Halloween-naamiaisasuja

Vietin tänä vuonna Halloweenia pitkän kaavan mukaan: lauantaina osallistuin naamiaispubikierrokselle Bostonin keskustassa, sunnuntaina vietin päivän noitakaupunki Salemissa ja maanantai-iltana jaoin vielä naapureiden kanssa karkkia naapuruston lapsille.

Olen aina rakastanut naamiaisasuja, ja näen mielelläni vaivaa asujeni eteen. Viime vuonna Samulin ja minun naamiaisasuvalinnan määritti se, että olimme menossa ystäviemme murhamysteerileikkijuhliin, joiden teema oli 80-luvun päättäjäistanssiaiset. Tänä vuonna en ollut menossa teemajuhliin, vaan saatoin valita asuni vapaasti.

Amerikkalaiset Halloween-naamiaisasut eivät todellakaan noudata kaikki yhtä ja samaa kaavaa. Osa aikuisista suosii hassuja asuja, osalle on tärkeää näyttää seksikkäältä ja osalle tuntea olonsa mukavaksi.

Hassutteluasuja voivat olla esimerkiksi hampurilainen tai teepussi. Mukavuudenhaluiset suosivat ainakin täällä Bostonin viileässä syksyssä pörröisiä, lämpöisiä eläinasuhaalareita.

Seksikkäät asut ovat ilmeisesti osalle ihmisistä tärkeitä siksi, että aikuisten Halloween-juhlissa on sosiaalisesti hyväksyttyä näyttää enemmän paljasta pintaa ja pukeutua muutenkin provosoivammin kuin muina iltoina. Mietin, johtuisiko osa paljaan pinnan näyttämisen viehätyksestä siitä, että Amerikkalaisilla on paljon vaikeampi suhde alastomuuteen kuin meillä saunovilla suomalaisilla.

Itse olin valinnut asuni esikuvaksi Suicide Squad -elokuvan Harley Quinnin. Olen harrastanut näyttelemistä parikymppisestä lähtien, ja lempiroolejani ovat aina olleet vahvat, pahat naiset. En erityisemmin pitänyt itse elokuvasta, mutta Harley Quinnin hahmo teki minuun vaikutuksen.

Ensimmäistä kertaa elämässäni ostin naamiaisasun valmiina. Aikaisemmat asuni ovat olleet äitini luomuksia tai kaapistani löytyneistä vaatteista koostettuja, mutta Quinnin vaatteet ovat niin epätyypilliset ja tunnusmerkkiset, että niitä olisi ollut vaikea jäljitellä itse.

Ostin syksyn mittaan vaatekappaleita, asusteita ja muuta asuun tarvittavaa vähän kerrallaan: osan tilasin netistä, osan ostin sarjakuvakaupasta, jonka ohi sattumalta kävelin työmatkalla Ohiossa tauolla ollessani. Asun kruunasi puhallettava pesäpallomaila, jonka löysin juuri ennen Halloweenia Bostonin parhaasta naamiaisasukaupasta.

Olin asuuni todella tyytyväinen, ja halusin tietystikin päästä käyttämään sitä useita kertoja. Se onnistui lopulta helposti, sillä Halloween osui tänä vuonna maanantaille, ja sitä juhlittiin paitsi varsinaisena päivänä myös koko edellisenä viikonloppuna.

Lauantaina pääsin juhlimaan lapsuudenystäväni kanssa, joka oli luonamme kylässä juuri sopivasti periamerikkalaisen pyhän aikaan. Halusin kovasti päästä näyttämään hänelle Amerikkalaista Halloween-juhlintaa, mutta asiaa hankaloitti se, että hänen paluulentonsa lähti jo lauantai-iltana.

Onneksi Samulin ja minun täkäläinen ystävä oli kutsunut meitä naamiaispubikierrokselle, joka alkoi jo puolilta päivin. Ehdimme kiertää baareja naamiaisasuisen ihmisjoukon kanssa useita tunteja ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle.

