Koalavuorossa eli viimeistä päivää töissä

Keksin viime vuonna termin koalavuoro. Se merkitsee viimeistä työpäivää työtoverien keskellä ennen muuttoa ulkomaille.

STT-Lehtikuva oli tuolloin lähettämässä ensimmäistä kertaa vakituisia toimittajiaan työkiertoon Australiaan. Koko työyhteisömme oli projektista innoissaan, ja moni halusi halata jokaista lähtijää näiden viimeisenä työpäivänä.

Lähtijöiden hyvästeleminen toi mieleeni koalat, joiden halaaminen on kuuluu monen turistin Australian-matkaohjelmaan. Halailtavana oleminen on eläintarhakoaloiden työtä, ja niillä on jopa lakisääteiset lepoajat, jotta ne eivät rasitu liikaa sylistä toiseen kiertämisestä.

Australiassa tehtävän työn olin jo nimennyt kenguruvuoroiksi. Hyvästelyhalausten täyttämän viimeisen työpäivän Helsingissä sopi siis olla koalavuoro.

koala hugging at Lone Pine Koala Sanctuary Brisbane

Minty-koalan työtä on olla turistien halittavana ja poseerata valokuvissa. Kuva on otettu Lone Pine Koala Sanctuaryssa Brisbanessa.

Viime vuonna katselin kaukokaipuun vallassa koalavuorolaisia, joita odotti suuri seikkailu maapallon toisella puolella.

Tänään olin itse koalavuorossa.

Se oli samaan aikaan ihanaa ja raastavaa.

On raskasta irrottautua työyhteisöstä, jossa ihmiset välittävät toisistaan sillä tavoin kuin meillä. Samalla kuitenkin olen valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla (ja saan jossain mielessä edelleen) olla osa niin läheistä ja lämminhenkistä työporukkaa. On ollut koskettavaa nähdä, miten vilpittömästi työkaverini ovat olleet iloisia puolestani ja innoissaan elämäni uudesta suunnasta ja samaan aikaan haikeita siitä, etten lähiaikoina olekaan läsnä työpaikallamme.

Kestää varmasti vielä kauan tajuta, etten liki puoleentoista vuoteen ole menossa töihin STT:n Helsingin-toimitukseen. Uudessa työssäni olen yksin. En ole enää vastuussa muista, mutta ympärilläni ei myöskään ole työyhteisöä, jossa kaikki kannattelevat yhdessä toisiaan.

Onneksi yhteyteni stt-lehtikuvalaisiin ei kuitenkaan katkea kokonaan. En ole irtisanoutunut vaan virkavapaalla, ja yhteistyö STT:n kanssa tulee olemaan myös freelancertyöni olennainen osa.

Silti työkavereita on ikävä jo nyt.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen. Tällainen seinän kokoinen valokuvataulu koristaa avoneuvotteluhuonetta, jossa pidämme yhtä lailla päivittäiset uutiskokoukset kuin kakkukahvitkin.

Mainokset

Mondon matkakirjoittajakurssi

Matkajournalismi on ennen kaikkea journalismia. Niin tiivistäisin Mondon matkakirjoittajakurssin ydinsanoman uutistoimittajan näkökulmasta.

Se oli minun kannaltani hyvin rohkaiseva viesti.

Olen tehnyt koko työurani uutisten parissa, mutta freelancerina minun olisi tarkoitus kaupata ideoitani ja juttujani myös aikakauslehtiin. Koska minussa on vähän murehtijan vikaa, on mieleeni aina välillä hiipinyt kysymys, onko uutistoimittajataustainen freelancer aikakauslehtimaailmassa uskottava.

Mondon kurssilla vakuutuin kuitenkin siitä, että hyvä aikakauslehtijuttu syntyy täsmälleen samoista aineksista kuin hyvä uutisjuttu: Huolellisesta taustatyöstä, kirkkaasta ideasta, punnitusta näkökulmasta. Kaikilla aisteilla havainnoimisesta ja kiinnostavien ihmisten jututtamisesta. Hyvistä ennakkosuunnitelmista mutta toisaalta kyvystä elää tilanteiden mukana ja tarttua kaikkeen siihen kiinnostavaan, mitä ei osannut ennakoida. Valinnoista. Kaikkein olennaisimman löytämisestä valtavan materiaalimassan seasta. Faktojen tarkistamisesta. Yksityiskohtien ja yleiskuvan tasapainosta. Tuoreudesta, lukijan yllättämisestä. Kauniisti soljuvasta tekstistä. Rehellisyydestä.

three toed sloth Red Frog Beach Bocas del Toro Panama

Perusteellisen taustatyön ansiosta olen onnistunut lomamatkoillani näkemään monia eläimiä villeinä luonnossa. Kolmivarvaslaiskiainen syömässä. Red Frog Beach, Bocas del Toro, Panama.

