About Maria / Amerikkaa ymmärtämässä

Syyskuusta alkaen Bostonissa asuva vapaa toimittaja. Jäämässä virkavapaalle STT:stä, jossa työskentelen kotimaan- ja ulkomaanuutistoimituksen päällikkönä.

Kiitospäivän kokkailua: Kermainen papu-sienivuoka

Vietämme Samulin kanssa tänä vuonna ensimmäistä kertaa kiitospäivää kahdestaan.

Ensimmäisenä Amerikan-syksynäni meidät oli kutsuttu ystäväporukan kiitospäiväjuhliin eli friendsgivingiin. Viime vuonna pääsimme osallistumaan ystäväpariskuntamme perheen kiitospäivään. Nyt kuitenkin lähimmillä ystävillämme oli kaikilla kiitospäiväksi sellaisia suunnitelmia, johon meidän ei ollut mahdollista osallistua.

Meille tilanne ei ollut mikään ongelma, vaikka amerikkalaiset ystävämme olivatkin kovin pahoillaan ajatuksesta, että joutuisimme olemaan kahdestaan. Heidän korvissaan se kuulosti samalla tavalla surkealta kuin miltä minusta tuntuisi viettää joulua kaukana vanhemmistani. Meille kiitospäivä ei kuitenkaan tietenkään ole samalla tavalla tärkeä kuin jos olisimme viettäneet sitä perheittemme kanssa lapsesta saakka.

Olin suorastaan innoissani ajatuksesta, että saisimme itse valita, mitä kiitospäivän aterialla söisimme. Kuten suomalaisperheillä jouluna, jokaisella amerikkalaisperheellä on omat kiitospäivän perinneruokansa, joita he ehdottomasti haluavat juhla-ateriallaan nauttia. Jouluruokien tekeminen on aina ollut minun ja äitini rakas yhteinen harrastus, ja olemme vuosien varrella muokanneet jouluaterian ruokalistaa yhdessä niin pitkään, että jokainen laji on juuri sellainen kuin haluamme. Nyt voisin aloittaa täydellisten kiitospäivän reseptien etsinnän.

Kahden kiitospäivän kokemuksella minulle oli alkanut muodostua jonkinlainen käsitys siitä, minkälaiset ruuat kiitospäiviin kuuluvat, ja selasin innoissani reseptejä löytääkseni juuri sellaiset kiitospäivän tarjoilut, jotka olisivat eniten meidän makuumme.

Aterian perusrakenne on selkeä: Kiitospäivän päätähti on tunnetusti kalkkuna, jonka kanssa syödään kermaista kastiketta (gravy) ja karpalohilloa. Kalkkunan kanssa voi tarjota monenmoisia lisukkeita, joista ikonisin lienee niin kutsuttu kalkkunan täyte (stuffing). Aterian päätteeksi syödään piirakkaa.

Olin tänä vuonna eniten kiinnostunut lisukkeista, joista en ollut vielä onnistunut muodostamaan selkeää kokonaiskuvaa. Food Network oli listannut sata klassista kiitospäivän lisukereseptiä, ja listan läpi luettuani tunsin ymmärtäväni lisukekulttuuria jo paljon paremmin. Tiesin myös, minkä lisukkeen kaikkein mieluimmin haluaisin omaan juhlapöytäämme: kermaisen papu-sienivuuan, joka täällä kulkee nimellä green bean casserole.

Muistan papu-sienivuuan ensimmäiseltä kiitospäivän aterialtamme, jolla se oli lempiruokaani. Food Networkin listaa selatessani huomasin, että heidän koostamastaan sadasta reseptistä yksi houkutteli minua selvästi enemmän kuin mikään muu. Resepti osoittautui täsmälleen samaksi, jota ystävämme olivat toissa vuonna käyttäneet.

Kun sain kutsun kiitospäivää edeltävänä viikonloppuna järjestettyihin friendsgiving-juhliin, tarjouduin tekemään vuokaa sinne. Näin pääsin kokeilemaan reseptiä jo ennen varsinaista kiitospäivää.

Making green bean casserole for Thanksgiving

Vuuasta tuli juuri niin hyvää kuin toivoinkin. Sen valmistamiseen meni kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin reseptissä oli sanottu, ilmeisesti siksi ettei papujen siistimistä ja aineisten pilkkomista ollut laskettu mukaan valmistusaikaan.

Juhlissa huomasin, että kuten sieniruuat usein, vuokani jakoi mielipiteet. Juhlien isäntä riemastui nähdessään, mitä olin tuonut, kun taas osa vieraista jätti lisukkeeni kokonaan väliin. Paikalla olleista ystävistäni läheisin maistoi sitä urheasti ja kehui vuuan makua – mutta jätti puolet sienikuutioista syömättä ja tunnusti kotimatkalla, ettei yrittää vasta nyt kolmekymppisenä vähitellen opetella sietämään sienien rakennetta. Koska itse rakastan sieniä, minun versiossani vuuasta oli runsaasti portobellosienikuutioita.

Osa vieraista saattoi välttää vuokaani siksikin, että osa perheistä tekee kyseisen ruuan tölkkisienikeitosta ja tölkkipavuista. Siinä muodossa se tuskin on kaikkien makuun.

Minua ei haitannut lainkaan, etteivät kaikki ottaneet vuokaa. Sen ansiosta herkkuani säästyi edes hieman kotiin vietäväksi.

string bean casserole thanksgiving dinner

Tässä on teille minun versioni kiitospäivän papu-sienivuuasta Alton Brownin reseptiä mukaillen. Kuvassa yllä on ystävieni versio kahden vuoden takaa, sillä unohdin kuvata oman valmiin luomukseni ennen ystävieni juhliin lähtemistä, ja juhlissa se ei ollutkaan kuvauksellisesti esillä.

