Kulttuurieroja kaupan kassalla

Ruokakaupan kassajonossa kaipaan yhä takaisin Suomeen. Moniin kulttuurieroihin olen kahdessa vuodessa jo tottunut, mutta amerikkalaiskauppojen kassat on kerta kaikkiaan järjestetty niin huonosti, ettei se lakkaa ärsyttämästä.

Lähtökohta on, ettei asiakas pakkaa kassejaan itse. Parhaassa tapauksessa kassan vieressä norkoilee pakkaaja, jonka työnkuvaan kuuluu ainoastaan ostosten siirtäminen muovi- tai paperikasseihin. Siirtäminen on ainoa oikea sana kuvaamaan useimpien pakkaajien toimintaa; jos sanoisin heidän järjestävän ostokset kasseihin, antaisin ymmärtää, että toiminta olisi edes jossain määrin järjestelmällistä.

Useimmilla meistä on varmastikin näkemyksiä siitä, mitkä tuotteet kannattaa pakata pohjimmaiseksi ja mitkä kassin päälle, mitkä vierekkäin ja mitkä kauaksi toisistaan. Osa näistä näkemyksistä on voimakkaasti mielipidekysymyksiä, osa taas tieteellisesti perusteltavissa. Kaikki ne vaikuttavat siihen, kannammeko kassia huolettomin mielin vai huolissamme ostostemme kohtalosta.

Kun kassin pakkaa kaupan pakkaaja, asiakas on lähes varmasti epävarma siitä, säilyvätkö ostokset hyvässä kunnossa kotiin saakka. Toisin kuin aluksi luulin, kauppojen pakkaajat eivät ole pakkaamisen ammattilaisia. He ovat alipalkattua halpatyövoimaa, eivätkä he ymmärtääkseni ainakaan useimmissa paikoissa saa minkäänlaista koulutusta pakkaamisen jalosta taidosta.

Pahimmassa tapauksessa pakkaajaa ei ole saatavilla. Tällöin kaupan kassa pakkaa ostokset hätäpäissään muun työnsä ohessa, mikä hidastaa kassajonon etenemistä merkittävästi ja takaa sen, että tavarat sullotaan kasseihin miten sattuu.

En tiedä, onko hirvittävä loukkaus pyytää saada pakata kassinsa itse. Joskus teemme Samulin kanssa niin, tai jos ostoksia on paljon, vähintäänkin autamme pakkaajaa ja pyrimme nappaamaan hihnalta nopeasti käsiimme ne tavarat, jotka aivan erityisesti haluamme pakata omalla tavallamme. Se saattaa olla sopimatonta käytöstä, mutta olen ajatellut, että ulkomaalaisuuteni vuoksi saan sen anteeksi.

Kun pakkaan itse, muistelen aina kaiholla Suomen kassojen kahteen tai kolmeen osaan jakaantuvia pakkaamishyllyjä, joiden ansiosta asiakas voi kaikessa rauhassa pakata kassejaan, kun seuraavan asiakkaan ostokset jo kulkevat hihnalla. Täällä sellaisia ei ole. Jos pakkaaminen ei suju riittävän ripeästi, alkaa hihnalta tulvia seuraavan asiakkaan ostoksia omien sekaan.

Tästä huolimatta pakkaisin täälläkin aina mieluummin itse.

groceries

Vaikka pakkaajat saisivat tehtäväänsä kunnollisen koulutuksen tai olisivat muuten taitavia ja järjestelmällisiä pakkaajia, he eivät mitenkään voi tietää, miten kukin yksittäinen asiakas haluaa kassinsa pakattavan. Sen lisäksi, että mieltymykset ovat erilaisia, myös asiakkaiden tilanteet ovat erilaisia. Itse käyn kaupassa usein kävellen, ja haluan pakata kaiken painavan selkäreppuun. Pakkaajat kuitenkin olettavat asiakkaan tulleen kauppaan autolla ja pyrkivät jakamaan painon tasaisesti eri kasseihin, jotta yksittäisten kassien nostaminen auton tavaratilaan ja pois olisi mahdollisimman helppoa.

Erityisen huonosti pakkaaminen toimii niillä alueilla, joissa on pyritty vähentämään muovipussijätettä kannustamalla asiakkaita tulemaan kauppaan omien kestokassien kanssa. Osaan Bostonin ympäryskaupungeista on Amerikassa asuessani tullut Suomen kaltainen muovipussimaksu, jossa asiakas säästää muutamia pennosia käyttäessään omaa kassia. Se tekee pakkaajien työstä merkittävästi vaikeampaa.

