Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Advertisement

Presidentin virkaanastujaistanssiaiset

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaistanssiaiset olivat tylsimmät juhlat, joissa olen koskaan ollut.

Ruoka oli huonoa, juoma ylihintaista ja ohjelma mitäänsanomatonta. Vieraita tuntui kiinnostavan vain kaksi asiaa: näyttäytyminen ja presidenttiparin tanssin näkeminen.

Ihmisiä oli niin paljon, että kun kunniavieraat lopulta tanssivat, hetken seuraamiseen olisi tarvittu kiikareita.

Kuulemma virkaanastujaistanssiaisissa käykin lähinnä vain ensikertalaisia. Aito verkostoituminen ja poliittinen kähmintä hoidetaan pienemmissä sidosryhmäjuhlissa, joita virkaanastujaisten yhteydessä järjestetään pilvin pimein.

Minä olin kuitenkin ensikertalainen, enkä tiennyt, miten tylsistä juhlista oli kyse. Niinpä innostuin, kun bostonilainen republikaanituttuni kysyi virkaanastujaisia edeltävänä iltana, haluaisinko mukaan tanssiaisiin.

Meillä oli vain kaksi pientä ongelmaa: Tutullani ei ollut loppuunmyytyihin tanssiaisiin ylimääräisiä lippuja, eikä minulla ollut mukana iltapukua.

Luotin tuttuni kykyyn kiertää ensimmäinen ongelma, mutta jälkimmäisen ratkaiseminen oli täysin omalla kontollani.

Minulla oli virkaanastujaispäivänä hieman tärkeämpääkin tekemistä kuin metsästää iltapukua. Ehdin uhrata asialle ensimmäisen ajatuksen iltapäivällä, kun kiireinen työpäivä ulkona talvisäässä oli ohi ja päivän ensimmäinen ateriakin viimein nautittu.

Virkaanastujaisten vuoksi keskustaan pystytettyjen tiesulkujen seassa luoviessani päädyin puolivahingossa kauppakeskukseen, jossa oli H&M:n myymälä. Päätin käydä katsomassa, olisiko siellä mitään sopivaa.

Iloiseksi yllätyksekseni siellä oli alennuksessa hopeanvärisiä iltapukuja 20 dollarilla. Niiden huono laatu oli kiusallisen silmiinpistävää, mutta ne täyttivät silti iltapukuetiketin vaatimukset. Ostin yhden ja lähdin majapaikkaani laittautumaan iltaa varten.

Edellisen illan verkostoitumistilaisuuksissa olin käyttänyt yhtä lempimekoistani, joka ei valitettavasti istunut virkaanastujaistanssiaisten pukukoodiin polvipituisen helmansa vuoksi. Myös lempimekkoni on hopeanvärinen, ja minulla oli ajatus, jonka moni olisi varmasti hylännyt suoralta kädeltä liian epätoivoisena.

Aloin sovitella lempimekkoani halpisiltapuvun päälle.

Halpisiltapuvun helma oli jalkoja myötäilevä, kun taas lempimekkoni on kellohelmainen. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kunhan pokkaa on riittävästi, melkein mikä tahansa vaate näyttää hyvältä. Niputin  kellohelman selkäni taakse ja sidoin sen silkkihuivilla koristeruusukkeeksi. Nyt lempimekkoni helma myötäili iltapuvun helmaa.

Omien ystävieni seurassa en olisi halunnut moisessa virityksessä näyttäytyä, mutta nyt olikin tarkoitus liikkua keski-iän ylittäneiden miesten maailmassa. Olin varma, että asuni menisi riittävän moneen heistä täydestä.

Lähdin tapaamaan tuttuani, joka oli kutsunut hotellinsa aulaan koolle lukuisia ystäviään ja tuttaviaan. Tarkoitus oli mennä tanssiaisiin yhdessä.

Aulaan kokoontuneessa seurueessa oli mukana iäkäs teksasilaismies, jolla oli tanssiaisiin ylimääräinen lippu. Hän antoi sen tietystikin minulle. Juuri tällä tavoin ongelmia Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä ratkotaan: jos omat tutut eivät osaa auttaa, aletaan etsiä apua heidän tuttujensa joukosta.

Pian huomasimme, että uuden teksasilaisen ystäväni liput olivat eri tanssiaisiin kuin vanhan tuttuni ja hänen muun seurueensa. Presidenttipari käy illan aikana tanssahtelemassa useissa eri tanssiaisissa, jotka kaikki ovat virallisia virkaanastujaistanssiaisia. Näin mukaan mahtuu enemmän juhlavieraita.

