Hedelmöityshoitoja tarvitsevalle on lottovoitto muuttaa Bostoniin

Elämä on ihmeellistä arpapeliä. Kun muutin Yhdysvaltoihin, en valinnut itse uutta kotikaupunkiani enkä tiennyt, että tarvitsisin joskus vielä hedelmöityshoitoja – puhumattakaan, että tarvitsisin niitä nimenomaan Yhdysvalloissa asuessani. Päädyin kuitenkin osavaltioon, jossa asuminen on hedelmöityshoitoja tarvitsevalle lottovoitto.

Se lottovoitto tuli tarpeeseen, sillä Yhdysvallat on lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivälle joko todella hyvä tai todella huono asuinpaikka. Kaikki riippuu siitä, missä osavaltiossa sattuu asumaan.

Jotkut maksavat hoidoistaan yli 20 000 dollaria kuussa. Toiset saavat ne lähes ilmaiseksi. Tämä johtuu amerikkalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä, joka perustuu kokonaan sairausvakuutuksiin. Kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden hinnat ovat pilvissä, mutta onnekkaimpien laskun maksaa lähes kokonaan vakuutusyhtiö.

Me kuulumme Samulin kanssa niihin harvoihin onnekkaisiin, jotka voivat käydä hedelmöityshoidoissa vakuutusyhtiön piikkiin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka määrittelee lapsettomuuden sairaudeksi ja velvoittaa vakuutusyhtiöt korvaamaan sen hoidon. Jopa kalliita koeputkihedelmöitys- eli ivf-hoitoja on korvattava niin monta kierrosta kuin potilas tarvitsee. Riittää, että lääkäri pystyy vakuuttamaan vakuutusyhtiön siitä, että hoidolla on riittävän hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

Massachusettsin laki on äärimmäisen poikkeuksellinen: vain 15 osavaltiossa 50:stä on minkäänlaista lakia hedelmöityshoitojen korvaamisesta, ja niissäkin missä laki on, se ei useinkaan velvoita yhtä kattaviin korvauksiin kuin Massachusettsissa.

Olemme onnekkaita myös sikäli, että sairaalat ovat Bostonin alueella todella hyviä. Yhdysvalloissa mikään ei ole tasalaatuista, ja oli kyse sitten korkeakouluista tai sairaaloista, tässä maassa on sekä maailman huippuja että luokattoman laaduttomia laitoksia.

Valitsemassamme sairaalassa ivf-hoitokierros maksaisi ilman vakuutusta 23 000 dollaria eli noin 19 000 euroa. Me maksoimme vakuutuksesta nelisen sataa kuussa, mutta sen lisäksi itse hoidoista vain muutamia kymppejä.

Hedelmöityshoidot kattavan vakuutuksen hankkiminen ei silti ollut Massachusettsissa asuvallekaan mutkaton prosessi.

Kuten viime vuonna kerroin, kesken vuoden ei pysty hankkimaan minkäänlaista vakuutusta, jollei uuden vakuutuksen tarve johdu isosta elämänmuutoksesta kuten työttömäksi jäämisestä tai muutosta uuteen osavaltioon. Siksi päädyimme rekisteröimään parisuhteemme, jotta pääsin kesken vuoden Samulin työnantajan työsuhde-etuna tarjoaman vakuutuksen piiriin. Samulin työnantaja toimii kuitenkin useissa eri osavaltioissa, ja sen tarjoama vakuutus oli Kalifornian eikä Massachusettsin lakien mukainen. Se korvasi periaatteessa hedelmöityshoidot – mutta korvauksille oli säädetty elinikäiseksi ylärajaksi 2000 dollaria. Käytännössä vakuutuksesta ei siis ollut hoitojen suhteen mitään iloa.

Tämä ei ollut meille aluksi selvää. Kun kyselin vakuutusyhtiön asiakaspalvelussa hedelmöityshoitojen korvattavuudesta, asiakaspalvelija antoi minulle täysin virheellistä tietoa. Hän kuvitteli, että 2000 dollarin katto koskisi vain hedelmättömyyden syyn tutkimista, ja että kunhan diagnoosi olisi tehty ja hoitojen tarve todettu, itse hoitoja saisi ilman hintakattoa.

Olemme kuitenkin asuneet tässä maassa jo sen verran pitkään, ettemme luottaneet asiakaspalvelijaan sokeasti. Yhdysvalloissa on hyvin tavallista, ettei asiakaspalvelijoita perehdytetä työhönsä niin, että he oikeasti osaisivat auttaa asiakkaita. Täällä tunnutaan pitävän tärkeämpänä sitä, että puhelimeen vastataan nopeasti ja asiakkaan korvaa hivellään kaikin kuviteltavissa olevin kohteliaisuusfraasein kuin että asiakaspalvelija osaisi antaa asiakkaalle tämän tarvitsemaa tietoa. Minulle on käynyt aikaisemminkin ihan samalla tavalla: olen kysynyt tärkeää asiaa, jolla on ollut elämääni suoraa rahallista vaikutusta, ja asiakaspalvelija on puhunut täyttä puuta heinää.

Kun luin itse varsinaisen vakuutuskirjani, aloin heti epäillä asiakaspalvelijan sanaa. Selvitin asiaa lisää, ja hetkellinen riemumme vakuutusasian ratkeamisesta vaihtui synkkyyteen: joutuisimme odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausitolkulla.

