Uusi koti Bostonissa

Meillä on nyt uusi koti. Asunnonvaihto on vienyt parin viime kuukauden aikana paljon aikaa ja energiaa, mutta nyt stressi alkaa helpottaa ja ehdin toivottavasti taas kirjoittaa blogiakin. Pahoittelut pitkästä bloggaustauosta!

Tulimme keväällä siihen tulokseen, että meidän oli aika muuttaa. Olimme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta viimeinen pisara oli vuokraisännän ilmoitus, että hän oli päättänyt aloittaa yläkerrassa omassa asunnossaan meluisan remontin. Meluhaitasta huolimatta hän aikoi jälleen kerran nostaa vuokraa.

Entinen vuokraisäntämme on melkoinen mörkö, ja epäilen, että hän halusi meistä eroon. En ihmettelisi, vaikka hän ei koskaan aloittaisi koko remonttia. Kertoessaan remontista hän teeskenteli unohtaneensa, että teen töitä kotoa, eikä minulla ole toimistoa, johon paeta meteliä työpäivän ajaksi. En uskonut hetkeäkään hänen oikeasti unohtaneen, sillä vain viikkoa aikaisemmin hän oli muistanut tilanteeni aivan hyvin, kun hän pyysi minua menemään töihin kahvilaan, jotta hän pääsisi korjaamaan lämpöpatteria.

Nyt kun pääsimme möröstä eroon, huomaan todella selvästi, miten painostavalta hänen kattonsa alla eläminen tuntui. Hänen tapansa suhtautua minuun kuin Samulin lemmikkieläimenä eikä tasavertaisena vuokralaisena, hänen raskaiden askeltensa lähes ympärivuorokautinen narina yläkerrassa, hänen likaiset ulkokenkänsä, jotka jalassa hän talsi matoillamme… Vanhan kodin oven sulkeminen viimeistä kertaa ei ole koskaan aikaisemmin tuntunut minusta vapauttavalta, mutta mörön luota oli ihanaa lähteä.

our old home from outside

Vanha kotimme ulkoa.

Uuden kodin löytäminen onnistui helpommin kuin pelkäsimme. Vuokra-asuntomarkkinat ovat täällä varsin erilaiset kuin Suomessa, ja meidän vähäisellä kokemuksellamme oli vaikea arvioida, miten tuskallista uuden asunnon etsiminen olisi.

Koska Boston on täynnä yliopistoja, vuokra-asuntomarkkinat elävät täällä kouluvuoden rytmissä. Vuokrasopimuksia on tarjolla vain vuodeksi kerrallaan, yleensä kesästä kesään. Vuokrat ovat korkeita, mutta niin ovat täällä ostoasuntojen hinnatkin.

Halusimme ensisijaisesti pysyä samassa kaupungissa ja kaupunginosassa kuin tähänkin asti, koska olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Huomasin hyvin nopeasti muuton jälkeen, että vaikka sisällä asunnossa ei oikein tuntunut kodilta, kotiutumisen tunne oli sitäkin voimakkaampi asuntomme lähiympäristössä. Esimerkiksi kävely kotoa metroasemalle täytti jo hyvin varhaisessa vaiheessa muuton jälkeen minut onnentunteella, että olin kotona ja kuuluin tänne. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tai edes laimentunut.

Kyselin Facebookissa täkäläisiltä ystäviltäni, mistä nettipalvelusta asuntoa kannattaisi etsiä. Kaikki antoivat eri vastauksen. Olin toivonut löytäväni yksittäisen nettisivuston, joka olisi laajalti kaikkien ystäviemme käytössä ja suosiossa, mutta todellisuus vaikutti olevan aivan toinen. Useimmat suosittelivat Oikotien tyyppisiä, nimenomaan asunnon etsimiseen keskittyviä nettisivustoja, mutta joku ehdotti myös Craigslistiä, jossa julkaistaan kaikkia mahdollisia luokiteltuja ilmoituksia.

Asuntoihin keskittyvät palvelut tuntuivat minusta tutummilta ja turvallisemmilta kuin epämääräisenä pitämäni Craigslist, joten aloin selata niitä. Samuli oli kuitenkin ennakkoluulottomampi ja kävi läpi Craigslistin ilmoituksia. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että ensimmäinen sopimamme asuntonäyttö oli asuntoon, jonka Samuli oli bongannut Craigslistiltä.

Asunto oli vain muutaman korttelin päässä vanhalta asunnoltamme ja vieläpä toivomaani suuntaan eli metroasemalle päin. Se vaikutti ilmoituksen puolesta kaikin puolin meille sopivalta, ja kun Samuli otti yhteyttä välittäjään, tämä kertoi vuokraemännän etsivän asuntoon vain ja ainoastaan pariskuntaa. Yksin tai kämppäkavereina asuvista vuokralaisista hän ei ollut kiinnostunut. Se kuulosti erittäin lupaavalta. Olin nimittäin pelännyt, että monen vuokra-asunnon saaminen kaatuisi nimenomaan siihen, että olemme lapsentekoikäinen pariskunta.