Olen todella iloinen, että osallistuin kurssille.

Aluksi tunteeni olivat ristiriitaiset, kun huomasin viikonloppuna Kaukokaipuu-matkablogista, että Imagen kirjoittajakoulussa olisi tiistaina Mondon toteuttama yhden iltapäivän matkakirjoittajakurssi. Ensin innostuin, sillä kurssi kuulosti juuri sopivalta tavalta valmistautua uuteen työhöni. Sitten muistin, miten vähän minulle on jäänyt käteen monista koulutuksista, joihin olen nykyisen työni puolesta osallistunut. Aloin epäillä, saisinko vastinetta sadan euron kurssimaksulle. Lopulta päätin kuitenkin luottaa Mondon väen asiantuntemukseen.

Arvostin kurssissa todella paljon sitä, miten konkreettisiin asioihin puhujat keskittyivät. Mondon päätoimittaja Kati Kelola kertoi matkajutun kirjoittamisprosessista, toimituspäällikkö Pekka Hiltunen listasi tyypillisiä virheitä ja AD Katju Aro kertoi vinkkejä hyvien kuvien ottamiseen.

He antoivat muun muassa nämä vinkit:
– Havainnoi yksityiskohtia kaikilla aisteillasi ja kirjoita havainnot heti muistiin. Keikalla kuvittelee helposti, että muistaa hienon hetken jälkikäteen juuri sellaisena kuin se oli, mutta muistiin ei voi luottaa.
– Vaikka matkajutun päähenkilö on paikka, kerro siitä ihmisten kautta. Ihmiset herättävät paikan eloon.
– Yllätä lukija jutun keskivaiheilla, jotta hänen aistinsa ja odotuksensa heräävät uudelleen. Yllättävä asia voi olla jutun sisällössä tai muodossa. Tekstin rytmiä voi rikkoa vaikkapa suorasanaisen tekstin keskellä olevalla listalla (kuten tässä) tai sitaatilla kirjallisuudesta tai laulusta.
– Henkilökuvassa sijoita kuvattavan korostuva silmä kuvan keskilinjalle (katso kuvaa alla). Tällöin kuvattavan katse tuntuu seuraavan katsojaa.
– Kuva pelkästä kaukana siintävästä maisemasta näyttää helposti kaksiulotteiselta ja tylsältä. Kuvaan tulee syvyyttä, jos myös etualalla on jotain, mikä kiinnittää huomion.

Peruvian woman at a market in Huaraz, Peru. Her dominant eye is placed on the centre line of the picture.

Perulaisrouva myymässä yrttejä markkinoilla Huarazissa. Rajasin kuvan uudelleen Katju Arjon vinkkaamalla tavalla niin, että rouvan vasen silmä on kuvan keskilinjalla.

Kurssi sai minut miettimään taas kerran neuvoa, jonka sain urani alkuvaiheessa eräältä Helsingin Sanomien kokeneelta matkailutoimittajalta: Jos rakastat matkustamista, älä tee siitä ammattiasi. Kun matkustamisesta tulee työ, se ei tunnu enää samalta. Tee työksesi jotain muuta ja säilytä matkustamisen intohimo.

Tuohon aikaan matkailutoimittaja oli unelma-ammattini, ja olin aika järkyttynyt konkarikollegan sanoista. En tehnyt tietoista päätöstä noudattaa hänen neuvoaan, mutta koska innostuin samoihin aikoihin uutistyöstä, en lopulta koskaan edes yrittänyt päästä kirjoittamaan työkseni matkoista. Lomilla matkustin senkin edestä – kiihkeän intohimoisesti, aivan kuten kollega oli ennustanut. (Tietoa minusta -sivulla on kartta maista, joissa olen matkustellut.)

