”Onko teillä suvussa kaksosia” ja muita kysymyksiä ventovierailta

Amerikkalaisessa kulttuurissa ventovieraille jutellaan paljon enemmän kuin Suomessa, ja näkyvästi raskaana oleva nainen on tietystikin helppoa riistaa rupatteluseuraa etsiville. Omalle kohdalleni ei ole osunut erityisen tunkeilevia kommentteja, mutta ilmeisesti minulla on vain ollut hyvä onni; olen lukenut, että jotkut kommentoijat ovat hyvinkin röyhkeitä.

Minulta on esimerkiksi vain kerran kysytty suoraan, olimmeko hedelmöityshoidoissa tai ovatko kaksosemme ”luonnolliset”. Sitäkin useammin olen kuitenkin kuullut kysymyksen, jonka epäilen utelevan hienovaraisemmin samaa asiaa: ”Onko teillä suvussa kaksosia?” Siihen minun on helppo vastata, sillä meillä on: Mummillani oli identtinen kaksossisko. Välillä kerron silti kysyjälle hoidoistakin, sillä puheenaihe ei ole minulle millään tapaa kiusallinen tai vaikea.

Myöskään vatsani kokoa tai muotoa ei ole juurikaan kommentoitu. Kerron rupattelijoille yleensä jo heti alussa odottavani kaksosia; kenties osa heistä tiedostaa sen kuullessaan, etteivät heidän yleistyksensä vatsan ”oikeasta” koosta kussakin raskauden vaiheessa päde minuun. Yksi muuten sympaattinen keski-ikäinen rouva piti kesällä vatsaani pienenä, mutta se ei minua vaivannut, sillä tiesin vauvojen kasvaneen ja kehittyneen hyvässä tahdissa.

Ainoastaan yhdestä vartaloani koskevasta kommentista pahastuin, eikä sekään onneksi osunut itsellä erityisen arkaan paikkaan. Sen sanoi keski-iän ylittänyt nainen, ja kyseessä oli malliesimerkki sellaisesta amerikkalaisesta huumorista, jota en arvosta ollenkaan. Hän kysyi, olenko raskaana, ja kun vastasin myöntävästi, hän päätti vitsailla: ”Ajattelinkin, ettei tuo varmaan ole kasvain.”

En muista, mitä sanoin hänelle, mutta jälkikäteen kiehuin kiukusta ajatellessani, miten kamalalta tuollainen kommentti tuntuisi, jos itsellä tai jollakulla läheisellä olisi parhaillaan syöpä. En vain voi ymmärtää, miten niinkin kamala asia kuin kasvaimet voi jonkun mielestä olla hyvä vitsailun aihe – varsinkaan ventovieraiden välisessä keskustelussa, jossa ei voi tietää mitään siitä, minkälaisia suruja keskustelukumppani on joutunut kokemaan.

Kokonaisuudessaan olen kuitenkin päässyt todella vähällä. Yksikään ventovieras ei ole esimerkiksi yrittänyt koskettaa vatsaani, vaikka sekin on lukemani mukaan tässä maassa yleistä. Kenties tilanne on pahempi muualla maassa kuin Bostonissa, joka on Yhdysvaltojen pidättyväinen pohjola.

 

Henkilökohtaisesti ikävimmältä tuntui kommentti, jonka kuulin ruokakaupassa pienen tytön äidiltä. Tyttö kuljeskeli kaupan käytävällä omissa ajatuksissaan, enkä päässyt ostoskärryni kanssa hänen ohitseen. En tiennyt, mitä tehdä, ja yritin saada lapsen huomion toistelemalla ”excuse me”, kuten täällä tehtäisiin aikuisen tukkiessa tien. Se ei ilmeisesti ollut oikea tapa puhutella lasta, sillä lapsen äiti puuttui tilanteeseen, kutsui tyttärensä pois tieltä ja kysyi sitten vatsaani katsellen: ”Ensimmäinen lapsi tulossa?” Äänestä, ilmeestä ja asiayhteydestä yhteensä oli selvää, että hän oikeastaan tarkoitti, etten hänen mielestään ollut osannut puhua lapselle tai hoitaa tilannetta oikein.

Vastasin ystävällisesti kertomalla kaksosista, mutta jälkikäteen mietin, mitä olisin oikeastaan halunnut sanoa: ”Joo, mutta vaikka minulla olisi jo lapsia, en silti maahanmuuttajana tietäisi, miten tässä maassa uskaltaa puhutella ventovierasta lasta, kun tiedän, miten huolissanne/paranoideja/hysteerisiä te amerikkalaisvanhemmat olette, jos joku vieras aikuinen puhuu lapsellenne.”

Tajusin nimittäin, että siitä pohjimmiltaan oli kyse. Tiedän, että tässä kulttuurissa nainen voisi yrittää saada lapsen huomion sanomalla vaikkapa ”sweetie” tai ”honey”, mutta en todellakaan osaa arvioida, pitäisikö osa vanhemmista minua mahdollisena lapsensieppaajana, jos puhuisin heidän lapselleen tuollaisia sanoja. Mieluummin haluan vieraan äidin ajattelevan, etten osaa ottaa kontaktia lapsiin, kuin että yritän siepata heidän pienokaisensa.

Asiaa miettiessäni huomasin, etten kyllä tiedä, miten hoitaisin vastaavanlaisen tilanteen Suomessakaan. Tutun lapsen huomion yrittäisin saada ensisijaisesti kutsumalla häntä nimeltä, mutta se ei tietenkään vieraan lapsen kanssa onnistu.  Ehkäpä uskaltaisin Suomessa koskettaa lapsen olkapäätä tai käsivartta.

 

Kenties mielenkiintoisin kysymyksistä paljastuva kulttuuriero on, että täällä kysellään jo raskauden aikana lapsen nimeä. Bostonissa sekin kysymys on yleensä hienotunteisesti muotoiltu: ”Oletteko jo valinneet nimen (tai kaksosten tapauksessa nimet)?” Vastaan aina, että nimet on valittu, mutta suomalaisessa kulttuurissa niitä ei kerrota edes tuleville isovanhemmille. Se on yleensä amerikkalaisista eksoottista, mutta moni reagoi ajatukseen innostuneesti. Kyse ei vaikuta olevan pelkästään kohteliaisuudesta; joidenkin toisten kulttuurierojen kohdalla amerikkalaisen kohteliaisuuspositiivisuudenkin läpi huomaa kyllä, että he pitävät parempana omaa tapaansa toimia. Mutta tässä asiassa moni tuntuu ajattelevan, että olisi hienoa, jos täälläkin tulevien vanhempien oletettaisiin pitävän nimet omana tietonaan siihen saakka, että niitä ei voi enää muuttaa. Kuulemma täällä on tavallista, että nimeä paitsi kysytään jo raskausaikana myös kommentoidaan estottomasti, eikä se yleensä tunnu tulevista vanhemmista mukavalta.

