Pesänrakennuspuuhia

Ei ole ihan helppoa rakentaa yhteistä kotia kahdelle aikuiselle ihmiselle, jotka ovat molemmat ehtineet pinttyä omiin tapohinsa. Tehtävää ei helpota se, että aiempien kotiemme välissä on valtameri, emmekä voi vain muuttaa kummankin tavaroita yhteen osoitteeseen.

Toisaalta emme tekisi sitä kuitenkaan. Tavaramme eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen.

Minun Helsingin-olohuoneessani on vihreät seinät, lämpimän oranssi sohvakalusto ja huonekaluja punertavasta puusta. Samulin sisustuksessa kaikki on mustaa tai valkoista. Minulla on pehmeitä ja pyöreitä muotoja, Samulilla geometrista kulmikkuutta.

Olemme päättäneet kehitellä pidemmän päälle yhteisen sisustustyylin, josta tulee selvästi erilainen kuin kummankaan meistä tämänhetkinen tyyli. Nyt ei kuitenkaan tunnu olevan oikea hetki hankkiutua kummankin huonekaluista eroon ja hankkia kokonaan uusia. Tarkoituksemme on asua Bostonissa puolitoista vuotta ja muuttaa sitten pysyvämmin Suomeen. Siihen saakka Samulin nykyiset huonekalut saavat toimia yhteisen sisutuksemme pohjana.

Kuten kuka tahansa suomalainen nuoripari, aloitimme pesänrakennuksen Ikeasta.

Vaikka haluankin täällä asuessani keskittyä tutustumaan täkäläiseen kulttuuriin, oli ihanaa päästä hetkeksi maaperälle, joka oli yhtä tuttu molemmille. Minulle on raskasta olla koko ajan meistä kahdesta se, joka tietää uuden kotimaan asioista vähemmän kuin toinen. Se vaikeuttaa tasa-arvoista keskustelua yhteisistä asioista, joka on meille molemmille hyvin tärkeää.

Ikeassa olimme tasa-arvoisia. Kumpikin osasi lukea esittelyhuonekaluista lokerokoodit, tunsi myynnissä olevat tavarat, suunnisti tottuneesti osastolta toiselle. Minun ei tarvinnut kysellä ja ihmetellä, Samulin ei tarvinnut selittää.

Emme saaneet läheskään kaikkea haluamaamme, mutta yksi tärkeä asia edistyi. Hankimme uuden lipaston, jotta säilytystila riittää molempien vaatteille ja saan tavarani pois matkalaukusta. Se on iso askel kohti yhteistä kotia.

Myös Ikea-ostosten kokoaminen sujui yhdessä mukavasti, kun kumpikin tiesi, miten toimia.

Astetta eksoottisempi kokemus oli yrittää hankkia kodin elektroniikkaa Best Buysta, jota Samuli oli kuvannut täkäläiseksi Gigantiksi. Kauppa osoittautui tavallaan Gigantin vastakohdaksi: Gigantissa on iso valikoima tavaraa, mutta myyjää saa kärkkyä kuin korppikotka. Best Buyssä vilisi avuliaita myyjiä kuin muurahaisia, mutta valikoimat olivat surkeat.

Kysyin neuvoa parikymppiseltä miesmyyjältä, joka lähti näyttämään minulle etsimääni osastoa. Huikkasin Samulille suomeksi, mihin olin menossa, ja myyjä huolestui, kun puolisoni ei seurannutkaan minua kuin hai laivaa. ”Ei kai häntä haittaa, että vien sinut kauemmas?”, mies kysyi täysin tosissaan.

Minulle ei selvinnyt, onko täkäläisillä pariskunnilla tapana liikkua yhdessä shoppaillessaan aina kylki kyljessä, vai pelkäsikö myyjä meillä maahanmuuttajilla olevan kummallisia tapoja, jotka hänen tulisi ottaa huomioon.

Seuraavaksi jatkamme ostoksia verkkokaupoissa. Odotan mielenkiinnolla, miten paljon ne eroavat suomalaisista vastaavista.