Teksasilainen ei ollut tilanteeseen alkuunkaan tyytyväinen. Hän ei alun perin ollut aikonut osallistua koko juhliin, ja hän oli tullut paikalle ainoastaan tuttuni pyynnöstä. Herrasmiehenä hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa minulle pettymystä, joten hän päätti sietää tylsät tanssiaiset, jotta pääsisin mukaan hänen avecinaan.

Tuttuni seurueineen lähti yhteen suuntaan ja minä yllätysavecini kanssa toiseen. Kohta seisoimme kahdestaan yhdessä pisimmistä jonoista, minkä olen koskaan nähnyt.

Jono kiemurteli pääkaupungin keskustassa korttelikaupalla. Eräällä leveällä kadulla jonon kiemuroita oli rinta rinnan neljässä rivissä.

Kadotin kokonaan ajantajuni. Taisimme jonottaa ulkona talvisäässä tunnin verran. Korkokengissä seisominen oli epämukavaa, mutta onneksi minulla oli sentään pitkä, lämmin talvitakki. Jonossa värjötteli myös takittomia naisia pelkissä iltapuvuissa.

Yllätysavecini osoittautui onneksi mukavaksi seuramieheksi. Hän oli vaikuttanut vuosia pääkaupungin politiikassa, ja hän kertoili minulle tarinoita uransa varrelta.

Kun viimein pääsimme sisään, ymmärsin nopeasti, miksi avecini ei pitänyt juhlia kaiken sen jonottamisen arvoisena.

Juhlapaikka muistutti lähinnä teollisuushallia.

Seisovissa pöydissä oli tarjolla ruokaa, joka ei edes näyttänyt laadukkaalta tai juhlavalta. Kaikki maistamani ruokalajit olivat mitäänsanomattoman makuisia.

Juomaa saadakseen täytyi ensin jonottaa juomalippukioskille ja sitten baaritiskille. Juomat olivat ylihinnoiteltuja suhteessa baarin valikoimaan.

Kaikkein pahinta oli se, ettei juhlissa näyttänyt tapahtuvan mitään. Suuri osa vieraista jonotti salin seinustalle pystytettyyn valokuvauspisteeseen, jossa oli iso virkaanastujaisten sinetti, jonka edessä saattoi ottaa itsestään valokuvan todisteeksi tapahtumaan osallistumisesta.

Kukaan ei tanssinut. Salissa oli lava, jolla soitti orkesteri, mutta vieraat olivat pakkaantuneet lavan eteen niin tiiviisti, ettei tanssimisesta voinut edes haaveilla. Oletimme presidenttiparin tanssivan myöhemmin illalla samalla lavalla, joten kaikki halusivat varmistaa itselleen hyvän paikan mahdollisimman läheltä lavaa.

Sitten vain seisottiin ja odotettiin. Ja seisottiin ja odotettiin.

Inhoan korkokengissä seisomista. Jalkoihini koski ja halusin vain äkkiä pois, mutta en aikonut lähteä ennen kuin illan kohokohta olisi ohi.

Yhdellä seinustalla oli iso näyttö, josta saattoi seurata muiden virallisten tanssiaisten tapahtumia. Näimme presidenttiparin tanssivan viereisissä tanssiaisissa ja elättelimme toiveita, että kohta olisi meidän vuoromme.

Kun kunniavieraat viimein saapuivat, he ilmestyivätkin toiselle lavalle, joka oli salin päädyssä kaukana useimmista juhlavieraista. Paikan varaamisesta ei siis ollut juuri mitään iloa.

Trump piti lyhyen puheen, jossa hän kiitti kannattajiaan. Sen jälkeen nähtiin illan kohokohta eli tanssi. Presidenttipari valssahteli ensin hetken kahdestaan, ja sitten heidän seuraansa liittyivät varapresidenttipari ja presidentin aikuiset lapset puolisoineen. Tilanne muistutti aika paljon häävalssia.

Kun kunniavieraat lähtivät, suuntasimme heti ovelle. Niin tekivät useimmat muutkin. Oli aika siirtyä jatkoille.

Liityimme uudelleen bostonilaisen tuttuni seurueeseen. Hänellä oli suuria suunnitelmia erilaisista jatkoista, joille voisimme lähteä, mutta kaikki tuntuivat olevan pönötystanssiaiskokemuksen jäljiltä uuvuksissa.

Lopulta istuimme aamuyöhön saakka tuttuni hotellin aulabaarissa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää seisoa, ja aulabaarin ruokakin oli paljon parempaa kuin juhlissa.

Bostonilainen tuttuni on ammattimainen verkostoituja, ja seurueeseemme liittyi ihmisiä pitkin iltaa. Aulabaarissa viettämämme tunnit olivat ehdottomasti illan antoisin osuus.

Olin todella iloinen, etten ollut vuokrannut tätä kokemusta varten kallista iltapukua. Hennes & Maurizin kahdenkympin mekko oli päässyt arvoisiinsa juhliin.

Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

Kolme vuorokautta pääkaupungissa lähes nukkumatta. Seremonioita ja mielenosoituksia, järkipuhetta ja palavaa kiihkoa. Jakaantuneen kansan molempia ääripäitä.

Työmatkani virkaanastujaisiin alkoi herätyksellä keskellä yötä ja aamuöisellä lennolla Washingtoniin. Koneen laskeuduttua otin saman tien uberin kirkkoon, jossa tiesin radikaalin mielenosoittajaryhmän majailevan.

Seitsemän tunnin aikaero on päivän uutisista raportoivalle toimittajalle julma: juttu täytyy saada valmiiksi jo alkuiltapäivästä, jotta se ehtisi painettuihin sanomalehtiin Suomen aikaa seuraavaksi aamuksi.

Oli presidentin virkaanastujaisia edeltävä päivä, ja DisruptJ20-mielenosoittajaryhmä oli valmistautumassa protesteihin. Ryhmä oli ilmoittanut verkkosivuillaan pyrkivänsä häiritsemään seremonioita niin paljon kuin mahdollista.

Kirkon pihassa tapasin suunnilleen ikäiseni Shannonin, joka olisi ulkoasunsa puolesta voinut olla vaikkapa seurakunnan työntekijä. Hän oli juuri saapunut kaupunkiin osallistuakseen protesteihin.

Shannon oli ystävällinen ja avulias. Aloimme tutkia yhdessä kirkkosaliin perustettua protestipäämajaa.

Shannon antoi mielihyvin haastattelun juttuani varten. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes otin hänestä valokuvan. Silloin paikalle säntäsi kaksi nuorta miestä, jotka tiukkasivat, oliko minulla lupa kuvaamiseen.

Kuvaaminen kirkon sisällä oli kuulemma kielletty mielenosoittajien yksityisyyden suojaamiseksi.

Ryhmä oli periaatteessa päättänyt, ettei media ollut tervetullutta paikalle.

Kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua ulos. Kuljeskelin sinne tänne ja kuuntelin mielenosoittajaporukoiden keskusteluja.

– Aluksi mietimme, että laittaisimme ilmastointiteippiä suun eteen, mutta totesin siihen, etten halua repiä partaani irti, eräs tuuheapartainen nuori mies naureskeli.

Löysin kaksi kolmekymppistä naista, jotka vaikuttivat kuuluvan DisruptJ20:n ydinryhmään. Toinen heistä lupasi minulle haastattelun. Kuvasin hänet ja Shannonin kirkon ulkopuolella niin, ettei kuvissa näkynyt ulkopuolisia.

Kysyin, saisinko jäädä seuraamaan väkivallattoman vastarinnan koulutusta, joka oli juuri alkamassa. Sain luvan jäädä paikalle ”ihmisenä mutta ei toimittajana”, kunhan lupaisin olla nauhoittamatta kuvaa tai ääntä.

Koska en ollut syönyt koko päivänä mitään, söin vähän mielenosoittajille lahjoitettua vegaanista pinaatti-tofuhöystöä. Haastattelemani ydinryhmäläinen hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ottavan ruokaa.

Seuraavat pari tuntia istuin kirkonpenkissä kirjoittamassa juttuani samalla, kun kirkkosalin keskelle raivatussa avoimessa tilassa harjoiteltiin väkivallatonta vastarintaa.

Kun sain juttuni valmiiksi ja lähetettyä, kiiruhdin majapaikkaani. Washington DC:n ja ympäröivien kaupunkien hotellihinnat oli nostettu virkaanastujaisten vuoksi yhdeksänkertaisiksi, mutta olin onnekseni löytänyt kohtalaisen läheltä keskustaa Airbnb-huoneen maltillisella hinnalla.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että huoneeni hyvä hinta-laatusuhde johtui todennäköisesti rasismista.

Kuten #airbnbwhileblack-liike on kerran toisensa jälkeen osoittanut, mustat Airbnb:n käyttäjät eivät saa muilta käyttäjiltä samanlaista kohtelua kuin valkoiset. On tuskin sattumaa, että musta Airbnb-isäntäni ei ollut nostanut hintojaan virkaanastujaisten vuoksi yhtä räikeästi kuin useimmat majoituksen tarjoajat.

Huomasin saman ilmiön myös Clevelandissa Republikaanien puoluekokouksen aikana.

Airbnb-isäntäni John oli todella mukava, ja kävi ilmi, että Suomi oli hänelle tuttu maa. Hän oli kerran viettänyt Helsingissä useita viikkoja – marraskuussa – ja pitänyt kaupungista. Kannustin lämpimästi häntä uuteen vierailuun jonain viehättävämpänä vuodenaikana.