Vakuutusta saa vaihtaa kerran vuodessa vuodenvaihteessa. Sain tietää kesäkuun alussa 2017, että minulla mitä todennäköisimmin on endometrioosi. Pettymykseksi osoittautuneen vakuutuksen saimme hankittua minulle kesäkuun lopussa, ja sen turvin menimme lapsettomuustutkimuksiin heinäkuussa. Elokuussa lääkäreillemme oli jo selvää, miten he haluaisivat meitä hoitaa. Loppuvuosi olikin sitten raastavaa uuden vakuutuksen odottelua.

Erityisen raastavaksi odottelun teki politiikka. Kuten viime syksynä kirjoitin, vallassa oleva republikaanipuolue pyrki pitkin syksyä uudistamaan terveydenhuoltoa tavoilla, jotka uhkasivat mahdollisuuksiani saada tälle vuodelle hyvä vakuutus. Jännitin koko syksyn, pääsisimmekö hoitoihin tänäkään vuonna. Onneksi republikaanit epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen terveydehuoltouudistuslainsäädännön läpi viemisessä.

 

Kun vakuutukset tulivat myyntiin, niiden vertailu oli todella iso urakka. Hankin käsiini ja luin eri vakuutusyhtiöiden määritelmiä siitä, kenen katsotaan tarvitsevan hedelmöityshoitoja ja millä ehdoin niitä voi saada. Onneksi sain projektissa tukea hedelmöitysklinikkamme vakuutuskoordinaattorilta, jolta saatoin varmistella, että olin ottanut kaiken olennaisen huomioon. Päädyin vakuutukseen, joka ei ollut hinta-korvaussummasuhteeltaan vertailuni voittaja, mutta joka oli pärjännyt vertailussani kohtuullisesti. Valintani ratkaisi se, miten yksiselitteisesti hedelmöityshoitojen tarve oli määritelty. Hinta-korvaussummasuhteeltaan parhaassa vakuutuksessa hoitojen tarpeen määritelmä oli niin kimurantti, että epäilin sen olevan täynnä sudenkuoppia. Pelkäsin, että kimurantin määritelmän kirjoittanut vakuutusyhtiö yrittäisi kaikin keinoin löytää porsaanreiän evätäkseen meiltä hoidot. Pelkäsin myös, että korvauspäätöksen saaminen heiltä kestäisi suhteettoman kauan. Yksinkertaisen määritelmän kirjoittanut yhtiö tuntui huomattavasti turvallisemmalta valinnalta – varsinkin, kun kyseistä yhtiötä olivat kehuneet hedelmöitysklinikallamme niin lääkärit kuin vakuutuskoordinaattorikin.

Kun valinta oli tehty, tarvitsi enää odottaa vuoden vaihtumista, jotta uusi vakuutus astuisi voimaan. Vasta sen jälkeen pääsimme näkemään käytännössä, minkälaista byrokratia valitsemani vakuutusyhtiön kanssa olisi.

 

Hoidoissa käyminen vakuutusyhtiön piikkiin oli todellakin byrokraattista. Ensin piti odottaa vakuutusyhtiön päätöstä hoitojen korvaamisesta. Hoidon tarpeen yksiselitteisen määritelmän ansiosta oli selvää, että päätös olisi myönteinen, mutta odottaminen oli silti kuluttavaa, sillä jännitin, tulisiko päätös sopivaan aikaan kuusta. Toisin kuin useimmissa terveydenhuollon palveluissa, hedelmöityshoidoissa on hyvin täsmällinen aikaikkuna, joka avautuu kerran kuussa hetkeksi ja sulkeutuu sitten taas. Jos vakuutusyhtiön päätös tulee liian myöhään, hoidon aloittamista joutuu odottamaan kuukauden. Puolen vuoden odottelun jälkeen ajatusta kuukauden lisäodotuksesta oli vaikea kestää.

Päätös tuli kuin tulikin juuri ja juuri ajoissa – ja kun sain sen, kävi ilmi, että se koski vain yhtä hoitokierrosta. Jos tarvitsisimme useita kierroksia, joutuisimme siis joka kerta odottamaan vakuutusyhtiön kirjettä ja jännittämään, ehtisikö se ajoissa. Opin, ettei uutta päätöstä voisi hakea ennen kuin edellinen hoitokierros olisi päättynyt negatiiviseen raskaustestiin, mikä merkitsi, että vakuutusyhtiölle jäisi vain pari viikkoa aikaa käsitellä uusi hakemus ja tehdä päätös ennen kuin olisi sen kuun osalta liian myöhäistä. Se tuntui siinä kohtaa musertavalta.

Vielä musertavampaa oli, kun sain tiedon ensimmäisen hoitokierroksen epäonnistumisesta epäpätevältä hoitajalta, joka töksäytti pian surullisen uutisen kerrottuaan, ettei vakuutusyhtiön pitkien odotusaikojen takia kannata kuvitellakaan pääsevänsä hoitoihin kuin joka toinen kuukausi. Tieto osoittautui myöhemmin perättömäksi ja kyseinen hoitaja niin osaamattomaksi, että häneltä saamissani tiedoissa oli aina asiavirhe – jopa silloin, kun hän vain antoi minulle oman klinikkansa viikonloppupäivystyksen puhelinnumeron. Mutta tuolloin uskoin häntä ja jouduin negatiivisen raskaustestin tuottaman suuren pettymyksen lisäksi käsittelemään turhautumistani siitä, miten hitaasti hoidot vakuutusbyrokratian vuoksi etenisivät.

Vakuutusyhtiön byrokratia ei ollut ainoa ongelma. Myös klinikallamme oli prosessia hidastavia käytäntöjä. Hedelmöityshoitolääkäreillä oli kerran viikossa kokous, jossa he käsittelivät kaikki potilastapaukset, ja tapana oli, että kaikkien uutta hoitokierrosta tarvitsevien potilaiden korvauspyynnöt lähetettiin vakuutusyhtiöille yhtenä könttänä kokouksen jälkeen. Samanlainen käytäntö on kuulemani mukaan ainakin joillakin muillakin amerikkalaisilla hedelmöitysklinikoilla.

