About Maria / Amerikkaa ymmärtämässä

Syyskuusta alkaen Bostonissa asuva vapaa toimittaja. Jäämässä virkavapaalle STT:stä, jossa työskentelen kotimaan- ja ulkomaanuutistoimituksen päällikkönä.

Kolme vuotta Bostonissa

Maanantaina tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Samuli oli muuttoni aikoihin asunut täällä aika tarkalleen yhtä pitkään kuin minä nyt. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että hän oli jo silloin jollain olennaisella tavalla kotiutuneempi tänne kuin minä nyt. Luulen, että se johtuu työstäni.

Ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan työssä toimittajalle on tärkeää pitää kiinni kyvystään tarkastella uutta kotimaataan ulkopuolisen silmin. On pidettävä mielessä, mitkä asiat kotiyleisölle ovat vieraita ja ihmeellisiä, jotta osaa tunnistaa suomalaislukijan kannalta kiinnostavan jutunaiheen ja selittää uutisaiheiden taustat lukijan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Toimittajalle vertailujen tekeminen uuden ja vanhan kotimaan välillä ei ole vain henkilökohtaista identiteettityötä vaan keskeinen osa ammattitaitoa.

Lisäksi työni vaikuttaa kotiutumiseen ihan yksinkertaisesti sitä kautta, että en ole osa paikallista työyhteisöä. Työyhteisöni muodostavat edelleen suomalaiset kollegat, joiden kanssa teen tiivistä yhteistyötä chatin, nettipuheluiden ja sähköpostin välityksellä. Kun täällä vaikkapa sataa lunta, se ei vaikuta yhdenkään työkaverini elämään kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että lumimyrskyn rajuus ylittää Suomessa asti uutiskynnyksen. He eivät jaa kanssani kokemusta etäpäivän kotoilusta ulkona riehuvan myräkän keskellä.

Välillä teen kotona töitä aamusta iltaan enkä tapaa koko päivän aikana ensimmäistäkään amerikkalaista.

Suomalaisen puolison kanssa asuminen vähentää varmasti myöskin uuteen kotimaahan sulautumista. Aikoinaan vaihto-opiskelijana asuin Espanjassa vain muutamia kuukausia, mutta silloin mukanani ei ollut läheisiä Suomesta, ja välttelin aktiivisesti tutustumassa yhteenkään lähistöllä asuvaan suomalaiseen. Se teki lyhyestäkin ulkomailla asumisen kokemuksesta selvästi intensiivisemmän. Nyt elämme Samulin kanssa omassa amerikansuomalaiskuplassamme, jossa paitsi puhumme (englannin sekaista) suomea myös viittaamme keskusteluissamme vapaasti suomalaiseen kulttuuriin ja elämäämme Suomessa tietäen, että viittaukset ovat toiselle tuttuja.

Kaiken tämän vuoksi tunnen edelleen hyvin selkeästi olevani Amerikassa asuva suomalainen, en amerikkalaistunut suomalainen tai varsinkaan amerikkalainen. Kun jokin amerikkalaisen yhteiskunnan piirre turhauttaa tai suututtaa minua, oletan ensimmäiseksi sen johtuvan ulkopuolisuudestani ja olevan merkki sopeutumiskyvyttömyydestäni ennen kuin muistan, että sama seikka saattaa raivostuttaa myös täällä syntyneitä ystäviäni.

Samaan aikaan tiedän kuitenkin, etten ole enää täysin suomalainenkaan. En juurikaan käy enää kaupoissa ruokakauppoja lukuun ottamatta, koska minulle on itsestään selvää, että netistä voi tilata kaiken, mitä ihmiskunta on keksinyt tehtaissaan valmistaa. Käytän sujuvasti ja turhautumatta puhelinkeskustelun alussa ja lopussa monta minuuttia tyhjänpäiväisiin kohteliaisuuksiin sen sijaan, että menisin suoraan asiaan. Mutisen vaistomaisesti pahoittelut jokaiselle ihmiselle, jonka ohitan kadulla. Brunssilla ja buffetilla ei mielestäni ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Välillä mietin, tekeekö useamman vuoden ulkomailla asuminen ihmisestä ikuisen ulkopuolisen, joka ei ole enää täysin kotonaan sen enempää synnyinmaassaan kuin missään muuallakaan. Omalla kohdallani luotan kuitenkin varsin paljon siihen, ettei Suomi lakkaa tuntumasta kodilta, vaikka joistain suomalaisen kulttuurin piirteistä vieraantuisinkin. Lisäksi olen siitä onnekas, että vaikka mikään maa ei enää tuntuisi täysin kodilta, rinnallani on puoliso, jonka kanssa voin elää yhteisessä kulttuurisekamelskakuplassa.