Onneksi meille on luontevaa pitää nimet salassa. En todellakaan haluaisi tietää, miten ventovieraat kommentoisivat nimiä, jotka meidän mielestämme tietysti ovat maailman parhaat ja kauneimmat.

Fall maternity portrait in red gown

Kuva: Teetimme amerikkalaiseen tapaan ammattikuvaajalla äitiyspotretteja varta vasten tähän tarkoitukseen tilatussa iltapukumaisessa kuvausmekossa. Kuvat otti Marina Baklanova, johon tutustuimme kihlajaiskuvauksen yhteydessä.

Mainokset

Suurten elämänmuutosten keskellä

Nyt voin viimein paljastaa, miksi olen ollut viime kuukausina niin väsynyt ja kiireinen, että blogin päivittäminen on jäänyt vähiin: meille on tulossa kaksoset!

Mikäli kaikki sujuu hyvin, vauvat syntyvät tammikuussa. Varsinkin alkuraskaudesta tuplahormonit väsyttivät kovasti, ja nyt keskiraskaudessa on riittänyt puuhaa, kun olemme yrittäneet valmistautua kahden vauvan tuloon vieraassa maassa vieraan kulttuurin keskellä.

Pregnant butterfly at Harvard Square

Yhdysvallat ei onneksi ole mitenkään huono paikka olla raskaana – jos on hyväosainen ja pystynyt ottamaan hyvän sairausvakuutuksen. Keskiarvoissa mitattuna Yhdysvallat vaikuttaa aika kaamealta paikalta raskaana olevalle; lapsivuodekuolleisuusluvut esimerkiksi ovat hirveitä verrattuna muihin länsimaihin. Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, jos tarkentaa katseensa esimerkiksi pelkästään meidän kotiosavaltioomme Massachusettsiin tai vielä täsmällisemmin meidän valitsemaamme synnytyssairaalaan.

Sanon valitsemaamme synnytyssairaalaan, sillä toisin kuin Suomessa, täällä synnytyssairaalapäätös on kokonaan odottajan omalla vastuulla. Se oli aluksi kamalaa, sillä valitseminen tuntui kylmiltään hyvin vaikealta. Sairaaloiden väliset laatuerot ovat tässä maassa valtavia, ja pahimmissa paikoissa tehdään järjestelmällisesti turhia keisarinleikkauksia esimerkiksi siksi, että asiakkaat saadaan ulos nopeammin ja sairaala tuottaa paremmin tai siksi, että synnytyksestä vastuussa oleva lääkäri pääsisi aikaisemmin viikonlopun viettoon. Nyt kun valinta on tehty, olen kuitenkin alkanut tuntea oloni todella onnekkaaksi. Olin ottanut tälle vuodelle kalliin ja kattavan vakuutuksen, sillä tarvitsimme vauvaprojektiimme varsin paljon lääkäreiden apua, ja vakuutukseni ansiosta saatoimme valita todella hyvän sairaalan. Siellä raskauttani seuraa monikkoraskauksiin ja muihin riskiraskauksiin erikoistunut lääkäri, ja hänen tiiminsä lähettää minut milloin kaksosraskauksiin perehtyneelle ravitsemusterapeutille, milloin ortopedisten tukivälineiden asiantuntijalle, joka taikoo hetkessä minulle selkäni muodon mukaiseksi muotoillun vatsantukivyön. Sairaalassamme on myös täysin varusteltu keskososasto, mikä on kaksosia odottaessa erityisen tärkeää.

Neuvoloita täällä ei ole, vaan raskautta seuraa odottajan itse valitsema kätilö tai lääkäri tiimeineen. Tehtävien tutkimusten määrää ja laatua ei rajoita tarve säästää veronmaksajien rahoja vaan ainoastaan asiakkaan vakuutusyhtiön maksuvalmius. Esimerkiksi ultraäänitutkimuksia tehdään meidän sairaalassamme kaksosia odottavalle tämän tästä: loppuraskaudesta vauvoja ultrataan viikoilla 24, 28, 32 ja siitä eteenpäin viikon välein aina syntymään saakka.

Mini Babymoon in New York City, enjoying the High Line park

Myynnissä olevien vauvatarvikkeiden määrä on lähes rajaton. Suomen valikoimiin en osaa verrata, kun en ole vauvatarvikkeita Suomessa koskaan ostanut, mutta täällä satojen miljoonien asukkaiden maassa niin käytettyjä kuin uusiakin tavaroita on tarjolla niin käsittämätön valikoima, että valintojen tekeminen tuntuu lähes täysipäiväiseltä työltä. Kaksosille suunnattuja tuotteita saa lähes yksinomaan verkkokaupoista, mutta posti ja kuljetuspalvelut kuljettavat ostokset kotiovelle muutamassa päivässä.

Small talk -keskeisessä kulttuurissa odottajalle satelee onnitteluita oikealta ja vasemmalta. Kun kertoo esimerkiksi ravintolassa noudattavansa raskausajan ruokavaliota, tapoihin kuuluu, että asiakaspalvelijan täytyy heti salamana onnitella. Kaksosia ihmetellään ja ihastellaan tietystikin kaksin verroin. Muutenkin amerikkalaiseen kulttuuriin näyttää kuuluvan, että raskaudesta innostutaan ja innostusta hehkutetaan vuolaasti.

Olen lukenut, että amerikkalaiset osaavat olla myös epähienoja ja tungettelevia small talkissaan. Odottajalle suunnattu amerikkalainen kännykkäsovellus listasi minulle erikseen nokkelia vastauksia ikäviin kommentteihin, joita voisin odottaa kuulevani esimerkiksi vatsani eli täkäläisittäin baby bumpini koosta. Ainakaan toistaiseksi omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään epäkohteliasta kommentoijaa. Saatan olla suojassa useimmilta kommenteilta siksi, että kerron ventovieraillekin odottavani kaksosia, mikä vähentää useimpien ihmisten kuvitelmaa siitä, että he olisivat raskauteni asiantuntijoita. Kännykkäsovellukseni mukaan tyypillistä tunkeilevaa kommentointia on esimerkiksi väittää vatsan kokoa liian suureksi tai pieneksi raskausviikkoihin nähden, mutta kaksosten kohdalla moni ei onneksi kuvittelekaan tietävänsä, miltä vatsan ”kuuluisi” milläkin viikolla näyttää. Ainoastaan yksi ventovieras on hämmästellyt vatsani silloista pienuutta, mutta en antanut sen vaivata, sillä hän oli muuten hyväntahtoinen ja sympaattinen. Vatsani koko ei myöskään ole missään vaiheessa raskautta ollut minulle arka paikka, sillä kaikki tutkimukset ovat kertoneet vauvojen kasvaneen toivotussa tahdissa. Rakenneultran tehnyt lääkäri sanoi kohdussani näkyvän kaksi ”täydellisen kaunista, tervettä vauvaa”.