Meidän klinikkamme byrokratia ei kuitenkaan ollut kasvotonta eikä kiveen hakattua. Lääkärimme suostui lähettämään korvauspyyntömme eteenpäin jo ennen viikoittaista kokousta, koska tapauksessamme ei ollut mitään epäselvää ja koska odottaminen ahdisti minua niin paljon.

Kokonaisuudessaan klinikan toiminnasta jäi erittäin ammattimainen ja asiantunteva kuva. Joidenkin yksittäisten ihmisten (kuten yllä mainitun hoitajan) ammattitaidossa ja joissain oman lääkärimme ratkaisuissa olisi mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta tästä huolimatta tuntui, että olimme todella hyvissä käsissä.

Toisin kuin veronmaksajien rahoilla järjestetyssä terveydenhuollossa, kalliisiin vakuutuksiin perustuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä toimitaan rahaa säästämättä. Niin paljon epäkohtia kuin siitä seuraakin, joissain tilanteissa se on potilaan kannalta hieno asia. Suomessa hedelmöityshoidot aloitetaan ymmärtääkseni yleensä kevyemmillä, edullisemmilla vaihtoehdoilla, ja vasta jos ne epäonnistuvat, edetään vähitellen kalliimpiin testeihin ja hoitoihin. Täällä tehtiin saman tien kaikki tarkoituksenmukaiset testit, saatiin sen ansiosta heti täsmällinen ja oikea diagnoosi ja edettiin sen jälkeen suoraan juuri niihin kalliisiin hoitoihin, jotka todennäköisimmin johtaisivat toivottuun lopputulokseen.

Verrattuna monen muun kokemuksiin pääsimme hoidoista lopulta varsin helpolla, ja kiitos siitä kuuluu ainakin osin amerikkalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle. Vihaan tämän maan eriarvoistavia rakenteita sydämeni pohjasta ja muuttaisin ne heti jos voisin, mutta en voi kiistää, ettemmekö olisi itse hyötyneet niistä merkittävästi tilanteessa, jossa olimme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Lapsettomuuttamme hoiti hedelmöityshoitoyksikön johtava lääkäri yhdessä lääketieteen edelläkävijämaan parhaista sairaaloista, ja saimme heti alusta alkaen tehokkaimpia mahdollisia hoitoja, kun lääkärimme keskittyivät maksimoimaan nopean onnistumisen todennäköisyyksiä eivätkä optimoimaan parasta hinta-laatusuhdetta.

Tuntuu hyvin ristiriitaiselta tiedostaa, että yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa ja yksi elämämme suurimmista suruista väistymässä ainakin osin sen vuoksi, että satuimme pääsemään räikeän eriarvoistavassa järjestelmässä kaikkein  hyväosaisimpien joukkoon.

Advertisement

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Vakuutusyhtiön ihana byrokratia

Vaikka asun Yhdysvalloissa jo kolmatta vuotta, ahdistun edelleen joka kerta, jos minun täytyy todistaa asuinpaikkani viranomaisille. En ole edelleenkään kiinnittynyt täkäläiseen yhteiskuntaan niin täysin, että voisin vain helposti kaivaa esille dokumentit, joita viranomaiset kulloinkin vaativat.

Viimeksi jouduin todistelemaan asuinpaikkaani sairausvakuutusyhtiölle, kun olin ottamassa tälle vuodelle sairausvakuutusta uudesta yhtiöstä.

Todistusaineistoksi vaadittiin yksi seuraavista: kuitti asuntolainan viimeisimmän erän maksusta, kuitti viime vuoden kiinteistöverosta, vuokrasopimus ja kuitti viimeisimmästä vuokrasta, notaarin vahvistama vuokraisännän todistuskirje vuokralla asumisesta ja kuitti viimeisimmästä vuokrasta, kotivakuutussopimus tai tuore lasku kaasusta, öljystä, sähköstä, kaapelitelevisiosta tai vedestä ja viemäriverkon käytöstä.

Suurinta osaa noista minun ei ollut mitenkään mahdollista hankkia. Laskumme tulevat edelleen Samulin nimellä, asuntolainaa minulla ei tässä maassa ole emmekä me vuokralla asuvat maksa kiinteistöveroakaan. Olin todella helpottunut, kun näin listalla vuokrasopimuksen. Helpotus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi.

Yleensä vuokrasopimus ei tässä maassa kelpaa todisteeksi asuinpaikasta yhtään mihinkään. Vuokrasopimusta näyttämällä ei saa edes kirjastokorttia ajokortista puhumattakaan. Tiesin kuitenkin, että nimeni oli vuokrasopimuksessa. Kun aikoinaan muutin Samulin luo, kärttyinen vuokraisäntämme painotti, että nimeni oli ehdottomasti kirjattava vuokrasopimukseen.

Etsin siis käsiini vuokrasopimuksen ottaakseni siitä kopion vakuutusyhtiötä varten. Se ei näyttänytkään ihan siltä kuin olin kuvitellut.

Naiivina suomalaisena odotin, että Samulin ja minun nimet olisivat perä perää sopimuksen kohdassa, jossa listattaisiin asunnon vuokralaiset. Siinä lukikin kuitenkin vain Samulin nimi. Hämmentyneenä jatkoin etsimistä, ja löysin lopulta omankin nimeni: yhdessä sopimuksen pienellä painetuista lisäehdoista oli maininta, että vuokralaisen lisäksi asunnossa saa halutessaan asua myös Maria Annala.