Kieli-ihmisenä en olisi koskaan ennen uskonut, että voisin olla näin onnellinen siitä, ettei puolisoni hätkähdä yhtään kuullessaan minun sanovan, että paketti pitää viedä FedExin laatikkoon tänään, koska muuten sen shipping leibeli ekspairaa. Tähän on kuitenkin tultu.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Minä kolme vuotta sitten elämäni suurimman seikkailun kynnyksellä

Mainokset

Martha’s Vineyardin piparkakkutalot

Suomen kaltaisia pitkiä kesälomia ei täällä Yhdysvalloissa harrasteta, mutta kuluneella viikolla pidimme Samulin kanssa kolmen päivän miniloman ja vierailimme kotiseutumme kuuluisimmilla lomasaarilla Martha’s Vineyardissa ja Nantucketissa.

Gingerbread houses in the town of Oak Bluffs at Martha's Vineyard

Emme olleet käyneet kummallakaan saarella aikaisemmin, vaikka ne ovat alle kahden tunnin automatkan ja tunnin lauttamatkan päässä kotoamme. Ne ovat niin suosittuja, ettei niihin noin vain lähdetä spontaanille viikonloppureissulle: kesäviikonlopun majoitus pitäisi varata monta kuukautta etukäteen, eikä tarjolla silloinkaan ole kovin edullisia vaihtoehtoja. Kummallakin saarella on yksi hostelli, josta saisimme minulle sängyn isosta naisten makuusalista ja Samulille miesten makuusalista, mutta jos haluaa yhteisen huoneen, yöstä joutuu väkisinkin maksamaan kolminumeroisen summan, joka ei todennäköisesti ala ykkösellä.

Ei siis ihme, että moni tutustuu saariin päiväretkellä. Sekään ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa tai halpaa, sillä lautat saarille kulkevat Cape Codin niemeltä, joka on itsessäänkin yksi manner-Yhdysvaltojen tunnetuimpia ja ruuhkaisimpia kesälomailualueita.

Gingerbread houses in the town of Oak Bluffs at Marthas Vineyard

Saariloman varaaminen puoli vuotta etukäteen on jäänyt meiltä vuodesta toiseen tekemättä, mutta tänä vuonna päätimme tehdä saarille edes pienen tutustumisretken. Kun pidimme muutaman arkipäivän lomaa kesän lopulla, onnistuimme saamaan mantereelta kohtuuhintaisen Airbnb-majoituksen Hyannisin kaupungista, josta kulkee lautta sekä Martha’s Vineyardiin että Nantucketiin. Majoituksemme oli kävelymatkan päässä lauttasatamasta ja siihen sisältyi ilmainen pysäköinti, mikä oli todella olennaista. Lauttasatamaan pysäköinti päiväretken ajaksi maksaa nimittäin maltaita.

Ensimmäisen kokonaisen matkapäivän vietimme Martha’s Vineyardissa. Sää oli koko retken ajan pilvinen ja synkeä, mutta onneksi ei sentään satanut. Niin suosittuja kuin Cape Cod ja sen saaret ovatkin, läheskään kaikki lomailijat eivät pääse nauttimaan aurinkoisesta ja lämpimästä säästä. Alueen ilmasto on kohtalaisen viileä, eikä täyspilvisyys tai sateisuus ole mitenkään harvinaista.

Martha’s Vineyard on sen verran iso, että siellä on uimarantojen lisäksi useita kyliä. Lautta toi meidät Oak Bluffsin kylään, joka tunnetaan piparkakkutaloiksi kutsutuista värikkäistä lomamökeistä. Piparkakkutalojen seassa kuljeskellessa tuntui kuin olisi hypännyt satukirjaan.

 

Pink gingerbread house in the town of Oak Bluffs at Marthas Vineyard

Kovin paljon ei muutaman tunnin päiväretkellä ehdi, mutta Oak Bluffsin lisäksi tutustuimme Edgartownin kylään, johon pääsi Oak Bluffsista helposti ja edullisesti paikallisbussilla. Edgartownissa oli varsin samannäköistä kuin missä tahansa Uuden-Englannin rannikkokylässä: viehättävää mutta meille täällä asuville sen verran tuttua, ettei sen takia maksa vaivaa matkustaa erikseen juuri Martha’s Vineyardiin.

City view of Edgartown, Marta's vineyard, with Edgartown lighthouse

Edgartownissa minua ilahdutti eniten kävelyretki majakalle. Majakat ovat keskeinen osa Uuden-Englannin rannikkokaupunkiromantiikkaa, ja niitä on Martha’s Vineyardissa runsain mitoin. Monia niistä on kuitenkin vaikea käydä katsomassa ilman autoa. Edgartownin majakka oli mukavan lyhyen kävelymatkan päässä kylän keskustasta keskustasta.

Edgartown lighthouse at Marthas Vineyard

 

Toisen päivän vietimme Nantucketissa, joka on pienempi ja kauempana mantereesta kuin Vineyard. Siellä kyliä on vain yksi, ja loppuosa saaresta on rantoja ja luonnonsuojelualuetta.