Baby bump and speed bump sign, Brooklyn, NYC

Mielessäni on pitkin raskautta ollut asioita, josta olisi tehnyt mieli kertoa täällä blogissa, mutta emme halunneet julkistaa raskausuutista ennen kuin rakenneultra oli tehty. Nyt pääsen viimein kirjoittamaan kaikesta siitä, mitä mielessäni on viime kuukausina liikkunut. Tulevina viikkoina ja kuukausina onkin toivottavasti luvassa paljon alkuvuotta tiheämmässä tahdissa ilmestyviä blogikirjoituksia, joista suurin osa käsitellee vauvaprojektimme esiin tuomia kulttuurieroja Suomen ja nykyisen kotimaamme välillä ja kokemustani raskaana olosta ulkomailla.

Kuvat ylhäältä alas (kaikki Samulin ottamia):
Liian paksu perhoseksi? – Harvard Square raskausviikolla 21
Babymoon-viikonloppu New Yorkissa – High Line -puisto raskausviikolla 18
Amerikkalaista huumoria – Brooklyn raskausviikolla 18

Kihlajaiskuvaus Uuden-Englannin merenrantamaisemissa

Yksi rakkaimpia muistojani viime vuoden kesältä on kihlajaiskuvien ottaminen nykyisen kotiseutumme ihanissa merenrantamaisemissa.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Kun olimme joulukuussa 2015 julkistaneet kihlauksemme, Facebook alkoi heti mainostaa minulle kaikkea mahdollista häiden valmistelemiseen liittyvää. Kerrankin kohdennettu mainonta oli minusta hauskaa, ja luin mainoksia innolla, vaikka aiommekin viettää häät Suomessa emmekä Bostonissa, jonka ympäristön palveluita Facebook minulle mainosti. Eräänä päivänä silmiini osui kilpailu, jossa oli palkintona kihlajaiskuvaus ammattikuvaajan kanssa.

Emme olleet edes harkinneet kihlajaiskuvien otattamista, mutta kun näin mainoksen, aloin heti haaveilla kuvista Uuden-Englannin maisemissa. Tuntui ihanalta ajatukselta, että meille jäisi ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi elämästämme Bostonissa, joka tulee aina olemaan ensimmäinen yhteinen kotikaupunkimme riippumatta siitä, mihin elämä meidät myöhemmin vie.

Osallistuin heti kilpailuun – ja suureksi ällistyksekseni voitin!

Engagement photo in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Palkinnon ansiosta Samulikin oli helppo suostutella kuvaukseen, vaikka rakkaani viihtyykin yleensä paremmin kameran toisella puolella. Sovimme kuvaajan kanssa, että kuvat otettaisiin kesällä ulkona meren rannalla. Halusimme kuviin Atlantin, jonka eri puolilla asuessamme olimme toisiimme rakastuneet ja jonka keskelle Islantiin matkustimme meren eri laidoilta ensitreffejämme varten.

Haaveilin lisäksi, että kuvissa näkyisi majakka. Majakat ovat tunnusmerkkisiä Uuden-Englannin rannikolle, ja ajattelin, että majakan ansiosta kuvat ankkuroituisivat paljon selvemmin juuri tähän seutuun kuin jos niissä näkyisi ainoastaan merta ja kallioita.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Yllätyksekseni kuvaaja ei tiennyt ennalta yhtään hyvää majakkakuvauspaikkaa. Olin luullut, että majakkaromantiikka olisi täälläpäin kihlajais- ja hääkuvissa niin yleistä, että kuvaajalla olisi ollut sopivia paikkoja valmiiksi listattuna.

Engagement photo with New England coastal theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Samuli otti kuitenkin asiakseen etsiä unelmieni kuvauspaikan ja onnistui löytämään aivan täydellisen rannan. Fort Pickering -majakka Salemissa oli riittävän lähellä Bostonia ja sekä majakka että sen ympäristö vastasivat kaikin puolin haaveitani. Paikassa oli voimakas vuorovesi, mutta Samuli ymmärsi ottaa senkin huomioon, ja sovimme kuvaajan kanssa huolella kuvausajan niin, että vesi olisi sopivan korkealla ja saisimme kuvaan vielä auringonlaskunkin. Onni suosi, ja valitsemanamme päivänä sää oli aurinkoinen.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Kuvaajamme oli venäläistaustainen bostonilainen Marina Baklanova, jonka seurassa viihdyimme alusta alkaen. Hän taustoitti kuvausta ennakkotapaamisella, jossa hän houkutteli meidät juttelemaan mukavia parisuhteestamme ja tarkkaili samalla ilmeitämme ja muuta ruumiinkieltämme saadakseen käsityksen siitä, minkälaisilla tavoilla romanttiset tunteemme ilmenevät.

Engagement photo with New England coastal theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Itse kuvauksessa oli niin rentoa ja hauskaa, ettei edes Samulia haitannut olla kuvattavana, ja minä linssilude nautin joka hetkestä. Hassuttelimme ja herkistelimme kameran edessä monin eri tavoin ja nautimme kauniista kesäillasta ihanissa maisemissa.

Pian kuvauksen jälkeen saimme Marinalta linkin salasanalla suojattuun nettialbumiin, jossa oli niin paljon ihania kuvia, että tuntui todella isolta urakalta etsiä niistä kaikkein parhaat. Palkintoomme kuului viiden käsitellyn digikuvan nettialbumi, ja lisäksi oli tietystikin mahdollista tilata Marinalta lisämaksusta muita tuotteita kuten useampia digikuvia tai laadukkaita kuvatulosteita. Tilasimme perheillemme joululahjaksi tulostettuja kuvia, mutta kesti näin pitkään saada tehtyä lopulliset valinnat siitä, mitkä kuvat mieluiten ottaisimme digitaaliseen albumiimme.

Engagement photo shoot Salem Massachusetts New England coast Marina Baklanova 8

Nyt vuotta myöhemmin valintojen tekeminen tuntui jostain syystä paljon helpommalta kuin heti kuvauksen jälkeen. Asia oli ilmeisesti jäänyt hautumaan alitajuntaan sen jälkeen, kun valitsimme perheillemme teetettävät kuvat, ja lopulta meillä oli aika selkeä näkemys siitä, mitkä 25 kuvaa halusimme säilyttää.