Leivitetyt sipulit:
2 isoa sipulia
reilu 0,5dl vehnäjauhoa
leivänmuruja maun mukaan
ruokaöljyä

Pavut ja sienikastike:
0,5kg vihreitä papuja
2 rkl voita
350g portobellosieniä tai tuoreita herkkusieniä
2 valkosipulinkynttä
suolaa
mustapippuria
¼ teelusikallinen muskottia
2 rkl jauhoja
2,5 dl sienifondista tehtyä sienilientä
1,5 dl kermaa (tai ruokakermaa)
1 dl maitoa (tai ruokakermaa)

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Pilko sipulit ohuiksi siivuiksi ja pyörittele ne jauhoissa, joiden seassa on suolaa makusi mukaan. Ripottele halutessasi sekaan leivänmuruja. Sivele leivinpaperille ruokaöljyä ja paista sipuleita öljytyn leivinpaperin päällä uunin keskitasolla noin 30 minuutin ajan. Sekoittele pari kertaa paistumisen aikana.

Mikäli pavuissa on kantoja tai huonoja osia, leikkaa ne pois. Keitä keskisuuri kattilallinen vettä, jonka voit halutessasi maustaa suolalla. Kun vesi kiehuu, lisää pavut. Keitä papuja viisi minuuttia ja jäähdytä ne sen jälkeen mahdollisimman nopeasti esimerkiksi kylmällä vedellä. Mikäli ulkona on lunta, voit viedä ne lumeen jäähtymään. Jäähdyttämisen tarkoitus on saada papujen kypsyminen loppumaan, jotta niistä ei tule liian pehmeitä.

Pilko sienet noin sentin kokoisiksi kuutioiksi ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista sienet voissa ja mausta ne suolalla ja pippurilla. Noin viiden minuutin paistamisen jälkeen lisää pannulle valkosipulimurska ja muskotti. Paista pari minuuttia lisää. Lisää jauhot ja paista vielä minuutti. Lisää sieniliemi ja anna hautua minuutin verran. Lisää kerma ja maito tai ruokakerma. Keittele vielä kuutisen minuuttia tai kunnes kastike paksuuntuu.

Noin varttia ennen tarjoilua yhdistä uunivuuassa pavut ja sienikastike. Nostele päälle leivitetyt sipulit. Kypsennä uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Mainokset

Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Hillary Clinton victory party outside Javits Center on election night November 8th 2016

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Long line to Hillary Clinton victory party election night November 8 2016

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Kulttuurieroja kaupan kassalla

Ruokakaupan kassajonossa kaipaan yhä takaisin Suomeen. Moniin kulttuurieroihin olen kahdessa vuodessa jo tottunut, mutta amerikkalaiskauppojen kassat on kerta kaikkiaan järjestetty niin huonosti, ettei se lakkaa ärsyttämästä.

Lähtökohta on, ettei asiakas pakkaa kassejaan itse. Parhaassa tapauksessa kassan vieressä norkoilee pakkaaja, jonka työnkuvaan kuuluu ainoastaan ostosten siirtäminen muovi- tai paperikasseihin. Siirtäminen on ainoa oikea sana kuvaamaan useimpien pakkaajien toimintaa; jos sanoisin heidän järjestävän ostokset kasseihin, antaisin ymmärtää, että toiminta olisi edes jossain määrin järjestelmällistä.

Useimmilla meistä on varmastikin näkemyksiä siitä, mitkä tuotteet kannattaa pakata pohjimmaiseksi ja mitkä kassin päälle, mitkä vierekkäin ja mitkä kauaksi toisistaan. Osa näistä näkemyksistä on voimakkaasti mielipidekysymyksiä, osa taas tieteellisesti perusteltavissa. Kaikki ne vaikuttavat siihen, kannammeko kassia huolettomin mielin vai huolissamme ostostemme kohtalosta.

Kun kassin pakkaa kaupan pakkaaja, asiakas on lähes varmasti epävarma siitä, säilyvätkö ostokset hyvässä kunnossa kotiin saakka. Toisin kuin aluksi luulin, kauppojen pakkaajat eivät ole pakkaamisen ammattilaisia. He ovat alipalkattua halpatyövoimaa, eivätkä he ymmärtääkseni ainakaan useimmissa paikoissa saa minkäänlaista koulutusta pakkaamisen jalosta taidosta.

Pahimmassa tapauksessa pakkaajaa ei ole saatavilla. Tällöin kaupan kassa pakkaa ostokset hätäpäissään muun työnsä ohessa, mikä hidastaa kassajonon etenemistä merkittävästi ja takaa sen, että tavarat sullotaan kasseihin miten sattuu.

En tiedä, onko hirvittävä loukkaus pyytää saada pakata kassinsa itse. Joskus teemme Samulin kanssa niin, tai jos ostoksia on paljon, vähintäänkin autamme pakkaajaa ja pyrimme nappaamaan hihnalta nopeasti käsiimme ne tavarat, jotka aivan erityisesti haluamme pakata omalla tavallamme. Se saattaa olla sopimatonta käytöstä, mutta olen ajatellut, että ulkomaalaisuuteni vuoksi saan sen anteeksi.

Kun pakkaan itse, muistelen aina kaiholla Suomen kassojen kahteen tai kolmeen osaan jakaantuvia pakkaamishyllyjä, joiden ansiosta asiakas voi kaikessa rauhassa pakata kassejaan, kun seuraavan asiakkaan ostokset jo kulkevat hihnalla. Täällä sellaisia ei ole. Jos pakkaaminen ei suju riittävän ripeästi, alkaa hihnalta tulvia seuraavan asiakkaan ostoksia omien sekaan.