Pubikierros oli monella tapaa todella huonosti järjestetty, ja siihen oli myyty aivan liikaa lippuja niin, että baareihin oli jo alkuillasta kohtuuttomat jonot. Emme kuitenkaan antaneet sen pilata iltaamme. Oli hauskaa juhlia satojen naamiaisasuisten aikuisten ympäröimänä, joista todella moni oli nähnyt vaivaa asujensa eteen.

Sunnuntaina pääsin retkelle noitakaupunki Salemiin matkustavien naisten kerhon kanssa, joka on yksi tärkeimmistä ystäväporukoistani täällä.

Noitavainohistoriastaan tunnettu Salem ottaa Halloweenista kaiken irti, ja amerikkalaiset matkustavat sinne pitkienkin matkojen päästä kokeakseen kerran elämässään Halloweenin Salemissa. Kaupunki on paikallisjunamatkan päässä Bostonista, ja olin jo viime vuonna miettinyt, että haluaisin tänä Halloweenina päästä käymään siellä.

Salemissa on ympäri vuoden paljon noita- ja kauhuteemaisia museoita ja muita nähtävyyksiä. Halloween-viikonloppuna niihin oli tietystikin hirveät jonot, emmekä lopulta edes yrittäneet niihin sisälle. Minusta kaikkein hauskinta oli vain katsella ihmisiä naamiaisasuissaan.

Osa naamiaisasuisista oli kadulla kolikon toivossa, toiset taas olivat kaltaisiani tavallisia juhlijoita, joiden mielestä oli ollut hauska pukeutua.

Suurin osa kaduilla kulkeneista ihmisistä oli kuitenkin pettymyksekseni ihan tavallisissa vaatteissa. Olisi ollut hauska nähdä kadut täynnä toinen toistaan mielikuvituksellisimpia örkkejä.

Myös itse Halloween-iltana osa aikuisista oli naamiaisasuissa, osa ihan tavallisissa vaatteissa. Omaa asuani muokkasin enemmän lapsille – ja kylmään ulkoilmaan – sopivaksi vaihtamalla shortsit farkkuihin.

Osa perheistä pukeutuu yhteensopiviin asuihin. Näillä vankikarkureilla oli kantoliinassa pienenpieni poliisi, ja poliisilla vielä asusteena valtava donitsipehmolelu.

Seisoskelin karkkikulhon kanssa kadulla talomme edessä ja rupattelin naapureiden kanssa. Oli kiva saada luonteva tilaisuus jutella naapureille ja osoittaa, että me maahanmuuttajatkin haluamme olla maassa maan tavalla.

Osa naapureista suhtautuu minuun arjessa aika nihkeästi, ja olen miettinyt, johtuuko heidän nihkeytensä siitä, että olemme maahanmuuttajia – vai suhtautuisivatko he yhtä varautuneesti myös amerikkalaisiin uusiin tulokkaisiin. Suuri osa katumme asukkaista on nimittäin syntynyt ja kasvanut samalla kadulla.

Halloweenina kuitenkin kelpasin joukkoon, ja kaikki juttelivat minulle ihan yhtä ystävällisesti kuin toisilleenkin. Suuren osan illasta vietin niiden ainoiden naapureiden kanssa, joiden kanssa olemme ystävällisissä ja mukavissa väleissä ympäri vuoden, mutta oli mukava nähdä, että muutkin olivat valmiita hyväksymään minut kadulleen.

Kolmen päivän naamiaisjuhlinnan jälkeen oli haikeaa palata Harley Quinnin roolista taas omaksi itsekseni. Ajattelin kuitenkin käyttää samaa naamiaisasua vielä monet kerrat myöhemminkin, joten kokonaan siitä ei onneksi tarvinnut luopua.

 

Advertisement

Kafkamainen ajoneuvohallintakeskus ja kirjallinen ajokorttikoe

Kun saavuin ajoneuvohallintokeskukseen, jonossa oli noin sata ihmistä. Onneksi en silloin vielä tiennyt, että se oli vasta jono tiskille, josta saisin varsinaisen jonotusnumeron.

Tiskejä oli yksi.