Engagement photo with New England lighthouse theme in Salem Massachusetts by Marina Baklanova photography

Olen todella onnellinen siitä, että pääsimme tutustumaan Marinaan ja saimme ihanan, pysyvän muiston yhteisistä vuosistamme Uudessa-Englannissa.

Engagement photo in Salem Massachusetts with New England coastal theme by Marina Baklanova Photography

 

Kaikki kuvat Marina Baklanova Photography

Story Slam -tarinankerrontaklubilla

Sain tällä viikolla toteutettua pitkäaikaisen suunnitelmani, kun pääsin lavalle kaikille avoimella Story Slam -tarinankerrontaklubilla.

 

storytelling at the Moth Cambridge MA

Täällä englanninkielisessä maailmassa tarinankerrontaklubit ovat varsin yleisiä. Minun ja täkäläisten ystävieni suosimalla The Moth -klubilla toimintaperiaate on, että kuka tahansa yleisön joukosta saa ilmoittaa haluavansa lavalle, ja halukkaiden joukosta arvotaan kymmenen tarinankertojaa, jotka pääsevät kukin vuorollaan yleisön eteen kertomaan korkeintaan viisiminuuttisen henkilökohtaisen tositarinan. Muistiinpanoja lavalle ei saa tuoda, vaan tarina täytyy kertoa vapaasti ulkomuistista tai improvisoiden. Joka klubi-illassa on eri teema, johon tarinan on tarkoitus liittyä. Yleisön joukosta sattumanvaraisesti valittu tuomaristo pisteyttää tarinat, ja heidän valitsemansa voittaja pääsee lavalle uudelleen myöhemmässä erikoisillassa, jossa kaikki kymmenen tarinankertojaa ovat aikaisempien iltojen voittajia.

Olin jo pitkään suunnitellut alkavani käydä Mothissa säännöllisesti ja yrittäväni ennen pitkää lavalle, mutta suunnitelma oli kerran toisensa jälkeen hautautunut muiden kiireiden jalkoihin. Nyt kuitenkin illan teemana oli Kohtalo, ja tiesin sen nähdessäni heti, että saisin sen ympärille todella helposti rakennettua version tarinasta, jota kaikkein useimmin täällä ihmisille kerron: tarinan siitä, miten päädyin asumaan Yhdysvalloissa.

Koska olin yrittämässä lavalle ensi kertaa, oikeanlaisen tarinan valitseminen tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mitä tutumpi tarina minulle itselleni olisi, mitä useammin olisin sen kertonut, sitä helpommalta uskoin lavalle nousemisen tuntuvan. Etua oli siitäkin, että tätä tarinaa olen kertonut pääasiassa amerikkalaisille, joten minulle on luontevaa kertoa se englanniksi ja amerikkalaisen kuulijan näkökulmasta.

Sovin kahden ystäväni kanssa klubille menosta ja kirjoitin tarinani valmiiksi, mutta ennen kuin ehdin alkaa tosissani harjoitella sitä, sain ystävältäni viestin: ilta olikin loppuunmyyty!

Olin todella pettynyt ja harmittelin sitä, etten ollut ostanut omaa lippuani heti, kun liput tulivat myyntiin. Seuraavana aamuna soitin klubin lipunmyyntiin ja kysyin, oliko meillä mitään toivoa saada lippuja ovelta. Lipunmyyjä pahoitteli ja sanoi, että ovella myytäisiin lippuja ainoastaan siinä tapauksessa, että joku halusi itse myydä ylimääräiset lippunsa tai että joku oli soittanut lipunmyyntiin kertoakseen, ettei pystyisikään käyttämään ennalta ostamiaan lippuja.

Jälkimmäistä en uskonut tapahtuvan. Liput maksavat vain kympin kappale, joten en uskonut kenenkään myöskään tulevan erikseen paikalle pelkästään kaupittelemaan lippuja. Ainoa toivo oli tavoittaa ovelta seurue, josta joku ei olisikaan päässyt tulemaan. Onnistumisen todennäköisyydet tuntuivat pieniltä.

Päätimme ystävieni kanssa luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni kuiski, että minun kannattaisi silti käydä ovella. Kohtalo-teemaan tuntui sopivan, että jos minun olisi Tarkoitus päästä lavalle, lippukin järjestyisi. Ajattelin, että jos saan näissä olosuhteissa lipun, hyvä onni varmaankin jatkuu, ja minut myös arvotaan yhdeksi illan tarinankertojista.

Bostonin keskustassa oli aikaisemmin illalla ilmainen puistozumba, jossa käyn aina, kun työvuorot sallivat. Päätin, etten jättäisi zumbaa väliin seisoakseni ovella kyselemässä lippua jokaiselta sisääntulijalta, mutta piipahtaisin klubin ovella kotimatkalla. Klubi on eri kerroilla eri paikoissa, ja tällä kertaa se sattui sopivasti olemaan lähellä metroasemaa, jonka ohi ajaisin joka tapauksessa zumbasta palatessani.

Otin zumbaan mukaan vaihtovaatteet, meikit ja pyyhkeen, ja käytin ennen klubin ovelle menoa röyhkeästi hyväkseni tutun hipsterimaailmanparannuspikaruokalan vessaa, jossa muuntauduin hikisestä puistoliikkujasta klubi-iltaan valmistautuneeksi kukkamekkotytöksi. Käyn kyseisessä pikaruokapaikassa sen verran usein, etten kokenut tekeväni heille suurta vääryyttä, vaikka pidinkin heidän vessaansa varattuna hieman tavallista pidempään, enkä edes ostanut sillä kertaa heidän tuotteitaan.

Kun saavuin ovelle, sisään jonotti vain muutama seurue. Kysyin, sattuisiko kenelläkään olemaan lippua myynnissä – ja nainen jonon keskeltä huudahti heti, että hänellä on!

Nainen oli suunnilleen ikäiseni ja paikalla yksin, sillä hänen poikaystävänsä oli tullut kipeäksi. Hän selitti, ettei ollut kehdannut alkaa kaupitella ylimääräistä lippuaan ja että oli jo hyväksynyt sen, että se menisi hukkaan. Riemuitsimme molemmat hyvästä onnestamme – tai Kohtalosta, jos asian niin haluaa tulkita.