Otin tunnin päiväunet ja lähdin uudelleen ulos. Keskustassa oli alkamassa uutta presidenttiä juhlistava ilmaiskonsertti, joka käynnistäisi virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Uberissä mieleeni juolahti yhtäkkiä, että voisin tarkistaa puhelimesta työsähköpostit. Tein niin – ja suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi.

Olin vain viisi minuuttia aiemmin saanut sähköpostin, jossa kyseltiin, olinko vielä aikeissa tulla hakemaan lehdistölippuni virkaanastujaisiin.

Kuulin silloin ensimmäistä kertaa, että olin saanut lipun.

Olin ilmoittautunut toimittajaksi tilaisuuteen marraskuussa hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen määräaikaa. Sen jälkeen en kuitenkaan ollut kuullut asiasta mitään. Olin yrittänyt kysellä perään mutta tuloksetta. Lopulta olin alistunut kohtalooni ja suunnitellut seuraavani seremoniaa liputta jääneiden kansalaisten parissa National Mall -puistossa.

Nyt minulle kuitenkin olikin lippu – jos vain ehtisin hakea sen ennen viittä. Kello oli kymmentä vaille neljä.

Lipunnoutopiste ei ollut kovin kaukana, ja olin jo valmiiksi uberissa. Asiassa oli kuitenkin kaksi suurehkoa Muttaa.

Minulla ei ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta, sillä olin varautunut konsertin turvatoimiin pakkaamalla mukaani vain kaikkein välttämättömimmän. Lipunnoutopiste oli kongressin rakennuksen Capitolin liepeillä, joka oli virkaanastujaisten turvatoimien vuoksi täynnä tiesulkuja.

Pyysin uber-kuskiani kääntymään takaisin kohti majapaikkaani ja aloitin kiihkeän sähköpostikirjeenvaihdon. Minulla ei ollut tiedossa numeroa johon soittaa, mutta onneksi sähköposteihini vastattiin nopeasti. Sain sovittua, että lippuni annettaisiin minulle ilman henkilöpapereita. Uber käänsi nokkansa kohti lipunnoutopistettä.

Lähetin äkkiä sähköpostia Helsinkiin kaikille, joiden oli tärkeää tietää, että pääsisin sittenkin raportoimaan suoraan itse virkaanastujaisjuhlasta.

Luulin jo, että ehtisimme perille hyvissä ajoin – mutta sitten yllättävä tiesulku pakottikin meidät tekemään pitkän koukkauksen naapuriosavaltion kautta. Paluumatkalla juutuimme ruuhkaan.

Uber-kuskini teki kaikkensa, ja onnistui saamaan minut parin korttelin päähän lipunnoutopisteestä viittä vaille viideksi. Juoksin loput ja olin pisteellä aika tarkalleen tasan viideltä.

Piste oli vielä auki.

Minulla oli lippu virkaanastujaisiin.

Minulla oli myös todella kova kiire ilmaiskonserttiin lupaamaani juttua tekemään. Kello oli jo yli viisi, ja konsertti loppuisi kuudelta. Konsertti oli Lincolnin muistomerkillä, ja minä olin valtavan National Mall -puiston toisessa päässä Capitolin takana.

Matkaa oli reilut kolme kilometriä – jotka olivat täynnä tiesulkuja. Päätin kävellä.

Jalan pääsin perille puolessa tunnissa. Konsertti jatkui vielä, ja vaikka väkeä poistui paikalta tasaisena virtana, moni oli jäänyt odottamaan loppuhuipennusta. Tulevan presidentin oli määrä puhua kannattajilleen.

Pääsin vaivatta kävelemään lähelle lavaa. Väkeä oli nimittäin amerikkalaisella mittapuulla todella vähän. Konserttialueeksi raivattuun puiston osaan olisi mahtunut moninkertainen määrä ihmisiä.

Trump sanoi puheessaan olevansa riemuissaan siitä, että väkeä oli paikalla niin sankoin joukoin. ”Täällä ei ole yhtään tuolia tyhjänä”, hän sanoi. Kirjaimellisesti se oli totta, sillä puistossa ei ollut tuoleja.

Puhetta seurasi ilotulitus. Se ei ollut amerikkalaiseksi ilotulitukseksi erityisen iso tai näyttävä, mutta siinä oli yksi todella taidokas yksityiskohta: taivaalle onnistuttiin sytyttämään hetkeksi raketeista koostuvat jättikirjaimet USA. Olen nähnyt vuosien varrella aika monta hienoa ilotulitusta, mutta ilotulituskirjoitusta en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Toisin kuin kollegani Laura Saarikosken samassa tilaisuudessa haastattelemat ihmiset, minun haastateltavani olivat maltillisia ja järkeviä. He keskustelivat kanssani politiikasta asiallisesti ja kiihkottomasti. Eräs heistä muistutti, että valtaosa amerikkalaisäänestäjistä äänestää puoluetta eikä henkilöä. Se on mielestäni tärkeä näkökulma, joka on Trump-keskustelussa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uberöin majapaikkaani, kirjoitin jutun valmiiksi ja lähetin sen. Sen jälkeen aloin kiireellä laittautua edustuskuntoon. Minut oli kutsuttu kotiosavaltioni Massachusettsin republikaanipuolueen cocktail-tilaisuuteen.

