Tv-sarjat ovat erilaisia Amerikassa asuvan silmin

Olen aina katsonut televisiosta mieluiten amerikkalaisia sarjoja. Niiden katsominen on kuitenkin nykyään erilaista kuin Suomessa asuessa – niin hyvässä kuin pahassakin. Negatiivisimmat reaktioni ovat saaneet minut miettimään, miten Hollywood vaikuttaa amerikkalaisiin itseensä.

Kenties hauskinta on nähdä ruudulla pieniä, arkisia esineitä ja asioita ja yllättyä aina uudelleen siitä, että ne ovat osa omaakin arkea: ”Vien kirjeet ihan samannäköiseen siniseen postilaatikkoon.” ”Meillä on kaapissa tuota samaa chilikastiketta.” ”Tuolla bensapumpulla voi muuten maksaa vain amerikkalaisella luottokortilla.”

Mielihyvää tuottaa myös huomata, miten paljon oma paikallistuntemus on kasvanut täällä asuessa. Yhdysvaltojen osavaltioista on tullut samalla tavalla tuttuja kuin Euroopan maista. Kun Criminal Mindsin profiloijat matkustavat tutkimaan sarjamurhia Idahossa tai Montanassa, tiedän jo paikannimen kuullessani, minkä tyyppisiin maisemiin jakson tapahtumat sijoittuvat. Hahmotan, miten iso muutos Seattlessa kasvaneelle Meredith Greylle oli muuttaa New Hampshireen opiskelemaan lääketiedettä.

 

Uudenlainen samaistuminen amerikkalaisiin sarjoihin tuottaa kuitenkin myös ahdistusta.

Rikossarjoja katsoessa tulee aivan liian herkästi mieleen, voisiko itsekin joutua samanlaisen rikoksen uhriksi. Suomesta käsin amerikkalaissarjojen rikokset tuntuivat turvallisen kaukaisilta, eivätkä ne koskaan saaneet minua miettimään, voisiko sarjamurhaaja, joukkoraiskaaja tai pedofiili-lapsensieppaaja valita kohteekseen juuri minut tai jonkun läheiseni.

Olen alkanut epäillä, että on osin televisiosarjojen syytä, että amerikkalaiset pelkäävät rikollisuutta niin paljon. Amerikan psykologiliiton tuoreen tutkimuksen mukaan väkivalta ja rikollisuus ovat yksi amerikkalaisten suurimmista stressin aiheista. Tutkimuslaitos Pewin mukaan amerikkalaiset luulevat rikollisuuden yleistyvän kaiken aikaa, vaikka tosiasiassa se vähentyy merkittävästi. Olisi helppo uskoa, että rikossarjat vaikuttaisivat tähän.

Lääkärissä käydessä ei tunnu ollenkaan mukavalta, jos alitajunnasta nousee mieleen kuvia lääkärisarjojen sairaalakohtauksista, joissa potilaille yleensä tapahtuu mitä dramaattisimpia asioita. Kenties sairaalasarjamielikuvat piinaavat myös amerikkalaisia; New York Times kertoi hiljattain, että amerikkalaisten luottamus lääkäreihin on romahtanut muutamassa kymmenessä vuodessa.

Välillä kaipaan sitä, että lempisarjojeni maailma etääntyisi taas kauemmas omasta elämästäni. Aika näyttää, miltä television katsominen tuntuu sitten, kun jonain päivänä muutamme takaisin Suomeen. Toivottavasti saan viimeistään silloin karkotettua mielestäni mielikuvat kaikkialla vaanivista sarjamurhaajista.

Advertisement

Spotlight-elokuvan esikuvan haastattelu

Yksi hienoimmista asioista toimittajan työssä on se, että työn kautta pääsee tekemään asioita, joita ei muuten koskaan tekisi. Viime viikolla minulla oli esimerkiksi tilaisuus jutella journalismin tulevaisuudesta Oscarin juuri voittaneen Spotlight-elokuvan yhden esikuvan, toimittaja Sacha Pfeifferin kanssa.

Tältä juttuni näytti Salon Seudun Sanomien painetun lehden sivuilla. Jutun voi lukea Iltalehden verkkosivuilta.

Spotlight-elokuva tulee monella tavalla minua lähelle. Se kuvaa oman ammattikuntani työtä poikkeuksellisen totuudenmukaisella tavalla. Lisäksi sen tapahtumat sijoittuvat nykyiseen kotikaupunkiini, tilaamani sanomalehden toimitukseen.

Olin todella innoissani, kun STT halusi minulta jutun, jossa haastattelisin yhtä tai useampaa Boston Globe -lehden toimittajista, joista elokuva kertoo. En kuitenkaan osannut yhtään arvioida, saisinko haastattelua. Tiesin, että niitä varmasti kärkkyisi aika moni muukin.

Riemukseni sain Sachalta sähköpostin, että hän ehtisi jutella kanssani lyhyesti puhelimessa. Hän kuitenkin toivoi, että haastattelu olisi jo vartin päästä!

Taustatyöni oli vielä pahasti kesken. Suostuin silti, sillä en halunnut kuormittaa kiireistä ihmistä aikataulutoiveilla, ja minun itseni kannalta kaikkein tärkeintä oli varmistaa, että ylipäänsä saisin haastattelun.

Onneksi olen uutistoimituksessa tottunut tekemään työtä kovien aikataulupaineiden alla. Aloin rustata kysymyksiä hyvin tietoisena kellon tikityksestä. Tietysti juuri silloin tuli soitto puhelinmyyjältä keskeyttämään ajatuskulkuni, mutta sain silti vartissa kysymykseni muotoiltua ja soitin Sachalle sovitun aikataulun mukaan.

Haastattelun pohjalta kirjoittamani jutun voi lukea Iltalehden verkkosivulta.

Sacha vaikutti todella mukavalta sekä sähköposteissaan että puhelimessa. Tavallaan ei edes tuntunut, että olin tekemässä haastattelua: puheenaihe oli juuri sellainen, josta olisi helppo jutella kenen tahansa toimittajakollegan kanssa, ja hetkittäin pohdimme sitä yhdessä kuin lounaskeskustelua käyvät työkaverukset.

Se oli todella harvinaista. Yleensä toimittaja ja haastateltava ovat haastattelutilanteessa selvästi eri puolilla pöytää – jopa silloin, kun haastateltavakin on toimittaja. Roolit ovat selvät: toinen kysyy ja toinen vastaa. Mutta nyt puhuttiin aiheesta, joka koskettaa henkilökohtaisesti jokaista journalistia, ja se muutti asetelmaa tuntuvasti.

Olimme molemmat todella huolissamme alamme tulevaisuudesta ja innoissamme siitä, että Spotlight voi omalta osaltaan auttaa ihmisiä näkemään, miten kipeästi yhteiskunta tarvitsee laatujournalismia.

Oli myös todella kiinnostavaa kuulla Sachan kokemuksia elokuvan kohteena olemisesta. Vaikka en olekaan päässyt hänen laillaan kurkistamaan elokuvanteon maailmaan, olimme samaa mieltä myös monista Hollywoodiin liittyvistä asioista.

Oli hieno kokemus nyökytellä yksimielisinä ihmisen kanssa, jonka työtä itse ihailee.