei suju riittävän ripeästi, alkaa hihnalta tulvia seuraavan asiakkaan ostoksia omien sekaan.

Tästä huolimatta pakkaisin täälläkin aina mieluummin itse.

Vaikka pakkaajat saisivat tehtäväänsä kunnollisen koulutuksen tai olisivat muuten taitavia ja järjestelmällisiä pakkaajia, he eivät mitenkään voi tietää, miten kukin yksittäinen asiakas haluaa kassinsa pakattavan. Sen lisäksi, että mieltymykset ovat erilaisia, myös asiakkaiden tilanteet ovat erilaisia. Itse käyn kaupassa usein kävellen, ja haluan pakata kaiken painavan selkäreppuun. Pakkaajat kuitenkin olettavat asiakkaan tulleen kauppaan autolla ja pyrkivät jakamaan painon tasaisesti eri kasseihin, jotta yksittäisten kassien nostaminen auton tavaratilaan ja pois olisi mahdollisimman helppoa.

Erityisen huonosti pakkaaminen toimii niillä alueilla, joissa on pyritty vähentämään muovipussijätettä kannustamalla asiakkaita tulemaan kauppaan omien kestokassien kanssa. Osaan Bostonin ympäryskaupungeista on Amerikassa asuessani tullut Suomen kaltainen muovipussimaksu, jossa asiakas säästää muutamia pennosia käyttäessään omaa kassia. Se tekee pakkaajien työstä merkittävästi vaikeampaa.

Asiakkaiden kassit ovat kaikki erilaisia. Ne ovat eri muotoisia ja niiden kahvat kestävät eri määriä painoa. Pakkaaja ei mitenkään voi tietää, mikä on paras tapa pakata juuri se tietty kassi, jonka kanssa tietty asiakas aina kaupassa käy.

Pakkaamisen on tarkoitus olla hyvää palvelua, mutta vaikka miltä kantilta asiaa mietin, se on yksinkertaisesti aivan surkea idea.