Minuun viittaavan lisäehdon yläpuolella oli tärkeämpiä lisäehtoja, joista osa oli korostettu alleviivaustussilla – kuten kielto käyttää asunnossa kannabistuotteita.

Tunsin oloni lemmikkieläimeksi. Juuri tuolla tavoin vuokrasopimuksessa voitaisiin todeta, että vuokralaisella on oikeus pitää asunnossa lemmikkiään.

Tunnettani voimisti se, että vuokraisäntämme on arvioilta viisi-kuusikymppinen italialais-amerikkalainen aikamiespoika, jonka käytös vaikuttaa minusta jokseenkin sovinistiselta. Jos esimerkiksi soitan hänelle suihkun rikkoontumisesta, hän ei halua keskustella asiasta minun kanssani vaan pyytää, että Samuli soittaisi hänelle.

Ajatellessani asiaa tarkemmin tajusin kuitenkin, että Samuli oli meistä kahdesta se, jonka puolesta vuokrasopimuksen muotoilusta pitäisi olla vihainen. Kun alun perin muutimme yhteen, olimme asuneet koko siihenastisen parisuhteemme ajan eri mantereilla ja tavanneet vain muutamia kertoja. Jos olisinkin osoittautunut kammottavaksi kumppaniksi, josta Samuli olisi halunnut eroon, hän olisi ollut kokonaisen vuoden ajan sidoksissa sietämään minua kattonsa alla ja maksamaan vuokraa meidän molempien puolesta. Jos olisin ollut se inhottava tyyppi, olisin hyvinkin saattanut päättää elää vielä eronkin jälkeen Samulin siivellä niin pitkään kuin mahdollista.

Minä puolestani olisin koska hyvänsä voinut muuttaa pois pelkäämättä, että Samuli karhuaisi minulta vuokria jälkikäteen.

Niin vaikealta kuin lemmikkieläimen tai elättiavovaimon asema henkisesti tuntuukin, se on pientä verrattuna siihen, miten ahdistavaa olisi olla eron jälkeen kuukaudesta toiseen epämiellyttävän eksän elättäjä ja sietää tätä kotonaan.

 

Kun olin saanut käsiteltyä vuokrasopimuksen muotoilun herättämät tunteet, aloin murehtia siitä, kelpaisiko elättivaimopaperi vakuutusyhtiölle. Omissa silmissäni vuokrasopimuksemme ei tuntunut todistavan asuinpaikkaani. Sen mukaan liitettävä vuokrakuitti ei auttanut asiaa, sillä vuokraisäntämme on ilmoittanut yksiselitteisesti, että vuokran voi maksaa ainoastaan Samulin nimissä olevalla shekillä, eivätkä minun nimissäni olevat kelpaa. Kuiteissakin on tietysti vain Samulin nimi.

Mikäli vuokrasopimuksemme ei kelpaisi, ainoaksi vaihtoehdokseni jäisi pyytää vuokraisännältä erillinen todistus asumisjärjestelystämme ja maksaa notaarille sen vahvistamisesta. En yhtään tiennyt, mitä se maksaisi, mutta lähdin siitä oletuksesta, että asian järjestämiseen uppoaisi turhauttava määrä aikaa ja rahaa.

Päätin kokeilla kepillä jäätä ja lähettää vakuutusyhtiölle ensin kokeeksi vuokrasopimuksemme ja Samulin nimissä olevan kuitin. Olin liikkeellä hyvissä ajoin, ja vuodenvaihteeseen oli vielä aikaa. Luotin siihen, että vakuutusyhtiöstä otettaisiin yhteyttä, mikäli he vaatisivat minulta lisää dokumentteja.

 

Vuokrasopimuksen lisäksi vakuutusyhtiölle piti lähettää toinenkin todistuskappale, joka piti valita eri listalta. Yllätyksekseni toinen lista ei tuottanutkaan minulle minkäänlaisia vaikeuksia. Listalla olivat vaihtoehtoina Massachusettsin osavaltion ajokortti, auton rekisteriote, autoveron maksukuitti, veronpalautusilmoitus, ennakkoverojen maksutosite, todiste kirjoilla olosta oppilaitoksessa tai palkkakuitti.

Ensimmäistä kertaa koskaan pystyin valitsemaan asuinpaikkani todistavan dokumentin useammasta vaihtoehdosta. Se tuntui tosi mukavalta. En ole enää aivan niin irrallani minua ympäröivästä yhteiskunnasta kuin joskus ennen.

Vaikka vakuutuksen saattoi ottaa netissä, hakemuksen liitteeksi vaadittava paperipino piti lähettää vakuutusyhtiöön paperipostilla. Tarvitsin siis valokopion ajokortistani, elättivaimovuokrasopimuksesta ja vuokranmaksukuitista. Lisäksi minun piti tulostaa nettilomakkeen täyttämisen jälkeen ruudulle tullut saatekirjesivu ja lomake, jolla valtuuttaisin vakuutusyhtiön perimään vakuutusmaksuni suoraveloituksena.

Minulla ei ole kotitoimistossani tulostinta, mutta onneksi kohtalaisen lähellä kotiamme on pieni valokopioliike, jossa voin käydä hoitamassa tämän tyyppiset asiat. Olin lähdössä kävelemään kopioliikkeeseen, mutta kun katsoin netistä sen aukioloaikoja, Google huomautti minulle, että veteraanien päivä voisi vaikuttaa aukioloaikoihin.