Eräs täkäläinen kaverini etsi vuokra-asuntoa ollessaan näkyvästi raskaana, ja hän ja hänen miehensä olivat aika varmoja, että heitä syrjittiin vuokralaisvalinnoissa raskauden vuoksi. Kaverini tiesi syrjintään mahdollisen syynkin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka saattaa velvoittaa vuokranantajan tekemään asunnossa kalliin remontin, mikäli vuokralainen on raskaana tai asunnossa asuu pieni lapsi.

Kyse on lyijymaalista, jota täälläpäin käytettiin ennen 70-lukua runsaasti asuntojen ulko- ja sisäpintojen maalaamiseen. Sittemmin lyijymaali on kielletty, mutta useimmat alueen talot ovat vanhoja, ja seinien pohjimmissa maalikerroksissa on sitä edelleen. Aikuiselle lyijymaalista ei tiettävästi ole terveyshaittoja kuin siinä tapauksessa, että maalia poistaa ilman asianmukaisia suojauksia ja päätyy hengittämään lyijypölyä. Pienelle lapselle kuitenkin pienikin maalinpala voi olla vaarallinen, jos lapsi päätyy panemaan sen suuhunsa ja nielaisemaan.

Lasten suojelemiseksi on säädetty laki, joka oikeuttaa vuokralaisen vaatimaan vuokranantajaa teettämään lyijyvaaran poistamisremontin, mikäli asunnossa asuu tai sinne on syntymässä pieni lapsi. Moni vuokranantaja tietysti toivoo, ettei joutuisi tällaista remonttia koskaan teettämään, ja siksi osa heistä todennäköisesti suosii kylmästi vuokralaisia, joiden he eivät usko saavan lähiaikoina lapsia.

Samulin löytämän asunnon vuokraemäntä kuitenkin etsi nimenomaan pariskuntaa, ja saimme sovittua asuntonäytön muutaman päivän päähän. Tykkäsimme asunnosta kovasti, ja sitä näyttänyt välittäjä hehkutti amerikkalaiseen tapaan, miten kovasti tykkäsi meistä ja miten painokkaasti aikoi meitä vuokraemännälle suositella. Oli mahdotonta tietää, sanoiko hän saman kaikille, mutta mahdollisuutemme saada asunto vaikuttivat silti lupaavilta, sillä osa sitä kyselleistä ei välittäjän mukaan ollut täyttänyt pariskuntaehtoa.

Jätimme vuokrahakemuksen – ja saimme asunnon. Emme ikinä edes ehtineet minkään toisen asunnon näyttöön. Olin alun perin toivonut, että muutamassa asuntonäytössä käytyäni alkaisin hahmottaa tämän alueen talojen pohjapiirustuskulttuuria paremmin, mutta sitä yleissivistystä minulle ei nyt karttunut. Se oli kuitenkin pientä. Ennen kaikkea olimme tietysti todella iloisia siitä, ettei asunnon etsimiseen mennyt enempää aikaa ja vaivaa.

entrance hall created in big room

inside our old home

Uusi asuntomme on monella tapaa erilainen kuin vanha, vaikka molemmat ovat vanhoissa Uuden-Englannin arkkitehtuurille tunnusmerkkisissä vaakalautapuutaloissa. Vanha asuntomme oli kaksikerroksisessa kahden asunnon talossa pohjakerroksessa, uusi taas on kolmikerroksisessa kolmen asunnon talossa ylimmässä kerroksessa. Kummassakin talossa asunnot ovat koko kerroksen levyisiä.

Vanhassa asunnossamme mörön luona pohja oli Suomalaiseen makuun aika erikoinen. Asunnon kirkkaasti suurin huone oli heti ulko-ovesta sisään tultaessa. Siitä kuljettiin huomattavasti pienempään, kapeampaan huoneeseen, joka kapeni keittiöön vieväksi käytäväksi. Kapeasta huoneesta oli ovi yhteen makuuhuoneeseen, käytävästä keittiön lisäksi toiseen makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Keittiössä ei ollut ovea, vaikka se ei millään muotoa ollut avokeittiötyyppinen, vaan käytävä erotti sen muista huoneista.

Suurin huone oli meillä hyvin vähällä käytöllä. Olimme sisustaneet oven lähellä olevan osan kuin eteiseksi, vaikka pohjapiirustuksessa ei minkäänlaista eteistä ollut, ja toinen puoli huoneesta oli ruokailuhuoneena. Olohuoneena käytimme kapeaa huonetta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu ruokailuhuoneeksi. Amerikkalaiset olisivat todennäköisesti tehneet olohuoneen isoimpaan huoneeseen. Heille ei ole mitenkään outoa, että ulko-ovesta päätyy suoraan olohuoneeseen.