New England style houses in Nantucket

Samuli oli aina haaveillut pyöräilystä ympäri Nantucketia, joka tunnetaan tasaisesta maastostaan ja kattavasta pyörätieverkostostaan. Meidän retkipäivällemme osui kuitenkin valitettavasti viileä ja sateinen sää, joka ei houkuttanut pyöräilemään.

Ilman pyörää tai autoa päädyimme kuljeskelemaan koko päivän saaren ainoassa kylässä. Olisin halunnut käydä lähettyvillä olevassa asutuskeskittymässä, joka tunnetaan kukkaköynnöksin koristelluista taloista, mutta sinne kulki busseja vain kerran tunnissa, emmekä uskoneet siellä riittävän huonolla säällä tekemistä ja nähtävää kokonaiseksi tunniksi paluubussia odotellessa.

Nantucketin-retkemme ei rehellisesti sanottuna ollut tekemisen arvoinen. Saari ei kerta kaikkiaan päässyt oikeuksiinsa huonolla säällä ilman minkäänlaista kulkuvälinettä. Kylän viehättävissä sisustus- ja vaatekaupoissa piipahtelu oli hetken aikaa hauskaa mutta ei missään nimessä niin erityinen elämys, että sen takia olisi kannattanut matkustaa Nantucketiin saakka. Ravintolatarjonta ei tehnyt vaikutusta, ja ravintolat olivat ylihinnoiteltuja.

Nantucket shopping

Lomamme oli kokonaisuudessaan mukava, sillä emme olleet tänä kesänä juurikaan ehtineet viettää aikaa kahdestaan, ja oli kivaa olla matkalla yhdessä. Cape Codin saarien valtavaa suosiota emme kuitenkaan lopultakaan ymmärtäneet. Kauniilla säällä niistä olisi toki saanut aivan erilaisen vaikutelman, mutta läheskään kaikille lomailijoille ei kaunista säätä osu kohdalle.

Taidamme jättää vastedes Vineyardin ja Nantucketin suosiolla muiden käyttöön. Uuden-Englannin rannikolla on paljon muitakin viehättäviä kohteita, joissa säät ovat paremmat ja jotka eivät ole yhtä pahasti oman suosionsa uhreja.

Marthas Vineyard Edgartown lighthouse selfie

Story Slam -tarinankerrontaklubilla

Sain tällä viikolla toteutettua pitkäaikaisen suunnitelmani, kun pääsin lavalle kaikille avoimella Story Slam -tarinankerrontaklubilla.

 

storytelling at the Moth Cambridge MA

Täällä englanninkielisessä maailmassa tarinankerrontaklubit ovat varsin yleisiä. Minun ja täkäläisten ystävieni suosimalla The Moth -klubilla toimintaperiaate on, että kuka tahansa yleisön joukosta saa ilmoittaa haluavansa lavalle, ja halukkaiden joukosta arvotaan kymmenen tarinankertojaa, jotka pääsevät kukin vuorollaan yleisön eteen kertomaan korkeintaan viisiminuuttisen henkilökohtaisen tositarinan. Muistiinpanoja lavalle ei saa tuoda, vaan tarina täytyy kertoa vapaasti ulkomuistista tai improvisoiden. Joka klubi-illassa on eri teema, johon tarinan on tarkoitus liittyä. Yleisön joukosta sattumanvaraisesti valittu tuomaristo pisteyttää tarinat, ja heidän valitsemansa voittaja pääsee lavalle uudelleen myöhemmässä erikoisillassa, jossa kaikki kymmenen tarinankertojaa ovat aikaisempien iltojen voittajia.

Olin jo pitkään suunnitellut alkavani käydä Mothissa säännöllisesti ja yrittäväni ennen pitkää lavalle, mutta suunnitelma oli kerran toisensa jälkeen hautautunut muiden kiireiden jalkoihin. Nyt kuitenkin illan teemana oli Kohtalo, ja tiesin sen nähdessäni heti, että saisin sen ympärille todella helposti rakennettua version tarinasta, jota kaikkein useimmin täällä ihmisille kerron: tarinan siitä, miten päädyin asumaan Yhdysvalloissa.

Koska olin yrittämässä lavalle ensi kertaa, oikeanlaisen tarinan valitseminen tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mitä tutumpi tarina minulle itselleni olisi, mitä useammin olisin sen kertonut, sitä helpommalta uskoin lavalle nousemisen tuntuvan. Etua oli siitäkin, että tätä tarinaa olen kertonut pääasiassa amerikkalaisille, joten minulle on luontevaa kertoa se englanniksi ja amerikkalaisen kuulijan näkökulmasta.

Sovin kahden ystäväni kanssa klubille menosta ja kirjoitin tarinani valmiiksi, mutta ennen kuin ehdin alkaa tosissani harjoitella sitä, sain ystävältäni viestin: ilta olikin loppuunmyyty!