Kesällä republikaanien puoluekokouksessa satuin tutustumaan kahteen ihmiseen, jotka ovat erittäin hyvin verkostoituneita republikaanipuolueessa. Toinen heistä asuu Bostonin seudulla, ja olemme pitäneet yhteyttä kokouksen jälkeenkin. Hän oli järjestänyt minulle kutsun juhliin.

Olin syönyt koko päivänä vain pienen määrän mielenosoittajien tofuhöystöä ja mukanani olleen palan tofua. Pelkäsin, että juhlissa olisi vain pienenpieniä cocktailpaloja.

Siellä oli hampurilaisia!

Buffet-pöydästä sai koota itselleen haluamansa määrän minihampurilaisia valitsemillaan täytteillä. Lämpöastioissa oli jauhelihapihvejä, rapukakkuja ja paistettuja isoja sieniä. Lisukkeita oli joka lähtöön.

Voin liioittelematta sanoa, että Massachusettsin republikaanipuolueen hampurilaiset pelastivat minut. Vaikka en syödessäni sitä vielä tiennytkään, seuraavan kerran saisin syödäkseni seuraavana iltapäivänä kahden aikoihin.

Söin sydämeni kyllyydestä, tutustuin muutamaan ihmiseen ja aloin sitten viestitellä republikaanituttavani kanssa. Hän on verkostoitumisen mestari, ja hänellä oli kutsu lukuisiin eri virkaanastujaisjuhliin eri puolille kaupunkia. Massachusettsin juhliin hän ei lopulta koskaan edes ehtinyt.

Suuri joukko erilaisia sidosryhmiä järjestää virkaanastujaisten yhteydessä Washingtonissa omia illallisiaan, ja tuttuni kutsui minut latinorepublikaanien loppuunmyytyyn gaalaan. Hänellä oli sinne ylimääräisiä lippuja.

Olin kutsusta innoissani. Gaalan pääjärjestäjä oli toinen puoluekokoustuttavani, jota en ollut nähnyt sitten kesän. Koska Latinalainen Amerikka on lempimaailmankolkkani, tutustun aina mielelläni sieltä päin kotoisin oleviin ihmisiin.

Valitettavasti gaala oli keskustassa paikassa, johon pääseminen oli tiesulkujen vuoksi lähes mahdotonta. Uberini kierteli ympäriinsä niin kauan, että sekä minä että kuski aloimme luopua toivosta. Lopulta pyysin kuskia vain jättämään minut siihen missä olimme. Korkokengistäni huolimatta aioin kävellä loppumatkan.

Olin jo eksymäisilläni, kun kohtasin tyylikkään rouvan, joka oli noussut taksista samasta syystä kuin minä. Kävi ilmi, että hän asui hotellissa, jonka yritin löytää. Hän tunsi tien, ja aloimme kävellä yhtä matkaa.

Rouva osoittautui entisen Suomen suurlähettilään vaimoksi. Hänen Suomen-vuosistaan oli jo reilusti aikaa, mutta hän muisteli Helsinkiä lämmöllä. Kävelymatka sujui oikein rattoisasti jutellen.

Kun pääsin hotelliin, gaala oli juuri päättynyt. Se oli sikäli hyvä, että kukaan ei kysellyt minulta lippua. Minut paikalle kutsunut bostonilaistuttuni oli nimittäin luovuttanut ja pyytänyt taksiaan ajamaan suoraan jatkoille.

Etsin gaalan järjestäneen miamilaistuttuni, joka yllättyi iloisesti nähdessään minut pitkästä aikaa. Liityin hänen seurueeseensa ja lähdimme yhdessä gaalan jatkoille.

Eräs hänen ystävistään oli paikalla autolla, mikä oli suuri onni, sillä taksit eivät edelleenkään päässeet tiesulkujen ohi. Näimme hotellin edessä taksijonossa ihmisiä, jotka kertoivat odottaneensa taksiaan jo yli tunnon.

Kuskimme ajotyyli oli varsin railakas. Pelkäsin kyydissä henkeni edestä, mutta pääsimme perille jatkopaikkaan ongelmitta.

Jatkot olivat hauskat ja jatkuivat aamuun. Kun lähdin nukkumaan aamukahden aikoihin, moni jäi vielä jatkamaan iltaa. Epäilen, ettei kellään heistä ollut herätystä aamuviideltä kuten minulla.