Jonoon oli kuitenkin pakko mennä, jos halusin päästä täkäläistä ajokorttia varten vaadittavaan kirjalliseen kokeeseen.

Olin ottanut tietokoneen mukaan tehdäkseni töitä jonossa, mutta ei siitä seisaaltaan mitään tullut. Aloin täyttää lomaketta, joka minun oli tarkoitus tiskillä ojentaa.

Siinä kysyttiin muun muassa pituuttani jalkoina ja tuumina. Jonossa oli hyvin aikaa googletella. Sain tietää olevani viisi jalkaa ja seitsemän tuumaa pitkä.

Olin todella tyytyväinen, etten ollut täyttänyt lomaketta ”kätevästi” etukäteen netissä ”säästääkseni toimistokäyntiin kuluvaa aikaa”. Lomake olisi nimittäin pitänyt täyttämisen jälkeen tulostaa itse, mikä ei ole lainkaan kätevää silloin, kun tekee töitä kotona eikä omista tulostinta.

Jännitin, kelpaisivatko dokumentit, jotka olin tuonut hakemukseni liitteeksi. Kuten viime kirjoituksessani kerroin, stressasin dokumenteista aika tavalla. Jonon madellessa ehdin moneen kertaan miettiä sitä mahdollisuutta, että minut passitettaisiin hankkimaan lisää dokumentteja ja joutuisin uudelleen jonon päähän.

Kun viimein pääsin tiskille, keskustelu ei alkanut hyvin. Kerroin virkailijalle, että olin tullut muuntamaan suomalaisen ajokorttini Massachusettsin ajokortiksi.

”Emme me muunna suomalaisia ajokortteja”, virkailija ilmoitti.

Olen onneksi asunut täällä jo sen verran pitkään, etten mennyt paniikkiin enkä esimerkiksi kuvitellut jonottaneeni väärään paikkaan. Tässä maassa on hyvin tavallista, että asiakaspalvelija tietää työhönsä liittyvistä asioista vähemmän kuin asiakas.

Selitin tietäväni, että joutuisin uudelleen kirjalliseen kokeeseen ja ajokokeeseen, ja että olin tullut toimistoon kirjallista koetta varten.

”No niinhän sinä et äsken sanonut”, virkailija viisasteli.

Kerroin puhuneeni ajokortin muuntamisesta siksi, että sitä termiä viraston omilla verkkosivuilla käytetään.

”Eikä käytetä”, virkailija vastasi.

Ymmärsin antaa olla, mutta sen verran pikkusieluinen olen, että kävin jälkikäteen tarkistamassa asian – ja tunsin voitonriemua nähdessäni, että olin oikeassa.

Kun olimme viimein päässeet yksimielisyyteen siitä, millä asialla toimistossa olin, virkailija alkoi käydä läpi dokumenttejani. Sairaalan muistutuslasku kelpasi kuin kelpasikin todisteeksi Massachusettsissa asumisesta ja pahvinen sosiaaliturvakortinlipare allekirjoituksestani.

Ongelmaksi muodostui kuitenkin ainoa dokumentti, josta en ollut stressannut: suomalainen passini.

Olin unohtanut tulostaa netistä passin liitteeksi vaaditun lomakkeen, joka osoittaa, missä ja milloin olen viime vuosina saapunut maahan ja poistunut maasta!

Olin tiennyt, että lomake vaaditaan, mutta en ollut ollut asiasta huolissani, koska tiesin voivani pyytää Samulia tulostamaan sen minulle työpaikallaan. Mutta koska en stressannut asiasta, en myöskään muistanut hankkia paperia!

Silloin paniikki oli lähellä. Joutuisinko virheeni vuoksi aloittamaan jonottamisen alusta? Virkailija oli kuitenkin huonosta alustamme huolimatta ystävällinen ja lupasi, että voisin hänen luukkunsa sijasta jonottaa lomakkeen tulostettuani viereiselle luukulle, jonka jonossa oli vain muutama ihminen.

