Ulkosuomalainen leipoo karjalanpiirakoita

Suomessa asuessani en koskaan leiponut itse karjalanpiirakoita. Se ei tuntunut vaivan arvoiselta, kun niitä oli niin helppo ostaa valmiina.

Söin usein välipalaksi ruokakaupassa paistettuja porkkanapiirakoita ja paistoin kotona vieraille kaupan pakastealtaan cocktailpiirakoita. Messuilta ja tapahtumista sai joskus itäsuomalaisten leipomoiden piirakoita, jotka olivat kaikkein herkullisimpia.

Bostonissa asuessani olen usein kaivannut karjalanpiirakoita, mutta kynnys yrittää leipoa niitä itse oli korkealla. Koulun kotitaloustunneilta oli jäänyt alitajuntaan muhimaan ajatus, että se olisi työlästä ja vaikeaa.

Sain kuitenkin sysäyksen kokeilla, kun yksi lempiharrastusryhmistäni matkustavien naisten kerho järjesti kansainväliset nyyttikestit. Jokaisen oli määrä tuoda tarjolle syötävää maasta, johon itsellä on syystä tai toisesta läheinen suhde.

Haluni tarjota matkusteleville amerikkalaisystävilleni karjalanpiirakoita voitti pelkoni siitä, että projekti ei olisi vaivan arvoinen.

Kunnon ulkosuomalaiseen tapaan aloitin pyytämällä neuvoja muilta kotiseudullani asuvilta suomalaisilta. Kysyin Bostonin suomalaisnaisten Facebook-ryhmästä, minkälaista riisiä minun kannattaisi käyttää ja olisivatko ruisjauhot erilaisia kuin Suomessa.

Yllätyksekseni kuulin, että ruisjauhot ovat täällä ihan samoja kuin Suomessakin. Sitä ei uskoisi, kun on nähnyt leivät, joita täällä kutsutaan ruisleiviksi. Ne tehdään kuitenkin ilmeisesti pääasiassa vehnäjauhosta, ja ruista on vain vähän mausteena.

Riisiksi facebook-ryhmän naiset suosittelivat italialaista arborio-risottoriisiä. Puuroon tarkoitettu riisi ei ilmeisesti ole täkäläisille tuttu tuote.

Ryhdyin leipomaan Kinuskikissan ohjeella, mutta käytin suolaa säästellen, sillä monet terveystietoiset amerikkalaiset ovat tottuneita erittäin vähäsuolaiseen ruokaan.

Muistikuvani kotitaloustunnilta osoittautuivat osin oikeiksi ja osin vääräksi. Projektiin kului kokemattomalta leipurilta useita tunteja. Piirakoiden rypyttäminen ei kuitenkaan ollut alkuunkaan niin työlästä kuin olin pelännyt, kun sain tehdä sen omalla suurpiirteisellä tyylilläni enkä pikkutarkan opetusharjoittelijan valvovien silmien alla.

Projekti oli kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoinen. Piirakoista tuli todella hyviä.

Amerikkalaisten ystävieni mielipide suomalaisherkusta ei minulle selvinnyt. Kansainvälisessä nyyttäripöydässämme oli niin monenlaista tarjottavaa ja sen ympärillä niin paljon juttuseuraa, ettei suurin osa osallistujista muistanut kommentoida toistensa ruokia. Ainoastaan ranskalainen kaverini tuli erikseen kehumaan leipomuksiani.

Omasta mielestäni itse tehdyt piirakat olivat niin paljon maukkaampia kuin kaupan pakastealtaan versiot, että aloin jopa miettiä, että itse leipominen maksaisi vaivan jopa Suomessa asuessa.

Meille ulkosuomalaisille leipomusten tuottama riemu oli tietysti moninkertainen, kun joudumme yleensä elämään kokonaan ilman karjalanpiirakoita.

Olin hieman pettynyt, kun en saanut amerikkalaisilta ystäviltäni ensimmäistäkään kehua, mutta onneksi Samuli sentään oli leipomuksistani innoissaan.

Tuntui tosi hyvältä iloita karjalanpiirakoista yhdessä. Samuli on asunut Bostonissa jo niin pitkään ja kotiutunut sinne niin täysin, että suhteemme Suomeen on hyvin erilainen. Suomeen liittyvissä asioissa pystymme vain harvoin samaistumaan toistemme tunteisiin. Nyt pääsimme kuitenkin jakamaan kokemuksen Suomi-nostalgiasta.

Olin ajatellut, että suomalaista herkkua olisi hauskaa tarjota nimenomaan amerikkalaisille, mutta kenties leivonkin ensi kerralla karjalanpiirakat Bostonissa asuville suomalaisille ystävillemme. Tuskin kukaan muu osaa arvostaa niitä yhtä paljon kuin toiset ulkosuomalaiset.