Tästä huolimatta pakkaisin täälläkin aina mieluummin itse.

groceries

Vaikka pakkaajat saisivat tehtäväänsä kunnollisen koulutuksen tai olisivat muuten taitavia ja järjestelmällisiä pakkaajia, he eivät mitenkään voi tietää, miten kukin yksittäinen asiakas haluaa kassinsa pakattavan. Sen lisäksi, että mieltymykset ovat erilaisia, myös asiakkaiden tilanteet ovat erilaisia. Itse käyn kaupassa usein kävellen, ja haluan pakata kaiken painavan selkäreppuun. Pakkaajat kuitenkin olettavat asiakkaan tulleen kauppaan autolla ja pyrkivät jakamaan painon tasaisesti eri kasseihin, jotta yksittäisten kassien nostaminen auton tavaratilaan ja pois olisi mahdollisimman helppoa.

Erityisen huonosti pakkaaminen toimii niillä alueilla, joissa on pyritty vähentämään muovipussijätettä kannustamalla asiakkaita tulemaan kauppaan omien kestokassien kanssa. Osaan Bostonin ympäryskaupungeista on Amerikassa asuessani tullut Suomen kaltainen muovipussimaksu, jossa asiakas säästää muutamia pennosia käyttäessään omaa kassia. Se tekee pakkaajien työstä merkittävästi vaikeampaa.

Asiakkaiden kassit ovat kaikki erilaisia. Ne ovat eri muotoisia ja niiden kahvat kestävät eri määriä painoa. Pakkaaja ei mitenkään voi tietää, mikä on paras tapa pakata juuri se tietty kassi, jonka kanssa tietty asiakas aina kaupassa käy.

Pakkaamisen on tarkoitus olla hyvää palvelua, mutta vaikka miltä kantilta asiaa mietin, se on yksinkertaisesti aivan surkea idea.

Kansainvälisten amerikkalaisnaisten yksinäisyydestä

Jos amerikkalainen nainen rakastaa matkustamista, hän on usein yksin intohimonsa kanssa. Lähipiiri ei ymmärrä häntä eikä kukaan ei halua kuulla hänen kertovan matkoistaan. Pahimmassa tapauksessa perhe ja ystävät jopa loukkaantuvat siitä, että hän viettää mieluummin aikaa maailmalla kuin kotona heidän kanssaan.

Pocono springs camp inviting reading spot with a lake view

Matkustava amerikkalaisnainen on kummajainen, sillä suurin osa amerikkalaisista ei matkusta. Vaikka matkakohteissa ympäri maailmaa tapaa usein matkailijoita Yhdysvalloista, he edustavat amerikkalaisten pientä vähemmistöä. Useimmilla amerikkalaisilla ei ole passia. Hämmästyttävän moni ei ole koskaan edes poistunut synnyinosavaltiostaan.

Suomalaisena olin aluksi hyvin yllättynyt tajutessani, miten vierasta matkustaminen monille amerikkalaisille on. En tunne yhtäkään suomalaista, joka ei olisi koskaan elämässään käynyt ulkomailla. Asiaa tarkemmin ajateltuani keksin kuitenkin useita ilmiselviä syitä siihen, että amerikkalaisten suhde matkustamiseen on hyvin erilainen kuin suomalaisten.

Pocpno Springs camp panoramic lake view

Yhdysvaltojen valtava koko vaikuttaa luonnollisestikin amerikkalaisten ulkomaanmatkailuun monin tavoin. Ulkomaat ovat kaukana, ja omassakin maassa on monipuolinen valikoima kiinnostavia lomakohteita. Osa läheisistä sukulaisista tai ystävistä saattaa asua niin monen tunnin päässä, että heidän luonaan kylässä käyminen käy jo itsessään kaukomatkasta.

Kenties vielä olennaisempi syy matkailuhaluttomuuteen on kuitenkin amerikkalainen työkulttuuri. Lakisääteisiä vuosilomia ei ole, ja lomaa on tavallisesti vain muutamia päiviä vuodessa – jos sitäkään.

Suomessa asuessani pystyin olemaan vuosikausia vakituisessa työsuhteessa samassa yrityksessä, etenemään urallani ja tekemään vuosittain lomillani pitkän kaukomatkan. Amerikkalaisessa työkulttuurissa vastaavanlainen elämä ei ole mahdollista, ja intohimoinen matkailija joutuu sulkemaan monia mahdollisia urapolkuja pois voidakseen matkustaa. Jotkut tyytyvät lahjojaan mitättömämpään uraan malttaakseen irtisanoutua säännöllisin väliajoin lähteäkseen taas matkaan. Toiset rakentavat uransa freelancepohjaisen etätyön varaan voidakseen tehdä töitä missä milloinkin.

Oman osansa kokonaisuuteen tuo varmasti myös amerikkalainen kansallisylpeys, joka on tietoisesti ja taitavasti rakennettu sosiaalinen konstruktio. Amerikkalaisten keskinäiset kulttuurierot ovat valtavia, mutta heidän yhteiskuntansa pysyy silti koossa sen ansiosta, että kansalaisten kansallisylpeyttä pidetään yllä jatkuvasti. Amerikan lippuja ja lippukuviota näkee kaikkialla, kansallislaulu lauletaan jokaisissa kissanristiäisissä ja amerikkalaisten erinomaisuudesta puhutaan siekailematta.

Jos uskoo vilpittömästi oman maansa olevan paras, miksi kannattaisi käydä missään muualla?

Kayaking view of the lake and foliage at Pocono springs camp

Koska matkustaminen on todella monelle täysin vieras ajatus ja matkustavat ihmiset päätyvät usein epätyypillisiin ura- ja elämänvalintoihin, kuilu matkustavien ja kotona pysyvien välillä on syvä. Sen vuoksi moni intohimoinen matkailija on hyvin yksinäinen – mutta matkailijoiden keskinäinen side on sitäkin vahvempi.