Kävin ilmoittautumassa lavalle ja etsimme uuden kaverini kanssa yhdessä istumapaikat. Saimme hyvät paikat varsin läheltä lavaa. Sitten ei ollut enää tehtävissä muuta kuin kuunnella tarinoita ja jännittää jokaisen arvonnan aikana, nousisiko kangaskassista minun nimeni. Ilmoittautumislappuni kassiin laittanut vapaaehtoinen oli kertonut, että lavalle mieliviä oli sinä iltana varsin vähän. Mahdollisuudet olivat siis hyvät.

Olin ollut ystävieni kanssa Mothissa yhden kerran aikaisemmin, ja tiesin sen perusteella, että tarinankertojien taso vaihtelisi todennäköisesti suuresti. Jotkut käyvät klubeilla säännöllisesti ja ovat hioneet taitojaan pitkään, toiset nousevat lavalle kerran elämässään. Jotkut ovat luontaisia tarinankertojia. Jotkut tuntevat työnsä, koulutuksensa tai muun kiinnostuksen ansiosta hyvän tarinan rakenteen peruspalikat ja osaavat käyttää niitä rakentaakseen toimivan tarinan – ja toiset eivät. Ensikertalaisista jotkut haluavat lavalle siksi, että juuri senkertainen teema puhuttelee heitä aivan erityisellä tavalla, ja he saattavat siksi olla sokeita sille, miten tarinasta saisi yleisön kannalta kiinnostavan. Yhdysvalloissa lavalle nousee lisäksi myös niitä, joille yleisön edessä itsestään puhuminen on eräänlaista terapiaa.

Heti alussa lavalle pääsi keski-ikäinen nainen, jonka tarina oli todella hyvä ja kerrontatyyli mukaansatempaava. Hänen jälkeensä mikrofonin ääreen nousi nuorehko mies, joka paljasti tarinankerrontaklubilla puhumisen olevan hänelle pelonvoittamisharjoitus. Hän oli selvästi lavalla itseään eikä yleisöään varten, ja hänen esityksensä jälkeen oli helppo sanoa itselleen, ettei lavalle menemisestä tarvitsisi ottaa paineita.

Minun nimeni arvottiin hieman ennen illan puoliväliä. Puhujat arvotaan yksi kerrallaan, ja kun oma nimi sanotaan, lavalle on mentävä heti. Minun mielenlaadulleni se sopii paremmin, kuin että tietäisin illan alusta alkaen puhuvani vaikkapa viidentenä. Silloin ehtisin alkaa jännittää.

Nousin lavalle amerikkalaistyylisten rohkaisuaplodien saattelemana ja huomasin ilokseni, ettei minua jännittänyt juuri lainkaan. En ollut harjoitellut tarinaani kovin paljon, koska oli epäselvää, pääsisinkö koko klubille, enkä siksi halunnut käyttää harjoitteluun kohtuuttomasti aikaa. En myöskään halunnut tarinani kuulostavan ulkoa opetellulta. Muistin kuitenkin ongelmitta hahmottelemani rungon, eikä se kadonnut missään vaiheessa mielestäni.

Olin todella tyytyväinen siihen, miten ensimmäinen kertani tarinankerrontalavalla meni. En ollut hermostunut ja pystyin nauttimaan olostani. Tunsin kertovani luontevasti, en ladellut ulkoa opeteltua litaniaa ja pysähdyin välillä vitsailemaan yleisölle, joka palkitsi minut pienillä nauruilla.

Tuomariston pisteytyksestä olin hyvin pitkälle samaa mieltä. Minua enemmän pisteitä saivat ainoastaan kertojat, jotka olivat omastakin mielestäni minua parempia. Ilokseni päädyin pisteitteni puolesta selkeästi siihen kertojajoukkoon, jotka tiesivät, mitä tekivät, ja joiden väliset piste-erot eivät olleet suurensuuria. Hieman närkästynyt olin yhdelle tuomariksi päässeelle kaveriporukalle, joka antoi minulle samat pisteet kuin pelkoterapiamiehelle. Heidän arvionsa olivat kuitenkin lähes joka kertojan kohdalla aivan erilaiset kuin kahden muun tuomaristoporukan, jotka puolestaan olivat linjassa keskenään – ja linjassa omien henkilökohtaisten arvioitteni kanssa. Päätin siis jättää muiden kanssa jatkuvasti eri linjoilla olleen porukan näkemykset omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan ilta oli todella mukava, ja tiesin heti, että haluan yrittää uudemmankin kerran lavalle. Toivottavasti saan tämän Kohtalon väliintulon ansiosta nyt vihdoin todella otettua tavaksi käydä tarinaklubeilla säännöllisesti.

Uusi koti Bostonissa

Meillä on nyt uusi koti. Asunnonvaihto on vienyt parin viime kuukauden aikana paljon aikaa ja energiaa, mutta nyt stressi alkaa helpottaa ja ehdin toivottavasti taas kirjoittaa blogiakin. Pahoittelut pitkästä bloggaustauosta!

Tulimme keväällä siihen tulokseen, että meidän oli aika muuttaa. Olimme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta viimeinen pisara oli vuokraisännän ilmoitus, että hän oli päättänyt aloittaa yläkerrassa omassa asunnossaan meluisan remontin. Meluhaitasta huolimatta hän aikoi jälleen kerran nostaa vuokraa.

Entinen vuokraisäntämme on melkoinen mörkö, ja epäilen, että hän halusi meistä eroon. En ihmettelisi, vaikka hän ei koskaan aloittaisi koko remonttia. Kertoessaan remontista hän teeskenteli unohtaneensa, että teen töitä kotoa, eikä minulla ole toimistoa, johon paeta meteliä työpäivän ajaksi. En uskonut hetkeäkään hänen oikeasti unohtaneen, sillä vain viikkoa aikaisemmin hän oli muistanut tilanteeni aivan hyvin, kun hän pyysi minua menemään töihin kahvilaan, jotta hän pääsisi korjaamaan lämpöpatteria.

Nyt kun pääsimme möröstä eroon, huomaan todella selvästi, miten painostavalta hänen kattonsa alla eläminen tuntui. Hänen tapansa suhtautua minuun kuin Samulin lemmikkieläimenä eikä tasavertaisena vuokralaisena, hänen raskaiden askeltensa lähes ympärivuorokautinen narina yläkerrassa, hänen likaiset ulkokenkänsä, jotka jalassa hän talsi matoillamme… Vanhan kodin oven sulkeminen viimeistä kertaa ei ole koskaan aikaisemmin tuntunut minusta vapauttavalta, mutta mörön luota oli ihanaa lähteä.

our old home from outside

Vanha kotimme ulkoa.