Advertisement

Aamupala Amerikan malliin

Amerikkalainen diner-aamiainen tuntui sopivalta tavalta aloittaa ensimmäinen aamu uudessa kotimaassa. Ulkona oli täkäläisittäin kylmä, vain reilut 20 celsiusastetta, joten valitsin Neighborhood-ravintolan, jossa pöydät ovat puutarhassa. Laskeskelin, ettei siellä olisi yhtä paha ruuhka kuin kuumempina päivinä, ja tiesin itse nauttivani Helsingin kesäkuun jälkeen lämpimältä tuntuvasta kesäpäivästä ulkona.

Lämpötilasta huolimatta jouduimme jonottamaan sisään. Täällä on ilmeisesti tavallista, että suosittuihin aamupalapaikkoihin on jonotuslista. Odotusaika oli kuitenkin kohtuullinen.

Ulkona syöminen on täällä helposti todella lihottavaa. Vaikka Bostonin seudulla asuu paljon terveydestään huolta pitäviä, hoikkia ihmisiä, täällä ei ilmeisesti ole lainkaan ravintoloita, jotka houkuttelisivat asiakkaita terveellisyydellä ja kohtuullisilla kalorimäärillä. Samuli on nähnyt paljon vaivaa selvittääkseen, mitä ja missä täällä pystyy syömään lihomatta, mutta ensimmäistäkään terveelliseksi itseään profiloivaa ravintolaa ei ole tullut vastaan.

Neighborhoodissa oli kuitenkin kaksi ”kesän terveellinen vaihtoehto” -annosta, joita päätimme kokeilla. Minun annoksessani oli kotona leivotusta leivästä tehtyjä köyhiä ritareita mustikoiden ja banaanin kera sekä tomaatti-pinaattimunakas. Samulilla oli tattari-banaani-saksanpähkinäpannukakkuja ja pelkistä valkuaisista tehty parsakaali-sieni-juustomunakas. Kumpaankin annokseen kuului kalkkunapekonia, mysliä ja jugurttia sekoitettuna sekä makeaa mannapuuroa tai tuoreita hedelmiä.

Alkupalaksi tarjoiltu mannapuuro oli niin sokerista, etten pystynyt syömään sitä. Hedelmät olivat hunaja- ja cantaloupemelonia. Annoksen ehdottomasti paras osa olivat suolaiset ruuat. Kalkkunapekoni muistutti enemmän makkaransiivuja kuin pekonia, mutta sen maku oli hyvä. Jälkiruuat sen sijaan eivät olleet kaloriensa arvoisia.

En ole vielä kertaakaan maistanut amerikkalaisia pannukakkuja, joiden mausta olisin pitänyt. Kävin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran yläasteikäisenä vanhempieni kanssa, ja yksi sen matkan voimakkaimmista muistoista on valtava pettymys, jonka pannukakkuaamiainen aiheutti. Suomalaiset letut ja uunipannukakku ovat miljoona kertaa parempia.

Köyhät ritarit ovat yleensä täällä parempia, mutta Neighborhoodin terveysverio oli varsin vaisu. Banaania ja mustikoita olisi saanut olla paljon enemmän.

Kokonaisuudessaan ”terveysannoksissa” oli aivan samalla tavalla liikaa ruokaa kuin kaikissa muissakin annoksissa täällä päin.

En usko, että meille tulee tavaksi käydä kovin usein viikonloppuaamuisin ulkona syömässä.

Yksi kauneimmista lentoreiteistä

Hehkuvan sinisessä vedessä kelluvia jäälauttoja, jäisiä vuoria ja lunta silmänkantamattomiin. Grönlannin eteläkärki oli yksi kauneimmista maisemista, jotka olen koskaan reittilentokoneen ikkunasta nähnyt.

Olin valinnut Iceland Airin siksi, että Islannin kautta kulkeva reitti Helsingistä Bostoniin on suorin ja nopein. Maisemat tulivat kaupan päälle ihanana yllätyksenä. Olin ikkunapaikalla ja Grönlannin yllä paistoi aurinko, mikä sai meren ja jään värit hehkumaan.

Uuden kotikaupunkini pääsin näkemään taivaalta juuri, kun Charles-joki kimalsi laskevan auringon valossa.