Asiakkaiden kassit ovat kaikki erilaisia. Ne ovat eri muotoisia ja niiden kahvat kestävät eri määriä painoa. Pakkaaja ei mitenkään voi tietää, mikä on paras tapa pakata juuri se tietty kassi, jonka kanssa tietty asiakas aina kaupassa käy.

Pakkaamisen on tarkoitus olla hyvää palvelua, mutta vaikka miltä kantilta asiaa mietin, se on yksinkertaisesti aivan surkea idea.

Mainokset

Kihlasormusostoksilla Amerikan malliin

Olin teinitytöstä saakka haaveillut amerikkalaistyylisestä kihlasormuksesta. En osannut aavistaakaan, että asuisin joskus Amerikassa saati sitten menisin siellä kihloihin, mutta kuvittelin aina kihlasormukseni samankaltaiseksi kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa.

Kun Samuli oli kosinut minua Havaijilla, aloimme miettiä, millaiset sormukset haluaisimme.

Amerikassa miehet eivät käytä kihlasormusta lainkaan. Heidät rengastetaan vasta alttarilla. Meille oli kuitenkin selvää, että haluaisimme suomalaiseen tapaan kihlasormuksen kummallekin.

Samuli löysikin pian jotain itselleen sopivaa. Bostonissa asuva koruseppä tekee Minter & Richter Designs -tuotemerkillä titaanista mittatilaustyönä näyttäviä, monivärisiä sormuksia, jotka näyttivät juuri Samulin tyylisiltä.

My fiances engagement ring

Samulin sormus.

Minulla oli vaikeampaa. Huomasin itsessäni vakavia bridezillan eli hirviömorsiamen piirteitä: tuntui, että vain täydellinen olisi kyllin hyvää. Olen odottanut niin monta vuotta sitä, että minäkin saisin kokea kihlat ja häät, että paineet ovat ehtineet kasvaa turhan suuriksi.

Teki kuitenkin hyvää tiedostaa asia jo tässä vaiheessa, jotta voin yrittää taistella hirviökäytöstä vastaan. Huumori on siihen yksi hyvä keino. Kehitimme Samulin kanssa bridezilla-sanalle suomennoksen morviö. Asioita ei vain voi ottaa ihan hirveän vakavasti, kun toinen nimittelee vieressä morviöksi.

Morviön tarmolla ryhdyin etsimään täydellistä kihlasormusta. Katsoin netistä tuhansia kihlasormusten kuvia. Keskityin pääasiassa amerikkalaisten jalokivikauppojen nettisivuihin, mutta vertailun vuoksi katsoin myös muutamaa suomalaista sivustoa. Se vahvisti ajatukseni siitä, että haluaisin ostaa sormukseni Amerikasta.

Amerikassa kihlasormus on paljon näyttävämpi kuin vihkisormus. Se käy minusta järkeen, sillä toisin kuin vihkisormusta, sitä on tarkoitus käyttää yksinään.

Amerikkalaisilla tuntuu olevan hyvin tarkkarajainen käsitys siitä, miltä kihlasormuksen kuuluu näyttää. Kihlasormusta etsivälle esitellään kaupoissa yksinomaan valkokultaisia timanttisormuksia, jossa on yksi isompi keskustimantti ja mahdollisesti pienempiä timantteja sen ympärillä.

Kuvien perusteella oli kuitenkin hirveän vaikea tietää, miltä sormukset näyttäisivät sormessa. Ihastuin kuvassa erääseen sormukseen ja olin jo lähes varma, että juuri sen haluaisin. Se oli kuitenkin ihan uutta mallia, eikä sitä ollut sovitettavissa yhdessäkään myymälässä.

Ainoa tapa nähdä sormus oli tilata se myymälään, joten teimme niin. Meille luvattiin, että kaupan voisi purkaa, jos emme pitäisi sormuksesta.

Jouduimme odottamaan sormusta yli viikon. Katselin sen kuvaa joka päivä ja kuvittelin, miltä se näyttäisi.

Kun vihdoin sain odottamani sormuksen käsiini, se oli hirveä pettymys. Sormus vaikutti huonolaatuiselta eikä näyttänyt alkuunkaan samanlaiselta kuin olin kuvitellut. Aloin melkein itkeä keskellä ison kauppakeskuksen käytävällä olevaa avointa jalokivimyymälää, jonne ohikulkijat kurkistelivat sisään.

diseappointing Angel Sanchez engagement ring

Pettymyksen tuottanut sormus.