Uuden kodin löytäminen onnistui helpommin kuin pelkäsimme. Vuokra-asuntomarkkinat ovat täällä varsin erilaiset kuin Suomessa, ja meidän vähäisellä kokemuksellamme oli vaikea arvioida, miten tuskallista uuden asunnon etsiminen olisi.

Koska Boston on täynnä yliopistoja, vuokra-asuntomarkkinat elävät täällä kouluvuoden rytmissä. Vuokrasopimuksia on tarjolla vain vuodeksi kerrallaan, yleensä kesästä kesään. Vuokrat ovat korkeita, mutta niin ovat täällä ostoasuntojen hinnatkin.

Halusimme ensisijaisesti pysyä samassa kaupungissa ja kaupunginosassa kuin tähänkin asti, koska olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Huomasin hyvin nopeasti muuton jälkeen, että vaikka sisällä asunnossa ei oikein tuntunut kodilta, kotiutumisen tunne oli sitäkin voimakkaampi asuntomme lähiympäristössä. Esimerkiksi kävely kotoa metroasemalle täytti jo hyvin varhaisessa vaiheessa muuton jälkeen minut onnentunteella, että olin kotona ja kuuluin tänne. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tai edes laimentunut.

Kyselin Facebookissa täkäläisiltä ystäviltäni, mistä nettipalvelusta asuntoa kannattaisi etsiä. Kaikki antoivat eri vastauksen. Olin toivonut löytäväni yksittäisen nettisivuston, joka olisi laajalti kaikkien ystäviemme käytössä ja suosiossa, mutta todellisuus vaikutti olevan aivan toinen. Useimmat suosittelivat Oikotien tyyppisiä, nimenomaan asunnon etsimiseen keskittyviä nettisivustoja, mutta joku ehdotti myös Craigslistiä, jossa julkaistaan kaikkia mahdollisia luokiteltuja ilmoituksia.

Asuntoihin keskittyvät palvelut tuntuivat minusta tutummilta ja turvallisemmilta kuin epämääräisenä pitämäni Craigslist, joten aloin selata niitä. Samuli oli kuitenkin ennakkoluulottomampi ja kävi läpi Craigslistin ilmoituksia. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että ensimmäinen sopimamme asuntonäyttö oli asuntoon, jonka Samuli oli bongannut Craigslistiltä.

Asunto oli vain muutaman korttelin päässä vanhalta asunnoltamme ja vieläpä toivomaani suuntaan eli metroasemalle päin. Se vaikutti ilmoituksen puolesta kaikin puolin meille sopivalta, ja kun Samuli otti yhteyttä välittäjään, tämä kertoi vuokraemännän etsivän asuntoon vain ja ainoastaan pariskuntaa. Yksin tai kämppäkavereina asuvista vuokralaisista hän ei ollut kiinnostunut. Se kuulosti erittäin lupaavalta. Olin nimittäin pelännyt, että monen vuokra-asunnon saaminen kaatuisi nimenomaan siihen, että olemme lapsentekoikäinen pariskunta.

Eräs täkäläinen kaverini etsi vuokra-asuntoa ollessaan näkyvästi raskaana, ja hän ja hänen miehensä olivat aika varmoja, että heitä syrjittiin vuokralaisvalinnoissa raskauden vuoksi. Kaverini tiesi syrjintään mahdollisen syynkin. Kotiosavaltiossamme Massachusettsissa on laki, joka saattaa velvoittaa vuokranantajan tekemään asunnossa kalliin remontin, mikäli vuokralainen on raskaana tai asunnossa asuu pieni lapsi.

Kyse on lyijymaalista, jota täälläpäin käytettiin ennen 70-lukua runsaasti asuntojen ulko- ja sisäpintojen maalaamiseen. Sittemmin lyijymaali on kielletty, mutta useimmat alueen talot ovat vanhoja, ja seinien pohjimmissa maalikerroksissa on sitä edelleen. Aikuiselle lyijymaalista ei tiettävästi ole terveyshaittoja kuin siinä tapauksessa, että maalia poistaa ilman asianmukaisia suojauksia ja päätyy hengittämään lyijypölyä. Pienelle lapselle kuitenkin pienikin maalinpala voi olla vaarallinen, jos lapsi päätyy panemaan sen suuhunsa ja nielaisemaan.

Lasten suojelemiseksi on säädetty laki, joka oikeuttaa vuokralaisen vaatimaan vuokranantajaa teettämään lyijyvaaran poistamisremontin, mikäli asunnossa asuu tai sinne on syntymässä pieni lapsi. Moni vuokranantaja tietysti toivoo, ettei joutuisi tällaista remonttia koskaan teettämään, ja siksi osa heistä todennäköisesti suosii kylmästi vuokralaisia, joiden he eivät usko saavan lähiaikoina lapsia.

Samulin löytämän asunnon vuokraemäntä kuitenkin etsi nimenomaan pariskuntaa, ja saimme sovittua asuntonäytön muutaman päivän päähän. Tykkäsimme asunnosta kovasti, ja sitä näyttänyt välittäjä hehkutti amerikkalaiseen tapaan, miten kovasti tykkäsi meistä ja miten painokkaasti aikoi meitä vuokraemännälle suositella. Oli mahdotonta tietää, sanoiko hän saman kaikille, mutta mahdollisuutemme saada asunto vaikuttivat silti lupaavilta, sillä osa sitä kyselleistä ei välittäjän mukaan ollut täyttänyt pariskuntaehtoa.

Jätimme vuokrahakemuksen – ja saimme asunnon. Emme ikinä edes ehtineet minkään toisen asunnon näyttöön. Olin alun perin toivonut, että muutamassa asuntonäytössä käytyäni alkaisin hahmottaa tämän alueen talojen pohjapiirustuskulttuuria paremmin, mutta sitä yleissivistystä minulle ei nyt karttunut. Se oli kuitenkin pientä. Ennen kaikkea olimme tietysti todella iloisia siitä, ettei asunnon etsimiseen mennyt enempää aikaa ja vaivaa.

entrance hall created in big room

inside our old home

Uusi asuntomme on monella tapaa erilainen kuin vanha, vaikka molemmat ovat vanhoissa Uuden-Englannin arkkitehtuurille tunnusmerkkisissä vaakalautapuutaloissa. Vanha asuntomme oli kaksikerroksisessa kahden asunnon talossa pohjakerroksessa, uusi taas on kolmikerroksisessa kolmen asunnon talossa ylimmässä kerroksessa. Kummassakin talossa asunnot ovat koko kerroksen levyisiä.