Huomenna kaikki alkaa

”Enää yksi yö, niin muutetaan yhteen <3”, kirjoitti Samuli minulle äsken chatissä.

En huomannut viestiä heti, sillä olin juuri sulkemassa kahta isoa matkalaukkuani.

Palkaton vapaani alkaa vasta syyskuussa, mutta huomenna pääsen kuukaudeksi Bostoniin kesälomalle. Olemme Samulin kanssa päättäneet ajatella, että muutan Amerikkaan jo nyt. Jos saamme yhteisen elämän jo nyt kesällä hyvään alkuun, syksyn varsinainen muuttoni tuntuu toivottavasti paljon vähemmän hermostuttavalta.

Se tulisi tarpeeseen, sillä viime aikoina olen hermoillut huomattavan paljon. On vaikea nukkua öisin, kun on vuoronperään innoissaan ja kauhuissaan.

Lennän Iceland Airilla, joka antaa suureksi riemukseni ottaa ruumaan kaksi 23 kilon matkalaukkua ilman lisämaksua. Sen ansiosta saan muutettua kaikki tarvitsemani talvivaatteet uuteen kotiini jo nyt. Yritän viedä nyt mukanani kaiken, mitä uskon tarvitsevani Amerikassa mutta mitä en kaipaa enää elo-syyskuussa Suomessa.

Heti lomani aluksi on luvassa muuttopuuhia: yhteisen kodin laittamista, kännykkäliittymän avaamista, sosiaaliturvatunnuksen hankkimista ja muiden käytännön asioiden hoitamista.

Parin viikon päästä ajatus Bostonissa elämisestä tuntuu toivottavasti jo paljon todellisemmalta.

Minun kaupunkini

Se iskee täysin yllättäen mitä arkisimmilla hetkillä. Juoksulenkillä, kauppaan kävellessä, töissä palaverissa. Yhtäkkiä muistan, etten kohta ole täällä enää, ja kaikki tutut asiat ja ihmiset ympärillä tuntuvat pakahduttavan rakkailta ja tärkeiltä.

”Onko mun pakko lähteä? Mä en halua lähteä.”

Kun ajatus saa päässäni noiden sanojen muodon, tajuan heti, ettei se pidä paikkaansa. Tiedän, että haluan. Jos muuttoni peruuntuisi, olisin todella pettynyt ja surullinen.

Rakkaita tulee silti ikävä. Aivan erityisesti tietenkin ihmisiä, mutta myös paikkoja, maisemia, asioita. Puistozumbaa Arabianrannassa, kolmen pallon jäätelötötteröitä Kaivopuistossa, kävelylenkkejä Töölönlahdella. Kahvin tuoksua ilmassa, kun tuulee Meiran paahtimolta päin.

Synnyin ja kasvoin Helsingissä, enkä ole koskaan muuttanut synnyinkaupungistani pysyvästi pois. Opiskelin Tampereella ja Madridissa, mutta tiesin aina, että palaisin ennen pitkää Helsinkiin.

Nytkin tarkoitukseni on palata, ja olen kiitollinen siitä, etten joudu hyvästelemään sielunmaisemaani lopullisesti.

Unelmoin elämästä, jossa asuisimme Samulin kanssa useaankin otteeseen ulkomailla, mutta samaan aikaan kaipaan ja tarvitsen tunnetta siitä, että minulla on synnyinseudullani pysyvä koti.

Otan kodiksi jokaisen paikan, jossa asun, mutta jollain aivan erityisellä tavalla Helsinki on silti aina minun kaupunkini.

Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki

Kun näin tulevan kotikaupunkini ensimmäistä kertaa, kaikkialla oli vaaleanpunaisena kukkivia puita.

Samuli oli pyytänyt minua tulemaan toukokuussa, jotta näkisin kaupungin juuri sellaisena. Kevät on kuulemma kauneinta aikaa sekä Bostonissa että sen naapurikaupungissa Somervillessä, jossa meidän on tarkoitus asua.

Lentoja ostaessa oli täysin mahdotonta ennustaa, onnistuisiko ajoitus. Kukat ovat kauneimmillaan vain muutaman päivän, joten juuri oikeaan aikaan paikalle pääseminen oli yhtä vaikeaa kuin matkustaa Japaniin kirsikankukkia juhlimaan.