Omista amerikkalaisista ystävistäni valtaosa rakastaa matkustamista. Se ei ole sattumaa. Matkailu on ollut tärkein yhdistävä tekijä, jonka varaan uudet ystävyyssuhteeni ovat rakentuneet.

Heti Bostoniin muutettuani löysin matkustavien naisten verkoston She’s Wanderfulin, jonka Bostonin-paikallisosasto kokoontuu yhteen vähintään kerran kuukaudessa. Kuka tahansa matkailusta tai ulkomailla asumisesta kiinnostunut nainen on tapaamisiin tervetullut. Kerhosta tuli minulle nopeasti hyvin tärkeä, ja tutustuin siellä merkittävään osaan amerikkalaisista ystävistäni.

Myös muuta kautta tapaamistani ystävistä moni on innokas matkailija. Hekin varmaankin kokevat minut läheiseksi ainakin osin juuri siksi, että olen käynyt monissa eri maissa ja asun kaukana synnyinseudultani.

Making smores at a campfire at Wanderfest, a retreat for Wanderful women who travel

Syyskuussa vietin viikonlopun Wanderfulin järjestämällä leirillä Poconos-vuorilla Pennsylvanian maaseudulla. Idyllinen leirikeskus oli pienen järven rannalla, jota reunustivat ruskan värittämät puut. Vielä idyllisempi oli kuitenkin viikonlopun tunnelma.

Meitä oli nelisenkymmentä, emmekä suurimmaksi osaksi tunteneet toisiamme etukäteen. Välillemme rakentui kuitenkin nopeasti syvä luottamus. Omaan mökkiini osuneen kuuden hengen ryhmän kanssa kävimme jo ensimmäisenä iltana niin avointa keskustelua, että meitä olisi luullut pyjamabileisiin kokoontuneeksi ystäväporukaksi.

Tällainen matkailijoiden välinen välitön ystävyys on minulle uutta, ja nautin siitä suunnattomasti.

Ennen Bostoniin muuttoani olin törmännyt maailmanmatkoillani matkailijoihin, joilla oli kova tarve todistaa jotain muille. Tällaiset reissaajat kehuskelevat omalla rohkeudellaan ja seikkailunhalullaan, vähättelevät toisiaan ja luokittelevat ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat riittävän cooleja heidän ystävikseen. Itse en yleensä heidän cooliustestiään läpäissyt. Yhdellä ryhmämatkalla minua suorastaan kiusattiin siksi, että pari matkaryhmäni jäsentä piti minua liian erilaisena kuuluakseni joukkoon. Aikuiset ihmiset käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin keskenkasvuiset koulukiusaajat.

Myös matkablogeja lukiessani olen välillä törmännyt kertojanääniin, joista on tullut sellainen olo, että jos tutustuisin tämän kirjoittajaan, hän varmaan katsoisi minua nenänvarttaan pitkin. Pitkään ajattelinkin, ettei missään olisi matkailijoiden yhteisöä, johon tuntisin kuuluvani. Olin riittävän seikkailunhaluinen pitääkseni itseäni seikkailumatkailijana mutta liian turvallisuushakuinen kelvatakseni muiden seikkailijoiden seuraan.

Wanderfulin leirillä kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut muiden tapaa matkustaa. Kaikki kannustivat toisiaan ja antoivat toisilleen vinkkejä ja neuvoja. Matkoista sei puhuttu kehuskellen vaan siinä toivossa, että kokemusten jakamisesta olisi muille hyötyä tai iloa.

Tapasin itseäni nuorempia naisia, jotka olivat jo vuosia sitten muuttaneet ulkomaille vailla työpaikkaa, paikallisen kielen taitoa tai suunnitelmaa siitä, miten elättää itsensä. Kuulin tarinoita käyttämättä jätetyistä paluulennoista ja viisuminhankintaseikkailuista. Heihin verrattuna oma elämänpolkuni oli kesy ja turvallisuushakuinen. He eivät kuitenkaan tällaista vertailua tehneet. He hyväksyivät alusta alkaen minut ystäväkseen, ja heidän silmissään olimme kaikki samaa itsenäisten, matkailevien naisten heimoa.

Se tuntui todella hyvältä.

Kuulin viikonlopun aikana myös monta tarinaa siitä, miten vaikeaa ja yksinäistä on olla itsenäinen maailmanmatkaajanainen, jos sattuu olemaan kotoisin pieneltä paikkakunnalta keskeltä Yhdysvaltoja.

Eräässä työpajassa keskustelimme siitä, miten vaikea omista matkoista on kertoa ihmisille, joilla ei ole matkustamiseen minkäänlaista kosketuspintaa. Työpajan vetäjä muistutti, etteivät tällaiset ihmiset edes tiedä, mitä kysyä matkalta palanneelta. Hämmentyneenä muistelin suomalaisia ystäviäni ja työtovereitani, jotka saattavat kysyä Etelä-Afrikasta safarimatkalta palanneelta esimerkiksi, kävikö tämä Cape Townissa katsomassa pingviinejä.

En ollut koskaan aiemmin tiedostanut, miten onnekas olen, kun rakkauteni matkailuun ei ole koskaan eristänyt minua läheisistäni. Niin sukulaisistani kuin vanhoista ystävistänikin monet ovat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Nekin, jotka ovat matkustelleet vähemmän, ovat kiinnostuneita maailmasta ja ulkomaiden tapahtumista.

Amerikkalaisten matkailijoiden yksinäisyys surettaa minua, mutta samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen siitä läheisyydestä, joka minun ja matkailijaystävieni välille on syntynyt osin juuri sen yksinäisyyden ansiosta.