Sitä en ollut osannut odottaa. Ensinnäkin veteraanien päivä oli ollut sunnuntaina, ja olin menossa kopioliikkeeseen maanantaina. Toisekseen liikeyritykset sulkevat tässä maassa ovensa vain hyvin harvojen juhlapyhien takia. Useimmat pyhät eivät näy arjessa juuri millään tavoin.

Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi soittaa kopioliikkeeseen ennen kuin lähtisin kävelemään. Sieltä ei vastattu. Soitin useita kertoja muutaman tunnin aikana, mutta en edelleenkään saanut ketään langan päähän.

Lopulta soitin saman yrityksen toiseen, isompaan toimipisteeseen Harvardin kampuksella. Sieltä vastattiin heti ja osattiin kertoa, että pienen sivukonttorin työntekijöille oli todellakin myönnetty veteraanien päivän johdosta vapaapäivä. Koska pyhä oli osunut sunnuntaille, vapaapäivä oli siirretty sinä vuonna maanantaille.

Se oli ongelma, sillä paperit piti lähettää kahden viikon kuluessa nettilomakkeen täyttämisestä, ja olin liikkeellä viime tipassa. Minun ei auttanut kuin körötellä metrolla Harvardiin tulostamaan ja kopioimaan.

Kopioiden ottaminen maksaa kyseisessä firmassa vain kymmenen sentin luokkaa per sivu, mutta jostain syystä tulostamisen hinnat ovat aivan eri suuruusluokkaa. Jokainen tulostettu sivu maksaa yli dollarin. Valokopiofirma perustelee tätä sillä, että heille koituu työtä, kun he auttavat asiakkaita tulostamisessa. Sitä on vaikea ymmärtää, sillä valokopiokonetta käyttää asiakkaan puolesta firman työntekijä, kun taas tulostaminen pitää hoitaa itse asiakaspäätteellä.

Metromatkoineen kopiointireissu maksoi yli kympin ja kesti noin puolitoista tuntia. Tulin kopiointireissun aikana miettineeksi muutamaan otteeseen, miten kätevää sähköinen asiointi on.

Vaivannäköni kuitenkin palkittiin: elättivaimopaperini kelpasivat, eikä kukaan kysellyt perään notaarin vahvistamaa lausuntoa asumisjärjestelyistämme. Vakuutusyhtiö suostui armollisesti ottamaan minut asiakkaakseen.

Yksi stressaava asia oli hoidettu – ainakin vuodeksi eteenpäin.

Amerikkalaisten sairausvakuutusten viidakko

On taas se aika vuodesta, kun meidän Yhdysvalloissa asuvien on lyötävä lukkoon, hankimmeko sairausvakuutuksen ensi vuodelle.

Amerikkalainen terveydenhuoltopolitiikka on ollut viime kuukausina paljon uutisotsikoissa, ja olen itsekin kirjoittanut siitä lehtijuttuja sellaisista näkökulmista, joiden arvelen kiinnostavan suomalaisia. Samaan aikaan olen kuitenkin seurannut tilannetta sydän syrjällä kuin vain ihminen, jonka arkea poliitikkojen päätökset koskettavat henkilökohtaisesti.

Republikaanit yrittivät kerran toisensa jälkeen tehdä dramaattisia muutoksia terveydenhuoltoon. Joka kerta oli vaarana, etten saisi ensi vuonna tarvitsemiani terveyspalveluita. He epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen. Olin joka kerta yhtä helpottunut.

Kenties kaikkein suurin ero kohdemaassa asuvan ulkomaankirjeenvaihtajan tai -avustajan ja kotimaasta käsin jonkin maan asioita tiiviisti seuraavan ulkomaantoimittajan välillä tiivistyy juuri tähän: kun asuu kohdemaassa, uutisotsikoissa on kyse omasta elämästä.

Nyt ollaan kuitenkin siinä onnekkaassa tilanteessa, että ensi vuoden vakuutukset ovat myynnissä, eikä kukaan poliitikko voi enää riistää lähikuukausien terveydenhuoltoa minulta tai muilta täällä asuvilta. Republikaanien tuore verouudistus tulee vaikuttamaan vakuutuksiin lähivuosina, mutta ensi vuoden osalta olemme suojassa sen vaikutuksilta.

Kun vakuutukset tulivat myyntiin marraskuun alussa, olin yhtä aikaa todella helpottunut ja hyvin stressaantunut. Poliittinen vaara oli ohi, mutta työläs ja epämiellyttävä urakka oli alkamassa: Oli aika perehtyä vakuutustarjontaan ja valita, minkä niistä ostaisin. Oli selvää, että tie olisi täynnä sudenkuoppia.

Olin varma, että haluaisin vaihtaa vakuutusta. Kuten osa teistä varmasti muistaakin, onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan kesken vuotta itselleni vakuutuksen tälle vuodelle sen ansiosta, että rekisteröimme Samulin kanssa parisuhteemme. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut juurikaan valinnanvaraa. Samulin työnantaja tarjoaa työntekijöilleen kahta vakuutusta, jotka ovat molemmat huonoja.

Opin kuitenkin huonosta vakuutuksestani paljon – ennen kaikkea suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen, mikä liittyy amerikkalaisiin sairausvakuutuksiin tai terveyspalveluista laskuttamiseen.

 

Tämänvuotisessa vakuutuksessani on prosentuaalinen omavastuu. Se ei kuulosta pahalta, mutta käytännössä se on katastrofi. Amerikkalaiset lääkärit ja sairaalat laskuttavat palveluistaan aivan järkyttäviä summia, koska oletus on, että laskun maksaa vakuutusyhtiö eikä asiakas. Vakuutukseni omavastuu on 20 prosenttia, ja siitä tulee helposti todella paljon maksettavaa.