Advertisement

Koti-ikävä Suomeen iski Alaskassa

Olin varautunut siihen, että vappu saisi minut ikävöimään Suomea. Vietin vappuviikonlopun yksin työmatkalla Yhdysvaltojen länsirannikolla, ja ajattelin etukäteen, että sosiaalinen media täyttyisi ystävieni keväisistä vappukuvista, jotka nostaisivat pintaan valtavan koti-ikävän.

Toisin kävi. Iloisimmissa näkemissäni vappukuvissa lapset tekivät lumiukkoja.

Suomen sijaan huomasin ikävöiväni kotiin Bostoniin. Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki valloitti toissa keväänä sydämeni, ja olin todella surullinen siitä, että koko kukkiva kevät jäi minulta tänä vuonna väliin pitkän työmatkani vuoksi.

En ole koskaan ennen tuntenut koti-ikävää mihinkään muuhun paikkaan kuin synnyinkaupunkiini Helsinkiin. Koti-ikävä Bostoniin Samulin luo tuntuikin käännekohdalta ulkomailla asumisessa. Viimeistään nyt on selvää, että myös Boston on minulle koti.

Ikävä Suomeen iski kuitenkin sekin pian vapun jälkeen – joskin yllättävästä syystä.

Toukokuun puolivälin tienoilla työmatkani vei minut muutamaksi päiväksi Alaskaan, jossa pääsin ensimmäistä kertaa aikoihin lähes yöttömän yön keskelle.

Olen asunut Bostonissa nyt reilut puolitoista vuotta, ja olen vieraillut Suomessa ainoastaan jouluisin. Olin kokenut pohjoisten kesien valon viimeksi kaksi vuotta sitten.

En ollut tajunnut, miten paljon tuota valoa kaipaan.

Kohta pääsen onneksi nauttimaan Suomen yöttömistä öistä, sillä matkustan kuun vaihteessa pariksi viikoksi Helsinkiin viisumiani uusimaan.

Alun perin tuntui haikealta olla niin pitkään poissa Bostonin aurinkoisesta ja kuumasta kesästä, jota rakastan todella paljon. Nyt kuitenkin maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään vanhastaan tutut ja rakkaat paikat vuoden kauneimmassa valossa.

Muistutus itselle: Työmatkalla on rankempaa kuin lomamatkalla

Tervehdys pitkästä aikaa, blogin lukijat! Anteeksi, ettei minusta ole kuulunut aikoihin. Olen ollut kiirastorstaista saakka työmatkalla, joka jatkuu edelleen.

Milwaukeessa Pronssi-Fonzien kanssa

Olen oppinut matkan aikana monia asioita. Muun muassa sen, ettei työmatkaa voi suunnitella samanlaiseksi kuin lomareissua.

Ennen Bostoniin muuttoani tapasin tehdä kerran vuodessa noin kuukauden mittaisen lomamatkan johonkin kauas. Kiersin tiiviissä tahdissa isoja alueita kuten Keski-Amerikan kaikki valtiot Panamasta Meksikoon tai Australian etelärannikolta itärannikon kautta Pohjoisterritorioon. Nautin noista matkoista suunnattomasti, vaikka niiden jälkeen tunsinkin aina olevani loman tarpeessa.

Nyt olen saman mittaisella työmatkalla, jota lähdin suunnittelemaan samalla tavalla kuin aiemmassa elämässäni tekemiäni lomamatkoja.

Harley-Davidson -museossa Milwaukeessa

Olin menossa vuotuiseen matkustavien naisten konferenssiin Suurten järvien alueelle Wisconsinin Milwaukeehen, joten mietin, minkälaisia juttuja voisin kirjoittaa suunnilleen samalta seudulta. Sain myytyä useita juttuideoita Minnesotan Minneapolisista, joka on ”vain” noin reilun 550 kilometrin eli lyhyen lennon päässä Milwaukeesta. Lisäksi sain kaupaksi jutun Wisconsinin maaseudulta vain reilun tunnin ajomatkan päästä Minneapolisista.

Heti matkustavien naisten konferenssin jälkeen alkoi matkailutoimittajille tarkoitettu konferenssi Luoteis-Yhdysvalloissa Oregonin Salemissa. Halusin kovasti osallistua siihenkin, joten päätin hankkiutua Milwaukeesta Salemiin, vaikka se vaati junamatkan Milwaukeesta Chicagoon ja lennon Oregonin Portlandiin, josta oli vielä tunnin ajomatka Salemiin. Erittäin ystävällinen Airbnb-emäntäni lupasi hakea minut kentältä, minkä ansiosta pääsin perille vielä samana iltana.