Jumping on a water trampoline at Pocono Springs camp during Wanderfest, a retreat by Wanderful women who travel

Tammenterhokurpitsaa kana-mustariisitäytteellä ja oivalluksia parisuhteen alkutaipaleesta

Kauppojen kurpitsavalikoimat saivat minut pitkästä aikaa innostumaan ruuanlaitosta, ja päätin valmistaa heti samalla viikolla jonkinlaista kurpitsaruokaa. Erityisen kiinnostavalta näytti pienehkö, vihreä kurpitsa, josta puolitettuna tulisi osapuilleen sydämenmuotoinen.

Acorn squash

Kurpitsan kylkeen liimatussa tarrassa luki acorn squash, suoraan käännettynä tammenterhokurpitsa, ja löysin netistä helposti useita reseptejä, joissa sitä käytettiin pääraaka-aineena. Erityisen hyvältä kuulosti Bev Cooks -blogin resepti, jossa tammenterhokurpitsan puolikkaat täytettäisiin kanasta, mustasta riisistä ja kasviksista valmistetulla yrttisellä täytteellä. Aloin hankkia reseptin mukaisia aineksia.

Kurpitsa oli tarttunut matkaani lähikaupasta, ja sain sieltä useimmat muutkin ainekset, mutta jouduin silti käymään vielä toisessakin kaupassa. Meillä on kaksi lähikauppaa, joista toinen on halvempi ja toinen laadukkaampi. Laadukkaampi kauppa kuuluu Whole Foods -ketjuun, josta hyvin toimeentulevat amerikkalaiset ostavat luomua, lähiruokaa, eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja kaikkea muutakin sellaista, mitä nykyihminen suosii, mikäli hänellä on siihen varaa. Whole Foodsissa myydään ainoastaan heidän eettiset vaatimuksensa täyttäviä tuotteita, ja sen valikoimista puuttuvat kokonaan monien tunnettujen brändien tuotteet kuten ylikansallisten yritysten kolajuomat. Stop & Shop -ketjuun kuuluva halvempi kauppa on ihan tavallinen ruokakauppa, mutta se eroaa Suomen perusruokakaupoista siinä, ettemme luota kaikkien sen tuotteiden laatuun. Esimerkiksi lihan ostamme mieluummin Whole Foodsista. Sinne suuntasin nytkin kanaa hakemaan.

Illalla pyysin Samulia puolittamaan tammenterhokurpitsat. Blogissa oli varoitettu niiden halkaisemisen olevan vaikeaa, ja tiedän entuudestaan olevani kurpitsojen pilkkomisessa todella huono. Samuli suostui heti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut minun alkavan heilua kovakuoristen kurpitsojen lähellä veitsen kanssa. Bloggaaja-Bev oli oikeassa: tammenterhokurpitsat olivat jopa väkivahvalle siipalleni kova pala purtavaksi.

acorn squash halves

Seuraavana päivänä aloin tehdä ruokaa ohjeen mukaan. Nyt muistan taas, miksi ruuan laittaminen täällä uudessa kotimaassa ei ole tullut minulle tavaksi.

Projektiin meni paljon kauemmin kuin ennalta arvioin. Vaikka olin hoitanut aikaa vievät kaksi kauppareissua alta pois jo edellisenä päivänä ja Samuli oli tehnyt puolestani työlään halkaisemisvaiheen, olen kerta kaikkiaan hidas kokeillessani uusia reseptejä.

Hitaudestani seurasi, että meille ehti tulla todella kova nälkä ennen kuin pääsimme syömään.

Työvaiheet sujuivat sinänsä ongelmitta, ruoka tuoksui hyvältä ja musta riisi teki täytteestä hauskasti punertavaa. Valmiit kurpitsat olivat kauniita ja houkuttelevan näköisiä.

Kun maistoimme ruokaa, huomasimme heti kurpitsan olevan raakaa.

Huono uunimme oli taas kerran tehnyt minulle tepposet. Toisin kuin paremmissa amerikkalaisissa kaasu-uuneissa, meidän uunissamme ei ole minkäänlaista merkkivaloa tai muuta mittaria, joka kertoisi, milloin uuni on lämmennyt haluttuun lämpötilaan. Koska en ole koskaan aiemmin käyttänyt kaasu-uunia, minulla ei ole edes näppituntumaa siihen, kauanko uunin lämpenemiseen tulisi varata aikaa.

Tiedostin tämän ja yritin arvioida kurpitsojen kypsyyttä ottaessani ne uunista. Sekään ei kuitenkaan ollut helppoa, kun en ollut koskaan aiemmin valmistanut tammenterhokurpitsaa. Kurpitsat oli tarkoitus panna vielä takaisin uuniin täytteen kanssa, ja jotenkin kuvittelin niiden olevan sopivia. Se arvio meni pahasti pieleen.

Jouduin lappamaan täytteen kurpitsoista rasiaan jääkaappiin ja jatkamaan kurpitsoiden kypsentämistä uunissa. Nälkä oli yltynyt jo lähes sietämättömäksi. Kun katsoin kurpitsoita tunnin päästä, ne vaikuttivat edelleen vähemmän kypsiltä kuin halusin.

Acorn squash filling made of chicken, forbidden (black) rice and vegetables

Muistan nyt, että vastaavantyyppisiä tilanteita tuli vastaan pian muuttoni jälkeen, kun yritin laittaa uudessa kodissamme ruokaa. Silloin ne aiheuttivat niin voimakasta mielipahaa, että ruuanlaittohalut karisivat nopeasti.