Suolaisten laskujen lisäksi prosentuaalinen omavastuu merkitsee suurta epävarmuutta. Kun lääkäri suositteli minulle loppukesästä kiireetöntä, ei-välttämätöntä toimenpidettä, yritin selvittää, paljonko omavastuuosuuteni minulle maksaisi. Kävi ilmi, ettei tähän kysymykseen ollut mahdollista saada suoraa vastausta.

Ensin sairaalan edustaja yritti johtaa minua harhaan. Hän kertoi minulle summan, joka oli kohtuullisempi kuin odotin. Ihmettelin asiaa ääneen Samulille, joka täällä pidempään asuneena oivalsi heti, mistä oli kysymys: Minulle oli kerrottu pelkästään lääkärinkulut, vaikka ne muodostavat vain murto-osan kokonaiskustannuksista. Suurempi osa kuluista koostuu sairaalan perimistä maksuista, joita voidaan periä yhtä lailla sairaalasängyn tai leikkaussalin käytöstä kuin vaikkapa nukutusaineesta.

Soitin sairaalan edustajalle uudelleen ja kysyin sairaalamaksuista. Hän lupasi ilmiselvästi harmistuneena selvittää asian ja voivotteli, että asian selville saaminen olisi hänelle hirvittävän työlästä ja vaikeaa ja kestäisi monta päivää. Tiukkasin, oliko vielä muitakin kustannuksia, joista en ollut ymmärtänyt kysyä mutta jotka tulisivat minun maksettavikseni. Hän ei salannut, miten hankalana asiakkaana minua piti vakuutellessaan, ettei muita kustannuksia tulisi.

Kun sairaalan edustaja lopulta soitti minulle takaisin, hänellä oli antaa minulle kustannuksista epämääräinen arvio. Terveyspalveluilla ei täällä ole listahintoja, vaan asiakkaan maksama hinta riippuu siitä, miten vaikutusvaltainen vakuutusyhtiö hänellä on.

Kun asiakas käy lääkärillä, lääkäriasema lähettää vakuutusyhtiölle käynnistä laskun. Vakuutusyhtiö ei kuitenkaan tätä laskua maksa vaan tekee vastatarjouksen. Jos lääkäriasema on laskuttanut käynnistä vaikkapa 400 dollaria, vakuutusyhtiö saattaa ilmoittaa takaisin, ettei käynti heidän mielestään saa maksaa kuin 250 dollaria. Lääkäriaseman on käytännössä pakko hyväksyä vakuutusyhtiön vastatarjous, sillä muuten vakuutusyhtiö voi lakata tekemästä kyseisen lääkäriaseman kanssa yhteistyötä, jolloin kaikki kyseisen yhtiön vakuuttamat potilaat vaihtavat lääkäriasemaa. Mitä isompi vakuutusyhtiö on, sitä isompi ongelma sen vakuuttamien potilaiden menettäminen lääkäriasemalle on, ja sitä alemmas vakuutusyhtiö onnistuu ilmeisesti hinnat neuvottelemaan.

Jos asiakkaalla on prosentuaalinen omavastuu, hän maksaa oman osuutensa vakuutusyhtiön neuvottelemasta hinnasta eikä lääkäriaseman alun perin laskuttamasta hinnasta. Siksi sairaaloilla on vain hyvin epämääräinen käsitys siitä, paljonko potilas joutuisi prosentuaalista omavastuuta maksamaan.

Mainitsemani 400 dollaria ei muuten ole tuulesta temmattu esimerkki. Kun aluksi tänne muutettuani käytin sairausvakuutuksen sijaan suomalaista matkavakuutusta, sain käsityksen täkäläisten terveyspalveluiden hinnoista. Lyhyt keskustelukäynti erikoislääkärillä voi hyvin maksaa 400 dollaria, mikäli välissä ei ole amerikkalaista sairausvakuutusyhtiötä pakottamassa hintaa alemmas.

 

Kiireetön toimenpide sai jäädä tällä vakuutuksella tekemättä. Jotta en enää joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin, päätin hankkia ensi vuodelle kunnon vakuutuksen.

Hyvissä vakuutuksissa omavastuu on kiinteä summa eikä prosenttiosuus. Tuolloin potilaan ei tarvitse edes miettiä, mitä lääkäriasema tai sairaala vakuutusyhtiöltä laskuttaa ja kuinka paljon vakuutusyhtiö saa painettua hintaa alas. Tällaisella vakuutuksella erikoislääkärikäynti maksaa vakuutetulle aina saman summan, esimerkiksi 50 dollaria.

Tiesin haluavani tällaisen vakuutuksen, mutta oli vielä paljon muutakin, mitä ottaa huomioon vakuutuksia vertaillessa.

Käyntikertaisen omavastuun lisäksi vakuutuksissa on vuotuinen omavastuu, esimerkiksi 2000 dollaria. Vuoden ensimmäiset lääkärikäynnit asiakas maksaa kokonaan itse siihen saakka, että hän on maksanut vuotuisen omavastuunsa täyteen. Tuolloinkin hän hyötyy silti vakuutuksesta, sillä hän maksaa vakuutusyhtiön neuvottelemia hintoja eikä vakuuttamattoman hintoja. Kun vuotuinen omavastuu on täynnä, vakuutus alkaa korvata kaiken paitsi käyntikertaiset omavastuut.