Olin todella pettynyt ja harmittelin sitä, etten ollut ostanut omaa lippuani heti, kun liput tulivat myyntiin. Seuraavana aamuna soitin klubin lipunmyyntiin ja kysyin, oliko meillä mitään toivoa saada lippuja ovelta. Lipunmyyjä pahoitteli ja sanoi, että ovella myytäisiin lippuja ainoastaan siinä tapauksessa, että joku halusi itse myydä ylimääräiset lippunsa tai että joku oli soittanut lipunmyyntiin kertoakseen, ettei pystyisikään käyttämään ennalta ostamiaan lippuja.

Jälkimmäistä en uskonut tapahtuvan. Liput maksavat vain kympin kappale, joten en uskonut kenenkään myöskään tulevan erikseen paikalle pelkästään kaupittelemaan lippuja. Ainoa toivo oli tavoittaa ovelta seurue, josta joku ei olisikaan päässyt tulemaan. Onnistumisen todennäköisyydet tuntuivat pieniltä.

Päätimme ystävieni kanssa luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni kuiski, että minun kannattaisi silti käydä ovella. Kohtalo-teemaan tuntui sopivan, että jos minun olisi Tarkoitus päästä lavalle, lippukin järjestyisi. Ajattelin, että jos saan näissä olosuhteissa lipun, hyvä onni varmaankin jatkuu, ja minut myös arvotaan yhdeksi illan tarinankertojista.

Bostonin keskustassa oli aikaisemmin illalla ilmainen puistozumba, jossa käyn aina, kun työvuorot sallivat. Päätin, etten jättäisi zumbaa väliin seisoakseni ovella kyselemässä lippua jokaiselta sisääntulijalta, mutta piipahtaisin klubin ovella kotimatkalla. Klubi on eri kerroilla eri paikoissa, ja tällä kertaa se sattui sopivasti olemaan lähellä metroasemaa, jonka ohi ajaisin joka tapauksessa zumbasta palatessani.

Otin zumbaan mukaan vaihtovaatteet, meikit ja pyyhkeen, ja käytin ennen klubin ovelle menoa röyhkeästi hyväkseni tutun hipsterimaailmanparannuspikaruokalan vessaa, jossa muuntauduin hikisestä puistoliikkujasta klubi-iltaan valmistautuneeksi kukkamekkotytöksi. Käyn kyseisessä pikaruokapaikassa sen verran usein, etten kokenut tekeväni heille suurta vääryyttä, vaikka pidinkin heidän vessaansa varattuna hieman tavallista pidempään, enkä edes ostanut sillä kertaa heidän tuotteitaan.

Kun saavuin ovelle, sisään jonotti vain muutama seurue. Kysyin, sattuisiko kenelläkään olemaan lippua myynnissä – ja nainen jonon keskeltä huudahti heti, että hänellä on!

Nainen oli suunnilleen ikäiseni ja paikalla yksin, sillä hänen poikaystävänsä oli tullut kipeäksi. Hän selitti, ettei ollut kehdannut alkaa kaupitella ylimääräistä lippuaan ja että oli jo hyväksynyt sen, että se menisi hukkaan. Riemuitsimme molemmat hyvästä onnestamme – tai Kohtalosta, jos asian niin haluaa tulkita.

Kävin ilmoittautumassa lavalle ja etsimme uuden kaverini kanssa yhdessä istumapaikat. Saimme hyvät paikat varsin läheltä lavaa. Sitten ei ollut enää tehtävissä muuta kuin kuunnella tarinoita ja jännittää jokaisen arvonnan aikana, nousisiko kangaskassista minun nimeni. Ilmoittautumislappuni kassiin laittanut vapaaehtoinen oli kertonut, että lavalle mieliviä oli sinä iltana varsin vähän. Mahdollisuudet olivat siis hyvät.

Olin ollut ystävieni kanssa Mothissa yhden kerran aikaisemmin, ja tiesin sen perusteella, että tarinankertojien taso vaihtelisi todennäköisesti suuresti. Jotkut käyvät klubeilla säännöllisesti ja ovat hioneet taitojaan pitkään, toiset nousevat lavalle kerran elämässään. Jotkut ovat luontaisia tarinankertojia. Jotkut tuntevat työnsä, koulutuksensa tai muun kiinnostuksen ansiosta hyvän tarinan rakenteen peruspalikat ja osaavat käyttää niitä rakentaakseen toimivan tarinan – ja toiset eivät. Ensikertalaisista jotkut haluavat lavalle siksi, että juuri senkertainen teema puhuttelee heitä aivan erityisellä tavalla, ja he saattavat siksi olla sokeita sille, miten tarinasta saisi yleisön kannalta kiinnostavan. Yhdysvalloissa lavalle nousee lisäksi myös niitä, joille yleisön edessä itsestään puhuminen on eräänlaista terapiaa.