Salemin konferenssin osallistujilla oli mahdollisuus hakea mukaan sponsoroiduille lehdistömatkoille, joilla Oregonin vähemmän tunnettujen alueiden matkailutoimistot pyrkivät houkuttelemaan toimittajia kirjoittamaan matkailujuttuja alueistaan. En ollut koskaan ollut tämäntyyppisellä lehdistömatkalla, ja hain uteliaana mukaan Albanyn alueen ruokapainotteiselle nelipäiväiselle kierrokselle. Suomalaisena olin eksoottinen hakija, ja minut valittiin mukaan.

Ihana Willamette Valley Vineyard oli yksi Albanyn-retkemme kohteista

Lehdistömatka päättyi Oregonin suurimpaan kaupunkiin Portlandiin, josta olin jo aikaisemmin myynyt eräälle asiakkaalleni matkailujutun. Päätin tietenkin, että tekisin sen samalla, kun kerran kuitenkin kaupungissa olisin.

Olin kirjoittamassa matkailujuttua myös naapuriosavaltio Washingtonin suurimmasta kaupungista Seattlesta, jossa kannatti toki käydä samalla matkalla.

Seattlen kuulu ”näsinneula” Space Needle turistiristeilylaivasta nähtynä

Eräs asiakkaani oli toivonut minulta juttuja keskemmältä maata Montanan osavaltiosta, joka on Washingtonin vieressä. Se olisi kotimatkani varrella, joten sekin kannatti yhdistää samaan kierrokseen.

Montanan vieressä puolestaan on Yelllowstonen kansallispuisto, johon olin jo pitkään haaveillut pääseväni Samulin kanssa lomalle. Päätimme, että Samuli lentäisi Montanaan minua tapaamaan, ja viettäisimme yhdessä muutaman päivän loman Yellowstonessa Wyomingissa sekä sen ympäristössä Montanassa ja Idahossa.

Kun olin saanut matkan suunniteltua näin pitkälle, kävi ilmi, että eräs asiakkaani halusi minun osallistuvan Arktisen neuvoston kokoukseen Alaskan Fairbanksissa. Lupasin tietenkin mennä, ja matkareittiini tuli taas yksi osavaltio lisää.

Valitettavasti kokous osui sellaiselle päivälle, etten ehtisi tehdä Montana-juttujani ennen Alaskaan lentämistä. Joutuisin siis palaamaan Alaskasta vielä Montanaan.

Jätin pitkäksi aikaa paluulippuni ostamatta siltä varalta, että keksisin vielä jonkin kohteen, jossa käydä ennen kotiin paluuta. Seattlessa ollessani päätin kuitenkin, etten jaksaisi enää yhtään kohdetta, vaan Montanasta olisi aika lentää Bostoniin.

Willamette Valley Wineyard

Yhdeksässä eri osavaltiossa kulkeva matkareittini oli aika mielipuolinen, mutta se ei vaikuttanut sen rankemmalta kuin aiemmat pitkät lomamatkani. En kuitenkaan ottanut huomioon sitä, miten paljon rankempaa on olla matkalla töissä kuin lomalla.

Matka vaati niin paljon järjestelyjä, etten saanut läheskään kaikkea hoidettua ennen lähtöäni. Jouduin siis sopimaan haastatteluja ja hoitamaan muita työasioita iltaisin tiivistahtisten päivien päätteeksi.

Osan jutuistani pystyn kirjoittamaan vasta kotiin palattuani, mutta osan deadline oli jo heti matkan aikana. Matkaohjelmassani ei ollut juuri lainkaan aikaa kirjoittamiselle, joten kirjoitin juttuja pääasiassa lento- ja junamatkoilla.

Matkan ensimmäiset kolme viikkoa kuluivat lähes tauotta töiden merkeissä yöunia lukuun ottamatta. Nukuin pääsääntöisesti huonosti, sillä olin stressaantunut milloin mistäkin tulevasta matkan vaiheesta.

Isälläni on tapana sanoa perheemme lomamatkojen loppuvaiheessa, että matka on paremmalla puolella. En ole koskaan samaistunut hänen kokemukseensa, sillä en ole halunnut matkojen päättyvän. Tällä matkalla minusta tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että odotan innolla kotiin pääsyä.

Viime päivät lomailin Samulin kanssa Yellowstonessa, ja nyt voin jo paljon paremmin kuin ennen minilomaamme. Keskiviikkona olin varannut lähes kokonaisen päivän kirjoitustyölle, ja jopa työnteko tuntui lähes lomalta, kun sain nukkua aamulla pitkään ja kirjoittaa juttua kaikessa rauhassa. Montanan Belgradessa sattui olemaan ihanan aurinkoinen ja lämmin päivä, ja istuin puistossa kirjoittamassa.

Sen voimin oli jo taas paljon helpompi lähteä Alaskaan.

Kun seuraavan kerran suunnittelen työmatkaa, en tee siitä näin pitkää. Yritän myös varata matkaohjelmaan rauhallisempia päiviä kirjoittamista varten.

    Pisteet kartalla ovat erittäin karkeasti suuntaa antavia.