Iguazú Falls ie Iguaçu Falls ie Iguassu Falls on the border of Argentina and Brazil, view from the Brazilian side

Lempipaikkani maailmassa: Iguazún vesiputoukset Argentiinan ja Brasilian rajalla. Kuva on rajattu kolmanneksen säännön mukaisesti niin, että vesiputoukset täyttävät kuvan keskimmäisen vaakakolmanneksen. Ylempänä laiskiaiskuvassa kolmanneksen sääntöä on sovellettu toisella tavalla ja sijoitettu laiskiaisen pää yhteen kolmannesviivojen leikkauskohdista. Lisää tietoa kolmanneksen säännöstä ja muita kuvansommitteluvinkkejä on tiiviissä muodossa Katju Aron kurssilla näyttämällä YouTube-videolla.

Mondon kurssilla pohdin pitkästä aikaa, miltä tuntuisi olla kiehtovassa lomakohteessa toimittajana työmatkalla. On selvää, ettei se olisi sama kuin olla siellä lomalla. Lomamatkaan kuuluvat olennaisesti vapaus tehdä mitä huvittaa ja oikeus keskittyä hemmottelemaan itseään ja mahdollisia matkakumppaneitaan.

Toisaalta minulle on selvää myös, ettei työrooli estäisi nauttimasta matkasta. Uutistoimittajana olen päässyt esimerkiksi nosturin nokassa killuvaan Dinner in the Sky -ravintolaan, ja koin elämyksen aivan yhtä voimakkaasti, kuin jos olisin syönyt siellä vapaa-ajalla.

Uutistoimittajan työssä elämyksiä tulee kuitenkin vastaan vain harvoin. Turtuisikohan matkustamiseen, jos sitä tekisi työnsä puolesta kaiken aikaa? Varmaankin osa sen viehätyksestä katoaisi väistämättä

Kaikesta huolimatta toivon, että pääsen Amerikassa asuessani kokeilemaan matkailutoimittajan työtä. Uskon, että minulla olisi matkailujuttujen lukijoille annettavaa.

Viimeistä kertaa mökillä

Rakkaiden ihmisten hyvästeleminen on ulkomaille muuttaessa vaikeinta, mutta haikeus nousee pintaan myös rakkaissa paikoissa.

Vietin viikonlopun vanhempieni kanssa Hangossa mökillä – viimeistä kertaa ennen muuttoa.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Mökki on minulle hyvin tärkeä. Se on ollut osa elämääni pidempään kuin yksikään koti, jossa olen asunut. Olen jakanut siellä vanhempieni ja ystävieni kanssa lukemattomia merkityksellisiä läheisyyden hetkiä. Olen vetäytynyt sinne milloin käsittelemään sydänsuruja, milloin unohtamaan arjen stressin ja kiireen.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Kesän viettäminen mökillä on minulle jotain pysyvää, muuttumatonta, jonka varaan olen lapsesta saakka voinut laskea.

Nyt en tiedä, tulenko ensi kesänä mökille.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Lohdullista on kuitenkin se, että mökki pysyy paikallaan, vaikka en tulisikaan. Mökkeilykesiä tulee aina uusia, vaikka yksi jäisikin välistä.

Useita kertoja ulkomailla asunut ystäväni sanoi äskettäin, että Suomi ei katoa mihinkään, vaikka asuisikin välillä muualla. Siitä ajatuksesta aion pitää kiinni.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Suomi, lehtien luvattu maa

Toteamme töissä usein, että Suomessa on asialle kuin asialle oma järjestö. Kun toimittaja tarvitsee haastateltavaa, hän voi lähes aina etsiä käsiinsä juttuaiheeseensa liittyvän järjestön ja pyytää sen edustajalta kommentteja.

Usein järjestöllä on oma lehti. Tästä seuraa, että Suomessa ilmestyy satoja lehtiä, joista suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Nauta-lehti, Ahjo-lehti ja Virallinen lehti

Ajatus noista sadoista lehdistä on hyvin lohdullinen, kun mietin, pystynkö elättämään itseni freelancetoimittajana.

Nyt ei ole otollinen aika ryhtyä freelanceriksi. Nyt ei ylipäätään ole hyvä aika olla ammatiltaan toimittaja.