Vanhassa asunnossamme mörön luona pohja oli Suomalaiseen makuun aika erikoinen. Asunnon kirkkaasti suurin huone oli heti ulko-ovesta sisään tultaessa. Siitä kuljettiin huomattavasti pienempään, kapeampaan huoneeseen, joka kapeni keittiöön vieväksi käytäväksi. Kapeasta huoneesta oli ovi yhteen makuuhuoneeseen, käytävästä keittiön lisäksi toiseen makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Keittiössä ei ollut ovea, vaikka se ei millään muotoa ollut avokeittiötyyppinen, vaan käytävä erotti sen muista huoneista.

Suurin huone oli meillä hyvin vähällä käytöllä. Olimme sisustaneet oven lähellä olevan osan kuin eteiseksi, vaikka pohjapiirustuksessa ei minkäänlaista eteistä ollut, ja toinen puoli huoneesta oli ruokailuhuoneena. Olohuoneena käytimme kapeaa huonetta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu ruokailuhuoneeksi. Amerikkalaiset olisivat todennäköisesti tehneet olohuoneen isoimpaan huoneeseen. Heille ei ole mitenkään outoa, että ulko-ovesta päätyy suoraan olohuoneeseen.

Uuden kotimme pohja on mielestäni eurooppalaisempi kuin vanhan. Siinä on kapea eteiskäytävä, josta on kulku useimpiin huoneisiin. Huoneiden väliset kokoerot eivät ole niin isoja kuin vanhassa asunnossamme. Olohuoneeksi suunniteltu huone tuntuu meistäkin luontevasti olohuoneelta ja siinä on kaunis pieni erkkeri.

Pienenä erikoisuutena uuteen asuntoomme kuuluu lämmittämätön huone, johon päästäkseen täytyy kulkea asunnon ulko-oven ja eteiskäytävän kautta. Asuntomme edelliset asukkaat ja alakerran naapurit näyttävät tulleen siihen tulokseen, että huoneesta on eniten hyötyä varastona. Se on sääli, sillä siellä on kivat isot ikkunat ja viihtyisä näköala, ja alun perin toivoimme istuskelevamme siellä. Nyt kesällä siellä on kuitenkin ollut tukahduttavan kuuma, ja talvella siellä on tietystikin liian kylmä. Aika näyttää, onko siellä syksyllä ja keväällä miellyttävä lämpötila.

Uusi asunto alkoi tuntua kodilta heti muutosta alkaen. Uusi vuokraemäntämme on sympaattinen iäkäs rouva, ja vaikka hän asuu ensimmäisessä kerroksessa, hänen läsnäolonsa ei hallitse elämäämme henkisesti samalla tavalla kuin mörön askelet yläkerrassa. Hänen kanssaan minäkin voin hoitaa asuntoon liittyviä asioita, kun mörkö suostui asioimaan vain Samulin kanssa.

Nyt asunto alkaa pikkuhiljaa myös näyttää kodilta, ja toivottavasti sen myötä ehtisin tosiaan päivittää blogiakin taas useammin.

Heteroparin rekisteröity parisuhde

Suomalaisena heterona en odottanut koskaan päätyväni rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta niin vain kävi, että rekisteröimme Samulin kanssa parisuhteemme tällä viikolla.

Täällä Bostonin seudulla sekä rekisteröity parisuhde että avioliitto ovat tasavertaisesti mahdollisia kaikille pareille seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Monelle parille riittää jompikumpi, mutta harvinaista ei ole sekään, että suhde ensin rekisteröidään ja sinetöidään myöhemmin vielä avioliitolla.

Mekin olemme yhä kihloissa ja suunnittelemme häitä. Niitä odotellessa on kuitenkin käytännöllistä olla rekisteröidyssä parisuhteessa, sillä avoliitolla ei ole Yhdysvalloissa senkään vertaa yhteiskunnallista asemaa kuin Suomessa.

 

Rekisteröidyt parisuhteet ovat eri osavaltioissa erilaisia. Massachusettsissa niitä ei ole osavaltion tasolla edes olemassa, mutta Boston ja sen kyljessä oleva yliopistokaupunki Cambridge rekisteröivät myös meidän naapurikaupunkien asukkaiden parisuhteita.

Prosessi oli käsittämättömän helppo ja kevyt. Meiltä ei kysytty edes henkilötodistuksia.

Olen törmännyt tässä maassa niin monta kertaa mitä ärsyttävimpään byrokratiaan, etten millään meinaa uskoa, miten yksinkertaista parisuhteen rekisteröiminen oli.

Marssimme Cambridgen kaupungintalolle ilman ajanvarausta. Jonossa ei ollut ensimmäistäkään ihmistä.

Täytimme lomakkeen, jossa vakuutimme, ettemme ole kenenkään kanssa naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa, että asumme yhdessä ja että olemme ”vastavuoroisesti toisiamme tukevassa, toistamme välittävässä ja sitoutuneessa” suhteessa ja katsomme olevamme perhe. Lisäksi meidän piti vakuuttaa, että olemme täysi-ikäisiä emmekä ole toisillemme sukua.

Kun lomake oli täytetty ja allekirjoitettu, kumpikin nosti oikean kätensä ylös samaan tapaan kuin todistajat amerikkalaisissa lakisarjoissa tekevät ennen todistajanaitioon nousemista. Vasenta kättä ei kuitenkaan tarvinnut pitää Raamatulla. Kaupungin virkailija kysyi, vakuutammeko vastanneemme lomakkeen kysymyksiin totuudenmukaisesti, ja kun vastasimme myöntävästi, rekisteröinti oli sillä selvä.

Lopuksi piti vielä maksaa 35 dollarin toimistomaksu. Kun maksoin sen kortilla, minulta kysyttiin henkilöllisyystodistusta. Jos olisimme maksaneet käteisellä, kummankaan henkilöpapereita ei olisi tarvittu.

 

Rekisteröinnin helppouden kääntöpuoli on, että rekisteröitymisellä ei ole samanlaista juridista merkitystä kuin avioliitolla tai kuin suomalaisella rekisteröidyllä parisuhteella. Bostonissa tai Cambridgessa parisuhteensa rekisteröineet eivät esimerkiksi peri toisiaan.

Joissakin muissa osavaltioissa rekisteröity parisuhde muistuttaisi paljon enemmän avioliittoa. Osa osavaltioista puolestaan ei tunne koko käsitettä.

Erot kumpuavat rekisteröidyn parisuhteen historiasta. Samaa sukupuolta olevien parien avioliitot on sallittu Yhdysvalloissa vasta tällä vuosituhannella, ja ennen kuin ne sallittiin, osa osavaltioista halusi tarjota homo- ja lesbopareille edes jonkin tavan sitoutua toisiinsa yhteiskunnan silmissä.