 

Kerron virkaanastujaispäivästä seuraavassa blogikirjoituksessani.

Republikaanien puoluekokouksessa

Hermoilin monta kuukautta, että jokin pienenpieni virhe voisi sotkea kaiken. Halusin ehdottomasti päästä työmatkalle republikaanien ja demokraattien puoluekokouksiin katsomaan presidenttiehdokkaiden valintaa, mutta vaati aikamoista byrokratiaa saada lupa tulla paikalle.

Prosessi alkoi jo alkuvuodesta. Se vaati erilaisten nettilomakkeiden täyttämistä, kirjeen esimieheltäni Suomesta ja salaisen palvelun taustaselvityksen. Välissä odottelin kuukausia tietoa seuraavasta vaiheesta.

Tuntui vaikealta arvioida, olisiko paikalle pääsyni varmaa vai täysin tuurista kiinni. Yhdysvaltojen presidentinvaalit eivät ole tainneet koskaan kiinnostaa ulkomaista mediaa niin paljon kuin tänä vuonna, ja toimittajilta oli tullut poikkeuksellinen tulva hakemuksia.

En tiennyt, myönnettäisiinkö työskentelyoikeus kokouksessa kaikille, jotka pystyivät osoittamaan olevansa töissä vakavasti otettavassa tiedotusvälineessä ja pyrkivän paikalle työasioissa. Pidin mahdollisena myös, että hakijoita olisi kerta kaikkiaan liikaa, ja että osa Suomen kaltaisten pienten maiden toimittajista voitaisiin jättää rannalle.

Jossain vaiheessa kevättä tajusin kuitenkin, että minun olisi pakko varata itselleni majoitukset ja ostaa lennot jo ennen kuin saisin tiedon pääsystäni kokouksiin. Republikaanien puoluekokouskaupungista Clevelandista alkoivat majoitukset loppua jo monta kuukautta ennen kokousta. Lentojen hinnat nousevat täällä helposti pilviin silloin, kun kysyntä osoittautuu kovaksi.

Kun lopulta sain virallisen vahvistuksen pääsystäni kokouksiin, ensimmäiseen niistä oli alle kaksi viikkoa.

Silloin kävi ilmi, etten voisi käyttää ostamiani lentoja.

Kokousten oli määrä alkaa maanantaina, ja olin aikonut saapua Clevelandiin sunnuntai-iltana ja demokraattien puoluekokouspaikalle viikkoa myöhemmin maanantai-aamuna. Saamassani vahvistusviestissä minulle kuitenkin kerrottiin, että minulle oli myönnetty kokouksiin pääsyn takaava lehdistökortti, joka tuli noutaa sunnuntaina ennen kello viittä iltapäivällä. Jos en noutaisi korttia siihen mennessä, paikkani annettaisiin jollekulle toiselle.

Onnistuin järjestämään itselleni siedettävän hintaiset uudet lennot, mutta täysin turhat lisäkustannukset harmittavat edelleen. Mielestäni kokousjärjestäjien olisi ollut reilua kertoa aikataulu kaikille hakijoille jo hyvissä ajoin.

Jonkin verran sentään lohdutti se, että Clevelandissa järjestettiin sunnuntai-iltana isot ulkoilmajuhlat, joihin oli kutsuttu myös meidät kokoukseen osallistuvat toimittajat. Sunnuntaille oli siis luvassa jotain muutakin kuin pelkkä lehdistökortin nouto.

Tervetuliaisjuhlissa oli Clevelandin kaupunkia mainostava lavaste, jotta vieraat innostuisivat ottamaan itsestään kuvia ja mainostamaan kaupunkia jakamalla niitä sosiaalisessa mediassa.

Juhlat olivat todella mukavat. Viehättävä rantapuisto oli aidattu kokonaan juhlijoiden käyttöön, ja paikalliset ravintoloitsijat oli kutsuttu paikalle kokousyleisöä hurmaamaan. Tarjolla oli ilmaiseksi vaikka minkälaista ruokaa trendikkäistä pikaruokarekoista aina hienojen ravintoloiden tunnettujen kokkien luomuksiin.

Paikalliset yhtyeet soittivat, paikallisten tuottajien juoma virtasi ja ruokaa sai niin paljon kuin ehti jonottaa. Vietin suuren osan illasta suomalaiskollegan kanssa ja viihdyin mitä mainioimmin.

Loppuillasta lähdimme kollegan kanssa eri suuntiin, ja pian sen jälkeen kohdalleni osui onnenpotku, joka määritti koko loppuviikkoani.

Kaikki alkoi koirasta. Se oli puettu teksasin lippuun, ja pysähdyin ottamaan siitä valokuvan. Ohitseni kulkenut seurue näki minun ottavan kuvaa, ja eräs heistä pysäytti minut. Hän toivoi minun lähettävän kuvan itselleen.