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, ruuanlaitto on aina ollut merkittävä osa elämääni. Se on myös osa identiteettiäni: ajattelen olevani hyvä laittamaan ruokaa. Samuli ei kuitenkaan ole päässyt maistamaan juuri mitään niistä herkuista, joita Suomessa osaisin valmistaa. Hänen käsityksensä ruuanlaittotaidoistani on tähän mennessä muotoutunut pääasiassa Amerikan-kokkailukokeilujeni perusteella – joista useimmat ovat menneet tavalla tai toisella pieleen.

Se tuntui yhteiselämän alkutaipaleella täysin kestämättömältä.

Halusin Samulin saavan minusta mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen – käsityksen, joka vastaisi omaa minäkuvaani. Pieleen menneet kokkailukokeilut tuntuivat täyskatastrofeilta ennen kaikkea siksi, että pelkäsin Samulin käsityksen ruuanlaittotaidoistani muodostuvan peruuttamattomasti aivan erilaiseksi kuin olisin halunnut ja mielestäni ansainnut.

Asiaa ei auttanut se, että kuten tälläkin kertaa, vastoinkäymiset joutui kohtaamaan kiljuvan nälkäisenä. Minulla on nälkäisenä usein pinna todella kireällä, eikä suhteellisuudentajukaan aina ole ihan sillä tasolla kuin muulloin.

Nyt oli kuitenkin ihana huomata, että kahden vuoden yhteiselon jälkeen raaka kurpitsa ei enää tuntunut samanlaiselta maailmanlopulta kuin avoliiton alussa. Olemme myös oppineet tuntemaan toisemme niin paljon paremmin, että osasimme luovia tilanteen läpi aiheuttamatta toisillemme enempää mielipahaa.

Acorn squash filled with chicken, forbidden (black) rice and vegetables

Reilun tunnin jatkokypsennyksen jälkeen kurpitsat olivat viimein niin kypsiä kuin halusin. Alkuperäisessä reseptissä mainittu kypsennysaika oli kokonaisuudessaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä sai minut miettimään, onko uunimme vielä huonompi kuin olin tajunnutkaan. Kun panin kurpitsat takaisin uuniin, se oli ollut päällä jo ainakin kaksi tuntia ja poissa päältä vain pienen hetken. Liian lyhyestä esilämmitysajasta ei siis tällä kertaa ollut kyse. Kenties uuni ei pitkälläkään esilämmityksellä lämpene valittuun lämpötilaan.

Kun ruoka viimein oli valmista, se oli hyvää, mutta ei missään nimessä kaiken sen vaivannäön ja odottamisen arvoista.

Ruokaa jäi toiseksikin päiväksi, ja yön yli jääkaapissa odottaessaan täyte oli maustunut lisää niin, että yrttiseoksen maku oli voimistunut. Maustoin täytettä Samulin ehdotuksesta vielä soijakastikkeella, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi.

Jos teen ruokaa uudelleen, teen täytettä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kurpitsojen sisään se ei kaikki mahdu, mutta kaavailimme, että lisätäytettä voisi olla erillisessä tarjoilukulhossa, jotta omaa kurpitsaansa voisi syömisen edetessä täyttää uudelleen.

Bloggaaja-Bev oli kuvaillut reseptiään näin: ”Kun tammenterhokurpitsan paahtaa, se muuttuu voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. Kun sen täyttää suolaisella kanariisiyrttikasvistäytteellä, muuttuu itse voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi. En immoisina ikinä syö mitään muuta ikinä ikinä koskaan enää koko loppuelämäni aikana.”

Bevin bloggaajaääni on selvästikin omaleimainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin sopivan hyperbolinen, mutta tulkitsin hänen aidosti pitäneen ruuasta todella paljon. Siihen nähden oma kokemukseni oli pettymys.

Tässä kaikesta huolimatta teille Bevin reseptistä muokkaamamme resepti, jos tahdotte kokeilla, muuttuisiko se teidän käsissänne voikermakultavauvakerubinsiipivoiksi.

Tammenterhokurpitsat ovat Pohjois-Amerikalle omaleimainen kurpitsalaji. Jos niitä ei ole saatavilla, ne voisi varmaankin korvata esimerkiksi spagettikurpitsalla, joita Suomestakin kuulemma nykyään saa ainakin joistain ruokakaupoista.

Tammenterhokurpitsaa kanamustariisitäytteellä

2 tammenterhokurpitsaa
voita ja ruokaöljyä paistamiseen
650 g kanan fileesuikaleita
puolikas iso sipuli tai kaksi pientä
1-3 valkosipulinkynttä maun mukaan
150 g portobellosieniä
1 oranssi paprika
3 rkl Provencen yrtit -mausteseosta
2,5 kana- tai kasvisliemikuutiota
soijakastiketta
merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Esikeitä mustaa riisiä 30 minuutin ajan pakkauksen ohjeen mukaan kattilassa tai riisinkeittimessä.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Halkaise kurpitsat sydämenmuotoisiksi puolikkaiksi ja poista sisältä siemenet. Voit halutessasi säästää siemenet ja paahtaa niistä suolaista naposteltavaa esimerkiksi tämän The Kitchn -blogin ohjeen mukaan. Levitä uunipellille leivinpaperi ja kumoa kurpitsanpuolikkaat pellille hedelmälihapuoli alaspäin. Kaada pellille pari desiä vettä ja nosta pelti uuniin. Kypsennä kurpitsoita kunnes ne ovat kypsiä ja pehmeitä. (Kypsennysaikaa suomalaisessa uunissa on tähänastisten kokemusteni perusteella mahdotonta arvioida, mutta veikkaisin 30-60 minuuttia kurpitsoiden koosta riippuen.)

Pilko sipuli pieniksi kuutioiksi, valkosipuli pieneksi survokseksi ja paprika ja sienet keskikokoisiksi kuutioiksi.  Ruskista kanan fileesuikaleet voi-ruokaöljyseoksessa. Lisää pannulle kasvikset, yrttimausteseos, suolaa ja pippuria. Paista muutama minuutti.

