Kulttuurieroja kaupan kassalla

Ruokakaupan kassajonossa kaipaan yhä takaisin Suomeen. Moniin kulttuurieroihin olen kahdessa vuodessa jo tottunut, mutta amerikkalaiskauppojen kassat on kerta kaikkiaan järjestetty niin huonosti, ettei se lakkaa ärsyttämästä.

Lähtökohta on, ettei asiakas pakkaa kassejaan itse. Parhaassa tapauksessa kassan vieressä norkoilee pakkaaja, jonka työnkuvaan kuuluu ainoastaan ostosten siirtäminen muovi- tai paperikasseihin. Siirtäminen on ainoa oikea sana kuvaamaan useimpien pakkaajien toimintaa; jos sanoisin heidän järjestävän ostokset kasseihin, antaisin ymmärtää, että toiminta olisi edes jossain määrin järjestelmällistä.

Useimmilla meistä on varmastikin näkemyksiä siitä, mitkä tuotteet kannattaa pakata pohjimmaiseksi ja mitkä kassin päälle, mitkä vierekkäin ja mitkä kauaksi toisistaan. Osa näistä näkemyksistä on voimakkaasti mielipidekysymyksiä, osa taas tieteellisesti perusteltavissa. Kaikki ne vaikuttavat siihen, kannammeko kassia huolettomin mielin vai huolissamme ostostemme kohtalosta.

Kun kassin pakkaa kaupan pakkaaja, asiakas on lähes varmasti epävarma siitä, säilyvätkö ostokset hyvässä kunnossa kotiin saakka. Toisin kuin aluksi luulin, kauppojen pakkaajat eivät ole pakkaamisen ammattilaisia. He ovat alipalkattua halpatyövoimaa, eivätkä he ymmärtääkseni ainakaan useimmissa paikoissa saa minkäänlaista koulutusta pakkaamisen jalosta taidosta.

Pahimmassa tapauksessa pakkaajaa ei ole saatavilla. Tällöin kaupan kassa pakkaa ostokset hätäpäissään muun työnsä ohessa, mikä hidastaa kassajonon etenemistä merkittävästi ja takaa sen, että tavarat sullotaan kasseihin miten sattuu.

En tiedä, onko hirvittävä loukkaus pyytää saada pakata kassinsa itse. Joskus teemme Samulin kanssa niin, tai jos ostoksia on paljon, vähintäänkin autamme pakkaajaa ja pyrimme nappaamaan hihnalta nopeasti käsiimme ne tavarat, jotka aivan erityisesti haluamme pakata omalla tavallamme. Se saattaa olla sopimatonta käytöstä, mutta olen ajatellut, että ulkomaalaisuuteni vuoksi saan sen anteeksi.

Kun pakkaan itse, muistelen aina kaiholla Suomen kassojen kahteen tai kolmeen osaan jakaantuvia pakkaamishyllyjä, joiden ansiosta asiakas voi kaikessa rauhassa pakata kassejaan, kun seuraavan asiakkaan ostokset jo kulkevat hihnalla. Täällä sellaisia ei ole. Jos pakkaaminen ei suju riittävän ripeästi, alkaa hihnalta tulvia seuraavan asiakkaan ostoksia omien sekaan.

Tästä huolimatta pakkaisin täälläkin aina mieluummin itse.

groceries

Vaikka pakkaajat saisivat tehtäväänsä kunnollisen koulutuksen tai olisivat muuten taitavia ja järjestelmällisiä pakkaajia, he eivät mitenkään voi tietää, miten kukin yksittäinen asiakas haluaa kassinsa pakattavan. Sen lisäksi, että mieltymykset ovat erilaisia, myös asiakkaiden tilanteet ovat erilaisia. Itse käyn kaupassa usein kävellen, ja haluan pakata kaiken painavan selkäreppuun. Pakkaajat kuitenkin olettavat asiakkaan tulleen kauppaan autolla ja pyrkivät jakamaan painon tasaisesti eri kasseihin, jotta yksittäisten kassien nostaminen auton tavaratilaan ja pois olisi mahdollisimman helppoa.

Erityisen huonosti pakkaaminen toimii niillä alueilla, joissa on pyritty vähentämään muovipussijätettä kannustamalla asiakkaita tulemaan kauppaan omien kestokassien kanssa. Osaan Bostonin ympäryskaupungeista on Amerikassa asuessani tullut Suomen kaltainen muovipussimaksu, jossa asiakas säästää muutamia pennosia käyttäessään omaa kassia. Se tekee pakkaajien työstä merkittävästi vaikeampaa.

Asiakkaiden kassit ovat kaikki erilaisia. Ne ovat eri muotoisia ja niiden kahvat kestävät eri määriä painoa. Pakkaaja ei mitenkään voi tietää, mikä on paras tapa pakata juuri se tietty kassi, jonka kanssa tietty asiakas aina kaupassa käy.

Pakkaamisen on tarkoitus olla hyvää palvelua, mutta vaikka miltä kantilta asiaa mietin, se on yksinkertaisesti aivan surkea idea.