Aloimme jutella, ja päädyin menemään seurueen kanssa jatkoille. Olin kuolemanväsynyt, sillä minulla oli takana kaksi lähes nukkumatonta yötä (kirjoitan niistä myöhemmin erikseen), mutta tapaamani ihmiset vaikuttivat erittäin hyvin verkostoituneilta, enkä halunnut päästää käsistäni tilaisuutta tutustua heihin.

Uudet tuttavani lupailivat, että saattaisimme törmätä republikaanipuolueen johtoon, ja että he voisivat esitellä minut johtohahmoille niin, että saattaisin saada näiltä jopa haastattelun. Se ei lopulta ikinä toteutunut. Silti heidän seurassaan oleminen avasi minulle monia ovia, joille en olisi ilman heitä edes osannut kolkuttaa.

Eräs heistä kuuluu Trumpin perheen lähipiiriin. Toinen tuntuu muuten vain tuntevan jokaisen, jolla on republikaanipuolueessa sananvaltaa.

Heidän kanssaan pääsin Kalifornian valitsijamiesten rantajuhliin, New Yorkin osavaltion republikaanien aamiaistilaisuuteen ja latinoiden asioita ajavan ryhmän lounaalle. Tapasin monia kiinnostavia ihmisiä.

Minä ja Kauniiden ja Rohkeiden Sheilaa esittänyt Kimberlin Brown kalifornialaisten rantajuhlissa.

Olen tottunut suunnittelemaan tämäntyyppiset työmatkat huolella etukäteen, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista, sillä kokouksen ohjelmaa ei paljastettu ennen kuin ensimmäisenä kokouspäivänä.

Sunnuntaina lehdistökorttia noutaessani sain mediaoppaan, josta huomasin ällistyksekseni, että kokousistunnot olisivat iltaisin.

En ollut tiennyt, että puoluekokoukset lähetetään tässä maassa televisiosta suorina lähetyksinä, ja että istunnot ajoitetaan siksi parhaaseen katseluaikaan. Tärkeimmät puheet ovat vasta myöhään illalla, jotta mahdollisimman moni äänestäjä ehtisi ruudun ääreen.

Toimittajan työn kannalta noin iso aikataulumuutos on dramaattinen – varsinkin, jos kirjoittaa painettuihin sanomalehtiin. Aikaero vaikeuttaa täällä työskennellessä aina päivänpäällisten uutisten tekoa, ja jos uutistapahtumat ovat myöhään illalla, Suomessa on silloin jo seuraava aamu.

Se on painettujen sanomalehtien kannalta pahin mahdollinen aikataulu. Maanantain puoluekokousjuttu tulisi valmiiksi tiistaiaamuna, jolloin se ehtisi aikaisintaan keskiviikkoaamun painettuun lehteen. Siellä se kuitenkin näyttäisi auttamattoman vanhalta, koska suurin osa suomalaisista olisi lukenut samat asiat verkosta jo tiistaina.

Painettuja lehtiä varten täytyisi siis keksiä jotain muuta. Päätimme, että tekisin uutiset kokousistunnoista näyttävästi aamuksi verkkolehtiin ja palvelisin painettuja lehtiä kokonaan erillisillä jutuilla.

Se merkitsi sitä, että lähes joka päivä täytyi tehdä päivän edestä töitä.

Lisäksi oli tärkeää verkostoitua.

Tästä voinee päätellä, etten seuraavien kahden viikon aikana nukkunut juurikaan.

Päiväsaikaan tein juttuja muun muassa siitä, mitä Clevelandissa kokousareenan ulkopuolella tapahtui. Ohion osavaltion lait sallivat aseen kantamisen näkyvästi esillä julkisilla paikoilla, ja nämä paikallisen miliisin nuoret miehet olivat päättäneet tulla Clevelandin keskustaan partioimaan voidakseen auttaa poliisia, mikäli Trumpin kannattajat ja vastustajat ottaisivat väkivaltaisesti yhteen. On hurjaa ajatella, että näin vahvasti aseistautuneet, sotilailta näyttävät miehet eivät edusta virallisia sotavoimia vaan itse perustamaansa miliisiryhmää.

Kokousistunnot pidettiin isolla urheiluareenalla. Urheilujoukkueiden fanituotteiden sijaan myyntikojut olivat täynnä puoluekokouskrääsää.

Osa valitsijamiehistä oli pukeutunut samalla tavalla karnevalistisesti kuin fanit urheilukilpailuihin. Teksasin koko valitsijamiesryhmällä oli samanlaiset osavaltion lippua esittävät kauluspaidat ja stetsonit. Wisconsinin ryhmässä näkyi juustopalan muotoisia hattuja ilmaisemassa ylpeyttä kotiosavaltion juustontuotannosta ja sen asukkaiden lempinimestä juustopäät.