Heti alussa lavalle pääsi keski-ikäinen nainen, jonka tarina oli todella hyvä ja kerrontatyyli mukaansatempaava. Hänen jälkeensä mikrofonin ääreen nousi nuorehko mies, joka paljasti tarinankerrontaklubilla puhumisen olevan hänelle pelonvoittamisharjoitus. Hän oli selvästi lavalla itseään eikä yleisöään varten, ja hänen esityksensä jälkeen oli helppo sanoa itselleen, ettei lavalle menemisestä tarvitsisi ottaa paineita.

Minun nimeni arvottiin hieman ennen illan puoliväliä. Puhujat arvotaan yksi kerrallaan, ja kun oma nimi sanotaan, lavalle on mentävä heti. Minun mielenlaadulleni se sopii paremmin, kuin että tietäisin illan alusta alkaen puhuvani vaikkapa viidentenä. Silloin ehtisin alkaa jännittää.

Nousin lavalle amerikkalaistyylisten rohkaisuaplodien saattelemana ja huomasin ilokseni, ettei minua jännittänyt juuri lainkaan. En ollut harjoitellut tarinaani kovin paljon, koska oli epäselvää, pääsisinkö koko klubille, enkä siksi halunnut käyttää harjoitteluun kohtuuttomasti aikaa. En myöskään halunnut tarinani kuulostavan ulkoa opetellulta. Muistin kuitenkin ongelmitta hahmottelemani rungon, eikä se kadonnut missään vaiheessa mielestäni.

Olin todella tyytyväinen siihen, miten ensimmäinen kertani tarinankerrontalavalla meni. En ollut hermostunut ja pystyin nauttimaan olostani. Tunsin kertovani luontevasti, en ladellut ulkoa opeteltua litaniaa ja pysähdyin välillä vitsailemaan yleisölle, joka palkitsi minut pienillä nauruilla.

Tuomariston pisteytyksestä olin hyvin pitkälle samaa mieltä. Minua enemmän pisteitä saivat ainoastaan kertojat, jotka olivat omastakin mielestäni minua parempia. Ilokseni päädyin pisteitteni puolesta selkeästi siihen kertojajoukkoon, jotka tiesivät, mitä tekivät, ja joiden väliset piste-erot eivät olleet suurensuuria. Hieman närkästynyt olin yhdelle tuomariksi päässeelle kaveriporukalle, joka antoi minulle samat pisteet kuin pelkoterapiamiehelle. Heidän arvionsa olivat kuitenkin lähes joka kertojan kohdalla aivan erilaiset kuin kahden muun tuomaristoporukan, jotka puolestaan olivat linjassa keskenään – ja linjassa omien henkilökohtaisten arvioitteni kanssa. Päätin siis jättää muiden kanssa jatkuvasti eri linjoilla olleen porukan näkemykset omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan ilta oli todella mukava, ja tiesin heti, että haluan yrittää uudemmankin kerran lavalle. Toivottavasti saan tämän Kohtalon väliintulon ansiosta nyt vihdoin todella otettua tavaksi käydä tarinaklubeilla säännöllisesti.

Uusi koti Bostonissa

Meillä on nyt uusi koti. Asunnonvaihto on vienyt parin viime kuukauden aikana paljon aikaa ja energiaa, mutta nyt stressi alkaa helpottaa ja ehdin toivottavasti taas kirjoittaa blogiakin. Pahoittelut pitkästä bloggaustauosta!

Tulimme keväällä siihen tulokseen, että meidän oli aika muuttaa. Olimme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta viimeinen pisara oli vuokraisännän ilmoitus, että hän oli päättänyt aloittaa yläkerrassa omassa asunnossaan meluisan remontin. Meluhaitasta huolimatta hän aikoi jälleen kerran nostaa vuokraa.

Entinen vuokraisäntämme on melkoinen mörkö, ja epäilen, että hän halusi meistä eroon. En ihmettelisi, vaikka hän ei koskaan aloittaisi koko remonttia. Kertoessaan remontista hän teeskenteli unohtaneensa, että teen töitä kotoa, eikä minulla ole toimistoa, johon paeta meteliä työpäivän ajaksi. En uskonut hetkeäkään hänen oikeasti unohtaneen, sillä vain viikkoa aikaisemmin hän oli muistanut tilanteeni aivan hyvin, kun hän pyysi minua menemään töihin kahvilaan, jotta hän pääsisi korjaamaan lämpöpatteria.