Mainokset

Ihan oikeaa ruuanlaittoa

Ruuanlaitto on ollut tärkeä osa arkeani siitä lähtien, kun muutin pois lapsuudenkodistani.

Ennen omilleni muuttamista kävin työväenopiston ruuanlaittokursseja, jotta varmasti saisin kotiruokaa myös sitten, kun en enää pääsisi nauttimaan päivittäin äitini luomuksista. Opiskeluaikoina kävin usein kotona syömässä itse tekemääni ruokaa sen sijaan, että olisin tankannut halvalla opiskelijaruokalassa.

Opiskelijavaihdossa Madridissa kokkailin innolla paikallisia kaloja ja äyriäisiä. Paikallisen opiskelijaruokalan annoksia pidin niin lihottavina, että vein yliopistolle päivittäin omat eväät.

Kun muutin Bostoniin ja perustin tämän blogin, ajattelin kirjoittavani useinkin uusista resepteistä ja muista ruokakokeiluista. Oletin, että ruuanlaitosta tulisi yksi tärkeä tapa tutustua uuteen kotimaahani.

Fall harvest pumpkins for sale

Toisin kävi. Kahden viime vuoden aikana en ole tehnyt kotiruokaa juuri lainkaan.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt yhtä, selkeää syytä. Arkiruuan laittaminen uudessa kotimaassa vaatii toki aluksi vaivannäköä, kun raaka-aineet ovat erilaisia eivätkä vanhat tutut reseptit toimi sellaisenaan. Toisaalta on kuitenkin inspiroivaa päästä uudenlaisten raaka-aineiden äärelle. Arkiruuanlaitto urautuu vuosien varrella, ja on virkistävää saada vaihtelua perusraaka-aineisiin.

Bostonin-kodissamme on kaasuliesi, mutta niin oli Madridin-kodissanikin, enkä silloin antanut sen häiritä. Kaasu-uunimme ei ole erityisen hyvä, mutta toisin kuin Madridin-kodissani, meillä sentään on uunikin.

Yksi ruuanlaittointoa vähentävä seikka on varmasti huono liesituuletin yhdistettynä siihen, ettei keittiömme ja muun asunnon välillä ole ovea. Paistamisen käry leviää koko asuntoon ja jää päiväkausiksi ilmaan roikkumaan.

Tärkeimmät syyt ovat varmasti kuitenkin syvemmällä. Freelancetyön tekeminen kotoa käsin tarkoittaa, että olen tavallaan aina kotona mutta tavallaan aina töissä.

Suomessa asuessani kävin useimmiten kaupassa töistä palatessani. Nyt olen kuitenkin työpäivän päättyessä jo valmiiksi kotona. Useimpina työpäivinä voisin halutessani käydä päivällä kaupassa – mutta se olisi suoraan pois työajasta, ja siitä tulisi syyllinen olo. Sama ongelma on ruuan laittamisessa kesken työpäivän.

Kauppareissuun kuluu minulla täällä yleensä aina aika paljon aikaa, sillä kaupat ovat isoja ja niiden valikoimat laajoja. Kun saan mentyä kauppaan, minun tekee usein mieli pysähtyä tutkailemaan ja ihmettelemään, mitä kaikkea siellä on tarjolla. Vaikka yrittäisin olla nopea, kauppalistalla olevien tuotteiden etsimiseen tuhraantuu usein harmillisen pitkä tovi. Tuotteiden järjestys on monelta osin erilainen kuin Suomessa – tai edes kilpailevan ketjun amerikkalaiskaupassa.

Varmasti asiaan vaikuttaa sekin, että ruuanlaiton ulkoistaminen on keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Kännykkäsovelluksella voi helposti tilata kotiin ruokaa mistä hyvänsä lähiseudun ravintolasta, eikä hyvistä ruokapaikoista ole täällä lähiössäkään pulaa.

Meidän kahdestaan elävien aikuisten on helppo lähteä ravintolaan illalliselle, emmekä näytä huonoa esimerkkiä kuin itsellemme, jos tilaamme taas kerran suosikkipaikastamme gourmet-hampurilaiset.

Fall harvest at Stop & Shop. Squashes and pumpkins.

Tästä kaikesta huolimatta huomasin eilen kaupassa käydessäni, että minun alkoi tehdä mieli laittaa taas ruokaa. Syksy on täällä Uudessa-Englannissa suosikkivuodenaikani, ja sadonkorjuuajasta nauttiminen on tärkeä osa alueen kulttuuria.

Pysähdyin värikkäiden ja näyttävien kurpitsakorien eteen ja aloin etsiä puhelimella netistä reseptejä. Valitsin reseptin ja kuljin pitkästä aikaa ympäri kauppaa etsien sen mukaisia raaka-aineita.

Kenties tästä alkaa uusi vaihe Amerikan-elämässäni – ja täällä blogissa. Olisi ihanaa syödä pitkästä aikaa monipuolista kotiruokaa ja hauskaa päästä leikittelemään täkäläisillä raaka-aineilla.

Fall Harvest at Whole Foods pumpkins