Sanomalehdillä menee huonosti, eivätkä suomalaiset enää ole samanlaista lehdenlukijakansaa kuin ennen. Moni on luopunut sanomalehden tilauksesta kokonaan. Myös aikakauslehtiä ostetaan vähemmän kuin ennen.

Lehdillä on siis koko ajan vähemmän rahaa. Freelancereita sen sijaan on koko ajan enemmän, sillä mediatalot irtisanovat jatkuvasti lisää toimittajia, ja moni ryhtyy potkut saatuaan freeksi. Toimittajiksi valmistuvista nuorista moni ei kuvittelekaan saavansa koskaan vakituista työpaikkaa, joten he rakentavat alusta alkaen uraansa freetyön varaan.

Itse olen ollut valtavan onnekas. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain vakituisen työn jo varhaisessa vaiheessa uraani. Olen työskennellyt STT:ssä valmistumisestani lähtien.

Käytännössä se tarkoittaa, että muutan Bostoniin tekemään työtä, jota en oikeastaan vielä osaa. Juttujen kirjoittamiseen minulla on kyllä rautainen ammattitaito, mutta en ole koskaan aiemmin joutunut myymään osaamistani juttu kerrallaan. Siinä minulla on vielä paljon opettelemista.

Aloitin tutustumalla osaan niistä sadoista lehdistä, joiden olemassaolosta harva tietää.
Nykyinen työni STT:n kotimaan- ja ulkomaantoimituksen päällikkönä tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden lukea järjestö- ja sidosryhmälehtiä. Monet järjestöt lähettävät lehteään STT:n kotimaantoimitukseen siinä toivossa, että saisimme sitä lukiessamme juttuideoita ja tekisimme juttuja järjestölle tärkeistä asioista.

Selasin järjestölehtiä töiden jälkeen useita tunteja ja tein muistiinpanoja siitä, minkälaisia ja minkä nimisiä lehtiä on ja minkälaisia juttuja niihin saattaisi voida tarjota. Se ei vielä ole paljon, mutta se on jonkinlainen alku.

Pienikin alku tuntuu isolta asialta, sillä alan pikku hiljaa olla aika hermostunut lähestyvästä elämänmuutoksesta. Olen kuukausipalkkaisessa työssä enää vähän yli viikon.

Vaikeat jäähyväiset

Kerroin seitsemänvuotiaalle kummipojalleni, että olen muuttamassa Amerikkaan. Kenellekään muulle ei muutosta kertominen ole ollut yhtä vaikeaa.

Aikuisen maailmassa vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Seitsemänvuotiaalle se on lähes iäisyys.

Minun ja aikuisten läheisteni välillä kaikkein tärkeintä on jutteleminen. Vaikka kasvokkain puhuminen on kaikkein antoisinta, ajavat nettipuhelut, chat-keskustelut tai pitkät sähköpostit melkein saman asian.

Minun ja kummipoikani suhteessa korostuu yhdessä tekeminen. Leikimme legoilla, pelaamme lautapelejä, riehumme ulkona. Sitä ei voi videopuhelulla korvata.

Olemme viettäneet aikaa kahden kesken siitä saakka, kun hän täytti viisi – eli niin kauan, kuin hän muistaa.

Nyt se kaikki väistämättä muuttuu, vaikka kumpikaan meistä ei sitä tahtoisi.

Minulle oli selvää, että halusin kertoa huonon uutisen kummipojalleni itse. Vaikka teemme tavatessamme koko ajan jotain, kummallakin on tapana kertoa siinä sivussa toiselle elämänsä isoista ja tärkeistä asioista.

Keväällä kummipoikani esimerkiksi kyseli parisuhdekuulumisiani. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Kummipoika: Miksei sulla ole ketään… (miettii hetken, miten asian sanoisi) …kehen mä voisin tutustua?
Minä: Itse asiassa mulla nykyään on.
Kummipoika: Mutta se erosi.
Minä: Mä en tarkoita nyt [eksäni nimi]. Oot ihan oikeassa siinä, että me erottiin. Mulla on uusi poikaystävä. Se haluaisi tosi paljon tutustua suhun, mutta se ei oo vielä voinut, koska se asuu eri maassa. Se asuu Amerikassa. Mutta sitten kun se tulee käymään Suomessa, te voitte tutustua.