Boston oli kuitenkin selvästikin päättänyt toivottaa minut tervetulleeksi. Ensimmäisenä kukkivat magnoliat puhkesivat kukkaan juuri sopivasti paria päivää ennen saapumistani ja muut puut seurasivat lomani aikana perässä. Aurinko paistoi ja lämpötilat olivat kuin kauneimpina suomalaisina kesäpäivinä.

Sain seudusta parhaan mahdollisen ensivaikutelman, kuten Samuli tietysti oli toivonutkin.

Tulevina kuukausina luvassa on ensin tuskallista kuumuutta ja myöhemmin palelemista talossa, jonka lämmitys reistailee. Nyt voin kuitenkin vielä ajatella olevani muuttamassa vaaleanpunaisten kukkien kaupunkiin.

Hyppy tuntemattomaan eli miksi muutan Bostoniin

Olin luvannut itselleni, että vuodesta 2015 tulisi minulle ikimuistoisen onnellinen vuosi. Uudenvuodenyönä pian puolenyön jälkeen sain suudelman mieheltä, jonka vuoksi olen nyt muuttamassa toiselle mantereelle ja viemässä urani aivan uudenlaiseen suuntaan.

Olen pitkään haaveillut kahdesta asiasta: toimittajan työstä ulkomailla ja sitoutumishaluisesta elämänkumppanista, jonka kanssa voisimme yhdessä tehdä elämästä ihanan seikkailun. Alkuvuodesta huomasin olevani yhtäkkiä tilanteessa, jossa voisin saada molemmat – jos vain uskaltaisin heittäytyä täysillä tuntemattomaan.

Sattui nimittäin niin, että vaikka ystäväpariskunnan uudenvuodenjuhlissa Helsingissä tapaamani mies oli laillani syntynyt ja kasvanut Uudellamaalla, hän oli muutamaa vuotta aiemmin muuttanut työn perässä pysyvästi Yhdysvaltoihin. Samuli oli kaikkea, mitä olin kumppanilta toivonut, ja hän ajatteli minusta samoin. Mutta jotta voisimme elää yhdessä, jommankumman olisi pakko muuttaa.

Kummallakin meistä oli senhetkisessä kotikaupungissamme erittäin kiinnostava oman alan työpaikka. Oli selvää, että kumpi hyvänsä meistä muuttaisikin, vastaavanlaista pestiä ei uudelta kotipaikkakunnalta löytyisi.

Toisaalta minulla oli pitkäaikainen ulkomaanhaaveeni ja työnantaja, joka kannustaa työntekijöitään toteuttamaan unelmiaan.

Lopulta päätös oli helppo. Kuinka usein ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tavoitella kahta unelmaansa yhdellä kertaa? Miten sellaiseen tilaisuuteen voisi olla tarttumatta?

Syyskuun alusta alkaen jään virkavapaalle tutusta kuukausipalkkaisesta työstäni. Muutan pois synnyinkaupungistani, jossa asuvat rakkaat vanhempani ja kaikki lapsuudenystäväni. Ryhdyn ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaksi toimittajaksi ja yritän kaupata osaamistani juttu kerrallaan. Muutan kaupunkiin, josta tunnen entuudestaan vain yhden ihmisen: miehen, jonka olen tavannut kasvokkain vasta neljä kertaa, mutta joka lupasi jo ensimmäisen kerran jälkeen viettää kanssani loppuelämänsä.

Olen innoissani. Olen kauhuissani. Mutta en tavoittele elämässä sitä, etten pelkäisi mitään, vaan sitä, että tekisin asioita peloistani huolimatta silloin, kun jokin on pelkojen voittamisen arvoista.

Tämä on.

Minä ja Samuli toisilla treffeillämme Islannissa Gullfossin putouksilla. Ensitapaamisemme jälkeen ehdimme olla samalla mantereella alle vuorokauden, mutta muutaman päivän kiihkeän chattailyn jälkeen päätimme tavata pian uudelleen ja ostimme kahden viikon päähän lennot Islantiin.