Samuli lohdutti ihanasti morviötään, vaikka pahan mieleni syy oli todella typerä. Kun olin vähän toipunut, päätimme jatkaa etsintöjä samassa kauppakeskuksessa olevassa toisessa liikkeessä, jossa olin edellisellä vierailullamme nähnyt jotain alustavasti kiinnostavaa.

Sovittelimme toisen liikkeen sormuksia ja löysimmekin yhden, josta pidimme molemmat. Kyseessä oli vähemmän tunnetun seattlelaisen Valina-suunnittelijabrändin sormus, johon oli tarkoitus ostaa keskustimantti erikseen.

Se on tavallista Amerikassa: monet kihlasormukset myydään ilman keskustimanttia, jotta asiakas voi valita omalle kukkarolleen sopivan kiven. Timantti on sormuksen selvästi kallein osa, ja sen kokoa ja ominaisuuksia vaihtamalla voi vaikuttaa kokonaisuuden hintaan merkittävästi.

Olin kuitenkin yhä liian pettynyt ollakseni varma mistään.

Katsottuani ainakin kahdeksantuhatta kuvaa netistä olin halunnut uskoa, että tiesin, mistä pidin ja mistä en. Kun huomasin, ettei kuvien perusteella tehtyihin arvioihin voinutkaan luottaa, taustatyöltäni putosi pohja.

Muutaman päivän asiaa sulateltuani päätin lähteä itsekseni seikkailemaan Bostonin keskustan jalokiviliikkeisiin.

Kauppoja kiertäessäni huomasin, että olin alkanut kiintyä yhdessä valitsemaamme sormukseen. Vertasin kaikkea näkemääni siihen, ja yhdessä valittu sormus voitti joka vertailun. Silloin olin valmis tekemään päätökseni.

Kierrokseni johdatti minut Bostonin keskustassa olevaan kahdeksankerroksiseen taloon, jonka nimi on Bostonin jalokivikauppiaiden rakennus. Se oli hämmästyttävä paikka: kaikki liiketilat ovat jalokivi- ja arvokorukauppiaiden hallussa. Osa kaupoista on tukkuliikkeitä, mutta osassa palvellaan myös vähittäiskauppa-asiakkaita.

Eräs jalokivikauppiaiden rakennuksen liikkeistä edusti Valina-merkkiä, ja kävi ilmi, että voisimme tilata yhdessä valitsemamme sormuksen sieltä edullisemmin kuin kauppakeskuksen tavallisesta kaupasta.

Timantitkin olisivat kuulemma edullisempia, koska jalokivikauppiaat kilpailevat keskenään kiihkeästi. Lisäksi hintoja piti kuulemma alhaisempana se, että koko rakennus oli jalokivikauppiaiden omistama, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa liiketilastaan.

Päätimme tilata sormuksen sieltä.

Timantin ostamista varten varasimme ajan erikseen. Kun saavuimme yhdessä liikkeeseen, asiakaspalvelijamme Aaron oli ottanut meille esiin valikoiman sovitun kokoluokan timantteja. Joukossa oli eri laatu- ja hintaluokan kiviä.

 

Aaron sekoitti timantit ja lähetti meidät tutkimaan niitä eri valoissa tietämättä, minkä hintainen mikin niistä oli. Pääsimme jonkinmoiseen yksimielisyyteen timanttien kauneusjärjestyksestä. Sen jälkeen Aaron kertoi hinnat. Vaikka emme tienneet timanteista juuri mitään, olimme äänestäneet halvimmat timantit huonoimmiksi!

evaluating diamonds in different lighting at DePrisco Boston Jewelers Building

Myymälän eri kohdissa oli erilaiset valot. Kiersimme erilaisten lamppujen luona arvioimassa, mikä timanteista oli kaunein.

Vähiten kauneimpina pitämämme timantit karsittiin joukosta, ja sama harjoitus toistettiin vielä kahdesti eri olosuhteissa. Kerran jalokivet olivat sormenjälkien ja pölyn peitossa, kerran juuri puhdistuskoneesta otettuja.

Olin timantteja järjestäessämme lähes varma, ettemme erottaisi parempilaatuisia heikompilaatuisista, mutta toisin kävi. Kaikkien esittelykierrosten perusteella suosikiksemme noussut timantti oli yksi joukon hienoimmista.

Samuli evaluating diamonds for engagement ring at DePrisco Boston Jewelers Building

Aaron opetti meidät tutkimaan kiviä luupilla.