Osassa vakuutuksista on korkea vuotuinen omavastuu mutta alhaiset kuukausimaksut. Sellainen vakuutus on hyvä asiakkaalle, joka ei todennäköisesti tarvitse ensi vuonna kovin paljon lääkäripalveluita. Toisissa vakuutuksissa on korkeat kuukausimaksut mutta alhainen vuotuinen omavastuu ja paremmat korvaukset. Oikean vakuutuksen valitseminen vaatii siis sen arvioimista, kuinka kalliita lääkärinpalveluita uskoo seuraavana vuonna tarvitsevansa.

Käytin tuntikausia vakuutusten vertailuun ja laskelmien tekemiseen. Kyseessä ovat sen verran isot rahat, että vertaileminen on siihen käytetyn ajan arvoista.

Lopulta sain vakuutuksen valittua, mutta se oli vasta alkua. Seuraavaksi täytyisi kohdata vakuutuksen ostamiseen vaadittava byrokratia. Kirjoitan siitä lisää seuraavalla kerralla.

Kesken vuoden ei saa vakuutusta

Viime viikkoina olen joutunut perehtymään amerikkalaisiin sairausvakuutuksiin. Se on ollut projekti, jollaista ei toivoisi pahimmalle vihamieleenkään.

Yhdysvalloissahan ei ole lainkaan julkista terveydenhuoltoa. Koko terveydenhuoltojärjestelmä on rakennettu sairausvakuutusten varaan. Tämän ansiosta vakuutusyhtiöillä on paljon vaikutusvaltaa.

Täällä ei myöskään ole samanlaista kuluttajansuojaa kuin Euroopassa. Asiakasta saa johtaa harhaan jos huvittaa.

Kuten arvata saattaa, tämä yhtälö ei ole pienen ihmisen edun mukainen.

Minun oli kuitenkin pakko perehtyä asiaan, sillä tarvitsin itselleni vakuutuksen. Tähän saakka olen pärjännyt suomalaisella matkavakuutuksella, mutta nyt olemme asuneet täällä jo niin pitkään, ettei se enää ole toimiva vaihtoehto.

Oli siis aika ottaa omakohtaista tuntumaa asiaan, josta tähän saakka olin vain kirjoittanut uutisjuttuja

 

Kun amerikkalaispoliitikot uudistavat tai yrittävät uudistaa terveydenhuoltoa, he tekevät sen vakuutusten kautta. Tällä hetkellä voimassa oleva presidentti Barack Obaman terveydenhuoltojärjestelmä pyrki tuomaan sairausvakuutuksen mahdollisimman monen amerikkalaisen ulottuville.

Nykyjärjestelmä on inhimillisempi kuin edeltäjänsä tai kuin republikaanien kaavailemat uudet järjestelmät, joilla he haluavat Obaman luomuksen korvata. Se ei silti tarkoita, että vakuutusviidakossa navigoiminen olisi helppoa.

Useimmat amerikkalaiset saavat sairausvakuutuksen työsuhde-etuna. Työnantaja saattaa tarjota useamman eri vakuutuksen, joista työntekijä saa valita, mutta valinta tehdään kuitenkin hyvin rajallisesta määrästä vaihtoehtoja.

Minä yritin ottaa vakuutusta itsenäisesti vapailta markkinoilta. Pelkäsin, että eri vaihtoehtojen vertaileminen olisi viikkokausien uuvuttava projekti.

Olin väärässä. Sainkin hyvin nopeasti selville, että vaihtoehtojen määrä oli pyöreä nolla.

Kesken vuoden ei nimittäin saa ottaa sairausvakuutusta.

Kun yritin pyytää tarjousta eri vaihtoehdoista, verkkolomake kysyi, oliko minulla ”qualifying life event” eli elämäntapahtuma, joka oikeuttaisi ottamaan vakuutuksen kesken vakuutuskauden. Kelvollisia elämäntapahtumia olisivat saattaneet olla esimerkiksi muutto uuteen osavaltioon, avioero tai työsuhteen päättyminen.

Varasin eräästä vakuutusyhtiöstä puhelinajan vakuutusneuvojalle selvittääkseni, voisiko matkavakuutuksen voimassaolon päättyminen olla kelvollinen elämäntapahtuma. Sovittuna aikana minulle soitti saksalaistaustainen vakuutusneuvoja.

On vaikea kuvailla sitä helpotuksen määrää, mitä tunsin kuullessani, että nainen oli saksalainen. Toki Suomen ja Saksankin välillä on kulttuurieroja, mutta tässä asiassa ne ovat todella pieniä verrattuna siihen, että olisin asioinut amerikkalaissyntyisen vakuutusneuvojan kanssa.

Amerikkalainen asiakaspalvelu on usein täysin asiantuntematonta. Yritykset palkkaavat ihmisiä neuvomaan asiakkaitaan, mutta eivät kouluta näitä riittävästi niin, että nämä osaisivat oikeasti vastata asiakkaiden kysymyksiin. Puhelusta tai chatista suurin osa kuluu kohteliaisuusfraasien latelemiseen, ja latteuksien välissä siirtyvä vähäinen määrä informaatiota saattaa olla täysin harhaanjohtavaa.

Saksalainen vakuutusneuvoja sen sijaan sanoi suoraan, kun ei tiennyt jotain, ja otti asiasta selvää. Hän myös tuntui arvostavan minun asennettani asiakkaana. Hänestä oli mukavaa eikä rasittavaa, että asiakas tiesi mitä halusi ja yritti perehtyä asioihin kunnolla.

Lopputulos oli kuitenkin selkeä: elämäntilanteeni ei oikeuttaisi ottamaan sairausvakuutusta kesken vuoden.

Aloin jo olla epätoivoinen, mutta meillä oli vielä kaksi oljenkortta. Jos mikään muu ei auttaisi, voisimme mennä naimisiin. Silloin pääsisin Samulin työpaikan sairausvakuutuksen piiriin.