Minulle ei siis ollut sinällään epäluontevaa ottaa puheeksi, että olen muuttamassa Samulin luo. Samantyyppisistä asioista puhumme muutenkin. Mutta pelkäsin, että kummipoikani kokisi lähtöni hylkäämiseksi.

Olin päättänyt kertoa uutiseni, kun viettäisimme vuotuisen perinteemme mukaisesti päivän Korkeasaaressa.

Karhu kylpee Korkeasaaressa. A bear bathing in Helsinki zoo (Korkeasaari), Finland

Karhut näyttäytyivät tämänvuotisella Korkeasaaren-reissullamme parhaiten. Pääsimme seuraamaan niiden ruokintaa samalla, kun itse söimme ravintola Karhussa.

Pohjustin asiaa muistuttamalla Samulin olemassaolosta positiivisessa valossa. Kummipoikani tasapainoili kiipeilytelinemäisellä aidalla ja olisi halunnut minun tekevän samoin. Kokeilin, mutta oli alusta alkaen selvää, ettei se ollut vahvin lajini.

Minä: Mä en oo koskaan ollut erityisen hyvä kiipeilemään, mutta mä tunnen sun lisäksi yhden toisenkin, joka on tosi hyvä kaikessa tällaisessa.
Kummipoika: Ai kenet?
Minä: Mun poikaystävän Samulin. Sen, joka asuu Amerikassa.
Kummipoika: Kuinka monta vuotta hän on?
Minä: [Samulin ikä].
Kummipoika: Sitten se on varmasti tosi hyvä, kun sillä on ollut niin paljon enemmän aikaa harjoitella kuin mulla.

Paluumatkalla lautassa tuli rauhallinen hetki, jossa sain viimein vaikean asiani sanottua.

Minä: Mä olen muuttamassa Samulin luo Amerikkaan.
Kummipoika (mielensä pahoittaneella äänellä): Ai sä muutat ulkomaille? Miksi?
Minä: Siksi kun Samulin pitää vielä asua siellä sen työn takia, ja me halutaan olla yhdessä. Mutta en mä mitenkään pysyvästi muuta. Vähän yli vuodeksi.
Kummipoika (samalla äänellä): Ai vuodeksi?
Minä: Joo. Mutta mä tulen käymään Suomessa, ja me voidaan nähdä silloin. Me tullaan Samulin kanssa molemmat jouluna Suomeen ja me voidaan tavata.

Tässä kohtaa kummipoikani vaihtoi puheenaihetta. Hetken päästä hän oli taas hyväntuulinen eikä enää palannut asiaan. En kuitenkaan kuvittele sen tarkoittavan, että hän olisi päässyt uutisestani yli tuosta vaan.

Toivon todella, että pystymme säilyttämään läheisen suhteemme ennallaan. Samalla pelkään, että välimme muuttuvat poissaoloni vuoksi etäisemmiksi.

Täytyy yrittää löytää uusia tapoja pitää yllä yhteyttä välillämme.

Ulkomaille muuttamisessa kaikkein raastavinta on rakkaiden, tärkeiden ihmisten taakse jättäminen.

Ihanat hiljaiset kodinkoneet

Me suomalaiset arvostamme hiljaisuutta. Monet muut kansat eivät. Sen olen tiennyt jo kauan, mutta en ollut ymmärtänyt, miten monessa asiassa se näkyy.

Se näkyy esimerkiksi kodinkoneissa.

Kun ostan Suomessa uuden kodinkoneen, valitsen yleensä sellaisen, jota mainostetaan erityisen hiljaiseksi. Olen tottunut siihen, että voin jättää astianpesukoneen yöksi päälle tai tehdä iltapalaksi tehosekoittimella smoothien naapureita häiritsemättä.

Bostonin-kodissamme kaikki laitteet mylvivät. Astianpesukone kannattaa käynnistää ulos lähtiessä, koska kotona ei sen käydessä kuule edes omia ajatuksiaan. Pyykkikoneen jyske kuuluu kellarista olohuoneeseen saakka.

Suurimman melukulttuurishokin koin, kun ostimme netistä tehosekoitinta. Luin kymmenien laitteiden markkinointikuvaukset, eikä yhdessäkään mainittu äänenvoimakkuudesta sanaakaan. Hiljainen moottori ei ilmeisesti ollut mainitsemisen arvoinen asia.