Osavaltiot etenivät asian suhteen eri tahdissa ja eri tavoin. Liittovaltion tasolla rekisteröityä parisuhdetta ei koskaan ollut olemassa, ja kukin osavaltio kehitti omia ratkaisujaan.

Massachusetts salli samaa sukupuolta olevien parien avioliitot ensimmäisenä Yhdysvaltojen osavaltiona vuonna 2004. Osa osavaltioista salli ne vasta toissa vuonna, kun korkein oikeus linjasi, että niiden tulee olla laillisia koko maassa.

Koska Massachusetts oli edelläkävijä tasa-arvoisessa avioliittolaissa, parisuhteen rekisteröiminen ei ehtinyt kehittyä samanlaiseksi avioliittoa muistuttavaksi instituutioiksi kuin joissakin muissa osavaltioissa.

Rekisteröidyille parisuhteille on eri osavaltioissa jopa eri nimiä. Meidän solmimamme kevyt järjestely on tyypillisesti nimeltään domestic partnership. Paljon enemmän avioliittoa muistuttava liitto puolestaan kulkee usein nimellä civil union.

Just Registered a domestic partnership at Cambridge City Hall Massachusetts

Vastarekisteröityneet parit voivat ottaa itsestään kuvan kaupungintalon edessä olevilla sateenkaaripenkeillä.

Tässä maassa naimisiin meneminen on helppoa. Avioeron saaminen sen sijaan on huomattavan vaikeaa, ja vaatii usein läsnäoloa oikeudessa siinäkin tapauksessa, että kumpikin haluaisi erota ja kaikki yhteiset asiatkin olisi sovittu ilman riitoja.

Täällä Massachusettsissa erolle täytyy jopa nimetä perustelu ja merkitä kirjoihin ja kansiin, oliko ero jommankumman osapuolen syytä.

Mikäli samaa sukupuolta oleva pari on solminut jossakin toisessa osavaltiossa juridisesti avioliittoa muistuttavan civil unionin ja muuttanut sittemmin Massachusettsiin, he voivat purkaa liittonsa ainoastaan täsmälleen saman avioeroprosessin kautta kuin avioparit.

Cambridgessa rekisteröity domestic partnership sen sijaan on vielä helpompi purkaa kuin aloittaa. Siihen riittää marssia uudestaan maistraattiin ja maksaa viiden dollarin toimistomaksu. Puolison ei tarvitse edes olla paikalla.

 

Aika näyttää, miten paljon käytännön hyötyä rekisteröitymisestä on. Päätimme marssia maistraattiin heti kun saimme tietää, että mikäli eläisimme rekisteröidyssä parisuhteessa, pääsisin osalliseksi Samulin työterveyshuollosta.

Se on merkittävä etu maassa, jossa ei tunneta lainkaan julkista terveydenhuoltoa.

Vaikka työterveyshuolto jäisi järjestelyn ainoaksi käytännön hyödyksi, rekisteröityminen olisi jo pelkästään sen vuoksi vaivansa arvoista.

Tunnetasolla olen todella iloinen siitä, että meidän oli mahdollista ottaa tällainenkin askel matkallamme kohti avioliittoa.

Jos asuisimme Suomessa, olisimme varmasti jo naimisissa. Ja vaikka emme olisi naimisissa, meitä ympäröivä yhteiskunta pitäisi tilannettamme täysin normaalina.

Amerikkalainen yhteiskunta sen sijaan tuntuu painostavan meitä naimisiin, ja minua satuttaa aina vähän, kun törmään taas uuteen asiaan, joka olisi toisin jos vain olisimme jo naimisissa.

Kenties rekisteröity parisuhde auttaa pitämään ainakin osan sellaisista tilanteista loitolla.

 

Vaikka seremonia ei ollut millään tavalla juhlallinen, tuntui silti mukavalta vakuuttaa ja vannoa ääneen, että välitämme toisistamme ja haluamme olla perhe.

Huomenna lähdemme reiluksi viikoksi lomalle Havaijille. Rekisteröitymisen ajoitus juuri matkan edelle oli sattumaa, mutta sattuma järjesti tällä kertaa asiat mitä mainioimmin.

Kun virallistaa parisuhteensa pieni askel kerrallaan, saa täydellisen tekosyyn käydä monta kertaa häämatkalla.

Koti-ikävä Suomeen iski Alaskassa

Olin varautunut siihen, että vappu saisi minut ikävöimään Suomea. Vietin vappuviikonlopun yksin työmatkalla Yhdysvaltojen länsirannikolla, ja ajattelin etukäteen, että sosiaalinen media täyttyisi ystävieni keväisistä vappukuvista, jotka nostaisivat pintaan valtavan koti-ikävän.

Toisin kävi. Iloisimmissa näkemissäni vappukuvissa lapset tekivät lumiukkoja.

Suomen sijaan huomasin ikävöiväni kotiin Bostoniin. Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki valloitti toissa keväänä sydämeni, ja olin todella surullinen siitä, että koko kukkiva kevät jäi minulta tänä vuonna väliin pitkän työmatkani vuoksi.

En ole koskaan ennen tuntenut koti-ikävää mihinkään muuhun paikkaan kuin synnyinkaupunkiini Helsinkiin. Koti-ikävä Bostoniin Samulin luo tuntuikin käännekohdalta ulkomailla asumisessa. Viimeistään nyt on selvää, että myös Boston on minulle koti.

Charles_River_Esplanade_Boston

Ikävä Suomeen iski kuitenkin sekin pian vapun jälkeen – joskin yllättävästä syystä.

Toukokuun puolivälin tienoilla työmatkani vei minut muutamaksi päiväksi Alaskaan, jossa pääsin ensimmäistä kertaa aikoihin lähes yöttömän yön keskelle.

Olen asunut Bostonissa nyt reilut puolitoista vuotta, ja olen vieraillut Suomessa ainoastaan jouluisin. Olin kokenut pohjoisten kesien valon viimeksi kaksi vuotta sitten.

En ollut tajunnut, miten paljon tuota valoa kaipaan.

Helsinki Töölönlahti Sinisen Huvilan Kahvila Finlandia-talo Töölö Bay Finlandia House Kansallismuseo National Museum

Kohta pääsen onneksi nauttimaan Suomen yöttömistä öistä, sillä matkustan kuun vaihteessa pariksi viikoksi Helsinkiin viisumiani uusimaan.

Alun perin tuntui haikealta olla niin pitkään poissa Bostonin aurinkoisesta ja kuumasta kesästä, jota rakastan todella paljon. Nyt kuitenkin maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään vanhastaan tutut ja rakkaat paikat vuoden kauneimmassa valossa.