Nyt kun pääsimme möröstä eroon, huomaan todella selvästi, miten painostavalta hänen kattonsa alla eläminen tuntui. Hänen tapansa suhtautua minuun kuin Samulin lemmikkieläimenä eikä tasavertaisena vuokralaisena, hänen raskaiden askeltensa lähes ympärivuorokautinen narina yläkerrassa, hänen likaiset ulkokenkänsä, jotka jalassa hän talsi matoillamme… Vanhan kodin oven sulkeminen viimeistä kertaa ei ole koskaan aikaisemmin tuntunut minusta vapauttavalta, mutta mörön luota oli ihanaa lähteä.

our old home from outside

Vanha kotimme ulkoa.

Uuden kodin löytäminen onnistui helpommin kuin pelkäsimme. Vuokra-asuntomarkkinat ovat täällä varsin erilaiset kuin Suomessa, ja meidän vähäisellä kokemuksellamme oli vaikea arvioida, miten tuskallista uuden asunnon etsiminen olisi.

Koska Boston on täynnä yliopistoja, vuokra-asuntomarkkinat elävät täällä kouluvuoden rytmissä. Vuokrasopimuksia on tarjolla vain vuodeksi kerrallaan, yleensä kesästä kesään. Vuokrat ovat korkeita, mutta niin ovat täällä ostoasuntojen hinnatkin.

Halusimme ensisijaisesti pysyä samassa kaupungissa ja kaupunginosassa kuin tähänkin asti, koska olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Huomasin hyvin nopeasti muuton jälkeen, että vaikka sisällä asunnossa ei oikein tuntunut kodilta, kotiutumisen tunne oli sitäkin voimakkaampi asuntomme lähiympäristössä. Esimerkiksi kävely kotoa metroasemalle täytti jo hyvin varhaisessa vaiheessa muuton jälkeen minut onnentunteella, että olin kotona ja kuuluin tänne. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tai edes laimentunut.

Kyselin Facebookissa täkäläisiltä ystäviltäni, mistä nettipalvelusta asuntoa kannattaisi etsiä. Kaikki antoivat eri vastauksen. Olin toivonut löytäväni yksittäisen nettisivuston, joka olisi laajalti kaikkien ystäviemme käytössä ja suosiossa, mutta todellisuus vaikutti olevan aivan toinen. Useimmat suosittelivat Oikotien tyyppisiä, nimenomaan asunnon etsimiseen keskittyviä nettisivustoja, mutta joku ehdotti myös Craigslistiä, jossa julkaistaan kaikkia mahdollisia luokiteltuja ilmoituksia.

Asuntoihin keskittyvät palvelut tuntuivat minusta tutummilta ja turvallisemmilta kuin epämääräisenä pitämäni Craigslist, joten aloin selata niitä. Samuli oli kuitenkin ennakkoluulottomampi ja kävi läpi Craigslistin ilmoituksia. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että ensimmäinen sopimamme asuntonäyttö oli asuntoon, jonka Samuli oli bongannut Craigslistiltä.

Asunto oli vain muutaman korttelin päässä vanhalta asunnoltamme ja vieläpä toivomaani suuntaan eli metroasemalle päin. Se vaikutti ilmoituksen puolesta kaikin puolin meille sopivalta, ja kun Samuli otti yhteyttä välittäjään, tämä kertoi vuokraemännän etsivän asuntoon vain ja ainoastaan pariskuntaa. Yksin tai kämppäkavereina asuvista vuokralaisista hän ei ollut kiinnostunut. Se kuulosti erittäin lupaavalta. Olin nimittäin pelännyt, että monen vuokra-asunnon saaminen kaatuisi nimenomaan siihen, että olemme lapsentekoikäinen pariskunta.

Eräs täkäläinen kaverini etsi vuokra-asuntoa ollessaan näkyvästi raskaana, ja hän ja hänen miehensä olivat aika varmoja, että heitä syrjittiin vuokralaisvalinnoissa raskauden vuoksi. Kaverini tiesi syrjintään mahdollisen syynkin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka saattaa velvoittaa vuokranantajan tekemään asunnossa kalliin remontin, mikäli vuokralainen on raskaana tai asunnossa asuu pieni lapsi.

Kyse on lyijymaalista, jota täälläpäin käytettiin ennen 70-lukua runsaasti asuntojen ulko- ja sisäpintojen maalaamiseen. Sittemmin lyijymaali on kielletty, mutta useimmat alueen talot ovat vanhoja, ja seinien pohjimmissa maalikerroksissa on sitä edelleen. Aikuiselle lyijymaalista ei tiettävästi ole terveyshaittoja kuin siinä tapauksessa, että maalia poistaa ilman asianmukaisia suojauksia ja päätyy hengittämään lyijypölyä. Pienelle lapselle kuitenkin pienikin maalinpala voi olla vaarallinen, jos lapsi päätyy panemaan sen suuhunsa ja nielaisemaan.

Lasten suojelemiseksi on säädetty laki, joka oikeuttaa vuokralaisen vaatimaan vuokranantajaa teettämään lyijyvaaran poistamisremontin, mikäli asunnossa asuu tai sinne on syntymässä pieni lapsi. Moni vuokranantaja tietysti toivoo, ettei joutuisi tällaista remonttia koskaan teettämään, ja siksi osa heistä todennäköisesti suosii kylmästi vuokralaisia, joiden he eivät usko saavan lähiaikoina lapsia.