Toimistossa oli ilmaiseksi asiakkaiden käytössä tulostimiin kytkettyjä tietokoneita. Jonotin koneelle, tulostin lomakkeen ja jonotin toisen virkailijan luukulle.

Kuvittelin, että nyt pääsisin kokeeseen. Sen sijaan sain jonotusnumeron.

Nyt pääsin sentään istumaan. En kuitenkaan yhtään tiennyt, kuinka pitkään joutuisin odottamaan.

Jonotusnumerojärjestelmä oli kaoottisin, minkä olen koskaan nähnyt. Minun numeroni oli C155, mutta aluksi yhdellekään luukulle ei pitkään aikaan kutsuttu ensimmäistäkään C-sarjan numeroa.

Numeroita oli ainakin seitsemässä eri sarjassa, ja niitä kutsuttiin luukuille sattumanvaraiselta näyttävässä järjestyksessä. Välillä C-sarjan numeroita kutsuttiin useita lyhyen ajan sisällä, välillä ei pitkään aikaan lainkaan.

Virkailijan mukaan järjestelmällä pyrittiin siihen, että kaikkien odotusaika olisi yhtä pitkä. Mietin, eikö siihen päästäisi helpoimmin sillä, että kaikkien odottajien numerot olisivat yhtä ja samaa sarjaa.

Kertasin odotellessani ajokoekirjan asioita. Kaikki jonottaminen oli kasvattanut huomattavasti paineitani päästä kokeesta läpi ensi yrittämällä.

Olin luullut, että voisin tehdä kokeen niin monta kertaa että pääsisin läpi, mutta toimistossa minulle kerrottiin, että jokaista yritystä varten täytyisi mennä uudelleen ensimmäisen jonon päähän. Käytännössä se tarkoitti, etten ehtisi sinä päivänä kuin yhden yrityksen.

Aloin jo miettiä, ehtisikö toimisto mennä kiinni ennen kuin pääsisin kokeeseen. Olin saapunut sinne puolilta päivin, ja ovet oltiin sulkemassa viideltä.

Neljän aikoihin vuoronumeroni kuitenkin kutsuttiin. Tyly virkailija näytti alusta alkaen siltä, että jotain oli vialla.

Vika ei onneksi ollut minun hakemuksessani vaan siinä, että jonoon otettiin yhä lisää asiakkaita, vaikka toimisto oli menossa kiinni tunnin päästä. Virkailija pelkäsi joutuvansa useaksi tunniksi ylitöihin ja keskittyi paljon enemmän sen kohtalon estämiseen kuin minun asiani käsittelyyn.

Virkailijan pahkumisesta kävi ilmi, että olin valinnut huonoimman mahdollisen viikonpäivän toimistossa asioimiseen. Ruuhkat ovat kuulemma erityisen eeppisiä aina perjantaisin.

Kaiken muun lomassa virkailija edisti sentään aina välillä minunkin asiaani. Näköni tarkastettiin ja minulta otettiin nimikirjoitus ajokorttia varten – kosketusnäytölle.

En tiedä teistä muista, mutta itse en ole koskaan kyennyt kirjoittamaan erikoiskynällä kosketusnäytön ruudulle kuin epämääräisen viivan, joka ei millään tavalla muistuta nimikirjoitustani. Uskon, että useimmilla ihmisillä on sama ongelma. Paperille kirjoittaessahan käsi pysyy vakaana, koska se lepää paperilla, kun taas kosketusnäytölle raapustaessa käsi on pakko pitää ilmassa.

Minulta oli vaadittu erikseen tietynlainen dokumentti allekirjoitukseni todistamiseen – mutta silti minulta ei otettu paperille kirjoitettua aidonnäköistä allekirjoitusta, jota olisi voitu todistuskappaleeseen verrata.

Kun tyly virkailija sai viimein kaiken valmiiksi, sain luvan mennä tekemään kokeen huoneeseen, jossa oli useita tietokoneita.

Olin onneksi valinnut englanninkielisen kokeen, vaikka tarjolla olisi yllättäen ollut myös suomenkielinen vaihtoehto. Vasta kielen valitsemisen jälkeen sain tietää, että koneella pystyi tekemään kokeen ainoastaan englanniksi tai espanjaksi. Jos olisin valinnut suomen, asia tuskin olisi enää sinä päivänä edennyt.