Vasta sitten saimme sovitella timantteja sormukseen.

Suosikkitimanttimme oli isompi kuin olin sormukseeni ajatellut, ja olin jo aikeissa karsia sen sillä perusteella. Samuli oli kuitenkin toista mieltä.

Rakkaastani oli alkanut tuntua kaupassa voimakkaasti siltä, että kihlasormukseni timantin pitäisi olla yhtä harvinaislaatuinen ja ihmeellinen kuin minä hänen silmissään.

Ei sellaiseen tietenkään voi sanoa vastaan. Valinta oli sillä selvä.

Päätöstä helpotti se, että laadukas timantti oli hyvä investointi. Niiden arvo ei laske vuosien kuluessa. Amerikkalaiset rakastavat timantteja, ja kilpailu pitää niiden hinnat alhaisempana kuin esimerkiksi Suomessa. Jalokivikauppiaiden rakennuksessa pystyimme tekemään amerikkalaisittainkin hyvät kaupat.

Aaronia varmasti huvitti se, että timantti oli mielestäni liian iso. En usko, että hänen liikkeessään asioivat morsiamet kovin usein yrittävät ylipuhua sulhasiaan pienemmän kiven kannalle.

Pelkään hieman sitä, saavatko jotkut suomalaiset sormukseni perusteella väärän käsityksen minun ja Samulin arvomaailmasta. Se ei ole amerikkalaisittain millään muotoa pröystäilevä, mutta suomalainen sormuskulttuuri on sen verran erilainen, että se saattaa suomalaisten silmissä vaikuttaa sellaiselta.

En haluaisi kenenkään ajattelevan, että raha on meille elämässä tärkeintä, sillä se ei pidä alkuunkaan paikkaansa.

Emme pyrkineet ostamaan mahdollisimman kallista sormusta. Meille tärkeää oli löytää jotain, mikä tuntuisi kummastakin meistä erityiseltä.

Kun katson sormustani, en ajattele sen hintaa. Ajattelen sitä, että minulla on viimein onni rakastaa ihmistä, jolle juuri minä olen maailman ihmeellisin ja ihanin ja joka haluaa koko maailman tietävän sen.

my beautiful engagement ring

Valmiina seuraavaan itsenäisyyspäivään

Kirjoitin aiemmin, että seuraavaan heinäkuun neljänteen mennessä hankkisimme tähtilippuvaateita. Osoittautui, että nyt on juuri oikea aika vuodesta hankkia niitä.

Kävimme shoppailemassa Wrentham village premium outlets -ostoskylässä, jossa on kymmenittäin tunnettujen vaatemerkkien outlet-hintaisia myymälöitä. Converse-kaupassa oli juuri muutamaa tuntia aikaisemmin siirretty alehyllyyn iso valikoima erilaisia tähtilippuconsseja. Myyjä kertoi, että ne menevät yleensä nopeasti, sillä moni kärkkyy juhlapyhän jälkeen alennukseen tulevia lippukuviotuotteita.

Samuli löysi hyllystä tosi hienot, vanhan näköisiksi kulutetut tähtilippuconssit.

Stars and stripes converse sneakersPian tajusimme, että meillä oli ongelma: Niitä oli jäljellä kummankin meistä kokoa, ja kummankin teki niitä mieli. Olimme vaarassa päätyä hankkimaan samanlaiset kengät, ja se tuntui molemmista jokseenkin huolestuttavalta askeleelta. Hankkisimmeko kohta samanlaiset tuulipuvut? Tai käsi kädessä kulkiessa käytettäväksi tarkoitetut t-paidat, joissa toisessa on nuoli vasemmalle ja teksti ”I’m with him” ja toisessa nuoli oikealle ja teksti ”I’m with her”?

Yritimme kumpikin saada toisemme vakuuttuneeksi, että toisen pitäisi saada kengät, mutta kun kumpikaan ei suostunut jättämään toista ilman, oli samanlaisten hankkiminen lopulta ainoa vaihtoehto.

Nyt meillä on vuosi aikaa sulatella päätöstämme ryhtyä pariskunnaksi, joka ostaa samanlaisia vaatteita ja miettiä, kestääkö kantti käyttää tähtilippuconsseja yhdessä seuraavana heinäkuun neljäntenä. Sen sovimme jo kaupassa, että minään muuna vuoden päivänä emme kuuna kullanvalkeana käytä samanlaisia kenkiämme yhtä aikaa.