Samulin löytämän asunnon vuokraemäntä kuitenkin etsi nimenomaan pariskuntaa, ja saimme sovittua asuntonäytön muutaman päivän päähän. Tykkäsimme asunnosta kovasti, ja sitä näyttänyt välittäjä hehkutti amerikkalaiseen tapaan, miten kovasti tykkäsi meistä ja miten painokkaasti aikoi meitä vuokraemännälle suositella. Oli mahdotonta tietää, sanoiko hän saman kaikille, mutta mahdollisuutemme saada asunto vaikuttivat silti lupaavilta, sillä osa sitä kyselleistä ei välittäjän mukaan ollut täyttänyt pariskuntaehtoa.

Jätimme vuokrahakemuksen – ja saimme asunnon. Emme ikinä edes ehtineet minkään toisen asunnon näyttöön. Olin alun perin toivonut, että muutamassa asuntonäytössä käytyäni alkaisin hahmottaa tämän alueen talojen pohjapiirustuskulttuuria paremmin, mutta sitä yleissivistystä minulle ei nyt karttunut. Se oli kuitenkin pientä. Ennen kaikkea olimme tietysti todella iloisia siitä, ettei asunnon etsimiseen mennyt enempää aikaa ja vaivaa.

entrance hall created in big room

inside our old home

Uusi asuntomme on monella tapaa erilainen kuin vanha, vaikka molemmat ovat vanhoissa Uuden-Englannin arkkitehtuurille tunnusmerkkisissä vaakalautapuutaloissa. Vanha asuntomme oli kaksikerroksisessa kahden asunnon talossa pohjakerroksessa, uusi taas on kolmikerroksisessa kolmen asunnon talossa ylimmässä kerroksessa. Kummassakin talossa asunnot ovat koko kerroksen levyisiä.

Vanhassa asunnossamme mörön luona pohja oli Suomalaiseen makuun aika erikoinen. Asunnon kirkkaasti suurin huone oli heti ulko-ovesta sisään tultaessa. Siitä kuljettiin huomattavasti pienempään, kapeampaan huoneeseen, joka kapeni keittiöön vieväksi käytäväksi. Kapeasta huoneesta oli ovi yhteen makuuhuoneeseen, käytävästä keittiön lisäksi toiseen makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Keittiössä ei ollut ovea, vaikka se ei millään muotoa ollut avokeittiötyyppinen, vaan käytävä erotti sen muista huoneista.

Suurin huone oli meillä hyvin vähällä käytöllä. Olimme sisustaneet oven lähellä olevan osan kuin eteiseksi, vaikka pohjapiirustuksessa ei minkäänlaista eteistä ollut, ja toinen puoli huoneesta oli ruokailuhuoneena. Olohuoneena käytimme kapeaa huonetta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu ruokailuhuoneeksi. Amerikkalaiset olisivat todennäköisesti tehneet olohuoneen isoimpaan huoneeseen. Heille ei ole mitenkään outoa, että ulko-ovesta päätyy suoraan olohuoneeseen.

Uuden kotimme pohja on mielestäni eurooppalaisempi kuin vanhan. Siinä on kapea eteiskäytävä, josta on kulku useimpiin huoneisiin. Huoneiden väliset kokoerot eivät ole niin isoja kuin vanhassa asunnossamme. Olohuoneeksi suunniteltu huone tuntuu meistäkin luontevasti olohuoneelta ja siinä on kaunis pieni erkkeri.

Pienenä erikoisuutena uuteen asuntoomme kuuluu lämmittämätön huone, johon päästäkseen täytyy kulkea asunnon ulko-oven ja eteiskäytävän kautta. Asuntomme edelliset asukkaat ja alakerran naapurit näyttävät tulleen siihen tulokseen, että huoneesta on eniten hyötyä varastona. Se on sääli, sillä siellä on kivat isot ikkunat ja viihtyisä näköala, ja alun perin toivoimme istuskelevamme siellä. Nyt kesällä siellä on kuitenkin ollut tukahduttavan kuuma, ja talvella siellä on tietystikin liian kylmä. Aika näyttää, onko siellä syksyllä ja keväällä miellyttävä lämpötila.

Uusi asunto alkoi tuntua kodilta heti muutosta alkaen. Uusi vuokraemäntämme on sympaattinen iäkäs rouva, ja vaikka hän asuu ensimmäisessä kerroksessa, hänen läsnäolonsa ei hallitse elämäämme henkisesti samalla tavalla kuin mörön askelet yläkerrassa. Hänen kanssaan minäkin voin hoitaa asuntoon liittyviä asioita, kun mörkö suostui asioimaan vain Samulin kanssa.