Toivoin kuitenkin todella, ettemme joutuisi tekemään niin, sillä haluaisin meidän menevän naimisiin vasta sitten, kun ehdimme järjestää häät.

Toinen oljenkorsi oli huterampi mutta houkuttelevampi. Olin jostain syystä jo viime vuonna selvittänyt, että Bostonissa heteroparinkin on mahdollista rekisteröidä parisuhteensa. Samuli yritti kysellä työpaikkansa henkilöstöhallinnosta, pääsisinkö mukaan hänen vakuutukseensa, mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa.

Vastaus viipyi ja viipyi, mutta kun se lopulta saatiin, meitä odotti iloinen yllätys: rekisteröity parisuhde oikeuttaisi kuin oikeuttaisikin minut tulemaan mukaan Samulin vakuutukseen.

Kävimme kunnantalolla rekisteröitymässä jo samana päivänä.

Vakuutusviidakossa kahlaaminen ei kuitenkaan loppunut vielä siihen. Samulin työnantaja tarjosi kahta erilaista vakuutusta, joista meidän piti valita toinen.

Valinta oli lyötävä lukkoon loppuvuodeksi, sillä vakuutusta ei saa myöskään vaihtaa kesken vuoden ilman erityistä syytä. Parisuhteen rekisteröiminen laskettiin Samulille vakuutustyypin vaihtoon oikeuttavaksi elämäntapahtumaksi, joten meidän oli määrä valita kerralla vakuutustyyppi meille molemmille.

Firman henkilöstöetujärjestelmässä oli kerrottu kahdesta vakuutustyypistä perustiedot kuten omavastuun suuruus, kuukausimaksun suuruus ja esimerkkejä korvauksista eri tilanteissa. Emme kuitenkaan löytäneet sieltä varsinaisia pienellä painettuja vakuutusehtoja, joista käy ilmi tarkasti, mitä vakuutus kattaa ja mitä ei.

Kaikki vaikutti siltä, että kyseessä oli saman vakuutuksen kaksi eri versiota, joiden väliset erot oli kerrottu asiakkaalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Kaikki vaikutti järkeenkäyvältä: pienemmällä kuukausimaksulla tulisi korkeampi omavastuu ja saisi huonompia korvauksia. Jos olisi valmis maksamaan isompaa kuukausimaksua, saisi paremman vakuutuksen, jossa omavastuu olisi pienempi ja korvaukset parempia.

Olin kuitenkin epäluuloinen ja halusin selvittää asiaa lisää.

Epäluuloni osoittautui perustelluksi. Kun kyselin asiasta vakuutusyhtiön asiakaspalvelusta, kävi ilmi, että kahdella vakuutuksella oli muitakin hyvin olennaisia eroja. Esimerkiksi lista tilanteista, joissa korvauksia ei saisi lainkaan, oli merkittävästi erilainen.

Suurin osa firman työntekijöistä tekee taatusti valintansa pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä kerrottujen tietojen perusteella. Näin he saattavat päätyä tilanteeseen, jossa heidän valitsemansa vakuutus ei kata juuri sitä sairautta, jonka vuoksi he useimmin lääkäriä tarvitsevat. He saattavat käyttää samaa huonoa vakuutusta vuodesta toiseen tulematta edes ajatelleeksi, että työnantajan tarjoama toinen vakuutus saattaisi kattaa heidän sairautensa.

Paljon lääkäriä tarvitsevat valitsevat varmastikin usein sen vakuutuksen, jossa kuukausimaksu on isompi mutta korvaukset parempia. Täsmäkysymyksiä kyselemällä löysin kuitenkin esimerkkitilanteita, joissa kalliimpi, näennäisesti parempi vakuutus ei korvaisi yhtään mitään, kun taas halvempi vakuutus antoi varsin hyvän suojan.

Vakuutusyhtiö on todennäköisesti laittanut kalliimman vakuutuksen tahallaan täyteen porsaanreikiä siinä toivossa, että useammin sairastavat ihmiset ottaisivat sen, ja vakuutusyhtiö säästyisi korvauksilta.

Olin todella helpottunut siitä, että ymmärsin ottaa asioista kunnolla selvää. Pelkästään henkilöstöetujärjestelmässä olevien tietojen perusteella olisimme valinneet väärin.

Oli hyvin lähellä, että kaiken vaivannäön ja tunnemyrskyjen jälkeen minulle olisi jäänyt käteen vakuutus, josta en saisi käytännössä juuri minkäänlaisia korvauksia.

Nyt sen sijaan voin olla puoli vuotta rauhallisin mielin tietäen, että olemme tehneet kaikkemme. Minulla on nyt paras vakuutus, mikä tälle loppuvuodelle oli mahdollista saada. Mikäli vastaan tulee ikäviä yllätyksiä siitä, ettei vakuutus katakaan sitä mitä luulimme, ainakin tiedän, ettei parempaakaan ollut tarjolla.

Loppuvuodesta asiaa täytyy miettiä taas uudelleen. Silloin vapaiden markkinoiden vakuutukset ovat hetken aikaa myynnissä kaikille. Silloin voin halutessani irtaantua Samulin vakuutuksesta ja yrittää etsiä kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista juuri sen, joka parhaiten soveltuu juuri minun tarpeisiini.

Saksalainen vakuutusneuvoja lupasi merkitä kalenteriinsa, että soittaisi minulle vuoden lopussa, jotta voimme keskustella vaihoehdoista. Koska hän on saksalainen, pidän todennäköisenä, että hän jopa tekee niin.