Lisää pannulle esikeitetty musta riisi, liemikuutiot ja 2,5 desiä vettä. Hauduta 15 minuuttia säännöllisesti sekoitellen. Maista. Mikäli täyte kaipaa suolaisuutta ja lisämakua, lisää soijakastiketta maun mukaan.

Lusikoi kypsiin kurpitsanpuolikkaisiin sopiva määrä täytettä. Lopun täytteen voit tuoda pöytään erillisessä tarjoiluastiassa.

Sulata valmiiden kurpitsoiden päälle nokare voita.

Ihan oikeaa ruuanlaittoa

Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.

Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.

Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.

Fall harvest pumpkins for sale

Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.

Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.

Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.

Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.

Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.

Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.

Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.

Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.

Fall harvest at Stop & Shop. Squashes and pumpkins.

Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.

Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.

Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.

Fall Harvest at Whole Foods pumpkins

Salaperäinen äkkilähtö pääkaupunkiin

Sain keskiviikkoiltana uteliaisuutta herättävän tekstiviestin: ulkoministeri Timo Soini pitäisi Washingtonissa lehdistötilaisuuden heti seuraavana aamuna. Tilaisuuden aihe oli salainen, ja se paljastettaisiin vasta yön kuluessa.

Yllätykset ja nopeat suunnitelmanmuutokset ovat keskeinen osa uutistoimittajan työtä, mutta tämä oli silti poikkeuksellista. Poliitikot pitävät kyllä välillä lehdistötilaisuuksia lyhyellä varoitusajalla, ja aihekin saattaa olla salainen tilaisuuden alkuun saakka, mutta yleensä tällaiset tilaisuudet ovat Helsingissä, missä valtakunnallisen suomalaismedian uutistoimituksetkin ovat. Washingtonissa vieraillessaan suomalaisministerit pitävät usein matkaansa liittyvän tiedotustilaisuuden meille täällä työskenteleville toimittajille, mutta sellaiset tilaisuudet suunnitellaan hyvissä ajoin ennalta, eikä niihin liity mitään salaperäistä.

Arvelin, ettei tilaisuuden aihe liittyisi millään tavalla Yhdysvaltoihin. Vaikutti siltä, että tilaisuus pidettäisiin Washingtonissa ainoastaan siksi, että ministeri sattui olemaan siellä.

Minun kannaltani viesti merkitsi, että minulla olisi yö aikaa hankkiutua Bostonista Washingtoniin.

Tiesin sen olevan mahdollista. Ensimmäinen lento Bostonista Washingtoniin lähtee arkisin puoli kuudelta aamulla. Se laskeutuu seitsemän aikoihin, ja mikäli aamun ruuhkien kanssa ei ole aivan erityisen huonoa tuuria, sillä ehtii yhdeksäksi Washingtonin keskustaan.

Soinin tilaisuus alkaisi yhdeksältä.

Meillä oli myöhäinen ilta ja Suomessa varhaisaamu. STT:n aamun uutistyötä johtavan uutispäällikön vuoro oli alkamassa tunnin kuluttua, joten tiesin hänen olevan hereillä. Soitin hänelle ja sovin, että lähtisin matkaan. Ostin lennot ja aloin pakata pientä käsimatkatavarakassia. Helsingin-uutistoimituksessa alettiin heräillä, ja keskustelin useamman eri ihmisen kanssa sähköpostilla matkani yksityiskohdista.

Pääsin nukkumaan aamuyhden maissa. Herätyskello oli soimassa 3.30.

Uber-taksimatka Bostonin lentokentälle sujui keskellä yötä nopeasti ja helposti. Kentälle päästyäni soitin uudelleen uutispäällikölle. Lyhyiden yöunieni aikana tiedotustilaisuuden aihe selvinnyt: Afganistanissa keväällä siepattu suomalainen avustustyöntekijä oli onnistuttu vapauttamaan.

Vaikutti pahasti siltä, että olin matkustamassa pääkaupunkiin turhaan. Uutistoimitukseen oli nimittäin nukkuessani tullut kutsu tiedotustilaisuuteen Helsingissä. Kutsussa oli kerrottu, että ulkoministeri Soini puhuisi Helsingin-tilaisuudessa videoyhteyden kautta.

Päätimme silti, ettei matkaani kannattaisi enää peruakaan, kun olin jo ostanut lennot ja matkustanut kentälle.

Nousin koneeseen ja yritin nukkua. Lento Bostonista Washingtoniin kestää vain reilun tunnin.

Kone laskeutui vartin etuajassa ja uskaltauduin jopa ostamaan aamupalaa lentokentän leipäkahvilasta, jossa ei ollut jonoa. Tiesin, että kuluisi useita tunteja ennen kuin pääsisin seuraavan kerran lähellekään ruokaa.

Leivän ostettuani hyppäsin saman tien Uber-taksiin. Kello oli siinä vaiheessa kymmentä yli seitsemän. Matkan pisin osuus oli alkamassa.

Yritin nukkua lisää. Ruuhkat olisivat mitä olisivat, eikä niistä hermoileminen veisi meitä perille yhtään nopeammin.

Onnistuin nukahtamaan ja heräsin kymmentä vaille yhdeksän. Tilaisuus oli alkamassa kymmenen minuutin kuluttua! Unisin silmin yritin hahmottaa, kuinka kaukana Suomen suurlähetystöstä olimme.

Kuskini vakuutti, että olimme lähes perillä. Ehtiminen menisi joka tapauksessa todella tiukille. Onneksi olin nukkunut suuren osan matkasta sen sijaan, että olisin stressannut ja tuijottanut kelloa.