Kaiken odottamisen jälkeen paniikki oli lähellä, kun viimein oli aika astua koehuoneeseen. En ole koskaan uskonut viime minuuteilla pänttäämiseen, mutta nyt tuntui vaikealta laskea kirjaa käsistään. Huomasin kuitenkin, etten enää sisäistänyt lukemaani. Oli aika kohdata kysymyskone.

Kokeen alettua rentouduin nopeasti. Olin selvästikin osannut päntätä oikeat asiat. Kysymyksiä tuli juuri niistä kirjan kohdista mistä oletinkin. Lisäksi oli alkoholivalistuskysymyksiä, joiden vastaukset olivat itsestään selviä.

Kokeessa oli paljon kysymyksiä rangaistustaulukoista, joita olin Samulin neuvojen mukaan aivan erityisesti painanut mieleeni. Yhdestä rangaistuksesta en ollut varma, mutta muuten tuntui, että tiesin kaikki vastaukset.

Aloin olla varma, että pääsisin läpi. Oikein tarvitsi vastata vain 18 kysymykseen 24:stä.

Kun kaikki kysymykset oli kysytty, tulokseni ilmestyi ruudulle. Olin samaan aikaan riemuissani – ja kauhuissani.

Olin päässyt läpi. Se oli tietenkin kaikkein tärkeintä.

Ruudulla luki kuitenkin, että olin vastannut oikein 18 kysymykseen. Minimimäärään! Se tuntui käsittämättömältä. Mielestäni olin saanut ainakin 23 vastausta oikein.

Luin ruudun tilastoa tarkemmin. Sen mukaan olin antanut 18 oikeaa vastausta ja nolla väärää vastausta – ja ohittanut kuusi kysymystä. Tiesin, etten ollut ohittanut ainuttakaan. Koneessa täytyi olla jokin vika! Mietin, mikä oikeusturvani olisi ollut siinä tapauksessa, että kone olisi väittänyt minun ohittaneen yhdenkin kysymyksen enemmän ja epäonnistuneen siksi kokeessa.

Isäni ehdotti myöhemmin, että kone kenties lakkasi rekisteröimästä vastauksia sen jälkeen, kun vaaditut 18 oikeaa vastausta oli saatu. Toivon todella, että kyse on siitä eikä viasta, jonka vuoksi kokeeni olisi saatettu hylätä väärin perustein. Se tuntuisi kuitenkin hyvin kummalliselta. Miksi kone edes kysyy loput kysymykset, jos vastauksia ei kuitenkaan rekisteröidä? Eikö loput kysymykset kannattaisi jättää kysymättä, jotta seuraava jonosta pääsisi koneelle nopeammin? Kun kaikki kysymykset kerran kysytään, miksei ajokokelaalle haluta antaa täsmällistä tietoa siitä, vastasiko hän kaikkeen oikein, vai onko hänen tiedoissaan vielä parantamisen varaa?

Vähitellen riemu voitti hämmennyksen. Palasin tylyn virkailijan luo, ja hän ojensi minulle epäkäytännöllisen kokoisen pahvinpalan, joka oikeuttaa minut ajamaan autoa ajokortillisen aikuisen seurassa kahden vuoden ajan.

Olin onnistunut! Nyt voisin taas ajaa autoa laillisesti Samulin ja minun yhteisillä matkoilla.

Palkitsin itseni suosikkiherkkuannoksellani, Bostonin keskustassa toimivan Cookie Monstah -ruokarekan kahvi-keksijäätelöllä ja suklaakeksillä. Rekka oli auki kuuteen illalla, ja ehdin sinne juuri ja juuri.

Olin lähtenyt kotoa yhdeltätoista aamulla. Pääsin takaisin seitsemän maissa illalla.

Toivon todella, etten koskaan enää joudu asioimaan Bostonin ajoneuvohallintakeskuksessa.