Uuden kotimme pohja on mielestäni eurooppalaisempi kuin vanhan. Siinä on kapea eteiskäytävä, josta on kulku useimpiin huoneisiin. Huoneiden väliset kokoerot eivät ole niin isoja kuin vanhassa asunnossamme. Olohuoneeksi suunniteltu huone tuntuu meistäkin luontevasti olohuoneelta ja siinä on kaunis pieni erkkeri.

Pienenä erikoisuutena uuteen asuntoomme kuuluu lämmittämätön huone, johon päästäkseen täytyy kulkea asunnon ulko-oven ja eteiskäytävän kautta. Asuntomme edelliset asukkaat ja alakerran naapurit näyttävät tulleen siihen tulokseen, että huoneesta on eniten hyötyä varastona. Se on sääli, sillä siellä on kivat isot ikkunat ja viihtyisä näköala, ja alun perin toivoimme istuskelevamme siellä. Nyt kesällä siellä on kuitenkin ollut tukahduttavan kuuma, ja talvella siellä on tietystikin liian kylmä. Aika näyttää, onko siellä syksyllä ja keväällä miellyttävä lämpötila.

Uusi asunto alkoi tuntua kodilta heti muutosta alkaen. Uusi vuokraemäntämme on sympaattinen iäkäs rouva, ja vaikka hän asuu ensimmäisessä kerroksessa, hänen läsnäolonsa ei hallitse elämäämme henkisesti samalla tavalla kuin mörön askelet yläkerrassa. Hänen kanssaan minäkin voin hoitaa asuntoon liittyviä asioita, kun mörkö suostui asioimaan vain Samulin kanssa.

Nyt asunto alkaa pikkuhiljaa myös näyttää kodilta, ja toivottavasti sen myötä ehtisin tosiaan päivittää blogiakin taas useammin.

Mainokset

Matkalla kohti uutta elämää

Odotan parhaillaan Helsinki-Vantaalla lentoani Reykjavikin kautta Bostoniin. Kuvittelin, että tässä kohtaa viimeistään alkaisi tuntua siltä, että olen muuttamassa pois Suomesta. Odottamaani haikeuden tunnetta ei kuitenkaan vieläkään ole tullut.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Ehkä se iskee lentokoneessa.

Tai sitten sitä ei missään vaiheessa tule.

Ajattelin, että vaikein hetki olisi se, kun huonekaluni haettaisiin pois. Koska nykyisistä huonekaluistani suurin osa ei ole tulossa minun ja Samulin yhteiseen Suomen-kotiin, olin päättänyt luopua muun muassa sohvistani, kirjahyllyistäni ja ruokapöydästäni.

Nyt kuitenkin kotini on todennäköisesti menossa vuokralle kalustettuna, joten huonekalut saivatkin jäädä paikoilleen. Vuokralaista ei ole vielä löytynyt, mutta työkaverini avulla löysin kiinteistövälittäjän, joka on erikoistunut vuokraamaan kalustettuja asuntoja Suomeen työkomennukselle muuttaville.

Samuli arveli, että vaikeinta olisi, kun sulkisin kotioven perässäni. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään.

Tämänhetkinen suunnitelma on, että muutamme Samulin kanssa parin vuoden sisällä Helsinkiin minun asuntooni. Vaikka suunnitelmat voivat aina muuttua, olen päättänyt pitää tässä elämäni taitekohdassa vakaasti kiinni ajatuksesta, että niin juuri me teemme.

Tarkoitus oli sisäistää ajatus niin hyvin, että kotioven sulkeminen tuntuisi samalta kuin mille tahansa vähän pidemmälle matkalle lähtiessä. Se onnistui täydellisesti.

Myös läheisimpien ystävien hyvästelemisen arvelin olevan raskasta. Sekin meni kuitenkin kevyemmin kuin odotin. Yhteys välillämme on aina ennenkin säilynyt, vaikka joku meistä on asunut välillä ulkomailla tai vaikka emme kaikissa elämäntilanteissa ole Suomessa asuessammekaan ehtineet tavata hirveän usein.

Vaikeinta oli halata vanhempia hyvästiksi lentokentällä.

Toinen yllätys on ollut se, etten juurikaan jännitä uuden elämänvaiheen aloittamista. Oikeastaan ei tunnu, että olisin aloittamassa uutta elämää. Ennemminkin palaan Bostonin-elämääni, jonka sain heinäkuussa jo hyvään alkuun.

Palaan Amerikan-kotiini. Siellä minua odottaa malttamattomana mies, joka rakastaa minua eri tavoin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Ei kai tässä oikeastaan ole mitään syytä olla hermostunut.