Saavuimme perille neljää vaille yhdeksän. Juoksin lähetystöön, joka on onneksi minulle tuttu paikka jo entuudestaan. Myös ovella minua odottanut lähetystön viestintäkoordinaattori oli tuttu. Hän opasti minut nopeasti oikeaan huoneeseen.

Ehdin istua alas ja ottaa työvälineet esiin. Onneksi ministerikin oli muutaman minuutin myöhässä, joten ehdin jopa hieman rauhoittua ja tervehtiä kollegoita. On aina mukava nähdä muita Yhdysvalloissa työskenteleviä suomalaistoimittajia. Olemme kahden viime vuoden aikana kokeneet monenlaista yhdessä, ja ymmärrämme toistemme työtä paremmin kuin kenties kukaan muu.

Kun tilaisuus alkoi, kävi ilmi, etten sittenkään ollut paikalla turhaan. Helsingin-tiedotustilaisuudessa istuville toimittajille näytettäisiin videoyhteyden kautta ainoastaan osa meidän tilaisuudestamme. Vain me Washingtoniin kerääntyneet toimittajat saisimme kysyä ministeriltä kysymyksiä, ja vain me kuulisimme hänen vastauksensa.

Itse tiedotustilaisuudessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yritimme kysellä tapauksen yksityiskohtia, mutta ministeri ei voinut kertoa niistä oikeastaan mitään, sillä rikostutkinta sieppaajien kiinni ottamiseksi on yhä käynnissä. Yritimme keksiä kysymyksiä, joihin ministeri voisi vastata.

Otimme hänestä myös kuvia, sillä sanomalehdessä tai netin uutissivustolla on iso ero siinä, onko jutun yhteydessä tuore kuva sen päivän tiedotustilaisuudesta vai vain vanha kasvokuva tilaisuudessa puhuneesta ihmisestä. Ainakin meidän journalistien mielestä siinä on iso ero. En tiedä, kiinnittääkö suurin osa lukijoista mitään huomiota siihen, milloin kuva on otettu.

Ulkoministeri Timo Soini iloitsi Afganistanissa siepatun suomalaisnaisen vapautumisesta Washingtonissa

Tilaisuus oli ohi puolessa tunnissa. Sitten piti vielä kirjoittaa jutut. Tein yhteistyötä Helsingin-tilaisuuteen osallistuneen ja Helsingissä kotitoimituksessa kumpaakin tilaisuutta netistä seuranneen kollegan kanssa.

Lopuksi ehdin vielä ostaa lounasta suosikkipikaruokaketjustani Pret-a-Mangerista, josta saa tuoreita mutta silti hyllyyn valmiiksi tehtyjä täytettyjä leipiä ja salaatteja.

Söin lounaan pienessä puistossa Washingtonin keskustassa. Juuri kun sain syötyä, alkoi sataa. Päätin lähteä köröttelemään kohti lentokenttää, vaikkei minulla ollut vielä kiire. Olin nimittäin saanut viestin, että paluulentoni olisi myöhässä.

Olin ollut perillä Washingtonissa reilut neljä tuntia, ja nyt olin jo paluumatkalla. Matka kotoa lähetystöön oli kestänyt taksimatkoineen ja lentoineen lähes viisi tuntia. Paluumatkaan kului myöhästyneen lennon odottelun vuoksi viisi ja puoli.

Paluutaksissa minun olisi pitänyt tehdä töitä, jotka olin alun perin suunnitellut sille päivälle. Olin kirjoittamassa juttua, jonka deadline oli seuraavana aamupäivänä.

Kiireessä olin kuitenkin unohtanut kytkeä lähetystössä tietokoneeni virtajohdon seinään, ja koneesta oli akku lopussa. Se ei tuntunut suurelta menetykseltä, sillä omakin virtani oli hyvin vähissä.

En saanut aloitettua rästissä olevia töitä myöskään lentokentällä enkä lennolla. Laskin, että voisin tehdä ne seuraavana yönä, kunhan nukkuisin ensin kotiin päästyäni muutaman tunnin.

Pääsin kotiin ja nukuin puolille öin. Sitten heräsin töihin. Jutun kirjoittamisen lisäksi esiin oli noussut toinenkin työasia, joka minun täytyi hoitaa niin pian kuin mahdollista.

Aamuviiden aikaan työni alkoivat olla voiton puolella. Silloin huomasin kuitenkin kännykkäni uutissovellusten alkaneen kuitenkin vilkkua: Lontoossa oli tapahtunut terrori-isku.

Avasin sähköpostit ja näin, että yön tunteina kirjoittamani jutun julkaisu oli päätetty siirtää päivää myöhemmäksi.

Se oli oikea päätös, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Olin itse ollut juuri aikeissa ehdottaa samaa. Ulkomaansivuilla on rajallinen määrä tilaa, eikä olisi mitään järkeä haaskata vaivalla tekemääni reportaasia Yhdysvaltojen rotusuhteista julkaisemalla sitä päivänä, jolloin lukijoiden huomio olisi terrori-iskuissa.

Tuntui silti hieman hölmöltä, että olin valvonut toisen peräkkäisen yön kirjoittaakseni jutun, jonka olisin lopulta ehtinyt tehdä kunnon yöunien jälkeen seuraavana päivänä.

Uutistoimittajaksi ryhtyessään ei kuitenkaan valitse pelkkää uraa vaan kokonaisen elämäntavan. Niin hyvässä kuin pahassakin uutistyö on hetkessä elämistä, nopeaa reagointia ja jatkuvaa suunnitelmien muuttamista.

En vaihtaisi sitä pois. Missä muussa työssä tavallinen koti-ilta voisi yhtäkkiä vaihtua äkkilähdöksi pääkaupunkiin.