Löysimme tehosekoittimen, joka oli muiden valintaperusteittemme puolesta täydellinen. Kuten varmasti jo arvasitte, se ulvoo kuin pistetty sika. Minua hävettää joka kerta, kun käytän sitä, koska koen kiusaavani kohtuuttomasti yläkerrassa asuvaa vuokraisäntää. Vielä ikävämmältä tuntuu, jos Samuli on kotona kuuntelemassa laitteen sulosointuja.

Äänekäs amerikkalainen tehosekoitin

Bostonin-kotimme tehosekoitin on kivannäköinen mutta äänekäs.

Minun on helpompi ymmärtää kulttuurierot siinä, miten kovalla äänellä ihmiset keskustelevat tai minkälaisen äänimaiseman keskellä he haluavat syödä ravintolassa. Kodinkoneiden suhteen olen ihmeissäni. Kuvittelisin jokaisen haluavan mieluummin hiljaisemman kuin äänekkäämmän laitteen.

Onkohan amerikkalaisten kodeissa muutenkin niin paljon meteliä, ettei möyhkäävää astianpesukonetta edes huomaa? Ehkä kyse on ennemminkin siitä, että amerikkalainen kuluttaja ei edes tiedä, että hiljaisempiakin koneita on kehitetty – eikä siksi osaa hiljaisuutta vaatia.

Onnenhetkiä

Kaksi viime viikkoani Suomessa ovat olleet täynnä tärkeitä ihmisiä ja ihanaa kesätekemistä. Viime viikolla sain käytyä sekä Suomenlinnan kesäteatterissa että Kesäkino Engelissä, joihin olin halunnut jo vuosia, mutta en ollut saanut aikaiseksi lähteä. Viikon huipensi perinteinen mökkiviikonloppu kouluaikaisten ystävien kanssa.

Lähestyvä muutto patistaa tekemään nyt kaiken sellaisen, mikä aiemmin on jäänyt tekemättä siksi, että sen voisi tehdä koska vain. Toistaiseksi se on tuntunut hienolta. Päivät ovat olleet täynnä onnenhetkiä.

On the Suomenlinna fortress ferry just before summer rain. Suomenlinnan lautalla juuri ennen kesäistä sadetta.

Suomenlinnan lautalla matkalla kotiin kesäteatterista. Sade on juuri alkamassa ja ilta hämärtymässä, valo on erikoinen ja Helsinki kaunis.

Annamari Sipilä pakinoi eilen Helsingin Sanomissa mustan huumorin sävyttämään tyyliinsä ulkosuomalaisen Suomen-lomailusta ja kuvaili, miten ulkosuomalainen tapaa maanisessa tahdissa hirveän määrän ihmisiä, suorittaa kaikki asiaan kuuluvat keskustelut eikä enää illalla muista, keitä on nähnyt.

En samaistunut lainkaan. Minusta tuntuu ennemminkin, että ajan viettäminen Suomessa asuvien rakkaiden ihmisten kanssa on muuttunut vielä astetta merkityksellisemmäksi siksi, että tiedän asuvani kohta heistä kaukana. Tunnen entistäkin syvemmin onnea kaikesta siitä, mistä täällä pidän.

Ehkä kokemukseni on erilainen siksi, että Sipilä on asunut ulkomailla pitkiä aikoja, kun taas minä vasta aloittelen elämää Suomen ulkopuolella. Tai sitten olemme vain tässä asiassa erilaisia.

Jännitin etukäteen, voisinko nauttia Suomessa olosta niin paljon, etten enää haluaisikaan muuttaa. Sellaisesta ei kuitenkaan ole ollut merkkiäkään. Päinvastoin olen ollut lähdöstä nyt vielä innostuneempi kuin ennen heinäkuun lomaani Bostonissa. Muutto tuntuu nyt paljon todellisemmalta, kun pääsin jo uuden elämän alkuun lomani aikana.

Olen töissä vielä kolme viikkoa ja Suomessa kokonaisuudessaan neljä ja puoli. Aika menee varmasti todella nopeasti, mutta olen varma, että siihen mahtuu vielä monta mieleenpainuvaa hetkeä.

halloumi and eggplant burger home BBQ summer house

Itse suunniteltu halloumi-munakoisohampurilainenmökillä ystävien kanssa grillattuna ja mökkiterassilla nautittuna.