Nyt asunto alkaa pikkuhiljaa myös näyttää kodilta, ja toivottavasti sen myötä ehtisin tosiaan päivittää blogiakin taas useammin.

”Hymyile alahampailla” – kulttuurieroja hammaslääkärissä

Hammaslääkäri käski hymyillä, ja yritin parhaani mukaan väläyttää periamerikkalaisen hammashymyn. En selvästikään onnistunut, sillä hän näytti tyytymättömältä. ”Näytä alahampaat”, hän komensi.

Olimme hampaisiin liittyvän kulttuurieron ytimessä.

Tiesin jo ennen Bostoniin muuttoani, että amerikkalaisessa kulttuurissa hymyillään hampaita väläytellen. En kuitenkaan olisi uskonut, että edes amerikkalainen hammashymy voisi olla niin leveä, että se paljastaisi alahampaiden yläosan.

Hammaslääkäri oli kuitenkin hyvin huolissaan siitä, että alaetuhampaani yläreunasta lohjennut pala rumentaisi hymyäni. Vakuutin hänelle, että koska olen suomalainen, minulla ei ollut aikomustakaan hymyillä niin, että lohkeama näkyisi.

Myöhemmin kokeilin uteliaisuudesta peilin edessä, minkälainen hymy vaadittaisiin, jotta saisin alaetuhampaiden yläreunat näkyviin. Näytin hevoselta. Jos koskaan erehdyn hymyilemään sillä tavoin toisten ihmisten nähden, minulla on paljon suurempia ongelmia kuin etuhampaasta puuttuva pala.

magnolia selfie downtown Boston

Tällainen hammashymy minulta tulee nykyään jo luonnostaan.

Ensimmäinen käyntini amerikkalaisella hammaslääkärillä osoitti muutenkin selvästi, miten valtavan erilainen suomalaisten ja amerikkalaisten suhde hampaisiin on. Kun hampaiden väläyttely on jatkuva osa sosiaalista kanssakäymistä, hampaiden ulkonäköön kohdistuu paljon suurempia paineita kuin meillä suppusuusuomalaisila.

Suomalainen hammaslääkärini on kehunut hampaitani poikkeuksellisen kauniiksi, mutta amerikkalaisella mittapuulla ne ovat ilmeisesti pahasti vajavaiset. Ainakin amerikkalainen hammaslääkäri katsoi tarpeelliseksi painostaa minua suoristamaan alahampaani hammasraudoilla.

Omaa lehmää hänellä ei ollut ojassa, sillä olin heti aikaa varatessani ja uudelleen tapaamisen alussa tehnyt selväksi, että koska minulla ei ole amerikkalaista hammassairausvakuutusta, halusin ostaa hammaslääkäriltä niin vähän palveluita kuin mahdollista. Valitsemani hammaslääkäri uskoi ja ymmärsi tämän, teki pelkän pintapuolisen tarkastuksen ja sanoi suoraan, ettei lohjennutta hammasta tarvitsisi paikata. Hänen toimintansa oli aivan toisenlaista kuin monilla amerikkalaisklinikoilla, joissa hammaslääkäri ei suostu edes kurkistamaan asiakkaan suuhun ennen kuin tämä on sitoutunut kalliisiin röntgenkuviin.

Raudoistakaan hän ei puhunut kaupitellakseen minulle palveluitaan. Hän vain sattui olemaan painokkaasti sitä mieltä, että kun kerran minulla oli Suomessa julkinen hammashuolto, minun kannattaisi selvittää sen kautta mahdollisuutta alahampaitteni suoristamiseen.

Yritin selittää, ettei julkista hammashuoltoa voi saada puhtaasti kosmeettisin perustein, vaan purentavian pitäisi aiheuttaa terveyshaittoja kuten päänsärkyä. Hammaslääkäri ei tästä lannistunut. ”Mutta sinullahan on ihan kamalia päänsärkyjä tuon purentavian vuoksi eikö niin”, hän ehdotti silmää iskien.

Se siitä ilosta, jota olin suomalaisen hammaslääkärin kommentin jälkeen tuntenut kauniista hampaistani.

Taas kerran saan olla kiitollinen siitä, että puolisoni on suomalainen. Samuli kiinnitti hampaisiini huomiota ensimmäistä kertaa vasta, kun kerroin tämän tarinan hammaslääkärikäynnistäni. Eipähän ainakaan tarvitse pelätä, että kumppani häpeäisi salassa epätäydellisiä alahampaitani.

Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

watching tv

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.

Vähemmän tasa-arvoista kuin Nicaraguassa

equality-2110563_1280

Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.

Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.

Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.

Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.

Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.

Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.

Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.

 

Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.

Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.

Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.

Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.

Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.

Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.

Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.

Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.

 

Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.

Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.

Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.

Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.

 

Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.

Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.

Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.

Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.

Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.

Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.

Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:

”Voi Luoja, ei todellakaan.”

Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.