Trump Pence -kylttejä oli kaikkialla, mutta yhdessäkään niistä ei ollut kaksikon alkuperäistä logoa, joka julkistettiin Trumpin kerrottua valinneensa Pencen varapresidenttiehdokkaakseen. Logossa nimien alkukirjaimet lomittuivat tavalla, josta alettiin välittömästi irvailla sosiaalisessa mediassa. Logosta oli selvästikin päätetty luopua kaikessa hiljaisuudessa.

Lehdistön istumapaikat eivät olleet erityisen hyvät, eikä minulla ollut niin kutsuttua lattiapassia, jolla olisin päässyt tekemään haastatteluja valitsijamiesten sekaan. Onneksi uudet ystäväni kutsuivat minut istumaan kanssaan. Heillä oli hyvät paikat, ja eräs heistä oli erittäin hyvä ujuttamaan ylimääräisiä vieraita tilaisuutta valvovien vapaaehtoisten silmien editse.

Trump oli uhonnut tekevänsä kokouksesta kunnon shown, mutta se ei häneltä onnistunut. Hän olisi varmasti halunnut paikalle muutaman huipputunnetun julkkiksen, mutta sen sijaan hän joutui tyytymään lähes unohdettuihin suuruuksiin.

Minulle tutuimmat julkimoesiintyjät olivat Kauniissa ja Rohkeissa häijyä Sheilaa esittänyt Kimberlin Brown ja Onnen Päivissä Joanieta piirittänyttä pikku-Chachia esittänyt Scott Baio. Brownin titteli kokouksessa oli avokadofarmari, ja hän puhui Trumpin poliittisista linjauksista yrittäjän kannalta.

Brown puhui eräänä iltana viimeisenä eli arvostetulla puhujapaikalla, johon demokraatit sijoittivat esimerkiksi tasavallan presidentti Barack Obaman ja presidentti Bill Clintonin. Brownin puheen aikana suurin osa valitsijamiehistä totesi työpäivänsä päättyneen ja poistui salista.

Kokouksessa oli monia dramaattisia hetkiä, joista osa oli käsikirjoitettuja ja osa ei. Puolueen edun vastaista draamaa syntyi siitä, että Trumpin vastustajat yrittivät viimeiseen saakka saada hänen valintansa estettyä.

Jo edellisellä viikolla oli käynyt selväksi, ettei Trumpin-vastaisella liikkeellä ollut realistisia mahdollisuuksia estää valintaa. Tästä huolimatta kahtena ensimmäisenä kokouspäivänä tunteet kuumenivat salissa pariin otteeseen ihan kunnolla.

Mieleenpainuva oli myös Trumpille hävinneen Ted Cruzin puhe, joka kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi edelleen mukana kisassa. Ilmeisesti hän petasi asemiaan seuraaviin presidentinvaaleihin. Puheen päätteeksi hän kieltäytyi antamasta Trumpille tukeaan. (Voit lukea koko tarinan Cruzin puheesta jutustani Ilta-Sanomien sivuilta.)

Puoluetta vastaan kääntyi myös Trumpin vaimon Melania Trumpin puhe, josta syntyi plagiointiskandaali.

Kokonaisuudessaan kokouksen tunnelma oli synkkä. Trumpia kehuttiin vähän, kun taas vastaehdokas Hillary Clintonia haukuttiin senkin edestä ja häntä vastaan jopa lietsottiin avoimesti vihaa.

Neljään kokouspäivään mahtui myös puolueen suunnittelemia positiivisiin tunteisiin vetoavia hetkiä. Kun Trumpin äänet toisena kokouspäivänä laskettiin, pääsi hänen oma poikansa antamaan isälleen ratkaisevat äänet, jotka sinetöivät kiinteistömogulin voiton.

Puoluekokousten kohokohta on aina viimeisenä kokousiltana, kun valittu ehdokas pitää puheen ja ottaa ehdokkuutensa virallisesti vastaan. Trumpin puhe oli poikkeuksellisen synkkä, mutta tästä huolimatta riemu nousi salissa ylimmilleen, kun ehdokas oli lopulta valittu.

Urheiluhallin katosta laskettiin ilmaan satoja jollei tuhansia ilmapalloja, joita valitsijamiehet ja muu kokousväki heittelivät ympäriinsä samalla, kun Trump ja Pence perheineen juhlivat lavalla. (Katso lyhyt video YouTube-kanavaltani)

Rakastan Amerikassa sitä, että täällä osataan käsikirjoittaa tunteisiin vetoavia voitonhetkiä. Siinä olisi meillä suomalaisilla opettelemista.